26.11.2020

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. Alypios Styliitta (+ 700-l.)

p. Nikon, katumuksen saarnaaja (+ n. 1000)

Epistola
1. Tim. 3:1–13

1. Tim. 3:1–13

1 Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. 2 Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, 3 ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. 4 Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. 5 Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? 6 Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. 7 Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan. 8 Myös seurakunnanpalvelijoiden on oltava arvokkaita ja vilpittömiä. He eivät saa käyttää liikaa viiniä eivätkä tavoitella omaa hyötyään. 9 Heidän tulee tuntea uskon salaisuus ja pitää omatuntonsa puhtaana. 10 Myös heidät on ensin tutkittava, ja kun heidät on todettu moitteettomiksi, he saavat ryhtyä hoitamaan tehtäväänsä. 11 Samoin tulee naisten olla arvokkaita, eivätkä he saa puhua muista pahaa. Heidän on oltava raittiita ja kaikessa luotettavia. 12 Seurakunnanpalvelijan on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään. 13 Ne, jotka hoitavat virkansa hyvin, saavat arvostetun aseman ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.

Luuk. 18:31–34
Luuk. 18:31–34

31 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: "Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. 32 Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, 33 ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista." 34 Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Päivän synaksario

26.11.

Pyhä Jaakob eli 400-luvun alussa erakkona Antiokian pohjoispuolisilla kukkuloilla. Hän oli pyhän Maronin (14.2.) oppilas mutta osoittautui hengellistä isäänsäkin suuremmaksi. Jaakob kilvoitteli kokonaan ilman keljaa tai luolaa eläen avoimen taivaan alla säästä riippumatta. Auringon paahde poltti häntä kesällä, ja talvisin hän selviytyi usein ainoastaan paikallisten talonpoikien ansiosta, jotka saivat toisinaan kaivaa hänet esiin lumen alta. Jaakob eli vain Jumalalle unohtaen mielestään kaikki ruumiilliset tarpeet ja taistellen ruumiin raskautta vastaan. Hänellä oli raskaat kahleet sidottuna ristiin ruumiinsa ympäri, ja mielensä hän keskitti hiljaiseen mietiskelyyn ja psalmien luentaan. Ulkona elävänä hän ei voinut sulkeutua yksityisyyteen, vaan hän otti kaikki tulijat vastaan lämpimästi ja pitkämielisesti, vaikka kärsikin aina joutuessaan keskeyttämään kanssakäymisensä Jumalan kanssa. Hän oli niin kärsivällinen, ettei alkanut hyvästellä vieraitaan ennen kuin yö oli jo koittamassa, vaikka kärsi suolistosairauden aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa. Mutta hän oli myös vapaa ihmiskunnian tarpeesta ja turhamaisuudesta. Sairastuttuaan toisen kerran hän otti vastaan ystäviensä antaman lääkityksen ajattelematta, että hänen maineensa suurena kilvoittelijana saattaisi kärsiä.

Jaakobin maine oli niin suuri, että kun hän sairastui vakavasti ja hänen huhuttiin tekevän kuolemaa, naapurikylän väkeä alkoi tulla havittelemaan hänen pyhää ruumistaan. Silloin Jaakobia omanaan pitäneen lähikaupungin miehet lähtivät aseet kädessä karkottamaan tunkeilijat. Kiviä heitellen ja nuolia ampuen he saivat naapurikyläläiset poistumaan, mutta Jaakob ei kuollutkaan vaan toipui sairaudestaan.

Eräälle pariskunnalle oli syntynyt monta lasta mutta kaikki olivat kuolleet. Viimeisen syntyessä isä vei sen Jaakobin siunattavaksi ja lupasi antaa lapsen Jumalalle, mikäli Jumala sallisi sen elää. Nelivuotiaana lapsi sairastui ja todettiin jo kuolleeksi. Isä ajatteli täyttävänsä lupauksensa joka tapauksessa: vaikka lapsi oli kuollut, isä otti sen ruumispaareilta ja lähti viemään sitä Jumalan miehelle. Pyhä Jaakob otti lapsen vastaan, asettui polvilleen ja alkoi rukoilla. Illansuussa lapsi virkosi ja kysyi isäänsä. Myöhemmin piispa Teodoret Kyrroslainen, joka kirjoitti Jaakobin elämäkerran, tapasi itse kyseisen lapsen.

Jaakob oli tottunut taistelemaan pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan. Hän näki myös puhtaita hengellisiä ilmestyksiä, muun muassa Johannes Kastajan. Henkien erottamiskykyisenä hän tuki alueen ortodoksisia piispoja näiden kamppailussa markionilaisuutta vastaan. Hän paransi rukouksillaan sairaita mutta ei pyytänyt terveyttä itselleen. Toimittuaan oman aikansa siunauksena ihmiskunnalle pyhä Jaakob nukkui pois rauhassa.

Pyhä Akakios eli eräässä luostarissa Latrosvuorella Vähän-Aasian alueella kuudennella vuosisadalla. Hänen ohjaajavanhuksensa oli ankara, kärsimätön ja helposti vihastuva. Hän moitti ja herjasi Akakiosta – ja hakkasi niin, että tämä oli mustelmilla.

Akakios kesti kaiken nöyrästi ja vaieten ajattelematta pahaa vanhuksestaan. Lähellä eli joku toinen hengellinen vanhus, joka seurasi ihmetellen Akakioksen kärsivällisyyttä. Hänen oli tapana kysyä tältä: ”Kuinka voit tänään, veli Akakios? Oletko saanut hyötyä vai kärsinyt vahinkoa?” Silloin Akakios näytti milloin mustuneen silmänsä, turvonneen niskansa tai ruhjotun päänsä. ”Hyvä, hyvä”, sanoi vanhus. ”Kestä ja palkkasi on suuri.”

Kun Akakios oli elänyt yhdeksän vuotta kuuliaisena armottomalle ohjaajavanhukselleen, hän yhtäkkiä kuoli. Silloin hänen vanhuksensa meni tuon toisen hengellisesti kokeneen vanhuksen luo ja sanoi: ”Veli Akakios on kuollut.” Tämä ei uskonut. Niinpä Akakioksen vanhus vei hänet hautausmaalle. Toinen vanhus seisahtui Akakioksen haudalle ja kysyi: ”Veli Akakios, oletko kuollut?” Silloin haudasta kuului vastaus: ”Isä, kuinka on mahdollista, että kuuliaisuutta harjoittanut kuolisi?” Akakioksen vanhus kauhistui kuultuaan nämä sanat ja lankesi itkien haudalle. Hän päätti viettää loppuelämänsä katumuksessa lähellä oppilaansa hautaa. Pyhä Johannes Siinailainen kertoo Akakioksesta teoksessaan Portaat.

Pyhä Basolus (Basle) syntyi Limogesissa vuoden 555 tienoilla. Nuoruudessaan hän palveli sotilaana, mutta jätti sitten maailman ja sen taistelut taakseen. Hänet vihittiin munkiksi Verzyssä, Reimsin lähistöllä. Basolus eli 40 vuotta erakkomunkkina kukkulalla kaupungin vieressä. Hänen ympärilleen tuli oppilaita ja hän saavutti mainetta ihmeidentekijänä. Pyhä Basolus kuoli vuoden 620 tienoilla.

Alypios syntyi Vähän-Aasian Adrianopoliksessa keisari Herakleioksen aikana (610–641). Hänen äitinsä näki raskaana ollessaan näyn, jossa lampaalla oli sarvina kaksi palavaa kynttilää. Ne kuvasivat sitä Hengen hehkua, joka pojassa olisi palava: armon valoa, jonka kaikki saisivat nähdä. Kun Alypios oli kolmevuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti jätti pojan piispa Teodoroksen huostaan, jotta lapsi saisi oppia kirjoituksia ja valmistautua kirkon palvelemiseen.

Seuraavan piispan aikana Alypios vihittiin diakoniksi, ja hän alkoi palvella kirkonhoitajana. Hän hoiti tehtäviään tunnollisesti, mutta hänen Kristuksen rakkauden haavoittama sielunsa kaipasi erakkoelämän ahdasta ja kapeaa polkua. Lopulta hän kuunteli omatuntonsa ääntä, antoi tavaransa köyhille ja kertoi hurskaalle äidilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle ja jäävänsä luostarielämään. Äiti ei vastustellut eikä yrittänyt pitää poikaansa väkisin luonaan vaan heittäytyi itkien hänen syliinsä, ylisti Jumalaa poikansa rohkeasta päätöksestä ja antoi hänelle siunauksensa.

Alypios lähti matkaan salaa, jotta piispa tai kaupunkilaiset eivät yrittäisi estää häntä. Kun Alypios oli päässyt Eukhaitaan asti, piispa tavoitti hänet pyhän Teodoroksen juhlapäivänä (17.2.) ja vaati häntä palaamaan kotiin. Murehtiessaan asiaa Alypios näki näyn, jossa Betlehemin, Nasaretin ja Jerusalemin pyhät paikat olivat salaisesti läsnä hänen kotikaupungissaan. Alypios ymmärsi Jumalan tahtovan sen hänen kilvoituspaikakseen. Alypios löysi Adrianopoliksen eteläpuoliselta kukkulalta paikan, jossa oli vesilähde, ja rakensi sinne itselleen pienen kappelin ja keljan. Mutta piispa halusi Alypioksen elävän kirkon tuntumassa ja tukitutti lähteen saadakseen Alypioksen palaamaan lähemmäksi maailmaa ja palvelemaan kirkkoa.

Alypios oli kuitenkin vakaasti päättänyt jättää maailman ja asettui kaikkien karttamalle vanhalle hautausmaalle, jossa oli pakanauskontojen aikaisia hautakiviä ja pyhäkköjä. Hän valitsi kilvoituspaikakseen erään vanhan monumentin. Siihen kuului pylväs, jonka päässä oli koristehahmo, puoliksi härkä ja puoliksi leijona. Alypios irrotti patsaan ja asetti sen paikalle ristin. Myöhemmin hän rakennutti paikalle pyhälle Eufemialle omistetun kappelin, jonka hänen ystävänsä kustansivat. Alypios oli noin 30 vuoden ikäinen vetäytyessään kirkon vieressä olleeseen pienen keljaansa. Hän antoi paaston, valvomisen ja rukouksen puhdistaa sieluaan. Pahojen henkien ehdotukset hän ajoi pois ristinmerkillä ja pyhien kirjoituksien tultakestävillä sanoilla.

Pyhän Alypioksen maine alkoi levitä, ja hänen luokseen tuli koko ajan enemmän väkeä pyytämään hänen siunaustaan. Sävyisänä ja kuunteluhaluisena hänelle oli helppo puhua, eikä kenenkään tarvinnut lähteä saamatta tuntea hengellistä iloa. Jatkuva kanssakäyminen ei kuitenkaan ollut hänelle itselleen hyväksi. Alypios päätti asettua pylvään päähän, johon tehtiin pieni puukatos suojaksi säätä vastaan. Pylvään päässä ei ollut tilaa asettua pitkäkseen, joten Alypios kilvoitteli seisaallaan. Hän seisoi elävänä pylväänä tuulessa ja sateessa, helteellä ja pakkasella.

Marttyyrien kärsimykset kestivät vain hetken, mutta Alypios kilvoitteli omistautuen jokapäiväiseen marttyyrikilvoitukseensa 53 vuoden ajan. Kun pahat henget ahdistivat häntä ja uhkasivat heitellä häntä kivenmurikoilla, hän pyysi pylvään lähellä asunutta äitiään tuomaan hänelle kirveen. Alypios hakkasi pois suojan, joka hänellä oli pylvään päässä, ja huusi olevansa valmis kuolemaan kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos. Pahat henget kauhistuivat hänen horjumatonta uskoaan.

Pyhä Alypios oli kaikkien nähtävänä kuin valo lampunjalassa, ja hänen hyveensä kirkkaus loisti kaikille. Apostolien tavoin hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”. (1. Kor. 4:9) Ihmisiä vaelsi joukoittain pylvään luokse pyytämään Alypioksen siunausta, ja muutamat tulijoista tahtoivat jäädä hänen oppilaikseen. Ensimmäinen näistä oli ylimysnainen nimeltä Eufemia. Toinen tulija oli Eubula, josta tuli pylvään juurelle vähitellen muodostuneen nunnaluostarin igumenia. Heihin liittyi myös Alypioksen äiti, joka ei kuitenkaan poikansa pyynnöistä huolimatta ottanut viittaa ja vihkiytynyt nunnaksi.

Pylvään toiselle puolelle muodostui munkkiluostari. Näin paikalla saattoi kuulla, kuinka veljet ja sisaret lauloivat vuorotellen ylistystä Jumalalle seitsemän kertaa päivässä, ja kaiken keskellä pyhä Alypios seisoi kuin maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen yhdistäen äänensä alhaalta kohoavaan ylistykseen ja kohottaen kätensä kolmiyhteisen Jumalan puoleen koko maailman pelastuksen puolesta. Muutaman kerran jotkut näkivät ylimaallisen valon loistavan pylvään päällä ikään kuin salamoiden ja ukkosenjylyn säestämänä.

Pyhä Alypios sai profetian lahjan ja paransi sairaita. Hän saattoi vihamiehiä sovintoon ja opetti Jumalan viisauden salaisuuksia sekä suullisesti että kirjeitse. Eräänä talvipäivänä hän heitti viittansa kerjäläiselle ja jäi palelemaan pylväänsä päähän vilusta hytisten, kunnes eräs munkkiluostarin veljistä lopulta huomasi hänen tilansa ja toimitti hänelle apua. Alypioksen saama armo tuli myös hänen seuraajiensa osaksi, ja useat heistä päätyivät piispoiksi.

53 vuoden kilvoituksen jälkeen puolet Alypioksen ruumiista halvaantui ja hänen jalkansa herposivat. Viimeiset vuotensa hän makasi toisella kyljellään melkein liikkumatta. Tuskallisten haavaumien ja paiseiden vaivaamana hän siunasi Herran nimeä kuin vanhurskas Job (1:21). Lopulta pyhä Alypios antoi sielunsa Jumalan haltuun 99 vuoden ikäisenä. Kansa riensi kunnioittamaan hänen ruumistaan, jonka edessä eräs riivattu vapautui demonista.

Pyhittäjä Stylianos oli Jumalan valitsema äitinsä kohdusta lähtien. Tämän maailman katoavaiset hyvyydet eivät vetäneet häntä puoleensa. Niinpä hän jakoi perimänsä omaisuuden köyhille ja ryhtyi munkiksi. Luostarissa Stylianos kunnostautui askeettisissa kilvoituksissa ja muutaman vuoden jälkeen ryhtyi asumaan erakkona luolassa. Siellä hän vietti aikansa kolmiyhteisen Jumalan sisäisessä katselemisessa. Näin hän ”riisui yltään vanhan minänsä kaikkine tekoineen” (Kol. 3:9), ja hänestä tuli uusi ihminen Kristuksessa. Koska hän rakasti myös lähimmäistään, Jumala huolehti hänestä lähettäen enkelin tuomaan hänelle ravintoa.

Pian Stylianoksesta tuli otollinen esirukoilija. Erityisesti hän rukoili sairaiden lasten ja lapsettomien naisten puolesta. Niinpä hänet kuvataan ikoneissa kapalolapsi sylissään. Pyhältä Stylianokselta pyydetään edelleenkin apua lasten sairauksiin sekä lapsettomuuteen.

Pyhä Nikon syntyi varakkaaseen perheeseen Pontoksen Trapezuntassa. Jo nuorena hän oli miettiväinen ja harkitseva ja rakasti Jumalaa. Kun hän kerran kierteli perheen maatiloilla, hän liikuttui nähdessään maatyöläisten raskaan raadannan ja köyhät olot. Tämä pani hänet ajattelemaan elämän turhuutta: niin paljon vaivaa ja pettymyksiä lyhyen elämän aikana, joka väistämättä päätyy hautaan yhtälailla köyhien kuin rikkaidenkin kohdalla. Niinpä hän päätti jättää maailman ja liittyä munkkien joukkoon, jotka tekevät työtä iankaikkisen elämän hyväksi.

Salaa omaisiltaan Nikon meni Kultaisen kiven luostariin, joka sijaitsee Pontoksen ja Paflagonian välillä. Parhaillaan liturgiaa toimittava igumeni sai yliluonnollisella tavalla tiedon nuorukaisen tulosta. Hän toivotti tämän tervetulleeksi ja puki heti suureen skeemaan ilman minkäänlaisia koeaikoja. Kokeneimmatkin munkit joutuivat ihmettelemään tulokkaan täydellistä kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja halukkuutta ottaa vastaan ikävimmät tehtävät. Hän myös paastosi ankarasti ja vietti öitään kyynelrukouksessa.

Elettyään kaksi vuotta luostarissa Nikon sai igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäiseen keljaan ja antautua kokonaan rukouselämään. Hän kovensi entisestäänkin paastojaan ja valvomisiaan. Sydämen heltymyksessä hän vuodatti niin runsaasti kyyneleitä, että keljan lattia oli aina märkä. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän itki, hän sanoi, että hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä, kun Jumala salli hänen katsella sisimmässään vanhurskaita odottavia ikuisia hyvyyksiä. Hän itki tuntiessaan oman arvottomuutensa ja pelätessään jäävänsä vaille ikuista elämää, jonka suloisuutta hän sai joka päivä maistaa sydämessään.

Nikon vietti keljassa kaksitoista vuotta saavuttaen autuaallisen himottomuuden ja sydämen puhtauden. Sen jälkeen igumeni sai ilmestyksessä tietää, että Nikonin oli tullut aika vaihtaa sulkeutumisensa apostoliseen kutsumukseen. Hän kehotti pyhää lähtemään sinne, mihin Jumalan kaitselmus hänet johtaisi. Kaikkialla hänen pitäisi julistaa ihmisille Jumalan armoa ja kehottaa heitä Johannes Kastajan ja Vapahtajan itsensä sanoilla: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt. 4:17)

Muutamia päiviä Nikonin lähdön jälkeen hänen isänsä tuli palvelijoiden kanssa ottamaan hänet kiinni ja hakemaan kotiin, mutta ihmeellisellä tavalla pyhä pakeni kävellen vuolaan joen poikki. Toisella rannalla hän kumarsi kolme kertaa syvään isälleen ja lähti pois taakseen katsomatta.

Nikon vaelsi ympäriinsä paljain jaloin kuluneessa viitassaan ajattelematta ruokaa ja yösijaa. Hän saarnasi katumusta ja Kristuksen toista tulemista, jonka otaksui olevan lähellä. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän huusi: ”Kadu!” Hän julisti, että pelastukseen tarvitaan sydämen kääntymystä, kyyneleitä ja evankeliumin hengen mukaista elämää. Herran sanoja noudattaen hän ei ottanut matkoilleen mukaan mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, ei rahaa (Luuk. 9:3). Mennen minne Jumala häntä johti ja kohdaten monenlaisia Paholaisen kiusauksia hän pani kaiken toivonsa iankaikkiseen elämään.

Saarnattuaan kolme vuotta Nikon purjehti Kreetalle, jonka keisari Nikeforos Fokas oli hiljattain vapauttanut pitkästä ja raskaasta arabien miehityksestä. Moraali oli siellä vaikeiden aikojen jäljiltä alhaisella tasolla. Nikon vietti saarella seitsemän vuotta kuuluttaen katumuksen sanomaa ja auttaen suuresti kristillisen elämän elpymistä. Sitten hän meni Manner-Kreikkaan, saarnasi Peloponnesoksella ja jatkoi matkaansa Ateenaan, jossa sai hyvän vastaanoton. Sieltä hän siirtyi Euboian saarelle, missä ihmiset riensivät kuuntelemaan häntä öin ja päivin. Hänen sanojaan vahvistivat ihmeet ja parantumiset, ja monet kääntyivät ja alkoivat viettää hurskasta ja pyhää elämää.

Vielä Nikon meni Theeben kautta Korinttoon ja sieltä edelleen etelämmäksi Peloponnesokseen aina Spartaan saakka (noin vuonna 910). Sieltä lähdettyään hän sairastui ja vietti jonkin aikaa jossakin luolassa, johon hänen rukouksillaan puhkesi terveyttä tuottava lähde.

Spartassa oli alkanut raivota rutto, ja kun Nikon oli toipunut omasta sairaudestaan, sen asukkaat tulivat pyytämään häntä avuksi kaupunkiinsa. Rutto lakkasi hänen rukouksiensa avulla ja hän päätti viettää loppuelämänsä Spartan alueella. Asukkaat rakastivat häntä suuresti ja turvautuivat kaikissa vaivoissaan hänen rukouksiinsa. Piispa Teopemptoksen siunauksella Nikon alkoi hengellisten lastensa tuella rakennuttaa kaupunkiin mahtavaa kirkkoa. Monta ihmeellistä tapahtumaa edisti työn valmistumista: kallio saatiin poistetuksi, rakennusaineita ja ruokaa työmiehille siunautui. Kirkko saatiin nopeasti valmiiksi ja pyhä muutti asumaan sen yhteyteen. Kohta paikalle syntyi myös pieni luostari hänen oppilaitaan varten.

Joidenkin vuosien kuluttua Nikon tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän keräsi oppilaansa ympärilleen ja kertoi heille elämäntarinansa muistellen Jumalan suuria armotekoja. Hän puhui heille kääntymyksen tarpeellisuudesta ja ylösnousemuksesta, kehotti heitä pitämään rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin tärkeimpänä omaisuutenaan. ”Karttakaa ylpeyttä, pysykää nöyrinä, älkää halveksiko köyhiä, pysykää puhtaina kaikesta pahasta, kaikesta kateudesta ja pahan muistamisesta, antakaa veljillenne anteeksi. Käykää säännöllisesti kirkossa ja usein synnintunnustuksella. Jos noudatatte näitä neuvojani, en koskaan jätä teitä.”

Jätettyään kaikki hengelliset lapsensa Jumalan haltuun Nikon antoi sielunsa Taivaallisen Isänsä käsiin noin vuonna 1000. Spartalaiset pitivät Nikonia heti pyhänä. Hänestä tuli kaupungin suojeluspyhä, ja hänen reliikkejään kunnioitetaan Spartassa edelleen.

Pyhä Innokenti, maallikkonimeltään Ioann (Johannes), syntyi aatelisperheeseen Tšernigovin läänissä noin vuonna 1680. Opiskellessaan Kiovan hengellisessä akatemiassa hän tunsi sydämessään palavaa rakkautta Jumalaan. Päätettyään opintonsa hän liittyi Kiovan luolaluostarin veljestöön ja otti vastaan munkiksivihkimyksen saaden nimekseen Innokenti. Pian hän sai kutsun Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaisen akatemian opettajaksi ja sieltä edelleen pappismunkiksi Aleksanteri Nevskin lavraan, josta hänet lähetettiin suuren Pohjan sodan (1700–1721) viimeisinä vuosina Suomen Turkuun Venäjän laivaston johtavaksi papiksi ja kirkollisen esivallan edustajaksi.[1]

Suuren Pohjan sodan päätyttyä vuonna 1721 Innokenti vihittiin piispaksi ja lähetettiin lähetystyöhön Kiinaan. Matka Venäjän ja Siperian tiettömien taipaleiden halki Baikaljärven rannalle Irkutskiin kesti vuoden ja oli hyvin raskas. Perillä kävi ilmi, että Kiinan hallitus kieltäytyi poliittisen tilanteen ja erinäisten väärinkäsitysten johdosta päästämästä Innokentia maahan, ja tämä joutui asettumaan tilapäisesti Selenginskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin odottamaan uusia ohjeita. Pian piispan seurueen varat loppuivat ja he joutuivat elättämään itsensä venäläisiltä kauppiailta saamillaan lahjoituksilla ja kalastuksella. Hankalasta tilanteesta huolimatta Innokenti ei vaipunut joutilaisuuteen. Hän rukoili, maalasi ikoneja ja saarnasi Jumalan sanaa mongoleille ja burjaateille. Kolmen vuoden kuluttua hän sai synodilta kehotuksen siirtyä Irkutskiin Kristuksen taivaaseen astumisen luostariin. Siellä odotus jatkui vielä kaksi vuotta, kunnes hän vuonna 1727 sai nimityksen Irkutskin hiippakunnan piispaksi.

Uuden laajan hiippakunnan alueella oli tuolloin vain 33 kirkkoa ja neljä luostaria. Paikallinen väestö ei tiennyt mitään evankeliumista, ja ortodoksiset venäläiset olivat vaipuneet moraaliseen rappiotilaan. Pyhä Innokenti alkoi huolehtia kristinuskon julistamisesta mongoleille ja burjaateille. Hän perusti koulun papistoa varten ja pyrki kasvattamaan kristillistä hartautta niin papeissa, maallikoissa kuin luostariasukkaissakin. Koska kirkkojen rakentamisen ei ollut varaa, hän antoi pystyttää useita rukoushuoneita eri puolille hiippakuntaa. Hänen viisaat ja isälliset opetuspuheensa koskettivat kuulijoiden sydämiä ja monet kirjoittivat niitä muistiin.

Pyhä Innokenti oli Irkutskin piispanistuimella vain neljä vuotta ja kolme kuukautta mutta laski tuona lyhyenä aikana lujan pohjan alueen kristilliselle elämälle. Itse hän vaelsi ahdasta puutteen ja murheen täyttämää tietä, mutta suuressa nöyryydessään hän ei valittanut osaansa vaan tunsi kohdallaan Jumalan kaitselmuksen ja huolenpidon. Hän vetäytyi usein rukoilemaan luolaan, jonka Kristuksen taivaaseen astumisen luostarin perustaja Gerasim oli kaivanut itselleen. Yöt pyhä Innokenti vietti rukoilen, tutkien pyhien isien kirjoituksia ja laatien opetuspuheita laumalleen.

Siperian ankara ilmasto ja jatkuva työnteko mursivat esipaimenen heikon terveyden. Hän sairastui ja siirtyi rauhassa Herransa luo vuonna 1731 noin 50 vuoden ikäisenä. Hänen haudallaan on tapahtunut paljon ihmeitä ja siperialaiset kunnioittavat häntä maansa valistajana. Venäjän kirkko viettää pyhän Innokentin juhlaa myös helmikuun 9. päivänä, jolloin muistellaan hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytymistä vuonna 1805.


[1] Venäläisten miehitysaika Suomessa suuren Pohjan sodan aikana tunnetaan nimellä isoviha (1713–1721). Sen aikana Turkuun perustettiin ortodoksinen hengellinen konsistori kirkollista hallintoa varten.

Pyhä Georgios syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Khios-saarella. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen, ja hän kasvoi isänsä ja äitipuolensa hoivissa. Jo pienenä isä pani hänet puunleikkaajan oppipojaksi. Kun hän kerran oli mestarinsa kanssa Paros-saarella tekemässä ikonostaasia johonkin kirkkoon, hän lähti tältä salaa tovereittensa kanssa laivalla mantereelle Kavalan kaupunkiin. Siellä Georgios meni laivapoikien mukana turkkilaisten pellolle kähveltämään meloneja. Vartija kuitenkin näki sen. Muut juoksivat pakoon, mutta Georgios jäi kiinni. Vartija vei hänet muille pelotukseksi turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä kymmenvuotias poikanen peloissaan kielsi uskonsa Kristukseen ja kääntyi islamiin. Hän sai uudeksi nimekseen Ahmed ja eräs turkkilainen otti hänet palvelukseensa.

Vanhemmilla ei ollut mitään tietoa hänestä, kunnes yhtenä päivänä Khioksen satamaan saapui meloneilla lastattu laiva. Mukana oli myös Georgios, jonka eräs hänen sukulaisensa tunnisti. Joku huusi poikaa ja kutsui häntä Ahmediksi. Sukulaismies hämmästyi, mutta Georgios palasi mitään puhumatta laivaan.

Jonkin ajan kuluttua Georgios tuli kuitenkin kristityn vaatteisiin pukeutuneena takaisin Khiokselle isänsä luo. Isä huokaili: ”Mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin luopumuksen kurjuudessa.” Georgios vietti joitakin päiviä kotonaan, mutta vaara, että turkkilaiset tunnistaisivat hänet entiseksi muslimiksi, oli suuri.[1] Niinpä isä lähetti hänet Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan ja luovutti siellä erään hyvän kristityn haltuun. Varmemmaksi turvaksi tämä lähetti hänet pois kaupungista maatilalleen, missä poika teki töitä ja eli kaikin puolin esimerkillisesti. Kun hän oli 20-vuotias, hän palasi Kydoniaan, tutustui siellä lähes kaikkiin asukkaisiin ja sai paljon ystäviä. Eräästä vanhasta naisesta tuli hänelle äidin sijainen ja huolenpitäjä.

Georgioksen isä Khioksella oli kuitenkin jatkuvasti huolissaan poikansa lopullisesta kohtalosta. Kerran hän tuli Kydoniaan ja olisi tahtonut lähettää Georgioksen venäläisen laivan mukana Venäjälle turvaan turkkilaisilta. Poika ei kuitenkaan suostunut ja väitti olevansa turvassa, koska kukaan ei tiennyt hänen luopumuksestaan. Ajan mittaan hän kuitenkin kertoi asiasta mummolle, joka huolehti hänestä.

Ennen pitkää Georgioksen tuli aika perustaa perhe. Hän kihlautui erään tytön kanssa. Tytön vanhemmat tulivat tiedustelemaan mummolta tulevan vävynsä taustaa, ja tämä kertoi heille tuon tapahtuman Georgioksen lapsuudesta. Mutta koska nuorukainen muuten oli tytön vanhemmille mieleen, he eivät siitä välittäneet.

Kävi kuitenkin niin, että Georgios ja hänen morsiamensa veli riitautuivat jonkin vanhan velan tähden. Suutuksissaan veli meni ja ilmiantoi Georgioksen turkkilaisille entisenä muslimina. Georgios ei yrittänyt paeta, vaikka hänelle tarjottiin mahdollisuutta, vaan antautui itse vangittavaksi. Pelottomasti hän tunnusti olevansa ja aina olleensa kristitty. Kääntymyksensä hän sanoi johtuneen pienen lapsen ymmärtämättömyydestä.

Georgiosta pidettiin vankilassa seitsemäntoista päivää. Kristityt kävivät siellä häntä rohkaisemassa. Turkkilaiset uhkailivat koko ajan, että jollei hän palaa muslimiksi, hän joutuu kokemaan tuskallisen kuoleman. Georgios julisti kuitenkin rohkeasti, että hän tulee pysymään kristittynä. Kun sitten päätös kuolemanrangaistuksesta tuli, hänen rippi-isänsä saapui illalla vankilaan ja otti hänet synnintunnustukselle. Sen jälkeen hän antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Suuri rauha täytti Georgioksen sydämen ja vaikka hän oli ensimmäistä kertaa vankilassa, hän nukkui yönsä rauhallisesti.

Mestausyönä kristityt toimittivat kaupungin kirkossa kokoöisen jumalanpalveluksen rukoillen vahvistusta marttyyrille, ettei tämä viime hetkellä kieltäisi uskoaan. Kun palvelus oli puolivälissä, joku tapahtumia seurannut juoksi kirkkoon huutaen: ”Loppu!” Suuri ilo valtasi kristittyjen mielen, ja loppuosassa palvelusta Georgiosta muisteltiin jo marttyyrina.

Georgioksen loppu oli ollut julma. Pyöveli tuli mestauspaikalle tuliase kädessään ja miekka hampaissaan. Ensin hän ampui marttyyria selkään, sitten löi häntä niskaan. Mutta kun tämä seisoi yhä polvillaan toistellen Kristuksen ja Jumalanäidin nimeä, pyöveli potkaisi hänet kumoon ja sahasi hänen kaulansa poikki. Pyhä uusmarttyyri Georgios kärsi marttyyrikuoleman 22 vuoden ikäisenä marraskuun 26. päivänä vuonna 1807. Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset Kydonian Pyhän suurmarttyyri Georgioksen kirkkoon alttaripöydän oikealle puolelle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen


[1] Islamilainen laki määrää islamista luopumisesta kuolemanrangaistuksen.

27.11.2020

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

sm. Jaakob Persialainen (+ 421)

Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni

pt. Diodor Jurjemäkeläinen, Karjalan pyhä (+ 1633)

Epistola
Fil. 3:20–4:3 (Jaakob)
1. Tim. 4:4–8, 16

Fil. 3:20–4:3

20 Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. 21 Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken. 4:1 Rakkaat ja kaivatut veljeni, te minun iloni ja kunniaseppeleeni, pysykää siis horjumatta Herran yhteydessä, rakkaat ystävät! 2 Kehotan Euodiaa ja Syntykeä elämään sovussa Herraa palvellen. 3 Pyydän myös sinua, uskollinen työtoverini, auttamaan näitä naisia, jotka ovat minun kanssani taistelleet evankeliumin puolesta samoin kuin Clemens ja muutkin työtoverini, joiden kaikkien nimet ovat elämän kirjassa.

1. Tim. 4:4–8, 16

4 Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. 5 Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen. 6 Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuksesta, jota olet noudattanut. 7 Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. 8 Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä. 16 Valvo itseäsi ja opetustasi, pidä kiinni näistä ohjeista! Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua.

Matt. 5:14–19 (Pyhä suurmarttyyri Jaakob Persialainen (+ 421))
Luuk. 19:12–28
Matt. 5:14–19

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Luuk. 19:12–28

12 Jeesus sanoi: "Ylhäinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan saadakseen siellä nimityksen kuninkaaksi ja palatakseen sitten takaisin. 13 Hän kutsui luokseen kymmenen palvelijaansa, antoi heille kullekin kultarahan* ja sanoi: 'Käyttäkää näitä parhaanne mukaan, kunnes minä palaan.' 14 Hänen maanmiehensä kuitenkin vihasivat häntä ja lähettivät hänen peräänsä lähetystön sanomaan: 'Me emme tahdo sitä miestä kuninkaaksemme.' 15 "Mies palasi maahansa kuninkaana. Tultuaan hän kutsutti palvelijat luokseen kuullakseen, kuinka tuottavasti kukin oli saamaansa rahaa käyttänyt. 16 Ensimmäinen tuli hänen eteensä ja sanoi: 'Herra, antamasi kultaraha on tuottanut kymmenen lisää.' 17 Kuningas sanoi hänelle: 'Mainiota! Olet hyvä palvelija. Koska aivan vähässäkin olet ollut uskollinen, saat hallintaasi kymmenen kaupunkia.' 18 Toinen tuli ja sanoi: 'Herra, antamasi kultaraha on tuottanut viisi kultarahaa.' 19 Hänelle kuningas sanoi: 'Sinut minä panen hallitsemaan viittä kaupunkia.' 20 "Mutta kun seuraava palvelija tuli, tämä sanoi: 'Herra, tässä on antamasi kultaraha. Olen säilyttänyt sitä liinaan käärittynä. 21 Minä pelkäsin sinua, koska olet armoton mies. Sinä otat, mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat, mitä et ole kylvänyt.' 22 Kuningas sanoi hänelle: 'Omien sanojesi mukaan minä sinut tuomitsen. Sinä kelvoton palvelija! Sinä siis tiesit, että minä olen armoton mies, että otan, mitä en ole talteen pannut, ja leikkaan, mitä en ole kylvänyt. 23 Mikset sitten vienyt minun rahaani pankkiin, niin että olisin palattuani voinut nostaa sen korkoineen?' 24 "Kuningas sanoi vieressään seisoville miehille: 'Ottakaa häneltä raha pois ja antakaa se sille, jolla on kymmenen kultarahaa.' 25 He sanoivat: 'Herra, hänellä on jo kymmenen kultarahaa.' 26 Mutta hän jatkoi: 'Jokaiselle, jolla on, annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on. 27 Mutta nuo viholliseni, jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen -- tuokaa heidät tänne ja teloittakaa heidät minun edessäni.'" 28 Tämän sanottuaan Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. *) Kyseinen raha, mina, oli arvoltaan 100 denaaria.

Päivän synaksario

27.11.

”Munkille hänen keljastaan tulee taivas, ylhäinen Jerusalem ja Jumalan asumus, jos hän pysyy siinä vakaasti torjuen ehdotukset, joita Paholainen tekee saadakseen hänet poistumaan sieltä.” Pyhittäjä Natanael eli Egyptissä 300-luvulla, jolloin munkkeja oli vielä vähän. Hän oli rakentanut itselleen keljan erämaahan ja asettui siihen kilvoitellakseen Jumalalle otollisesti. Paholainen kuitenkin petti hänet ja ehdotti hänelle suuret määrät syitä, miksi hänen pitäisi jättää keljamajansa ja rakentaa uusi lähemmäksi kylää. Näin hän menettelikin. Neljä kuukautta myöhemmin Paholainen ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Minä karkotin sinusta ensimmäisestä keljastasi ja karkotan sinut tästäkin.” Järkyttyneenä Natanael havaitsi tulleensa petetyksi. Hän palasi ensimmäiseen majaansa ja päätti asua siinä koskaan siitä poistumatta. Niin hän kilvoitteli keljassaan 37 vuotta voittaen kaikki monenkirjavat ehdotukset, joilla Paholainen yritti houkutella häntä sieltä pois.

Pinufrios oli yksi neljännen vuosisadan egyptiläisistä erämaaisistä. Hän toimi suuren luostarin igumenina Panefysiksessä ja nautti suurta kunnioitusta niin omien munkkiensa kuin seudun väestönkin keskuudessa. Tämä alkoi häiritä häntä, sillä hän pelkäsi inhimillisen kunnioituksen riistävän häneltä tulevat hyvyydet. Niinpä hän poistui salaa luostaristaan ja meni maallikoksi pukeutuneena Ylä-Egyptissä sijaitsevaan Tabennesikseen, jonne pyhä Pakomios oli perustanut suuret luostarinsa. Päinvastoin kuin monet muut, hän ei siis ryhtynyt erakoksi vaan etsi tilaisuutta nöyrtymiseen ihmisten keskellä yhteiselämäluostarissa. Nöyränä pyrkijänä hän seisoi monta päivää luostarin portilla anomassa veljestöön pääsyä.

Luostarissa jo kypsässä iässä oleva Pinufrios määrättiin nuoren munkin apulaiseksi puutarhatöihin. Reippaasti hän teki kaiken, minkä hänen nuori esimiehensä hänelle määräsi, eikä koskaan valittanut mistään. Öisin hän suoritti vielä veljiä auttaakseen epämiellyttäviä ja likaisia töitä, joita muut karttoivat.

Näin Pinufrios vietti kolme vuotta iloiten jokaisesta tilaisuudesta saada nöyrtyä. Eräänä päivänä yksi hänen entisen luostarinsa veli tuli käymään Tabennesiksessa, tunnisti hänet ja paljasti kaikille hänen salaisuutensa. Pettynyt Pinufrios joutui Tabennesiksen munkkien saattamana palaamaan takaisin omaan luostariinsa. Hän yritti pakoa vielä toisenkin kerran ja meni johonkin luostariin Betlehemin lähistöllä Palestiinassa. Mutta sielläkin hänet tunnistettiin ja hän joutui taas palaamaan igumeniksi omaan luostariinsa, missä hän sitten vietti loppuelämänsä. Pyhittäjä Pinufrioksen opetuspuhe luetaan edelleenkin munkiksivihkimystoimituksessa.

Kristuksen voittoisa soturi Jaakob syntyi 300-luvun lopulla persialaiseen ylimysperheeseen Bet Lafatissa. Hän oli kuningas Jezdegerd I:n (399–420) läheinen ystävä ja kuningas soi hänelle hovissa monia kunnianosoituksia. Jaakobin vanhemmat ja vaimo olivat kristittyjä, mutta hän itse sokaistui kuninkaan suosiosta ja maailman turhuudesta. Jaakob oli saanut kristillisen kasvatuksen, mutta hän kielsi Kristuksen ja liittyi valtion suosimaan uskontoon. Tästä kuultuaan Jaakobin äiti ja vaimo lähettivät hänelle kirjeen ilmoittaen, ettei heillä ole enää mitään tekemistä hänen kanssaan, koska hän oli vaihtanut Jumalan rakkauden ja tulevan autuuden katoavaiseen maalliseen kunniaan: ”Olemme surreet kovin sinun tähtesi ja vuodattaneet paljon kyyneleitä. Rukoilemme koko sydämestämme, ettei todellinen Jumala hylkäisi sinua vaan ottaisi sinut takaisin tykönsä, sillä Hän on armelias. Herra, jonka sinä olet kieltänyt, ottaa sinut vastaan avosylin ja iloiten.”

Sanat viilsivät Jaakobin sydäntä, ja hän alkoi palata järkiinsä ikään kuin hän olisi selvinnyt pitkästä juopumuksesta. Hän itki katkerasti katuen luopumustaan, ja hänen asenteensa muuttui täydellisesti. Hänessä heräsi halu päästä osalliseksi Kristuksen eläväksitekevästä kuolemasta, ja sen kautta päästä itsekin Isän luo.

Kun Jaakobin käytös alkoi herättää epäilyksiä, hänet otettiin tutkittavaksi. Jaakob ilmoitti heti rohkeasti ja päättäväisesti: ”Kyllä, minä olen Herrani Jeesuksen Kristuksen palvelija.” Kuningas hämmästyi mutta yritti vielä imarrella ja lahjoa Jaakobia. Välillä kuningas joutui raivon valtaan ja uhkasi häntä kidutuksilla, mutta Jaakob sanoi kaiken olevan turhaa: ”Leikkaa ruumiini palasiksi, polta se, tee sille mitä haluat – sieluani et saa käännettyä jumalattomuuteen.” Kuningas määräsi Jaakobin kidutettavaksi, mutta marttyyri tuli entistä rohkeammaksi ja ilmoitti kärsivänsä mieluummin tuhat kuolemaa kuin tekevänsä väärin Kristusta kohtaan.

Erään hallitusmiehen neuvosta Jaakob päätettiin pilkkoa pala palalta. Jaakob riensi teloituspaikalle kasvot ilosta loistaen. Hänen kilvoitustaan seurasi suuri joukko sekä ihmisiä että enkeleitä. Kun kidutusvälineet tuotiin esiin ja Jaakob sidottiin, hän oli hiljaa ja käyttäytyi arvokkaasti. Kun häntä peloteltiin, hän sanoi: ”Älkää minua itkekö, ihmisparat, vaan itkekää itseänne ja lapsianne. Yhden päivän kipua vastaan minä saan periä Herrani Jeesuksen Kristuksen valtakunnan.” Hän rukoili vielä, että Jumala vahvistaisi häntä ja soisi hänellekin marttyyrien kruunun.              

Ensimmäiseksi lyötiin poikki hänen peukalonsa. Jaakob lausui: ”Herra, ota armostasi vastaan tämän puun ensimmäinen oksa.” Kun toinen sormi katkaistiin, hän sanoi: ”Herra, ota vastaan toinen oksa puusta, jonka Sinun kätesi on istuttanut.” Kolmannen sormen pudottua Jaakob lausui: ”Kolmen nuorukaisen kanssa minä laulan ja ylistän Sinua tulisessa pätsissä, Herra, marttyyrien kuoroissa veisaan ylistystä Sinun pyhälle nimellesi.” Viidennen sormen jälkeen hän sanoi: ”Viidellä aistillani minä siunaan Sinua, Herra.” Näin hänen kaikki sormensa katkottiin toinen toisensa jälkeen. Sen jälkeen katkottiin hänen varpaansa. Jalat lyötiin poikki ensin nilkoista ja sitten polvien kohdalta. Sitten hänen kätensä hakattiin pois samalla tavalla. Koko aikana hän ei sanonut pahaa sanaa teloittajistaan vaan kesti kaiken tyynesti aivan kuin hän ei olisi tuntenut kipua. Enkelit ja ihmiset ihmettelivät hänen kärsivällisyyttään. Pyhän Jaakobin reidetkin hakattiin irti, ja lopuksi hänen päänsä lyötiin poikki. Näin hän pääsi nauttimaan niistä ikuisista hyvyyksistä, jotka Kristuksen ystäville on varattu.

Pyhän Jaakobin kärsimys tapahtui Babylonissa perjantaina 27. marraskuuta vuonna 421. Eräät kristityt piiloutuivat odottamaan pimeän tuloa, ja yöllä vartijoiden nukkuessa he keräsivät pyhän ruumiin jäännökset, hiipivät pois ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhä Sechnall (lat. Secundinus) syntyi vuoden 372 tienoilla. Hänellä oli kahdeksan veljeä, joista seitsemästä tuli piispa Irlantiin. Sechnall lähetettiin vuonna 432 Galliasta Irlantiin auttamaan setäänsä pyhää Patrikia (17.3.). Seuraavana vuonna Sechnallista tuli ensimmäinen piispa Meathin Dunslaughliniin. Hän laati pyhän Patrikin kunniaksi hymnin Audite omnes amantes Deum, joka on ensimmäinen Irlannissa kirjoitettu latinankielinen kirkollinen hymni. Sitä on lausuttu turvaksi vaaran uhatessa. Sechnall kirjoitti muistiin myös kauniin hymnin Sancti venite, Christi corpus sumite, jota kuuli enkelien laulavan Dunslaughlinin kirkossa. Hymni otettiin liturgiseen käyttöön ehtoollisen aikana laulettavaksi. Pyhä Sechnall kuoli vuonna 447.

Pyhä Maximus syntyi kristittyyn perheeseen Gallian Decomerissa (Chateauredon) 300-luvun lopulla. Hän alkoi elää askeettista kilvoituselämää jo kotonaan. Kun hänen tahtonsa oli harjaantunut kilvoituksissa, hän siirtyi Lerinsin luostariin, jonka pyhä Honoratus oli vähän aiemmin perustanut.

Kun Honoratus vuonna 426 valittiin Arles’n piispaksi, Maximuksesta tuli hänen seuraajansa Lerinsin nuoren luostarin toisena johtajana. Maximuksen esimerkki oli niin innostava, että veljet tottelivat häntä mielellään, ja luostari nousi entistä suurempaan kukoistukseen. Maximus sai ihmeidentekemisen lahjan ja ihmisiä alkoi tulla hänen luokseen yhä enemmän.

Kun väkijoukko tuli pyytämään Maximusta Frejusin piispaksi, hän pakeni ja piiloutui metsän siimekseen. Myöhemmin hänet valittiin Riezin piispaksi, vaikka hän yritti paeta Italiaan. Piispanvihkimyksen suoritti pyhä Hilarion vuonna 434. Maximus oli yksi aikansa tärkeimpiä Gallian kirkon johtajia. Piispanakin hän jatkoi karkean munkinviitan käyttämistä ja noudatti luostarisääntöä. Hän oli mukana kolmessa kirkolliskokouksessa (Riez 439, Orange 441 ja Arles 454). Pyhä Maximus kuoli vuonna 460. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Riezin katedraalissa, joka on omistettu Neitsyt Marialle ja pyhälle Maximukselle.

Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni tuli kuuluisaksi Novgorodissa vuonna 1170. Suzdalin ruhtinas Andrei Bogoljubski liittolaisineen piiritti Novgorodia ja kaupungin asukkaat kokoontuivat kirkkoihin rukoilemaan apua Jumalalta. Myös Novgorodin arkkipiispa pyhä Johannes rukoili kolme yötä ja kolme päivää Pyhän Sofian katedraalissa. Kolmantena yönä hän kuuli Vapahtajan ikonista äänen, joka käski häntä hakemaan Iljankadulta Vapahtajan kirkosta Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin ja viemään sen kaupungin muurille. Aamulla esipaimen lähetti ylidiakonin ja pappeja hakemaan ikonia, mutta nämä eivät kaikista yrityksistään huolimatta saaneet sitä liikahtamaan paikaltaan. Silloin pyhä esipaimen itse tuli papiston ja kansan seuraamana ristisaatossa kirkkoon. Langettuaan polvilleen ikonin eteen hän rukoili kyynelsilmin kaupungin pelastumista ja aloitti sitten rukouspalveluksen. Sen aikana pyhä ikoni liikahti äkkiä itsestään. Esipaimen otti sen käsiinsä, suuteli sitä ja vei sen rukouspalvelusta laulaen kaupungin muurille. Kun vihollisten hyökkäys alkoi, nuolia lensi kaupunkiin satamalla. Yksi niistä osui ikoniin kääntäen sen kasvopuolen kaupunkiin päin. Silloin nähtiin, että Jumalanäidin silmistä vuoti kyyneleitä. Samalla hetkellä hyökkääjät joutuivat kauhun valtaan. Pimeys verhosi heidät niin, että he sokaistuivat ja alkoivat surmata toisiaan. Rohkaistuneet novgorodilaiset avasivat kaupungin portit ja ryntäsivät ulos karkottamaan piirittäjät. Novgorodin ihmeellisen pelastumisen johdosta pyhä Johannes määräsi vuosittain vietettäväksi Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin juhlaa, joka sittemmin laajeni koko Venäjän kirkkoon.

Ennusmerkki-ikoni esittää Jumalanäitiä kädet rukousasentoon kohotettuna. Ikonityyppi tunnetaan myös latinalaisperäisellä nimellä orantti, joka tarkoittaa rukoilevaa. Kristus on kuvattu Jumalanäidin rinnalle taivasta ja iankaikkisuutta kuvaavan ympyrän sisään. Ikoniaihe on vanha, sillä sen varhaisimmat esitykset tavataan jo Rooman katakombeista.

Pyhittäjä Teodosios syntyi Tarnovon lähistöllä nykyisen Bulgarian alueella 1200-luvun lopulla. Hän vihkiytyi nuorena munkiksi Artsarin luostarissa lähellä Vidinia ja kunnostautui nöyryyden hyveessä. Hengellisen isänsä kuoltua hän kierteli eri luostareissa etsimässä uutta isää Kristuksessa sekä suotuisaa paikkaa hiljaisuutta ja rukousta varten. Hän eli jonkin aikaa Slivenin metsissä kilvoittelevien munkkien parissa, kunnes kuuli, että Bulgarian ja Bysantin rajamaille oli saapunut pyhä Gregorios Siinailainen (6.4.), joka oli oppilaineen paennut Athosvuorelta turkkilaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Teodosios kiirehti liittymään hänen oppilaittensa joukkoon ja osoitti alusta alkaen erinomaista kuuliaisuutta sekä alkoi harjoittaa sisäistä rukousta.

Koska veljestö joutui jatkuvasti elämään turkkilaisten rosvojoukkojen hyökkäysten pelossa, pyhittäjä Teodosios pyysi suojelusta Bulgarian tsaarilta Ivan Aleksanderilta (1331–1371), joka suostui pyyntöön. Pyhän Gregorioksen kuoltua vuonna 1346 munkkiveljet olisivat halunneet Teodosioksen igumenikseen, mutta tämä kieltäytyi ja lähti erään Romylos-nimisen munkin kanssa ensin Sliveniin ja sieltä Athokselle. Löytämättä sielläkään rauhaa turkkilaisilta he suuntasivat kulkunsa ensin Tessalonikaan ja Beroiaan ja sieltä Konstantinopoliin.

Lopulta Teodosios palasi synnyinseudulleen ja perusti hallitsijan vahvalla tuella luostarin Kelifarevon vuorelle Kaakkois-Bulgariaan lähelle nykyistä Burgasia. Luostariin kokoontui pian noin 50 munkkia, jotka noudattivat tarkkaan Gregorios Siinailaisen luostarielämän periaatteita. Hiljaisuudessa ja tiettyä päiväohjelmaa seuraten he keskittyivät sydämen rukoukseen sekä jäljensivät käsikirjoituksia ja käänsivät kirkkoisien kirjoituksia slaaviksi. Tämän teologisen toiminnan ja Teodosioksen henkilökohtaisen pyhyyden ansiosta luostarista tuli ortodoksisuuden majakka harhaoppeja vastaan. Se levitti hesykastista hengellisyyttä Bulgariassa 1300-luvulla, joka oli Bulgarian kirkon kulta-aikaa. Teodosioksen oppilaiden joukosta kasvoi useita kirkon merkkihenkilöitä, esimerkiksi Tarnovon patriarkka pyhä Euthymios sekä Kiovan metropoliitta pyhä Kiprian (16.9.). Monet tulivat Serbiasta, Unkarista ja Valakiasta asti kuulemaan hänen opetuksiaan.

Turkkilaisten uudet hyökkäykset pakottivat pyhän Teodosioksen etsimään luolasta rauhaa rukousta varten. Kolme vuotta myöhemmin hän matkusti sairaudestaan välittämättä Konstantinopoliin keskustelemaan kilvoittelutoverinsa ja elämäkertansa kirjoittajan pyhän patriarkka Kallistos I:n kanssa Bulgarian kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteita hiertäneistä kiistoista. Hän nukkui pois Pyhän Mamaksen luostarissa marraskuun 27. päivänä vuonna 1363 ja hänet haudattiin suurin kunnianosoituksin.

Pyhä Jaakob meni nuorena munkiksi erääseen Rostovin lähistöllä olevaan luostariin. Vuonna 1385 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän ryhtyi puolustamaan rikoksesta kuolemaan tuomittua ruhtinatarta. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen hän kehotti tämän tuomitsijoita: ”Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Piispansa menettelyyn tyytymättöminä rostovilaiset karkottivat hänet kaupungista. Pyhä Jaakob meni Nerojärven rantaan, levitti piispallisen mantiansa aalloille ja siunattuaan itsensä ristinmerkillä purjehti sillä ikään kuin veneellä noin puolentoista kilometrin päähän. Sinne hän rakensi pienen keljan kilvoituspaikakseen. Kaupunkilaiset alkoivat käydä hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta, ja vähitellen paikalle syntyi vanhurskaan Annan hedelmöittymiselle pyhitetty luostari. Rostovilaiset ymmärsivät pian erehdyksensä ja pyysivät Jaakobia palaamaan piispanistuimelle, mutta tämä kieltäytyi jättämästä hiljaista luostariaan. Vuonna 1392 hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhittäjäisä Diodor Jurjemäkeläinen (Jurjegorski) syntyi 1500-luvun lopulla Kargopolin alueella Äänisjoen varrella lähellä Vienanmerta ja sai kasteessa nimen Diomid. Täytettyään viisitoista vuotta hän lähti vanhempiensa siunauksella pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin eikä enää palannut kotiinsa. Hän mieltyi luostarielämään ja teki työtä erilaisissa palvelutehtävissä kolme vuotta täysin kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä ja sai osakseen kaikkien rakkauden. Jumalan pelossa hän seisoi kirkossa kuuntelemassa jumalanpalveluksia ja pyrki koko sielustaan enkelielämään. Täytettyään yhdeksäntoista vuotta hän anoi igumenilta munkkivihkimystä. Tämä täytti hänen toiveensa ja luovutti hänet kokeneen vanhus Joosefin ohjaukseen.

Vanhus Joosef piti erakkoelämää suuressa arvossa. Hänen kertomuksensa erakkojen ihmeellisestä elämästä asumattomissa metsissä herättivät nuoressa kilvoittelijassa palavan halun erakkoelämään. Diodor teki kaikki hänelle määrätyt työt luostarin keittiössä ja leipomossa, mutta ajatteli koko ajan vain sitä, miten pääsisi toteuttamaan toiveensa.

Diodor kilvoitteli Solovetskissa monta vuotta. Hänen vanha isänsä Jerofei tuli hänen ilokseen luostariin, vihkiytyi munkiksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Isänsä kuoltua Diodor tunsi entistä suurempaa halua paeta luostarin ihmispaljoutta erämaan hiljaisuuteen. Hän lähti Solovetskin luostarista eräälle saarelle tavatakseen siellä kilvoittelevia erakkoja. Neljänkymmenen päivän ajan hän vaelsi saarella käyttäen ravinnokseen vain yrttejä ja kastetta. Lopulta luostarin munkit, jotka tulivat saarelle keräämään kasveja ja marjoja, löysivät hänet puolikuolleena ja toivat hänet luostariin pelastaen hänet nälkäkuolemalta.

Diodor ei kuitenkaan luopunut salaisesta haaveestaan vaan lähti pian uudelleen saarelle. Aluksi hän asettui asumaan löytämäänsä tyhjään keljaan. Tavattuaan kaksi muuta erakkoa ja keskusteltuaan heidän kanssaan erakkoelämästä hän uuden innon siivittämänä rakensi itselleen pienen majan, jossa hän vietti kaikki yönsä rukouksessa.

Pian Diodor päätti toteuttaa entisen toiveensa kaikkien Solovetskin saarilla elävien erakkojen tapaamisesta. Rukoiltuaan apua Solovetskin ihmeidentekijöiltä Zosimalta (17.4.) ja Savvatilta (27.9.) hän alkoi kiertää metsäisiä erämaita. Herra soi hänen tavata monia kilvoittelijoita, sekä munkkeja että maallikkoja. Diodor pyrki helpottamaan heidän elämäänsä tuomalla luostarista ruokaa ja huolehtimalla kuolleiden hautaamisesta. Lopulta hän asettui asumaan kahden kokeneen erakkovanhuksen Timofein ja Nikiforin läheisyyteen, piti huolta heistä ja lupasi itse pysyä erämaassa kuolemaansa asti.

Diodorin esimerkki sai seuraajia, mutta Solovetskin luostarin munkit alkoivat nurista ja valittaa, että Diodor kantaa luostarin omaisuutta erämaahan, houkuttelee sinne luostarin munkkeja eikä itse tee työtä luostarin hyväksi vaan aiheuttaa sille vahinkoa. Veljien valitukset kuultuaan igumeni vihastui Diodorille. Hän lähetti luostarin työmiehiä hajottamaan erakkojen keljat ja tuomaan heidät luostariin kuin rikolliset ainakin. Diodor suurimpana syyllisenä pantiin kahleisiin ja suljettiin luostarin sairastaloon, jossa hän vietti viisi ja puoli kuukautta tarkasti vartioituna pääsemättä sen enempää kirkkoon kuin veljestön pariinkaan. Vapauduttuaan Jumalan armosta kahleista hän jätti luostarin lopullisesti ja pakeni erämaahan. Kuusi kuukautta hän rukoili, että Jumala auttaisi häntä löytämään hyvän ja turvallisen paikan vaikenemiskilvoitusta varten. Lopulta hän purjehti meren yli mantereelle ja sieltä Äänisjokea pitkin ylös Kenajoelle, jonka varrelle hän asettui jatkamaan tavanomaisia kilvoituksiaan ja kohottamaan Herralle rukoustensa tuoksuvaa suitsutusta. Mutta koettelemukset kohtasivat häntä täälläkin. Ennen pitkää paikalliset metsästäjät löysivät hänen keljansa, pahoinpitelivät erakon ja karkottivat hänet pois.

Diodor siirtyi nyt länteen päin Vodlajärven suuntaan, josta hän löysi luonnonkauniin paikan nimeltä Jurjegora (Jurjemäki eli Georgioksen mäki). Paikka sopi hyvin erakkoelämään, ja hengessään riemuiten Diodor kiitti Jumalaa. Hän pystytti ristin, rakensi keljan ja antautui innokkaasti entisiin kilvoituksiinsa. Seitsemän vuotta hän eli täysin yksin. Sitten hänen luokseen tuli eräs munkki Prohor, joka hämmästyi nähdessään erakon yliluonnollisen elämän ja jäi asumaan hänen kanssaan.

Kerran Diodorokselle ilmestyi valonhohteinen mies, joka kehotti häntä rakentamaan paikalle kolme kirkkoa, yhden Pyhälle Kolminaisuudelle, yhden Jumalanäidille ja yhden Zosima ja Savvati Solovetskilaisille. Erakko ei kuitenkaan ajatellut luostarin perustamista eikä siksi kiinnittänyt ilmestykseen suurtakaan huomiota. Pian ilmestys toistui, ja Diodor alkoi murehtia, miten hän voisi rakentaa kokonaisen luostarin kolmine kirkkoineen, kun hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Silloin valonhohteinen mies ilmestyi kolmannen kerran ja sanoi: ”Miksi olet levoton? Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Mark. 10:27) Edelleen enkeli neuvoi Diodoria matkustamaan Moskovaan Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jonka taloudenhoitaja auttaisi häntä.

Samana yönä pyhittäjä Diodor päätti lähteä Moskovaan. Perillä hän rukoili Radonežin ihmeidentekijöiden Sergein ja Nikonin pyhäinjäännösten äärellä ja kiirehti tapaamaan taloudenhoitajaa, joka esitteli Diodorin nunna Marfalle, tsaari Mikaelin äidille. Tämä kertoi Diodorista edelleen tsaarille, ja ennen pitkää erakko sai ylenpalttisia lahjoituksia niin tsaarilta ja tämän perheeltä kuin lavrasta ja Moskovan rikkailta kauppiailtakin.

Moskovasta Diodor matkusti Novgorodiin tapaamaan metropoliittaa, joka antoi hänelle siunauksen ja lisää lahjoituksia luostarin perustamista varten. Iloissaan ja matkansa menestyksestä ihmeissään Diodor palasi kaivattuun erämaahansa ja alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Vastauksena hänen rukoukseensa taivaasta laskeutui suuri risti osoittamaan kirkon paikan. Uuteen luostariin alkoi tulla veljiä, joista pyhittäjä huolehti kuin isä lapsistaan. Hän opetti heitä näkemään vaivaa, kilvoittelemaan ja karttamaan turhanpuhumista, jonka kautta sielunvihollinen usein viettelee munkkeja.

Tuohon aikaan luostarilla ei vielä ollut omaa viljelysmaata, ja munkit joutuivat usein näkemään nälkää. He napisivat Diodoria vastaan sanoen, että tämä oli suotta rakentanut heti kolme kirkkoa niin ettei elantoon jäänyt mitään. Pyhittäjä alkoi rukoilla, ettei Herra hylkäisi heitä Häneen turvaavia. Silloin hänelle ilmestyi jälleen valonhohteinen mies, joka kehotti häntä pysymään rohkeana, kiittämään Jumalaa ja pyytämään kalaa läheisestä järvestä. Diodorin kysyessä miehen nimeä tämä vastasi olevansa Oševenin luostarin igumeni Aleksanteri (20.4.). Kun veljet alkoivat kalastaa, he saivat niin paljon saalista, että saattoivat myydä sitä ja ostaa saamillaan rahoilla leipää ja muita elintarvikkeita.

Pian pyhittäjää kohtasivat taas uudet koettelemukset. Luostariin muualta tullut munkki Feodosi alkoi kadehtia häntä. Kerran metsässä hän kävi Diodorin kimppuun, löi tätä säälittä ja kuristi kurkusta. Lopulta hän piilotti tajuttoman kilvoittelijan kaatuneen puunrungon alle, koska luuli häntä kuolleeksi. Jumalan armo suojeli kuitenkin Diodoria. Hän tuli tajuihinsa ja raahautui keljaansa. Hänet nähdessään Feodosi jähmettyi pelosta, pyysi anteeksi ja anoi Diodoria olemaan kertomatta tapahtuneesta veljestölle. Sävyisä Diodor ei edes vihastunut vaan sanoi vain: ”Jumala antaa anteeksi, lapseni, sillä se ei ollut sinun vaan Paholaisen keksintöä.”

Feodosi ei kuitenkaan parantanut tapojaan, vaan alkoi yllyttää kuuliaisuusveljiä Diodoria vastaan. Lopulta hän pakeni luostarista mukanaan seitsemäntoista veljeä, luostarin kassa ja omaisuutta niin paljon kuin veljet jaksoivat kantaa. Diodor ei murehtinut menetettyjä rahoja vaan kiitti Jumalaa tästäkin koettelemuksesta.

Elämänsä ehtoopuolella autuas Diodor joutui vielä lähtemään luostarin asioissa Kargopolin kaupunkiin. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen läheisimmät oppilaansa, ennusti lähestyvän kuolemansa ja määräsi itselleen seuraajan. Kargopolissa hän sairastui ja nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin marraskuun 27. päivänä vuonna 1633. Hänet haudattiin Kargopoliin, mutta kahden kuukauden kuluttua hänen ensimmäinen oppilaansa Prohor siirsi hänen maatumattomat reliikkinsä Jurjemäen luostariin, jossa niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Venäjän kirkko viettää pyhittäjä Diodorin muistoa 20.11, mutta elämäkertakokoelmissa hänen elämäkertansa on aina sijoitettu marraskuun 27. päivän kohdalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.