Kirkkokalenteri

Pyhä Haritina oli orjatyttö, joka eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hänen isäntänsä Claudius oli hyvä mies, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Haritina oli innokas kristitty. Hän vahvisti kristiveljiensä ja -sisariensa uskoa silloisina vaikeina aikoina ja sai monia kääntymään kristinuskoon. Tämä ei jäänyt huomaamatta keisarin neuvonantajalta Domitiukselta, joka kirjoitti Claudiukselle käskien häntä lähettämään tytön tutkittavaksi. Syvästi murheissaan Claudius pukeutui suruvaatteisiin ja alkoi valittaa, koska hän tiesi, mikä Haritinaa odotti. Tyttö yritti lohduttaa häntä: ”Älä ole murheissasi, isäntä, vaan iloitse, sillä minut on valittu uhrattavaksi omien syntieni ja sinun syntiesi edestä.”

Kun Haritina saapui tuomioistuimen eteen, tuomari näytti hänelle heti alkuun kidutusvälineet, joihin hän joutuisi, jollei uhraisi epäjumalille. Samalla hän maalaili kaunein värein onnellista elämää, joka häntä odottaa Kristuksen kiellettyään. Haritina pyysi Herran apua ja pysyi lujana. Rohkeasti hän puhui tuomarille epäjumalien turhuudesta. Heti ensimmäiseksi häntä häpäistiin ajelemalla hänen päänsä paljaaksi, mutta hiukset kasvoivat heti uudestaan. Sitten hänen päänsä päälle pantiin tulisia hiiliä ja hänen rintansa lävistettiin hehkuvilla rautapuikoilla.

Haritina ei kuitenkaan suostunut uhraamaan epäjumalille, ja niin hänen kaulaansa sidottiin painava kivi ja hänet heitettiin mereen. Kivi irtosi ja hän nousi pinnalle ja käveli merta pitkin rannalle. Hämmästyneelle Dometiukselle hän sanoi: ”Hei, tuomari! Etkö vieläkään tajua Kristuksen voimaa? Hylkää pimeys ja tule todelliseen valoon, että pelastuisit.” Ihme järkytti Dometiusta, mutta itsepintaisesti hän kieltäytyi uskomasta Kristukseen ja päätti pitää kaikkea vain taikuutena.

Haritinan kidutukset jatkuivat ja lopulta Dometius käski nostaa Haritinan korkealle lavalle. Hän kuulutti ympäristössä, että kuka vain halusi, saattoi tulla häpäisemään hänet. Haritina oli kuitenkin luottavainen ja uskoi, että Kristus pystyy tekemään tyhjiksi nämä saastaiset suunnitelmat ja ottamaan hänet puhtaana luokseen. Niinpä hän rukoiltuaan antoi henkensä Herran haltuun tuoden Hänelle uhriksi sekä sielunsa että ruumiinsa.

Dometius käski heittää Haritinan jäännökset hiekkasäkissä mereen. Kolmen päivän kuluttua meri kuitenkin heitti ne vahingoittumattomina kuivalle maalle. Haritinan hyvä isäntä Claudius otti ne haltuunsa, puki juhlavaatteisiin ja sijoitti arvokkaaseen paikkaan.

Pyhä Mamelta eli Persiassa 300-luvun alkupuolella. Hän oli papittarena pakanallisen jumalattaren temppelissä. Eräänä yönä hän näki unessa enkelin, joka opetti hänelle kristinuskon salaisuuksia. Mamelta heräsi pyhän pelon vallassa vavisten kauttaaltaan ja kertoi näystään sisarelleen, joka oli kristitty. Sisar vei Mameltan kaupungin piispan luokse, joka aikansa häntä koeteltuaan salli hänen ottaa kasteen.

Kun pakanat saivat tietää, että heidän jumalansa palvelukseen omistautunut neito oli kääntynyt kristityksi, he ryntäsivät raivoissaan hänen luokseen ja näkivät, että hänellä oli vielä yllään vasta kastettujen valkea viitta. Sen näkeminen sai pakanat pois tolaltaan ja he kivittivät Mameltan kuoliaaksi. Hänen pyhä ruumiinsa heitettiin vedellä täyttyneeseen syvään kuiluun, josta kristityt onnistuivat hädin tuskin löytämään sen. Tämä tapahtui vuoden 344 tienoilla.

Myöhemmin kristityille annettiin lupa hajottaa jumalattaren temppeli ja rakentaa sen paikalle kirkko pyhän Mameltan kunniaksi. Hänen pyhät jäännöksensä asetettiin kirkkoon sen valmistuttua. Rooman martyrologiassa pyhän Mameltan taivaalliseksi syntymäpäiväksi on merkitty 17. lokakuuta.

Pyhittäjä Grigori syntyi georgialaisen aatelisperheen poikana. Hän oli hyvin lahjakas ja hurskas. Jo lapsena hän keskittyi Jumalan muistamiseen, karttoi maailmaa ja eli kuin munkki. Hänen ylhäiset sukulaisensa kehottivat häntä ottamaan pappisvihkimyksen, mutta kun Grigori sai tietää, että he suunnittelivat hänen vihkimistään piispaksi, hän pakeni muutaman samanmielisen ystävänsä kanssa Etelä-Georgiaan. Siellä he elivät köyhässä Opizan luostarissa kilvoitellen kuuliaisuudessa ja itsekkyytensä kuolettamisessa. Grigori kävi myös tapaamassa ympäröivillä vuorilla asuvia erakkoja ja yritti parhaansa mukaan jäljitellä heidän hyveitään.

Erään iäkkään erakon näkemän näyn innoittamana ja igumeninsa siunaamana Grigori ystävineen perusti uuden luostarin lounaaseen arabijoukkojen ja koleraepidemian autioittamalle Khandztan alueelle. He joutuivat tekemään kovasti työtä vaikeissa oloissa, mutta rukous ja Jumalan ylistäminen täytti heidän mielensä. Ennen pitkää Grigorista tuli Jumalan valittu astia, jonka hyveellinen elämä houkutteli luostariin pyhiinvaeltajia kaikkialta Georgiasta. Veljestöön hän hyväksyi vain nöyrät ja opinhaluiset, jotka olivat valmiit kilvoittelemaan hyveissä ja alistumaan kuuliaisuuden marttyyrikilvoitukseen. Hän näki, että maallisen elämän perimmäinen tarkoitus on kuuliaisuus, joka suo luoduille uudenlaisen korkeamman vapauden. Luostarielämän kulmakiveksi hän asetti kuuliaisuuden rippi-isää kohtaan.

Luostarin rakennustöiden edistyttyä pyhittäjä Grigori kävi pyhiinvaellusmatkalla Konstantinopolissa ja toi sieltä mukanaan paljon reliikkejä, ikoneita ja muita arvoesineitä. Grigori kannatti kirkon ja valtion tiivistä yhteistyötä ja niiden keskinäistä riippumattomuutta ja tasavertaisuutta. Hän nautti ruhtinas Ashot Kuropalaten (780–826) suosiota ja sai tämän hovilta suuria lahjoituksia luostariaan varten. Grigorin auktoriteetti maassa kasvoi niin suureksi, että hänen mielipidettään kuultiin kaikissa tärkeissä asioissa. Monista hänen oppilaistaan tuli piispoja. Heistä huomattavimpia olivat Adsqurin piispa Efraim sekä Arseni Suuri, josta Grigorin tukemana tuli Georgian katolikos.

Vuosien myötä pyhä Grigori sai johdettavakseen kaksitoista luostaria, joita sanottiin Georgian Siinaiksi. Hän nimitti luostareihin johtajat, mutta pysyi itse munkkien hengellisenä ohjaajana selittäen heille erinomaisen muistinsa avulla pyhiä kirjoituksia ja kanonista lakia. Päättäväisesti hän torjui toistuvat yritykset vihkiä hänet piispaksi ja sanoi: ”Erämaiden kirkot ovat myös jumalallisen armon istuimia, eivätkä ne suinkaan ole tämän maailman valtaistuimia huonompia.”

Kerran eräs hairahtunut piispa, jota pyhä Grigori oli ojentanut, lahjoi jousimiehen väijymään pyhää tämän palatessa luostariinsa. Kun Grigori ilmestyi tielle, mies näki hänen yläpuolellaan taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja sateenkaaren tavoin sädehtivän ristin. Kauhu valtasi miehen, hän pudotti jousensa, juoksi pyhän luo, heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja pyysi anteeksi. Piispa oli raivoissaan kuullessaan juonensa epäonnistumisesta ja yritti tuhota luostarin. Mutta Jumala rankaisi piispaa, joka sai onnettoman lopun.

Kristuksen voima vahvisti pyhittäjä Grigoria niin, että hän saavutti 102 vuoden iän ja säilytti terveytensä loppuun asti. Viimeiset kuukautensa hän vietti yksin keljassaan ja sai nähdä ihmeellisiä näkyjä. Hän antoi etukäteen jakaa luostareidensa kaikille munkeille kynttilät ja ilmoitti, minä päivänä heidän tuli sytyttää ne ja rukoilla hänelle iankaikkista muistoa. Lokakuun 5. päivänä hänen antaessaan oppilailleen viimeisiä neuvojaan sanomattoman kirkas valo äkkiä valaisi hänet. Hän siunasi ristinmerkillä luostarinsa ja hänen sielunsa siirtyi taivaaseen, mistä kuului ääni: ”Autuas olet sinä, joka sait periä kunnian ja loppumattoman ilon pyhien joukossa!”

Johannes Mauropous syntyi Paflagoniassa 900-luvun lopulla. Opiskellessaan hän edistyi nopeasti ja loisti kaikilla oppialoilla. Hänestä tuli retoriikan opettaja Konstantinopoliin, jossa hän oli aktiivisesti mukana järjestämässä yliopiston uudelleenorganisointia. Vuonna 1046 Johanneksesta tuli munkki. Hänet vihittiin papiksi Petraksen luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän jätti kaupungin ja hänestä tuli Pontoksen Eukhaitan piispa. Hän johti hengellistä laumaansa viisaudella ja oli yksi aikansa loisteliaimpia puhujia ja kirkkoveisujen laatijoita. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Damian kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin (3.5.) aikana ja jäljitteli kaikessa ohjaajansa hyveitä ja enkeltenvertaista elämää. Hän paastosi ankarasti ja söi kuolemaansa asti vain vettä ja leipää. Suuren nöyryytensä ja hyveidensä tähden hän sai Herralta ihmeidentekemisen ja parantamisen armolahjan. Kun luostariin tuotiin sairaita, pyhittäjä Feodosi lähetti heidät Damianin luo käskien tätä lukemaan rukouksen heidän puolestaan. Damian piti itseään kelvottomana parantamaan sairaita, mutta luki nöyrästi ja vastustelematta heidän puolestaan rukouksen ja voiteli heidät pyhällä öljyllä, ja Jumalan armosta kaikki sairaat palasivat koteihinsa terveinä.

Pyhän Damianin koko elämä kului Jumalalle otollisissa töissä ja kilvoituksissa. Kuolinvuoteellaan hän rukoili itkien, ettei Herra erottaisi häntä ohjaajastaan pyhittäjä Feodosista vaan saattaisi heidät yhdessä pyhien kunniaan. Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle pyhittäjä Feodosin hahmossa ja sanoi, että hänen rukouksensa on kuultu ja että he saavat asua yhdessä taivaan majoissa. Enkelin poistuttua Damian pyysi pyhittäjä Feodosin luokseen ja kertoi tälle näystä, mikä sai tämän hämmästymään ja liikuttumaan. Tämän jälkeen autuas Damian jätti iloiten henkensä Herran haltuun 5.10.1071.

Kiovan luolaluostarissa eli myös munkki Jeremia, joka muisti Venäjän kasteen ja oli itsekin ollut kastettujen joukossa. Monen vuoden kuluttua hän tuli luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Jumala antoi hänelle selvänäkemisen lahjan. Hän ennusti tulevia tapahtumia, ja jos hän näki jonkun munkeista hautovan huonoja ajatuksia, hän nuhteli tätä kahden kesken ja kehotti varomaan Paholaisen juonia. Jos joku veljistä halusi lähteä luostarista, pyhittäjä meni hänen luokseen, paljasti hänen aikeensa ja lohdutti ja vahvisti häntä. Pyhittäjä Jeremia eli monta vuotta ja tuotti paljon hyötyä lähimmäisilleen selvänäköisyyden lahjallaan. Hän nukkui pois 90 vuoden ikäisenä.

Pyhittäjä Matteus eli luolaluostarissa sen perustajien aikana. Suurten kilvoitustensa tähden hän sai Herralta sellaisen lahjan, että näki selvästi pahat henget ja pystyi paljastamaan niiden salaiset juonet kilvoittelijoiden hyödyksi. Seistessään kerran kirkossa jumalanpalveluksen aikana hän näki, miten paha henki kulki rukoilevien munkkien joukossa sotilaan hahmossa ja heitti heidän päälleen tahmeita kukkia. Jos kukka tarttui johonkin munkkiveljeen, tämä lakkasi heti seuraamasta jumalanpalvelusta, kadotti rukousintonsa ja poistui pikimmiten kirkosta jonkin tekosyyn varjolla ja meni keljaansa nukkumaan. Jos kukka ei tarttunut veljeen vaan meni ohi, tämä jatkoi rukoustaan ja seisoi kirkossa palveluksen loppuun asti. Vanhus Matteus kertoi kaiken näkemänsä munkkiveljille, ja he alkoivat varoa, etteivät enää lähtisi kirkosta kesken jumalanpalveluksen. Pyhittäjä näki monia muitakin näkyjä ja kertoi niistä veljille opettaakseen ja hyödyttääkseen heitä.

Luostarin johtajan pyhittäjä Feodosin kuoltua igumeniksi valittiin Stefan ja hänen jälkeensä Nikon. Hänen aikanaan Matteus kerran näki kirkossa igumenin paikalla aasin. Hän kertoi näystä igumenille, joka ymmärsi, että se oli tarkoitettu hänelle rangaistukseksi huolimattomasta osallistumisesta yhteisiin jumalanpalveluksiin. Igumeni katui, ja sen jälkeen ei mikään laiskuus eivätkä luostarin työt estäneet häntä käymästä säännöllisesti kirkossa. Pyhittäjä Matteus nukkui pois hyvin iäkkäänä vuoden 1085 tienoilla.

Liettualainen ruhtinatar Haritina pakeni 1200-luvun jälkipuoliskolla kotimaansa levottomuuksia venäläisten hallitsemalle alueelle. Hän löysi turvapaikan Novgorodista Pietarin ja Paavalin luostarista ja omistautui palvelemaan Jumalaa. Hylättyään maallisen onnen hän vietti ankaraa kilvoituselämää ja sai sen tähden nimityksen luostarin johtajaksi. Pyhittäjä Haritina nukkui pois 1200-luvun loppupuolella.

Emme tiedä, milloin tämä jumalankantajaisä eli, emme mitään hänen kilvoituksistaan, emme edes hänen nimeään. Vuonna 1840 Athoksen vuoren Vatopedin luostarin hautausmaan kunnostustöiden yhteydessä löydettiin pyhän ruumis, joka oli rukoilevassa asennossa ja joka piteli Jumalanäidin ikonia merkkinä siitä, että oli tullut luostariin vapaaehtoisesti antaakseen sielunsa Jumalalle siellä. Pyhästä reliikistä huokui tuoksua, joka täytti ilman. Tämän jumalallisen suosion (eudokia) merkin perusteella tätä isää voidaan kunnioittaa pyhien joukkoon kuuluvana, minkä lisäksi hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä niille, jotka ovat niitä uskossa lähestyneet.

Kun tätä tuntematonta kilvoittelijaa oli alettu nimittää Eudokimokseksi, eräs Vatopedin munkeista näki näyn, jossa pyhä ilmoitti oikean nimensä olevan Sabbas. Tämän jälkeen Vatopedin luostarin traditiossa kyseinen pyhä on samastettu alla olevaan Sabbakseen, vaikka hänen kerrotaankin kuolleen Konstantinopolissa.

Pyhä Sabbas Hesykasti syntyi Tessalonikassa vuonna 1283. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen luovan uran sotilaana, mutta seitsemäntoista ikäisenä hän alkoi tuntea tämän elämän turhuuden ja karkasi Athoksen pyhälle vuorelle ottamatta mitään mukaansa. Hän etsi Jumalaa janoavalle sielulleen ankaraa vanhusta, joka kykenisi ohjaamaan häntä kuuliaisuuden ja nöyryyden tiellä, ja löysi etsimänsä ”tieteiden tieteen” mestarin Karieksen lähistöltä.

Sabbas kilvoitteli täynnä intoa ja kesti iloiten hengellisen isänsä jakamat solvaukset, pilkan ja lyönnit aivan kuin olisi saanut juoda ikuisen elämän maljasta. Nälkä, jano ja kaikenlainen puute olivat hänelle keino ”täyttää ruumiissaan Kristuksen kärsimykset”. (Kol. 1:24) Hänen täydellinen oman tahtonsa kieltäminen teki hänet vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle ja vapaaksi maallisista huolista, jolloin jumalallinen läsnäolo loisti hänen lävitseen esteettä ja hänen ulkonainen olemuksensa heijasteli sellaista sielun rauhaa, että kaikki rakastivat häntä.

Sävyisyys ja veljesrakkaus oli Sabbakselle luonnollista. Kerran hänen ollessaan kantamassa raskaita kuormia toisen munkin kanssa hän otti ensin väsyneen toverinsa taakan itselleen, ja kun kumppani ei jaksanut enää edes kävellä, Sabbas kantoi hänetkin. Sabbaksen ohjaajavanhus suositteli hänelle pappisvihkimystä, mutta vihkimyspäivän koittaessa Sabbas pakeni ja palasi vasta ollessaan varma, että saisi elää vapaana ilman kunnia-asemia.

Kun Sabbas oli ollut Athoksella seitsemän vuotta, hänen ohjaajansa siirtyi monien muiden munkkien mukana Tessalonikaan, mutta Sabbas päätti kuitenkin jäädä paikalle kilvoittelemaan yksin. Tessalonika joutui pian turkkilaisten piirittämäksi, ja Sabbas huomasi valinneensa oikein. Hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle kohti Pyhää maata.

Kyprokselle päästyään Sabbas jumalallisen rakkauden polttamana aloitti houkkakilvoituksen. Hän heitti pois vaatteensa ja alkoi elää kodittomana kulkurina täysin irrallaan kaikesta tähän maailman kuuluvasta. Kristuksen tavoin hän tarjosi itsensä viattomaksi uhriksi kestäen pilkan ja halveksunnan. Sabbas kulki paikasta paikkaan, ei koskaan pyytänyt almuja vaan eli pelkillä villikasveilla ja vetäytyi aika ajoin autioon paikkaan tai luolaan omistautuakseen puhtaalle mietiskelylle.

Vapaaehtoinen kuoleminen maailmalle hulluutta teeskennellen on hedelmällistä vain niille, jotka tietävät, kuinka pitää itsensä tiukassa kurissa hiljaisuuden avulla. Tästä syystä pyhä Sabbas noudatti kaksikymmenvuotisen houkkakilvoituksensa ajan tarkasti ulkonaista hiljaisuutta keskittyen sisäiseen taisteluun ajatusten kanssa. Kun muuan nainen osoitti mieltymystä Sabban ulkomuotoon, houkka heittäytyi viemärikanavaan ja pysyi siellä pimeän tuloon saakka.

Kulkiessaan Sabbas pyrki aina saamaan osakseen halveksuntaa ja nöyryytyksiä ikään kuin vetäen päälleen ihmiskunnan vihan voidakseen puhdistaa maailman siitä samaan tapaan kuin Kristus ja marttyyrit, jotka rukoilivat kiduttajiensa puolesta. Silti Sabbas oli aina iloinen ja ystävällinen niin hyviä kuin pahojakin kohtaan.

Kyproksella ollessaan Sabbas meni kerran roomalaiskatolisen luostarin portille. Nähdessään likaisen kulkurin vauraat munkit parjasivat häntä ja heittivät hänet ulos. Sabbas noudatti vaeltelevaa elämäänsä keskeytyksettä, mutta sen jälkeen kun hän oli kerran suostunut paljastamaan nimensä eräälle hyväntekijälleen, ihmiset alkoivat ymmärtää hänen todellisen luonteensa, ja hän alkoi saada osakseen ihailua ja kunnioitusta. Ihmiset pyysivät hänen rukouksiaan ja kunnioittivat häntä pyhänä. Sabbaksesta jopa maalattiin ikoni. Hänestä puhuttiin jo Konstantinopolissa ja Athoksella saakka. Sabbas päätti paeta Pyhälle maalle.

Jerusalemiin päästyään Sabbas käveli 20 päivässä läpi erämaan Siinain vuorelle, jossa hän oli kaksi vuotta noviisina. Sieltä hän palasi Jerusalemiin ja asettui luolaan Jordanin alueen erämaassa omistautuakseen puhtaaseen rukoukseen, joka yhdistää sielun Jumalaan. Kerran Paholainen hyökkäsi häntä vastaan käärmeen hahmossa, mutta Sabbas ajoi sen pois huutamalla avuksi Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän voiton myötä Sabbas sai jumalallistumisen armon. Hänen luolansa täyttyi luomattomalla valolla. Pyhä Henki kirkasti hänen henkensä silmät, niin että aistimaailmasta vapautuen ja maahan langeten hän sai katsella Kristusta Hänen kirkkaudessaan. Pyhä Sabbas sai siis armosta jumalallistuneena nähdä Jumalan sellaisena kuin Hän on. Hänen näkemänsä kirkkaus ja valo oli taivaan valtakuntaa sellaisena kuin se voidaan maan päällä vastaanottaa.

Sabbas ei voinut kätkeä saamaansa armoa. Munkkeja tuli kaikkialta hänen luokseen etsimään hyödyllistä sanaa, mutta kukaan heistä ei saanut häntä rikkomaan pyhää hiljaisuuttaan. Sabbas pakeni syvemmälle erämaahan alastomana ja ilman ruokaa tavoitellen entistä täydellisempää yhteyttä Jumalan kanssa. Viisikymmentä päivää kuljettuaan hän kaatui nääntyneenä maahan. Jumala lähetti hänen luokseen valoon ja taivaalliseen tuoksuun verhoutuneen enkelin, joka otti Sabbaksen suojelukseensa. Kristuksen kirkkauden valosta tuli tästä lähtien Sabbaksen ravinto, vaate, terveys ja lepo. Jumalan armo yhtyi hänen sieluunsa yhtä tiiviisti kuin sielu ja ruumis ovat yhtä. Neljän vuoden ajan Sabbas pysyi erämaassa nauttien jumalallisesta valaistumisesta.

Sabbas siirtyi Pyhän Sabbaksen luostariin sulkeutumiskilvoitukseen. Eräänä päivänä demonit hyökkäsivät häntä vastaan ja syöksivät hänet pää edellä rotkoon. Enkelin kantama pyhä pääsi kuitenkin jaloilleen vahingoittumattomana ja pysyi rotkon pohjalla neljäkymmentä päivää syömättä, juomatta ja nukkumatta seisoen hurmioituneena kädet kohotettuina taivasta kohti. Sabbas tempautui hengessä taivasten ja enkeliluokkien yläpuolelle; jumalallisessa kirkkaudessa kylpien hän oli jo kaikkien valon, Herramme Jeesuksen Kristuksen luona. Kun munkit lopulta vetivät Sabbaksen ylös rotkosta, hän palasi tavanomaiseen tilaansa ja meni takaisin keljaansa jatkaakseen kilvoituksiaan. Hän eli kuivan leivän palasilla ja vedellä ja vietti kokonaisen vuoden maaten liikkumatta toisella kyljellään sekä toisen vuoden istuen liikkumatta tuolilla.

Kolmen vuoden kuluttua Sabbas jätti Pyhän Sabbaksen luostarin. Sabbas kulki Jordanvirran alueelle ja tarjoutui erääseen toiseen luostariin noviisiksi. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai kirkonhoitajan tehtävät. Toiset munkit eivät tienneet hänen taustaansa, mutta alkoivat pian ihmetellä hänen hyveitään. Hänen nöyryytensä oli niin suuri, että kun leijonat hyökkäsivät luostarin aasien kimppuun, hän tarjosi itsensä petojen ruuaksi, jolloin eläimet pysähtyivät ja palasivat nöyrinä luoliinsa.

Lopulta enkeli ilmestyi Sabbakselle neuvoen häntä jättämään Pyhän maan ja palaamaan Bysantin alueelle, jossa hän olisi hyödyksi monille sieluille. Hän lähti matkaan, mutta taival taittui hitaasti. Sabbas vietti vielä neljä vuotta Kreetan asumattomissa osissa asettumatta kertaakaan makuulleen. Kuljettuaan Peloponneksen, Makedonian ja Traakian kautta hän saapui lopulta Konstantinopoliin ja sulkeutui keljaan Pyhän Diomedeksen luostarissa. Siellä Sabbas kieltäytyi vastaanottamasta vieraita ja verhosi kasvonsa aina hunnullaan. Keisari Andronikos III (1328–1341) ja patriarkka Jesaja (1323–1334) saivat kuulla tästä jumalankantajaisästä ja yrittivät turhaan päästä tapaamaan häntä. Kun Sabbaksen ortodoksisuutta alettiin epäillä, hän kirjoitti uskontunnustuksen ja uskollisuudenjulistuksen keisarille ja patriarkalle. Sitten hän pakeni Konstantinopolista Athokselle ja pyysi päästä Vatopedin veljestöön.

Vatopedissä pyhä Sabbas rikkoi 21 vuotta kestäneen hiljaisuutensa. Hän tutustui pyhään Filoteokseen (11.10), joka oli hänen oppilaanaan ja kirjoitti hänen elämäkertansa. Sabbas palveli luostarissa kirkonhoitajana, sairaanhoitajana ja keittiössä. Jumalalta saamiaan armolahjoja ja hyveitä varjellakseen hän kieltäytyi kaikenlaisista kunnianosoituksista ja vastuullisemmista tehtävistä peläten menettävänsä sen armon, jonka nöyrä kuuliaisuus tuo mukanaan. Hän suostui kuitenkin liittymään lähetystöön, joka lähetettiin Athokselta Konstantinopoliin maaliskuussa 1341 pyrkimyksenään saattaa sovintoon Johannes Kantakuzenos ja Johannes V Paleologos, jotta heikentynyttä valtakuntaa jakava sisällissota saataisiin päättymään.

Pyhä Sabbas profetoi tehtävän epäonnistuvan ja vetäytyi Konstantinopolissa Khoran luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset kuusi vuotta sulkeutuneena rukoillen ja vuodattaen kyyneleitä kirkon ja koko maailman rauhan puolesta. Kirkon rauhaa horjuttivat tuolloin Akyndinoksen ja patriarkka Johannes Kalekasin Jumalan armoa koskeneet hereettiset opetukset. Keisari Johannes VI Kantakuzenos (1341–1354) vieraili pyhän Sabbaksen luona ja painosti häntä suostumaan patriarkan tai vähintäänkin piispan vihkimykseen, mutta Sabbas oli horjumaton päätöksessään pysyä pyhässä hiljaisuudessa ja nauttia salaisesta seurustelusta Jumalan kanssa. Pyhä Sabbas nukkui kuolonuneen vuonna 1350 ja yhdistyi lopullisesti rakkaaseen Herraansa. Myöhemmin keisari ja hänen vaimonsa siirtyivät itsekin luostarielämään Sabbaksen neuvon innoittamina.

Niin kuin kolme suurta ortodoksisuuden pylvästä Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos varjelivat itäisen kirkon horjumattomana ympärillä riehuvien harhaoppien hyökkäyksissä, niin Venäjän kirkon suuret esipaimenet Pietari (21.12.), Aleksi (12.2.), Joona (31.3.), Filip (9.1.) ja Jermogen (17.2.) varjelivat ortodoksisen uskon vahingoittumattomana Venäjän sisäisten vaikeuksien ja ulkoisten ahdistusten myllerryksessä. Kuten yleinen ortodoksinen kirkko viettää kolmen suuren esipaimenen yksityisten muistopäivien lisäksi heidän yhteistä juhlaansa muistellen heidän yhteistä uskoaan, intoaan ja rakkauttaan, niin Venäjän kirkko viettää viiden esipaimenen yhteistä juhlaa.

Pyhät esipaimenet todistivat elämällään ortodoksisuuden voimasta ja totuudesta. Juhlan alku juontaa juurensa vuoteen 1596, jolloin alettiin viettää Moskovan metropoliittojen pyhien Pietarin, Aleksin ja Joonan yhteistä muistoa. Myöhemmin joukkoon liitettiin Filip ja viimeisenä Jermogen. Pyhien elämäkerrat löytyvät heidän omien muistopäiviensä kohdalta.

Pyhittäjä-äiti Metodia syntyi Kykladeihin kuuluvalla Kimoloksen saarella kahdeksanlapsisen perheen toisena tyttärenä 10.11.1865 ja sai kasteessa nimen Irene. Jo lapsesta lähtien hän rakasti jumalanpalveluksia ja hänessä syttyi halu omistautua kokonaan Kristukselle. Kun hän oli 17-vuotias, hänen vanhempansa naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Khios-saarelta kotoisin olleen merimiehen kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä laiva, jossa Irenen mies oli, kärsi haaksirikon Vähän-Aasian rannikolla eikä mies enää palannut Kimolokselle.

Irene päätti heti toteuttaa alkuperäisen haaveensa luostarielämästä. Tässä häntä auttoi hänen hurskas rippi-isänsä Georgios Logothetis. Nunnaksi hänet vihki silloinen Syroksen Metropoliitta Metodios, joka antoi oman nimensä hänelle nunnanimeksi muodossa Metodia.

Kimoloksella ei tuohon aikaan ollut luostaria. Niinpä nunna Metodia asettui pieneen keljaan, joka sijaitsi Kristuksen syntymälle omistetun kirkon lähellä Kimoloksen kaupungissa. Keljassaan hän eli askeettisesti noudattaen paastoa kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, valvoen ja rukoillen lakkaamatta. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Keljastaan hän poistui vain auttamaan lähimmäisiään. Hän jakoi saamiaan ruokatarpeita sairaille ja köyhille. Suuren paaston hän vietti keljaansa sulkeutuneena eikä ottanut vastaan ketään.

Monet naiset kävivät hänen luonaan ja saivat häneltä hengellistä opetusta. Miehiä hän ei ottanut vastaan, mutta nämä saivat kuulla hänen opetuksistaan vaimoiltaan. Monet miehistä olivat merimiehiä ja viettivät turmeltunutta elämää. Pyhän Metodian opetukset saivat heissä kuitenkin aikaan muutoksen ja rauha palasi perheisiin. Sairaita pyhän Metodian oli tapana voidella öljyllä, jota hän otti keljassaan jatkuvasti palavasta lampukasta. Tapahtui monia parantumisia. Myös lapsettomat naiset saivat lapsia.

Pyhän Metodian elämänkaari ei ollut pitkä. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen 43-vuotiaana joulukuun 15. päivänä 1908. Kimoloslaiset kunnioittivat häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vielä vuonna 1921 Kimoloksella opettajana palvellut arkkimandriitta Emmanuel Karpathios saattoi todeta pyhän Metodian hyvän vaikutuksen saaren asukkaisiin, jotka olivat poikkeuksellisen hurskaita. Pyhän Metodian kunniaksi on kirjoitettu jumalanpalvelustekstit ja hänen pyhiä jäännöksiään säilytetään Kimoloksella Pyhän Spyridonin ja pyhien 40 marttyyrin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.