16.12.2018

5. säv.
Kala sallittu

30. helluntainjälkeinen sunnuntai

Pyhien esi-isien sunnuntai

p. profeetta Haggai (+ 500-l. eKr.)

m. Marinus (+ 283)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan Leon (Makkonen, * 4.6.1948) virkaanastumispäivä 16.12.2001.

Joh. 20:11–18

VIII ylösnousemusevankeliumi

Joh. 20:11–18

Siihen aikaan 11 Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan 12 ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. 13 Enkelit sanoivat hänelle: "Mitä itket, nainen?" Hän vastasi: "Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu." 14 Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. 15 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois." 16 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" -- se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. 17 Jeesus sanoi: "Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo." 18 Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: "Minä olen nähnyt Herran!" Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.

Kol. 3:12–16

12 Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. 13 Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. 14 Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. 15 Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 16 Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Luuk. 14:16–24

16.12.2018

Luuk. 14:16–24

16 (Jeesus vastasi näin:) [Jeesus esitti seuraavan vertauksen:] "Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. 17 Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' 18 Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 19 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 20 Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.' 21 "Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' 22 Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' 23 Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. 24 Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"

Päivän synaksario

Kun Persian kuningas Kyros oli valloittanut Babylonian valtakunnan vuonna 539 eKr., hän salli juutalaisten palata pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin ja jälleenrakentaa sen temppelin. Käynnistettiin rakennustyöt, joita johtivat Juudan käskynhaltija Serubbabel ja ylipappi Joosua. Hanke kohtasi kuitenkin vastustusta ja epäuskoa ja keskeytyi lopulta kokonaan. Silloin Jumala nosti kansalleen profeetoiksi Sakariaan (8.2.) ja Haggain, joka oli pakkosiirtolaisuuden jälkeisen ajan ensimmäinen profeetta. He alkoivat rohkaista kansaa jatkamaan rakennustöitä, jotta Jumalan lain vaatimukset voitaisiin täyttää.

Profeetta Haggai oli syntynyt Babylonissa ja kuului Leevin papilliseen heimoon. Hänen nimensä tarkoittaa ”juhlia” tai ”Jumalan juhlaa”. Epifanios Salamislaisen (315–403) mukaan Haggai profetoi jo nuorena Babylonissa juutalaisten palaavan takaisin omaan maahansa. Haggai oli itse ensimmäisten juutalaisten mukana näiden palatessa Jerusalemiin.

Syksyllä 520 eKr. Haggai ilmoitti Jumalan innoittamana ylipappi Joosualle, että aluetta vaivannut kuivuus oli Jumalan lähettämä rangaistus, joka johtui temppelin rakentamisen keskeyttämisestä. Haggai näki, että usko vaatii arvoisensa ulkonaiset muodot. ”Rakentakaa temppeli, niin minä otan sen omakseni ja täytän sen kirkkaudellani.” Tämä profetia on samalla esikuva siitä ikuisesta hengellisestä temppelistä, jollaiseksi kirkko, Kristuksen ruumis rakentuu. Kirkko on se lopullinen temppeli, jonka ”loisto on oleva suurempi kuin entisen” (Hag. 2:9). Profeetta Haggai kehotti juutalaisia hakemaan puuta vuorilta ja rakentamaan temppeliä; samalla hän salaisesti innoittaa uuden liiton Jumalan kansaa rakentamaan sisäistä temppeliään. Puiden ja kivien sijaan me tuomme omantuntomme, sydämemme ja sielumme elävinä kivinä kirkon hengellisen temppelin rakennukseksi.

Profeetta Haggai näki Serubbabelissa messiaanisen hahmon, joka edeltä kuvasi Messiaan tulemista. ”Sinusta tulee minun uskottuni, minä teen sinusta sinettisormukseni. Sinut minä olen valinnut, sanoo Herra Sebaot.” Serubbabel on Jumalan valinnan ja mielisuosion symboli. Hän on mukana myös Kristuksen sukuluettelossa (Matt. 1:12; Luuk. 3:27). Kirkkoisien mukaan Haggain Serubbabelille lausuma profetia ”Minä järisytän taivaan ja maan” (2:21) toteutui Kristuksen ristinkuolemassa, kun taivas pimeni ja maa järisi. Pelastushistoriassa on kolme maan järisemistä, joihin profetiat viittaavat: ensimmäinen tapahtui Siinailla lakia annettaessa, toinen Kristuksen kuollessa ja kolmas toteutuu Hänen toisessa tulemisessaan.

Epifanioksen mukaan Haggai lausui ensimmäisen ”hallelujan” Jerusalemissa pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Septuagintassa ylistyspsalmit 145–148 on merkitty Haggain ja Sakariaan nimiin.

Pyhä Marinus oli kotoisin roomalaisesta senaattoriperheestä. Hän oli vielä nuori poika, kun hänet ilmiannettiin kristittynä ja määrättiin uhraamaan keisarikunnan jumalille keisari Carinuksen aikana (283–285). Hän kuitenkin kieltäytyi aikuisen miehen rohkeudella luopumasta Kristuksesta ja kesti vakaasti erilaisia kidutuksia. Häntä hakattiin puukepeillä ja hänet pantiin kuumennettuun pataan ja upotettiin kiehuvaan veteen. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuumuutta ja säilyi vahingoittumattomana. Pedotkaan eivät suostuneet syömään häntä, kun hänet heitettiin niiden eteen.

Sen jälkeen Marinus teeskenteli, että hän oli valmis uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin, mutta uhraamisen sijaan hän kaatoi epäjumalanpatsaan, minkä vuoksi hänet määrättiin mestattavaksi. Hänen isänsä ja äitinsä rohkaisivat häntä kidutusten aikana ja seurasivat häntä myös mestauspaikalle ylistäen häntä autuaaksi, koska hänen osakseen tuli marttyyrien kruunu.

Pyhä Modestos syntyi kuudennella vuosisadalla ja kilvoitteli munkkina pyhän Teodosios Koinobiarkin (11.1.) perustamassa luostarissa. Hänet tunnettiin askeettisesta elämästään, hengellisistä hyveistään ja syvällisestä todellisen filosofian tuntemuksesta – sen jonka päämääränä on tulla Pyhän Hengen valaisemaksi. Hän puhui viisaasti, teki oikeamielisiä tekoja ja sai nähdä jumalallisia näkyjä. Niin Modestos valittiin luostarinsa johtajaksi ja hän alkoi johtaa luostaria Jumalan tiellä opetuksillaan ja esimerkillään.

Vuonna 614 Persian hallitsija Khosroes II hyökkäsi Pyhään maahan ja piiritti Jerusalemia. Persialaiset olivat jo pari vuotta aiemmin vallanneet Damaskoksen ja Antiokian. Kolmen viikon piirityksen jälkeen persialaiset murtautuivat sisään Jerusalemiin. Kolmen päivän ajan he surmasivat säälimättömästi joukoittain kristittyjä ja polttivat rakennuksia. Patriarkka Sakarias ja tuhansia kristittyjä vietiin sotavankeina Persiaan ja Kristuksen pyhä risti heidän mukanaan.

Tuona vaikeana aikana pyhä Modestos nousi kristittyjen johtajaksi, ja hänestä tuli Sakariaksen seuraaja Jerusalemin kaupunkiin, jossa levottomuudet yhä kytivät. Sodan uhreja oli noin 30 000, heidän joukossaan Pyhän Sabbaksen luostarin veljestö, jonka Modestos hautasi. Modestos kokosi paenneet ja henkiin jääneet kristityt, lohdutti heitä ja valoi heihin toivoa. Kaupunki ja häpäistyt pyhät paikat oli puhdistettava ja korjattava. Aleksandrian patriarkka Johannes Laupiaan (12.11.) avulla Modestos kykeni palauttamaan Siionin köyhtyneen kirkon henkiin. Hän oli kuin toinen Serubbabel, sillä hänen johdollaan jälleenrakennettiin kristikunnan pyhin paikka, Pyhän haudan kirkko. Kaikkia kirkkoja ei kuitenkaan saatu koskaan entiselleen, osa jäi raunioksi ja osa jälleenrakennettiin huomattavasti vaatimattomampana.

Noihin aikoihin Modestos kastoi Magundat-nimisen persialaisen sotilaan, jonka sydämessä kirkkojen maalaukset olivat herättäneet kaipauksen kuulla enemmän kristinuskosta. Magundat luopui entisestä elämästään, ja hänet tultiin sittemmin tuntemaan pyhän Anastasios Persialaisen (22.1.) nimellä.

Pyhiinvaeltajien virta katkesi hetkeksi mutta ei kuitenkaan tyrehtynyt lopullisesti. Kun Modestos näki Jerusalemissa Armeniasta tulleen ryhmän, hän liikuttui niin, että kirjoitti Armenian katolikokselle Komitakselle (617–625) kirjeen, jossa hän kertoi saaneensa suurta lohtua nähdessään armenialaisten tulevan jokavuotiseen tapaansa pyhään kaupunkiin.

Patriarkka Sakarias palasi sotavankeudesta vuonna 619 ja sai Jerusalemin piispan tehtävät takaisin itselleen. Sakariaksen kuoleman jälkeen (631) Modestos seurasi häntä pyhän Jaakobin istuimelle. Hän julisti evankeliumia ja toimi Jumalan armon välikappaleena, kunnes nukkui pois rauhassa joulukuun 16. päivänä vuonna 633 (tai 634).[1]

[1] Ajan saatossa hänen elämäkertansa jakautui kahdeksi eri traditioksi ja kirkko alkoi viettää toisen Modestos Jerusalemilaisen muistoa 18.12. Tämä neljännen vuosisadan marttyyripiispaksi kuvattu hahmo on kuitenkin epäperäinen.

Keisarinna Teofano oli kuninkaallista sukua ja kotoisin Konstantinopolista. Hänen vanhempansa Konstantinos Martinakios ja Anna olivat lähtöisin Vähästä-Aasiasta. He olivat jo pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ja Teofanon syntymä oli vastaus heidän rukouksiinsa. Jo kuusivuotiaana Teofano alkoi opiskella pyhiä kirjoituksia. Hänestä kehittyi vanhempiensa iloksi sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan kaunis neito, jota koristivat monet hyveet.Kun Bysantin keisari Basileios Makedonialainen (867–886) etsi puolisoa pojalleen, hänen huomionsa kiinnittyi Teofanoon, ja niin tämä valittiin tulevan keisari Leo VI Viisaan puolisoksi. Koko Konstantinopoli iloitsi uudesta prinsessasta. Nuortaparia kohtasi kuitenkin raskas koettelemus. Pontoslainen piispa Teodoros, joka oli harhaoppinen ja harjoitti salaa noituutta, valehteli Leon isälle Basileiokselle Leon suunnittelevan isänmurhaa ja vallankaappausta. Seurauksena oli, että Basileios sulki poikansa ja miniänsä kolmeksi vuodeksi vankilaan. Sopu saatiin kuitenkin lopulta aikaan, Basileios vapautti poikansa ja koska oli itse jo vanha ja sairaalloinen, julisti hänet keisariksi.

Kun Leo (886–912) nousi valtaistuimelle, Teofano vietti kyllä hovielämää palatsissa mutta ei välittänyt ylellisyydestä ja tämän maailman katoavasta nautinnosta. Asemansa vuoksi hän joutui pukeutumaan loistaviin vaatteisiin, mutta niiden alla hän käytti karkeaa jouhipaitaa. Vaikka hän joutui emännöimään ylellisissä ruokapöydissä, hänen omana ravintonaan oli tavallisesti vain leipää ja vihanneksia. Ylimääräisiä vaatteitaan ja korujaan hän myi ja jakoi rahat köyhille. Hän auttoi myös luostareita ja erakkoloita. Hän kunnioitti kaikkia ihmisiä, myös omia palvelijoitaan, joita hän ei puhutellut pelkällä nimellä vaan lisäsi aina sen eteen ”herra” tai ”rouva”. Palvelijoistaan hän huolehti muutenkin aivan kuin he olisivat olleet hänen omia sisariaan ja veljiään.

Teofano oli lempeä ja hyvä kaikkia kohtaan. Hän ei koskaan antautunut juoruiluun ja pahanpuhumiseen, ei valehdellut eikä vannonut. Hän rukoili kyynelin ja eli jatkuvassa katumuksen mielialassa. Öisin hän laskeutui kuninkaalliselta vuoteeltaan ja nukkui lattialla maton päällä; näin hänen oli helpompi nousta yön kuluessa rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa.

Kun keisariparin tytär Eudokia kuoli vuonna 892, keisarinnan suurin toive oli luopua maailmasta ja mennä luostariin, mutta hänen rippi-isänsä pyhä Euthymios (5.8.) ei antanut hänelle siunausta siihen. Jumala ei kuitenkaan jättänyt keisarinnaa pitkäksi aikaan riutumaan maan päälle, vaan kutsui tämän luokseen marraskuun 10. päivänä 895 (tai 896), jolloin hän oli vielä alle 30-vuotias. Välittömästi hänen kuolemansa ja hautajaistensa jälkeen hänen maallisten jäännöstensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänet haudattiin Pyhien apostolien kirkkoon. Nykyisin pyhän keisarinna Teofanon reliikit ovat Pyhän Georgioksen kirkossa ekumeenisen patriarkaatin tiloissa Istanbulissa.

Ruhtinatar Solomonia oli Moskovan suuriruhtinas Vasili III:n (1505–1533) ensimmäinen vaimo, jonka tämä oli valinnut puolisokseen viidensadan kaunottaren joukosta. Avioliitosta ei kuitenkaan syntynyt lapsia. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuriruhtinas päätti solmia uuden liiton liettualaisen ruhtinattaren kanssa. Avioeropäätöstä arvostellut metropoliitta Varlaam siirrettiin pois piispanistuimeltaan ja suljettiin luostariin, ja ruhtinatarta puolustanut pyhittäjä Maksim Kreikkalainen (21.1.) teljettiin niin ikään vankilaan. Ruhtinatar Solomonia vihittiin väkisin nunnaksi Moskovassa ja hän sai uuden nimen Sofia. Vihkimyksen jälkeen hänet vietiin vartioituna Suzdaliin Jumalanäidin suojeluksen luostariin, josta tuli sittemmin vasten tahtoaan nunnaksi vihittyjen ruhtinattarien karkotuspaikka.

Vaikka nunna Sofia murehti kohtaloaan, hän alistui Jumalan tahtoon ja sai lohtua rukouksesta. Hän hankki koristuksekseen hyveitä ja kohosi vähitellen hengelliseen täydellisyyteen. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1542, ja pian hänen haudallaan Suzdalissa alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen entisen miehensä toisella avioliitolla ei ollut Jumalan siunausta: siitä syntyneestä pojasta tuli hirmuteoistaan tunnettu tsaari Iivana Julma.

Marttyyripiispa Arkadi Ostalski syntyi vuonna 1888 Žitomirin läänissä Ukrainassa. Hänen isänsä Josif palveli pappina Žitomirissä. Arkadi opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja suunnitteli vihkiytyvänsä munkiksi, mutta kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän meni naimisiin. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnistunut.

Arkadi vihittiin papiksi vuonna 1911. Hän työskenteli aluksi hiippakunnan sisälähetystyössä mutta palasi sitten Žitomiriin, jossa hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa vuosina 1917–1922. Hyvänä puhujana hän tuli nopeasti tunnetuksi innoittavista opetuspuheistaan, joita hän piti jopa kahdesti päivässä. Kansalaissodan aikana hän perusti seurakuntaansa ortodoksisen veljestön, joka auttoi kaikkia sairaita ja apua tarvitsevia. Hän johti itse veljestön toimintaa ja rukouksissaan muisteli nimeltä kaikkia veljestöltä apua saaneita kärsiviä. Veljestön jäsenten hengellistä elämää ja uskoa hän vahvisti järjestämällä pitkiä jalkaisin tehtyjä pyhiinvaelluksia Ukrainan pyhille paikoille. Hän oli itse kaikille uhrautuvaisuuden ja omaisuudettomuuden esimerkki. Hänellä oli tuskin mitään henkilökohtaista omaisuutta. Kerran hän antoi jollekin köyhälle juuri lahjaksi saamansa turkin, toisen kerran saappaat jalastaan ja kerran jopa päällyshousut viittansa alta.

Kirkkopoliittisesti isä Arkadi pysyi horjumattoman uskollisena Venäjän kirkolle eikä tunnustanut Ukrainan autokefaalista kirkkoa, jonka kansallismieliset ukrainalaiset perustivat kansalaissodan aikana.

Vuonna 1920 bolševikit saivat Žitomirin lopullisesti hallintaansa. Arkadin aktiivinen toiminta herätti vallanpitäjien huomion. Hänet pidätettiin vuonna 1922 hänen poistuessaan kirkosta, jossa hän oli juuri toimittanut liturgian. Samalla pidätettiin hänen isänsä pappi Josif Ostalski, joka kuoli pian vankilassa. Tieto isä Arkadin pidätyksestä levisi ympäri kaupunkia ja seurakuntalaiset toivat hänelle vankilaan niin paljon paketteja, että niistä riitti sekä vangeille että vartijoille. Oikeudenkäynnissä isä Arkadia syytettiin siitä, että hän oli lukenut kirkossa patriarkka Tiihonin paimenkirjeen, jossa tämä kehotti pappeja luovuttamaan nälkää näkevien auttamiseksi välitöntä liturgista käyttöä vailla olevat kirkon kalleudet, mutta kielsi vakinaisessa liturgisessa käytössä olleiden esineiden luovuttamisen. Oikeudessa kirjeen lukeminen tulkittiin vastavallankumoukselliseksi teoksi. Todistajat kuvasivat lausunnoissaan isä Arkadia suurenmoiseksi ihmiseksi ja papiksi, joka oli omistanut koko elämänsä Jumalan ja ihmisten palvelemiseen. Virallisen syyttäjän mukaan lausunnot vain vahvistivat isä Arkadin syyllisyyden osoittaen hänen olevan idealistinen (eikä materialistinen) sekä neuvostovallan ihanteiden vastainen ihminen. Arkadi tuomittiin kuolemaan. Kerrotaan, että tuomiota luettaessa hän nukahti. Kun vartijat herättivät hänet ja kertoivat kuolemantuomiosta, hän totesi: ”Kiitän Jumalaa kaikesta. Minulle kuolema on saavutus.” Uskovat anoivat kuitenkin tuomion lieventämistä, ja se muutettiin viiden vuoden vankilatuomioksi.

Parin vuoden kuluttua kaikki kirkon kalleuksien takavarikointioikeudenkäynneissä tuomitut armahdettiin, heidän joukossaan isä Arkadi. Tällä välin hänen puolisonsa oli mennyt naimisiin puna-armeijan upseerin kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, isä Arkadi myöntyi eroon ja omisti kaiken aikansa rukoukselle ja kirkolle iloiten siitä, että Herra oli vapauttanut hänet avioliiton kahleista. Hän matkusti Divejevon luostariin, jota ei ollut vielä suljettu. Siellä autuas houkka Maria Ivanovna (26.8.) sanoi hänelle: ”Sinusta tulee piispa, mutta vankilasta et pääse.” Sarovin luostarissa Arkadi vihittiin munkiksi nimeä muuttamatta.

Palattuaan Žitomiriin Arkadi omisti kaiken aikansa veljestön työlle ja enensi rukouskilvoitustaan. Selkeämmin kuin koskaan ennen hän käsitti, että kristillisen elämän päämääränä oli Pyhän Hengen saaminen ja pyhyys. Käydessään Moskovassa ja Kiovassa hoitamassa kirkollisia asioita hän piti opetuspuheita ja otti vastaan synnintunnustuksia. Hänen maineensa keräsi kirkkoon suuret joukot rukoilijoita.

Syyskuussa 1926 isä Arkadi vihittiin Moskovassa Lubnyn apulaispiispaksi Poltavan hiippakuntaan. Miltei heti vihkimisen jälkeen hänet pidätettiin ja karkotettiin Harkoviin. Häntä kiellettiin matkustamasta hiippakuntansa alueelle, mutta hän päätti toimittaa Lubnyn kaupungissa edes pääsiäisyön palveluksen. Hän lähti sinne salaa ja tuli alttariin juuri ennen puoliyöpalveluksen alkua mustat lasit silmillään. Katedraalin diakoni ei tunnistanut häntä piispaksi ja oli vähällä heittää hänet ulos alttarihuoneesta ennen kuin hän paljasti henkilöllisyytensä. Heti palveluksen jälkeen Arkadi piiloutui paeten kirkkoon ilmestyneitä viranomaisten kätyreitä. Tämä oli hänen ainoa oman hiippakuntansa alueella toimittamansa palvelus.

Tämän jälkeen Arkadi matkusti Uuden Athoksen luostariin Kaukasukselle ja asui vuorilla tavaten sinne paenneita kilvoittelijoita, mutta sielläkin tilanne oli rauhaton. Viranomaiset jäljittivät munkkeja metsästäjien avulla, pidättivät ja teloittivat heitä.

1920-luvun lopulla alkoi uusi vainoaalto kristittyjä vastaan. Vaelteleva elämä vaikeissa oloissa vuoroin kaupungissa ja vuorilla heikensivät Arkadin terveyttä. Sairastettuaan keuhkopussintulehduksen hän päätti seurauksista välittämättä ilmoittautua itse valtiolliselle poliisille (OGPU), sillä ilman sen suostumusta hän ei voinut vapaasti toimia piispana eikä saada nimitystä yhteenkään hiippakuntaan. Kuulustelun jälkeen hänet pidätettiin ja suljettiin Butyrkan vankilaan. Virallisessa tutkinnassa hänen todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan ja hänet tuomittiin Solovetskin keskitysleirille.

Piispa Arkadi oli Solovetskissa vuodesta 1928 vuoteen 1937. Hänet määrättiin kaikkein raskaimpiin töihin ja majoitettiin samaan parakkiin vuoroin tavallisten rikollisten, vuoroin papiston kanssa. Hänellä oli kuitenkin hyvä vaikutus kaikkiin. Leirin johtoa tämä ei miellyttänyt, ja siksi hänet siirrettiin usein paikasta toiseen. Kaikki hengellisiltä lapsiltaan saamansa paketit Arkadi jakoi toisille vangeille. Hän halusi pappien auttavan toisiaan, jottei kukaan jäisi ilman tukea noissa äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Ilmiantajat ja vankien jatkuva tarkkailu tekivät leirillä olon tavallistakin vaikeammaksi. Jokaisesta vangista tehtiin salainen kaavake, johon kirjattiin hänen käytöksensä, puheensa, mielipiteensä ja näkemyksensä. Piispa Arkadin arvovalta vankien ja saarella vielä asuneiden vapaiden munkkien keskuudessa ärsytti leirin johtoa, joka alkoi etsiä syytä rangaistakseen häntä vielä entistäkin kovemmin. Solovetskin luostarin munkit saivat toimittaa palveluksia sataman rukoushuoneessa. Ensin myös vangitut papiston jäsenet osallistuivat palveluksiin, mutta myöhemmin se kiellettiin. Vuonna 1931 eräs vangeista teki kantelun piispa Arkadia vastaan ilmoittaen hänen osallistuneen jumalanpalveluksiin yhdessä muutamien muiden pappien kanssa. Kun Arkadia oli kuulusteltu, asia lähetettiin eteenpäin valtiolliseen poliisiin, joka lisäsi hänen viiden vuoden tuomioonsa toiset viisi vuotta. Rangaistukseksi hänet siirrettiin joksikin aikaa Sekirnajavuorelle.

Sekirnajavuori oli eräänlainen Solovetskin sisäinen vankila, jossa oli äärimmäisen ankara järjestys. Ruoaksi annettiin mätiä elintarvikkeita ja niitäkin hyvin niukalti. Vuorella oli kaksi osastoa, ylempi ja alempi. Ylemmän osaston vangit istuivat päiväkaudet orsilla kylki kyljessä ylettämättä koskettamaan jaloilla lattiaan. Yöksi sai asettua makuulle kivilattialle ilman peitettä, mikä talvella oli silkkaa kidutusta, sillä sellin ikkunat olivat rikki. Jonkin ajan kuluttua ylemmän osaston vangit siirrettiin alas, ja heidät pantiin raskaaseen työhön.

Kymmenen vankeusvuoden jälkeen Arkadi pääsi leiriltä kokonaan harmaantuneena. Hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga. Samana vuonna hänet nimitettiin Bežetskin apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan, mutta hänestä riippumattomista syistä hän ei voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kirkkoa vainottiin taas ankarasti. Syyskuussa 1937 alkoivat papiston ja uskovien joukkopidätykset. Myös piispa Arkadi pidätettiin ja vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan. Kuulusteluissa tutkintatuomari syytti häntä vihamielisestä suhtautumisesta neuvostovaltaan. Monet todistajat kertoivat hänen muun muassa sanoneen: ”Sain kärsiä paljon leirillä, mutta palan jälleen halusta tehdä työtä ortodoksisen kirkon vahvistamiseksi, selittää uskoville nykyisten tapahtumien merkitystä Venäjän kansan elämässä ja vahvistaa kansan uskoa. Vaikka joutuisin uudelleen kärsimään, olen valmis kaikkeen.”

Esitettyihin todisteisiin Arkadi vastasi: ”Kirkon horjumisen syynä on moraalinen lankeemuksemme. Kirkon vahvistamiseksi on siis välttämätöntä aloittaa omasta eettisestä parannuksenteosta. Vakuutuin Solovetskissa siitä, että vapauduttuani en pyri johtamaan hiippakuntaa vaan toimittamaan jumalanpalveluksia kirkossa. Jos se ei onnistu, haluan olla vaikka edes vahtimestarina missä tahansa kirkossa pitäen salassa piispallisen arvoni ja yrittäen antaa eettisen esimerkin siitä, että mekin voimme kaunistaa kirkkoa nykyoloissa. Vain kirkonpalvelijoiden ja uskovien eettinen täydellistyminen sitoo heidät toisiinsa ja tekee kirkon kykeneväksi vastustamaan vallitsevaa epäuskoa.”

Viimeisessä kuulustelussa piispa Arkadilta kysyttiin vielä kerran, miten hän suhtautuu neuvostovaltaan. ”Viidentoista karkotuksessa vietetyn vuoden jälkeen olen yhä tänä päivänäkin eri mieltä neuvostovallan kanssa vain uskontoa ja kirkkojen sulkemista koskevassa kysymyksessä”, hän vastasi.

Joulukuun alussa piispa Arkadi tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin Moskovan lähellä Butovon ampumakentällä 29. joulukuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 16.12.) 1937 ja hänet haudattiin joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi piispa Arkadin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.12.2018

5. säv.
Kala sallittu

p. profeetta Daniel (+ 534–530 eKr.) ja kolme pyhää nuorukaista Hananja, Asarja ja Misael (+ 500-l. eKr.)

p. Sturmi, saksien ap. (+ 779)

Hepr. 11:33–12:2 (Daniel ja nuorukaiset)
Hepr. 11:17–23, [24–26,] 27–31

33 Uskon voimalla esi-isät kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, 34 sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. 35 Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinä takaisin. Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen. 36 Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. 37 Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. 38 He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa. 39 Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. 40 Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä. 12:1 Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, 2 katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.

17 Usko sai Abrahamin tuomaan Iisakin uhriksi, kun hänet pantiin koetteelle. Hän oli valmis uhraamaan ainoan poikansa, vaikka oli saanut lupaukset, 18 vaikka hänelle oli sanottu: "Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi." 19 Hän päätteli, että Jumala kykenee jopa herättämään kuolleen, ja niin hän sai poikansa takaisin, ylösnousemuksen ennusmerkkinä. 20 Uskon tähden, tulevaisuus mielessään, antoi Iisak siunauksensa Jaakobille ja Esaulle. 21 Uskon tähden siunasi kuoleva Jaakob Joosefin kummankin pojan ja rukoili sauvaansa vasten kumartuneena. 22 Uskon tähden puhui Joosef loppunsa lähetessä siitä, että Israelin kansa kerran lähtee Egyptistä, ja määräsi, mitä hänen luilleen oli tehtävä. 23 Usko sai Mooseksen vanhemmat pitämään poikaansa piilossa kolme kuukautta. Lapsi oli heidän silmissään ihmeen kaunis, eivätkä he pelänneet kuninkaan määräystä. 27 Uskonsa tähden Mooses lähti Egyptistä kuninkaan vihaa pelkäämättä ja pysyi lujana, kuten pysyy se joka ikään kuin näkee Näkymättömän. 28 Koska hän uskoi, hän pani toimeen pääsiäisen vieton ja veren sivelyn, ettei esikoisten surmaaja koskisi israelilaisten lapsiin. 29 Uskon voimalla israelilaiset kulkivat Punaisenmeren yli kuin kuivaa maata pitkin, mutta samaa yrittäessään egyptiläiset hukkuivat. 30 Uskon voimasta sortuivat Jerikon muurit, kun niiden ympäri oli kuljettu seitsemän päivää. 31 Koska portto Rahab uskoi, hän välttyi kuolemasta yhdessä niskoittelijoiden kanssa, sillä hän oli ottanut tiedustelijat ystävinä vastaan.

Luuk. 11:47–12:1 (Pyhä profeetta Daniel (+ 534–530 eKr.) ja kolme pyhää nuorukaista Hananja, Asarja ja Misael (+ 500-l. eKr.))
Mark. 9:42–10:1

Pyhä profeetta Daniel (+ 534–530 eKr.) ja kolme pyhää nuorukaista Hananja, Asarja ja Misael (+ 500-l. eKr.)

Luuk. 11:47–12:1

Herra sanoi luokseen tulleille juutalaisille: 47 "Voi teitä! Te rakennatte muistomerkkejä profeettojen haudoille, mutta ketkä heidät tappoivat? Teidän isänne. 48 Näin te tunnustatte ja hyväksytte isienne teot: he tappoivat profeetat, ja te rakennatte profeetoille muistomerkit. 49 Tämän vuoksi onkin Jumalan Viisaus sanonut: 'Minä lähetän heidän luokseen profeettoja ja apostoleja, ja he tappavat ja vainoavat näitä.' 50 Niinpä tämä sukupolvi saa maksaa kaikesta profeettojen verestä, joka maailman luomisesta lähtien on vuodatettu, 51 Abelin verestä aina Sakarjan vereen asti, hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välille. Niin, minä sanon teille: tämä sukupolvi vaaditaan vielä tilille. 52 "Voi teitä, lainopettajat! Te olette vieneet tiedon avaimen. Itse te ette ole menneet sisälle, ja niitäkin, jotka ovat halunneet mennä, te olette estäneet." 53 Kun Jeesus lähti sieltä, lainopettajat ja fariseukset ahdistivat hellittämättä häntä kysymyksillään ja ottivat puheeksi kaikenlaisia asioita yrittäen houkutella hänet ansaan. 54 He kuuntelivat valppaasti saadakseen hänet kiinni hänen omista sanoistaan. 12:1 Väkeä oli tällä välin kokoontunut tuhatmäärin, niin että ihmiset jo tallasivat toisiaan. Jeesus rupesi ensin puhumaan opetuslapsilleen: "Varokaa fariseusten hapatetta, tekopyhyyttä."

17.12.2018

Mark. 9:42–10:1

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 42 "Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa. 43 Jos kätesi viettelee sinua, hakkaa se pois. Onhan parempi, että käsipuolena pääset sisälle elämään, kuin että molemmat kädet tallella joudut helvettiin, sammumattomaan tuleen 44, missä 'mato ei kuole eikä tuli sammu'. 45 Jos jalkasi viettelee sinua, hakkaa se pois. Onhan parempi, että jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat jalat tallella heitetään helvettiin 46, missä 'mato ei kuole eikä tuli sammu'. 47 Ja jos silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvettiin, 48 missä 'mato ei kuole eikä tuli sammu'. 49 "Jokainen tullaan suolaamaan tulella. 50 Suola on tarpeellista. Mutta jos se menettää suolaisuutensa, millä te sen suolaatte? Olkoon teissä suola itsessänne ja eläkää sovussa toinen toisenne kanssa." 10:1 Jeesus lähti sieltä ja tuli Jordanin itäpuolta kulkien Juudean alueelle. Hänen kanssaan kulki nytkin suuri joukko ihmisiä, ja tapansa mukaan hän opetti heitä.

Päivän synaksario

Kun Babylonin kuningas Nebukadnessar oli vallannut Jerusalemin 597 eKr, hän palasi kotimaahansa mukanaan Juudan nuori kuningas Jojakin, kaupungin ylimystöä ja Jumalan temppelin pyhiä esineitä. Babylonialaiset valitsivat israelilaisten ylimysten lapsista kauneimmat ja älykkäimmät oppimaan kaldealaisten kieltä ja kirjallisuutta, jotta heistä kasvaisi palvelijoita kuninkaan hoviin. Valittujen joukossa olivat kahdeksanvuotias Daniel ja hänen toverinsa, joille annettiin uudet nimet. Danielista tuli Beltesassar, Hananjasta Sadrak, Asarjasta Abed-Nego ja Misaelista Mesak.

Pakanoiden keskellä eläessäänkin Daniel noudatti juutalaisen lain vaatimuksia tarkasti. Hän ei saastuttanut itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, vaan nautti tovereidensa kanssa pelkästään vettä ja kasviksia. Silti he näyttivät muita terveemmiltä. Jumala antoi heille myös viisautta ja ymmärrystä niin, että he osoittautuivat valtakunnan oppineita ja pappeja etevämmiksi. Lisäksi Daniel sai lahjan tulkita unia ja näkyjä.

Kerran kuningas Nebukadnessar näki unen, joka jäi vaivaamaan häntä, ja hän kutsui eteensä kaikki enteidenselittäjänsä ja pappinsa. Kuningas ei kuitenkaan luottanut heihin ja siksi hän ei kertonut untaan vaan vaati heitä ilmoittamaan itse sekä unen että sen selityksen. Kun kukaan ei kyennyt tähän, kuningas suuttui ja määräsi kaikki kuolemaan. Tästä kuullessaan Daniel pyysi itselleen lisäaikaa ja rukoili hartaasti Jumalaa. Yöllä Jumala paljasti unen ja sen merkityksen Danielille.

Unessa oli valtaisa kuvapatsas, jonka pää oli kultaa, rinta ja käsivarret hopeaa, vatsa ja reidet pronssia, jalat osaksi rautaa ja osaksi savea. Esiin vyöryi suuri kivi, joka murskasi patsaan jalat, ja patsaan tuhouduttua kivestä tuli suuri vuori, joka täytti koko maailman. Danielille selvisi, että unen merkitys on maailmanhistoriallinen. Kultainen pää tarkoitti kaldealaisten valtakuntaa, hopeinen osa sen jälkeen tulevaa Meedia-Persiaa, pronssinen osa Aleksanteri Suuren helleenistä valtakuntaa ja rauta Rooman valtakuntaa. Mutta kivi, joka lähti liikkeelle ihmiskäden koskematta viimeisen valtakunnan aikana, kuvasi sitä, kuinka Jumala Jeesuksessa Kristuksessa perusti ikuisen hengellisen valtakunnan, pyhän kirkon, jota mikään ei tule tuhoamaan.

Kuningas lankesi maahan Danielin edessä kiittäen häntä ja hänen Jumalaansa. Hän teki Danielin Babylonian maakunnan käskynhaltijaksi ja koko valtakunnan viisaiden ylivalvojaksi. Daniel jäi kuninkaan hoviin, mutta Hananja, Asarja ja Misael nimitettiin hoitamaan Babylonian maakunnan hallintoa. Danielin maine kasvoi entisestään, kun hän paljasti kahden miehen juonen näiden syytettyä väärin siveettömyydestä Susannaa, joka oli hylännyt heidän sopimattomat ehdotuksensa.

Kahdeksantenatoista hallitusvuotenaan kuningas Nebukadnessar teetti itsestään kultaisen kuvapatsaan ja määräsi kaikki valtakuntansa virkailijat kumartamaan sitä kuolemanrangaistuksen uhalla. Kun väkijoukko kumartui patsaan edessä, kolme nuorta miestä jäi seisomaan paikoilleen, sillä yhdelle ja ainoalle Jumalalle uskollisina he eivät voineet totella jumalatonta käskyä. Silloin kaldealaiset virkamiehet, jotka kadehtivat Hananjan, Asarjan ja Misaelin saamaa asemaa, kavalsivat heidät kuninkaalle. Kun nuorukaiset ilmoittivat kuninkaalle mieluummin kuolevansa kuin kumartavansa hänen patsastaan, kuningas raivostui ja määräsi tulisen pätsin kuumennettavaksi seitsemän kertaa tavallista kuumemmaksi ja nuorukaiset heitettäväksi tuleen.

Hananja, Asarja ja Misael alkoivat nöyrästi rukoilla koko kansansa nimissä. He tunnustivat isiensä rikkomukset ja Jumalan tuomioiden oikeudenmukaisuuden. Mutta kun heidät heitettiin tuleen, liekkien keskellä heidän seuraansa ilmestyi Jumalan enkeli, joka suojeli nuorukaisia tulen poltteelta. Nuorukaisten rukous muuttui ylistyslauluksi, jossa he kutsuivat koko luomakuntaa, näkyviä ja näkymättömiä, ylistämään Herraa iankaikkisesti. Nuorukaiset tanssivat ilosta enkelin ympärillä, ja heidän ylistyksessään koko luomakunta kokoontui Jumalan Sanan, Kristuksen ympärille, sillä heidän pelastajakseen laskeutunut enkeli oli Jumalan Pojan ennuskuva.

Kuningas Nebukadnessar katseli hämmästyneenä pätsiin ja hänkin erotti liekkien keskeltä enkelin: ”Minä näen neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs on Jumalan Pojan näköinen.” Kuningas meni lähemmäksi ja huusi heitä tulemaan ulos. Kun Hananja, Asarja ja Misael astuivat ulos liekeistä, kaikki näkivät, ettei tuli ollut tehnyt heille mitään. Kuningas ylisti heidän Jumalaansa ja antoi heille entistä suuremman vallan.

Samana vuonna Nebukadnessar näki jälleen pelottavan unen, jonka ainoastaan Daniel kykeni Pyhän Hengen innoittamana selittämään. Unessa oli taivaaseen asti ulottuva puu, jonka suojissa asui eläimiä ja jossa kasvoi hedelmiä, mutta taivaasta laskeutunut enkeli määräsi puun katkaistavaksi. Daniel ilmoitti, että puu tarkoitti kuningasta itseään. Uni toteutui kahdentoista kuukauden kuluttua, kun Jumala rankaisi kuningas Nebukadnessaria hänen ylpeytensä tähden. Kuningas menetti järkensä ja kuninkuutensa. Hänet ajettiin ulos ihmisten parista, ja hän harhaili sekapäisenä luonnossa ja eli eläinten tavoin. Seitsemän vuoden kuluttua, kun hän oli nöyrtynyt, hänen järkensä palasi ja hän sai asemansa takaisin.

Kuningas Nebukadnessar kuoli vuonna 562 eKr. Erinäisten levottomuuksien jälkeen valtaan tuli Belsassar (548–539 eKr.). Hän järjesti kerran suuret pidot, joissa hän juopuneena käski tuoda Jerusalemin temppelistä aikanaan ryöstetyt astiat. Ylimystensä ja naistensa kanssa hän joi pyhistä astioista epäjumaliensa kunniaksi. Silloin huoneen seinälle ilmestyi ihmisen käsi, joka kirjoitti seinään salaperäisiä merkkejä. Väki järkyttyi suuresti, mutta kukaan ei kyennyt tulkitsemaan kirjoitusta. Lopulta paikalle haettiin Daniel, joka ensin puhui kuninkaalle kaikesta siitä mitä Jumala oli Nebukadnessarin aikana tehnyt. Sitten hän luki tekstin ”Mene, mene, tekel u-farsin”[1] ja ilmoitti sen merkitsevän, että Belsassar on punnittu ja kevyeksi havaittu ja että hänen valtakuntansa jaetaan ja annetaan meedialaisille ja persialaisille. Ja jo samana yönä kuningas Belsassar surmattiin ja valtaan nousi meedialainen Dareios.

Dareios huomasi Danielin viisauden ja teki hänestä yhden valtakunnan kolmesta ylivalvojasta. Toiset kaksi ylivalvojaa alkoivat kuitenkin juonitella Danielia vastaan. Tietäen hänen tapansa rukoilla he saivat Dareioksen antamaan asetuksen, jonka mukaan kukaan ei saanut 30 päivään rukoilla ketään muuta kuin kuningasta. Daniel ei antanut maallisen asetuksen vaikuttaa rakkauteensa taivaalliseen Jumalaan ja uskollisuuteensa Hänen lailleen. Tavalliseen tapaansa Daniel rukoili avoimesti Jerusalemiin päin kolme kertaa päivässä. Kun hänen rukouksistaan raportoitiin kuninkaalle, tämä tuli kovin surulliseksi, sillä hän arvosti suuresti Danielin uskontoa, mutta oli jo ehtinyt määrätä asetuksen rikkojat heitettäväksi leijonien luolaan.

Daniel vietiin leijonien luolaan, jonka suu suljettiin. Kuningas vietti koko yön paastoten ja valvoen. Aikaisin aamulla ahdistunut kuningas riensi luolalle. Hämmästyksekseen hän sai nähdä Danielin istuvan leijonien keskellä kaikessa rauhassa. Leijonat kieriskelivät Danielin jalkojen juuressa, jotta hän rapsuttaisi ja silittäisi niitä – aivan kuin hän olisi ollut toinen Aadam Eedenin puutarhassa.

Alueella palvottiin tuohon aikaan Bel-nimistä jumalaa, joka tunnettiin siitä, että yön kuluessa hän oli syönyt hänelle päivän mittaan uhratut ruoat. Daniel kuitenkin paljasti Belin temppelin pappien juonen. Nämä menivät temppeliin öisin salakäytävää pitkin syömään ihmisten jättämiä ruokatarpeita.

Elämänsä loppupuolella profeetta Daniel sai nähdä monia profeetallisia näkyjä. Jo Belsassarin ensimmäisenä hallitusvuotena hän näki näyssä neljä petoa, jotka kuvasivat pakanallisia valtakuntia: leijona kuvasi Babyloniaa, karhu Persiaa, leopardi Aleksanteri Suuren (336–323 eKr.) hellenististä valtakuntaa ja neljäs, kymmensarvinen peto Rooman valtakuntaa. Profeetta Danielin näyt ennakoivat sitä, mikä Ilmestyskirjassa esitetään vielä kirkkaammin. Maailmanaikojen lopulla vallankumoukset, sodat ja epäsopu saavat ihmiskunnan sekasorron valtaan, ja kaikki huipentuu Antikristuksen hallintoon. Hänessä tiivistyy kaikki Saatanan pahuus, ja hän ottaa itselleen Jumalan aseman ihmisten palvonnan kohteena.

Lopun aikaa koskevassa näyssä Daniel näki Jumalan valtaistuimen tulenliekkien kaltaisena ja Ikiaikaisen valoa hohtavassa viitassaan – Jumala istui valtaistuimelleen tutkimaan ihmisten omientuntojen kirjoja tuomitakseen maailman. Enkelit saattoivat Ihmisen Pojan Isän valtaistuimen eteen ja Hänelle annettiin valta, voima, kunnia ja ikuinen kuninkuus yli kaikkien kansojen, heimojen ja kielien taivaassa, maan päällä ja maan alla. Näin koko maailmankaikkeus saa tietää Hänen olevan Herra, Jumalan Poika, Isän esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa ja että tullessaan esikoiseksi kuolonuneen nukkuneista Hän on asettanut ennalleen meidän turmeltuneen ihmisluontomme.

Enkeli Gabriel ilmoitti Danielille näyssä, että juutalainen kansa saisi palata Jerusalemiin seitsemän vuosiviikon eli 49 vuoden kuluttua ja aloittaa uudelleen jumalanpalveluksen pyhässä kaupungissa. Tämä tapahtui voidellun ruhtinaan Serubbabelin johdolla. Samalla kyseessä oli esikuva koko ihmiskunnan ennalleen asettamisesta todellisen voidellun, Kristuksen kautta, mikä oli toteutuva 62 vuosiviikkoa eli 434 vuotta myöhemmin. Näin profeetta Daniel ilmoitti myös Messiaan tulemisen tarkan ajan.

Daniel sai nähdä itsensä Kristuksen ihmisen hahmossa, pellavavaatteeseen ja kultaiseen vyöhön puettuna. Hänen ruumiinsa välkehti jalokiven tavoin, hänen kasvonsa loistivat kuin salama ja silmänsä kuin tulisoihdut. Tämän näyn edessä profeetta menetti kaiken voimansa ja kaatui kasvoilleen. Hän säilyi tajuissaan ainoastaan enkelin tullessa vahvistamaan häntä. Sitten enkeli näytti Danielille näyssä Aleksanteri Suuren jälkeläisten väliset sodat ja Antiokus Epifaneksen (175–164 eKr.) toteuttaman hävityksen, joka ennakoi Antikristuksen aikaa.

Viimeinen Danielin näky koski ylösnousemusta. Aikojen lopussa maan tomussa nukkuvat heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun (Dan. 12:2). Silloin vanhurskaat ovat loistava kirkkaina kuin aurinko. Mutta kun Daniel pyysi tarkempaa tietoa, Herra vastasi: ”Mene, Daniel. Totisesti, nämä asiat ovat salatut ja sinetöidyt lopun hetkeen saakka.” Lopuksi Herra kehotti häntä: ”Mene sinä, kunnes loppu tulee, lepää ja nouse saamaan osasi aikojen lopussa.”

Kaksi vuotta sen jälkeen kun juutalainen kansa oli palannut isiensä maahan pyhä profeetta Daniel nukkui pois rauhassa kahdeksankymmenen vuoden iässä vuosien 534–530 eKr. tienoilla oltuaan 70 vuotta pakkosiirtolaisuudessa.

Pyhät nuorukaiset Hananja, Asarja ja Misael kuolivat Babyloniassa, jonne heidät haudattiin. Erään tradition mukaan he kuolivat mestaamalla. Heidän reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin yli tuhat vuotta myöhemmin. Pyhien nuorukaisten ylistysveisu on jäänyt osaksi ortodoksista jumalanpalveluselämää: sitä lauletaan aamupalveluksen kanonin 7. ja 8. veisuissa sekä suuren lauantain palveluksessa.

[1] Teksti voidaan lukea verbeinä, jolloin sen merkitys on: ”laskettu, laskettu, punnittu ja jaettu”, tai se voidaan lukea painoyksikköjen niminä: ”mina, mina, šekeli ja puolikas”.

Kun Julianus Luopio (361–363) kulki Egyptin kautta sotaretkelleen Persiaa vastaan, hän sai kuulla kahdesta hurskaasta erakosta, jotka viettivät erämaassa hiljaista rukouksen täyttämää elämää. Keisari käski tuoda heidät luokseen. Ensin hän tiedusteli erakko Patermuthiokselta, minkä ikäinen tämä oli. Tämä vastasi olevansa 45-vuotias. Keisari lähetti hänet pois ja kutsui paikalle Kopriksen, joka oli nuorempi. Imarteluin ja viekkain sanoin Julianuksen onnistui taivutella Kopris kieltämään Kristus.

Saatuaan tietää Kopriksen lankeemuksesta Patermuthios kiiruhti palauttamaan tämän mieleen heidän yhteisen kilvoittelunsa erämaassa: rukoukset, paastot ja valvomiset. Kopris ryhdistäytyi ja palasi takaisin uskoon. Kun Julianus sai kuulla tästä, hän käski leikata Koprikselta kielen ja panna hänet makaamaan kuumalle ritilälle. Nähdessään hehkuvan ritilän Kopris pelästyi, mutta Patermuthios, joka myös pantiin ritilälle, valoi häneen jälleen rohkeutta. Jumalan armon avulla he selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Heidän urheutensa nähdessään Aleksanteri-niminen sotilas[1] tunnusti rohkeasti uskovansa Kristukseen ja liittyi viime hetkellä heidän joukkoonsa. Kaikki kolme mestattiin keisarin käskystä. Näin he pääsivät yhdessä pyhien voitollisten marttyyrien joukkoon ja saivat kunniakkaan marttyyriseppeleen.

[1] Toisten lähteiden mukaan Aleksanteri oli munkki.

Sturmi (Sturm) syntyi kristittyyn perheeseen Baijerissa. Hänet muistetaan saksien apostolina ja ensimmäisenä saksalaisena benediktiinimunkkina. Pyhä Bonifatius (5.6.) lähetti hänet opiskelemaan Fritzlarin luostariin pyhän Wigbertin johdolla. Siellä hänet vihittiin papiksi, minkä jälkeen hän alkoi tehdä lähetystyötä Kölnin ympäristössä Westfalenissa. Kolmen vuoden kuluttua hän sai siunauksen lähteä kahden toverinsa kanssa Hersfeldiin kilvoittelemaan erakkona. Kun heidän pieni yhteisönsä kärsi kovasti saksiheimojen ryöstöretkistä, Bonifatius ehdotti heille luostarin rakentamista etelämmäksi.

Sturmi ratsasti aasilla Greizbach- ja Fuldajokien yhtymiskohtaan, jonne perustettiin Fuldan luostari vuonna 744. Siitä tuli Bonifatiuksen suosikkiluostari ja Sturmista sen ensimmäinen johtaja. Hänet lähetettiin ensimmäiseksi Italiaan, Monte Cassinoon saamaan lisäoppia. Paavi Sakarias (741–752) myönsi luostarille huomattavan toimintavapauden ottamalla sen suoraan omaan alaisuuteensa. Fuldan luostarista tuli alueen johtava hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskus.

Pyhä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman vuonna 754 ja hänet haudattiin Fuldan luostariin. Tämän jälkeen Sturmi joutui vaikeuksiin, kun Mainzin piispa Lull (16.10.) alkoi vaatia luostaria oman hiippakuntansa alaisuuteen. Sturmi karkotettiin luostaristaan vuonna 763 munkkien rajusta vastustuksesta huolimatta. Kahden vuoden kuluttua hänen kuitenkin sallittiin palata veljestönsä suureksi riemuksi.

Sturmin ja hänen munkkiensa yritykset levittää kristinuskoa saksien keskuudessa kärsivät kovasti kirkon sisäisistä riidoista ja erityisesti kuningas Pipinin (k. 768) ja tämän pojan Kaarle Suuren (k. 814) sotaretkistä sakseja vastaan. Kun Kaarle Suuri siirsi joukkonsa Espanjaan, saksit kostivat ajamalla Fuldan munkit pois luostaristaan. Vuonna 779 Kaarle Suuri palautti järjestyksen alueelle, mutta Sturmi ei enää ehtinyt toteuttaa haavettaan lähetystyön jatkamisesta saksien parissa. Pyhä Sturmi nukkui pois vuonna 779 ja vähitellen häntä alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Pyhä Stefanos oli Ebertiksen saaren hallitsija (nyk. Saltes lähellä Cadizia) Etelä-Espanjassa. Hän oli rikas ja kuuluisa. Hän oli saanut hyvän kristillisen kasvatuksen ja eli mielessään enemmän Jumalaa kuin ihmisiä varten. Lopulta rakkaus Jumalaan valtasi hänet niin täydellisesti, että hän jätti vanhimman poikansa hallitsemaan saarta ja lähti itse pyhiinvaellukselle Roomaan.

Lähtiessään Dunale jätti perheensä ja isänmaansa kokonaan eikä enää koskaan palannut takaisin saarelleen. Roomassa hän voitti paavi Agapetus II:n (946–955) ystävyyden ja sai tältä pienen skeeman munkin vihkimyksen. Rooman hallitsija Alberic ei kuitenkaan hyväksynyt häntä ja karkotti hänet kaupungista. Hän siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli keisari Konstantinos Porfyrogenitoksen (913–959) läheinen ystävä. Myöhemmin Dunale lähti Jerusalemiin kumartamaan pyhiä paikkoja. Siellä patriarkka Kristodulos vihki hänet suuren skeeman munkiksi nimellä Stefanos.

Pyhän maan arabit pilkkasivat Stefanosta kovasti muun muassa siksi, että hänellä oli pyöreäksi leikattu parta. Kiusantekoon kyllästyneenä hän lähti kahden papin kanssa Egyptiin. Siellä kaikki kolme kuitenkin heitettiin vankilaan. Vasta puolen vuoden kuluttua Stefanos lähetettiin nälän ja janon näännyttämänä emiirin eteen, joka käytti hyväkseen hänen epätoivoista tilaansa saadakseen hänet kieltämään uskonsa. Stefanos vastusti kuitenkin lujasti ja tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen. Sen vuoksi häntä ruoskittiin ja kidutettiin vielä lisää. Kärsimykset saivat Stefanoksen sairastumaan ja tähän sairauteensa hän lopulta kuoli. Herra oli ilmoittanut hänelle ennalta hänen kuolinpäivänsä.

Pyhä Dionysios syntyi Zakynthoksen saarella vuonna 1547 hurskaaseen ja arvovaltaiseen perheeseen, joka kuului ylhäiseen Siguros-sukuun. Älykkyys ja taipumus mietiskelyyn näkyivät hänessä varhain. Hän meni jo nuorena munkiksi Strofades-saarten Kristuksen kirkastumisen luostariin noin 65 kilometriä Zakynthoksesta etelään. Paholaista, maailmaa ja lihallisuutta vastaan taistelemalla hänestä kehittyi erinomainen munkki ja luostarielämän esikuva kaikille. Hän paastosi innokkaasti ja valvoi suuren osan yötä rukoillen sekä tutkiskellen Raamattua ja pyhien isien opetuksia. Pian hän sai pappisvihkimyksen.

Saatuaan igumeninsa siunauksen Dionysios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Odotellessaan Ateenassa sopivaa laivaa hän kävi tavan mukaan tervehtimässä Ateenan arkkipiispaa. Tämä oli kuullut paljon hyvää Dionysioksesta, ja koska Eginan saaren piispanistuin oli tuolloin tyhjillään, arkkipiispa pyysi häntä ryhtymään Eginan piispaksi. Dionysios esteli, koska ei nöyryydessään pitänyt itseään arvollisena piispan korkeaan hengelliseen tehtävään. Lopulta hän kuitenkin suostui arkkipiispan esitykseen nähden siinä Jumalan tahdon. Hän luopui aikeistaan lähteä Pyhälle maalle ja siirtyi Eginan saarelle.

Eginassa kansa iloitsi saadessaan uudeksi paimenekseen Jumalaa pelkäävän pyhittyneen miehen. Joka päivä esipaimen Dionysios opetti ja neuvoi kansaa ja oli itse heille hyvyyden ja armeliaisuuden esikuvana. Hän tuli yhä tunnetummaksi ja kansaa virtasi eri puolilta kuulemaan häntä. Pohjimmiltaan nöyränä munkkina hän alkoi pelätä ihmisten ylistyksen koituvan hänelle vahingoksi. Myös hallinnolliset tehtävät ja jatkuva yhteydenpito maailmaan rasittivat hänen hiljaisuutta rakastavaa mieltään. Niinpä hän alkoi suunnitella eroavansa tehtävästä ja siirtyvänsä takaisin kotisaarelleen. Hän toteutti aikeensa vuonna 1579. Konstantinopolin patriarkan vaatimuksesta hän joutui vielä jonkin aikaa toimimaan Zakynthoksen piispanistuimen viransijaisena, mutta heti kun uusi piispa oli valittu, hän vetäytyi Jumalansynnyttäjän Anafonitrian luostariin saaren vuoristoiseen osaan. Siellä hän maallisista huolista vapautuneena heittäytyi täysin rinnoin askeettisiin kilvoituksiin ja ennen kaikkea kolmiyhteisen Jumalan kuvaamattoman kauneuden mietiskelyyn, joka herkisti hänen sielunsa.

Luostarissakaan pyhä piispa ei unohtanut köyhiä. Joka vuosi hän lähetti pääsiäisenä saaren pääkaupunkiin suuren venelastillisen luostarin tuottamia erilaisia ruokatarpeita aina pääsiäislampaita myöten. Mukana seuranneet munkit jakoivat ne alueen köyhille perheille.

Dionysioksen inhimilliset mitat ylittävä sääliväisyys ja ihmisrakkaus tuli kirkkaimmin näkyviin, kun eräänä päivänä Dionysioksen luostariin saapui pelosta puolikuollut mies, joka lankesi itkien igumenin jalkoihin pyytäen tätä piilottamaan hänet. Kun Dionysios kysyi miehen pelon syytä, tämä vastasi, että Siguros-suvun mahtimiehet ajoivat häntä takaa, koska hän oli tappanut yhden heistä, Konstantinoksen. Dionysios hätkähti ja kyyneleet alkoivat virtanaan vuotaa hänen silmistään – murhattu oli hänen ainoa veljensä! Huokaisten hän kysyi: ”Miesparka, mitä pahaa tuo hyvä ihminen oli sinulle tehnyt, niin että tapoit hänet aiheetta?” Ankara taistelu alkoi hänen sisimmässään: ihmisenä pyhä tunsi halua kostaa rakkaan veljensä murha, mutta Kristuksen opetuslapsena hän tiesi, ettei saisi kostaa pahaa pahalla. Kristuksen rakkaus voitti, ja Dionysios kätki miehen varmaan paikkaan ja antoi tälle syötävääkin, ikään kuin tämä olisi ollut hänen ystävänsä.

Vähän ajan kuluttua luostariin saapui ryhmä surun riuduttamia ja ajojahdin uuvuttamia Dionysioksen sukulaisia mukanaan suuri joukko aseistettuja miehiä. Sukulaiset kertoivat hänen veljensä kauheasta lopusta ja tiedustelivat, oliko murhaaja ehkä liikkunut sielläpäin, niin että he voisivat ottaa hänet hengiltä. Dionysios teeskenteli, ettei tiennyt mitään tapahtuneesta. Hän itki yhdessä sukulaistensa kanssa, mutta pelastaakseen murhaajan hän neuvoi heitä lähtemään mitä pikimmin etsimään tarkempia tuntomerkkejä rikoksen tekijästä. Heti heidän lähdettyään Dionysios meni murhaajan luo, paljasti tälle olevansa murhatun veli, nuhteli häntä isällisesti ja johdatti hänet katumukseen. Hän antoi katuvalle miehelle anteeksi ja vei hänet luostarin alapuolella olevalle rannalle. Sieltä hän lähetti tämän veneellä toiselle paikkakunnalle kokonaan pois Zakynthoksen saarelta antaen hänelle mukaan avustusta ja ruokatarpeita matkalle.

Tämän tapauksen jälkeen yliluonnolliset armolahjat alkoivat vaikuttaa Dionysioksessa. Hän saattoi muistuttaa rippilapsiaan synneistä, jotka he olivat salanneet tai unohtaneet tunnustaa. Kerran hän lähti munkkidiakoni Danielin kanssa saaren pääkaupunkiin. Satoi rankasti ja he saapuivat joen varrelle, joka oli tulvinut kuohuvaksi virraksi, niin että sitä oli mahdoton ylittää. Diakoni ehdotti takaisin kääntymistä, mutta Dionysios pysyi rauhallisena ja käski tätä seuraamaan itseään. Silloin joen kuohut pysähtyivät yhtäkkiä ja he kävelivät toiselle rannalle kuivin jaloin. Pyhä kielsi diakonia kertomasta tapauksesta kenellekään ennen hänen kuolemaansa.

Kreikassa vallitsee vielä nykyäänkin taikauskoinen käsitys, että mikäli aamulla ensimmäiseksi kohtaa papin tai munkin, päivän tehtävät eivät menesty. Kerran piispa Dionysios oli joidenkin pappien kanssa erään ylimyksen vieraana. Tämä vei heidät laivalla pieneen luostariin. Laivassa olleet kalastajat alkoivat mutista, että sinä päivänä kalastus ei onnistu. Kun ylimys vieraineen kävi luostarissa, he ryhtyivät kalastamaan mutta eivät saaneet mitään. Tästä heidän napinansa ja ilkeät puheensa pappeja vastaan yltyivät entisestään. Ylimys häpesi vieraidensa puolesta. Silloin Dionysios pyysi kalastajia vetämään verkkonsa maihin, minkä jälkeen hän luki rukouksen niiden yli ja siunasi sekä ne että kalastajat. Sitten hän osoitti paikan, johon verkot piti heittää. Kalastajat asettuivat heti vastarintaan: ”Tuolta paikalta emme ikinä ole saaneet kalan kalaa!” Ylimys puuttui silloin asioihin ja käski ankarasti kalastajien tehdä, niin kuin piispa oli sanonut. He saivat verkkoihinsa niin paljon erilaisia kaloja, että tuskin saivat ne vedetyiksi veneeseen. Liikuttuneina he pyysivät puheitaan anteeksi ja vapautuivat samalla pappeja koskevasta taikauskostaan.

Tällä tavoin pyhä piispa eli monia vuosia levittäen ympärilleen iloa, rauhaa ja rakkautta koko ihmissukua kohtaan sekä vahvistaen ihmeillään kansan uskoa. Tuskallisen taudin ja pitkällisen askeettisen kilvoittelun näännyttämänä hän antoi sielunsa Jumalalle joulukuun 17. päivänä vuonna 1622, kuten hän oli joitakin päiviä etukäteen ilmoittanut oppilailleen.

Dionysioksen ruumis vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi Strofadeksen luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi. Jonkin ajan kuluttua pyhä alkoi ilmestyä unessa niin luostarin igumenille kuin veljillekin. He pitivät sitä merkkinä ja päättivät avata haudan. Dionysioksen ruumis löytyi maatumattomana ja hyväntuoksuisena ja munkit siirsivät sen sarkofagiin luostarin pääkirkkoon.

Kun merirosvot vuonna 1717 tuhosivat Strofadeksen luostarin, pyhän Dionysioksen jäännökset siirrettiin Zakynthoksen katedraaliin, jossa niitä on siitä lähtien hartaasti kunnioitettu. Reliikkien äärellä on tapahtunut lukuisia parantumisihmeitä. Usein pyhä on suojellut ihmisiä alueen lukuisten maanjäristysten aikana tai on ilmoittanut niistä edeltä käsin saaren asukkaille. Zakynthoksen asukkaat pitävätkin pyhää Dionysiosta omana suojelijanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.