Kirkkokalenteri

Pyhä Narkissos oli Jerusalemin 30. piispa apostolien jälkeen ja 18. piispa sen jälkeen, kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin ja karkottaneet juutalaiset pyhästä kaupungistaan keisari Hadrianuksen hallituskaudella. Yli 80 vuoden iästään huolimatta hänet valittiin piispaksi, 180-luvun tienoilla. Korkeasta iästään välittämättä Narkissos toimi hyvin aktiivisesti kirkon asioiden hoitajana. Vuonna 195 hän johti yhdessä Kesarean piispa Teofiloksen kanssa kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin pääsiäisen ajankohta sunnuntaiksi (juutalaisuudessa pääsiäinen alkoi nisankuun 14. päivänä).

Narkissoksen kautta kerrotaan tapahtuneen monia ihmeitä. Kerran, kun pääsiäisyön palveluksessa oli öljy loppunut, hän muutti rukouksellaan veden öljyksi, jolla lamput sitten valaistiin. Hänen pyhyytensä ei miellyttänyt paheellisia ihmisiä, jotka panettelivat häntä vannoen levittämiensä valheiden olevan totta. Vaikka kukaan järkevä ihminen ei uskonut syytöksiä, pyhä Narkissos ei halunnut herättää pahennusta ja vetäytyi salaa autiomaahan. Hänen tilalleen nimitettiin useita piispoja peräjälkeen. Vuosien kuluessa Jumala rankaisi Narkissoksen panettelijoita ja syytökset unohtuivat. 

Monien suureksi yllätykseksi ja kansan riemuksi pyhä Narkissos palasi erämaasta vielä Jerusalemin piispan istuimelle, vaikka oli jo sadan vuoden ikäinen. Viimeisinä vuosina häntä avusti pyhä Aleksanteri Jerusalemilainen (12.12.), kappadokialainen piispa, joka oli tullut Jerusalemiin pyhiinvaeltajana. Hänet saatiin suostuteltua luopumaan Kappadokian piispan istuimesta ja jäämään Jerusalemiin. Kun pyhä Narkissos lopulta nukkui pois peräti 116 vuoden iässä 210-luvun puolivälissä, pyhästä Aleksanterista tuli hänen seuraajansa Jerusalemin piispana.

Pyhä marttyyri Afra syntyi Kyproksella 200-luvun loppupuolella. Jotkut ovat ehdottaneet hänen nimensä perusteella, että hän olisi ollut afrikkalaista alkuperää. Varma tieto on säilynyt siitä, että Afra mestattiin keisari Diocletianuksen vainoissa vuonna 304 Augsburgissa, joka on Saksan vanhimpia kaupunkeja (perustettu jo 15 eKr.). 

Afran kerrotaan olleen Kyproksen kuninkaan tytär. Kun kuningas surmattiin, kuningatar Hilaria pakeni Afran kanssa Roomaan ja omisti tyttärensä rakkauden jumalattarelle Venukselle. Afra suostutteli äitinsä muuttamaan hänen kanssaan Augsburgiin, koska haaveili pääsevänsä kuningattareksi ja syrjäseudulla tämä kenties onnistuisi.

Varoja kerätäkseen Afra perusti Augsburgiin ilotalon kolmen ystävättärensä kanssa. Espanjan Gironan piispa Narcissus oli paennut Diocletianuksen vainoja ja etsi majapaikkaa. Hän päätyi tietämättään majataloon, jota Afra ystävättärineen hoiti. Afra valmisti hänelle aterian ja liikuttui piispan ruokarukouksesta niin, että heittäytyi maahan tämän jalkojen juureen. Hieman myöhemmin hän jo otti kasteen. Afra sulki ilotalonsa, minkä jälkeen pettyneet asiakkaat ilmiantoivat hänet kristittynä. Kristittyjen vainot puhkesivat pian myös Augsburgissa. Afra vietiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Hänet sidottiin puunrunkoon ja mestattiin. Afran äiti ja kolme ystävätärtä kääntyivät hekin kristinuskoon. He elivät pitempään, mutta kärsivät myöhemmin marttyyrikuoleman tulessa.

Afran äidin Hilarian kerrotaan rakennuttaneen kappelin. Sen tiedetään toimineen pyhiinvaelluskohteena ainakin vuodesta 565 saakka, ja sen ympärillä toimi luostari vuosina 1012–1802. Nykyisin paikalla on Pyhien Ulrichin ja Afran basilika, jossa säilytetään myös Afran reliikkejä. Pyhälle marttyyri Afralle on omistettu useita kirkkoja muuallakin kuin Augsburgissa.

Pyhittäjä Dometios eli Persiassa 300-luvulla. Jo nuoruudessaan hän kääntyi kristinuskoon Uar-nimisen28 kristityn vaikutuksesta. Dometios lähti Persiasta Mesopotamian Nisibikseen, missä hänet kastettiin ja vihittiin munkiksi eräässä luostarissa. Muutamat munkit kuitenkin kohtelivat häntä huonosti, joten hän siirtyi Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin Theodosiopolikseen.29 Luostaria johti arkkimandriitta Urbelos, joka vietti ankaran askeettista elämää. Sanottiin, että hän ei ollut 60 vuoteen maistanut lämmintä ruokaa eikä koskaan käynyt pitkäkseen makuulle vaan nukkui seisaallaan sauvaan nojaten. Tässä luostarissa Dometios vihittiin diakoniksi, mutta kun Urbelos halusi vihkiä hänet papiksi, Dometios ei pitänyt itseään arvollisena vaan piiloutui autiolle vuorelle Syyrian Kyrrhokseen. Tieto hänestä levisi paikallisten asukkaiden keskuuteen, jotka alkoivat vaeltaa hänen luokseen parantuakseen tai saadakseen muuta apua. Hän auttoi kaikkia ja käännytti monia kristinuskoon. 

Kun keisari Julianos Luopio (361–363) saapui Persian vastaisella sotaretkellään tuolle seudulle, hänen sotilaansa löysivät pyhittäjän ja hänen oppilaansa rukoilemassa eräässä luolassa. Keisarin käskystä he muurasivat luolan suun umpeen. Näin pyhittäjät voittivat itselleen marttyyrin kruunun.

Abba Hyperekhios kilvoitteli 300-luvulla Egyptin autiomaassa. Hänet tunnetaan vain muutamista opetuksistaan, jotka ovat säilyneet erämaaisien opetusten kokoelmissa.

Abba Hyperekhios opetti: ”Kuuliaisuus on munkin paras koristus. Kuuliaisuuden saavuttanutta Jumala kuulee ja hän voi seistä luottavaisena Ristiinnaulitun vieressä, koska Hän oli kuuliainen ristinkuolemaan asti.” Hän sanoi myös: ”Kuiskauksillaan käärme ajoi Eevan ulos paratiisista. Niin myös se, joka puhuu pahaa lähimmäisestään, on käärmeen kaltainen, sillä hän turmelee kuuntelijansa sielun.” Abba Hyperekhios opetti myös: ”Anna ajatustesi olla aina taivasten valtakunnassa, niin saat sen pian perinnöksesi.” Sekä: ”Tarkkaavainen munkki muuttaa yön päiväksi rukouksessaan. Pakottaen sydäntään hän saa kyyneleet vuotamaan ja vetoaa taivaan armoon.”

Abba Or vietti 300-luvulla vuosikausia yksinäisyydessä syvällä Egyptin autiomaassa harjoittaen ankaraa askeesia. Hän söi pelkkiä raakoja yrttejä ja joi vettä silloin, kun sitä löytyi. Vaikka hän eli kaukana kaikesta asutuksesta, hän rukoili yötä päivää kaikkien ihmisten pelastuksen puolesta. Myöhemmin hän viittasi itseensä kertoessaan kilvoittelijasta, jolle enkeli oli kolmen vuoden ajan tuonut taivaallista ravintoa, joka teki hänet kykenemättömäksi maistamaan muuta ruokaa. 

Kun abba Or oli jo iäkäs, enkeli ilmestyi hänelle unessa ja pyysi häntä ottamaan vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen, ja lupasi, että heiltä ei puuttuisi autiomaassa mitään, mitä he tarvitsivat. Hänen ohjattavakseen kerääntyi sadoittain veljiä harjoittamaan luostarielämää. Kun uusi kuuliaisuusveli tuli, vanhus rakensi hänelle savimajan omin käsin ja antoi sen veljelle sitten, kun oli valmistanut kaiken niin, että tämä pystyi rukoilemaan minkään häiritsemättä. Eräänä päivänä, kun hän oli rakentamassa tällaista keljaa yhdessä abba Teodoroksen kanssa, he sanoivat toisilleen: ”Mitä me tekisimme, jos Jumala tulisi nyt tänne?” Kumpikin palasi kyynelsilmin omaan keljaansa.

Vanhus eli autiomaassa yli 90-vuotiaaksi. Hänellä oli pitkä valkoinen parta; hän näytti aivan enkeliltä ja säteili hengellistä Jumalan läsnäoloa. Hän otti itse vastaan kaikki kävijät ja pestyään heidän jalkansa opetti heille ortodoksista elämää ja kehotti heitä sitten rukoilemaan ja kiittämään kaikkivaltiasta Jumalaa. Hänelle oli suotu armo tuntea kaikki pyhät kirjoitukset ja selittää niitä, vaikka hän ei osannut edes lukea.

Abba Or ei koko ikänään koskaan valehdellut, vannonut tai lausunut turhaa sanaa. Pyhälle Sisoes Suurelle, joka pyysi häneltä pelastuksen sanaa, hän vastasi: ”Asetan itseni kaikkien ihmisten alapuolelle.”

Abba Or ohjasi oppilaitaan taivaallisella viisaudella ja kehotti heitä tekemään elämänsä yhdeksi lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän vetosi veljiin, ettei heidän keljoillaan lausuttaisi yhtään sopimatonta sanaa. Kirkossa yhteisissä palveluksissa veljet seisoivat hengellisen isänsä tavoin niin hartaassa tarkkaavaisuudessa, että he näyttivät kylpevän valossa, ikään kuin he olisivat jo olleet taivaassa enkelien ja valittujen joukossa.
 

Pyhä Victricus syntyi vuoden 330 tienoilla Escaut’n alueella Ranskassa lähellä nykyistä Belgian rajaa. Hän oli sotilas Rooman armeijassa mutta anoi tribuunilta eroa palveluksesta voidakseen palvella Kristusta. Tribuuni suuttui, ruoskitutti Victricuksen ja heitätti hänet vankilaan. Oikeudenkäynnissä Victricus tuomittiin kuolemaan, jotta toiset sotilaat eivät noudattaisi hänen esimerkkiään. Mestauslavalla pyöveli puhui hänelle röyhkeästi mutta menetti saman tien näkönsä. Pyöveli päätti vapauttaa Victricuksen ja kääntyä kristinuskoon. 

Victricus lähti saarnaamaan evankeliumia Gallian kelteille, joita pidettiin barbaareina ja joiden asuinseudulla kristinusko ei ollut juuri lainkaan levinnyt. Hänen julistuksensa ansiosta kelttien seuduilla oli pian runsaasti munkkeja, vihkiytyneitä neitsyitä ja hurskaita kristillisiä perheitä. Vuoden 386 tienoilla Victricuksesta tuli Rouenin piispa. Rouen oli ollut siihen asti mitätön paikkakunta, mutta hänen piispakaudellaan siitä tuli kukoistava uusi Jerusalem, jossa laulettiin ylistysveisuja joka puolella. Yhdessä pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kanssa hän perusti uusia seurakuntia. Hän matkusti myös Britanniaan ratkaisemaan sikäläisten piispojen ongelmia.

Palatessaan Roueniin Victricus sai pyhän Ambrosius Milanolaisen (7.12.) lähettämät pyhien reliikit ja rakennutti kirkon, johon ne sijoitettiin. Kirkon vihkimispalveluksessa hän sanoi itsestään: ”Te näette edessänne vuosien kuluessa koetellun sotilaan, joka on vanhentunut taisteluissa, karaistunut väsymyksessä ja valvomisessa. Hän ei anna mitään arvoa nykyiselle elämälle lukuun ottamatta sen yhteyttä ikuisuuteen eikä koskaan pidä itseään niin rikkaana kuin pidellessään käsissään pyhien reliikkejä. Heidän asuinpaikkansa on taivaassa, mutta he ovat täällä meidän vierainamme, joille me voimme osoittaa rukouksemme.”

Vanhoilla päivillään piispa Victricus joutui matkustamaan Roomaan (403) puolustautuakseen paavin edessä, kun häntä oli paneteltu harhaoppiseksi. Hänen opetustaan Pyhästä Kolminaisuudesta syytettiin vääräksi, mutta hän kumosi syytteet selkeästi. Roomasta palattuaan pyhä piispa Victricus palasi Roueniin ja nukkui pois vuosien 407–410 tienoilla kansan rakkauden ja ihailun ympäröimänä.

Hurskaita keisarinnoja Ireneä ja Pulkheriaa muistellaan ortodoksisuuden puolustajina. Hurskaasta keisarinna Pulkheriasta on kerrottu 10. syyskuuta ja 17. helmikuuta.

Ateenassa vuoden 752 tienoilla syntyneestä Irenestä tuli keisari Leo IV:n vaimo. Leo oli harhaoppinen ikonienraastaja, mutta Irene kunnioitti salaa pyhiä ikoneja myös vainojen aikana. Kun keisari sai tietää siitä, hän katkaisi suhteensa Ireneen. Leon kuoltua vuonna 780 Irenestä tuli sijaishallitsija, koska heidän poikansa Konstantinos VI oli vasta 10-vuotias. Irene alkoi heti tukea ortodoksisen uskon palauttamista. Hän puolsi pyhän Tarasioksen (25.2.) valitsemista patriarkaksi ja kutsui koolle seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Kun Irene parantui verenvuodosta Eläväksitekevän lähteen Jumalanäidin kirkossa, hän täytti kiitokseksi pyhäkön runsailla lahjoilla ja mosaiikeilla. Hän rakennutti myös sairaaloita sekä majapaikkoja ja hautausmaan köyhille. Alamaiset kiintyivät Ireneen ja kunnioittivat sekä hänen hurskauttaan että hänen haluaan helpottaa ihmisten elämää.

Irenen poika siirsi äitinsä syrjään vallasta vuonna 790, mutta seitsemän vuotta myöhemmin Irene palasi valtaistuimelle, valtakunnan ensimmäisenä omissa nimissään hallitsevana keisarinnana, kunnes Nikeforos I syrjäytti hänet (802). Irene vetäytyi luostariin, jonka hän oli perustanut Prinssisaarelle. Sen jälkeen hänet karkotettiin Mytileneen Lesboksen saarelle, missä hän antoi sielunsa Jumalan käsiin elokuun 9. päivänä vuonna 803. Hänet haudattiin Prinssisaaren luostariin, mutta hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Pyhittäjä Teodosios syntyi Ateenassa hurskaaseen perheeseen vuoden 862 tienoilla ja sai vanhemmiltaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Kuullessaan kirkossa luettavan pyhien voittoisista kilvoituksista hän tunsi aina halua jäljitellä heitä. Vanhempiensa kuoltua Teodosios jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, lähti pois kotiseudultaan ja jättäytyi pyhittyneen vanhuksen ohjaukseen. Kun Teodosios oli vihitty munkiksi, hän vetäytyi Argoksen seudulle Peloponnesokselle, mistä hän löysi sopivan paikan hesykastiselle elämälle. Teodosios tahtoi vain keskustella Jumalan kanssa sisäisessä rukouksessa. Innokkaasti hän antautui sekä sielullisiin että ruumiillisiin kilvoituksiin. Hänestä tuli todellinen taivaallinen ihminen ja maanpäällinen enkeli. Jumala jopa katsoi Teodosioksen arvolliseksi näkemään pyhän Johannes Edelläkävijän, joka ilmestyi hänelle ja innoitti häntä rakennuttamaan nimelleen omistetun kirkon erakkolan lähelle.

Koko kilvoituselämänsä ajan pyhä Teodosios joutui taistelemaan himoja ja pimeyden voimia vastaan. Palkinnoksi hänen kestävyydestään Jumala antoi hänelle armon tehdä ihmeitä ja parantaa sairaita. Teodosioksen maine levisi nopeasti koko seudulle, ja monet saivat häneltä apua niin sielunsa kuin ruumiinsakin vaivoihin. Paholainen ei kuitenkaan tyytynyt tappioonsa vaan sai kateelliset ihmiset levittämään huhua, että Teodosios harrastaa magiaa. Nämä syytökset päätyivät myös Argoksen piispan Pietarin korviin, joka pelkäsi skandaalia ja tutkimatta asiaa päätti karkottaa pyhän miehen hiippakunnastaan.

Jumala ei kuitenkaan hylkää uskollisia palvelijoitaan. Noihin aikoihin Konstantinopolin patriarkka kutsui piispa Pietarin jossakin kirkollisessa asiassa patriarkaattiin. Illalla Pietari näki unessa Teodosioksen, ja samaan aikaan patriarkka sai tismalleen saman ilmestyksen. Unessa Teodosioksen viattomuus kävi ilmeiseksi. Pietari kiiruhti takaisin Argokseen tehdäkseen oikeutta Teodosiokselle. Tämä otti piispan vastaan pitäen kädessään palavia suitsutushiiliä käden tästä vahingoittumatta. Pietari pyysi häneltä anteeksi ja ihaillen hänen hyveitään vihki hänet heti diakoniksi ja sitten papiksi. Itse hän piti Teodosiosta herranaan.

Kun Teodosios oli saanut ilmestyksessä tiedon maallisen vaelluksensa päättymisestä, hän kutsui koolle oppilaansa ja kehotti heitä vielä viimeisen kerran elämään Jumalan tahdon mukaan ja olemaan armeliaita köyhille. Kolme päivää myöhemmin pyhittäjä Teodosios antoi sielunsa iloiten Jumalan haltuun kiittäen Häntä kaikesta. Tämä tapahtui vuonna 921.

Pyhässä Teodosioksessa asunut armo ei hylännyt hänen ruumistaan, vaan siitä alkoi kummuta parantumisia niille, jotka uskoen lähestyvät hänen reliikkejään. Ne sijoitettiin hänelle omistettuun kirkkoon lähellä Pyhän Johannes Kastajan kirkkoa. Lukuisien ihmeiden takia hänet tunnetaan myös nimellä Teodosios Parantaja. Pyhän Teodosioksen luostari sijaitsee Nafplioksen kaupungin lähistöllä Peloponnesoksella. Vuodesta 1942 lähtien se on toiminut nunnaluostarina.
 

Pyhittäjä Pimen syntyi fyysisesti sairaana ja sairasti läpi elämänsä, mutta hengellisesti hän oli terve ja puhdas. Moneen kertaan hän pyysi vanhemmiltaan lupaa mennäkseen luostariin, mutta nämä eivät antaneet suostumustaan. Kerran kun Pimen oli kuolemaisillaan, vanhemmat veivät hänet Kiovan luolaluostariin ja pyysivät munkkeja rukoilemaan hänen puolestaan. Munkit eivät kuitenkaan pystyneet rukouksillaan parantamaan Pimeniä, sillä Pimen itse rukoili salaa sairautensa jatkumista, koska tiesi vanhempiensa vievän hänet kotiin heti, jos hän paranisi. Eräänä yönä kaikkien nukkuessa Pimenille ilmestyi joukko enkeleitä igumenin ja munkkiveljien hahmossa. He vihkivät hänet munkiksi ja ojensivat hänelle palavan tuohuksen sanoen, että se palaisi 40 vuorokautta. Enkelit myös ilmoittivat, että Pimen paranisi sairaudestaan vasta kuolemansa edellä.

Kirkkoveisuun herättäminä munkit kokoontuivat Pimenin keljaan luullen hänen kuolleen. Heidän hämmästyksekseen kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pimen makasi vuoteellaan ilosta loistaen, munkiksi puettuna ja kädessään palava vihkimiskynttilä. Veljestön kysymyksiin hän vastasi, että igumeni oli käynyt vihkimässä hänet munkiksi antaen hänelle nimen Pimen. Näistä ihmeellisistä tapahtumista kuultuaan igumeni totesi, että Pimen oli saanut munkkivihkimyksen Jumalalta, ja antoi hänen jäädä luostariin.

Pimen sairasti luostarissa vuosien ajan. Hänestä huolehtivat veljet majoittivat hänen keljaansa toisen sairaan munkin voidakseen huolehtia heistä samalla kertaa, mutta lopulta he alkoivat lyödä laimin tehtävänsä ja sairaat jäivät vaille hoitoa. Silloin Pimen kysyi toiselta sairaalta, olisiko tämä valmis hoitamaan häntä, jos paranisi. Munkki myöntyi ja Pimenin rukousten voimalla hän parani nopeasti. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin muuttui huolimattomaksi ja alkoi inhota sairaasta Pimenistä lähtevää lemua. Lopulta munkki muutti toiseen keljaan, mutta sairastui heti vakavasti ja kärsi hirvittävästä janosta, eikä kukaan ymmärtänyt tulla hänen avukseen. Kun Pimen sai tietää asiasta, hän totesi: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7). Hän ei kuitenkaan halunnut kostaa pahaa pahalla, vaan käski sairasta munkkia nousemaan ylös ja tulemaan luokseen. Sairas parani välittömästi ja meni pyytämään Pimeniltä anteeksi. Pimen muistutti hänelle, että sairaat ja sairaita hoitavat saavat taivaassa kärsivällisyydestään yhtäläisen palkkion. Hän itse sanoi kestävänsä sairautensa vaivat ilolla pyytämättä itselleen tervehtymistä ja luottaen siihen, että hän kärsivällisyydellään voittaa omakseen ikuisen elämän. Näiden opetusten vahvistamana liikuttunut munkki alkoi taas huolehtia Pimenistä, joka puolestaan ei koskaan lakannut kiittämästä Jumalaa.

Pyhittäjä Pimen sairasti vielä 20 vuotta. Hänen kuolemansa aattona kolmen tulipatsaan nähtiin kohoavan luostarin yllä. Aamulla Pimen heräsi täysin terveenä. Hän kiersi hyvästelemässä kaikki veljet, paransi sairaat ja osallistui kirkossa pyhään ehtoolliseen. Sitten hän meni pyhittäjä Antonin luolaan ja osoitti paikan, johon toivoi tulevansa haudatuksi. Veljestön puoleen kääntyen hän sanoi juhlallisesti: ”He, jotka vihkivät minut munkiksi, ovat tulleet noutamaan sieluni.” Pyhittäjä Pimen asettui vuoteelle ja antoi sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1110.

Pyhittäjä Merkuri oli alkujaan Kiovan luolaluostarin munkki, joka valittiin Smolenskin piispaksi. Mongolikaani Batun joukot surmasivat hänet Smolenskissa vuonna 1247. Hänen kuolemansa jälkeen hänen reliikkinsä ajelehtivat ihmeellisellä tavalla Dnepriä pitkin Kiovaan, jossa ne haudattiin luolaluostarin lähempään luolastoon.

Pyhittäjä Nikanor syntyi Tessalonikassa vuonna 1491. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja varakkaita mutta surivat lapsettomuuttaan, kunnes lopulta vuosien jälkeen saivat lapsen pyhän suurmarttyyri Menaksen ilmestyttyä heille. He kasvattivat poikaansa huolellisesti, opettivat hänet rakastamaan pyhiä kirjoituksia ja ruokkivat hänen sieluaan rakkaudella hyveisiin. Vanhempien kuoltua Nikanor jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja pukeutui enkelien asuun eli vihkiytyi munkiksi. Vaikka hän asui yhä kotonaan, hän jäljitteli pyhien isien kilvoituksia ja vietti suurimman osan yöstä rukouksessa kädet taivasta kohti kohotettuina. Piispakin ihaili hänen innokasta kilvoitteluaan ja pojan vastusteluista huolimatta vihki hänet diakoniksi ja sitten papiksi. Piispa antoi hänen vastuulleen katedraalin jumalanpalvelukset ja niiden hyvän järjestyksen säilyttämisen.

Kun Nikanor oli 37-vuotias, hän kuuli eräänä yönä äänen, joka kehotti häntä vetäytymään Kallistratosvuorelle Grevenan alueelle, Aliakmonjoen vasemmalle rannalle. Sieltä hän löytäisi hiljaisen paikan, jossa voisi keskittyä kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Nikanor jakoi pois lopunkin omaisuutensa ja lähti Tessalonikasta kohti Grevenaa. Matkan varrelle osuneissa kylissä hän opetti ihmisiä. Hän vietti jonkin aikaa Sarakinan kylässä, missä hän sai aikaan monia ihmeitä kristittyjen parhaaksi. Maineen leviäminen alkoi vaivata Nikanoria, joten hän vetäytyi Kallistratosvuorelle vaikeapääsyiseen luolaan. Siellä hän saattoi paastota ankarasti ja rukoilla lakkaamatta. Paholainen ei kuitenkaan sietänyt hänen edistymistään, ja pyhä kilvoittelija joutui kestämään loputtomasti koettelemuksia, joista hän selvisi voittajana Kristuksen ristin ja nimen voimalla.

Pyhän Nikanorin askeettiset kilvoitukset ja äärimmäinen köyhyys eivät voineet jäädä tuntemattomiksi. Erityisesti pyhittäjä Dionysios Olymposlainen (23.1.) ihaili häntä ja sanoi oppilailleen: ”Katsokaa, mikä aarre on piilotettuna noiden ryysyjen alle!” Kaksi varakasta kristittyä, jotka olivat kuulleet Nikanorista, menivät Kallistratosvuorelle ja pyysivät päästä hänen oppilaikseen. Jumalan mies suhtautui asiaan myötämielisesti, mutta moitti heitä, koska he olivat jättäneet pyhän Dionysioksen tullakseen hänen luokseen. Heidän innokkuutensa mursi kuitenkin Nikanorin vastarinnan ja lopulta hän puki heidät luostarivaatteisiin. Pian yhteisö alkoi kasvaa, kun siihen liittyi muitakin veljiä, niin että luostarin rakentaminen kävi välttämättömäksi. Ensin veljet kunnostivat Pyhän Johannes Edelläkävijän pienen vanhan luostarin, joka oli luolan lähellä. Eräänä yönä rukoillessaan Nikanor kuuli äänen, joka kehotti häntä kiipeämään vuoren huipulle, mistä hän löysi vanhan Kristuksen ikonin.

Nikanor aloitti heti työt munkkiensa ja työmiesten kanssa ja rakensi Kristuksen kirkastumiselle omistetun kirkon ja suuren luostarin, joka vihittiin vuonna 1534. Jo muutaman vuoden kuluttua tähän Kristuksen kirkastumisen luostariin ‒ toiselta nimeltään Zaborda ‒ ja sen sivuluostareihin kuului useita satoja munkkeja ja siitä muodostui maan johtava luostari. Se oli patriarkaalinen ja stauropegiaalinen eli toimi suoraan patriarkan alaisuudessa. Pyhä Nikanor itse loisti siellä kirkkaana tähtenä, ja kristittyjä tuli joukoittain hänen luokseen joko pyrkiäkseen luostariveljiksi tai kuuntelemaan hänen opetuksiaan ja parantumaan sairauksistaan. Jokainen sai niistä itselleen sen mitä tarvitsi, kukin uskonsa ja katumuksensa mukaan.

Kun pyhä Nikanor oli saattanut loppuun Jumalan hänelle uskoman tehtävän, hän kutsui kolme päivää ennen kuolemaansa koolle kaikki munkkinsa ja luovutti heille testamenttinsa. Siinä hän kehotti heitä olemaan uskollisia pyhien isien traditioille ja noudattamaan pyhän Sabbaan typikonia, olemaan armeliaita ja kannustamaan toinen toistaan. Hän myös antoi määräyksen, jolla kielsi lapsilta ja naisilta pääsyn luostariin, ja antoi ohjeita uuden igumenin valitsemiseen. Kristuksen kirkastumisen juhlana elokuun 6. päivänä pyhä Nikanor otti vielä vastaan kaikki uskovat, jotka olivat tulleet viettämään tätä suurta juhlaa, vaikka oli jo sairauden heikentämä. Heti kun hän juhlan jälkeen vetäytyi keljaansa, ankara kuume iski häneen. Seuraavana päivänä hän vaipui kuolonuneen (1549), ja hänet haudattiin Johannes Edelläkävijän kappeliin, missä hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä.

Luonnonkauniin metsäisen vuoriston keskellä sijaitseva Pyhän Nikanorin luostari oli kuuluisa koulustaan, joka toimi vuoteen 1912 saakka. Luostari tunnettiin myös suurista muona- ja viinivarastoistaan, joista kaikille vieraille osoitettiin avokätistä vieraanvaraisuutta. Kreikan itsenäistymistaistelun aikana luostari oli tärkeä tukikohta osin juuri tästä syystä. Luostarin toiminta hiipui 1900-luvulla, mutta viime aikoina on alettu valmistella sen toiminnan elvyttämistä.

Pyhittäjä Teodora syntyi Neamtsin alueella Moldovassa 1600-luvun puolivälissä. Hän meni naimisiin, mutta perheeseen ei syntynyt lapsia, ja aviopuolisot päättivät mennä kumpikin tahollaan luostariin. Teodora vihittiin nunnaksi Varzarestin skiitassa Buzaun alueella. Pian turkkilaiset hyökkäsivät ja tuhosivat luostarin. Teodora pakeni hengellisen äitinsä Paissian kanssa vuorille, jossa he kilvoittelivat useita vuosia ankarassa ilmastossa taistellen demonien hyökkäyksiä vastaan. 

Paissian kuoltua Teodora sai Jumalalta käskyn asettua Sihlavuorelle kuuluisan Neamtsin luostarin lähistölle. Kolmen vuoden ajan hän asui luolassa eläen kuin toinen Maria Egyptiläinen. Jo luostarielämänsä alussa hän oli saanut Jumalalta sydämen rukouksen armolahjan. Niinpä hän vietti kaikki yönsä rukoillen kädet taivasta kohti kohotettuina, kunnes nousevan auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa. Suotuaan itselleen kahden tunnin lepohetken hän jatkoi rukouskilvoitustaan. Hän söi vain joka toinen päivä vähän kuivaa leipää ja villiyrttejä. Juomakseen hän keräsi sadevettä kalliohalkeamaan, joka tuli sittemmin tunnetuksi Teodoran lähteenä. Hän ei koskaan laskeutunut vuorelta asutulle seudulle ja kilvoitteli vailla inhimillistä lohdutusta tai muuta apua kuin Jumalan armo. Ainoastaan Sihastrian skiitan rippi-isä Paavali kävi aika ajoin tuomassa hänelle pyhän ehtoollisen ja antamassa hengellisiä ohjeita. Isä Paavalin nukuttua kuolonuneen Teodora jäi täysin yksin. 

Eräänä päivänä muutamat nunnat, jotka olivat paenneet turkkilaisten verilöylyä, saapuivat pyhän Teodoran piilopaikkaan. Hän luovutti heti keljansa heille. Itse hän vetäytyi luolaan jatkamaan kilvoitustaan kiinnittämättä huomiota sen enempää ruumiin tarpeisiin kuin demonien voimattomiin hyökkäyksiin. Kerrotaan, että kerran vuorille eksyneet turkkilaiset hyökkäsivät Teodoran kimppuun. Hän polvistui rukoukseen ja ihmeellisesti luolan seinämä aukeni, niin että hän pääsi pakenemaan ja piiloutumaan metsään. 

Ajan kuluessa Teodoran vaatteet kuluivat rievuiksi. Linnut palvelivat häntä tuoden hänelle leivänmurusia Sihastrian luostarin trapesasta. Viimein igumeni, joka oli pannut linnut merkille, käski kahden munkin seurata niitä. Valopylväs johdatti munkit yön halki Teodoran piilopaikkaan. Teodora oli juuri rukoilemassa, hänen ruumiinsa oli kohonnut ilmaan ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkaina kuin aurinko. Hän joutui vakuuttamaan munkeille, että hän oli ihminen eikä ilmestys. Pyydettyään tulijoilta viitan alastoman ruumiinsa suojaksi hän kutsui heidät sisään. Teodora kertoi munkeille elämästään ja pyysi, että he lähettäisivät papin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Seuraavana päivänä pappi tuli kahden veljen saattamana. Heti kun Teodora oli nauttinut ehtoollisen, hänen sielunsa erkani ruumiista, ja ympäristöön levisi taivaallinen tuoksu. 

Tieto suuren askeetin kuolemasta levisi nopeasti ja uskovat alkoivat käydä hänen haudallaan. Vuoden 1830 tienoilla Teodoran maalliset jäännökset siirrettiin Kiovan luolaluostariin. Hänen kilvoituspaikkansa on kuitenkin armon pyhittämä ja yhä tänäänkin sairaita paranee juotuaan vettä pyhittäjä Teodoran lähteestä Sihlan skiitassa.

Pyhä Joosef syntyi vuonna 1799 raunioituneessa luostarissa Kapsassa Kreetan kaakkoisosassa, minne hänen vanhempansa olivat asettuneet paetessaan turkkilaisia. Koska Joosefilla ei ollut mahdollisuutta saada koulutusta, hän opetteli ulkoa jumalanpalvelustekstejä. Vähitellen kuitenkin Joosefin villi luonteenlaatu sai hänet unohtamaan varhaislapsuutensa hurskauden. Vanhemmat katsoivat parhaaksi lähettää hänet työhön kaukaisiin paikkoihin, jotta hän ei joutuisi rettelöihin kylässä asuvien turkkilaisten kanssa. Tämä eristäytyminen kuitenkin vain korosti hänen taipumuksiaan. 

Joosefin mentyä naimisiin hänen vaimonsa yritti epätoivoisesti hillitä häntä, mutta turhaan. Kerran Joosef oli käynyt sunnuntaina myymässä halkoja yhdessä vaimonsa kanssa, joka ei ollut onnistunut taivuttamaan häntä pyhittämään lepopäivää. Kun hän sitten palasi kotiinsa, hänen nuorempi tyttärensä makasi kuoliaaksi palaneena hänen talonsa edessä. Tämä tapaus järkytti Joosefia sydämen pohjia myöten ja muutti kokonaan hänen elämänsä. Hän palasi asumaan kylään ja Jumalan armon vaikutuksesta hänestä tuli lempeä, rakkaudellinen ja hurskas mies. 

Vuonna 1841 tapahtui, että Joosef vaipui uneen, jota kesti 40 tuntia. Herättyään hän kertoi näystä, jossa enkeli oli näyttänyt hänelle taivaan ja helvetin. Pian hän paransi halvaantuneen vanhan naisen. Tämän jälkeen Jumala verhosi hänet armollaan. Kouluja käymättömän miehen suusta alkoi virrata hengellistä opetusta ja hän paransi monia sairauksia. Turkkilaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta ja uhkailivat häntä vankilalla tai karkotuksella, mutta kun Joosef oli parantanut alueen turkkilaisen paššan pojan, hän sai jatkaa kutsumustaan. 

Seitsemän kuukauden kuluttua Joosef väsyneenä saamiinsa kunnianosoituksiin päätti ryhtyä viettämään kilvoituselämää pienessä raunioituneessa Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarissa Kapsassa, missä hänet oli kastettu ja vihitty avioliittoon. Perheensä hän jätti Jumalan kaitselmuksen haltuun. Joosefin hyveitten valo ei kuitenkaan sallinut hänen elää pitkään rauhassa uudessa paikassaan. Luostarin vaikeapääsyisyydestä huolimatta uskovia alkoi tulvia hänen luokseen pyytämään hänen esirukouksiaan ja neuvojaan, ja hän joutui kunnostamaan keljoja munkeiksi pyrkiville. Lopulta Joosef päätti uudistaa koko luostarin. Uusi kirkko vihittiin vuonna 1863 ja Joosef otti munkiksivihkimyksen.

Kun Joosef oli viettänyt neljä vuotta (1866–1870) jonkin matkan päässä Pyhän Sofian luostarissa, hän palasi Kapsaan ja vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta ankaraa askeettista elämää valmistautuen kuolemaansa, jonka lähestymisen Jumala oli hänelle ilmoittanut. Hän otti vastaan uskovia ja ohjasi heitä noudattamaan hyveitä ja elämään hurskaasti. Hänellä oli tapana sanoa: ”Ilman lähimmäisenrakkautta kaikki on turhaa.” Joosef jakoi kävijöille Jumalan armoa ihmeiden kautta, mutta ennusti samalla kärsimyksiä, joita he joutuisivat kokemaan Kreetan vallankumouksen ja sisällissodan aikana.

Joosef sai vielä ilmestyksen, jossa enkeli näytti hänelle Jerusalemin pyhät paikat, minkä jälkeen Joosef kuvaili niitä kuin olisi itse käynyt paikan päällä. Pian tämän jälkeen hän vaipui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1874. Hänen kallisarvoiset reliikkinsä, jotka vuodattavat ihmeitä ja parannuksia, nostettiin esiin ja asetettiin kunnioitettaviksi toukokuun 7. päivänä 1982. Ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi pyhän Joosefin virallisesti vuonna 2004, ja hänen muistopäivänsä siirrettiin Kristuksen kirkastumisen juhlan varjosta sitä seuraavaksi päiväksi. 

Pyhittäjä Antoni (Aleksander Putilov) oli pyhittäjä Moisei Optinalaisen (16.6.) nuorempi veli. Hän syntyi vuonna 1795. Veljensä tavoin hän suuntautui nuoresta pitäen luostarielämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän 21-vuotiaana liittyi Roslavlin metsässä kilvoittelevaan erakkoyhteisöön, jossa hänet uskottiin yhteisössä viisi vuotta olleen veljensä Moisein hengelliseen ohjaukseen ja vihittiin munkiksi. Pian veljekset siirtyivät paikallisen piispan siunauksella Optinan luostariin. He rakensivat sinne omin käsin skiitan, josta tuli Optinan luostarin hengellinen sydän ja kuulujen ohjaajavanhusten asuinpaikka. Antoni nimitettiin skiitan esimieheksi 30-vuotiaana. Hän seurasi tehtävässä pyhittäjä Moiseita, joka oli valittu Optinan luostarin igumeniksi. 

Antoni johti Optinan skiittaa 14 vuotta. Hänen aikanaan skiittaan alkoi kerääntyä hengellisesti kokeneita kilvoittelijoita. Monet heistä olivat iäkkäitä ja Antoni palveli usein itse arkisissa kuuliaisuustehtävissä. Samalla hän säilytti poikkeuksellisen kuuliaisuutensa pyhittäjä Moiseita kohtaan. Veljekset ymmärsivät hyvin hengellisen ohjauksen arvon ja merkityksen. Ohjaajavanhusperinteen synty ja kukoistus Optinassa onkin juuri heidän ansiotaan. 

Vuonna 1839 Antoni nimitettiin Pyhän Nikolaoksen luostarin johtajaksi Malojaroslavetsiin. Hänen oli vaikea erota omin ponnistuksin rakentamastaan Optinan skiitasta, jossa hän oli kaikkien rakastama, sekä veljestään ja hengellisestä ohjaajastaan Moiseista. Lisäksi hän kärsi avoimista säärihaavoista, jotka olivat ajoittain hyvin tuskalliset. Johtajan tehtävän hoitaminen vieraissa oloissa oli hänelle mitä suurin risti. 

14 vuoden kuluttua Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) vetosi Kalugan piispaan, joka salli Antonin palata Optinan skiittaan vanhuudenlepoon. Siellä Antoni eli vielä 12 vuotta pysytellen erillään luostarin ja skiitan asioista. Hän vältti jopa neuvojen antamista ihmisille ja tyytyi vain lohduttamaan luokseen tulevia. Pyhittäjä Moisein kuoleman jälkeen hän sulkeutui 40 päiväksi keljaansa rukoilemaan tämän puolesta eikä pystynyt puhumaan veljestään kyyneltymättä. 

Heikkenevästä terveydentilastaan huolimatta Antoni osallistui kaikkiin jumalanpalveluksiin, luki keljarukoussääntönsä ja tutki jatkuvasti pyhien isien kirjoituksia. Hänellä oli paljon hengellisiä lapsia, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Viisi kuukautta ennen kuolemaa hänet vihittiin suureen skeemaan. Antoni antoi sielunsa Herralle vuonna 1865 ja hänet haudattiin veljensä pyhittäjä Moisein viereen.

Valamon luostarin pappismunkki Alipi maalasi Jumalanäidin ihmeitätekevän Valamolaisen ikonin vuonna 1878. Jumalanäiti on poikkeuksellisesti kuvattu ikonissa avojaloin ja Kristus-lapsella on kädessään valtakunnanomena. Ikonin valmistuttua se sijoitettiin vanhan pääkirkon eteiseen. 1890-luvulla ikoni päätyi varastoon, josta se löytyi erityisen näyn perusteella.

Jumalansynnyttäjä ilmestyi vaikeaa nivelreumaa sairastavalle Natalia Andrejevalle ja kannusti häntä tulemaan pyhiinvaellusmatkalle Valamoon, jossa hän paranisi. Natalia tuli Valamoon pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin vuotuisena juhlana kesäkuussa 1887. Hän kävi rukoilemassa pyhittäjäisien haudalla ja osallistui jumalanpalvelukseen. Juuri ennen paluumatkaa hän näki Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkossa Jumalanäidin ikonin, jossa Neitsyt Maria oli esitetty juuri sellaisena kuin Natalia oli nähnyt hänet näyssään. Kyyneliä vuodattaen Natalia osti kynttilän ja sytytti sen ikonin eteen. Pietariin palattuaan hän tunsi sairautensa helpottavan. Myöhemmin Natalia kävi toistamiseen Valamossa, mutta ei enää löytänyt ikonia samasta paikasta eikä sitä näkynyt muuallakaan. 

Vuonna 1897 Natalia tuli Valamoon kolmannen kerran. Perillä hän rukoili palavasti, että löytäisi kaipaamansa ikonin. Yöllä hän näki unen, jossa harmaapartainen vanhus osoitti hänelle varastoon unohtuneen ikonin. Unen perusteella ikoni löydettiin ja Natalia sai ilosta itkien suudella ja kunnioittaa rakastamaansa Jumalanäidin ikonia. Palattuaan Pietariin hän huomasi vointinsa kohentuvan koko ajan ilman mitään lääkitystä. Lopulta hän oli täysin terve.

Valamon Jumalanäidin ikonin kunnioitus alkoi Natalian ihmeellisestä parantumisesta. Ikonia säilytetään Valamon luostarissa Heinäveden Papinniemessä, jossa se on sijoitettu näkyvälle paikalle pääkirkon etuosaan. Ikonin juhlapäivää on vietetty Suomessa elokuun 7. päivänä vuodesta 1987 lähtien. 

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.