Kirkkokalenteri

Pyhä Cloud (Clodoald, Clodulphus) syntyi vuonna 522 maineikkaaseen länsigoottilaiseen Merovingien (486-751) kuningassukuun. Hänen isänsä, Orleansin kuningas Chlodomir kuoli taistelussa Cloudin ollessa kolmevuotias. Muutaman vuoden kuluttua Cloudin molemmat veljet joutuivat kuninkuutta tavoittelevien setiensä surmaamiksi. Kun Cloud varttui, hän sanoutui kokonaan irti valtataistelusta, hylkäsi maailman ja omistautui Jumalan palvelemiseen. Jaettuaan omaisuutensa köyhille nuori Cloud vihittiin munkiksi, ja Severinus-nimisen erakon isällisessä ohjauksessa hän vetäytyi erakkoelämään aivan Pariisin tuntumassa. Lopulta hänen vallanhimoiset setänsä uskoivat, että hän ei havittele maallista valtakuntaa ja jättivät hänet kilvoittelemaan rauhassa.

Kun Cloudin maine alkoi kasvaa, hän vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa Provenceen. Sielläkin ihmiset alkoivat löytää tiensä hänen erakkomajalleen kuuntelemaan hänen viisasta opetustaan ja pyytämään hänen esirukouksiaan. Huomatessaan, että ei voinut kilvoitella salassa, hän päätti lopulta palata Pariisiin. Kansan vaatimuksesta Pariisin piispa Eusebius vihki Cloudin papiksi vuonna 551. Hän palveli seurakuntaa muutaman vuoden, kunnes tunsi olevansa liian suuren kunnioituksen kohteena ja vetäytyi jälleen, tällä kertaa kymmenisen kilometriä etelään Nogentiin, paikkaan joka on sittemmin tunnettu Saint Cloudina, jonne hän rakensi luostarin. Siellä hänen seuraansa liittyi monia hurskaita miehiä, jotka tahtoivat keskittyä sielunsa pelastukseen. He valitsivat Cloudin johtajakseen, ja hän virvoitti heitä viimeisinä vuosinaan niin sanoillaan kuin esimerkilläänkin. Cloud opetti ja innoitti myös lähialueiden uskovaisia.

Pyhä Cloud kuoli Nogentissa vuonna 560 ollessaan vain 38-vuotias. Suurin osa hänen reliikeistään on edelleen paikallisen seurakunnan kirkossa. Maalauksissa pyhä Cloud on esitetty opettamassa ja auttamassa köyhiä; hänen jalkojensa juureen on kuvattu kuninkaallisen vallan merkkejä osoittamaan, kuinka hän luopui maallisesta kuninkuudesta palvellakseen taivaallista Kuningasta.

Pyhittäjä Makari (maallikkonimeltään Mikael Ivanov) syntyi vuonna 1788 aatelisperheen poikana Orjolin läänissä Venäjällä. Hän oli luonteeltaan hiljainen lapsi, joka piti kirjoista, musiikista ja yksinäisyydestä. Hän menetti jo varhain äitinsä, joka oli erityisesti rakastanut Mikaelia ja sanonut pojastaan: “Tunnen sydämessäni, että tuosta lapsesta tulee jotain erikoista.” Molempien vanhempiensa kuoltua Mikael jakoi perintöosansa veljilleen, jätti virkansa taloushallinnossa ja asettui asumaan maatilalleen. Mutta maallinen elämä ei kiinnostanut häntä.

22-vuotiaana Mikael lähti pyhiinvaellukselle Ploštšanin luostariin eikä enää palannut maailmaan. Luostarissa hän tapasi vanhus Afanasin, Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaan, josta hän sai itselleen herkkävaistoisen hengellisen ohjaajan. Vanhus Afanasi oli tuonut mukanaan Moldaviasta paljon pyhien isien tekstejä, joita hän tutki ja käänsi venäjäksi. Tähän työhön hän otti mukaan isä Makarin. Ohjaajansa kuoltua isä Makari siirtyi vuonna 1834 Optinan luostariin ja jatkoi siellä vanhus Afanasin aloittamaa kirjallista työtä. Hänen hengelliseksi ohjaajakseen Optinassa tuli pyhittäjä Leo (11.10.), jolle hän alisti kokonaan oman tahtonsa eikä ryhtynyt mihinkään ilman hänen siunaustaan. Isä Makarin ansiosta Optinaan kootut Paisi Velitškovskin käsikirjoitukset ja käännökset julkaistiin. Mukana oli muun muassa Maksimos Tunnustajan, Iisak Syyrialaisen, Jesaja Erakon ja Thalassioksen kirjoituksia. Suurena apuna tässä työssä oli hänen hengellisten lastensa joukkoon kuuluva Kirejevskin pariskunta. Pyhittäjä Makari kokosi ympärilleen muitakin ihmisiä, jotka käänsivät ja julkaisivat Venäjän kovasti kaipaamaa hengellistä kirjallisuutta. Samalla yhteys Optinan ohjaajavanhusten ja Venäjän älymystön välillä lujittui. Muun muassa kirjailijat Aleksei Tolstoi ja Nikolai Gogol kävivät pyhittäjä Makarin luona synnintunnustuksella ja pyytämässä siunausta.

Seitsemän vuoden ajan vanhukset Leo ja Makari ohjasivat hengellisesti luostarin veljestöä ja tuhansia maallikoita. Pyhittäjä Leon kuoltua Makari toimi hengellisenä ohjaajana vielä lähes 20 vuotta. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu, joka ei ollut koskaan nähnyt vanhusta eikä edeltäkäsin tiennyt hänestä mitään. Riivattu hyökkäsi häntä kohti ja huusi: ”Makari tulee, Makari tulee!” ja läimäytti häntä poskelle. Vanhus käänsi heti toisen poskensa, ja sairas lyyhistyi tajuttomana lattialle. Kun hän tuli tajuihinsa, hän oli parantunut. Häntä riivannut henki ei pystynyt kestämään vanhuksen suurta nöyryyttä.

Herra antoi Makarille myös hengellisen harkintakyvyn lahjan. Jokaiselle syntejään vilpittömästi katuvalle hän osasi antaa tämän hengelliseen vaivaan sopivan neuvon ja lääkkeen. Vanhuksen koko olemus, hänen vaatetuksensa ja jokainen liikkeensä huokui nöyryyttä. Jatkuva Jeesuksen rukouksen toistaminen valaisi hänen kasvojaan, ne loistivat hengellistä iloa ja lähimmäisenrakkautta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa isä Makari vihittiin suureen skeemaan. Hän otti rippilapsia ja pyhiinvaeltajia vastaan kuolemaansa asti, opetti ja siunasi heitä. Syyskuun 7. päivänä vuonna 1860 pyhittäjäisä Makari siirtyi rauhassa Herran luo osallistuttuaan tuntia ennen kuolemaansa Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pyhittäjä Makari Kanevilainen syntyi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Ovrutšin kaupungissa nykyisen Pohjois-Ukrainan alueella. Hän sai kotona uskonnollisen kasvatuksen ja meni vartuttuaan paikalliseen Ovrutšin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi ja korotettiin luostarin johtajaksi. Kerran hän pelasti luostarinsa ihmeellisesti tataarien piirityksestä. Hän toimitti kirkossa rukouspalveluksen ja päätti lähteä piirittäjiä vastaan hengellisin asein varustautuneena. Ikoneita ja kirkkolippuja kantaen hän astui veljien kanssa luostarin muurien ulkopuolelle. Juhlallinen saatto pelästytti viholliset ja he pakenivat suinpäin paikalta.

Tuohon aikaan puolalaiset yrittivät käännyttää alueen ortodokseja katolisuuteen ja taivuttaa heitä liittymään uniaattikirkkoon. Vuonna 1671 he tuhosivat luostarin ja pakottivat Makarin poistumaan kaupungista, sillä hän oli yksi tarmokkaimmista ortodoksisuuden puolustajista. Hän meni ensin Kiovan luolaluostariin, josta metropoliitta lähetti hänet igumeniksi Kanevin kaupunkiin Kiovan kaakkoispuolella.

Kanevissa Makari tuli kuuluisaksi ihmeistään ja selvänäköisyyden lahjastaan. Monet sairaat ja köyhät pitivät häntä isänään ja hyväntekijänään. Kerran hän paransi erään sokean. “Usko ja rukoile Häntä, joka antoi sokealle näön, ja tule teofanian aaton jumalanpalvelukseen rukoilemaan”, Makari sanoi sokealle. Kun hän luki vedenpyhityksen sanat “Suuri olet Sinä, Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi”, sokea näki valonvälähdyksen ja parani.

Kerran eräs äiti pyysi isä Makarilta apua, sillä hänen poikansa oli hulttio. Pyhittäjä lupasi puhua pojalle, mutta tämä ei ollut halukas kuuntelemaan neuvoja vaan valitti, että häntä pakotetaan lukemaan pitkiä rukouksia. Pyhittäjä vastasi hänelle: “Munkit lukevat lupauksensa mukaisesti pitkiä rukouksia, mutta se ei koske sinua. Jos taas et rukoile ollenkaan, tuomitset sielusi nälkäkuolemaan. Lue siis yksi rukous, Isä meidän, siitä löydät kaiken tarpeellisen: Jumalan tuntemisen valon, elämänohjeet, lohdutuksen ja hengen voiman. Tuon rukouksen lukemisen ei pitäisi olla raskasta.” Tällä kertaa huikentelevainen poika oli kuuliainen. Hän luki Herran rukouksen ja piti siitä niin paljon, että alkoi toistaa sitä yhä useammin, ja rukousta lukiessaan hän oppi hyvää. Pian hän muuttui kokonaan ja hänestä tuli itseään tarkkaileva ja ahkera mies.

Kun Kanevin aluetta kohtasi ankara nälänhätä, Makari jakoi kaiken omaisuutensa pelastaakseen nälkäänäkeviä kuolemalta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä ennusti Kanevin kaupungin tuhon ja oman marttyyrikuolemansa. Hän kehotti pelästyneitä kaupunkilaisia pitämään kiinni ortodoksisesta uskostaan. “Katoamattoman seppeleen voi saada vain kilvoittelemalla sääntöjen mukaan”, hän saarnasi. Pian kaupunkiin hyökkäsivät ensin puolalaiset ja heidän jälkeensä tataarien ja turkkilaisten sotajoukko, joka surmasi monia sen asukkaita. Kanevilaiset kokoontuivat luostarin suureen kivikirkkoon. Viholliset piirittivät kirkkoa kaksi päivää, mutta nähtyään, etteivät piiritetyt aio antautua, he mursivat luostarin portin. Pyhittäjä Makari oli pelottomana risti kädessään heitä vastassa. Hyökkääjät tarttuivat vanhukseen, pieksivät häntä ja pilkkasivat pyhää ristiä. Pyhittäjä anoi vain, etteivät he häpäisisi kirkkoa, josta monet olivat hakeneet turvaa, eivätkä surmaisi viattomia ihmisiä. Viholliset veivät pyhittäjän luostarista, raahasivat häntä pitkin katuja ja löivät armottomasti. Lopulta hänet mestattiin. Tämä tapahtui syyskuun 7. päivänä vuonna 1678. Kristityt kantoivat Makarin ruumiin luostarin kirkkoon. Mutta viholliset sytyttivät kirkon palamaan, jolloin kaikki sinne piiloutuneet kuolivat tuleen ja savuun. Eloonjääneet kaupungin asukkaat löysivät Makarin ruumiin kirkosta vahingoittumattomana ja hautasivat sen uhripöydän alle. Kun kirkkoa kymmenen vuotta myöhemmin korjattiin, löydettiin pyhittäjän ruumis maatumattomana. Katolilaisten hyökkäyksien pelossa se siirrettiin turvaan Pultavan Perejaslavliin, jossa pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut ihmeitä. Makari Kanevilainen tunnetaan myös Makari Perejaslavilaisena tai kotikaupunkinsa mukaan Ovrutšilaisena.

Pyhittäjä Serapion syntyi 1390-luvulla Jurjevin kaupungissa, nykyisessä Tartossa. Hänen vanhempansa kuuluivat venäläiseen pyhän Nikolaoksen seurakuntaan. Kaupunkia hallitsi saksalainen ritarikunta, jotka yrittivät kitkeä pois ortodoksista uskoa. Pyhiin kirjoituksiin perehtyneenä Serapion puolusti ortodoksisuutta. Hän osasi sekä latviaa että viroa ja yritti koko elämänsä ajan tukea ortodoksista henkeä näitä kieliä puhuvien keskuudessa. Hän vahvisti heitä opetuksillaan ja yritti saada katolisuuteen kääntyneet palaamaan ortodoksinen kirkon helmaan. Kun saksalaiset yrittivät väkivalloin käännyttää Serapionin vieraaseen uskoon, hän vetäytyi 35 vuoden ikäisenä Tolvan erämaahan, jossa pihkovalainen pyhittäjä Jefrosin (muistopäivä 15.5.) oli aloittamassa rukouskilvoitustaan. Emme tiedä, missä Serapion vihittiin munkiksi, mutta erämaahan tullessaan hän oli jo munkki.

Pyhittäjä Jefrosin, joka kilvoitteli tuolloin aivan yksin, otti uuden tulokkaan iloiten vastaan. Mutta Serapion oli tottumaton luostarielämään, ja erakon kilvoitukset alkoivat pian tuntua hänestä raskailta. Hän alkoi suunnitella lähtöä pois Tolvan erämaasta. Pyhittäjä Jefrosin näki hänen epäröintinsä ja anoi Serapionia jäämään, mutta tämä ei suostunut. Hän kokosi tavaransa, hyvästeli pyhittäjä Jefrosinin ja lähti matkaan. Herra kuitenkin saattoi hänet järkiinsä ja pakotti hänet palaamaan pyhittäjän luo. Heidän kilvoituspaikkansa lähellä virtasi pieni puro, jonka rannoilla kasvoi vesakkoa. Serapionin piti päästä puron yli, mutta raivatessaan kirveellä tietä pusikon halki hän iski vahingossa jalkaansa. Nyt hänen oli pakko palata Jefrosinin luo ja pyytää anteeksi. Pyhittäjä otti katuvan veljen vastaan sävyisästi ja kaunaa kantamatta. Tästä lähtien pyhittäjä Serapion alkoi viettää erakkoelämää osallistuen kaikkiin opettajansa kilvoituksiin ja kieltäymyksiin. He kilvoittelivat yhdessä 55 vuotta aina pyhittäjä Serapionin kuolemaan asti.

Tolvan erämaahan syntyi luostari, johon tuli paljon innokkaita kilvoittelijoita, mutta Serapion oli heistä innokkain. Hän tuli jokaiseen luostarin työhön ennen muita ja lähti pois viimeisenä. Hän auttoi opettajaansa veljestön johtamisessa ja luostarin rakentamisessa. Loukkauksiin hän suhtautui tavattoman nöyrästi, syytti aina itseään ja pyysi itse anteeksi loukkaajalta. Joka päivä hän kertoi ajatuksensa ohjaajalleen niin kuin sairas näyttää haavansa lääkärille. Serapion piti jokaista vapaata hetkeä arvokkaana ja vetäytyi aina tilaisuuden tullen keljaansa rukoilemaan, laulamaan psalmeja tai lukemaan jumalallisia kirjoituksia. Hän koki syvästi myös kirkon yhteisen rukouksen voiman. Hän sanoi, että yksin keljassa luettu 12 psalmin palvelus ei vastaa yhtä kirkossa laulettua “Herra armahdaa”. Serapion söi niukasti, vain sen verran kuin oli välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Makeaa tai muuten herkullista ruokaa hän ei syönyt koskaan. Hänen vaatteensa olivat niin vanhat ja kuluneet, että ne eivät hänen kuolemansa jälkeen kelvanneet edes kerjäläisille. Viimeisinä elinvuosinaan hän tuli kuuluisaksi parantamisen ja selvänäköisyyden lahjoistaan.

Pyhittäjä Serapion kuoli 90 vuoden iässä vuonna 1480. Pyhittäjä Jefrosin hautasi itse ensimmäisen oppilaansa.

Pyhä Sozon oli kotoisin Vähän-Aasian Lykaonista ja eli Diocletianuksen aikana (284-305). Hänen nimensä ennen kastetta oli Tarasios. Hän oli lammaspaimen, ja kaikkialle minne hän laumoineen tulikin, hän opetti asukkaille kristinuskoa ja ohjasi monet entiset epäjumalanpalvelijat Jumalan lammastarhaan.

Eräänä päivänä suuren kristittyjen vainon jo puhjettua Sozonin lampaat laidunsivat vehreällä niityllä. Hän itse vaipui kevyeen uneen ja näki jumalallisen näyn, joka vahvisti entisestäänkin hänen uskoaan. Kristus käski hänen panna pois ne aseet, joita hän piti mukanaan lampaidensa suojelemiseksi, ja valmistautua marttyyrikuolemaan. Uskon intoa palaen Sozon laskeutui niityltä alas Kilikian Pompeiopolikseen ja meni temppeliin, jossa palvottiin Artemis-jumalattaren kultaista patsasta. Hän katkaisi patsaalta oikean käden, hakkasi sen palasiksi, möi kultakimpaleet ja jakoi rahat köyhille.

Epäjumalanpalvelijoiden suuttumus oli suuri, kun he havaitsivat tuhon, jonka patsas oli kärsinyt. Mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät, että Sozon antautui oma-aloitteisesti temppelipalvelijoille jo ennen kuin häntä oli ehditty epäillä. Nämä pidättivät hänet heti ja veivät Kilikian käskynhaltijan Maximianuksen eteen, joka oli juuri tullut Pompeiopolikseen kunnioittaakseen kultaista kuvapatsasta. Käskynhaltija kehotti Sozonia uhraamaan jumalille, niin hän saisi armahduksen ja pääsisi vapaaksi. Mutta Sozon teki pilaa epäjumalista ja kutsui niitä ihmiskätten teoiksi. Niinpä hänet luovutettiin kiduttajille, jotta nämä repisivät hänen kylkiään rautapiikeillä. Sitten hänen jalkoihinsa pantiin rautaiset sandaalit, joiden pohjista sojottivat terävät naulat, ja hänet pakotettiin kävelemään. Hartaus täytti marttyyrin sielun, kun hän näki jaloistaan vuotavat verivirrat. Maximianus sanoi hänelle pilkaten: ”Huomenna kun suuri jumalatar lähtee temppelistään, soita huiluasi, Sozon, niin vannon sinulle, että hän vapauttaa sinut kaikesta vastuusta ja rangaistuksesta.” Marttyyri vastasi: ”Sinä sanot, mitä neuvonantajasi ilkeä paha henki suuhusi panee, ja pidät minua pilkkanasi. Minä soitin paimenhuiluani lampaitani paimentaessani, mutta nyt soitan vain Herralleni ja laulan uutta virttä julistaen pelastuksen ilosanomaa kaikille. Sinun jumalattaresi ei kuuntele soittoani, vaan seisoo paikalleen jähmettyneenä kuin sieluton ja tunteeton aasi.”

Vihastuneena Maximianus käski ruoskia Sozonia ankarasti, kunnes hänen ruumiinsa hajoaisi. Marttyyrin veri peitti maan kuin virvoittava kaste ja hän antoi sielunsa Jumalan haltuun yliluonnollisen ilon vallassa. Kiduttajat sytyttivät rovion polttaakseen hänen riekaleiset jäsenensä, mutta rankka sadekuuro sammutti tulen ja hajotti väen. Uskovat saattoivat vapaasti tulla kokoamaan marttyyrin jäännökset. Heidät ohjasi paikalle kirkas valo, joka valaisi paikkaa, kunnes he saivat marttyyrin haudatuksi.