Kirkkokalenteri

Keisari Diocletianuksen vainon aikana vuoden 300 tienoilla Aasian maakunnan maaherra Julius Sextus Ailianus antoi pakanapapeille Agrippinokselle ja Klementiokselle tehtäväksi pakottaa Anaian rannikkokaupungin asukkaat syömään ruokaa, joka oli uhrattu epäjumalille Heran ja Auringon temppelissä. He pidättivät kaupungin piispa Olbianoksen tarkoituksenaan saada hänet tottelemaan ja näin saada muutkin kristityt luopumaan uskostaan. Kun Olbianokselta kysyttiin, kuka hän oli, hän ilmoitti olevansa kaupungin kristittyjen piispa ja paimen ja pysyvänsä sellaisena aina kuolemaansa saakka. Sitten hän julisti, että Hän, jota pakanat halveksivat ristiinnaulittuna rikollisena, on kaikkien niiden auttaja ja suojelija, jotka uskovat Hänen olevan elävän Jumalan Poika. ”Hän tarjosi itsensä uhriksi meidän pelastukseksemme ja sen vuoksi me saamme ylpeinä Hänestä kantaa kristityn nimeä”, Olbianos selitti.

Koska Olbianos kieltäytyi ehdottomasti syömästä uhrattua ruokaa, pakanapapit luovuttivat hänet kidutettavaksi. Hänen selkäänsä ja vatsaansa työnnettiin tulikuumia rautapiikkejä, mutta hän ei päästänyt yhtäkään tuskanhuutoa. Hän vain huokasi ja sanoi: ”Jumalan viholliset, tehkää minulle mitä tahdotte. Lihani ei tunne mitään ja sieluuni ette pääse käsiksi.” Silloin yksi kiduttajista huudahti: ”Lopeta nuo lorusi! Pidätkö itseäsi parempana kuin meitä, jotka alistumme keisarin käskyille?” Pyhä piispa vastasi: ”Tosiaankin olemme hyvin erilaisia. Te palvotte vapaaehtoisesti Paholaista ja hänen joukkojaan. Minä taas palvon Jeesusta Kristusta, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ainoa toiveeni maan päällä on uskollisesti tunnustaa Häntä yhä alttiimmin.”

Papit alkoivat pelätä, että Olbianoksen esimerkki innoittaisi muitakin, ja ilmoittivat maaherralle, että Olbianos oli herjannut keisaria ja jumalia. He syyttivät häntä myös kansan yllyttämisestä kapinaan. Ailianus lähetti kokonaisen sotilasosaston Olbianoksen luokse, ikään kuin tämä olisi kovinkin vaarallinen, mutta tämä sanoi sotilaille: ”Tämä voimannäyttö ei muuta asiaa. Tehkää, mitä teidän on käsketty tehdä.” Silloin hänet riisuttiin alasti ja häntä ruoskittiin ankarasti. Seuraavaksi hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, jonne oli pystytetty rovio. Kaikkien hämmästykseksi Olbianos nousi sille vapaaehtoisesti. Hän kiitti Kristusta siitä, että näin hän vapautuisi jumalattomien käsistä.

Rovion sammuttua kristityt keräsivät tuhkasta pyhän Olbianoksen luut. He sijoittivat ne kuin kallisarvoiset helmet lähistöllä olevaan paikkaan. Joka vuosi hänen kuolinpäivänään he menivät paikalle viettämään hänen muistoaan. Yhdessä pyhän Olbianoksen kanssa kärsivät marttyyrikuoleman myös hänen oppilaansa Makedonios, Symforos ja Kallistos.

Pyhä Teodosia oli kotoisin Foinikian Tyroksesta (nyk. Etelä-Libanonin Sur). Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alussa tämä Kristukselle omistautunut 18-vuotias neito oli Palestiinan Kesareassa. Pääsiäissunnuntaina hän meni tervehtimään vankeja, jotka olivat tunnustaneet Kristuksen ja odottivat nyt kahleissa tuomarin eteen joutumista. Teodosia pyysi heitä muistamaan häntäkin taivasten valtakunnassa. Sotilaat pidättivät tytön heti ja veivät hänet maaherra Urbanuksen eteen. Kuultuaan tytön olevan kristitty Urbanus raivostui ja määräsi hänet uhraamaan epäjumalille. Kun Teodosia kieltäytyi, hänen kylkiään raastettiin ja rinnat ja vatsa pahoinpideltiin verille.

Teodosia kesti kärsimyksensä vaieten, ja tämä yliluonnollinen tila yllytti maaherran vielä suurempaan raivoon. Kun maaherra vielä kerran kehotti häntä uhraamaan, tyttö katsoi tätä pitkään hymy huulillaan ja sanoi kasvot loistaen: ”Miksi, mies, olet noin pahasti eksyksissä? Etkö tiedä, että rukoukseni on kuultu ja minäkin olen päässyt pyhien marttyyrien joukkoon?” Urbanus näki, että kansakin alkoi jo pilkata häntä. Hän määräsi Teodosialle vieläkin pahempia kidutuksia ja käski lopulta hukuttaa hänet mereen. Ne Kristuksen tunnustajat, joita Teodosia oli käynyt katsomassa, Urbanus tuomitsi lähetettäviksi Faenon kuparikaivoksiin, jotka olivat kuuluisia epäinhimillisistä olosuhteistaan.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, syntyi Egyptin Aleksandriassa noin vuonna 250 ja palveli pappina pyhän marttyyripiispa Pietari Aleksandrialaisen (24.11.) aikana. Hänet nimitettiin Aleksandrian paaviksi eli patriarkaksi vuonna 313 Pietarin marttyyrikuoleman ja tämän seuraajan Akhilleoksen viisivuotisen kauden jälkeen. Aleksanteri alkoi jälleenrakentaa Egyptin kirkkoa vainojen jälkeen ja korotti papeiksi ja piispoiksi miehiä, jotka olivat pyhittyneet askeesissa ja yksinäisyydessä. Hän rakennutti Aleksandriaan Pyhän Teonaksen suuren kirkon. Häntä arvostivat niin papisto kuin maallikotkin.

Aleksandrian patriarkkana Aleksanteri taisteli aluksi harhaoppisia meletiolaisia vastaan, mutta joutui sitten keskittymään Areioksen harhaopin torjumiseen. Areios oli alkanut opettaa näkemyksiään, kun Aleksandrian arkkipiispana oli Pietari, joka ekskommunikoi hänet. Seuraava arkkipiispa Akhilleos sen sijaan palautti Areioksen kirkon yhteyteen ja vihki hänet papiksi. Patriarkka Aleksanterin aikana kiista Kristuksen asemasta Kolminaisuudessa voimistui. Areiolaisen käsityksen mukaan on ollut aika, jolloin Kristusta ei ollut, ja ortodoksisen opin mukaan ei ole ollut aikaa, jolloin Häntä ei ole ollut. Kirkko alkoi jakautua koko Egyptissä ja muuallakin. Arkkipiispa Aleksanteri kutsui lähes sata Egyptin ja Libyan piispaa koolle synodiin, jossa Areios ja hänen harhaoppinsa kannattajat erotettiin kirkon yhteydestä.

Patriarkka Aleksanteri kirjoitti piispoille, että hiippakunnassa oli oikeasta uskosta luopuneita miehiä, jotka olivat ryhtyneet opettamaan kirjoitusten vastaisesti, ettei Jumala ole aina ollut Isä, vaan on ollut aika, jolloin Hän ei ollut Isä; että Jumalan Sana (Logos) ei ole ollut olemassa ikuisesti vaan Hänet on luotu tyhjästä; että on ollut olemassa aika, jolloin Poikaa ei ollut. Areiolaiset päätyivät siihen, että Poika on luotu olento, eikä hän ole samaa olemusta kuin Isä. Tällä tavoin areiolaiset opettivat Kristusta alentavasti.

Aleksanteri julisti Areioksen ja hänen harhaoppinsa kannattajat anateemaan. Hän jatkoi: ”Kuka, joka kuulee Johanneksen sanovan ’Alussa oli Sana’ (Joh. 1:1), ei tuomitse niitä, jotka sanovat: ’On ollut aika, jolloin Sanaa ei ollut’? Ja kuka, joka kuulee sanat ’Ainoa Poika’ (Joh. 1:18) ja ’Kaikki syntyi Sanan voimalla’ (Joh. 1:3), ei kammoa niitä, jotka väittävät, että Poika on yksi luoduista? Miten Hän voi olla yksi niistä luoduista, jotka Hän on itse luonut? Kuinka Hän on voinut saada olemisensa tyhjästä, kun Isä on sanonut: ’Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta’ (Ps. 110:3)? Kuinka Hän voi olla olemukseltaan toisenlainen kuin Isä, kun Hän sanoo: ’Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ (Joh. 14:9)? Kun Poika on Jumalan Sana ja Viisaus, miten on voinut olla aika, jolloin Hän ei ollut? Sillä se on aivan kuin sanottaisiin, että Jumalalta on joskus puuttunut sekä sana että viisaus. Miten Hän voi olla muuttuvainen, kun Hän sanoo itsestään: ’Minä olen Isässä ja Isä on minussa’ (Joh. 14:10)?”

Monia harhaoppeja oli tullut ja mennyt, mutta areiolaisuudessa yritettiin kiistää Kristuksen jumaluus. Meletios kannattajineen liittyi Areioksen puolelle vastustamaan arkkipiispaa, ja monet harhaoppiset vaativat Areioksen ja hänen kannattajiensa palauttamista kirkon yhteyteen. Aleksanteri kirjoitti kirjeen Konstantinopolin patriarkalle, jonka nimi oli samoin Aleksanteri, ja varoitti häntä harhaoppisista, jotka väittivät Kristuksen olevan vain tavallinen ihminen, selittäen heidän vääriä oppejaan.

Patriarkka Aleksanteri oli hyvin kärsivällinen yrittäessään saada areiolaisia palaamaan oikeaan oppiin, mutta he saivat yhä enemmän kannattajia. Vuonna 325 keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Aleksandrian patriarkka Aleksanteria avusti nuori diakoni Athanasios, josta myöhemmin tuli hänen seuraajansa patriarkan istuimella, pyhä Athanasios Suuri. Areiolaisia edusti parikymmentä piispaa, jotka eivät halunneet hyväksyä Kristuksen ominaisuutta homoousios, ”samaa olemusta” (Isän kanssa). Ortodoksiset piispat pitivät lujasti kiinni Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Kirkolliskokouksen päätöksessä Kristuksen asema määriteltiin suurin piirtein samoin kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, nukkui pois rauhassa noin vuonna 328. Hänen laajasta kirjeenvaihdostaan on säilynyt vain kolme kirjettä, jotka ovat tärkeitä todisteita areiolaisuutta vastaan käydyn taistelun alkuvaiheista: hänen kirjeensä Konstantinopolin patriarkka Aleksanterille, toinen kirje kaikille katolisen kirkon piispoille sekä Areioksen viraltapanokirje.

Pyhä Teodosia oli rikkaan aatelisperheen tytär Konstantinopolista. Hän eli 700-luvun alkupuolella. Kun hän oli seitsemänvuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti vihkiytyi nunnaksi ja otti tyttärensä mukaan luostariin, missä tämä kasvoi Jumalan rakkauden ilmapiirissä. Äidin kuoltua Teodosia jakoi perimänsä suuren omaisuuden köyhille. Itselleen hän otti perintövaroistaan vain sen verran, mitä tarvittiin kolmen kallisarvoisen ikonin maalauttamiseen ja koristeluun kullalla ja hopealla. Ikonit esittivät Kristusta, Jumalanäitiä ja pyhää Anastasiaa.

Kaksi vuotta tämän jälkeen vuonna 717 hallitsijaksi tuli Leo III Isaurilainen, joka oli kiivas ikonien vastustaja ja karkotti väkivaltaisesti patriarkka Germanoksen (12.5.), koska tämä oli kieltäytynyt tottelemasta hänen ikonien vastaisia käskykirjeitään. Germanoksen sijaan patriarkaksi valittiin Anastasios-niminen ikonien vastustaja.

Muiden ikonien vastaisten toimiensa lisäksi Leo antoi määräyksen, että Konstantinopolia ympäröivässä muurissa Khalken portin yläpuolella oleva Kristuksen ikoni oli poistettava. Kun keisarin henkivartija pystytti tikapuut ja alkoi kiivetä toteuttamaan käskyä, Teodosia yhdessä muiden hurskaiden naisten kanssa kaatoi tikkaat, jolloin henkivartija putosi maahan ja menehtyi saamiinsa vammoihin. Heti tämän jälkeen naiset ryntäsivät patriarkaattiin tarkoituksenaan kivittää harhaoppinen patriarkka. Heidät kuitenkin pidätettiin ja teloitettiin (9.8.). Yksi sotilaista heitti Teodosian maahan ja raahasi hänet paikalle, jota kutsuttiin Härän aukioksi. Siellä hän tappoi tämän työntämällä pukinsarven hänen kurkkunsa läpi.

Pyhä Teodosia haudattiin Pyhän Eufemian luostariin, joka sijaitsi Konstantinopolissa Fanarista itään. Hänen pyhien jäännöksiensä äärellä alkoi tapahtua niin runsaasti ihmeitä, että luostarin nimi pian vaihtui Pyhän Teodosian luostariksi. Konstantinopolin valtauksen jälkeen vuonna 1453 luostarin kirkko muutettiin moskeijaksi sulttaani Selimin aikana (1566–1574). Se tunnetaan nykyään nimellä Ruusujen moskeija. Nimi johtuu todennäköisesti siitä, että turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin pyhän Teodosian muistopäivänä eli 29.5. Juhlan takia valloittajat löysivät luostarin kirkon ruusuilla koristettuna. Teodosia on tunnettu myös 1300-luvulla maalatusta vaikuttavasta ikonistaan, jota säilytetään Siinain Pyhän Katariinan luostarissa.

Tataarivallan aikana venäläiset joutuivat maksamaan veroa kaanille. Ustjugissa oli 1200-luvun lopussa kaanin veronkantajana rahanahne ja röyhkeä tataari nimeltä Buga. Kansa vihasi häntä, mutta ei voinut muuta kuin alistua hänen valtaansa. Kerran Buga sattui näkemään erään kunnioitusta nauttivan kaupunkilaisen tyttären Marian ja ihastui häneen. Hän otti Marian panttivangikseen. Eivät Marian pyynnöt ja kyyneleet eivätkä vanhempien lahjat saaneet häntä vapauttamaan tyttöä. Silloin ustjugilaisten mitta tuli täyteen ja he päättivät surmata Bugan. Tämä huomasi olevansa vaarassa. Marian neuvosta hän kääntyi kristityksi ja solmi Marian kanssa kristillisen avioliiton. Kasteessa hän sai nimen Johannes.

Johannes ei kääntynyt kristinuskoon vakaumuksesta vaan pelkästä pelosta vapautuakseen kuolemanvaarasta. Kuitenkin hurskaan kristityn vaimon neuvot ja ennen kaikkea tämän äärimmäisen hyveellinen elämä koskettivat pian hänen sydäntään ja herättivät rakkauden kristinuskoon. Kyynelet silmissä hän kuunteli Marian kertomuksia ja opetusta, ja mitä enemmän hän perehtyi ortodoksisen uskon opinkappaleisiin ja ihanteisiin, sitä enemmän hän kiintyi uuteen uskoonsa. Pian hänestä tuli esimerkillinen kristitty, jota kaupunkilaiset rakastivat ja kunnioittivat.

Ollessaan kerran metsästämässä Johannes istahti lepäämään ja torkahti. Unessa hänelle ilmestyi mies, joka kehotti rakentamaan paikalle kirkon Johannes Kastajan kunniaksi. Johannes kertoi näystä Marialle ja kysyi, kuka Johannes Kastaja oli. Maria selitti sen hänelle ja kehotti viivyttelemättä tekemään niin kuin oli käsketty. Johannes rakennutti kirkon, ja hurskaat puolisot yhdessä lahjoittivat siihen kaiken tarvittavan. Puhdasta ja pyhää elämää viettäen he pyrkivät itsekin rakentumaan Jumalan temppeleiksi.

Ustjugissa kilvoitteli 1200-luvulla pyhittäjä Kiprian, joka oli perustanut kaupunkiin luostarin. Johannes kunnioitti häntä hänen askeettisen elämänsä tähden ja kuunteli ihmetellen kertomuksia hänen kilvoituksistaan. Johannekseen ja Mariaan vaikutti suuresti myös autuas houkka Prokopi Ustjugilainen (8.7.), joka Johanneksen tavoin oli kääntynyt ortodoksisuuteen vasta kypsässä iässä, vaikka olikin lähtöisin kristitystä perheestä. Hän kävi usein Johanneksen ja Marian luona ja keskusteli järkevästi ja avoimesti heidän kanssaan kannustaen heitä hurskaaseen elämään ja saaden itse lohtua heidän uskostaan ja nöyryydestään.

Puhtaasti ja vaatimattomasti eläen Johannes ja Maria edistyivät vuosi vuodelta hengellisessä elämässä. Ustjugin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat heitä ja kutsuivat heitä vanhurskaiksi jo heidän eläessään. Johannes ja Maria saavuttivat korkean iän ja kuoltuaan heidät haudattiin Kristuksen taivaaseenastumisen kirkon viereen.

Pyhä uusmarttyyri Andreas Argyris syntyi Kreikassa Khioksen saarella vuonna 1438 hurskaaseen ja varakkaaseen ylimysperheeseen ja sai kristillisen kasvatuksen. Ollessaan 27-vuotias hän sairastui hengenvaarallisen korkeaan kuumeeseen ja rukoili taivaan Valtiatarta, pyhää Jumalanäitiä, jotta tämä pyytäisi Poikaansa, maailman Vapahtajaa, parantamaan hänet; Andreas lupasi viettää neitseellistä ja puhdasta elämää lopun ikäänsä, jos paranisi. Jumalanäiti kuuli hänen rukouksensa, ja Andreas pukeutui valkoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat häntä aina hänen lupauksestaan. Hänen sydämensä paloi halusta kuolla marttyyrina.

Andreas matkusti Khiokselta Konstantinopoliin voittaakseen marttyyrinkruunun. Siellä syyrialaiset kauppiaat alkoivat väittää, että hän oli aikaisemmin Aleksandriassa ollessaan kieltänyt Kristuksen, polkenut pyhän ristin jalkoihinsa, kääntynyt islaminuskoon ja sitten luopunut siitä, seurustellut kristittyjen kanssa ja jopa käynyt heidän kirkoissaan. Oikeudenistunnossa hän kiisti kaikki syytökset ja vakuutti, ettei ollut koskaan kääntynyt islamiin eikä käynyt Aleksandriassa eikä hän ollut ympärileikattu, mutta kukaan ei kuunnellut häntä, vaan hänet heitettiin vankilaan. Kun sulttaani Mehmet II (1432–1481) kuuli, että Andreas oli sivistynyt nuorimies hyvästä perheestä, hän lupasi tälle korkean aseman, jos hän kieltäisi Kristuksen ja kääntyisi muslimiksi. Muussa tapauksessa hänet tuomittaisiin kuolemaan.

Seuraavan päivän oikeudenkäynnissä tuomari ja hänen avustajansa yrittivät houkutella Andreasta omaksumaan islamin ja lupasivat hänelle palkkioita, korkean aseman, kultaa ja hopeaa ja muita etuja, jos hän suostuisi, mutta Kristuksen uskollinen sotilas ei halunnut menettää ikuista elämäänsä aineellisen hyvän takia. Turkkilaiset lupasivat, että hyvinvointi tässä elämässä takaisi hänelle hyvinvoinnin myös tulevassa elämässä. Andreas vastasi: ”Se ei ole totta! Sillä jos me vietämme nautinnollista elämää täällä, emme löydä paratiisia. Uskokaa kerta kaikkiaan, että minä kestän kaikki kidutukset ja jopa kuoleman mieluummin kuin kuuntelen teitä ja noudatan teidän vaatimuksianne.”

Andreas heitettiin taas vankilaan ja muutamia päiviä myöhemmin hänet vietiin suuren kansanjoukon eteen, riisuttiin ja hakattiin ja hänen luunsa murskattiin. Hän rukoili Jumalanäidin apua, ja hetken kuluttua hän pystyi taas seisomaan suorassa, kun hänen voimansa palasivat. Yhä uudelleen hänet vietiin yöksi vankilaan ja tuotiin taas seuraavana päivänä ulos kidutettavaksi. Hänen lihastaan leikattiin palasia, mutta Jumalanäidin rukousten avulla hän parani, ennen kuin hänet taas vietiin kidutettavaksi. Kun hänen toinen poskensa leikattiin irti ja heitettiin maan tomuun, kristityt ottivat sen heti talteen ja veivät sen Galatassa Jumalanäidin kirkkoon, missä se suljettiin kultaiseen rasiaan, ja sen kautta tapahtui monia ihmeitä.

Kun Andreas vietiin toukokuun 29. päivänä vuonna 1465 teloituspaikalle, hänen ruumiinsa oli kaikista julmista kidutuksista huolimatta taas ehyt ja terve. Turkkilaiset olivat lopulta käsittäneet, etteivät saisi häntä käännytetyksi islamiin, ja pilkkasivat häntä, mutta hän puhui kuolemasta kuin se olisi elämää. Hän sanoi, että hänen ihmeellinen parantumisensa oli Jumalan työtä. Kiduttajat raivostuivat siitä ja mestasivat hänet, jolloin enkelit veivät hänen sielunsa Luojan luokse. Hänen jäännöksensä olisi heitetty lintujen tai kalojen syötäväksi, mutta Konstantinopolin kristityt halusivat haudata ne kunniallisesti. Sulttaani Mehmet II tunnusti pyhän miehen marttyyriuden ja luovutti hänen ruumiinsa kristityille haudattavaksi.

Kymmenentuhatta kreikkalaista, latinalaista ja turkkilaista kokoontui kaikkialta kaupungista vastaanottamaan hänen pyhiä jäännöksiään. He veivät pyhän uusmarttyyri Andreas Argyris Khioslaisen reliikit psalmeja laulaen Jumalanäidin kirkkoon Galatassa, missä ne haudattiin maanalaiseen holviin kirkon alle.

Autuas Johannes syntyi 1400-luvulla Puhovon kylässä lähellä Ustjugia. Hänen vanhempansa Savva ja Maria olivat hurskaita kristittyjä. Johannes oli epätavallisen hiljainen ja vakava lapsi. Nuoresta pitäen hän söi vain leipää ja vettä, ja keskiviikkoisin ja perjantaisin hän kieltäytyi ruoasta kokonaan. Yöt hän vietti rukoillen ja oli aina niin murheellisen näköinen, että monet pitivät häntä kummallisena. Hänen äitinsä yritti taivuttaa häntä muuttamaan elintapojaan, mutta Johannes vastasi hänelle: ”Älä pakota minua, äiti, sillä itsehillintä pitää minut erossa synnistä.” ”Mistä synnistä”, ihmetteli äiti, ”sinähän olet niin nuori”. Mutta Johannes sanoi hänelle: ”Älä sano noin, sillä Raamatun mukaan Jumala yksin on synnitön, eikä ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa (1. Kor. 8:8); meidän ei pidä ravita ruumistamme niin, että siitä tulee vihollisemme.”

Kun Johanneksen isä kuoli, hänen äitinsä vihkiytyi nunnaksi Pyhän Kolminaisuuden luostarissa lähellä Ustjugia. Hän sai nimekseen Natalia ja pian hänet valittiin luostarin igumeniaksi. Alaikäinen Johannes seurasi äitiään luostariin. Poika ymmärsi pian tämän maailman turhuuden ja alkoi esiintyä houkkana. Silloin äiti jätti hänet Jumalan haltuun.

Johannes siirtyi Ustjugiin ja asettui asumaan vahtitupaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä. Hän vietti yönsä lakkaamattomassa rukouksessa, mutta päivisin hän kulki kaupungilla paljasjaloin ja resuisessa paidassa jäljitellen houkkana pyhää Prokopi Ustjugilaista (8.8.). Joskus hän heittäytyi lantakasan päälle lepäämään. Hän kielsi itseltään kunnollisen ruoan ja kaikki mukavuudet ja kesti nöyrästi ihmisten pilkkaa, herjauksia ja lyöntejä, eikä hän koskaan vihastunut kiusaajilleen, vaan rukoili heidän puolestaan.

Jumalansynnyttäjän kirkon pappi Grigori ihaili Johanneksen kärsivällisyyttä ja kilvoituksia. Häntä kiinnosti kovasti tietää, mitä Johannes tekee yksin ollessaan. Kerran talvella, kun kirkon peräsalin suurta uunia oli lämmitetty, Johannes jäi ehtoopalveluksen jälkeen sisälle toisten lähtiessä koteihinsa. Pappi piiloutui oven taakse seuraamaan houkan puuhia. Tämä vilkaisi ensin ympärilleen ja varmistuttuaan, ettei paikalla ollut ketään, alkoi kädet taivasta kohti ojennettuina rukoilla kaikkien vääryyttä tekevien puolesta. Rukoiltuaan näin yli tunnin hän hajotteli hiilihangolla hiilloksen uunissa, teki ristinmerkin ja ryömi uuniin sammuneen hiilloksen päälle. Pappi hyppäsi pelästyneenä vetämään häntä pois peläten hänen polttavan itsensä, mutta Johannes oli vielä nopeampi ja hypähti silmänräpäyksessä uunista. Luotuaan uteliaaseen pappiin uhkaavan silmäyksen hän varoitti tätä kertomasta tapauksesta kenellekään ennen hänen kuolemaansa.

Kilvoituksillaan autuas Johannes sai osakseen Jumalan suosion. Hän paransi rukouksillaan ruhtinas Feodorin vaimon Marian kuumetaudista.

Autuaan Johanneksen kuolema oli aivan yhtä ihmeellinen ja rauhallinen kuin hänen elämänsä. Loppuun asti hän kuljeskeli aamusta iltaan kaupungilla. Hän oli niin nuori ja reippaan oloinen, ettei kukaan ustjugilaisista aavistanut hänen loppunsa lähestyvän. Johannes itse kuitenkin tiesi sen ja iloitsi kilvoituksensa päättymisestä. Lakkaamatta hän kiitti Jumalaa. Katedraaliaukiolla lähellä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoa ja autuaan Prokopi Ustjugilaisen hautaa hän kohotti kätensä viimeisen kerran rukoukseen. Hän rukoili yön pimeydessä kaupungin ja koko maailman puolesta, asettui sitten pitkäkseen paljaalle maalle ja antoi puhtaan sielunsa rauhassa Jumalan käsiin toukokuun 29. päivänä vuonna 1494. Eräässä 1600-luvun alkupuolen ikonissa on tieto, että autuas Johannes oli kuollessaan vain 18-vuotias.

Autuas Johannes haudattiin kuolinpaikalleen. Pian haudalla alkoi tapahtua ihmeellisiä parantumisia. Puolalaisten hyökkäyksen aikana vuonna 1613 ustjugilaiset rukoilivat apua autuailta Johannekselta ja Prokopilta, ja pyhien rukousten avulla he löivät vihollisen. Kiitokseksi kaupunkilaiset rakennuttivat autuaalle Johannekselle pyhitetyn kirkon.

Pyhä Johannes syntyi 1700-luvun lopulla Tessalonikassa köyhään suutarin perheeseen. Hänellä oli vanhempi veli Teodoros. Isän ansiot eivät riittäneet perheen elättämiseen ja niin hän siirtyi leveämmän leivän perässä Smyrnaan, jonne hän perusti kenkäkaupan. Kun pojat kasvoivat, hän otti heidät apulaisikseen. Teodoros oli käynyt koulua ja oppinut lukemaan, kun taas Johannes ei ollut saanut oppia. Hän oli kuitenkin hyvin harras poika, joka kävi mielellään kirkossa. Kun Teodoros luki ääneen hengellisiä kirjoja ja etenkin Synaksarioneita eli pyhien elämäkertoja, pikkuveli kuunteli mielellään. Pyhien ihmisten kilvoitukset tekivät Johannekseen suuren vaikutuksen, ja koska hänellä oli erittäin hyvä muisti, hän kertoi niitä edelleen muille. Jo nuoresta pitäen hän oli kaikkien hyveiden kaunistama ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin hyvin viehättävää.

Toukokuun kolmantena vuonna 1802 Johanneksen isä lähetti tämän viemään kenkiä asiakkaalleen kauppatorin kuuluttajalle. Kun poikaa ei kuulunut kotiin, isä lähetti Teodoroksen ja kaksi veljenpoikaansa katsomaan, mitä oli tapahtunut. Suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he kuulivat, että Johannes oli aikaisemmin päivällä kääntynyt islamin uskoon. Voimatta käsittää, mitä hurskaalle Johannekselle oli tapahtunut, veli ja serkut alkoivat etsiä häntä ja löysivät hänet erään huomattavan turkkilaisen työpajasta. Hänen uusi nimensä oli Mehmet. Sukulaispoikien ei kuitenkaan sallittu lähestyä häntä, vaan palvelijat ajoivat heidät kepeillä pois.

Viikon kuluttua toinen serkuista kohtasi turkkilaisittain pukeutuneen ”Mehmetin” kadulla. Hän käänsi päänsä pois ja sanoi hänelle, ettei tahdo tervehtiä uskonluopiota. Silloin Johannes vastasi: ”Viiden päivän kuluttua näet, millainen turkkilainen minä olen!” Kun jotkut hänelle jo Tessalonikasta tutut kristityt pilkkasivat häntä sanoen, ettei hän ollut saanut kääntymyksensä palkaksi edes kunnon vaatteita, hän vastasi: ”Päinvastoin, minulla on upeat vaatteet ja kultaiset aseet. Saatte nähdä minun käyttävän niitä torilla.” Heti tämän jälkeen Johannes meni tessalonikalaisen maanmiehensä hopeaseppä Demetrioksen luo ja pyysi tätä antamaan hänelle ristin. Demetrios kieltäytyi, vaikka Johannes kävi kolme kertaa sitä pyytämässä.

Kun Demetrios ja muut Johanneksen tavanneet kertoivat näistä kohtaamisistaan hänen kanssaan, isälle ja muille sukulaisille alkoi valjeta, mitä Johanneksella oli mielessään. Vaikutti siltä, että uusmarttyyrien elämäkerrat olivat tehneet poikaan niin syvän vaikutuksen, että hän itsekin tahtoi marttyyriksi. Ja koska useimmat uusmarttyyrit oli surmattu siksi, että olivat kääntyneet islamista takaisin kristinuskoon, Johannes oli päätellyt marttyyrikuoleman edellyttävän islamiin kääntymistä. Isä pyysi hopeaseppä Demetriosta sanomaan Johannekselle: ”Älä pyydä ristiä vaan ristin voimaa ja kutsu Jumalan nimeä avuksesi. Mitään muuta ei tarvita.”

Kun Johannes sunnuntaina 25.5. kuuli Demetriokselta isänsä sanat, hänen riemullaan ei ollut rajoja. Hän palasi heti turkkilaisen isäntänsä luo, vaihtoi päälleen kristittyjen vaateparren säilyttäen kuitenkin turkkilaisen päähineensä, fetšin, ja meni suoraa päätä tuomioistuimen eteen. Siellä hän tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja julisti, ettei tuntenut muuta nimeä kuin Johannes. Hänet heitettiin vankilaan, ja heti kaupungissa alkoi kiertää uutinen, että uusi marttyyri valmistautui tunnustamaan Kristuksen vuodattamalla verensä.

Tuomioistuin kokoontui tiistaina ja paikalla olivat kaikki agat eli kaupungin huomattavat turkkilaiset. Johannes lähetti isälleen sanan, että tämä tulisi antamaan hänelle siunauksensa. Isä ei kuitenkaan uskaltanut tulla, vaan lähetti siunauksensa sanantuojan kautta. Samalla hän varoitti Johannesta, ettei tämä oikeudessa mainitsisi isäänsä tai veljeään tai ketään muuta sukulaistaan, ettei heille koituisi ikävyyksiä.

Kun Johannes tuotiin oikeusistuimen eteen, hän pysyi kuurona kaikille turkkilaisten houkutuksille ja lupauksille. Hän toisteli vain: ”Minä olen kristitty. Uskon entiseen uskooni, ja tahdon, että minua kutsutaan Johannekseksi.” Lopulta kaupunginjohtaja Suleiman-aga astui esiin ja sanoi: ”Kaikki kreikkalaiset ovat itsepäisiä. Kun he saavat päähänsä tehdä jotain, he tekevät ensin päätöksen mieluummin kuolla kuin luopua aikeestaan ja vasta sitten ryhtyvät sitä toteuttamaan. Niinpä näemme turhaan vaivaa. Mutta minulla on ehdotus: Satamassa on Algeriaan lähdössä oleva laiva. Pannaan poika siihen yhdessä 300 muun turkkilaisen kanssa. Silloin hän pysyy muslimina, tahtoi tai ei. Mitä muuta hän voisi tehdä Algeriassa?” Kaikkien mielestä neuvo oli erinomainen ja he päättivät menetellä niin.

Johannes säikähti ehdotusta ja pyysi saada miettimisaikaa. Hänelle annettiin sitä kaksi päivää. Agat eivät tulleet ajatelleeksi, että laiva olisi siihen mennessä lähtenyt eikä hyvää neuvoa voitaisi enää toteuttaa. Torstaina Johannes vietiin uudelleen tuomioistuimen eteen; heti aluksi hän ilmoitti harkinneensa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, ettei tahdo mitään muuta kuin olla kristitty ja pitää nimen Johannes.

Tuomari, joka oli hyväsydäminen mies, pahoitti kovasti mielensä. Hän alkoi latoa rahoja Johanneksen eteen ja muut lisäsivät oman antinsa. Johannekselle tarjottiin jopa kullankimaltavaa juhlapukua. Mutta hän pysyi vaiti ja hänen mielensä oli vain taivaallisissa asioissa. Kaiken jälkeen hän sanoi vain: ”Voi teitä, kun teillä on nyt kunniaa, valtaa ja rikkautta, mutta toisessa elämässä tulette tuomituiksi ikuiseen kadotukseen. Minä en muuta tahdo kuin olla kristitty ja tulla kutsutuksi nimellä Johannes.” Tuomari ja muut läsnäolijat hillitsivät suuttumuksensa ja kehottivat häntä: ”Lähde pois täältä, Mehmet, käytä mitä nimeä tahdot ja mene minne haluat. Kukaan ei sinua estä.” He säälivät nuorta poikaa, mutta samalla pelkäsivät myös, että uuden marttyyrin saaminen kohottaisi Smyrnan kreikkalaisten itsetuntoa. Sen lisäksi pojan mestaaminen saattaisi turkkilaiset barbaarikansan maineeseen kaupungissa kauppaa käyvien eurooppalaisten silmissä.

Kun Johannes ei suostunut mihinkään turkkilaisten ehdotuksiin, he alkoivat uhkailla häntä julmilla kidutuksilla. Ennen vankilaan viemistä he lähettivät oikeudenpalvelijoita kutsumaan paikalle hänen isänsä, jotta tämä taivuttaisi Johanneksen tottelemaan, minkä jälkeen tämä saisi muualla tehdä mitä ikinä tahtoi. Mutta isä oli niin peloissaan, ettei uskaltanut tulla. Oikeudenpalvelijat kertoivat isän sanoneen, että hän ei enää tunnusta Johannesta pojakseen. Tämän jälkeen kaikki päättivät yksimielisesti, että Johannes oli mestattava.

Häntä lähdettiin heti viemään mestauspaikalle. Kulkueen edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Katsokaa, kuinka rangaistaan niitä, jotka kieltävät uskonsa!” Johannes vietiin toriaukiolle, joka täyttyi pian turkkilaisista, kreikkalaisista, armenialaisista ja eurooppalaisista. Joukon läpi kulkiessaan Johannes huusi: ”Antakaa minulle anteeksi, kristiveljet ja -sisaret, ja minä annan teille anteeksi!” Mestauspaikalla Johannes polvistui ja kasvot loistaen torjui vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa elämänsä. Hän lausui kolme kertaa: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Sen jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja hän sai kaipaamansa marttyyrikruunun. Tämä tapahtui torstaina 29.5.1802. Ruumis jäi turkkilaisten tavan mukaan mestauspaikalle kolmeksi vuorokaudeksi.

Heti mestauksen jälkeen kaikki kristityt yrittivät saada pyhityksekseen jotakin marttyyrille kuulunutta. Ruumista vartioivat turkkilaissotilaat myivät hyvään hintaan marttyyrin hiuksia, vaatteita ja kappaleita köydestä, jolla hänet oli sidottu. Kun ne loppuivat, vartijat alkoivat leikata irti hänen sormiaan. Pian jäljellä oli vain keskiruumis ja raajat sekä marttyyrin pyhä pää. Kierteli huhuja, että vartijat olivat luvanneet myydä päänkin lauantaiyönä. Asiaan puuttui Moskovassa suuren omaisuuden hankkinut kreikkalainen kristitty Panagiotis, joka tahtoi estää marttyyrin ruumiin silpomisen. Hän tunsi hyvin turkkilaisten johtomiehiä ja sai heidän kauttaan lahjomalla ja ystävyyteen vedoten luvan ottaa ruumiin haltuunsa. Sen saatuaan hän järjesti pyhälle Johannekselle hartaat hautajaiset Smyrnan kristillisellä hautausmaalla.

Pyhä arkkipiispa Luukas syntyi vuonna 1877 Kertšin kaupungissa Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Valentin. Hänen isänsä Feliks Vojno-Jasenetski oli lähtöisin puolalaisesta aatelissuvusta, mutta työskenteli valtion virkamiehenä. Valentinin ollessa noin 10-vuotias perhe muutti Kiovaan. Isä oli harras katolilainen, mutta perheen viisi lasta kastettiin äidin mukaan ortodoksiseen uskoon.

Taiteellisesti lahjakas Valentin pyrki opiskelemaan Pietarin taideakatemiaan. Pääsykokeissa hänet valtasi kuitenkin tunne, ettei hänellä ollut oikeutta opiskella mitä hän itse halusi, vaan hänen pitäisi tehdä jotain hyödyllistä kärsivien ihmisten hyväksi. Hän päätti pyrkiä lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta kaikki opiskelupaikat oli jo täytetty.

Rakkaus maalaustaiteeseen vei Valentinin vähäksi aikaa taideopintojen pariin Müncheniin. Palattuaan Venäjälle hän haki ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä Kiovassa. Loistava piirustustaito sai hänet kiinnostumaan anatomiasta ja hänen omien sanojensa mukaan ”epäonnistuneesta taiteilijasta tuli anatomian ja kirurgian taitaja”. Valmistuttuaan lääketieteellisestä loistavin arvosanoin vuonna 1903 hän ilmoitti haluavansa olla koko elämänsä piirilääkärinä. Sota Japania vastaan muutti suunnitelmat; Valentin lähti Punaisen Ristin lääkintäryhmässä Siperiaan Baikaljärven itäpuolelle Tšitan kaupunkiin. Siellä sairaalan johtava lääkäri määräsi hänet kirurgisen osaston johtajaksi. Valinta osoittautui oikeaksi. Valentin teki alusta alkaen vaikeita mutta onnistuneita leikkauksia. Tšitassa hän tapasi sairaanhoitaja Anna Lanskajan ja solmi avioliiton. Perheeseen syntyi sittemmin neljä lasta.

Pian häiden jälkeen nuoripari muutti Ardatovon kaupunkiin Simbirskin läänissä. Valentin sai työpaikan sairaalan johtavana lääkärinä. Työtä oli paljon ja ennen pitkää nuori kirurgi tunsi nääntyvänsä. Hän muutti perheineen Verhni Ljubažin kylään Kurskin läänissä. Mutta sana taitavasta kirurgista oli jo kiirinyt niin kauas, että pieneen kyläsairaalaan jonotettiin pian naapurilääneistäkin. Kerran hän palautti nuoren kerjäläismiehen näön onnistuneella silmäleikkauksella, jonka jälkeen parantunut kokosi koko piirikunnan sokeat hänen vastaanotolleen. Valentin itse suhtautui kaikkiin potilaisiin tasa-arvoisesti eikä suosinut korkeassa asemassa olevia. Vain kiihkoilevia ateisteja kohtaan hän oli ankara ja piti heidän sairauksiaan Jumalan lähettämänä rangaistuksena.

Venäjän vallankumousta edeltävinä vuosina Valentin valmisteli Moskovassa väitöskirjaa alueellisen anestesian eduista tavalliseen paikallispuudutukseen verrattuna. Samalla hän jatkoi kirurgin työtään Saratovin läänissä. Vuonna 1916 hän väitteli lääketieteen tohtoriksi ja alkoi tutkia märkivien haavojen kirurgista hoitoa.

Vallankumouksen alla Valentin sai johtavan lääkärin paikan suuresta sairaalasta Taškentissa. Tapansa mukaan hän uppoutui kokonaan työhön. Pian Valentinin vaimo sairastui ja kuoli tuberkuloosiin, mikä oli Valentinille suuri menetys. Hän pyysi leikkaussaliavustajana työskennellyttä sairaanhoitajaa huolehtimaan lapsista. Tämä suostui, ja Valentin saattoi keskittyä työhönsä niin sairaalassa kuin yliopistossa, jossa hän luennoi anatomiasta ja kirurgiasta.

Valentin osallistui usein paikallisessa seurakunnassa järjestettyihin teologisiin tilaisuuksiin ja puhui niissä itsekin. Vuonna 1921 hänen luentonsa Taškentin hiippakuntakokouksessa teki suuren vaikutuksen kuulijoihin. Piispa Innokenti kutsui hänet erilleen ja sanoi: ”Tohtori, teidän täytyy ryhtyä papiksi!” Valentin itse ei ollut koskaan ajatellutkaan pappeutta, mutta hetkeäkään epäröimättä hän suostui piispan ehdotukseen. Jo seuraavana sunnuntaina hänet vihittiin diakoniksi ja viikon kuluttua papiksi.

Tästä eteenpäin Valentin yhdisti kirurgin, opettajan ja papin tehtävät. Hän oli sunnuntaisin katedraalissa toimittamassa jumalanpalveluksia. Piispa Innokenti antoi hänen tehtäväkseen erityisesti opetuspuheiden pitämisen. Iltaisin teologisissa keskustelutilaisuuksissa hän puhui ajankohtaisista hengellisistä aiheista. Arkipäivinä hänellä oli kirurgin työnsä. Yliopistolla hän luennoi viitta päällään ja papinristi kaulassa. Kuuluisan professorin ja kirurgin pappisvihkimys oli kaupungissa sensaatio. Monet piispat ja papit olivat vallankumouksen jälkeen joutuneet todistamaan uskostaan omalla verellään. Muutamat papit taas olivat peloissaan luopuneet pappeudestaan. Ja samaan aikaan professori Valentin Vojno-Jasenetski otti vastaan pappisvihkimyksen!

Valentin osallistui myös suosittuihin julkisiin väittelytilaisuuksiin erään luopiopapin kanssa, joka teki ateistista propagandaa koko Keski-Aasian alueella. Kahden vuoden mittaan järjestettiin useita tilaisuuksia, joissa isä Valentin yleensä saattoi uskonluopion niin noloon valoon, että tämä alkoi jo pelätä koko tilaisuuksia. Myöhemmin tuo luopio sairastui syöpään. Kuolinvuoteellaan hän herjasi ja sadatteli niin, että kommunistiseen puolueeseen kuuluvat sairaanhoitajatkin kieltäytyivät hoitamasta häntä.

1920-luvun alussa ”Elävänä kirkkona” tunnettu neuvostovallan tukema ryhmittymä alkoi ottaa hiippakunnan kirkkoja haltuunsa. Kansa joutui hämmennyksiin ja piispa Innokenti oli pakotettu pakenemaan kaupungista. Isä Valentin ja isä Mihail Andrejev kokosivat patriarkka Tiihonille uskolliset papit ja seurakuntalaiset pohtimaan ilman piispaa jääneen hiippakunnan tilannetta. Osallistujat, jotka tunsivat isä Valentinin hengellisyyden ja uskonlujuuden, päättivät valita hänet Taškentin piispaksi. Kaupunkiin karkotukseen tuomittu Ufan piispa Andrei (Uhtomski) vihki hänet salaa munkiksi ja antoi hänelle nimen Luukas evankelista Luukkaan mukaan, joka oli lääkäri ja ikonimaalari. Piispaksi vihkimistä varten Luukas matkusti Samarkandin lähelle Pendžikentin kaupunkiin, jossa kaksi muuta piispaa oli kärsimässä karkotustuomiotaan. Liturgia ja piispaksi vihkiminen toimitettiin salaa pienessä kirkossa suljettujen ovien takana. Vihkimyksestä ilmoitettiin patriarkka Tiihonille, joka vahvisti sen hetkeäkään epäröimättä.

Heti Taškentiin palattuaan piispa Luukas toimitti liturgian. Kymmenen päivän kuluttua hänen valmistautuessaan toimittamaan toista liturgiaa hänet pidätettiin. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja vakoilusta Englannin hyväksi. Piispa Luukas karkotettiin kahdeksi vuodeksi Siperiaan. Ensimmäisessä karkotuspaikassaan Jeniseiskissä hän toimitti jumalanpalveluksia samassa talossa, jossa asui. Kaupungin kirkoissa hän ei käynyt, koska ne olivat ”Elävän kirkon” kannattajien hallussa. Hän sai myös luvan harjoittaa kirurgin ammattia kaupungin sairaalassa. Toiset lääkärit huomasivat kuitenkin pian menettävänsä potilaita pyhälle Luukkaalle. He kantelivat viranomaisille, ja ennen pitkää Luukas karkotettiin syrjemmäksi Jenisein sivujoen Angaran varrelle ja sitten edelleen Turuhanskiin.

Turuhansk oli juuri jäänyt ilman lääkäriä ja Luukas sai luvan harjoittaa ammattiaan kaupungin sairaalassa. Hän teki useita vaikeita leikkauksia. Leikkaussalissa hänellä oli ikoni ja lampukka. Ennen jokaista leikkausta hän rukoili ja piirsi jodilla ristinmerkin potilaan ruumiiseen. Luukkaan tulon myötä Turuhanskin kirkollinen elämä elpyi. Kaupungin ainoa pappi ja seurakuntalaiset siirtyivät ”Elävän kirkon” piiristä takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Tämä ei miellyttänyt valtiollista poliisia, joka kielsi Luukasta siunaamasta potilaita sairaalassa ja pitämästä opetuspuheita kirkossa. Kun Luukas kieltäytyi noudattamasta annettuja ohjeita, hänet karkotettiin Jäämeren rannalle.

Matka reellä talvipakkasessa oli verrattavissa kuolemantuomioon, mutta pyhä Luukas tunsi, että Jeesus Kristus oli itse tukemassa ja vahvistamassa häntä. Hän vietti talven surkeissa mökeissä, joissa ikkunalasin virkaa teki paksu jäälaatta. Kerran häntä pyydettiin kastamaan lapsi. Käsillä ei ollut sen enempää toimituskirjaa, liturgisia vaatteita kuin mirhavoidettakaan. Pyhä Luukas ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän teki pyyhkeestä epitrakiilin. Mirhavoitelun hän korvasi panemalla kätensä kastetun päälle ja kutsumalla Pyhää Henkeä kuten apostolit aikoinaan.

Pian sama valtiollisen poliisin virkailija, joka oli karkottanut Luukkaan Jäämerelle, lähetti reen hakemaan hänet takaisin Turuhanskiin. Yksi leikkausta odottava potilas oli kuollut jäätyään ilman hoitoa ja talonpojat olivat nousseet vaatimaan, että kaupunkiin oli saatava pätevä kirurgi. Luukas sai jatkaa työtään sairaalassa.

Tammikuussa 1926 piispa Luukkaan karkotus päättyi ja hän palasi Taškentiin. Seuraavana syksynä Venäjän kirkkoa johtava metropoliitta Sergei halusi nimittää hänet piispaksi toiseen hiippakuntaan. Taškentissa tuolloin oleskeleva metropoliitta Arseni (Stadnitski) neuvoi kuitenkin Luukasta pysymään Taškentissa, minkä tämä tekikin. Myöhemmin hän tosin katui tuota päätöstä. Kolme seuraavaa vuotta pyhä Luukas asui Taškentissa yksityishenkilönä; hänellä ei ollut virkaa hiippakunnassa eikä yliopistossa. Hän piti kotonaan ilmaista lääkärin vastaanottoa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän palveli kirkossa. Hänen nauttimansa kunnioitus ja arvostus ärsyttivät viranomaisia, jotka etsivät tilaisuutta pidättääkseen hänet.

Tilaisuus tarjoutui vuonna 1930. Erään professori Mihailovskin poika oli kuollut tulirokkoon, minkä jälkeen professori ajautui mielenhäiriöön. Hän yritti herättää pojan ruumiin henkiin verensiirroilla ja teki lopulta itsemurhan. Lesken pyynnöstä pyhä Luukas antoi luvan professorin kirkolliseen hautaamiseen.

Kommunistiviranomaiset saivat tästä syyn syyttää Luukasta professorin murhasta ja siitä, että tämä oli uskonnollisessa fanaattisuudessaan halunnut estää kuolleen herättämisen tieteen avulla. Erikoiset syytteet eivät tuohon aikaan vaatineet tuekseen todisteita. Kuulustelujen jälkeen piispa Luukas pidätettiin. Hän oli kokonaisen vuoden vankilassa tukahduttavassa sellissä, jossa hänen terveytensä huononi ja häntä vaivanneet sydänsairaudet pahenivat entisestään. Viimein hänet tuomittiin karkotettavaksi pohjoiseen kolmeksi vuodeksi.

Tätä toista karkotusta Luukas piti helppona. Hän asui Arkangelissa, jossa hän sai toimia kirurgina. Karkotusaikanaan hän kehitti uuden menetelmän märkivien haavojen hoitamiseksi. Hänet kutsuttiin Leningradiin, jossa hänelle luvattiin mahdollisuus tieteelliseen työhön, jos hän luopuisi pappeudestaan, mutta Luukas kieltäytyi tarjouksesta.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1933 Luukas matkusti Moskovaan. Hänelle tarjottiin muutamia vapaita piispan virkoja, mutta hän kieltäytyi niistä, mitä hän myöhemmin katui. Hänet oli vallannut voimakas halu perustaa kirurginen instituutti, jossa hän olisi voinut välittää eteenpäin vuosien aikana hankkimaansa lääketieteellistä kokemusta. Terveysministeriö ei kuitenkaan myöntänyt tarvittavaa lupaa. Luukas oli tienhaarassa. Muutaman vuoden etsinnän jälkeen hän sai lääkärin paikan pienestä sairaalasta lähellä Taškentia. Hän sai jälleen tehdä leikkauksia ja pitää kirurgian luentoja asiantuntijoille. Häntä kuitenkin vaivasi se, että hän oli kieltäytynyt ottamasta vastuulleen hiippakuntaa, ja lisäksi hän epäili, oliko hänen kirurgintyönsä sittenkään Jumalan tahdon mukaista. Pian hän sairastui trooppiseen kuumetautiin, jota seurasi verkkokalvon irtoaminen. Luukas piti sitä Jumalan rangaistuksena. Hän joutui matkustamaan silmäleikkaukseen Moskovaan, mutta menetti näön toisesta silmästään.

Vuonna 1934 ilmestyi kymmenen vuoden valmistelun jälkeen Luukkaan kirja märkivien haavojen kirurgisesta hoidosta. Siitä tuli lääketieteen klassikko, josta otettiin useita painoksia. Luukas sai myöhemmin kirjasta Stalinin palkinnon ja se toi hänelle myös kansainvälistä tunnustusta. Hän sai johtaakseen kirurgisen osaston taškentilaisessa sairaalassa.

Vuonna 1937 neuvostovalta aloitti järjettömän vainon kaikkia kristittyjä ja jopa alkuvuosien kommunistijohtajia vastaan. Miljoonia ihmisiä vietiin keskitysleireille. Pyhä Luukas pidätettiin yhdessä Taškentin piispan ja kirkolle uskollisena pysyneen papiston kanssa. Heitä syytettiin kirkollisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta. Luukkaan syytteeseen lisättiin vielä vakoilu ja potilaiden surmaaminen leikkauspöydällä.

Luukas protestoi kirurgisen ja lääketieteellisen työn keskeyttämistä vastaan aloittamalla nälkälakon. Kuulustelujen aikana häntä pidettiin eristyssellissä, häntä herjattiin ja hakattiin. Kahdesti häntä kuulusteltiin yhtä mittaa kolmetoista vuorokautta sokaisevan kirkkaassa valossa. Vuoroa vaihtavat kuulustelijat pommittivat häntä kysymyksillä antamatta hänen nukkua hetkeäkään. Viimein kidutusten ja kuulustelujen näännyttämä Luukas pakotettiin allekirjoittamaan vapisevalla kädellä tunnustus neuvostovastaisesta toiminnasta. Vaikeiden sydänvaivojen ja turvotuksen vuoksi hänet sijoitettiin vankilan sairaalaan. Seuraavana kesänä 1938 häntä kuulusteltiin vielä kerran. Nyt paremmissa voimissa hän kielsi syyllisyytensä ja totesi neuvostovallan aikana vain julistaneensa evankeliumia ja omistautuneensa lääketieteelliseen työhön.

Piispa Luukas karkotettiin kolmannen kerran, nyt viideksi vuodeksi Krasnojarskin alueelle Siperiaan. Monien vaikeuksien ja takaiskujen jälkeen hän sai työtä pienestä aluesairaalasta yli sadan kilometrin päässä Krasnojarskista. Paikkakunnalla ei ollut kirkkoa, joten hän kävi rukoilemassa läheisessä metsikössä. Toisen maailmansodan alettua Krasnojarskiin perustettiin suuri sotilassairaala. Pyhä Luukas tarjosi heti kirurgin kokemuksensa sen käyttöön. Pian hänet nimitettiin alueen kaikkien sairaaloiden konsultoivaksi lääkäriksi. Jälleen kerran hän uppoutui kokonaan työhön.

Luukkaan karkotustuomion päätyttyä kesällä 1942 hänet nimitettiin heti Krasnojarskin piispaksi. Monen vuoden tauon jälkeen hän palasi piispalliseen työhön. Samalla hän toimi edelleen kirurgina sotilassairaalassa. Hiippakunnan tila oli äärimmäisen huono. Koko Itä-Siperiassa ei neuvostoviranomaisten mukaan ollut ainoatakaan toimivaa kirkkoa. Piispa Luukas osallistui vuoden 1943 kirkolliskokoukseen, joka valitsi metropoliitta Sergein patriarkaksi. Samalla Luukas sai arkkipiispan arvon ja hänestä tuli kirkon hallintoelimen pyhän synodin pysyvä jäsen.

Vuonna 1944 sotilassairaala siirtyi Tamboviin. Siirron myötä Luukas nimitettiin Tambovin piispaksi. Hänen saarnansa kokosivat kirkkoon kansaa, myös älymystöä ja jopa ei-uskovia. Kahden vuoden aikana hiippakunnassa avattiin 24 kirkkoa.

Patriarkka Sergein kuoleman jälkeen piispa Luukas vaati, että uusi patriarkka tulisi valita salaisella äänestyksellä, kuten vuosien 1917−1918 kirkolliskokous oli päättänyt. Tästä seurasi, ettei häntä päästetty kirkolliskokoukseen, joka valitsi patriarkaksi Aleksi I:n (Simanski, 1945−1970). Tambovissa viranomaiset kantelivat, että Luukkaalla oli sairaalan työhuoneessaan ikoni ja että hän rukoili ennen leikkauksia. He eivät kuitenkaan voineet olla myöntämättä hänen lääketieteellisiä ansioitaan. Sodan päätyttyä vuonna 1945 hänelle myönnettiin valtiollinen kunniamerkki toiminnasta sodan aikana. Patriarkka Aleksi myönsi hänelle briljanttiristin kanto-oikeuden klobukissa (piispanpäähineessä).

Varsinaisen piispallisen työnsä pyhä Luukas teki kuitenkin Simferopolin arkkipiispana Krimillä, jossa hän palveli vuodesta 1946. Korkeasta 70 vuoden iästään ja sairauksistaan huolimatta hän antautui kohentamaan sodan ja vainojen kurjistaman hiippakunnan tilaa. Hän ei mielistellyt eikä kumarrellut vallanpitäjiä. Hän vaati, että uskontoasiainvaltuutetun tuli kutsua häntä ”esipaimeneksi” eikä käyttää siviilinimeä. Piispa Luukas otti suojelukseensa papit, jotka olivat kärsineet Kristuksen tähden vankiloissa ja karkotuksessa, ja antoi heille parhaat seurakunnat. Holtittomiin pappeihin hän suhtautui ankarasti.

1940-luvun puolivälissä piispa Luukas viimeisteli kauan valmistelemansa kirjan nimeltä ”Henki, sielu ja ruumis” (Duh, duša i telo), jossa hän vastusti virallista tieteen ja uskonnon vastakkainasettelua. Hän joutui kirjoittamaan kirjan ilman teologista lähdekirjallisuutta, mutta siitä huolimatta se levisi itse tehtyinä kopioina uskovan älymystön keskuudessa.

Pyhä Luukas toimitti jumalanpalvelukset erittäin hartaasti ja vaati samaa papistolta. Hän piti myös erinomaisia opetuspuheita, eikä ainoastaan sunnuntaisin ja juhlapäivinä vaan myös arkisin liturgian jälkeen. Koko piispuutensa aikana hän piti yli 1250 saarnaa. Simferopolissa kansa kuunteli harmaantunutta piispavanhusta, jolla oli runsaasti elämänkokemusta ja hengellistä ymmärrystä ja joka oli viettänyt yksitoista vuotta vankiloissa ja karkotuksessa; hänellä jos kenellä oli moraalinen oikeus opettaa ja kutsua kuulijoita kilvoittelemaan Kristuksen nimessä. Kirkkokansan joukossa oli kuitenkin aina myös valtion kätyreitä, jotka kantelivat hänen rohkeista saarnoistaan eteenpäin ja yrittivät saada hänet vaiennettua, mutta turhaan.

Krimille tultuaan piispa Luukas toimi muutaman vuoden konsultoivana lääkärinä ja kirurgina ja piti lääketieteen luentoja entiseen tapaansa viitta päällään ja piispan panagia (ikoniriipus) kaulassaan. Kun häntä kehotettiin luennoimaan siviiliasussa, hän kieltäytyi siitä jyrkästi, eikä enää saanut lupaa opettaa. Sen sijaan hän avasi kotonaan ilmaisen lääkärin vastaanoton. Hänellä oli pohjaton halu auttaa ihmisiä ja hän pystyi tekemään nopeasti, jopa yhdellä silmäyksellä, tarkan diagnoosin.

Vuonna 1956 pyhä Luukas sokeutui kokonaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimittamasta liturgiaa ulkomuistista, pitämästä opetuspuheita ja johtamasta hiippakuntaa. Rohkeasti hän vastusti kirkkojen sulkemisia ja viranomaisten jatkuvasti keksimiä uusia vainotoimenpiteitä. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta ja myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja hänen rukoustensa kautta tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Sokeuduttuaan hän saneli muistelmansa.

Pyhä Luukas toimitti viimeisen liturgiansa jouluna 1960. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle 29.5./11.6. vuonna 1961. Hautajaisiin kokoontui hiippakunnan papisto ja suuri joukko uskovia. Viranomaisten estelyistä huolimatta hautajaissaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti kirkosta hautausmaalle, ja koko reitin varrelle oli siroteltu ruusuja. Pyhän Luukkaan haudasta tuli nopeasti pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Ukrainan ja Venäjän ohella pyhää Luukasta kunnioitetaan erityisesti Kreikassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.