Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Ignati varjeli itsensä nuoresta pitäen puhtaana ja vapaana kaikesta turmeluksesta. Vihkiydyttyään munkiksi hän herätti kaikkien huomion pyhällä elämällään, sävyisyydellään ja rakkaudellaan kaikkia kohtaan. Munkkiveljet rakastivat ja kunnioittivat häntä niin paljon, että valitsivat hänet yksimielisesti Kiovan luolaluostarin johtajaksi ja munkkien ohjaajaksi. Kohottuaan arvossa toisten yläpuolelle Ignati ei luopunut kilvoituksistaan vaan ylitti veljet myös hyveellisessä elämässä: paastossa, rukouksessa ja nöyryydessä. Hänen hartaat rukouksensa saivat aikaan ihmeitä. Sairaat paranivat niiden voimasta. Myös kirkkoleivällä, jota oli käytetty hänen toimittamassaan proskomidissa, oli parantava vaikutus. Pyhittäjä Ignati nukkui kuolonuneen noin vuonna 1435.

Pyhä Daniel eli 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa Serbien kuningaskunnan suuruuden aikana. Hän oli ylhäistä syntyperää, menestyi opinnoissaan ja päätyi kuningas Stefan Uroš Miljutinin (30.10.) kutsusta hovin palvelukseen. Pian hän kuitenkin pakeni hovista palaen innosta seurata suurten pyhittäjäisien elämän esimerkkiä. Hän vihkiytyi munkiksi Kontšulskin luostarissa antautuen innokkaasti yölliseen valvomiskilvoitukseen, hengelliseen mietiskelyyn ja lakkaamattomaan rukoukseen. Hänen kilvoitustensa maine levisi pian luostarin ulkopuolelle. Serbian arkkipiispa kutsui hänet luokseen ja nähtyään hänen kykynsä nimitti hänet igumeniksi Athosvuorelle serbialaiseen Hilandarin luostariin. Näin toteutui Danielin harras toive päästä kilvoittelemaan Pyhälle vuorelle.

Athoksella Daniel kuitenkin joutui hengellisten kilvoitusten lisäksi käymään myös ulkoista taistelua puolustaessaan luostariaan merirosvoja ja katalonialaisia ryöstelijöitä vastaan. Monia Athosvuoren luostareita tuhottiin ja munkkeja surmattiin. Tilanteen rauhoituttua Daniel luovutti luostarin johdon oppilaalleen ja vetäytyi Pyhän Sabbaksen keljaan Karieksen lähelle antautuen kokonaan hengellisiin kilvoituksiin. Pian Serbian kuningas Miljutin kuitenkin kutsui hänet takaisin kotimaahansa ja nimitti hänet Banjan piispaksi. Danielin ansiosta Serbian kuninkaan poika Stefan Dečanilainen (11.11.) pääsi vapaaksi vankeudesta, jossa häntä oli pidetty Konstantinopolissa, ja teki sovinnon isänsä kanssa.

Noin vuonna 1325 Danielista tuli koko Serbian arkkipiispa. Hänen aikanaan Serbian kirkko kukoisti niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Hän oli itse askeetti, joka sai kilvoitustensa ja nöyryytensä palkaksi Jumalalta kyynelten armolahjan. Hän taisteli harhaoppeja vastaan sekä kaunisti ja rakennutti monia kirkkoja ja luostareita. Hänen avustuksellaan kuningas Stefan perusti kuulun Dečanin luostarin. Oppineena miehenä Daniel huolehti, että kirkoissa oli tarvittavat kirjat ja otti tarvittaessa käyttöön uusia. Hänet itsensäkin tunnetaan kirjojen kääntäjänä ja kirjoittajana: muun muassa kuuluisa Serbian kuninkaista ja arkkipiispoista kertova kronikka on hänen kirjoittamansa. Pyhä Daniel nukkui kuolonuneen vuonna 1338.

Pyhä Filogonos toimi asianajajana Antiokiassa. Luonnostaan lahjakkaana hän oli jo nuoresta lähtien perehtynyt eri tieteisiin sekä kristinuskon totuuksiin. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli tytär. Hän käytti kaunopuheisuuttaan ja tietojaan puolustaakseen niitä, jotka olivat kärsineet tuomioistuimessa vääryyttä, sekä kaikkia sorrettuja. Hänen elämäntapansa olivat puhtaat ja siveelliset. Niinpä häntä pidettiin soveliaana myös kirkolliseen virkaan ja hänet valittiin Antiokian piispaksi. Näin hänen tehtäväkseen tuli rukouksillaan puolustaa laumaansa korkeimman Tuomarin edessä.

Vaikka varsinaiset vainot olikin jo lopetettu Filogonoksen noustessa piispanistuimelle vuonna 314, niiden mainingit vaikuttivat vielä kirkon elämässä. Lisäksi alkoi ilmetä harhaoppeja; etenkin areiolaisuus pakotti Filogonoksen taistelemaan jatkuvasti uskon totuuden ja kirkon ykseyden puolesta. Siinä hän onnistui niin hyvin, että pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) piti myöhemmin ylistyspuheen hänen kunniakseen.

Pyhä Filogonos antoi sielunsa Herran käsiin vuonna 324. Hänen kuolemansa jälkeen kokoontunut piispojen synodi valitsi hänen seuraajakseen pyhän Eustathioksen (21.2.) ja julisti mahdollisimman selkein sanakääntein uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen, Isän ikuiseen luomattomaan Sanaan ja ainoaan Poikaan. Näin se valmisti tietä ensimmäiselle yleiselle kirkolliskokoukselle, joka pidettiin Nikeassa vuonna 325.

Pyhä ihmeidentekijä Johannes Kronstadtilainen syntyi 19.10.1829 Pohjois-Venäjällä Suran kylässä Arkangelin läänissä köyhän kirkonpalvelijan Ilja Sergijevin ja tämän vaimon Feodoran perheeseen. Vastasyntynyt oli niin heikko, että vanhemmat kiirehtivät kastamaan hänet heti, ja antoivat hänelle nimen pyhän Johannes Rilalaisen mukaan, jonka muistoa kirkko vietti tuona päivänä. Kasteen jälkeen lapsi alkoi vahvistua, mitä hurskaat vanhemmat pitivät kasteen sakramentin vaikutuksena. Pojan varttuessa he opettivat tätä suuntaamaan ajatuksensa ja tunteensa Jumalan puoleen ja rukoilemaan hartaasti niin kotona kuin kirkossakin. Isä otti hänet pienestä pitäen mukaansa kirkkoon, missä hän oppi rakastamaan jumalanpalveluksia.

Elämä ankarissa pohjoisissa oloissa ja äärimmäisessä puutteessa opetti Johannekselle jo varhain, mitä köyhyys, murhe ja kärsimys on. Hänestä kasvoi keskittynyt, mietteliäs ja sulkeutunut lapsi, mutta samalla hänessä kehittyi syvä myötätunto köyhiä kohtaan. Hän vaali sydämessään jatkuvaa Jumalan muistamista ja rakasti luontoa, joka herätti hänessä hartautta ja kunnioitusta koko luomakunnan Luojaa kohtaan.

Kun Johanneksen oli aika aloittaa koulunkäynti, isä kokosi viimeiset varansa ja vei hänet seurakuntakouluun Arkangeliin. Siellä Johannes tunsi itsensä yksinäiseksi ja avuttomaksi ja sai lohtua vain rukouksesta. Hän rukoili usein pyytäen Jumalalta apua koulunkäyntiin, jossa hän menestyi huononpuoleisesti. Kerran yöllä palavan rukouksen jälkeen hän tunsi ajattelukykynsä ihmeellisesti kirkastuvan ja käsitti äkkiä ymmärtävänsä opetusta. Siitä lähtien hän menestyi erinomaisesti ja valmistui seminaarista vuosikurssinsa priimuksena saaden ilmaisen opiskelupaikan Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Johanneksen äiti oli tällä välin jäänyt leskeksi, ja Johannes oli valmis keskeyttämään opintonsa ja hankkimaan työpaikan auttaakseen taloudellisesti äitiään. Äitinsä vaatimuksesta hän kuitenkin jatkoi opintojaan akatemiassa. Samalla hän teki työtä akatemian kansliassa päivystäjänä ja lähetti palkkansa kokonaan äidilleen.

Opiskeluaikanaan Johannes suunnitteli lähtevänsä lähetystyöhön Siperiaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kerran yöllä hän kuitenkin näki itsensä unessa palvelemassa pappina Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkossa, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Hän piti unta Jumalan merkkinä, ja pian se toteutui kirjaimellisesti. Akatemiasta valmistuttuaan häntä nimittäin neuvottiin solmimaan avioliitto Kronstadtin Pyhän Andreaksen kirkon rovastin K. Nesvitskin tyttären Elisabetin kanssa ja vihkiytymään papiksi. Unensa muistaen Johannes suostui ehdotukseen. Astuessaan ensimmäisen kerran Pyhän Andreaksen kirkkoon hän jähmettyi hämmästyksestä sen kynnykselle: saman kirkon hän oli kauan sitten nähnyt lapsuuden näyissään. Koko loppuelämänsä hän asui ja palveli Kronstadtissa. Aikaa myöten ihmiset unohtivat hänen oikean sukunimensäkin ja alkoivat kutsua häntä ”Kronstadtilaiseksi”.

Isä Johanneksen avioliitto, jota kirkko vaati maailmassa palvelevilta papeilta, oli nimellinen. Todellisuudessa hän ei koskenut vaimoonsa, ja avioliitto vain verhosi sivullisilta hänen uhrautuvan kilvoittelunsa pappina. ”Onnellisia perheitä, Liza, on paljon ilman meitäkin. Meidän kahden pitää pyhittää itsemme Jumalan palvelemiseen”, hän sanoi vaimolleen avioliittonsa ensimmäisenä päivänä ja säilytti neitseellisyytensä elämänsä loppuun saakka.

Isä Johannes saattoi nöyryydessään sanoa, ettei elä askeettisesti. Todellisuudessa hän oli suuri askeetti, joka kuitenkin kätki kilvoituksensa sivullisilta huolellisesti. Hänen kilvoituksensa perustana oli lakkaamaton rukous ja paasto. Ankaraan hengelliseen ja ruumiilliseen paastoon häntä velvoitti myös päivittäinen liturgian toimittaminen, jonka hän otti säännökseen.

Kronstadtissa Johannes totesi pian, että hänen edessään oli samanlainen työsarka kuin kaukaisissa pakanamaissa. Epäusko, lahkolaisuus ja täydellinen uskonnollinen välinpitämättömyys kukoistivat tuossa satamakaupungissa, jonne lisäksi karkotettiin irtolaisia pääkaupungista Pietarista. Köyhät asuivat surkeissa hökkeleissä, kerjäsivät ja juopottelivat. Juuri näiden ihmisten parissa Johannes aloitti ihmeellisen kilvoituksensa. Hän kävi päivittäin heidän luonaan keskustelemassa, lohduttamassa, hoitamassa sairaita ja auttamassa aineellisesti antaen heille kaiken minkä omisti, jopa vaatteet päältään. Samalla hän vähitellen nosti heidät eettisestä alennustilastaan. Säälivällä papillisella rakkaudellaan hän palautti köyhille ja kurjille heidän kadonneen ihmisarvonsa ja teki heidät jälleen ”Jumalan kuviksi”. Juuri nämä ihmiset ”keksivät” ensimmäisinä isä Johanneksen pyhyyden.

Nuoren papin epätavallinen kilvoitus herätti kuitenkin myös moitteita. Monet eivät pitäneet hänen toimintaansa vilpittömänä ja panettelivat häntä niin suullisesti kuin lehdistössäkin. Häntä vastaan hyökättiin monin tavoin. Hiippakunnan johto vaati häneltä selityksiä ja alkoi maksaa hänen palkkansa hänen vaimolleen, ettei hän jakaisi kaikkea pois. Isä Johannes kesti tyynesti kaikki koettelemukset eikä muuttanut omaksumaansa elämäntapaa. Jumalan avulla hän lopulta voitti kaikki puolelleen. Mistä häntä oli ensimmäisinä vuosina pilkattu, paneteltu ja vastustettu, siitä häntä myöhemmin ylistettiin ja kiitettiin.

Pian isä Johannes sai ihmeiden tekemisen lahjan, joka teki hänet kuuluisaksi kaikkialla Venäjällä ja jopa ulkomailla. Muutamien tuntemiensa ihmisten vaatimuksesta hän alkoi rukoilla sairaiden parantumista, ja kun sairaita todella alkoi parantua, hän ymmärsi Jumalan antaneen hänelle uuden kuuliaisuustehtävän – rukoilemisen jokaisen esirukousta pyytävän puolesta. Jumala alkoi toimia hänen kauttaan voimallisesti. Pyhän Johanneksen tekemiä ihmeitä on täysin mahdotonta luetella. Vaikeasti sairaat, joita lääketiede ei enää voinut auttaa, paranivat hänen rukoillessaan tai pannessaan kätensä heidän päälleen. Parantumisia tapahtui niin kahden kesken kuin väkijoukkojen keskellä ja usein pitkän matkan päässäkin. Riitti, että lähetti kirjeen tai sähkeen isä Johannekselle, niin parantumisen ihme tapahtui. Riivatut vapautuivat, sokeat saivat näkönsä, sade lankesi kuivuuden ja metsäpalojen piinaamaan maahan. Ihmeiden tekemisen lahjan voi nähdä tietynlaisena palkkiona hänen rukous- ja paastokilvoituksestaan ja uhrautuvasta rakkaudestaan Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.

Erään Volyniassa asuneen perheen neljästä lapsesta kolme kuoli miltei yhtä aikaa ja neljäskin oli vakavasti sairas. Syvää sääliä tuntien ja aavistellen viimeisenkin lapsen menehtyvän tuttava kehotti perheenisää turvautumaan isä Johannekseen. Onneton isä kirjoitti kirjeen pyytäen esirukouksia. Seuraavana yönä vaimo näki näyssä papin tuudittavan lasta. Lapsi nukahti ja kaikkien hämmästykseksi heräsi aamulla terveenä.

Venäläisten ortodoksien lisäksi isä Johannes paransi rukouksellaan myös muslimeja, juutalaisia ja ulkomailla asuvia toisuskoisia. Erään Venäjällä asuneen luterilaisen saksalaisperheen kahdeksanvuotias tytär oli sairastunut kurkkumätään. Tilanne oli vakava eivätkä lääkärit voineet enää auttaa. Ortodoksituttavan neuvosta perheenisä lähetti sähkeen Kronstadtiin, ja vastaussähkeessään isä Johannes ilmoitti tekevänsä mitä voi. Pian sairas lapsi heräsi ja kertoi, että hänen luonaan oli käynyt tuntematon pappi. Kun hänelle tuotiin isä Johanneksen valokuva, hän huudahti: ”Tuo sama pappi kävi luonani ja sanoi, että paranen.” Tyttö todella parani, ja tapaus tuli tunnetuksi koko kaupungissa.

Pian koko uskova Venäjä riensi kilpaa ihmeidentekijä Johanneksen luo. Alkoi ennennäkemättömän suuren kuuluisuuden aika. Tuhansia ihmisiä tuli päivittäin Kronstadtiin toivoen näkevänsä hänet ja saavansa häneltä jonkinlaista apua. Vielä enemmän tuli kirjeitä ja sähkeitä. Kronstadtin postitoimisto joutui avaamaan erillisen osaston hänen kirjeenvaihtoaan varten. Lisäksi isä Johannekselle lähetettiin suuria rahasummia, joiden määrää on mahdotonta edes arvailla, sillä hän jakoi kaiken välittömästi hyväntekeväisyyteen. Varovaistenkin arvioiden mukaan hänen kauttaan kulki vuodessa vähintään miljoona ruplaa, mikä oli tuohon aikaan valtava summa.¹

Isä Johanneksen hyväntekeväisyys oli käsittämättömän laaja-alaista. Tekemättä eroa ihmisten välillä hän auttoi kaikkia Kristuksen nimessä niin yksityisesti kuin erilaisten järjestöjen kautta. Hän ruokki Kronstadtissa päivittäin tuhat köyhää ja rakennutti sinne toimintakeskuksen, jossa toimi koulu, kirkko, työpajoja työttömille sekä turvakoti. Hän tuki kouluja, sairaaloita, lastenkoteja, hyväntekeväisyysjärjestöjä, kirkkoja ja luostareita. Pitäen mielessään evankeliumin sanat ”Jumalalla ei ole kreikkalaista eikä juutalaista” hän auttoi kaikkia, lähetti avustuksia niin juutalaiselle hyväntekeväisyysjärjestölle kuin tataareille ja kustansi kirkonkellot katoliseen seurakuntaan lausuen: ”Ylistäkööt ne Jumalaa.” Kotikyläänsä Suraan ja Pietariin Karpovkajoelle hän perusti naisluostarit, joista jälkimmäiseen hänet sittemmin haudattiin. Kaikkien näiden rahavirtojen keskellä hän eli itse äärimmäisen vaatimattomasti.

Kronstadtin asukkaiden yleiseksi murheeksi isä Johannes joutui kuuluisuutensa aikana jättämään uskonnonopettajan työn, jota hän oli hoitanut yli 25 vuoden ajan. Hän oli erinomainen pedagogi, joka ei koskaan käyttänyt opetuksessa ääretöntä ankaruutta eikä oppilaiden nöyryyttämistä, kuten noihin aikoihin oli yleisenä tapana. Hänen rakkautensa opetettavaan aineeseen tarttui oppilaisiin, jotka kuuntelivat ahnaasti hänen jokaista sanaansa ja odottivat malttamattomina hänen tuntejaan. Erityisen sijan opetuksessa isä Johannes antoi pyhien elämäkerroille, joita hän lainasi oppilaille myös kotiin.

Isä Johanneksen tavallinen päivä alkoi kolmelta aamuyöllä, jolloin hän nousi ja alkoi valmistautua pyhän liturgian toimittamiseen. Kello neljältä hän lähti kirkkoon aamupalvelukseen, siunasi kirkon pihalla odottaneen kansan ja jakoi almuja köyhille. Aamupalveluksessa hän luki itse kanonin. Ennen liturgiaa oli yleinen synnintunnustus, sillä yksityiseen katumuksen sakramenttiin ei väenpaljouden vuoksi ollut mahdollisuutta. Isä Johanneksen toimittama yleinen synnintunnustus teki kuitenkin läsnäolijoihin lähtemättömän vaikutuksen monien itkiessä ja tunnustaessa syntinsä ääneen. Sen lopuksi hän kohotti epitrakiilinsa ilmaan ja luki synninpäästörukouksen.

Liturgian valmistavassa osassa, proskomidissa, isä Johannes rukoili nimeltä lukemattomien häneltä henkilökohtaisesti ja kirjeitse apua pyytäneiden puolesta. Hän rukoili palavasti, hän oli todellinen esirukoilija ja välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kuin elävä lenkki, joka yhdisti maanpäällisen ja taivaallisen kirkon.

Liturgian edetessä isä Johanneksen lausumat ylistyslauselmat ja eukaristian rukoukset olivat elävää, innoittunutta keskustelua Jumalan kanssa. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Herran kasvoista kasvoihin ja puhunut Hänen kanssaan. Heltymyksen kyyneleet virtasivat usein hänen silmistään hänen itsensä edes huomaamatta sitä. ”Kuolen, jos en toimita liturgiaa”, hänellä oli tapana sanoa. Monet kirkkoon uteliaisuudesta tulleet tunsivat syntyvänsä uudelleen. Epäilyksen jää suli vähitellen palveluksen aikana heidän sydämistään muuttuen uskon lämpimyydeksi. Kirkko oli useimmiten ääriään myöten täynnä. Ehtoollista jaettiin useammasta maljasta, mutta silti sen jakaminen saattoi kestää yli kaksi tuntia. Liturgian jälkeen isä Johannes ei koskaan toimittanut panihidaa eikä rukouspalvelusta, sillä hän katsoi esirukouksen toteutuneen kaikessa täyteydessään jo eukaristiassa.

Jumalanpalveluksen päättyessä puolelta päivin isä Johannes poistui kirkosta tuhansien uskovien ympäröimänä. Usein hän matkusti suoraan Pietariin vieraillakseen häntä odottavien sairaiden luona ja palasi kotiin vasta vähän ennen keskiyötä. Joskus hänelle ei jäänyt minkäänlaista lepoaikaa ennen aamunkoittoa. Tällainen elämä ja uurastus ei olisi ollut mahdollista ilman Jumalan armovoiman apua. Liturgian toimittaminen ja ihmisten puolesta rukoileminen nivoutuivat hänen elämässään erottamattomasti yhteen. ”Herra luo ja muovaa minut uudelleen joka päivä toimittaessani liturgiaa”, hän kirjoitti. ”Minun on hyvä rukoilla ihmisten puolesta, kun osallistun kelvollisesti ja tietoisesti pyhään ehtoolliseen. Silloin Isä, Poika ja Pyhä Henki, minun Jumalani, on minussa, ja minulla on suuri uskallus Hänen edessään.”

Kuuluisuus merkitsi isä Johannekselle suurta kilvoitusta ja taakkaa. Menipä hän minne hyvänsä, väkijoukko ympäröi hänet haluten päästä edes koskettamaan häntä. Uskovien pyynnöstä hän teki matkoja eri puolille Venäjää, ja paikalle kokoontui kymmeniätuhansia ihmisiä. Väkijoukot eivät mahtuneet kaupunkien katedraaleihin, vaan jumalanpalvelukset toimitettiin ulkona.

Saavutettuaan korkean rukousmietiskelyn ja himottomuuden tilan isä Johannes saattoityynesti pukea ylleen lahjaksi saamiaan kallisarvoisia vaatekappaleita. Ne eivät vaivanneet häntä vaan saattoivat jopa auttaa häntä verhoamaan kilvoituksensa ympäristöltä. Saamansa rahalahjoitukset hän sen sijaan jakoi pois viimeistä kopeekkaa myöten. Kerran saatuaan rahakuoren eräältä kauppiaalta hän ojensi sen välittömästi kerjäläisen ojennettuun käteen. Kauppiaan huudahdukseen: ”Isä, siinä on tuhat ruplaa!” hän vastasi tyynesti: ”Se on tuon miehen onni!” Toisinaan hän saattoi torjuakin lahjoituksen. Selvänäköisyydessään hän esimerkiksi kieltäytyi ottamasta vastaan 30 000 ruplan lahjaa eräältä rikkaalta naiselta. Myöhemmin tämä katui ja tunnusti saaneensa rahat epärehellisin keinoin.

Isä Johannes oli erinomainen saarnaaja. Hän puhui yksinkertaisesti pyrkimättä kauniisiin ja omaperäisiin ilmaisuihin, mutta kuitenkin hänen opetuspuheistaan huokui tavaton voima ja ajatuksen syvyys, jonka tavalliset ihmisetkin kykenivät hyvin ymmärtämään. Kaikista kiireistään huolimatta hän löysi aikaa myös kirjoittaakseen rukouksen ja hengellisen valaistumisen hetkinä mieleensä tulleita ajatuksia ja oivalluksia hengelliseen päiväkirjaansa. Näistä kirjoituksista syntyi tuhatsivuinen, kolme nidettä käsittävä kirja Elämäni Kristuksessa, joka omalta osaltaan kertoo isä Johanneksen sisäisestä elämästä ja hengellisestä taistelusta. Kirja käännettiin jo hänen eläessään muutamille vieraille kielille; Englannissa siitä tuli anglikaanipappien erityisesti rakastama hengellinen opas. Kaikissa kirjoituksissaan, niin päiväkirjassaan kuin opetuspuheissaan isä Johannes painotti vilpittömän ja palavan uskon tärkeyttä ja sen mukaista elämää, lakkaamatonta taistelua himoja ja haluja vastaan sekä uskollisuutta ortodoksiselle kirkolle.

Isä Johannes palveli pappina yli 50 vuoden ajan. Vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: ”Olen Jumalan armosta ja laupeudesta ollut pappina 52 vuotta, ja elän yhä, vaikka olenkin sairas. En osaa kyllin kiittää Herraa näistä monista armoitetun pappeuden vuosista. Olen palvellut niin kuin olen osannut ja kyennyt, mutta olen tehnyt paljon virheitä. Olen ollut heikko ja vihollinen on kiusannut. Herra, peitä kaikki synnit laupeudellasi.”

Elämänsä loppupuolella isä Johannes sairastui kivuliaaseen tautiin, jonka hän kesti kärsivällisesti ja valittamatta. Hän kieltäytyi päättäväisesti kaikista lääkäreiden yrityksistä saada hänet vahvistamaan heikentyvää ruumistaan paastosääntöjen vastaisella ruoalla. ”Kiitän Jumalaani minulle syntisen sieluni puhdistukseksi lähetetyistä kärsimyksistä. Pyhä ehtoollinen elähdyttää”, hän sanoi. Ja tapansa mukaan hän nautti ehtoollista joka päivä.

”Minun iässäni (79 vuotta) jokainen päivä, jokainen tunti ja hetki on Jumalan suurta armoa. Ruumiinvoimani ovat ehtyneet, mutta henkeni valvoo ja on täynnä rakkautta rakasta Ylkääni Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan”, hän kirjoitti.

Joulukuun 10. päivänä 1908 isä Johannes kokosi viimeiset voimansa toimittaakseen vielä kerran liturgian Pyhän Andreaksen kirkossa. Ihmiset tunsivat, että pyhä vanhus oli jättämässä heidät, ja itkivät ääneen. Joulukuun 20. päivänä isä Johannes siirtyi rauhassa Herransa luo saatuaan ennalta tietää kuolinpäivänsä.

Isä Johanneksen hautajaisiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaikki kadunvarret olivat tungokseen asti täynnä itkevää kansaa. Sellaista väenpaljoutta ei Venäjällä ollut nähty yksissäkään hautajaisissa. Ruumiinsiunaukseen osallistui useita piispoja ja kymmeniä pappeja. Vainajan kättä suudelleet kertoivat, että se ei ollut kylmä eikä kangistunut.

Pappi Johannes Albov on kertonut, että vaikka hän kunnioitti isä Johannesta tämän eläessä ja oli pari kolme kertaa toimittanut liturgian yhdessä tämän kanssa, hän ei varsinaisesti kuulunut tämän ihailijoihin. Hautajaisiin hän pääsi ihmeellisesti mukaan ilman kutsua. ”Mikä palvelus se olikaan! Veisut olivat murheellisia, mutta mieliala hartaan juhlallinen. Jollakin tavoin se muistutti pääsiäisen aamupalvelusta. Ja palveluksen edetessä juhlamieliala yhä kohosi ja kasvoi. Ihmeellinen voima huokui arkusta täyttäen ihmisten sydämet ylimaallisella ilolla. Tuntui selvästi, että arkussa lepäsi pyhä kilvoittelija, jonka henki liikkui näkymättömästi kirkossa syleillen hellästi ja rakastavasti kaikkia häntä hyvästelemään tulleita. Minulla ei ollut enää epäilystäkään isä Johanneksen pyhyydestä.”

Tietoisuus isä Johanneksen pyhyydestä eli vahvana venäläisten uskovien keskuudessa vuosikymmenten ajan. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1964, mutta Venäjän kirkko saattoi tehdä sen vasta vuonna 1990, kun maan poliittiset olot olivat vapautuneet. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä Pyhän Johanneksen luostarissa Karpovkalla Pietarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä.

Apostolien oppilas, piispojen isä ja voitollisten marttyyrien edelläkulkija pyhä Ignatios on kolminkertaisesti kruunattu Jumalan ystävä, joka loistaa kirkkaana tähtenä pyhien taivaalla. Uskollisena nimelleen (lat. ignis, ’tuli’) Ignatios antoi Kristuksen rakkauden palaa sydämessään niin voimallisesti, että häntä alettiin kutsua ”jumalankantajaksi” (teoforos). Ignatios käytti arkailematta itsestään nimitystä jumalankantaja – onhan jokainen kristitty Kristuksen kantaja: Kristukseen pukeutunut ja Pyhän Hengen astia.

Nimellä on toinenkin merkitys. Teoforos tarkoittaa myös ”Jumalan kantamaa”. Perimätiedon mukaan Ignatios oli se pieni lapsi, jonka Kristus toi apostolien keskelle, kun nämä väittelivät siitä, kuka heistä oli suurin. Kristus otti lapsen syliinsä ja nosti hänet esimerkiksi apostoleille ja kaikille kristityille. ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” (Matt. 18:5, Mark. 9:37)

Nuoruudessaan Ignatios tunsi henkilökohtaisesti monia apostoleja, erityisesti Pietarin, Paavalin ja Johanneksen. Polykarpos Smyrnalaisen (23.2.) tavoin hän sai opetusta uskon syvimmistä salaisuuksista evankelista Johannekselta. Hän sai myös pappisvihkimyksensä suoraan apostoleilta. Vuosien 68–75 tienoilla Ignatioksesta tuli Syyrian provinssin keskuksen ja idän mahtavimman kaupungin Antiokian piispa. Hänen edeltäjänsä Euodos oli ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen ja johtanut Antiokian seurakuntaa 40-luvun alkupuolelta alkaen.

Keisari Domitianuksen (81–96) vainon aikana Ignatios rohkaisi kristittyjä tunnustajia pitämään kidutuksia ja väliaikaisia kärsimyksiä mitättöminä ikuisen elämän rinnalla. Hän kävi lohduttamassa ja auttamassa heitä vankilassa ja ilmaisi heille hartaan toiveensa päästä seuraamaan Kristusta Hänen kuolemaansa saakka saadakseen olla yhtä Hänen kanssaan iankaikkisesti. Pelotonta piispaa ei kuitenkaan pidätetty, ja vainon tauotessa hän oli pettynyt, koska Jumala ei ollut kutsunut häntä saavuttamaan täydellistä opetuslapseutta.

Seuranneina rauhan vuosina Ignatios pyrki järjestämään kirkon elämää ja oloja. Hän otti käyttöön antifonisen laulutavan nähtyään näyssä, kuinka enkelit taivaassa ylistivät Jumalaa vuoronperään kahtena kuorona. Ignatios pyrki kaikin tavoin osoittamaan, että apostolien helluntaina saama armo oli yhä läsnä ja vaikutti piispan johtamassa kirkollisessa elämässä vielä apostolien jälkeenkin. Suurkaupungin piispana Ignatioksen ääntä kuunneltiin pienemmissäkin seurakunnissa, joita hän kehotti pysymään yhtenäisinä rakkaudessa, kukin oman piispansa ympärillä. Ignatios opetti piispan olevan taivaallisen Paimenen ja ylimmäisen papin Jeesuksen Kristuksen maallinen kuva. Uskovia hän kehotti kokoontumaan mahdollisimman usein, erityisesti Herran päivänä, sunnuntaina viettämään yhteistä ehtoollisjuhlaa piispan johdolla sellaisessa sydämen ykseydessä, joka perustuu yhteiseen uskoon, toivoon ja rakkauteen ja jonka keskipisteenä on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja. Ignatios kehotti kristittyjä olemaan kuuliaisia piispalle ja papistolle jakamattomin sydämin ja murtamaan yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke.¹

Yhteisten jumalanpalvelusten jälkeen kristittyjen tulee kilvoitella kohti sopusointua niin suhteessa toisiinsa ja ulkopuoliseen maailmaan kuin omissa ajatuksissaankin. Ignatios toivoi, että yksimielisyys saisi kristittyjen äänet sointumaan yhteen, niin että he laulaisivat yhteen ääneen Jeesuksen Kristuksen kautta Isälle, joka kuulisi heitä ja tuntisi heidät hyvistä teoistaan Poikansa jäseniksi.² Ignatios kehotti välttämään kaikenlaista hajaannusta kuin kaiken pahan alkua.³ Hänen tavoitteenaan oli pitää kirkko puhtaana ja harhaoppien tavoittamattomissa.

Keisari Trajanus (98–117) kävi hallintonsa ensimmäisinä vuosina sotia skyyttejä ja daakialaisia vastaan. Selvittyään taisteluista voittajana tämä erityisen julma ja turmeltunut keisari päätti vaatia kaikkia alamaisiaan uhraamaan keisarille kuin Jumalalle. Ennen sotaretkeään Armeniaan ja Parthiaan Trajanus saapui Antiokiaan, jossa hän käynnisti paikallisen kristittyjen vainon keskittyen kirkon johtohahmoihin.

Pyhä Ignatios tiesi aikansa koittaneen. Hän tuli keisarin eteen omasta aloitteestaan ja vastasi hänen kysymyksiinsä rohkeasti. Ignatios tunnusti yhden Jumalan, joka on Luoja, ihmisten ystävä ja ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen Isä. Lisäksi hän ivasi pelottomasti keisarin taikauskoisia tapoja, kuinka tämä yritti saada suojelusta legioonilleen oman mielikuvituksensa tuotteilta. Keisari alkoi kuulustella häntä:

– Kuka sinä olet, sinä piruparka, joka tahdot olla tottelematta keisarillisia määräyksiämme ja petät toisiakin, jotta heille kävisi yhtä huonosti?

– Ketään, joka kantaa Jumalaa, ei kannata sanoa piruparaksi. Mutta jos sanot näin siksi, että minusta on harmia piruille, sen hyväksyn.

– Kuka sitten kantaa Jumalaa?

– Se, jolla on Kristus sydämessään.

– Puhut siis siitä Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitusta, et kai vain ole Hänen oppilaansa?

– Minä olen sen oppilas, joka on naulannut meidän syntimme ristiin, tallannut Paholaisen ja kaikki hänen voimansa jalkojensa alle tehden ne julkisesti naurunalaiseksi. Hänen määräyksestään kaikki, jotka kantavat Jeesusta sydämessään, saavat tallata demonien pahuuden jalkoihinsa.

– Tätäkö Jeesusta sinä kannat sydämessäsi?

– Kyllä. Sillä on kirjoitettu: ”Minä asun heissä ja kuljen heidän keskellään.”

– Jättäkäämme turha puhe ja menkäämme kunnioittamaan kuolemattomia jumalia. Hylkää tuollainen ajattelu ja uhraa jumalille. Minä voin tehdä sinusta Zeuksen ylipapin, ja kaikki kunnioittavat sinua.

– Minä ihmettelen ehdotustasi. En pidä tarjouksiasi ja lupauksiasi minkään arvoisina. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta maalliseen valtakuntaan. Minä olen jo korkeimman Jumalan pappi, ja hänelle minä uhraan ylistystä. Jeesuksen tähden olen valmis uhraamaan itseni ottamalla vastaan kuoleman niin kuin Hänkin kärsi minun tähteni.

Koska kuulustelut eivät edenneet keisarin toiveiden mukaan, hän ilmoitti päätöksensä: ”Vietäköön siis tämä ristiinnaulitun kantaja kahleissa Roomaan ja syötettäköön hänet leijonille kansan huviksi.” Tuomio miellytti sekä tuomitsijaa että tuomittua, joka kiitti Jumalaa, että saisi viedä rakkautensa Häntä kohtaan täydellisyyteen saakka. Monien muiden marttyyrien tapaan pyhä Ignatios täyttyi ilolla. Hän suuteli palavasti saamiaan raskaita ketjuja. Hän kutsui niitä ”hengellisiksi helmikseen”,⁴ sillä ne takasivat hänelle ikuisen elämän Kristuksessa. Ignatios hyvästeli seurakuntansa toivorikkain mielin kehottaen hengellisiä lapsiaan muuttamaan kyyneleensä riemulauluiksi. Hän lähti Antiokiasta jalkapatikassa muiden vankien kanssa. Heitä vartioi kymmenen sotilaan ryhmä, joka oli niin julma että Ignatios kutsui heitä leopardeiksi. Heidän väärämieliset toimensa kuitenkin ainoastaan lisäsivät hänen intoaan ja iloaan.

Ryhmä matkasi vuoroin laivalla ja vuoroin jalan. Kaikkialla, missä he pysähtyivät, Ignatios vahvisti sanoillaan kristittyjä, jotka tulivat katsomaan Antiokian piispaa. Myrskyn ajamina seurue rantautui Smyrnaan. Siellä Ignatiosta tuli tervehtimään piispa Polykarpos, joka tunsi syvää rakkautta ja surumielistä iloa tietäessään näkevänsä Ignatioksen viimeisen kerran tässä maailmassa. Ignatios uskoi kirkkonsa Polykarpoksen haltuun. Myös naapurikaupunkien piispat kävivät katsomassa häntä: Onesimos Efesoksesta, Demas Magnesiasta ja Polybes Tralleksesta. Ignatios jätti heille viimeiset opetuksensa kehottaen heitä ottamaan vastaan pakanoiden solvaukset ja pilkan jäljitellen Kristuksen sävyisyyttä ja nöyryyttä vainoojiensa edessä. Smyrnasta hän lähetti kirjeet Rooman lisäksi myös Efesoksen, Magnesian ja Tralleksen seurakunnille, joita hän ei päässyt tapaamaan kasvotusten. Ignatioksen ilo ja palava marttyyrikuoleman kaipaus levisivät kaikkiin kristittyihin. He eivät enää hyvästelleet häntä kuten kuolemaan tuomittua, vaan tervehtivät häntä kuin jo voittanutta sankaria ja taivaaseen lähdössä olevaa matkalaista.

Troaksesta Ignatios lähetti kaksi kirjettä Filadelfiaan ja Smyrnaan, joiden kautta hän oli kulkenut, sekä kolmannen piispa Polykarpokselle. Ignatioksen loisteliaat kirjeet pyrkivät vahvistamaan Vähän-Aasian seurakuntien uskoa ja yhtenäisyyttä. Hän kehotti seurakuntalaisia pysymään piispansa ja papistonsa ympärillä yhtenä eukaristisena yhteisönä. Kun Ignatios kuuli, että Rooman kristityt yrittäisivät estää hänen surmaamisensa, hän kirjoitti heille pyytäen heiltä ymmärrystä, että he sallisivat hänen olla Jumalansa kärsimyksen seuraaja eivätkä estäisi häntä pääsemään osalliseksi Jumalasta. Koska pedot olivat areenalla kieltäytyneet koskemasta muutamiin kristittyihin, Ignatios lupasi, että mikäli pedot arkailisivat hänen edessään, hän pakottaisi ne vaikka väkisin syömään hänet suuhunsa ja jauhamaan hänet hampaissaan, jotta hänestä tulisi Kristuksen puhdasta leipää. Piispan harras toive oli saavuttaa Kristuksen kaltaisuus tulemalla itsekin eukaristiseksi leiväksi toimittamalla pyhä uhripalvelus omalla ruumiillaan. Tätä hän piti todellisen kristillisyyden syvimpänä sisältönä. ”Nyt alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyvistä tai näkymättömistä yrittäkö saada minua valtoihinsa, jotta pääsisin osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta.”⁵

Seurue pysähtyi joksikin aikaa Troaksessa, jossa Ignatios sai ilokseen tietää, että Antiokiassa vaino oli päättynyt. Hän kirjoitti seurakunnille pyytäen heitä lähettämään edustajiaan iloitsemaan hänen hengellisten lastensa kanssa.

Pitkän ja raskaan matkan jälkeen seurue saapui Roomaan, jossa kaupungin uskovat tervehtivät Ignatiosta kyynelin, joihin sekoittui niin surua kuin iloakin. He saivat eteensä idästä nousseen tähden, joka oli kulkenut maanpiirin yli laskeakseen länteen.

Kilvoituksensa viimeisen hetken koittaessa pyhä Ignatios astui areenalle aivan kuin hän olisi lähestynyt pyhää alttaria toimittaakseen viimeisen liturgiansa uskovien edessä. Amfiteatterin katsomoon oli näet tullut paljon kristittyjä, jotka sekoittuivat muun yleisön joukkoon. Ihmiskunnan pelastuksen ylimmäisen papin Kristuksen tavoin, joka oli itse sekä pappi että uhri, pyhä jumalankantajaisä Ignatios uhrasi itsensä halukkaasti raivokkaille leijonille, jotka ryntäsivät salamannopeasti hänen kimppuunsa ja nielivät hänen ruumiinsa jättäen jäljelle ainoastaan muutamia isompia luita. Näin pyhä Ignatios sai haluamansa lopun. Tämä tapahtui vuosien 107–116 välillä.

Kristityt kokosivat talteen pyhän jumalankantajan reliikit, joita lähdettiin kuljettamaan takaisin Antiokiaan. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittajana ja tunsivat syvää iloa siitä, että heidän rakastamansa esipaimen oli saanut päättää kilvoituksensa voitokkaasti.

Pyhän Ignatios Antiokialaisen muistoa vietettiin Antiokiassa ensin 17. lokakuuta ja lännessä 1. helmikuuta, mutta vuodesta 1969 lähtien roomalaiskatolinen kirkko on viettänyt Ignatioksen muistoa 17.10. Ortodoksisessa kristikunnassa muistopäiväksi sen sijaan vakiintui 20. joulukuuta. Pyhän Ignatioksen reliikkien siirron päivä oli ilmeisesti 17. joulukuuta, mutta idässä tapahtuman muistopäiväksi vakiintui 29. tammikuuta. Hänen hengellisesti raikkaita kirjeitään on säilynyt seitsemän, ja ne ovat tärkeimpiä kristillisiä dokumentteja apostolien ajan jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Niitä on säilynyt myös varhaisina latinalaisina, syyrialaisina, armenialaisina ja koptilaisina käännöksinä. Seitsemän kuuluisan kirjeen lisäksi tunnetaan kuusi muuta Ignatioksen nimissä olevaa kirjettä, joiden alkuperästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Pyhän jumalankantajamarttyyrin jälkeen Antiokian piispaksi tuli hänen oppilaansa Heron (17.10.).

Pyhä Johannes oli kotoisin Mariesken kylästä Thasos-saarelta. Kun hän oli 14-vuotias, hänet annettiin kristityn räätälin oppipojaksi Konstantinopoliin. Kerran hänen isäntänsä lähetti hänet ostamaan ompelutarvikkeita eräältä juutalaiselta kauppiaalta. Heidän välilleen puhkesi riita tavaroiden hinnasta. Oli keskipäivä, muslimien rukousaika, ja muezzin nousi tapansa mukaan minareettiin kutsumaan kansaa rukoukseen. Silloin kauppias alkoi huutaa hänelle ja muille muslimeille: ”Ettekö kuule, kuinka tämä poika herjaa uskoanne ja pilkkaa rukouksianne!” Silloin he hyökkäsivät Johanneksen kimppuun ja raahasivat hänet visiirin eteen.

Visiiri sääli Johanneksen nuoruutta ja lupasi olla rankaisematta häntä, jos hän kääntyisi islamiin, ja tarjosi hänelle hyviä oloja luonaan. Nuorukainen kieltäytyi jyrkästi: ”En koskaan kiellä Herraani Jeesusta Kristusta, vaikka antaisitte minulle koko valtakuntanne!” ¨Silloin tuomari luovutti hänet mestattavaksi. Pyöveli kiusasi häntä lyömällä häntä useita kertoja niskaan heikosti, niin että vain iho ja lihakset vaurioituivat. Johanneksen rohkeus ei tästä vähentynyt, ja niin pyöveli antoi lopulta hänelle kuoliniskun. Yöllä kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Pyhä uusmarttyyri Johannes kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1650.