3.10.2023

1. säv.

Pm. Dionysios Areopagita († 100-l.)

P. Agafangel Tunnustaja, Jaroslavlin metropoliitta († 1928)

Fil. 1:8–14
Ap. t. 17:16–34 (Dionysios)

Fil. 1:8–14

8 Jumala on todistajani, että minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi, niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa. 9 Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, 10 niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää, säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää 11 ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus. 12 Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille. 13 Koko henkivartiostolle ja kaikille muillekin on käynyt selväksi, että olen vangittuna Kristuksen tähden. 14 Useimmat täkäläiset veljet ovat Herraan luottaen saaneet minun kahleistani lisää rohkeutta ja julistavat Herran sanaa entistä pelottomammin.

Ap. t. 17:16–34

16 Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuohuksiin. 17 Hän keskusteli synagogassa juutalaisten ja jumalaapelkäävien kanssa ja puhutteli joka päivä torilla kaikkia, joita sattui tapaamaan. 18 Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. 19 He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: "Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? 20 Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää." 21 Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista. 22 Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: "Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. 23 Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. 24 "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. 25 Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin -- itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. 26 Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, 27 jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: 28 hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' 29 Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 30 "Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. 31 Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." 32 Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." 33 Niin Paavali lähti heidän luotaan. 34 Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.

Luuk. 6:37–45
Matt. 13:44–54 (Dionysios)

3.10.2023

Luuk. 6:37–45

Herra sanoi: 37 "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. 38 Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan." 39 Hän puhui heille vielä vertauksin: "Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. 40 Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen. 41 "Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? 42 Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä. 43 "Yksikään hyvä puu ei tee kelvotonta hedelmää eikä yksikään kelvoton puu hyvää hedelmää. 44 Hedelmästään jokainen puu tunnetaan. Eihän orjantappuroista koota viikunoita eikä piikkipensaasta poimita rypäleitä. 45 Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta esiin pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Pyhä pappismarttyyri Dionysios Areopagita

Matt. 13:44–54

Herra esitti seuraavan vertauksen: 44 "Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. 45 "Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. 46 Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen. 47 "Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. 48 Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. 49 Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista 50 ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." 51 "Ymmärrättekö nyt kaiken tämän?" Jeesus kysyi. "Ymmärrämme", he vastasivat. 52 Silloin hän sanoi heille: "Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa." 53 Kaikki nämä vertaukset kerrottuaan Jeesus lähti siltä seudulta 54 ja meni kotikaupunkiinsa. Hän opetti ihmisiä heidän synagogassaan, ja hämmästyksissään he kysyivät: "Mistä hänellä on tämä viisaus, mistä voima tehdä ihmeitä?

Päivän synaksario

3.10.

Pyhä Dionysios Areiopagita eli Ateenassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hän oli jalosukuisesta ja varakkaasta perheestä ja sai aikansa parhaan kasvatuksen ja koulutuksen. Dionysios opiskeli astronomiaa Egyptin Heliopoliksessa. Siellä hän sai todistaa auringonpimennystä, joka tapahtui Herran Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen hetkellä. Dionysioksen kerrotaan lausuneen tuolloin: ”Nyt joko Jumala kärsii tai tälle maailmalle tulee loppu!”

Ateenaan palattuaan Dionysios valittiin viisautensa ja hyveellisyytensä ansiosta yhdeksi Ateenan Areiopagin eli korkeimman oikeuden neuvoston yhdeksästä jäsenestä. Kun apostoli Paavali Pyhän Hengen johdattamana tuli kaupunkiin, Dionysios kutsui hänet Areiopagille kertomaan tarkemmin julistamastaan uudesta opista. Pyhä apostoli astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua taivaallista viisautta, joka murskasi ateenalaisten filosofien viisauden. Hän ilmoitti, että se tuntematon Jumala, josta heidän hapuileva järkensä oli saavuttanut heikon ymmärryksen, oli taivaan ja maan Herra: ”Hän on luonut koko maailman ja kaiken mitä siinä on. Hän ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä eikä Häntä tarvitse palvella ihmiskäsin, ikään kuin Hän tarvitsisi jotakin, sillä Hän itse antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.” Paavali kertoi myös, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t. 17:23-28)

Paavali opetti, että ihminen on kutsuttu osallistumaan jumalalliseen elämään Jumalan Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on noussut kuolleista ja on tuleva tuomitsemaan maailman. Ylösnousemuksesta kuullessaan suurin osa kuulijoista alkoi pilkata Paavalia, sillä ajatus ei sopinut heidän käsityksiinsä, jotka olivat tämän maailman viisauden hämärtämiä. Mutta muutamien sydämiä Paavalin sanat koskettivat. Näiden joukossa olivat Dionysios ja hänen mestarinsa Hieroteos. Heidän Egyptissä näkemänsä auringonpimennys oli valmistanut heitä ottamaan vastaan Hänet, joka ylittää luonnonlait silloin kun tahtoo. He kuuntelivat mielellään pyhää apostolia ja pyysivät häntä kastamaan heidät.

Dionysios pysytteli Paavalin seurassa, ja myöhemmin Paavali vihki Hieroteoksen Ateenan piispaksi. Hieroteos ei kirjoittanut mitään, mutta opetti näkemänsä jumalalliset salaisuudet Dionysiokselle suullisesti. Pyhästä Dionysioksesta tuli Ateenan toinen piispa oppi-isänsä Hieroteoksen jälkeen. Hän matkusti Jerusalemiin ja oli paikalla näkemässä Jumalanäidin hautaamisen. Ateenaan palattuaan hän omistautui evankeliumin levittämiseen ja hengellisen laumansa opettamiseen. Hän vieraili Roomassa tapaamassa Paavalia vähän ennen tämän kuolemaa ja kertoi hänelle lähetystyönsä tuloksista. Samalla matkalla hän sai vielä nähdä Paavalin marttyyrikuoleman.

Pyhän Dionysioksen elämän viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa. 800-luvulla hänet yhdistettiin samannimiseen Pariisin piispaan (9.10.), joka kärsi marttyyrikuoleman 200-luvulla. Pyhän Dionysioksen kallo on kunnioitettavana Dokhiarun luostarissa Athoksella, jolle sen lahjoitti keisari Aleksios Komnenos 1000-luvulla.

Pyhän Dionysioksen nimissä on suuri määrä erittäin merkittäviä kirjoituksia. Niiden on perinteisesti uskottu olevan hänen itse kirjoittamiaan, mutta mitä ilmeisimmin ne ovat peräisin Syyrian alueelta vuoden 500 tienoilta. Kirjoitukset käsittelevät taivaallista hierarkiaa, kirkollista hierarkiaa, Jumalan nimiä ja mystistä teologiaa. Niissä uusplatonisen filosofian ajattelutapa yhdistetään kauniisti kristilliseen totuuteen. Lisäksi tunnetaan eräitä hänen nimissään olevia kirjeitä.

Dionysios oli aleksandrialainen oppinut, joka oli varakas ja hyvässä asemassa. Hän kääntyi kristityksi tutustuttuaan pyhiin kirjoituksiin ja nähtyään omin silmin ilmestyksen, jossa hänet kutsuttiin Kristuksen seuraajaksi. Oppineisuutensa ansiosta Dionysioksesta tuli nopeasti pappi, ja vuonna 231 hän tuli katekeettisen koulun johtajaksi oman opettajansa Origeneksen jälkeen.

Vuonna 247 Dionysios vihittiin Aleksandrian piispaksi. Tehtävä oli mahdollisimman haastava, sillä kirkko oli erittäin suurten ulkonaisten ja sisäisten vaikeuksien myllerryksessä.

Kristittyjen vastainen mieliala kasvoi päivä päivältä, ja keisari Deciuksen aikana vuonna 249 alkoi julma vaino. Sotilaat lähtivät etsimään pyhää piispaa Dionysiosta, joka vainoojiaan pelkäämättä odotti kotonaan kaikessa rauhassa neljä päivää, kun häntä etsittiin kaikkialta muualta. Sen jälkeen Dionysios siirtyi maan alle ja piileksi kaupungissa koko vainon ajan, eikä häntä laajoista etsinnöistä huolimatta löydetty. Hän siirtyi paikasta paikkaan rohkaisten ja opettaen seurakuntalaisiaan. Vainon tauotessa kaupunki joutui ruton kouriin. Pyhä paimen määräsi lampaansa hoitamaan kaikkia, niin kristittyjä kuin vainoojiaankin, ja hautaamaan kuolleet. Vaikeuksien keskellä pyhä Dionysios puolusti kirkkoa harhaopettajilta ja toimi välittäjänä pyhän Cyprianuksen (16.9.) ja Rooman paavin Stefanuksen välisessä kiistassa, joka koski harhaoppisten uudelleen kastamista. Paavin tavoin Dionysios piti parempana olla kastamatta heitä uudelleen.

Keisari Valerianuksen (253–260) vainon alkaessa vuonna 257 pyhä Dionysios kutsuttiin prefektin puheille ja häntä pyydettiin rukoilemaan valtakunnan jumalia. Piispa vastasi: ”Eivät kaikki ihmiset palvo kaikkia jumalia, vaan jokainen palvoo niitä, joita arvostaa. Ja me kunnioitamme ja ylistämme yhtä Jumalaa, kaiken Luojaa, joka on antanut valtakunnan suosimalleen ylevälle Valerianukselle ja Gallienukselle, ja me rukoilemme Häntä jatkuvasti heidän valtakuntansa puolesta, jotta se pysyisi horjumattomana.” Prefekti vastasi: ”Mutta jos Hän kerran on jumala, kuka kieltää teitä palvomasta Häntä yhdessä muiden jumalolentojen kanssa? Teitä on pyydetty kunnioittamaan jumalia – jumalia, jotka kaikki tuntevat.” Dionysios vastasi lyhyesti: ”Me emme palvo toista.”

Pyhä Dionysios karkotettiin, vaikka hän oli sairas, jo samana päivänä seuraajineen Libyan erämaahan Kefro-nimiseen kylään. Heiltä kiellettiin kaikki yhteydenpito muihin kristittyihin. Kristittyjä alkoi kuitenkin vaeltaa Kefroon saadakseen kuulla pyhän piispan viisaita opetuksia. Myös paikallisia pakanoita kääntyi kristityiksi, ja näin Jumala muutti karkotuksen lähetysmatkaksi. Tästä kuullessaan Aleksandrian kuvernööri Emilianos siirrätti heidät kauemmaksi erämaahan mahdollisimman karuun paikkaan, johon murhamiehet ja rosvot tavattiin karkottaa. Kirjeissään Dionysios kertoo, millaisia kärsimyksiä kristityt kohtasivat tuon vainon aikana: kivityksiä, kidutuksia, häpäisemisiä; osa joutui beduiinien orjiksi.

Pyhä Dionysios pääsi palaamaan takaisin Aleksandriaan vuonna 261. Kaupunkia vaivasivat rutto, nälänhätä ja poliittinen valtataistelu. Dionysios kirjoitti egyptiläiselle piispa Hieraksille, että helpompaa olisi ”kulkea idästä länteen” kuin kävellä Aleksandrian kaduilla. Dionysios ja koko kirkko teki voitavansa auttaakseen kärsiviä ja haudaten kuolleet kunniallisesti, kun pakanat jättivät ruumiita lojumaan pitkin kaupunkia.

Pyhä Dionysios Aleksandrialainen kuoli vuonna 265. Hänen merkitystään kuvaa se, että Basileios Suuri kutsuu häntä ”Dionysios Suureksi” ja Athanasios Suuri ”Kirkon opettajaksi”. Suurin osa hänen kirjoituksistaan on kuitenkin valitettavasti kadonnut.

Pyhä Johannes syntyi 500-luvulla Egyptissä varakkaaseen koptilaiseen perheeseen. Hän sai munkin viitan omalta isoisältään, joka oli vihkiytynyt munkiksi. Ollessaan pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Johannes hylkäsi koptilaisen taustansa ja siirtyi kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon. Hän jäi Palestiinaan kilvoittelemaan ja päätyi Jerusalemin ja Jerikon välimaastoon Khozeban vuorenrinteille, löysi siltä pienen vaikeapääsyisen luolan ja päätti jäädä sinne kahden Jumalansa kanssa. Ruokansa hän sai siitä niukasta kasvillisuudesta, jota ympäristössä kasvoi.

Johannes olisi jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ellei eräs Ananias-niminen munkki olisi lähettänyt hänen luokseen perhettä, jonka poikaa vaivasi paha henki. Pojan vanhemmat löysivät luolan pitkällisen etsimisen jälkeen ja pyysivät Johanneksen apua. Johannes piti tulijoita Jumalan lähettäminä eikä siksi voinut olla rukoilematta pojan puolesta, mutta nöyryyttään hän rukoili Ananiaksen nimessä, koska piti itseään arvottomana pyytämään Herralta sellaista armoa, että voisi itse karkottaa pahan hengen. Poika vapautui vaivastaan, minkä jälkeen Johanneksesta tuli koko alueen tuntema kilvoittelija ja ihmisiä alkoi virrata pyytämään hänen apuaan ja esirukouksiaan.

Lopulta Johannes vihittiin Kesarean piispaksi vuonna 587. Tämä hiljaisuuden rakastaja ei kuitenkaan kyennyt mukautumaan piispallisiin huoliin ja velvollisuuksiin. Vuonna 596 hän vetäytyi takaisin erämaahan, mutta ei enää löytänyt samanlaista rauhaa ja hiljaisuutta kuin mistä oli ennen saanut nauttia. Missä tahansa hän olikaan, uskovaisia tuli hänen luokseen tavoitellen ihmeitä ja merkkejä, joita Jumala uskollisesti toteutti palvelijansa rukousten kautta. Kirkkaan tähden tavoin maan päällä loistanut Johannes saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Dionisi oli pappi ja Kiovan luolaluostarin erakko. Pyhänä pääsiäisenä vuonna 1463 hän kulki aamupalveluksen aikana suitsuttamassa pyhien kilvoittelijoiden pyhäinjäännöksiä ja huudahti täynnä hengellistä iloa ja rakkautta: ”Pyhät isät ja veljet! Tänään on suuri päivä. Kristus nousi kuolleista!” Ukkosenjylinän tavoin kaikui pyhäinjäännöksistä vastaus: ”Totisesti nousi!” Tuona samana päivänä pyhittäjä Dionisi sulkeutui keljaansa. Monien kilvoitusten jälkeen hän siirtyi Herran luo ja hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Agafangel (Aleksandr Lavrentjevitš Preobraženski) syntyi vuonna 1854 maalaispapin perheeseen. Lapsesta pitäen hän osallistui maataloustöihin ja kyläkirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin. Liturginen hurskaus siivitti perheen köyhää ja vaatimatonta elämää. Nuorena poikana hän kävi mielellään hautausmaalla ja rukoili ristien ja hautakumpujen keskellä, että Herra tekisi hänetkin aikanaan otolliseksi palvelemaan pappina ja kantamaan veretöntä uhria kaikkien edesmenneiden puolesta. Kaikkien papin poikien tapaan hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, mutta siellä annettu kasvatus ei vastannut perheessä vallinnutta perinteistä kirkollista elämäntapaa. Aleksandrin kutsumus joutui koetukselle ja hän ajautui hengelliseen kriisiin. Voitettuaan isänsä tuella kiusaukset hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin hän solmi avioliiton, joka päättyi vajaan vuoden kuluttua vaimon ja vastasyntyneen lapsen kuolemaan.

Kokemansa menetyksen jälkeen Aleksandr halusi jättää maailman niin pian kuin mahdollista. Hänet vihittiin vuonna 1885 munkiksi nimellä Agafangel. Pian hänet lähetettiin pappismunkkina Siperiaan johtamaan paikallisia hengellisiä kouluja. Vuonna 1889 hänet vihittiin Irkutskin katedraalissa piispaksi valtavan kansanpaljouden läsnä ollessa, ja pian hän sai johtaakseen Tobolskin hiippakunnan. Joka vuosi hän teki pitkiä matkoja hiippakuntansa kaukaisimpiin kolkkiin aavistamatta, että 30 vuoden kuluttua hän joutuu kulkemaan samoja teitä vankisaattueessa.

Siperiasta pyhä Agafangel siirrettiin Latviaan Riikan piispaksi ja sieltä Vilnan ja Liettuan piispanistuimelle. Kaikkialla hän kiinnitti huomiota hiippakuntien hengellisiin kouluihin pyrkien uudistuksillaan herättämään nuorisossa rakkautta rukouselämään. Hän pyrki parantamaan maaseutupappien elämää tietäen omasta kokemuksestaan heidän vaikeutensa ja harjoitti hyväntekeväisyyttä. Omilla varoillaan hän piti yllä köyhille lapsille tarkoitettua ruokalaa. Vuonna 1913 Agafangel nimitettiin Jaroslavlin piispaksi, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen hän toimi patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsenenä.

Toukokuussa 1922 patriarkka Tiihon antoi vangituksi jouduttuaan ohjeet, joiden mukaan tässä uudessa tilanteessa kirkon johtoon tuli astua joko Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin tai Pietarin metropoliitta Benjaminin (Veniamin, muistopäivä 31.7). Tämän jälkeen kirkkoa hajottava uudistusmielinen liike (obnovlentsy) pyrki voittamaan metropoliitat puolelleen, ja molempien kohtalot tulivat riippumaan heidän asenteestaan uudistusmielisiin. Metropoliitta Benjamin vangittiin, ja uudistusmielisten piispojen ryhmä ilmoitti edustavansa ”ainoata kanonisesti laillista kirkollista valtaa”. Tällä vaarallisella hetkellä metropoliitta Agafangel ilmoitti astuvansa väliaikaisesti kirkon johtoon, mutta estyneenä lähtemästä Moskovaan hän kehotti piispoja johtamaan toistaiseksi hiippakuntiaan itsenäisesti Raamatun, pyhien kanonien, kirkollisen oikeuden ja omantuntonsa mukaan.

Metropoliitan kirje herätti viranomaisissa levottomuutta ja esipaimen pidätettiin. Vuoden lopussa kuulustelujen ja vankeudessa vietettyjen kuukausien jälkeen sydänvaivoista kärsivä esipaimen karkotettiin lääkärien ja uskovien vetoomuksista huolimatta kolmeksi vuodeksi Siperiaan samassa vankisaattueessa tavallisten rikollisten kanssa. Karkotuksessa hän sai tiedon patriarkka Tiihonin kuolemasta. Testamentissaan patriarkka Tiihon oli uskonut patriarkan viranhoitajan tehtävät joko metropoliitta Pietarille (Pjotr, 27.9.), Kirilille (7.11.) tai Agafangelille, mutta pian kaikki kolme kandidaattia oli vangittu tai karkotettu, ja kirkkoa johti metropoliitta Pietarin sijaisekseen nimittämä metropoliitta Sergei.

Valtiollinen poliisi (GPU) käytti syntynyttä tilaisuutta hyväkseen ja yritti juonitellen ja vääriä tietoja levittäen saada johtavat ja eristyksissä olevat piispat nousemaan toisiaan vastaan. Näin kirkko pyrittiin hajottamaan sisältä päin keskenään kiisteleviin ryhmiin. Vuonna 1926 yhä Siperiassa karkotettuna oleva Agafangel ilmoitti ottavansa vastuulleen patriarkan viranhoitajan tehtävät. Palattuaan Jaroslavliin hän ajautui metropoliitta Sergein kanssa kiistaan kirkon johdosta ja peläten sen aiheuttavan uutta sekaannusta kirkon sisällä hän vetäytyi syrjään. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa, ja vuonna 1928 hän yhdessä toisten piispojen kanssa (ns. Jaroslavlin oppositio) kieltäytyi hallinnollisesti alistumasta metropoliitta Sergein alaisuuteen ja ilmoitti siirtyvänsä hiippakunnalliseen itsehallintoon.

Kristuksen kirkon tähden kestetyt koettelemukset heikensivät Agafangelin terveyttä ja hän sai vaikeita sydänkohtauksia. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän ilmoitti säilyttävänsä rukousyhteyden metropoliitta Sergein kanssa ja kehotti kaikkia piispoja, pappeja ja maallikoita siirtymään hajaannuksen välttämiseksi tämän alaisuuteen. Näin hän pyrki loppuun saakka ajattelemaan kirkon parasta ja sen ykseyttä.

Syyskuun puolivälissä Agafangel joutui vuoteenomaksi. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelu, jonka aikana pääsiäisilo valtasi esipaimenen. Hän ei tuntenut kuolemanpelkoa vaan katsoi luottavaisesti tulevaisuuteen. Pari päivää ennen kuolemaansa hän sanoi luonaan vierailleelle arkkimandriitalle:

– Minulla on lähipäivinä juhla, pitää valmistautua.

– Mikä juhla? vieras ihmetteli.

– Minun juhlani, tulee paljon pappeja ja vieraita.

Kahden päivän kuluttua 3. lokakuuta 1928 metropoliitta Agafangel jätti sielunsa Jumalan käsiin. Kuolinviesti kiiri nopeasti kaikkialle Jaroslavliin ja kaupungin kolmenkymmenen kirkon kellot ilmoittivat kahdellatoista lyönnillä metropoliitan kuolemasta. Työläisten pyynnöstä hautajaiset siirrettiin sunnuntaiksi, jotta kaikki pääsisivät saattamaan rakastetun esipaimenen viimeiselle matkalle. Arkkua hautaan laskettaessa toimitettiin litania ja laulettiin Ollos iäti muistettu ja sen jälkeen tropari Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen, johon kaikki yhtyivät. Hautaus toimitettiin seitsemäntenä päivänä kuolemasta, mutta ruumis ei haissut vaan ajoittain arkusta huokui hyvää tuoksua. Vainajan kasvot olivat yhtä valoisat, vaaleat ja rauhalliset kuin ensimmäisenä päivänä kuolemasta.

Venäjän ulkomaalaiskirkko julisti metropoliitta Agafangelin pyhäksi vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.10.2023

1. säv.
Paastopäivä

P. Hieroteos, Ateenan piispa († 100-l.)

Pt. Ammon Kiovan luolaluostarista († 1200-l.)

Fil. 1:12–20

Fil. 1:12–20

12 Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mitä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille. 13 Koko henkivartiostolle ja kaikille muillekin on käynyt selväksi, että olen vangittuna Kristuksen tähden. 14 Useimmat täkäläiset veljet ovat Herraan luottaen saaneet minun kahleistani lisää rohkeutta ja julistavat Herran sanaa entistä pelottomammin. 15 Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. 16 Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. 17 Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. 18 Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei. Minulla on vastedeskin aihetta iloita, 19 sillä tiedän, että teidän rukoustenne tähden ja Jeesuksen Kristuksen Hengen avulla tämä kaikki kääntyy parhaakseni. 20 Odotan ja toivon hartaasti, että en joudu millään tavoin häpeään vaan voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen.

Luuk. 6:46–7:1

4.10.2023

Luuk. 6:46–7:1

Herra sanoi: 46 "Miksi te sanotte minulle: 'Herra, Herra', mutta ette tee mitä minä sanon? 47 Minä kerron teille, millainen on se, joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan. 48 Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten, ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli hyvin rakennettu. 49 Se taas, joka kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman perustusta. Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten, se sortui heti maan tasalle." 7:1 Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän heille kansan kuunnellessa, hän lähti Kapernaumiin.

Päivän synaksario

4.10.

Pyhä Hieroteos kuului pyhän Dionysioksen tavoin Ateenan yhdeksänjäseniseen areiopagiin ja oli yksi niistä harvoista ateenalaisista, jotka kääntyivät apostoli Paavalin julistaessa evankeliumia kaupungissa. Apostolin jättäessä kaupungin Hieroteoksesta tuli sen ensimmäinen piispa ja hän otti tehtäväkseen vihkiä Dionysioksen kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita Jumala paljasti hänen valaistuneen järkensä mietiskellessä jumalallisia asioita.

Erään tarinan mukaan pyhä Hieroteos oli läsnä Jerusalemissa Jumalanäidin hautaamisessa, jossa hän alkoi jumalallisen inspiraation vallassa hurmoksellisesti laulaa ihania säkeitä Jumalanäidin kunniaksi: ”Riennä, oi Neitsyt, Poikasi luokse, Hänen valtakuntaansa, jossa enkelit veisaavat, profeetat ylistävät ja ylienkelit laulavat.”

Uskollisesti palveltuaan pyhä Hieroteos siirtyi Herran iloon ja jätti Dionysioksen seuraajakseen. Pyhä Hieroteos ei jättänyt jälkeensä minkäänlaisia kirjoituksia. Hänen viisautensa hedelminä pidetään niitä kirjoituksia, jotka ovat säilyneet Dionysioksen nimellä. Syyrian kielellä on säilynyt kaunis ja ylevähenkinen ”Pyhän Hieroteoksen kirja”, joka on kuitenkin peräisin vasta 500-luvun alusta.[1]

[1] Kirjan omaperäistä maailmaa on esitelty teoksessa Munkki Serafim: Kerubin silmin (Suomen Itämainen Seura, Helsinki 2002), s. 221–225.

Ammun syntyi Egyptissä vuoden 290 tienoilla. Hän jäi orvoksi nuorena ja peri suuren omaisuuden. 22-vuotiaana hän meni naimisiin enonsa vaatimuksesta, mutta häiden jälkeen hän sopi vaimonsa kanssa, että he omistavat neitsyytensä Kristukselle ja elävät kuin sisar ja veli. Näin he solmivat katoavaisen liiton sijaan katoamattoman hengellisen liiton. He asuivat samassa talossa mutta eri huoneissa kilvoitellen yhdessä paastoin ja rukouksin. Ammun teki päivän työtä puutarhassa, ja illan tullen he rukoilivat ja söivät yhdessä kasvisaterian. Suurimman osan yöstä Ammun vietti rukouksessa lukien psalmeja ja ylistysveisuja sekä omia rukouksiaan itsensä ja vaimonsa puolesta. Vähitellen he saavuttivat kilvoituksissaan himottomuuden autuaan tilan.

He kilvoittelivat tähän tapaan 18 vuotta kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Vuoden 330 tienoilla vaimo esitti, että Ammun ei enää kätkisi valoaan vaan muuttaisi yksinäiseen kilvoitukseen, jotta kaikki saisivat nähdä hänen hyveensä ja hänessä vaikuttavan Pyhän Hengen armon. Ammun ilahtui ehdotuksesta ja rakennutti itselleen Nitrian erämaahan (noin 100 km Aleksandriasta etelään) kaksi keljaa, joissa oli pienet kupolit. Vaimo jäi asumaan heidän kotitaloonsa, ja hänen luokseen muodostui sisaryhteisö. Ammun vieraili heidän luonaan kaksi kertaa vuodessa.

Ammun eli viimeiset parikymmentä vuottaan Nitrian erämaassa. Hän oli yksi ensimmäisiä erämaaisiä ja sai nopeasti suuren määrän seuraajia. Kun Ammunilta kysyttiin, kuinka kiusaus voidaan voittaa, hän antoi yksinkertaisen neuvon: ”Aina kun kiusaus hyökkää kimppuusi, sano: Kaiken hyveen Jumala, isäni rukouksien tähden pelasta minut siltä.”

Abba Ammun paastosi ankarasti syöden vain leipää ja vettä kerran päivässä, elämänsä loppupuolella enää kahdesti viikossa. Korkean hengellisen tilansa seurauksena Ammun sai ihmeidentekemisen ja selvänäköisyyden lahjat. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu nuorukainen. Ammun sanoi: ”Miksi tuotte hänet minun luokseni? Pyydätte sellaista, mikä ei ole minun vallassani. Hänen parantumisensa on teidän omissa käsissänne. Menkää ja korvatkaa härkä, jonka olette varastaneet leskeltä ja salaa teurastaneet.” Miehet lähtivät ja veivät leskelle uuden härän, ja nuorukainen parani.

Abba Ammun kävi usein Antonios Suuren luona keskustelemassa ja pyytämässä hänen siunaustaan. Kun Ammun kerran oli toisen erakon kanssa matkalla Antonioksen luokse, heidän oli ylitettävä joki uimalla. Häveliäisyyden tähden he etääntyivät toisistaan, jotteivät näkisi toisiaan ilman viittaa. Ammun kuitenkin tunsi niin suurta häveliäisyyttä, ettei halunnut nähdä edes omaa ruumistaan alastomana. Hieman myöhemmin he tapasivat toisella rannalla, ja toinen erakko oli märkä mutta Ammun aivan kuiva. Erakko kysyi ihmeissään, miten Ammun oli ylittänyt joen, mutta Ammun vältteli aihetta. Erakko kuitenkin vaatimalla vaati vastausta: ”Oliko se Jumalan armo, pyhä isä, kyllä vai ei?” Kun Ammun huomasi, ettei kykene salaamaan tapahtunutta, hän lopulta lupasi paljastaa mitä oli tapahtunut, jos erakko ei kertoisi sitä kenellekään ennen Ammunin kuolemaa. Ammun kertoi, että enkeli oli kantanut hänet veden yli, eivätkä edes hänen jalkansa olleet koskettaneet vettä.

Ammun eli erakkona, mutta hänen ympärilleen kerääntyi runsaasti seuraajia, jotka järjestäytyivät vähitellen luostareiksi. 300-luvun loppupuolella alueella oli jo 50 luostaria, joissa eli lähes 5000 munkkia. Ammunin kuolinhetken koittaessa pyhä Antonios näki omassa kilvoittelupaikassaan kolmentoista päivämatkan päässä, kuinka enkelit nousivat taivaaseen pyhän Ammunin sielun kanssa. Tämä tapahtui 350-luvun alkupuolella.

Pian tämän jälkeen myös Ammunin vaimo nukkui pois. Abba Ammunia pidetään luostarimaailman kolmantena suurena isähahmona pyhän Antonios Suuren (17.1.) ja pyhän Pakomios Suuren (15.5.) jälkeen.[1]

[1] Ammun on usein sekoitettu kahteen lähes samannimiseen erämaakilvoittelijaan: Ammonakseen, josta tuli piispa, tai abba Ammoekseen.

Pyhä marttyyri Domnina ja hänen tyttärensä Bernike ja Prosdokia rakastivat Jumalaa koko sydämestään ja olivat täynnä jumalallista intoa. He jättivät kotinsa, sukulaisensa ja omaisuutensa ja asettuivat Edessaan (nykyinen Urfa Turkissa), jota kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”. Mutta Berniken mies, joka oli innokas epäjumalanpalvelija, vainosi heitä lähettäen sotilasjoukon heidän peräänsä. Sotilaat pidättivät naiset ja lähtivät viemään heitä Hierapoliksen kaupunkiin (Pohjois-Syyriassa lähellä Aleppoa). Matkalla he tulivat Eufratin rannalle. Sotilaat pysähtyivät syömään ja juopuivat. Naiset ymmärsivät sotilaiden aikovan raiskata heidät ja päättivät paeta. Jotta sotilaita ei syytettäisi heidän hukuttamisestaan, he jättivät sandaalinsa rannalle todistukseksi siitä, että olivat menneet jokeen vapaaehtoisesti. Naiset astuivat jokeen ja antautuivat rukoillen virran vietäviksi. Pian he hukkuivat. Pyhältä Johannes Krysostomokselta (354–407) on säilynyt ylistyspuhe näiden pyhien naisten kunniaksi.

Pietari syntyi 600-luvun puolivälin tienoilla Capitolian kaupungissa Palestiinan pohjoisosassa. Hän oli viisaan ja ymmärtäväisen ihmisen maineessa, naimisissa ja kolmen pojan isä. Pietari rakasti Jumalaa palavasti ja tahtoi omistautua täydellisesti Hänen palvelukseensa. Pietari vihittiin munkiksi, ja myöhemmin Bostran piispa vaati häntä ottamaan myös pappisvihkimyksen.

Kuusikymmentä vuotta täytettyään pappismunkki Pietari sairastui vakavasti. Hän ei kuitenkaan halunnut kuolla ilman marttyyrin kruunua. Pietari järjesti tapaamisen johtavien muslimien kanssa päästäkseen hoitamaan perintöasioitaan, mutta alkoikin intomielisesti todistaa heille kristinuskon totuutta ja kumota islamia. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä muslimit eivät katsoneet tarpeelliseksi syyttää miestä, joka kuolisi joka tapauksessa pian. Pietari alkoi kuitenkin toipua sairaudestaan. Hän ryhtyi tavoittelemaan voittopalkintoa entistä innokkaammin ja herjasi islamin erehdyksiä avoimesti kaduilla ja kaupungin aukioilla. Pietari pidätettiin pian. Kun häntä lähdettiin viemään tuomittavaksi, Capitolian kristityt kokoontuivat saattamaan pappiaan.

Pietari vietiin Damaskokseen kalifi Walidin eteen. Pietari vastasi kalifin kysymyksiin pisteliäästi ja intoa hehkuen. Kalifi kiusaantui Pietarin rohkeudesta ja määräsi hänet surmattavaksi erityisen pitkin ja julmin kidutuksin. Tammikuun 10. päivänä vuonna 715 pyhä marttyyri tuotiin takaisin Capitoliaan häväistäväksi kaiken kansan edessä. Pietarin poika ja tytär tuotiin eturiviin katsomaan isänsä kärsimyksiä. Perjantaina pyhän Pietarin kieli kiskottiin ulos juurineen. Seuraavana päivänä katkaistiin oikea käsi ja toinen jalka. Sunnuntaina paikalla oli paljon yleisöä. Marttyyrin vasen käsi ja toinenkin jalka katkaistiin. Tämän jälkeen hänen silmänsä puhkaistiin, ja lopuksi hänet naulattiin kiinni ristiin. Pyhä ruumis lävistettiin keihäällä kolme kertaa, ja pää hakattiin irti. Sotilaat pitivät Pietarin ruumista esillä viisi päivää, minkä jälkeen he polttivat sen ja heittivät tuhkat virtaavaan veteen. He jopa pesivät huolellisesti kaikki verijäljet, jotta kristityille ei jäisi mitään kunnioitettavaa.

Pyhä Johannes syntyi Lampadoksen kylässä Kyproksella 960-luvulla. 18-vuotiaana hän kieltäytyi vanhempiensa järjestämästä avioliitosta, jätti kyläyhteisönsä ja lähti erakoksi Marathasan kylään Pyhän Hereklideksen luostarin lähistölle. Kun Johannes oli asunut paikalla neljä vuotta, hän menetti näkönsä. Kertoman mukaan Johanneksen morsiamen vanhemmat saivat hänet sokeutumaan käyttämällä noituuksia. Johannes oli kuitenkin Jumalan armon suojeluksessa. Sokeuduttuaan hän kilvoitteli 12 vuotta eläen enkelin tavoin. Hänestä tuli Pyhän Hengen astia, jolla oli lahja tehdä ihmeellisiä tekoja. Eräänä kuumana päivänä hän oli ystävänsä kanssa kuivalla alueella, ja molemmilla oli kova jano. Johannes rukoili kuin profeetta Mooses, ja vesi alkoi pulputa ulos kalliosta. Rukouksillaan Johannes myös ajoi ulos pahoja henkiä.

Kolme päivää ennen kuolemaansa pyhä Johannes sai näkönsä takaisin. Ensimmäiseksi hän näki kolme kotkaa, jotka kaartelivat hänen yläpuolellaan. Hän ymmärsi tämän merkiksi siitä, että hänen pois ottamisensa hetki oli koittamassa. Johannes kertoi tämän oppilaalleen ennen kuolemaansa. Pyhä Johannes antoi sielunsa suuresti rakastamalleen Jumalalle täynnä iloa ja riemua.

Pyhä Johannes on ollut suuresti rakastettu Kyproksen kansan keskuudessa. Hänen hautapaikallaan on tapahtunut ihmeitä aina meidän aikoihimme asti. Kyseiselle paikalle on rakennettu hänen muistolleen omistettu kirkko ja luostari.

Novgorodin ruhtinas Vladimir, apostolienvertaisen ruhtinas Vladimirin (15.7.) pojanpoika, syntyi vuonna 1020. Hänen isänsä Jaroslav antoi Novgorodin ruhtinaskunnan hänen hallittavakseen. Yhdessä Novgorodin arkkipiispa Luukkaan kanssa hän rakennutti kaupunkiin Jumalan Viisaudelle, pyhälle Sofialle omistetun kirkon, josta tuli Novgorodin katedraali ja hengellinen keskus. Hallittuaan viisaasti pyhä Vladimir kuoli vuonna 1052 ja hänet haudattiin perustamaansa pyhän Sofian kirkkoon, jonne oli haudattu myös hänen äitinsä pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.). Pyhän ruhtinas Vladimir Jaroslavinpojan pyhäinjäännökset säilyivät maatumattomina.

Pyhittäjä Ammon kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Igumenin siunauksesta hän teki pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle ja Jerusalemiin ja pyrki jäljittelemään suurten kilvoittelijaisien elämää. Palattuaan omaan luostariinsa hän eli niin pyhästi, että vanhuksetkin ottivat hänestä esimerkkiä. Hän rakasti köyhyyttä ja pyrki kokoamaan katoamattoman aarteen taivaaseen. Lopulta hän sulkeutui luolaan ja voitti kilvoituksillaan kaikki sielunvihollisen juonet. Ammonin kanssa muistellaan samana päivänä myös kahta muuta Kiovan luolaluostarin pyhittäjää, Elladia ja Onesimia.

Montenegrolaisesta Stefan Stilianovicista tuli vuonna 1502 Sremin alueen yksinvaltias. Tämä ortodoksisten serbien asuttama alue Tonavan pohjoispuolella oli eräänlainen puskurivyöhyke Unkarin roomalaiskatolisen valtakunnan ja turkkilaisten välissä aikana, jolloin turkkilaisten mahti oli suurimmillaan. Itävalta ja Unkari olivat luoneet Adrianmeren ja Transilvanian välille ”sotilasvyöhykkeen” (vojna krajina) suojaamaan rajojaan osmanien ryöstöretkiltä. Unkarilaiset kuitenkin hävisivät Mohácsin taistelun vuonna 1526, ja kolme vuotta myöhemmin Budapest vallattiin.

Stefan oli oikeamielinen ortodoksisuuden puolustaja, joka vastusti sankarillisesti turkkilaisten hyökkäyksen vyöryä. Kun sotimisen ja turkkilaisten harjoittamien ryöstöretkien köyhdyttämä maa ajautui nälänhätään, Stefan avasi omat vilja-aittansa ja jakoi viljaa kansalle ilmaiseksi.

Stefan kuoli vuoden 1540 tienoilla ja haudattiin Djuntir-nimiselle kukkulalle. Turkkilaisten joukkojen edetessä Stefanin vaimo Helena pakeni maasta. Eräänä yönä turkkilaiset sotilaat näkivät kukkulalta valonhohdetta. Luullen löytävänsä aarteen he alkoivat kaivaa ja löysivät pyhän ruhtinaan ruumiin, josta huokui hyvää tuoksua. Sotilaat kertoivat asiasta nopeasti komentajalleen Amirille. Tämä oli janitsaari ja Stefanin kaukainen sukulainen, jonka turkkilaiset olivat vieneet mukanaan ja kasvattaneet muslimiksi. Amir salli serbialaisten munkkien ostaa reliikit.

Reliikit asetettiin Sisatovacin luostariin, jonka Stefanin vaimo ruhtinatar Helena oli perustanut vuonna 1520. Löydöstä kuullessaan Helena palasi Serbiaan ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Elisabet. Hän eli vielä kolme vuotta kieltäymyksessä ja rukouksessa, minkä jälkeen nukkui pois rauhassa ja haudattiin Sisatovacin luostariin. Tämä kunniakas luostari kukoisti aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin kroatialaiset äärinationalistisen ustaša-liikkeen kannattajat tuhosivat luostarin ja surmasivat kaikki sen munkit. Pyhän Stefanin reliikit kuitenkin saatiin siirrettyä Belgradiin, ortodoksiseen Pyhän Savan katedraaliin.

Pyhä esipaimen Guri, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Radonežissa pienaatelistoperheeseen. Hän hoiti virkaa ruhtinas Ivan Penkovin talossa ja eli askeettisesti. Toiset palvelijat panettelivat häntä ruhtinas Ivanille ja syyttivät häntä haureellisesta suhteesta ruhtinattaren kanssa. Rangaistukseksi raivostunut ruhtinas antoi teljetä Grigorin maanalaiseen vankikuoppaan. Muutaman päivän välein hänelle laskettiin pienen ikkuna-aukon kautta ruoaksi pari kauralyhdettä ja vähän vettä. Syytön vanki alistui kohtaloonsa. Hän muisteli marttyyrien kärsimyksiä ja lohduttautui ajattelemalla, että vankeus oli päästänyt hänet maallisista viettelyksistä ja huolista ja antanut hänelle aikaa valmistautua iankaikkisuutta varten. Hänen ainoana aarteenaan oli Jumalanäidin ikoni.

Grigorin toisena vankeusvuotena eräs hänen ystävistään pääsi keskustelemaan hänen kanssaan ikkuna-aukon kautta ja tarjoutui tuomaan ruokaa. Grigori torjui tarjouksen ja sanoi: ”Ilman tätä rangaistusta sieluni olisi voinut jäädä parantumatta.” Ruoan sijaan hän pyysi ystäväänsä tuomaan mustekynän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan lapsille aapisia. Hankkimansa rahat hän antoi köyhille ja osti itselleen lisää paperia. Näin hän toteutti kaksi salaista toivettaan: hän opetti lapsia lukemaan Jumalan sanaa ja auttoi köyhiä.

Kahden vuoden kuluttua vankilan ovella leimahti valo ja ovi avautui itsestään. Grigori ymmärsi, että Herra antaa hänelle vapauden. Hän otti Jumalanäidin ikonin, lähti vankilasta ja meni suoraan Joosef Volokolamskilaisen luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Guri. Siellä hän eli monta vuotta harjoittaen paastoa, vaikenemista ja jatkuvaa Jumalan muistamista, kunnes hänet vuonna 1543 valittiin igumeniksi. Johdettuaan luostaria yhdeksän vuotta hän vetäytyi syrjään johtotehtävistä ja omistautui entisille kilvoituksilleen.

Noihin aikoihin Venäjän tsaari Iivana Julma valloitti Kazanin alueen, jonne perustettiin heti uusi piispanistuin. Pyhä Guri vihittiin vuonna 1555 Kazanin ensimmäiseksi arkkipiispaksi ja määrättiin lähetystyöhön tuolle kaukaiselle seudulle. Avukseen hän sai arkkimandriitta Hermanin (6.11.) ja igumeni Varsonofin, joista tuli hänen uskollisia apulaisiaan ja seuraajiaan piispanistuimella. Rakkauden hengessä pyhä Guri alkoi johdattaa muslimeja ja pakanoita ortodoksiseen uskoon. Hän opetti vastakastettuja ja huolehti tataarien tarpeista myös silloin, kun he kieltäytyivät ottamasta kastetta. Hän perusti hiippakuntaansa neljä luostaria. Yhden luostarin yhteydessä toimi koulu, jossa munkit opettivat lapsia ja nuoria lukemaan ja ymmärtämään pyhiä kirjoituksia. Tämä opetustyö oli niin menestyksellistä, että Kazanin asukkaille tuli pyhän Gurin kuoleman jälkeen tavaksi pyytää hänen pyhäinjäännöstensä luona siunausta lapsilleen ennen kuin alkoivat opettaa heitä lukemaan.

Pyhä Guri johti hiippakuntaa kahdeksan vuotta. Viimeiset kaksi vuotta hän oli vaikeasti sairas, mutta into Jumalan työhön ei laimentunut hänen sielussaan. Hän sanoi: ”Sielun voimat kasvavat sitä mukaa kun ruumis heikkenee. Tämän elämän aika on työn ja vaivannäön aikaa. Palkan saamme tulevassa elämässä. Taivaan ilot suodaan vain sille, joka kilvoittelee maan päällä ja hylkää katoavat hyvyydet saadakseen katoamattomat. On kilvoiteltava vaikeuksista välittämättä, sillä ’nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme’ (Room. 8:18)”. Pyhä Guri antoi henkensä Jumalan haltuun 5.12.1563.

Pyhä Varsonofi oli papin poika Serpuhovin kaupungista. 17-vuotiaana hän jäi Krimin tataarien vangiksi, kun nämä tekivät sotaretken hänen synnyinseudulleen Okajoen varrelle. Vankeutta kesti kolme vuotta. Sen aikana nuori vanki rukoili lakkaamatta. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lohdutusta, mitä ei ollut koskaan kokenut vanhempiensa kodissa. Rakkaus Jumalaan ja valmius antautua Hänen pyhään tahtoonsa kasvoivat hänen sielussaan. Päivät hän vietti uuvuttavassa työssä mutta yöt hän omisti rukoukselle ja psalmilaululle. Näin hän eli kuin kuuliaisuusveli luostarissa. Lahjakkuutensa ansiosta hän oppi nopeasti sekä puhumaan että kirjoittamaan tataarien kieltä.

Päästyään vapaaksi nuorukainen palasi kotiinsa, mutta kiinnostus maallisiin iloihin ja huvituksiin oli lopullisesti kylmennyt hänen sydämessään. Hän meni Moskovaan Andronikin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Varsonofi. Vankeudessa vietetyt vuodet olivat olleet ikään kuin kuuliaisuuden koetusaikaa, ja hän edistyi nopeasti hyveissä ja rukouskilvoituksessa. Hurskaan elämänsä tähden hänet nimitettiin igumeniksi Pesnošin luostariin.

Kun Kazanin hiippakunta perustettiin, pyhä Varsonofi lähetettiin sinne avustamaan hiippakunnan ensimmäistä esipaimenta pyhää Guria. Hän perusti kaupunkiin Kristuksen kirkastumisen luostarin ja käännytti muslimeja kristinuskoon. Loistavan älynsä, tataarien kielen taitonsa ja islaminuskon perusteellisen tuntemuksensa avulla hän pystyi vastaansanomattomasti osoittamaan muslimien erehdykset. Lisäksi hänellä oli parantamisen lahja, mikä toi hänen luokseen paljon sairaita ja herätti heidän sydämissään luottamusta häntä itseään ja kristinuskoa kohtaan.

Vuonna 1567 pyhä Varsonofi nimitettiin Tverin piispaksi. Hän jatkoi askeettista elämäänsä ja oli laumalleen todellinen valo, joka johdatti seuraajiaan Kristuksen pelastavaa tietä ei vain sanoillaan vaan koko olemuksellaan. Vanhoilla päivillään hän vetäytyi lepoon perustamaansa Kristuksen kirkastumisen luostariin Kazaniin ja eli siellä viisi vuotta rukouksessa ja yksinäisyydessä vihkiytyen suureen skeemaan. Pyhä Varsonofi nukkui pois 11.4.1576 ja hänet haudattiin Kazaniin Kristuksen kirkastumisen luostariin. Vasta tällöin tuli ilmi, että hän oli salaa kantanut kilvoituskahleita näännyttääkseen ruumistaan.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kristuksen kirkastumisen luostariin alettiin rakentaa uutta kirkkoa. Perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien Gurin ja Varsonofin maalliset jäännökset, jotka olivat säilyneet maatumattomina ja suorastaan uivat kirkkaassa tuoksuvassa mirhassa. Kazanin metropoliitan Jermogenin aloitteesta pyhäinjäännökset siirrettiin uusiin arkkuihin ja sijoitettiin kirkkoon kansan kunnioitettavaksi. Tämä tapahtui 4.10.1595. Pyhien Gurin ja Varsonofin pyhäinjäännösten löytymisen muistopäivää vietetään heidän pääjuhlanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.