28.9.2021

Sävelmä
1. säv.

pt. Hariton Tunnustaja (+ n. 305 tai 275)

pr. Baruk (+ n. 595 eKr.)

pt. Irodion Ilojärveläinen (+ 1541)

Epistola
Ef. 6:10–17 (Hariton)
Fil. 1:8–14

Ef. 6:10–17

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

Fil. 1:8–14

8 Jumala on todistajani, että minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi, niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa. 9 Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, 10 niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää, säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää 11 ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus. 12 Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille. 13 Koko henkivartiostolle ja kaikille muillekin on käynyt selväksi, että olen vangittuna Kristuksen tähden. 14 Useimmat täkäläiset veljet ovat Herraan luottaen saaneet minun kahleistani lisää rohkeutta ja julistavat Herran sanaa entistä pelottomammin.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Hariton Tunnustaja (+ n. 305 tai 275))
Luuk. 5:12–16
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 5:12–16

Siihen aikaan 12 eräässä kaupungissa Jeesus kohtasi miehen, joka oli yltä päältä spitaalin saastuttama. Nähdessään Jeesuksen mies lankesi kasvoilleen ja rukoili: "Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut." 13 Jeesus ojensi kätensä, kosketti miestä ja sanoi: "Minä tahdon. Tule puhtaaksi." Tauti lähti miehestä heti. 14 Jeesus kielsi häntä kertomasta tästä kenellekään ja sanoi: "Käy näyttämässä itsesi papille ja anna puhdistumisestasi Mooseksen lain mukainen uhri todisteeksi heille." 15 Jeesuksesta puhuttiin kuitenkin yhä laajemmalti, ja ihmisiä kokoontui sankoin joukoin kuulemaan häntä ja hakemaan parannusta tauteihinsa. 16 Mutta hän vetäytyi jälleen autiolle seudulle rukoilemaan.

Päivän synaksario

28.9.

Baruk Nerian poika oli profeetta Jeremian uskottu ystävä ja oppilas. Baruk oli valtion virkamies ja kuului ylimystöön (Jer. 45, 51:59, Bar. 1:1). Pyhä Henki yhdisti Barukin ja Jeremian keskinäisellä rakkaudella niin, että heidän olisi voinut luulla olevan yksi sielu kahdessa ruumiissa. Baruk kirjoitti Jeremian sanelusta profetioita ja luki niitä kansalle Jerusalemin temppelissä, ja Jeremian ääni huokui hänen puheensa läpi.

Profeetallista julistusta kuultuaan johtavat virkamiehet neuvoivat profeettaa ja tämän ääntä Barukia piiloutumaan. Kun kuningas Jojakim (609-598 eKr.) kuuli, että profeetallinen kirjakäärö sisälsi ennustuksen Juudan valtakunnan häviöstä, hän poltti sen. Jeremia kuitenkin kirjoitutti uuden käärön, ja Juudaa kohtasi häviö ennustuksen mukaan. Babylonialaiset valloittivat Jerusalemin Nebukadressarin johdolla vuonna 598 eKr. Jeremia profetoi kansalle kieltäen heitä pakenemasta Egyptiin, mutta väkijoukko syytti Barukia Jeremian sanoman vääristämisestä ja lähti Egyptiin pakottaen molemmat lähtemään mukaansa.

Barukin kirja on kirjoitettu hepreaksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa viidentenä vuonna Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta säilynyt ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Kirjassaan Baruk profetoi kirkkaan selkeästi Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen. ”Tämä on meidän Jumalamme, kukaan toinen ei ole minkään arvoinen Hänen rinnallaan. Hän on löytänyt kaikki viisauden tiet ja antanut sen palvelijalleen Jaakobille ja rakastetulleen Israelille. Tämän jälkeen Hän ilmestyi maan päälle ja vaelsi ihmisten keskuudessa.” (Bar. 3:36-38)  Barukin nimissä tunnetaan myös epäperäiset 2. ja 3. Barukin kirja sekä Barukin ilmestys, joka on säilynyt ainoastaan syyriaksi.

Pyhä Markus oli paimen, joka kaitsi laumojaan Pisidian Antiokian alueella. Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ulottuivat jalkoihin saakka. Diocletianuksen vainon aikana vuoden 303 tienoilla hänet ilmiannettiin kristittynä Antiokian prefektille Magnukselle, joka määräsi hänet kidutettavaksi. Sen jälkeen hänet vietiin vankilaan Isaurian Claudiopoliksessa, jossa Markus käännytti 30 sotilasta ja heidän komentajansa. Heidät kaikki mestattiin myöhemmin Nikeassa.

Pyhän Markuksen kahleiden takomista varten tarvittiin seppiä. Tehtävään tarjoutui kolme veljestä Pisidian Kalytoksen kylästä, Aleksanteri, Alfios ja Zosimas. Mutta kun he ryhtyivät takomaan rautaa, se alkoi valua joka puolelle kuin vesi. Heidän kätensä jähmettyivät ja peittyivät vereen. Ollessaan vielä tämän ihmeen lamaannuttamina he kuulivat taivaasta äänen, joka kutsui heitä seuraamaan Markusta marttyyrikilvoituksen tiellä. Epäröimättä veljekset katuivat tietämättömyyttään ja julistivat olevansa kristittyjä. Heitä kidutettiin välittömästi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Heidät hakattiin kiinni kallioon, heidän kurkkuihinsa kaadettiin sulaa lyijyä, ja niin he antoivat henkensä Jumalan haltuun.

Markus kengitettiin rautasandaalein, hänet piestiin verille ja lävistettiin vartaaseen. Hänen kielensä revittiin irti; kanssakärsijöidensä tavoin hänetkin naulattiin kiinni kallioon, ja lopulta hänen kaulansa lyötiin poikki.

Seuraavana vuonna samana päivänä Nikon, Heliodoros, Neon ja useita heidän kanssaan vangittuja neitoja ja lapsia mestattiin uskonsa tähden Pisidian Filomilionissa. Samana päivänä muistellaan myös marttyyreita Callinicusta ja Eusthatios Roomalaista sekä pyhää marttyyri Aleksanteria ja hänen 30 toveriaan, jotka kaikki surmattiin miekalla.

Pyhittäjä Hariton syntyi ja kasvoi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) keisari Aureliuksen aikana (270-276). Alun pitäen Marcus Aurelius ei näyttänyt olevan vihamielinen kristittyjä kohtaan. Myöhemmin hän kuitenkin aloitti vainon heitä vastaan.[1] Kun keisarillinen käskykirje saapui Ikonioniin, pakanat vangitsivat Haritonin, joka oli tullut kuuluisaksi hurskaudestaan ja innosta, jolla hän levitti evankeliumia. Häntä lyötiin ja hänen ruumistaan poltettiin soihduilla. Kun hän oli vankilassa ja odotti jo iloiten pääsevänsä kärsimään marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, vaino päättyikin ja pian kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto (313).

Kantaen vapaaehtoisesti Kristuksen arpia ruumiissaan Hariton halusi viettää loppuelämänsä askeettina täyttääkseen ruumiissaan sen, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttui. Vapaaehtoisten vaivojen lisäksi, joilla hän rasitti ruumistaan alistaakseen sen hengelle, tuli vielä vastentahtoisia koettelemuksia. Kun Hariton lähti matkaan asettuakseen Jordanin erämaahan, hän joutui ryövärien käsiin, jotka veivät hänet sidottuna piilopaikkaansa, erääseen Faranin erämaan luolaan lähelle Jerusalemia. Jumalan sallimuksesta kyykäärme oli käynyt vuodattamassa myrkkynsä rosvojen viinileiliin, ja myrkytettyä juomaa nautittuaan he kaikki kuolivat. Näin Hariton pelastui heidän käsistään. Päästyään irti köysistään hän alkoi tarkastella luolaa ja havaittuaan sen soveliaaksi vaikenemiskilvoitukseen päättikin jäädä sinne. Rosvojen ryöstämät rahat jäivät nyt hänelle. Hän jakoi niitä köyhille ja myös erakoille, joita asui Punaisenmeren ympäristössä. Lopuilla rahoilla hän muutti luolan kirkoksi ja rakensi ensimmäisen lauran[2] Palestiinan alueelle. Se tunnettiin nimellä Faranin laura. Sen kirkon vihki käyttöön Jerusalemin piispa pyhä Makarios (314-333, muistopäivä 16.8.).

Hariton oli Hilarion Suuren aikalainen. Tämä toi Egyptistä Palestiinaan erakkoelämän varhaisen muodon, jossa yksittäisiä keljoja oli siellä täällä erämaassa. Haritonin laurassa erakot sen sijaan elivät yhdessä yhden hallinnon alla, joskin tämä toteutui Palestiinassa vielä alkeellisessa muodossa.

Kilvoitellessaan yksin Faranin luolassa paastoten ja öisissä rukouksissa Hariton tuli alueella kuuluisaksi ihmeistä, joita tapahtui hänen rukoustensa voimalla. Monet tulivat asumaan hänen lauraansa päästäkseen hänen ohjaukseensa. Myös monet juutalaiset ja epäjumalia palvelleet kreikkalaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristinuskoon.

Kansanpaljous häiritsi kuitenkin erakon kilvoitusta, ja hän pelkäsi myös osakseen tulevan kunnioituksen vahingoittavaa vaikutusta. Niinpä hän jätti lauralle johtajaksi erään hyveellisen oppilaansa. Sitten hän muistutti veljiä heille antamistaan ohjeista: heidän tuli syödä vain kerran päivässä, rukoilla päivin ja öin hänen heille määrääminään aikoina ja olla armeliaita ja vieraanvaraisia luoksensa tuleville köyhille. Lopuksi hän vielä siunasi heidät ja lähti sitten pois.

Käveltyään yhden päivämatkan pyhittäjä saapui Jerikon alueelle. Siellä hän löysi sopivan luolan Sarantarion vuoren Duk-nimiseltä huipulta. Hän eli luolassa pitkän aikaa piilossa ihmisiltä omistautuen kokonaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Ravintonaan hän käytti erämaan villiyrttejä. Jumala tahtoi kuitenkin käyttää häntä seudun evankelioimiseen ja salli ihmisten löytää hänet. Monet tahtoivat noudattaa hänen elämäntapaansa ja pyrkivät hänen oppilaikseen.

Näille uusille munkeille Hariton rakensi lauran, joka tunnetaan Dukas-nimellä. Annettuaan veljille ohjeita ja nimitettyään heille hyvän johtajan hän itse lähti taas etsimään hiljaisuutta. Hän meni Thekoen luoliin. Mutta sielläkään ei rauhaa kestänyt pitkään. Munkiksi pyrkiviä alkoi jälleen tungeksia hänen ympärillään ja niin hän perusti Sukan lauran, syyrialaiselta nimeltään šuq (’tori’, ’kokoontumispaikka’). Se tunnetaan myös nimellä Vanha laura erotukseksi Uudesta laurasta, jonka perustivat vähän myöhemmin Sabbas Pyhitetyn Suuresta laurasta lähteneet munkit.

Lauran veljestö kasvoi nopeasti, ja täälläkin suuri joukko pakanoita tuli, kuten edellisissäkin lauroissa, kuulemaan pyhittäjän kaunista opetusta kristinuskosta. Hariton tahtoi kuitenkin viettää edes viimeiset vuotensa täysin omistautuneena yksin Jumalalle. Hän asettui niin sanottuun riippuvaan luolaan, jonne pääsi vain tikapuita myöten. Nimitys johtui siitä, että luola ikään kuin roikkui suuren jyrkänteen reunalla. Jumala salli, että luolan nurkasta alkoi vuotaa vettä, koska iäkäs pyhittäjä ei olisi jaksanut käydä hakemasta sitä kaukaa.

Kun Hariton sai Jumalalta tietää kuolinpäivänsä, hän palasi ensimmäiseen lauraansa Faraniin. Siellä hän kutsui koolle hengelliset oppilaansa ja esitti heille hengellisen testamenttinsa. Siinä hän osoitti varman tien yhdistymiseen Jumalan kanssa. Se koostuu askeesista, johon liittyvät nöyryys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Lopuksi hän siunasi munkit ja ilman mitään sairautta antoi rauhassa sielunsa pyhien enkelien käsiin.

 

[1] Marcus Aurelius surmatiin ennen kuin hän ehti aloittaa suunnittelemansa vainon, ja siksi on mahdollista, että pyhittäjä Haritonin martyyrikilvoitus ajoittuukin vasta suuren vainon (303-311) aikaan.

[2] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.

Britannialaissyntyinen Faustus opiskeli nuorena filosofiaa ja lakitiedettä, mutta päätti kuitenkin keskittyä tavoittelemaan todellista viisautta. Hänet vihittiin munkiksi kuuluisassa Lérinsin luostarissa. Hänen hengellisinä ohjaajinaan olivat pyhät Honoratus (16.1.) ja pyhä Caprasius. Luostarissa hän erottui nopeasti muista sekä oppineisuutensa että hengellisen intonsa, nöyryytensä ja sävyisyytensä ansiosta. Luostarin apotti pyhä Maximus ja toiset veljet pitivät häntä suuressa arvossa. Kun Maximus nimitettiin Provencen Riezin (latinaksi Regium, Marseillen koillispuolella) piispaksi vuonna 433, Faustus valittiin hänen seuraajakseen, vaikkei ollut vielä kolmeakymmentäkään.

Pyhä Faustus johti luostaria 27 vuoden ajan ja ylläpiti hyvää järjestystä pitäen ohjenuoranaan erityisesti idän isien opetuksia. Puolustaessaan luostarinsa oikeutta vapauteen ja riippumattomuuteen hän joutui ristiriitaan esipaimentensa kanssa. Fréjusin piispa Teodor erotti Faustuksen ja kutsui vuonna 453 koolle Arles’n kirkolliskokouksen saadakseen toimilleen kanonisen hyväksynnän. Kokous kuitenkin asetti Faustuksen takaisin virkaansa ja määräsi, että Fréjusin piispan olisi kunnioitettava luostarin itsenäisyyttä ja tyydyttävä hoitamaan oman hiippakuntansa sisäisiä asioita.

Pyhä Faustus palasi luostariinsa. Hän tuli kuuluisaksi saarnoista, joita hän saattoi pitää valmistelematta niitä etukäteen. Kun piispa Maximus kuoli vuonna 461, Faustus sai jälleen periä hengellisen isänsä tehtävän. Faustus tosin yritti nöyrästi vastustella, mutta monien muiden pyhien tavoin hänet suorastaan pakotettiin nousemaan Riezin piispanistuimelle.

Uusi piispa ei muuttanut elämäntapaansa piispallisen loiston keskelläkään; hän ei hylännyt luostarissa oppimiaan askeettisia ihanteita, vaan oli ankarimpien erakkojen vertainen paasto- ja valvomiskilvoituksissaan. Faustus perusti hiippakuntaansa useita luostareita, pysytteli läheisessä kosketuksessa kaikkien luostarien kanssa ja vetäytyi usein rukoilemaan niihin. Omassa katedraalissaan hän otti käyttöön itselleen tutut ja rakkaat Lérinsin luostarin jumalanpalveluskäytännön. Faustus ei koskaan väsynyt ohjaamasta kansaa ja innoittamasta heitä luopumaan pakanallisista tavoista ja elämään Jumalan käskyjen mukaan. Hän voitti puolelleen kaikkien kohtaamiensa ihmisten sydämet sävyisyydellään ja ystävällisyydellään.

Askeettisen piispan ihailtavin hyve oli kuitenkin hänen rakkautensa köyhiä kohtaan. Iltarukouksensa päätettyään hän lähti tavallisen papin puvussa ulos auttaakseen köyhiä ja puutteenalaisia sekä vieraillakseen vankien luona. Hän ei pitänyt itseään liian arvokkaana kantamaan omilla käsivarsillaan köyhien ruumiita, joita oli jätetty makaamaan teitten varsille. Piispa kantoi heidät omin käsin hautausmaalle ja hautasi heidät. Nälänhädän aikana Faustus teki parhaansa laumansa eteen: hän määräsi kolmen päivän ajaksi rukouspalveluksia ja ristisaattoja, jakoi omaisuutensa kansalle ja pyysi ystäviään lähettämään vehnää Lyonin varastoista.

Kolmekymmentä vuotta kestäneen piispuutensa aikana pyhä Faustus oli tarmokkaasti mukana Gallian kirkon asioiden hoidossa ja teologisissa keskusteluissa. Häntä pidettiin aikansa johtavana piispana ja voimakkaimpana sananjulistajana. Faustus jätti jälkeensä saarnoja, kirjeitä ja teologisia teoksia, joiden henki on samankaltainen kuin idän isien kirjoituksissa. Hän käsitteli erityisesti Pyhän Hengen jumaluutta sekä Jumalan armon ja vapaan tahdon välisen suhteen ongelmia.

Eräät teologit olivat kehitelleet pyhän Augustinuksen (15.6.) ajatusten pohjalta oppia, jossa Jumalan armon asema korostui niin, että vapaan tahdon toiminnalle ei jäänyt enää sijaa. Tällöin näyttää syntyvän ongelma, että armo vaikuttaa ennalta määrätyltä. Faustus torjui tällaisen opin julistaen sen olevan ”erheellinen, pilkkaava, pakanallinen, fatalistinen ja moraalittomuutta lietsova”. Hän painotti, että Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on kutsuttu vapaaseen ja elävään suhteeseen Luojansa kanssa, jotta hän vapaiden valintojensa kautta kaunistuisi ja kirkastuisi Jumalan kaltaisuuteen. Gallian piispat vahvistivat Faustuksen opin Arles’n ja Lyonin kirkolliskokouksissa 470-luvulla.[1]

Kun länsigootit valloittivat Gallian kaakkoisosan, pyhä Faustus oli yksi neljästä piispasta, jotka yrittivät neuvotella rauhanehdoista. Piispat eivät kuitenkaan kyenneet hillitsemään ryöstöretkien makuun päässeitä gootteja, jotka olivat uskonnoltaan areiolaisia. Pyhä Faustus rukoili ja paastosi sekä tapasi kansaa ja papistoa päivittäin vaatien kaikkia pysymään ortodoksisessa uskossa vaikka oman verensä vuodattamisen uhalla.

Faustus vangittiin ja karkotettiin Limogesiin vuonna 477. Kun länsigoottien johtaja Euric kuoli (485), Faustus sai palata hiippakuntaansa kahdeksan vuoden eron jälkeen. Hänen hengelliset lapsensa ottivat hänet iloiten vastaan huutaen riemusta ja itkien ilosta. Pyhä Faustus kuoli rauhaisasti vuonna 495 lähes sadan vuoden iässä. Häntä pidettiin heti pyhänä, ja hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhä Faustus oli yksi kirkon historian esikuvallisimmista esipaimenista, sillä hänessä yhdistyivät maallinen viisaus, hengellinen into, nöyrä askeesi ja käytännöllinen ihmisrakkaus.


[1] Jo seuraavalla vuosisadalla läntiset teologit alkoivat painottaa enemmän jumalallisen armon toiminnan osuutta, jolloin Faustuksen linja julistettiin ns. semipelagiolaisuudeksi.

Pyhittäjä Auksentios[1] oli niiden kreikkalaisten palkkasoturien päällikkö, jotka pyhän innon ajamina kiiruhtivat ottamaan osaa ristiretkiin, joiden tarkoituksena oli vapauttaa Pyhä maa islaminuskoisten käsistä. Sotatoimien päätyttyä he olivat valmiit vetäytymään Jordanin erämaahan ja viettämään siellä askeettista elämää. Mutta latinalaisten[2] painostus ja arabien aiheuttamat levottomuudet pakottivat heidät siirtymään Pafokseen, josta he hajaantuivat pieninä joukkoina koko Kyproksen saarelle rauhallisiin paikkoihin, jotka soveltuivat Jumalan etsimiseen.

Pyhittäjä Auksentios vetäytyi luolaan Karpasian alueelle, saaren itäisimpään kärkeen. Vuosikausia hän kävi ankaraa taistelua pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan ja kilvoitteli säilyttääkseen sydämensä puhtaana. Jatkuva Jumalan muistaminen oli hänen päämääränsä. Vuosien kilvoittelun jälkeen hän siirtyi rauhassa Herran luo.

Monen vuoden kuluttua kahden lähellä sijaitsevan kylän, Komi-Kepirin ja Eptakomin, asukkaat löysivät hänen luolansa ja hänen siellä olleet pyhät jäännöksensä. Kylien välillä syntyi riita, kumpi niistä saisi kirkkoonsa nämä pyhäinjäännökset. Päätettiin, että jäännökset pantaisiin rattaille ja niitä vetämään asetettaisiin kaksi härkää, yksi kummastakin kylästä. Pyhä itse saisi näkymättömästi ohjata härät siihen paikkaan, johon tahtoisi. Härät pysähtyivät lähelle Komi-Kepirin kylää. Sinne pyhittäjä haudattiin ja haudan päälle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.


[1] Kyproksella elävän tradition mukaan noin 300 munkkia, jotka on tunnettu nimellä ”alamanilaiset”, tuli saarelle tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana. He elivät eri puolilla Kyprosta ja suurinta osaa heistä kunnioitetaan pyhinä. Heidän elämäkertansa, sikäli kuin niitä on, pohjautuvat suulliseen traditioon. Nykytutkimus on esittänyt erilaisia teorioita heidän alkuperästään. Yksi hieman yksinkertaistettu näkemys on, että he olisivat olleet kotoisin Saksasta (Alamania) ja tulleet Kyprokselle 1200-luvulla neljännen ristiretken aikana.

[2] Latinalaisilla tarkoitetaan yleensä läntisen Euroopan ja etenkin lännen kirkon edustajia.

Sergei Radonežilaisen (25.9.) vanhemmat Kiril ja Maria olivat hurskaita pajareita, jotka asuivat Rostovin ruhtinaskunnassa. He karttoivat ruhtinashovin turhuutta ja pysyttelivät mieluummin maaseudulla, jossa he viettivät kirkollista elämää ja harjoittivat hyväntekeväisyyttä. Myöhemmin he köyhtyivät ja joutuivat muuttamaan Moskovan alueelle Radonežin kaupunkiin. Heidän kolmesta pojastaan kaksi solmi avioliiton, mutta keskimmäinen, Bartolomeus, tuleva pyhittäjä Sergei Radonežilainen, pyysi vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin. Elämänsä loppupuolella myös Kiril ja Maria päättivät vanhan venäläisen tavan mukaan vihkiytyä enkelielämään. He menivät Hotkovon luostariin, joka käsitti tuohon aikaan kaksi erillistä luostaria, toinen iäkkäille miehille ja toinen naisille. Siellä he alkoivat katuen valmistautua kuolemaansa. Heidät vihittiin ensin munkiksi ja nunnaksi ja sitten suureen skeemaan. Heidän vanhin poikansa Stefan, joka oli jäänyt leskeksi, tuli myös Hotkovoon ja alkoi munkiksi vihittynä huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Pyhittäjät Kiril ja Maria siirtyivät rauhassa Herran luo noin vuonna 1337.

Venäläisen pyhittäjä Haritonin elämästä tiedetään hyvin vähän. Hän oli pyhittäjä Eufimi Sjanžemilaisen (20.1.) oppilas ja jäljitteli opettajaansa kaikessa: rukouksessa, paastossa ja työssä. Pyhittäjä Eufimin kuoleman jälkeen Haritonista tuli luostarin johtaja. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä noin 40 vuoden ajan ja kuoli rauhallisesti vuonna 1509.

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen oli pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas ja kilvoitteli aluksi tämän perustamassa luostarissa. Ohjaajansa kuoltua hän lähti vuonna 1538 Komelin luostarista ja asettui Valgetjärven läheisyyteen, missä hän kilvoitteli vähän aikaa aivan yksin. Eräänä yönä pitkän valvomisen jälkeen hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Vanhus, nouse! Mene Ilojärvelle ja rakenna sinne kirkko Jumalanäidin syntymän kunniaksi, sillä Herra on valmistanut sinne sinulle paikan.” Herättyään pyhittäjä rukoili ja lähti matkaan. Erään joen varrella hän pysähtyi taas rukoilemaan ja näki unessa asumattoman niemimaan, josta kuului kirkonkellojen soittoa. Näin hänelle ilmoitettiin uusi kilvoittelupaikka. Pian hän saapui Ilojärven niemelle, mieltyi asumattomaan metsäerämaahan ja rakennutti sinne kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi niin kuin enkeli oli käskenyt.

Kun paikalliset asukkaat kuulivat Irodionin hyveellisestä elämästä, he alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Kirkossa ryhdyttiin toimittamaan kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja hautajaisia, mikä niihin liittyvine juhlineen häiritsi hiljaisuutta rakastavaa kilvoittelijaa. Hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti yöt läpeensä rukoillen. Joka lauantai hän osallistui Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pian Herran enkeli ilmoitti Irodionille siirtymisestä uuteen, parempaan elämään. Hänen kanssaan asuva pappismunkki Jesaja antoi hänelle vielä kerran pyhän ehtoollisen, ja seuraavana yönä pyhittäjä nukkui rauhassa kuolonuneen. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena skeemaan pukeutuneena ja kädet ristissä rinnalla. Koko kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pappismunkki Jesaja yhdessä muutamien hurskaiden miesten kanssa hautasi pyhittäjän ruumiin kirkon vierellä olevaan rukoushuoneeseen. Pyhittäjä kuoli vuonna 1541 vain kolme vuotta Komelin luostarista lähtönsä jälkeen.

Kiovan luolaluostarin luolat jaetaan lähempiin pyhittäjä Antonin kaivamiin ja kaukaisempiin pyhittäjä Feodosin luoliin, joihin molempiin on haudattu luostarin kilvoittelijoita. Lähemmissä eli Antonin luolissa lepää noin 100 kirkon pyhänä kunnioittamaa kilvoittelijaa. Heidän yhteiselle muistolleen omistetussa jumalanpalvelustekstissä veisataan: “Kuka voisi yksitellen ylistää pyhiäsi, oi Hyvä, sillä jos lasken, heitä on enemmän kuin meren hiekkaa. Mutta Sinä Valtias Kristus, joka lasket taivaan tähdet ja tiedät kaikkien nimet, ohjaa rukouksemme heidän puoleensa.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

29.9.2021

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

pt. Kyriakos Erakko (+ 556)

pt. Kiprian Ustjugilainen (+ 1212)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Kyriakos)
Fil. 1:12–20

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Fil. 1:12–20

12 Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille. 13 Koko henkivartiostolle ja kaikille muillekin on käynyt selväksi, että olen vangittuna Kristuksen tähden. 14 Useimmat täkäläiset veljet ovat Herraan luottaen saaneet minun kahleistani lisää rohkeutta ja julistavat Herran sanaa entistä pelottomammin. 15 Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. 16 Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. 17 Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. 18 Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei. Minulla on vastedeskin aihetta iloita, 19 sillä tiedän, että teidän rukoustenne tähden ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla tämä kaikki kääntyy parhaakseni. 20 Odotan ja toivon hartaasti, että en joudu millään tavoin häpeään vaan voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Kyriakos Erakko (+ 556))
Luuk. 5:33–39
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 5:33–39

Siihen aikaan Jeesuksen luo tuli fariseuksia, jotka sanoivat: 33 "Johanneksen opetuslapset paastoavat usein ja pitävät rukouksia, samoin fariseusten opetuslapset, mutta sinun opetuslapsesi syövät ja juovat." 34 Hän vastasi: "Ette kai te voi vaatia häävieraita paastoamaan silloin kun sulhanen vielä on heidän kanssaan? 35 Vielä tulee toinenkin aika. Kun sulhanen on otettu pois, silloin, niinä päivinä he paastoavat." 36 Jeesus esitti heille vielä vertauksen: "Ei kukaan leikkaa uudesta viitasta paikkaa ja ompele sitä vanhaan viittaan. Silloinhan uusi viitta menee pilalle eikä myöskään uudesta kankaasta otettu paikka sovi vanhaan. 37 Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan uusi viini rikkoo leilit, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. 38 Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin. 39 Ei kukaan, joka on juonut vanhaa viiniä, halua uutta. Hänen mielestään vanha on hyvää."

Päivän synaksario

29.9.

Dada oli korkea-arvoinen virkailija Persian hovissa kuningas Šapur II:n (310-379) aikana. Kun hänet lähetettiin maakuntaan johtamaan eräitä kaupunkeja, Dada päätti olla salaamatta uskoaan enää yhtään kauempaa ja alkoi palvoa Kristusta avoimesti. Tästä kuullessaan kuningas lähetti nuoren poikansa prinssi Gobdallahan (Gubarlahas, Gabeddai) erään ylimyksen kanssa huolehtimaan Dadan oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. He antoivat sytyttää tulen isoon uuniin, johon marttyyri oli määrä heittää, mutta kun Dada teki ristinmerkin, nuoren prinssin suureksi hämmästykseksi tuli sammui.

Tapahtunut ihme oli Gobdallahalle ensimmäinen askel kohti Kristusta, jota hänkin alkoi pian tunnustaa. Kuningas raivostui kuullessaan prinssi Gobdallahan kääntymyksestä ja määräsi hänet kidutettavaksi. Ennen rangaistuksen toimeenpanemista enkeli ilmoitti Gobdallahalle, että tämä olisi voittava ikuisen palkkion kärsivällisyydellään. Neljä sotilasta hakkasi prinssiä piikkiraipoilla, mutta tämä kesti kaikki kidutukset valittamatta, sillä hänellä oli näkymättömänä suojakilpenään usko, joka on voittanut maailman. Hänet heitettiin vankilaan, ja viiden päivän jälkeen hänen nahkansa oli piesty riekaleiksi molemmin puolin päästä jalkoihin asti, hänen korvansa oli lävistetty ja hänet oli vielä kerran hakattu. Kärsimykset eivät horjuttaneet Gobdallahan uskoa, ja niin hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua kansan eteen vahingoittumattomana, isänsä määräämät kidutukset ylevästi voittaneena. Kaikki jotka näkivät hänet, hämmästyivät ja liikuttuivat ihmeistä, joita Jumala tekee pyhissään.

Gobdallahan sisar Kasdoa (Kazoj) oli salaa vieraillut veljensä luona vankilassa vieden hänelle vettä. Kun Kasdoa näki Jumalan voiman vaikutuksen veljessään, myös hän tuli uskoon. Kasdoa pidätettiin ja vietiin vankilaan, jossa hän näki veljensä, kun tämä oli kidutettavana. Nähdessään sisarensa Gobdallaha rohkaisi häntä uskomaan Kristukseen. Kasdoa huusi hänelle olevansa kristitty, jolloin hänetkin isänsä käskystä pahoinpideltiin ja heitettiin vankilaan. Gobdallaha rukoili sisarensa puolesta ja vakuutti, ettei tämän tarvitsisi kärsiä enempää.

Gobdallaha tahtoi kovasti saada kasteen ennen kuolemaansa, ja Jumala vastasi hänen toiveeseensa ihmeellisellä tavalla. Seuraavana päivänä hänet peitti pilvi, josta hänen ylleen vuosi vettä ja öljyä, ja taivaasta kuului ääni: ”Jumalan palvelija, sinut on jo kastettu.” Marttyyrin kasvot kirkastuivat ja ilmassa tuntui suloista tuoksua. Tämän ihmeen vahvistamana pyhä marttyyri kesti loput julmat kidutukset iloiten. Hänen hahmonsa säteili valoa, joka ei ollut tästä maailmasta, ja hänestä levisi hengellistä makeaa tuoksua. Gobdallaha lävistettiin keihäillä ja muutaman tunnin kuluttua hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen ruumiinsa leikattiin kolmeen osaan, mutta kaksi pappia ja Armazates-niminen diakoni saivat hankittua jäännökset itselleen ja hautasivat ne kunniallisesti.

Myös Dada menehtyi kidutuksiin, ja hänen ruumiinsa leikeltiin palasiksi. Keskiyöllä Gobdallaha ilmestyi Dadias-nimiselle papille, antoi hänelle öljyastian ja lähetti hänet Kasdoan luokse vankilaan voitelemaan hänet ja antamaan hänelle pyhän ehtoollisen. Pappi teki tämän kaiken ja sanoi lopuksi pyhälle marttyyrille: ”Nuku, sisareni, Herran tuloon saakka.” Pyhä Kasdoa nukkui pois samana yönä. Näin he kaikki vuorollaan siirtyivät Jumalan valittujen ikuisiin asuinsijoihin.

Pyhittäjä Kyriakos syntyi Peloponnesoksella Korintin kaupungissa vuonna 448. Hänen isänsä oli pappi ja setänsä Korintin piispa Petros, joka vihki hänet jo lapsena lukijaksi. 18-vuotiaana Kyriakos päätti luopua maailmasta ja lähti salaa Jerusalemiin.

Saavuttuaan pyhään kaupunkiin Kyriakos vietti talven pyhittäjä Eustorgioksen luostarissa. Sieltä hän siirtyi Euthymios Suuren johtamaan lauraan. Euthymios vihki hänet munkiksi, mutta ei sallinut hänen jäädä yhteisöönsä, koska hän oli vielä parraton. Pyhittäjä Teoktistos (3.9.), jolle Euthymioksen oli ollut tapana uskoa nuorten munkkien kasvatus, oli jo siirtynyt Herran luo, ja niin hän lähetti Kyriakoksen pyhittäjä Gerasimoksen (4.3.) luostariin Jordanille. Gerasimos antoi Kyriakoksen tehtäväksi puiden pilkkomisen, veden kantamisen ja ruoanvalmistuksen. Kyriakos suoritti innokkaasti saamansa palvelutehtävät. Yönsä hän omisti rukoukselle. Vaikka hän oli yhteiselämäluostarissa, hän noudatti erakkojen elämäntapaa ja söi vain leipää ja joi vettä joka toinen päivä yhdeksännen hetken jälkeen. Gerasimos ihaili nuoren oppilaansa askeettista kilvoitusta ja piti hänestä erikoisesti. Niinpä hän otti Kyriakoksen mukaansa suuren paaston aikana Ruvaan erämaahan, jossa he kilvoittelivat palmusunnuntaihin saakka. Joka sunnuntai he saivat pyhää ehtoollista pyhittäjä Euthymioksen kädestä.

Kun pyhittäjä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, pyhittäjä Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Hän otti mukaansa Kyriakoksen ja meni tämän kanssa suuren vanhuksen hautajaisiin.

Kun pyhittäjä Gerasimoskin kuoli vuonna 475, Kyriakos, joka oli tuolloin 29-vuotias, siirtyi Euthymios Suuren lauraan. Kymmenen vuotta hän vietti siellä hiljaista elämää keljassaan. Samalla hän osallistui rakennustöihin, koska noihin aikoihin lauraa muutettiin yhteiselämäluostariksi ja tarvittiin uusia rakennuksia. Siellä hänet myös vihittiin diakoniksi.

Euthymios Suuren ja pyhittäjä Teoktistoksen luostarien välit kuitenkin huononivat ja niiden kesken oli jatkuvia riitoja. Välttyäkseen toistuvilta levottomuuksilta Kyriakos siirtyi vuonna 485 Sukan lauraan, joka mainittiin edellä pyhittäjä Haritonin kohdalla. Niinä 39 vuotena, jotka Kyriakos vietti siellä, hän toimi ensin leipurin, sitten sairaanhoitajan, vieraiden vastaanottajan ja lopuksi taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävissä. Kaikissa niissä hän palveli veljiä esimerkillisen lempeästi ja kärsivällisesti. Hänestä tehtiin myös kirkkokalustonhoitaja ja kanonarkki eli esilaulaja, ja kun hän oli ollut kolmetoista vuotta diakonina, hänet vihittiin papiksi.

Lopulta tämä hiljaisuutta rakastava erämaan asukas lähti 78 vuoden ikäisenä laurasta erään oppilaansa kanssa Natufan täysin asumattomaan erämaahan. Koska siellä ei ollut edes villiyrttejä, hän käytti ravintonaan villisipuleita, joiden kitkerän maun Jumala muutti palvelijansa rukousten tähden makeaksi.

Mutta kun pyhittäjä viidentenä Natufanin vuotenaan paransi erään pojan kaatumataudista, hän tuli heti tunnetuksi ja ihmisiä alkoi saapua sankoin joukoin tervehtimään häntä erämaahan. Siksi hän siirtyi Ruvan alueelle (530-535), mutta siellä kävi samoin. Niinpä hän lähti harvojen tuntemaan Susakeimin erämaahan.

Susakeimissa hän eli yksin vain Jumalan kanssa seitsemän vuotta. Sitten puhkesi rutto ja Sukan lauran isät pakottivat hänet palaamaan lauraan, että hän rukouksillaan suojelisi heitä sairaudelta. Siellä isä Kyriakos viipyi viisi vuotta pyhittäjä Haritonin luolassa. Tuolloin hän sai hyödyntää hengellistä viisauttaan ja opetustaitoaan taistelussa Origeneksen kannattajia vastaan. Nämä olivat houkutelleet harhaoppiinsa monia palestiinalaisia munkkeja.

Kun tilanne rauhoittui, Kyriakos meni jälleen Susakeimin erämaahan. Hän oli jo 99 vuotta vanha. Siellä hän eli hiljaisuudessa vielä kahdeksan vuotta seuranaan leijona, joka vartioi hänen pientä vihannesmaataan. Vettä hän keräsi sekä juomavedeksi että kasteluun kivien onkaloista, joihin sitä kerääntyi talvisaikaan.

Kaksi vuotta ennen pyhittäjän kuolemaa Sukan lauran isien onnistui taivuttaa ikääntynyt askeetti tulemaan takaisin lauraan pyhittäjä Haritonin luolaan. Korkeasta iästään huolimatta Kyriakos seisoi innokkaasti jumalanpalveluksissa ja jatkoi askeettista kilvoitustaan. Lempeänä ja ystävällisenä hän otti tässä viimeisessä maallisessa olinpaikassaan vastaan vierailijoita, opetti heitä lausuen myös profeetallisia sanoja ja huolehti heistä palvellen heitä omin käsin. Kun hän sairastui ja tajusi loppunsa lähenevän, hän kutsui luokseen lauran isät, hyvästeli heidät ja nukkui rauhallisesti kuolonuneen syyskuun 29. päivänä vuonna 556. Hän oli tuolloin 109 vuotta vanha, täynnä armoa ja Pyhää Henkeä.

Pyhittäjä Kiprian oli pohjoisvenäläinen maanviljelijä, joka hylkäsi tämän maailman hyvyydet ja vihkiytyi munkiksi eräässä Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hiljattain perustetun Ustjugin kaupungin asukkaat pyysivät häntä rakentamaan kaupungin lähelle luostarin. Kiprian valitsi paikan ja alkoi vuonna 1212 rakentaa luostaria Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen kunniaksi. Kaupunkilaiset auttoivat häntä parhaansa mukaan ja monet tulivat kilvoittelemaan hänen kanssaan. Kipriania pidettiin luostarin johtajana ja Kristuksen lauman paimenena, mutta nöyryytensä tähden hän ei halunnut pappisvihkimystä. Hänen kilvoituksistaan kertoo kivi, jota hän käytti päänalusena. Pyhittäjä Kiprian kuoli vuonna 1276 ja hänet haudattiin perustamaansa luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.