20.4.2018

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Öljy sallittu

pt. Teodoros Jouhipaitakilvoittelija (Trikhinas) (+ 300-l.)

p. ap. Sakkeus (+ 1. vs.)

Epistola
Ap. t. 8:40–9:19a

Ap. t. 8:40–9:19a

Niinä päivinä 40 Filippos ilmaantui sitten Asdodiin. Evankeliumia julistaen hän kulki kaupungista kaupunkiin, kunnes tuli Kesareaan. 9:1 Saul uhkui yhä vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan. Hän meni ylipapin luo 2 ja pyysi tältä Damaskoksen synagogille osoitettuja kirjeitä, jotka valtuuttaisivat hänet vangitsemaan tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset, ketkä vain käsiinsä saisi, ja tuomaan heidät Jerusalemiin. 3 Matkalla, Saulin ollessa jo lähellä Damaskosta, taivaasta leimahti yhtäkkiä valo hänen ympärilleen. 4 Hän kaatui maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" 5 Hän kysyi: "Herra, kuka sinä olet?" Ääni vastasi: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. 6 Nouse ja mene kaupunkiin. Siellä saat kuulla, mitä sinun on tehtävä." 7 Saulin matkatoverit seisoivat sanattomina. He kuulivat äänen mutta eivät havainneet ketään. 8 Saul nousi maasta, mutta kun hän avasi silmänsä, hän ei nähnyt mitään. Toiset veivät hänet Damaskokseen kädestä taluttaen. 9 Kolmeen päivään hän ei nähnyt mitään, ei syönyt eikä juonut. 10 Damaskoksessa oli Ananias-niminen opetuslapsi. Herra puhutteli häntä näyssä: "Ananias!" "Tässä olen, Herra", hän vastasi. 11 Herra sanoi: "Mene Suorallekadulle ja kysy Juudaksen talosta Saulia, jota kutsutaan Tarsolaiseksi. Hän rukoilee, 12 ja näyssä hän on nähnyt, että Ananias-niminen mies tulee sisään ja panee kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä takaisin." 13 Ananias vastasi: "Herra, minä olen monilta kuullut, kuinka paljon pahaa se mies on Jerusalemissa tehnyt sinun pyhillesi. 14 Tännekin hän on tullut ylipappien valtuuttamana vangitsemaan kaikki, jotka huutavat avuksi sinun nimeäsi." 15 Mutta Herra sanoi hänelle: "Mene, minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. 16 Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden." 17 Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: "Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut -- Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä." 18 Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin. 19 Ruokaa nautittuaan hän taas voimistui.

Joh. 6:48–54

20.4.2018

Joh. 6:48–54

[Jeesus sanoi:] 48 Minä olen elämän leipä. 49 Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. 50 Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. 51 Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää." 52 Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: "Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?" 53 Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. 54 Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.

Päivän synaksario

Pyhä apostoli Sakkeus

Pyhä apostoli Sakkeus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Vapahtajan 70 apostolin joukkoon. Sakkeus oli rikas publikaani, ammatiltaan verojenkerääjä ja asui Jerikossa. Apostoli ja evankelista Luukas kertoo Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta (Luuk. 19:1–10). Pienikokoisena ja uteliaana miehenä Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Vapahtajan tämän kulkiessa ohi (Luuk.19:3).

Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) kirjoitti tästä hengellisen tulkinnan: Sakkeus pyrki näkemään Jeesuksen, mutta moninaisuus esti häntä näkemästä. Tämä moninaisuus ei Kyrilloksen mukaan ollut niinkään ihmisjoukko, vaan Sakkeuksen syntien paljous. Siksi Sakkeuksen oli noustava maallisen yläpuolelle voidakseen nähdä Vapahtajan niin fyysisillä kuin hengellisillä silmillään.

Jeesus Kristus ei kulkenut puun ohitse, vaan pysähtyi sen kohdalle ja sanoi publikaanille: “Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Kristuksen vierailu Sakkeuksen katon alla aiheutti paheksuntaa. Ihmiset sanoivat, että Sakkeus oli syntinen mies, eikä sellaisen kodissa vieraileminen ei ollut sopivaa Vapahtajalle.

Vapahtajan läsnäolo ja sanat muuttivat kuitenkin Sakkeuksen elämän. Hän sanoi Vapahtajalle: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” (Luuk. 19:8.) Tämä Sakkeuksen anteliaisuus innoitti kirkkoisä Ambrosius Milanolaista (n. 339–397), joka pyysi kuuntelijoitaan kiinnittämään huomiota publikaanin suureen omaisuuteen. “Teille kerrotaan Sakkeuksen olleen rikas, jotta tietäisitte, etteivät kaikki rikkaat miehet ole ahneita”, pyhä Ambrosius kirjoittaa.

Vapahtajan noustua taivaaseen Sakkeus matkasi julistamassa evankeliumia apostoli Pietarin kanssa. Myöhemmin Sakkeus vihittiin Palestiinan Kesarean piispaksi. Pyhä apostoli Sakkeus nukkui rauhassa kuolonuneen.

Evankeliumikertomus Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta luetaan Suuren paaston valmistusviikkoja edeltävänä sunnuntaina. Tämän vuoksi kyseistä pyhäpäivää kutsutaan Sakkeuksen sunnuntaiksi. Pyhää apostoli Sakkeusta muistetaan myös Herran seitsemänkymmenen apostolin muistopäivänä 4. tammikuuta.

Pyhät marttyyrit Viktor, Zotikos, Zenon, Akindynos, Severianos,Caesarius, Kristoforos, Theonas ja Antoninos

Viktor, Akindynos , Zotikos, Zenon ja Severianos kärsivät marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana (284–305) seuraten pyhän suurmarttyyri Georgioksen esimerkkiä. Nähdessään, että pyhä Georgios säilyi vahingoittumattomana, vaikka hänet oli sidottu kidutuspyörään, he kaikki viisi julistivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Heidät teloitettiin heti, ja näin he saivat marttyyrien kruunut. (Näillä marttyyreilla on joissain kalentereissa oma muistopäivänsä 18.4. )

Kristoforos, Theonas, Caesarius ja Antoninos olivat keisarin henkivartijoita. Kun he näkivät, että pyhä Georgios herätti keisarin vaatimuksesta rukouksellaan henkiin jo kauan kuolleena olleen henkilön, he heittivät keisarin ja paikalle kokoontuneen kansanjoukon edessä maahan sotilasvyönsä ja aseensa ja julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Heidät vangittiin heti. Muutaman päivän kuluttua heidät vietiin Diocletianuksen eteen, joka määräsi heidät kidutettaviksi. Heitä raadeltiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Lopuksi heidät heitettiin tuleen, ja niin he saivat Kristukselta voitonseppeleet.

Pyhä Marcellinus, Embrunin piispa

Pyhä Marcellinus eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Marcellinus oli vihitty papiksi ja hän saapui Eurooppaan lähetystyöhön. Yhdessä tovereidensa Vincentin ja Domninuksen kanssa Marcellinus julisti evankeliumia Galliassa alueella, joka myöhemmin on tunnettu nimellä Dauphiné.

Marcellinus ja hänen toverinsa tekivät Embrunin kaupungista keskuspaikan kristinuskon sanoman levittämiselle. Ennen pitkää kaikki kaupunkilaiset olivat kääntyneet kristityiksi. Tämän vuoksi Marcellinus, Vincent ja Domninus rakennuttivat kaupunkiin suuren kirkon.

Hieman myöhemmin Marcellinus vihittiin Embrunin ensimmäiseksi piispaksi. Piispuutensa aikana hän paransi sairaita ja teki muitakin ihmeitä. Marcellinuksen elämän loppupuolella areiolaiset alkoivat vainota häntä. Iäkäs piispa joutui pakenemaan Auvergen kukkuloille, jossa hän eli eristettyä elämää. Joinakin öinä hän tosin hiipi salaa Embruniin, jossa hän rohkaisi papistoa ja opetti kaupungin kristittyjä. Pyhä Marcellinus nukkui kuolonuneen vuoden 374 tienoilla.

Pyhä Teotimos Skyytti, Tomiksen piispa, filosofi

Pyhä Teotimos eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Dacia Ponticasta Skyytiasta. Teotimos oli sukujuuriltaan osittain roomalainen. Hän sai lisänimekseen “Filosofi”, sillä hänellä oli laaja maallisen kirjallisuuden tuntemus. Hän oli opiskellut erityisesti kreikkalaista filosofiaa ja retoriikkaa. Kun Teotimos kääntyi kristityksi, hän aloitti erittäin ankaran kilvoitteluelämän. Myöhemmin hänestä tuli pyhien Johannes Cassianuksen ja Germanuksen (29.2.) ensimmäinen opettaja. Näiden kahden pyhän miehen lisäksi Teotimos oli myös pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) ystävä. Krysostomos lähetti hänen luokseen munkkeja, jotta nämä tekisivät lähetystyötä hunnien parisa.

Tomiksen piispa Germanuksen kuoltua Teotimos valittiin kaupungin piispanistuimelle. Tämä tapahtui keisari Teodosioksen hallintokaudella (378–385). Piispana ollessaan Teotimos rakennutti kauniita kirkkoja. Hän järjesti myös luostarielämän Skyytiassa. Tämän jälkeen piispa Teotimos matkasi muutamien evankeliumin valoa levittävien lähetystyöntekijöiden kanssa Tonavan yli hunnien alueille.

Pakanalliset hunnit, jotka olivat vaellelleet Teotimoksenkin hiippakunnan alueella, hyökkäsivät aika ajoin kristittyjen kimppuun. Kohdattuaan Teotimoksen hunnit kuitenkin lopettivat ryöstöretkensä. He alkoivat kutsua Teotimosta nimellä “roomalaisten jumala” nähdessään tämän tekemät ihmeteot.

Tämän jälkeen Teotimos matkusti Konstantinopoliin ja osallistui siellä vuonna 403 kokoontuneeseen kirkolliskokoukseen. Kokouksen tarkoitus oli tuomita aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) kirjoitukset. Teotimos ei suostunut suoralta kädeltä tuomitsemaan harhaoppiseksi Origeneen koko tuotantoa, joka oli erittäin laaja ja syvällinen. Pyhä Teotimos nukkui kuolonuneen vuoden 410 tienoilla.

Pyhä Hieronymus (15.6.) mainitsee Teotimoksen kirjoituksissaan. Hän kuvailee Teotimosta hyväksi paimeneksi, viisaaksi teologiksi ja lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Hieronymus toteaa Teotimoksen kirjoittaneen lyhyitä teoksia dialogimuotoihin. Kirjoituksissaan Teotimos osoittaa syvällisen teologisen tiedon lisäksi myös retoriikan ja filosofian tuntemusta. Teotimos kirjoitti muun muassa sydämen ja mielen roolista rukouksessa. Luultavasti tämän vuoksi häntä pidetään romanialaisen Filokalian isänä.

Pyhittäjä Teodoros Jouhipaitakilvoittelija

Pyhittäjä Teodoros syntyi Konstantinopolissa 300-luvulla. Hän oli rikkaasta mutta hurskaasta perheestä. Hän jätti entisen elämänsä ja meni erääseen alueen monista luostareista. Teodoros tuli tunnetuksi ankarasta kilvoituksestaan. Hänellä oli aina yllään sama karkea vaate, minkä tähden häntä alettiin kutsua nimellä Trikhinas, Jouhipaita. Hän tapasi nukkua lyhyet yöunensa paljaalla kivellä. Pyhän Hengen armo tuli Teodoroksen osaksi niin runsaana, että hän saattoi parantaa sairaita ja tehdä muita ihmeitä.

Pyhittäjä Teodoros Jouhipaitakilvoittelijan nukuttua kuolonuneen 400-luvun alussa hänen haudastaan alkoi valua hyväntuoksuista mirhaa. Myöhemmin hänen luostariaan alettiin nimittää hänen mukaansa Jouhipaitaluostariksi (Trikhinas).

Pyhä Marcianus Auxerrelainen

Pyhä Marcianus[1] eli 400-luvulla. Hän syntyi Ranskan Bourgesissa köyhään perheeseen. Kun visigootit alkoivat valloittaa Marcianuksen synnyinalueita, nuori mies pakeni kotiseudultaan. Marcianus meni maallikkoveljeksi Auxerressa sijaitsevaan luostariin, jonka oli perustanut pyhä Germanus Auxerrelainen (31.7.).

Luostarin johtajana toimi tuohon aikaan Mamertinus. Hän päätti koetella nuorta Marcianusta ja antoi tälle mahdollisimman halpa-arvoisen kuuliaisuustehtävän. Marcianuksen piti paimentaa luostarin Mérillen maantilalla laiduntavia lehmiä ja lampaita. Marcianus otti tehtävän iloiten vastaan.

Marcianus toimi loppuelämänsä luostarin karjan paimenena. Jumala antoi kilvoittelijalle armolahjan, joka mahdollisti hänelle ihmeellisen suhteen eläinkuntaan. Hänen paimentamansa kotieläimet menestyivät ja lisääntyivät erityisen hyvin. Linnut tulivat syömään ruokaa hänen kädestään. Marcianuksen käskystä myös sudet ja karhut pakenivat, eivätkä hyökänneet karjan kimppuun.

Kerran takaa-ajettu villikarju hakeutui Marcianuksen luo, jotta pyhä mies suojelisi sitä metsästäjiä vastaan. Hän pitikin pelokkaan villisian suojissaan, kunnes metsämiehet olivat menneet, ja sen jälkeen vapautti eläimen. Pyhän Marcianuksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä, mutta kuolema sijoittuu vuosien 470–488 väliselle ajalle. Marcianuksen kuoleman jälkeen luostari nimettiin uudelleen hänen mukaansa.


[1] Tunnetaan myös nimillä Marcion ja Marian.

Pyhä Anastasios I, Antiokian patriarkka

Pyhä Anastasios I eli 500-luvulla. Hän syntyi Palestiinassa ja tutustui pyhien isien opetuksiin jo lapsuudessaan. Vartuttuaan aikuiseksi Anastasios toimi Aleksandrian ja Antiokian patriarkkojen välisenä lähettiläänä. Kun Antiokian patriarkka Domninos nukkui kuolonuneen vuonna 561, Anastasios valittiin hänen seuraajakseen. Tämän käänteen Anastasioksen elämässä oli jo muutamia vuosia aiemmin ilmoittanut pyhittäjä Simeon Styliitta (1.9.).

Patriarkkana Anastasios kunnostautui ortodoksisen uskon puolustajana. Hän muun muassa kutsui Antiokiaan koolle kirkolliskokouksen, jossa piispat vahvistivat sitoutuvansa kannattamaan Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) päätöksiä. Anastasios tyrmäsi myös aftartodoketismin[1] harhaopin, vaikka itse keisari oli asettunut harhaoppisten puolelle. Vuonna 570 Anastasios joutui hovijuonittelujen uhriksi. Niiden seurauksena keisari Justinos II (565–578) lähetti hänet maanpakoon. Anastasioksen tilalle piispanistuimelle nostettiin Gregorios-niminen kirkonmies.

Anastasios pakeni Konstantinopoliin. Maanpakolaisvuosiensa aikana hän kirjoitti useita dogmaattisia teoksia. Hän ystävystyi pääkaupungissa tuohon aikaan Rooman piispan lähettiläänä työskennelleen pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) kanssa. Kun Gregorius hieman myöhemmin vihittiin Rooman piispaksi, hän vetosi heti keisari Marikios I Tiberiukseen (582–602), jotta tämä palauttaisi Anastasioksen piispanistuimelle.

Keisari suostui Gregoriuksen pyyntöön, mutta Anastasios itse oli haluton palaamaan patriarkan tehtäviin. Hän piti hiljaisesta ja rauhallisesta elämästään, jonka täyttivät rukous ja kirjoittaminen. Kun kuitenkin monet ystävät useita kertoja anoivat Anastasiosta palaamaan Antiokiaan, hän suostui lopulta. Kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen maanpakolaisuuden jälkeen Anastasios nousi jälleen Antiokian piispanistuimelle. Hän toimi nyt oman seuraajansa Gregorioksen seuraajana, sillä tämä oli kuollut vuonna 594.

Seuraavien viiden vuoden aikana Anastasios johti hengellistä laumaansa viisaudella. Häntä kunnioitettiin koko kirkossa. Paimenena hän joutui kohtaamaan myös vaikeuksia, jotka vaikuttivat kirkon elämässä kuin sudet lammaslauman keskellä. Näistä ongelmistaan Anastasios kertoi ystävälleen Rooman piispa Gregoriukselle, joka lohdutti häntä kirjeissään.

Patriarkka Anastasios puolestaan neuvoi Gregoriusta olemaan hermostumatta liikaa, kun Konstantinopolin patriarkka oli ottanut itselleen arvonimen ekumeeninen patriarkka. Anastasios kirjoitti Gregoriukselle, että Konstantinopolin patriarkan teko ei ollut edes huomion arvoinen. Samassa yhteydessä Anastasios puhutteli Gregoriusta ylistävään sävyyn.

Tarkkanäköisen Gregoriuksen vastaus Anastasiokselle sisälsi jonkin verran ironisia sanakäänteitä. Gregorius kirjoittaa ystävänsä kirjeen olevan “kuin mehiläinen, joka kantaa mukanaan sekä hunajaa että pistintä”. Gregorius jatkoi Anastasioksen sanojen tekevän hänet kylläiseksi hunajalla ja lävistävän pistimellä. Tämä oli Gregoriuksen mukaan kuitenkin hyvä asia. Hän viittasi kuningas Salomon sanoihin: “Rakastavan lyöntikin on rakkautta, vihamiehen suudelmakin pelkkää vihaa.” (Sananl. 27:6).[2]

Pyhä Anastasios eli korkeaan ikään ja nukkui kuolonuneen vuonna 599. Hänen teologisia kirjoituksiaan on säilynyt meidän päiviimme asti. Niiden joukossa on viisi opillista opetuspuhetta sekä kirkon juhlapäiviin liittyviä saarnoja, joissa käsitellään muun muassa Kristuksen temppeliintuomista, ilmestysjuhlaa sekä Kristuksen kirkastumista. Näiden lisäksi Anastasios kirjoitti muutamia kommentaareja Matteuksen evankeliumiin. Eräissä teksteissään hän käsitteli muun muassa sitä, ettei kristittyjen tule pyrkiä kostamaan.


[1] Aftartodoketismin mukaan Kristuksen ruumis ei ollut tavallista ihmisolemusta: Kristus ei olisi voinut kuolla, sillä hänen ruumiinsa oli katoamaton hedelmöitymisestä lähtien. Tästä näkökulmasta Krituksen kärsimys oli mahdollista vain siten, että Hän omasta tahdostaan teki ihmeen muuttamalla ruumiinsa kärsimystä kokevaksi.

[2] Gregorius Dialogos: Epistola XXVII (Nicene and Post-Nicene Fathers XII, 221–222).

Pyhä marttyyri Anastasios II, Antiokian patriarkka

Pyhä Anastasios II eli 500- ja 600-lukujen taitteessa. Anastasios oli munkki ja toimi ilmeisesti Siinain luostarin igumenina. Antiokian patriarkka Anastasios I:n kuoltua vuonna 599 Anastasios II valittiin hänen seuraajakseen piispanistuimelle. Patriarkkana Anastasios II ohjasi hengellistä laumaansa hyvän paimenen vakaalla otteella. Hän kirjoitti myös useita tekstejä juutalaisia vastaan. Taustalla oli ajan poliittiset jännitteet. Juutalaiset olivat kapinoineet Syyrian alueella, mikä myös kostettiin heille verisesti. Bysantin ja Persian välisissä taisteluissa juutalaiset olivat asettumassa persialaisten puolelle, mikä johti hieman myöhemmin bysanttilaisen Jerusalemin hävittämiseen.

Vuonna 609 keisari Fokas (602–610) teki kohtalokkaan virheen yrittämällä pakottaa kaikki Antiokian juutalaiset ottamaan kristillisen kasteen. Jo aiemminkin keisarin suorittamat juutalaisten ja monofysiittien vainot olivat nostattaneet vastarintaa. Nyt Fokaksen teoista seurasi suoranainen juutalaisten kansannousu. Kapinalliset ottivat vangikseen Anastasioksen, joka oli ollut patriarkkana kymmenen vuoden ajan. He murhasivat pyhän Anastasioksen raa’asti. Kapinalliset sitoivat hänen silvotun ruumiinsa köyteen ja vetivät sitä pitkin Antiokian katuja. Tämän jälkeen he viskasivat pyhän Anastasioksen ruumiin liekkeihin. Pyhä patriarkka luettiin marttyyriksi, koska hänen kuoli edustamansa kristinuskon takia – olkoonkin että hänen kohtaamansa vihan taustalla oli kristillisen keisarin epäkristillinen politiikka.

Pyhittäjä Johannes Vanhalauralainen

Pyhittäjä Johannes eli todennäköisesti 800-luvulla. Jo nuorena hän rakkaudesta Kristukseen jätti vanhempansa ja ottaen päälleen Kristuksen ikeen lähti vieraaseen maahan. Myöhemmin hän teki pyhiinvaelluksen Palestiinan pyhille paikoille ja asettui kilvoittelemaan Sukan Lauraan, jonka pyhittäjä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvulla. Se tunnetaan myös nimellä Vanha Laura erotukseksi toisesta laurasta, jonka pyhä Hariton perusti myöhemmin. Siellä hän kilvoiteltuaan innokkaasti eri hyveissä siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjät Athanasios ja Joasaf Meteoralaiset

Pyhittäjäisä Athanasios oli kotoisen Uudesta Patrasta, nykyisestä Ipatista (Hypate), jossa hän syntyi vuonna 1305 ja sai kasteessa nimen Andronikos. Hän ei itse koskaan puhunut suvustaan, joka kaikesta päätellen oli tunnettu ja varakas. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Isäkin kuoli jonkin ajan kuluttua ja jätti pojan veljensä huollettavaksi. Tuolloin Aragonin ruhtinas Alfonsus Fatrigues, joka oli ottanut haltuunsa Ateenan latinalaisen herttuakunnan (1317–1330), valloitti myös Uuden Patran. Andronikos, jonka ruhtinas tahtoi lähettää palvelijaksi kotiinsa, pakeni setänsä kanssa Tessalonikaan. Setä kuoli pian, ja eräs keisarillinen sihteeri otti Andronikoksen suojelukseensa. Nuorukainen oli tiedonhaluinen ja tahtoi opiskella. Koska hänellä ei ollut siihen tarvittavia varoja, hän seisoi koulun ulkopuolella ja kuunteli ikkunasta opetusta. Tämän huomattuaan jotkut opettajat antoivat hänelle opetusta ilmaiseksi.

Tessalonikasta käsin Andronikos vieraili Athosvuorella ja sai suurta hyötyä keskusteluista hengellisten isien kanssa. Hän oli kuitenkin vielä liian nuori saadakseen luvan jäädä Athokselle. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin. Siellä hän kävi kaupungin lukuisissa kirkoissa ja kunnioitti niissä olevia pyhäinjäännöksiä. Pääkaupungissa hän tutustui myös moniin oppineisiin hengellisiin isiin kuten Gregorios Siinailaiseen (8.4.) ja pyhään Isidorokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan (1347–1349), joka innosti häntä ryhtymään munkiksi.

Konstantinopolista Andronikos purjehti Kreetalle. Siellä hän pääsi erään hyväsydämisen varakkaan kristityn palvelukseen auttamaan tätä hyväntekeväisyydessä. Mies alkoi toivoa, että hän saisi Andronikoksesta itselleen vävyn. Kun tämä ymmärsi asian, hän pakeni Kreetalta ja suuntasi kulkunsa uudelleen Athokselle.

Athoksella Andronikos meni Magulan skiittaan, joka oli tuohon aikaan Athoksen hesykasmin keskus. Siellä pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat neuvoivat häntä menemään suurten kilvoittelijoiden pappismunkki Gregorioksen ja munkki Mooseksen oppilaaksi, jotka asuivat Athoksella Milean vuorialueella. Hän noudatti neuvoa. Kun Andronikos täytti 30 vuotta, pappismunkki Gregorios vihki hänet munkiksi nimellä Athanasios. Sydän palavana ja täydellisesti luottaen ohjaajiinsa isä Athanasios palveli heitä kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä. Kärsivällisesti hän kantoi selässään ylös vuorelle kaiken, mitä he tarvitsivat. Talvella satoi paljon lunta ja oli hyvin kylmä. Kerran vuorelle kiivetessään Athanasios jäi lumen saartamaksi. Hän sitoi jalkoihinsa kankaiset rätit ja liukui lumista vuorenrinnettä alas, kunnes päätyi erään alempana olevan majan katolle. Siellä asuvat neljä munkkia ottivat hänet suojiinsa, ja niin hän pelastui paleltumiselta.

              Jatkuvat merirosvojen hyökkäykset pakottivat kuitenkin hesykastiveljet lähtemään pois majastaan. Isä Mooses vetäytyi Ivironin luostarin muurien suojiin. Gregorios otti mukaansa Athanasioksen ja siirtyi Beroian (nykyinen Veria) alueelle, kuten heitä ennen olivat tehneet sekä Gregorios Siinailainen (6.4.) että Gregorios Palamas (14.11.). Siellä kuitenkin uskovien jatkuva pyhiinvaellus häiritsi heidän hiljaista elämäänsä. He kuulivat, että Thessaliassa Stagoin (nykyinen Kalampaka) pikkukaupungin yläpuolella kohosi mahtavia korkeita kalliomuodostelmia, jotka olivat kuin Luojan itsensä sinne hiljaista rukouskilvoitusta varten istuttamia. Niinpä he siirtyivät Thessaliaan. Kalliot olivat vaikuttavia, mutta niiden onkaloissa asusti vain korppikotkia ja muita petolintuja. Ainoastaan lähellä kaupunkia Stylos-nimisellä vuorenhuipulla – nimi tarkoittaa pilaria – oli jo asunut kilvoittelijoita ja kallion sisään oli rakennettu kirkko. Sinne Gregorios ja Athanasios asettuivat.

Isä Gregorios säikkyi kuitenkin paikan karuutta. Hän olisi halunnut lähteä pois, mutta Athanasios vakuutti hänelle, ettei heiltä koskaan tulisi puuttumaan mitään tarpeellista, ja sai hänet jäämään. Ja todellakin kun paikalliset asukkaat saivat tietää munkkien saapumisesta, he tulivat saamaan heiltä hengellisiä neuvoja ja samalla toivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Pian heidän ympärilleen kerääntyi muita veljiä. Silloin isä Gregorios antoi Athanasiokselle siunauksen viettää viisi päivää viikossa erakkoelämää. Athanasios asui kallion seinämässä olevassa luolassa punoen villanyörejä ja toistellen jatkuvasti: “Sielu, ole tarkkaavainen, että tulisit pelastetuksi, ruumis, tee työtä että tulisit ravituksi.” Usein rukouksen aikana hän koki haltioitumisen tiloja, joista hän ei kuitenkaan koskaan puhunut oppilailleen. Eräänä yönä Gregorios näki demonien hyökkäävän Athanasiosta vastaan saadakseen hänet heitetyksi luolastaan alas ammottavaan syvyyteen. Tämän jälkeen vanhus ei enää sallinut Athanasioksen asua kallioseinämän luolassa vaan käski häntä laskeutumaan matalammalla olevaan luolaan. Siellä hän vietti kuusi päivää viikosta. Lauantai-iltaisin hän palasi muiden munkkien luo Pilarin kirkkoon sunnuntaivigiliaan.

Kun Athanasios oli asunut jonkin aikaa uudessa luolassaan, sinne nousi eräänä yönä varkaita, jotka toivoivat löytävänsä sieltä jotakin arvokasta. Tämä järkytti Athanasiosta, ja hän pyysi vanhukseltaan siunauksen muuttaa alueen korkeimman kallion laakealle huipulle. Sitä ympäröivät joka taholta huikeat äkkijyrkät rinteet. Nykyisinkään ei vielä ole yksimielistä selitystä sille, kuinka ensimmäinen ihminen oli yleensä päässyt tuolle paikalle. Vanhus Gregorios olisi tahtonut jättää Athanasioksen seuraajakseen Styloksen veljestön igumeniksi, mutta suostui kuitenkin lopulta hänen pyyntöönsä ja antoi hänen mukaansa kaksi veljeä. Heistä toinen nimeltä Jaakob vihittiin papiksi, niin että pieni veljestö saattoi viettää liturgiaa omalla vuorenhuipullaan. Yhteen huipun tuntumassa olevaan luolaan rakennettiin pieni kirkko Jumalanäidille ja toisessa luolassa veljet asuivat.

Kymmenen vuotta Stylokselle asettumisensa jälkeen vanhus Gregorios kyllästyi maallisten johtomiesten hänelle aiheuttamiin vaikeuksiin ja päätti poistua Thessaliasta ja palata kotikaupunkiinsa Konstantinopoliin. Athanasios jäi kuitenkin Stagoihin ja määräsi uuden igumenin Styloksen luostarin veljestölle. Alussa hän salli vain 14 munkin asua kanssaan kallion laella Meteorassa, kuten hän kutsui omaa asuinpaikkaansa. Nimi, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa, kuvaa hyvin paikan mahtavia kallioita, jotka tuntuvat todella sijaitsevan taivaan ja maan välillä.

Pian Athanasioksen luo alkoi kuitenkin pyrkiä niin monia veljiä, että hänen piti organisoida Meteoran erakkoasumuksensa yhteiselämäluostariksi. Sinne saapui myös jo vihittyjä munkkeja, jotka merirosvojen takia eivät enää voineet asua rauhassa Athoksella. Heistä kaikista tuli pyhän Athanasioksen kuuliaisuusveljiä. Hän opetti heille lakkaamatonta rukousta ja mielen varjelemista ja muita hesykastisia perinteitä.

Pyhä Athanasios omisti kallioluostarin Kristuksen kirkastumisen muistolle ja rakennutti sinne tuolle juhlalle omistetun kirkon. Hänen kirjoittamansa luostarin ohjesääntö on säilynyt. Siinä hän määräsi, että luostari oli avaton eli naisilta oli pääsy kielletty samoin kuin Athoksella. Tätä noudatettiinkin aina 1920-luvulla syttyneeseen tulipaloon saakka, jolloin lähikylän asukkaat naiset mukaan luettuina auttoivat palon sammuttamisessa. Vasta noihin aikoihin kallioon rakennettiin portaat, joita myöten luostariin pääsee pitkän kapuamisen jälkeen. Sitä ennen sinne oli mahdollista nousta vain verkossa, joka hilattiin luostarista käsin ylös. Rohkeimmat saattoivat kiivetä luostariin kallionseinämään kiinnitettyjä köysitikkaita myöten.

Pyhä Athanasios oli saanut arvostelukyvyn armolahjan, niin että hän osasi johtaa veljiä pelastukseen. Hänellä oli myös profetoimisen lahja. Hän ennusti turkkilaisten epäonnistuneen hyökkäyksen Tessalonikaa vastaan, joka toteutui vuonna 1372. Myöhemmällä iällä Athanasios siirsi luostarin johdon oppilaalleen Gregoriokselle voidakseen jatkaa rakastamaansa hesykastista elämää. Gregorioksen jälkeen johtajaksi tuli Makarios. Kun tämä kuoli ja 78-vuotias Athanasios tunsi omankin lähtönsä lähestyvän, hän luovutti johtajuuden munkki Joasafille, joka oli kuninkaallista sukua. Sairastettuaan 40 päivää Athanasios siirtyi vuonna 1380 pyhien isien kuoroihin.

Kuningasmunkkina tunnettu Joasaf, maallikkonimeltään Johannes Uroš Paleologos syntyi 1300-luvun puolivälissä ja kuului tunnettuun serbialaiseen Nemanjan hallitsijasukuun. Hänen isänsä Simeon Uroš, jonka äiti oli kreikkalaista Paleologoksen sukua, oli veljensä Stefan Dushanin kuoleman jälkeen kieltäytynyt tunnustamasta tämän seuraajaa ja oli muodostanut Epeiroksen ja Thessalian maakunnista erillisen kuningaskunnan. Sen pääkaupunkina oli Trikala – kaupunki joka oli antiikin aikana tunnettu lääketieteen jumalan Asklepioksen palvontapaikkana. Simeonin vaimo oli Epeiroksen kreikkalaisen hallitsijan Johannes II Paleologoksen tytär Thomais. Kun Simeon kuoli vuonna 1371, hänen nuoresta pojastaan Johanneksesta tuli hänen seuraajansa.

Johannes oli pienestä pitäen ollut hurskas lapsi, joka rakasti jumalanpalveluksia. Kuninkaanakin hän ajatteli ennen kaikkea, kuinka pääsisi vapaaksi maallisista velvollisuuksistaan ja voisi omistautua kokonaan taivaallisille asioille. Munkin kaapu veti häntä puoleensa enemmän kuin kuninkaallinen purppura. Trikala sijaitsee lähellä Meteoraa, ja nuori kuningas vieraili siellä mielellään. Pyhä Athanasios teki häneen suuren vaikutuksen ja hän tahtoi saada tämän hengelliseksi opettajakseen. Lopulta hän sai vanhus Athanasiokselta siunauksen jättää valtakuntansa sukulaisensa Aleksios Angelos Filanthropinoksen haltuun. Itse hän meni munkiksi Meteoraan kuitenkaan varsinaisesti luopumatta kruunusta. Kerrotaan, että kokeillakseen uuden munkkinsa kuuliaisuutta ja nöyryyttä Athanasios heti alkuun lähetti entisen kuninkaan myymään munkkien tekemiä luutia Trikalan markkinoille.

Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Nimellä on kuninkaallinen alkuperä, sillä se viittaa intialaiseen prinssiin, joka legendan mukaan kääntyi kristityksi. Joasaf oli Athanasioksen uskollinen oppilas ja heidän välillään vallitsi keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Athanasioksen kuollessa Joasaf oli Athoksella, mutta palasi Meteoraan tämän seuraajaksi ja alkoi omilla ja sisarensa Angelina Paleologinan, Epeiroksen ruhtinaan lesken, varoilla rakentaa voimallisesti Meteoran luostaria. Athanasioksen rakennuttamaa kirkkoa laajennettiin siten, että alkuperäisestä kirkosta tuli kokonaisuudessaan uuden kirkon alttariosa. Rakennettiin keljarakennus, sairaala iäkkäille munkeille ja muita tiloja suuren luostarin toimintaa varten. Rakentaminen oli erityisen vaivalloista, koska kaikki rakennustarvikkeet piti sen ajan keinoin hilata köysin korkealle kallion laelle.

Kun turkkilaiset alkoivat yhä tiuhempaan hyökkäillä Thessaliaan, Joasaf joutui pakenemaan Athokselle Vatopedin luostariin. Vaaran mentyä ohi hän palasi vuonna 1401 takaisin Meteoran kalliolle, missä hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan haltuun vuonna 1423. Athanasioksen tavoin hänkin oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä ja käytti itsestään mieluummin nimitystä Meteoran isä kuin igumeni. Meteorassa on säilynyt useita hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja. Joissakin niissä on allekirjoituksena “Joasaf, kuningas munkkien joukossa”. Kun muillekin Meteoran kallioille alkoi 1500-luvulla nousta luostareita, Athanasioksen perustamaa ja suurimmaksi osaksi Joasafin rakennuttamaa luostaria alettiin kutsua Suureksi Meteoraksi.

Luostarissa on kumarrettavina sekä pyhittäjä Athanasioksen että pyhittäjä Joasafin pääkallot. Muutenkin Suuren Meteoran luostari on tunnettu lukuisista reliikeistään. Siellä säilytetään muun muassa pyhän Gregorios Teologin, Johannes Siinailaisen ja pyhän patriarkka Johannes Laupiaan pääkalloja ja pyhän Johannes Krysostomoksen oikeaa kättä.

Pyhien Athanasioksen ja Joasafin lisäksi Meteoran alueelta tunnetaan monia muitakin pyhiä, joista mainittakoon Dionysios Laupias (28.3.), Varlaamin luostarin perustajat Nektarios ja Teofanes (17.5.), Rusanun luostarin perustajat Maksimos ja Joasaf ja Pyhän Stefanoksen luostarin perustajat Antonios ja Filotheos.

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen syntyi vuonna 1427 pienessä kylässä noin 60 kilometrin päässä Belozerskin kaupungista. Hänen isänsä Nikifor oli hurskas maanviljelijä, joka tunnettiin lisänimellä Oševen[1]. Nikifor eli vaimonsa Fotinian kanssa kristillisesti kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Heille syntyi aluksi poikia ja tyttäriä, mutta myöhemmin lapsia ei muutamaan vuoteen enää syntynytkään. Vanhemmat olivat tästä kovin pahoillaan. Fotinia kävi läheisessä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa rukoilemassa, että Jumala antaisi heille vielä yhden pojan. Kerran hänen rukoillessaan ja itkiessään maahan vaipuneena hän näki odottamatta kirkkaassa valossa punaviittaisen naisen, jonka kasvot sädehtivät kuin aurinko. Tämä oli itse Jumalansynnyttäjä, jota seurasi kaksi valkopukuista nuorukaista sekä harmaahapsinen vanhus. Jumalansynnyttäjä sanoi vanhusta osoittaen: “Iloitkaa, hyvät puolisot, sillä teidän pyynnöstänne ja vanhus Kirilin esirukousten tähden Jumala antaa teille kuulun pojan. Hän saattaa kunniaan Herran nimen ja Herra puolestaan nostaa hänet kunniaan ja monet pelastuvat hänen kauttaan.” Noustessaan maasta ilmestyksen jälkeen Fotinia oli iloissaan ja peloissaan eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Aleksi. Aikanaan hänet annettiin erään opettajana toimineen lukkarin oppiin. Aleksi edistyi niin nopeasti, että lukkari ajatteli mielessään: “Hän on saanut kirjojen ymmärtämisen lahjan Jumalalta; ei se ole minun opetukseni tulosta.”

Kerran Aleksi tapansa mukaan meni Jumalanäidin kirkkoon. Hän kumartui Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonin eteen ja rukoili kyyneleet silmissään: “Herra Jeesus Kristus, ainosyntyinen Poika, älä kätke minulta käskyjäsi, vaan anna ymmärrystä minulle, joka etsin Sinua, sillä Sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.” Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Nouse äläkä pelkää. Saat sen, mitä pyydät.” Aleksi nousi heti ylös, kiitti Jumalaa ja palasi kotiinsa kasvot ilosta säteillen.

Vanhemmat iloitsivat Aleksin edistymisestä. Myös naapurit sanoivat, että Aleksissa oli jotakin erityistä, että hänestä säteili hyvyyttä, kauneutta ja viisautta. Aleksi puolestaan yritti olla kaikessa kuuliainen vanhemmilleen. Hän myös harjoitti itsehillintää, söi vain kerran päivässä ja nukkui vähän. Kun hänen äitinsä huomasi tämän, hän koetti lempeästi hillitä poikaansa, mutta tämä pyysi, että äiti antaisi hänen Jumalan avulla jatkaa aloittamaansa kilvoitusta. Aleksin viisaasta ja kypsästä vastauksesta hämmästyneenä äiti rohkaistui kertomaan hänelle aikoinaan kokemastaan ilmestyksestä, Jumalanäidistä ja pyhittäjä Kirilistä. Tämä kaikki lisäsi entisestään Aleksin kilvoitusintoa.

Aleksin täytettyä kahdeksantoista vuotta vanhemmat halusivat hänen solmivan avioliiton. Aleksi puolestaan halusi karttaa maailmaa ja sen houkutuksia ja pyrkiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän sai vanhemmiltaan siunauksen lähteä muutamien ystäviensä kanssa pyhiinvaellukselle pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen luostariin. Nuorukaiset osallistuivat pyhittäjä Kirilin muistopäivän juhlaan kesäkuun 9. päivänä, minkä jälkeen juhlaväki hankkiutui paluumatkalle. Aleksi sen sijaan piiloutui omalta seurueeltaan ja kertoi vain yhdelle ystävälleen aikovansa jäädä luostariin vielä joksikin aikaa. Vanhemmilleen hän kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi lupaa viipyä luostarissa vähän pidempään.

Ystävien lähdettyä Aleksi meni tapaamaan luostarin igumenia ja pyysi päästä veljestöön kolmen vuoden koeajalle. Nuorukaisen ymmärtäväinen puhe teki vaikutuksen igumeniin ja hän lähetti Aleksin erään viisaan ja Raamatun kirjoituksiin perehtyneen lukijana toimivan munkin oppiin. Tämä mieltyi heti Aleksiin niin, että piti tätä enemmän veljenään kuin oppilaanaan.

Aleksi enensi kilvoituksiaan. Hän rasitti ruumistaan paastoamalla ja valvomalla, rukoili paljon, luki jatkuvasti pyhiä kirjoja ja kävi joka päivä kirkossa. Hän seurasi kaikessa ohjaajansa neuvoja ja kuunteli innokkaasti hänen opetuksiaan. Hän oli altis palvelemaan muita veljiä, teki työtä päivät pitkät, ja kaikki pitivät hänestä.

Vuoden kuluttua Aleksin isä Nikifor tuli luostariin tapaamaan poikaansa. Igumeni osoitti hänelle erityistä vieraanvaraisuutta. Nähdessään, miten Aleksi eli luostarissa ja miten igumeni ja veljestö arvostivat häntä, Nikifor ei enää halunnut kiusata häntä pyynnöillä palata kotiin, vaan antoi hänelle siunauksen jatkaa luostarielämää.

Kun Aleksi oli kilvoitellut luostarissa yli kuusi vuotta, hän meni igumenin puheille, kertoi rakkaudestaan enkelielämään ja halustaan elää niin, etteivät maailman himot koskettaisi häntä edes vastoin hänen tahtoaan. Nähtyään 25-vuotiaan nuorukaisen rakkauden Jumalaan igumeni käsitti hänen olevan Jumalan erityinen valittu ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri.

Munkkivihkimyksen jälkeen Aleksanteri enensi kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt karkottaen unisuuden ylistysveisuja laulamalla. Päivisin hän näännytti ruumistaan työllä ja kilvoituksilla. Hän hoiti palvelutehtäviä luostarin leipomossa ja keittiössä ja oli aina sävyisä ja kärsivällinen. Kaikki igumenia myöten ihmettelivät hänen nöyryyttään ja reippauttaan ja pitivät häntä esimerkillisenä kilvoittelijana.

Aleksanteri kuitenkin syytti itseään siitä, että toiset kunnioittivat häntä. Hän arveli sen tekevän tyhjäksi hänen kilvoituksensa ja riistävän häneltä kuoleman jälkeen taivaallisen autuuden. Niinpä hän pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen Kargopolin alueelle, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Igumeni kieltäytyi antamasta siunaustaan pitäen häntä aivan liian nuorena erakkoelämään. Hän varoitti Aleksanteria ylpeyden demonista ja kaikista erakkoelämän vaaroista ja kiusauksista.

Aleksanteri kuunteli vastaan sanomatta igumeniaan ja alistui nöyrästi hänen tahtoonsa. Hän jatkoi nuhteetonta elämäänsä luostarissa kilvoitellen kuin ruumiiton henkiolento. Usein hän valvoi ja rukoili yöt läpeensä. Hän ravitsi itseään vain vedellä ja leivällä näännyttäen nuorta ruumistaan. Talvisin hän kärsi kylmää ja tyytyi pitämään huonoja, moneen kertaan paikattuja vaatteita.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli toistamiseen igumenin luo ja pyysi jälleen siunausta lähteä joksikin aikaa Kargopolin alueelle. Nähdessään hänen nöyryytensä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli hänen kanssaan ja päästi hänet menemään. Aleksanteri lähti luostarista mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja vähän leipää. Hän purjehti järviä ja jokia pitkin Kargopoliin ja sieltä edelleen kylään, jossa hänen vanhempansa asuivat.

Aleksanteri viipyi jonkin aikaa vanhempiensa luona. Ennen lähtöä hän meni isänsä pyynnöstä katsomaan tämän Äänisjoen toiselta puolelta hankkimaa maa-aluetta. Isän mielestä se sopi erinomaisesti luostarin paikaksi ja hän toivoi Aleksanterin jäävän sinne. Aleksanteri mieltyi heti suon ja metsän ympäröimään paikkaan. Hän torkahti siellä hetkeksi ja kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä ja sanoi: “Otollinen palvelijani Aleksanteri! Olen valmistanut sinulle paikan, jonne olet nyt tullut. Asetu tänne ja pelasta sielusi. Niin saat rauhan ikuisiksi ajoiksi ja monet pelastuvat sinun kauttasi.”

Aleksanteri havahtui hereille täynnä iloa. Hän päätti heti lähteä Belozerskin luostariin pyytämään igumenilta siunauksen saada palata takaisin ja asettua löytämälleen paikalle, niin kuin Herra oli häntä kehottanut.

Igumeni ei nuhdellut Aleksanteria pitkästä poissaolosta, vaan otti hänet rakkaudella vastaan. Aleksanteri jatkoi kuitenkin vielä kilvoitteluaan Belozerskissa. Hän voitti kaikki nöyryydessä, ajatteli jatkuvasti sielun lähtöä ruumiista ja vuodatti heltymyksen kyyneleitä. Igumeni neuvoteltuaan veljestön kanssa vihki hänet pian diakoniksi.

Aleksanteri palveli Jumalaa sielun puhtaudessa. Kun hänellä ei ollut palveluvuoroa kirkossa, hän meni keittiöön tai leipomoon auttamaan veljiä. Hän ei tuntenut joutilaisuutta eikä ylpistynyt saatuaan diakoninvihkimyksen.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli jälleen igumenin luo ja pyysi siunausta lähteäkseen löytämälleen paikalle. Igumeni ei ensin halunnut päästää häntä, mutta Aleksanterin kerrottua kuulemastaan ihmeellisestä äänestä ja lupauksestaan palata tuolle paikalle, igumeni ei enää vastustellut. Hän antoi Aleksanterille matkatoveriksi kokeneen vanhemman munkin ja siunasi hänet Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen ikoneilla.

Syksyllä Jumalanäidin syntymäjuhlan aikaan Aleksanteri tovereineen saapui tulevan luostarin paikalle Kargopolin alueelle. Hän pystytti heti ikonikatoksen, asetti siihen saamansa ikonit ja rukoili Jumalanäidiltä suojelusta pahojen henkien juonia vastaan sekä pelastusta sielulleen. Isänsä avustuksella hän palkkasi työmiehiä rakentamaan keljan ja kirkon. Määrättyään isänsä rakennustöiden valvojaksi Aleksanteri toverinsa kanssa matkusti Novgorodiin saadakseen arkkipiispa Joonalta siunauksen luostarin perustamiselle. Vakuututtuaan Aleksanterin ymmärtäväisyydestä ja järkevyydestä arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet rakennettavan Oševenin luostarin igumeniksi.

Novgorodissa Aleksanteri vieraili myös hyväntekeväisyydestään kuulun pajarinvaimon Anastasian luona. Tämä omisti pohjoisessa Tšurjagajoella kokonaisen pitäjän, jonka verotusoikeudesta hän antoi osan luostarille sen toimeentulon turvaamiseksi.

Palattuaan pohjoiseen Aleksanteri vihki rakennetun kirkon pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Hän jatkoi ankaraa kilvoittelua harjoittaen paastoa, itsehillintää, kokoöistä valvomista ja rukousta. Hän sai kokea pahojen henkien hyökkäyksiä ja hänen hikensä vuoti luostarin rakennustyömaalla. Ennen pitkää hänen kanssaan tullut munkki ilmoitti, ettei hän enää kestänyt jatkuvaa uurastusta, ankaraa kilvoitusta ja työtä ilman lepoa. Lisäksi paikka oli autio ja asumaton ja talvi oli alkamassa. Murhemielin he hyvästelivät toisensa ja pyhittäjä Aleksanteri jäi talveksi yksin. Hän eli kuin enkeli ihmisruumiissa, ja sana hänen hyveellisestä elämästään levisi kaikkialle ympäristöön.

Pyhittäjä Aleksanterin luokse alkoi tulla pappeja, diakoneja, munkkeja ja pyhiinvaeltajia. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmisin ja he halusivat päästä viettämään hyveellistä elämää hänen kanssaan. Kuin rakastava isä hän otti heidät kaikki iloiten vastaan. Luostari kasvoi ja järjestäytyi. Pyhittäjä Aleksanterin vaatimuksesta kukaan ei saanut sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli luostarissa yhteistä. Hän myös kehotti veljiä aina toistamaan mielessään Daavidin psalmeja tai Jeesuksen rukousta. Näin heidän tekemänsä työ saisi siunauksen ja heidän sielunsa pyhittyisi. Aleksanterin opetukset lankesivat hyvään maahan ja veljestö kantoi Jumalalle satoa kukin saamiensa lahjojen ja vaivannäkönsä mukaan.

Monet tulivat pyhittäjä Aleksanterin luo saadakseen hänen siunauksensa tai kysyäkseen neuvoa jossakin vaikeassa asiassa. Aleksanteri kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja ja kaikki ihmettelivät sitä Jumalan armoa, joka virtasi hänen suustaan, hänen ihmeellistä viisauttaan ja asioiden arvostelukykyään. Pyhiinvaeltajat toivat luostariin lahjoja. Aleksanteri kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili hyväntekijöiden puolesta.

Myös pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat ja sukulaiset kävivät hänen luonaan ja toivat luostariin kaikkea tarpeellista. Muita useammin hänen luokseen tulivat hänen veljiensä Amvrosin ja Lukianin pojat Nikon ja Pjotr. Pyhittäjä Aleksanterin opetusten innostamina pojat pyrkivät luostariin, ja ennen pitkää pyhittäjä itse vihki heidät munkeiksi. Aleksanterin veli Amvrosi kuitenkin kiivastui asiasta kuultuaan. Hän päätteli, ettei Aleksanteri halua ottaa luokseen vieraita munkkeja, jotka eivät kestä raskasta elämää, ja houkuttelee siksi veljenpoikiaan luostariin. Sadatellen hän säntäsi luostariin valmiina käymään veljensä kimppuun. Aleksanteri tuli häntä vastaan keljansa kuistille ja sanoi rauhallisesti: “Lapsistanne ei ollut hyötyä kenellekään, mutta nyt he ovat Jumalan palvelijoita.” Tämän sanottuaan hän palasi keljaansa. Aleksanterin nöyrät sanat saivat Amvrosin hetkessä rauhoittumaan. Hän vain huokaisi syvään ja jätti poikansa Jumalan haltuun.

Pian tämän jälkeen pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat kuolivat. Hän hautasi heidät ja tajusi entistä selvemmin oman kuolevaisuutensa. Hän enensi kilvoituksiaan ja noudatti paastoa ja pidättyväisyyttä aina näännyksiin asti. Monet veljestössä eivät kestäneet ankaraa elämää ja lähtivät pois. Uudet luostariin tulijatkaan eivät viipyneet pitkään, sillä vain harvat pystyivät kilvoittelemaan johtajansa tavoin.

Aleksanterin pyhän elämän ahdistamina demonit nousivat hyökkäykseen häntä vastaan, mutta hänen rukouksensa poltti niitä kuin tuli ja karkotti ne. Silloin demonit keksivät uuden juonen hänen nujertamisekseen. Ne nostattivat pyhittäjä Aleksanterin vihkimissä sukulaispojissa vihan häntä kohtaan, niin että nämä yksissä tuumin karkasivat luostarista johonkin tuntemattomaan paikkaan. Aleksanteri pahoitti mielensä. Hän itki ja valitti, ei syönyt eikä juonut, mutta yön tullen hän nousi rukoilemaan anoen Herraa vahvistamaan häntä taistelussa demoneja vastaan. Hän rukoili aamuun asti ja kuuli lopulta demonien sanovan: “Sinä olet voittanut meidät Kristuksen armolla ja kärsivällisyydelläsi!” Tämän jälkeen demonit katosivat tietymättömiin eivätkä enää ahdistelleet häntä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Aleksanteri sairastui niin, ettei pystynyt liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Silloin pyhittäjä Kiril Belozerskilainen ilmestyi hänelle, siunasi hänet ristillä ja lupasi rukoilla Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta hän paranisi. Heti tämän jälkeen Aleksanteri nousi sairasvuoteeltaan, meni kirkkoon ja kertoi veljestölle ihmeellisestä parantumisestaan.

Kun pyhittäjä Aleksanteri tunsi lähtönsä Herran luo lähestyvän, hän ei enää puhunut muusta kuin kuolemasta. Hän varoitti veljiä, että hänen kuolemansa jälkeen luostaria tulisi kohtaamaan suuri kiusaus. Hän jätti veljet Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä huostaan, kehotti heitä turvautumaan pyhän Nikolaoksen ja kaikkien pyhien esirukouksiin ja pysymään murheiden kohdatessa kärsivällisinä paikoillaan. Vaikka hän oli ruumiillisesti jättämässä veljet, hän lupasi hengellisesti olla aina heidän kanssaan. Veljet pyysivät häneltä viimeisen siunauksen. Hän suuteli kaikkia, pyysi ja antoi anteeksi. Kuolinhetkensä lähestyessä hän osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi kaikki eläväksitekevällä ristillä ja itsensä ristinmerkillä ja lausui: “Rauha kaikille. Ihmisiä rakastava Herra, suo minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän sanoi viimeiset sanansa: “Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi puhtaan sielunsa rukoillen Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1479. Pyhittäjä Aleksanteri oli kuollessaan 52 vuoden ikäinen.

Pyhittäjän haudasta Oševenin luostarissa tuli parannusten lähde sairaille. Hän myös ilmestyi usein luostarinsa munkeille. Pappismunkki Feodosi kirjoitti pyhittäjä Aleksanterin elämäkerran vuonna 1567 vajaat sata vuotta tämän kuoleman jälkeen.


[1] Sukunimet olivat tuohon aikaan käytössä vain yläluokan parissa. Tavallisilla maanviljelijöillä oli joskus sukunimen tapaisia lisänimiä, joiden olemassaolo saattoi kertoa arvostetusta asemasta kyläyhteisössä.

Lapsimarttyyri Gabriel Białystokilainen

Pyhän Gabrielin vanhemmat olivat ortodoksisia maanviljelijöitä Puola-Liettuassa Zverkin kylässä noin 13 kilometrin päässä Zabłudówista. Kylä sijaitsee nykyisessä Itä-Puolassa lähellä Białystokin kaupunkia. Gabriel menehtyi vuonna 1690 ollessaan kuusivuotias. Koirat löysivät hänen ruumiinsa pellolta, ja kyläläiset hautasivat sen kirkon lähelle. Aluella levinneen uskomuksen mukaan paikallinen juutalainen oli kaapannut Gabrielin kotoaan ja surmannut hänet suorittamalla julman rituaalimurhan. Tällainen uskomus oli juurtunut syvälle, vaikka rituaalimurhat eivät ole koskaan kuuluneet juutalaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin alueella raivosi tuhoisa epidemia. Vanhemmat yrittivät haudata kuolleet lapsensa mahdollisimman lähelle Gabrielin hautaa. Lopulta hauta romahti, minkä jälkeen Gabrielin reliikit löytyivät maatumattomina.

Vuonna 1755 reliikit siirrettiin Slutskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin Minskin lääniin. Samalla Gabrielin traagista kuolemaa käytettiin jälleen antisemitistisiin tarkoituksiin ja juutalaisia syytettiin avoimesti hänen surmaamisestaan. Gabrielin kunnioitus levisi ympäri Venäjää ja hänet kanonisoitiin vuonna 1820.

Nykyisin pyhän Gabrielin reliikit ovat Puolassa Białystokin kaupungissa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Pyhää lapsimarttyyri Gabrielin pidetään lasten suojeluspyhänä. Valitettavasti pyhän Gabrielin erikoista elämäkertaa on alusta alkaen käytetty antisemitistisiin tarkoituksiin, näin myös meidän aikanamme esimerkiksi Valko-Venäjällä 1990-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

21.4.2018

Sävelmä
2. säv.

m. piispa Januarius sekä hänen kanssakilvoittelijansa (+ 200-l.)

m. Teodoros Pergeläinen ja hänen äitinsä m. Filippa (+ 100-l.)

Epistola
Ap. t. 9:19b–31

Ap. t. 9:19b–31

Saul viipyi jonkin aikaa Damaskoksessa opetuslasten luona. 20 Hän alkoi heti synagogissa julistaa, että Jeesus on Jumalan Poika. 21 Kaikki, jotka kuuntelivat häntä, olivat ihmeissään. He sanoivat: "Eikö tämä sama mies pyrkinyt Jerusalemissa tuhoamaan ne, jotka huutavat avuksi Jeesuksen nimeä? Eikö hän tännekin tullut vangitakseen heidät ja viedäkseen ylipappien eteen?" 22 Mutta Saul sai yhä enemmän voimaa. Vääjäämättömin todistein hän osoitti, että Jeesus on Kristus, ja saattoi näin Damaskoksen juutalaiset hämmennyksen valtaan. 23 Jonkin ajan kuluttua juutalaiset päättivät tappaa Saulin. 24 Saul sai kuitenkin vihiä heidän hankkeestaan. He pitivät kaupungin porteilla vartiota yötä päivää, jotta saisivat hänet surmatuksi, 25 mutta eräänä yönä opetuslapset auttoivat hänet pakoon laskemalla hänet korissa muurilta alas. 26 Jerusalemiin saavuttuaan Saul yritti liittyä opetuslasten joukkoon, mutta kaikki pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä oli tullut opetuslapsi. 27 Silloin Barnabas tuli hänen avukseen ja vei hänet apostolien luo. Hän kertoi heille, kuinka Saul oli tiellä nähnyt Herran, kuinka Herra oli puhunut hänelle ja kuinka hän Damaskoksessa oli rohkeasti julistanut sanomaa Jeesuksesta. 28 Sen jälkeen Saul eli ja vaikutti heidän parissaan Jerusalemissa. Rohkeasti hän julisti sanomaa Herrasta. 29 Hän puhui myös kreikankielisille juutalaisille ja väitteli heidän kanssaan, mutta he yrittivät tappaa hänet. 30 Kun uskonveljet saivat tietää tämän, he veivät Saulin Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsokseen. 31 Kaikkialla Juudeassa, Galileassa ja Samariassa kirkolla oli nyt rauha. Se eli ja rakentui Herran pelossa, ja Pyhä Henki vahvisti sitä, niin että se yhäti kasvoi.

Joh. 15:17–16:2

21.4.2018

Joh. 15:17–16:2

Herra sanoi: 17 "Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne. 18 "Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. 19 Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. 20 "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. 21 Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. 22 Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, he eivät olisi syyllisiä, mutta nyt heidän on mahdotonta puolustella syntiään. 23 Joka vihaa minua, vihaa myös Isääni. 24 Ellen olisi tehnyt heidän keskuudessaan tekoja, joita kukaan toinen ei ole tehnyt, he eivät olisi syyllisiä. Mutta nyt he ovat nähneet minun tekoni ja vihaavat sekä minua että Isääni. 25 Näin täytyi käydä, jotta toteutuisi heidän kirjoitustensa sana: 'He ovat syyttä vihanneet minua.' 26 "Te saatte puolustajan minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. 27 Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. 16:1 Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle."

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Teodoros Pergeläinen ja hänen äitinsä marttyyri Filippa

Teodoros oli innokas 18-vuotias kristitty, joka oli kotoisin Pamfylian Pergestä. Keisari Antonius Piuksen aikana (138–161) Pergen maaherra Teodotos kokosi alueeltaan nuoria miehiä keisarin sotajoukkoihin. Kun värvärit tulivat Pergeen ja näkivät Teodoroksen, he kokeneilla silmillään havaitsivat heti, että tästä kehittyisi ihanteellinen sotilas, joka pystyisi pelastamaan muitakin taisteluissa. Kun Teodorosta lähdettiin viemään maaherran luo, hän ymmärsi, että oli koittanut hänen jo pitkään odottamansa tilaisuus saada todistaa Kristuksesta ja kiitti Herraa siitä. Maaherrakin oli iloinen nähdessään komean nuorukaisen ja käski lyödä häneen leiman, jolla sotilaiksi värvätyt merkittiin. Mutta Teodoros heittäytyi maahan ja huusi: “Minut on jo lapsesta lähtien sinetöity Kristus-kuninkaan sinetillä pyhässä kasteessa enkä tahdo ryhtyä keisari Antoniuksen sotilaaksi.” Maaherra hämmästyi ja käski hänen uhrata jumalille. Teodoros pilkkasi jumaluustaruja, jolloin suuttunut maaherra käski ruoskia häntä häränjänteillä.

Ruoskintaa oli tarkoitus jatkaa niin pitkään, että Teodoros antaisi periksi ja uhraisi. Mutta hän vain rukoili ja pyysi Kristukselta voimaa kestää loppuun asti. Silloin hänet pantiin tulikuuman rautaisen ritilän päälle, mutta maa järisi ritilän alla ja siitä kumpusi lähde, joka sammutti tulen. Ihme sai pakanapappi Dioskoroksen kääntymään kristityksi. Keisari käski tämän hypätä ensimmäisenä ristikolle, joka kuumennettiin uudelleen. Dioskoros hyppäsi sen päälle huutaen: “Teodoroksen Jumala, auta minua ja ota henkeni rauhassa!” Hän kuoli heti. Paikalla olleet kristityt hautasivat hänet lähistölle.

Teodoros itse vietiin takaisin vankilaan. Yöllä Pergen piispa Pegasos meni vankilaan rohkaisemaan marttyyria. Hän lankesi Teodoroksen jalkoihin ja suudellen niitä sanoi: “Kiitän Sinua, Herrani Jeesus Kristus, että vaikka olenkin arvoton paimentamaan laumaasi, Sinä valitsit yhden niistä lampaista, jonka olet minulle uskonut, että hänestä tulisi koko lauman esikuva ja edelläkävijä.”

Viiden päivän kuluttua Teodoros vietiin uudestaan Teodotoksen eteen. Tämä painosti häntä uhraamaan Zeukselle. Kerrotaan, että marttyyri vastasi: “Saanko kysyä Zeuksen patsaalta, tahtooko se, että uhraan sille?” “Kysy vain”, maaherra sanoi. Silloin patsaassa asuva demoni alkoi puhua: “Kolme vuotta on jo kulunut, kun olen yrittänyt johtaa tämän nuorukaisen haureuteen irrottaakseni hänet siten Kristuksen laumasta mutta turhaan. En tahdo häneltä uhria, sillä tiedän, että hän karkottaa minut täältä, niin kuin toiset marttyyrit ovat jo minut karkottaneet entisiltä asuinsijoiltani. En tiedä minne kätkeytyä, sillä koko maailma on alistumassa Ristiinnaulitun valtaan.” Tämän jälkeen demoni löi Zeuksen patsaan murskaksi.

Hämmentyneenä kaikesta tästä Teodotos kysyi Teodorokselta, missä on kristittyjen voima ja mitkä ovat Kristuksen salaisuudet. Teodoros näki kuitenkin, ettei hän ollut vilpitön, ja vastasi, ettei kristittyjen ollut sallittua antaa pyhää koirille. Loukkaantunut maaherra käski sitoa hänet villien muulien vetämien vankkureiden perään, jotka sitten lähtivät raahaamaan häntä autiomaahan. Sotilaat, jotka sitoivat häntä muulivankkureihin, olivat itsekin alkaneet uskoa Kristukseen ja pyysivät, että hän johtaisi heidät pelastukseen. Teodoros rukoili, että Jumala pelastaisi hänet, niin että hän voisi johdattaa uskoon myös muita. Silloin paikalla olleet näkivät, kuinka taivaasta laskeutui ikään kuin vaunu, joka irrotti Teodoroksen vankkureista ja palautti hänet tuomiopaikalle.

Kun Teodoros oli kolmannen kerran tuomittavana, hänet heitettiin palavaan uuniin yhdessä uskovien sotilaiden Sokrateksen ja Dionysioksen kanssa. Kuin kolme nuorukaista kasteen virvoittamina he seisoivat tulessa ja Teodoros lauloi ylistystä Jumalalle kehottaen seuralaisiaan yhtymään Halleluja-lauselmaan. Teodoros tahtoi kovasti, että hänen hurskas äitinsä Filippa olisi näkemässä hänen kilvoituksensa. Jumala toteutti hänen toiveensa. Aikansa tulessa laulettuaan nuorukaiset nukahtivat. Kun Teodoros heräsi, hän näki, että paikalle oli tullut hänen äitinsä, joka oli ollut kolme vuotta sotavankina. Hän lohdutti äitiään ja muistutti tälle, että kärsimykset ovat hänelle valmistautumista ikuiseen iloon. Äiti sai Jumalalta tiedon, että Teodoros ristiinnaulitaan ja hänen toverinsa tapetaan miekalla.

Maaherra hämmästyi kuullessaan aamulla, että Teodoros ja hänen toverinsa olivat säilyneet hengissä tulesta. Hän määräsi tämän ristiinnaulittavaksi ja hänen toverinsa miekalla surmattaviksi. Sotilaat vetivät Teodoroksen ulos polttouunista, mutta hänen toverinsa he tappoivat miekoillaan polttouunin sisälle.

Teodoros pyysi, että hänet ristiinnaulittaisiin pää alaspäin, koska hän piti liian suurena kunniana saada samanlainen kuolema kuin Herransa. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet saaneet sellaista käskyä ja ristiinnaulitsivat hänet tavalliseen tapaan. Viimeisiksi sanoikseen Teodoros huusi: “Nyt olen polkenut jalkoihini sinut, paholainen, enkä enää pelkää, koska olen kiinni elämänpuun oksissa!” Filippa rukoili poikansa ristin juurella, ja siihen hänet myös mestattiin miekalla.

Teodoros riippui ristillä kolme vuorokautta. Nähdessään, ettei hänen sielunsa lähtenyt ruumiista, hän huusi Kristuksen tavoin: “Abba Isä, ota minun henkeni.” Nämä sanat huulillaan hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Pergen kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Kreikkalaisessa kalenterissa pyhien Teodoroksen ja Filippan muistopäivää vietetään 19.4.

Pyhä marttyyripiispa Januarius, marttyyridiakonit Proculus, Sosius ja Faustus sekä marttyyrit lukija Desiderius, Acutius ja Eutychius

Pyhä Januarius (Gennaro) oli Italian Campanian alueella sijaitsevan Beneventumin piispana keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikaan. Hänen alaisuudessaan toimivat diakonit Proculus, Sosius ja Faustus. Samassa hiippakunnassa palveli myös Desiderius, joka oli vihitty lukijaksi. Acutius ja Eutychius kuuluivat pyhän Januariuksen hengelliseen laumaan maallikkojäseninä.

Piispana Januarius pyrki valaisemaan ihmisten sydämet evankeliumin valolla. Hän oli arvostettu hengellinen paimen, ja monet pakanatkin kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vainojen puhjetessa Januariuksen hengellisen lauman jäseniä vangittiin. Heidän joukossaan olivat diakonit Sosius ja Proculus sekä Acutius ja Eutychius. Kun piispa Januarius sai kuulla kaittaviensa kärsimyksistä, hän meni käymään heidän luonaan vankilassa. Tämä tuli kuitenkin viranomaisten tietoon, ja he pidättivät Januariuksen.

Januarius raahattiin tuomioistuimen eteen. Tuomarina oikeudenkäynnissä toimi Campagnan maaherra Timoteus.[1] Hän määräsi, että piispa tulisi heittää vankilaan. Kun diakoni Faustus ja lukija Desiderius kuulivat piispansa ahdingosta, he kiiruhtivat vankilaan hänen avukseen. He menivät virkamiesten luo ja alkoivat kysellä näiltä, miksi piispa oli pidätetty. Tämän vuoksi Timeoteus määräsi heidätkin vangittaviksi.

Myöhemmin pyhät marttyyrit tuotiin kidutettaviksi. Kun piispa Januarius työnnettiin tuliseen pätsiin, tapahtui ihme. Jumala suojeli häntä niin, että hän säilyi vahingoittumattomana liekkien keskellä. Nähdessään tämän maaherra Timoteus pelästyi. Hän arveli, että ihmiset saattaisivat ihmeen voimasta kääntyä kristityiksi, ja määräsi piispa Januariuksen ja hänen kumppaninsa mestattaviksi hetimiten.

Kuullessaan Januariuksen tuomiosta lähellä sijaitsevan Napolin[2] asukkaat kiiruhtivat paikalle ja yrittivät pelastaa piispan. Januarius kuitenkin esti kansanjoukon aikeet ja sanoi heille, että marttyyrikuolemansa kautta hänestä tulisi kaupungin suojeluspyhä. Ennen kuolemaansa pyhä Januarius rukoili vielä maaherra Timoteuksen puolesta, joka oli yllättäen menettänyt näkönsä. Kun hän päätti rukouksensa, maaherran näkö palautui. Ihmeestä huolimatta Timoteus ei peruuttanut marttyyrien kuolemantuomiota.

Pyhä Januarius ja hänen toverinsa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Tämä tapahtui vuoden 305 tienoilla. Napolilaisten lisäksi myös muiden lähikaupunkien kristittyjä tuli kunnioittamaan heidän kuolemaansa, ja kaikki veivät pyhien marttyyrien reliikkejä omiin kaupunkeihinsa. Pyhän diakoni Sosiuksen reliikit vietiin Misenoon, jossa hänen muistoaan vietetään 23. syyskuuta. Pozzuolin kaupunkilaiset ottivat haltuunsa diakoni Proculuksen sekä Acutiuksen ja Eutychiuksen reliikit. Diakoni Faustuksen sekä lukija Desideruksen pyhäinjäännökset jäivät Beneventumin kaupunkilaisille.

Pyhä Januarius täytti Napolin kaupungille antamansa lupauksen. Hänen reliikkinsä siirrettiin Napoliin, ja ne suojelivat kaupunkia muun muassa tulivuori Vesuviuksen purkauksen aikana niin, että laavavirrat pysähtyivät. Januariuksen reliikit, joita säilytetään Napolin katedraalissa, sisältävät hänen pääkallonsa lisäksi myös pullollisen jähmettynyttä verta. Aika ajoin tämä veri muuttuu nestemäiseksi ja alkaa kuohua aivan kuin se olisi tuoretta. Pyhän Januariuksen muistoa vietetään Napolissa 19. syyskuuta.

Muutamia vuosia myöhemmin kristittyjen vainojen päätyttyä ja kristinuskon saadessa rauhassa levittäytyä Rooman imperiumin alueelle Maximiana-niminen leski menetti ainoan poikansa. Surun murtama Maximiana itki lohduttomasti kirkossa, jonne hänen rakkaan poikansa ruumis oli siirretty hautauspalvelusta varten.

Kun Maximiana silmäili surullisena kirkkoa, hänen katseensa osui kirkkolippuun, jossa oli pyhää Januariusta esittävä luonnollisen kokoinen kuva. Jumalallisen armon ohjaamana Maximianan murheen murtama mieli siirtyi muistelemaan vanhurskasta profeetta Elisaa, joka oli herättänyt kuolleista sunemilaisen naisen pojan asettumalla tämän ylle (2. Kun. 4:32–36). Jumalallisen ajatuksen innoittamana Maximiana otti pyhän Januariuksen kuvan ja vei sen poikansa ruumiin luo. Hän asetti kirkkolipun kuolleen poikansa päälle niin, että kuvan kasvot olivat pojan kasvoja vasten ja muut ruumiin jäsenet pojan ruumiin jäseniä vasten.

Tämän jälkeen Maximiana rukoili Jumalaa. ”Armahda minua ja herätä minun poikani, kuten kerran herätit profeetta Elisan kautta sunemilaisnaisen pojan.” Jumala teki pyhän Januariuksen kuvan kautta ihmeen hurskaalle leskelle: tämän kuollut poika virkosi henkiin. Monet poikaa suremaan tulleet ihmiset näkivät ihmeen ja ylistivät Jumalaa ilosta suunniltaan.


[1] Toisissa lähteissä maaherran nimeksi mainitaan Menignus.

[2] Napolin kaupungin nimi tulee kreikan kielen ilmaisusta Neapolis, ”Uusi kaupunki”.

Pyhä Maximianus, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Maximianus syntyi varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Myöhemmin hän muutti Roomasta Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään ja ankarasta elämästään. Hän rakasti suuresti pyhiä marttyyreja ja rakennutti muistomerkkejä heidän kunniakseen. Koska Maximianus oli myös älykäs ja oppinut, patriarkka Sisinios (426–427, ks. 11.10.) vihki hänet papiksi.

Sisinioksen kuoleman jälkeen Konstantinopolin patriarkan istuimelle nousi antiokialainen Nestorios (428–431). Kun uusi patriarkka toi julki harhaoppiset näkökantansa, Maximianus nousi vastustamaan häntä. Kun Nestorios oli lähetetty maanpakoon, keisari ja kansa valitsivat yksimielisesti hänen sijalleen patriarkaksi Maximianuksen. Hänen aikanaan pahennuksen aiheet ja harhaoppien aiheuttamat mellakat laantuivat, ja Kristuksen kirkossa vallitsi rauha. Paimennettuaan hyvin laumaansa kaksi vuotta ja viisi kuukautta (431–434) pyhä Maximianus antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun.

Pyhä Beuno Walesilainen

Pyhä Beuno[1] syntyi kuudennella vuosisadalla. Hän oli ylhäistä sukua ja kotoisin Clwydistä. Beunon isä oli nimeltään Beugi (Hywgi) ja hänen isoisänsä oli Walesin kuninkaallisia. Beuno oli myös pyhän neitsytmarttyyri Winefride Treffynnonlaisen (3.11) eno.

Beunon vanhemmat olivat kauan toivoneet poikalasta mutta turhaan. Vanhempien jo luovuttua toivosta enkeli ilmestyi heille ja ilmoitti pojan syntymästä. Vartuttuaan nuorukaiseksi Beuno lähti opiskelemaan Herefordshireen. Opintojen päätyttyä hän jätti vanhempiensa kodin mennäkseen luostariin. Kilvoiteltuaan luostarissa jonkin aikaa Beuno lähti sieltä ja perusti oman luostariyhteisön Caernarvonshiressa sijaitsevaan Clynnogiin. Veljestönsä lisäksi Beuno toimi myös sisarentyttärensä Winefriden hengellisenä ohjaajana.

Beunon elämän suuri käänne liittyi alueen valtaapitävien välienselvittelyyn. Pohjois-Walesin hallitsija Cadvan voitti taistelussa Northumberlandian hallitsija Ethelredin, joka oli vuoden 607 tienoilla surmauttanut verilöylyssä Bangorin munkit. Pyhä Beuno lahjoitti Cadvanille kultaisen valtikan. Kiitokseksi tästä Cadvan lupasi Beunolle maa-alueen luostarin rakentamista varten.

Hallitsijan lahjoittama maatila sijaitsi lähellä ”Beunon lähteenä” (Fynnon Beuno) tunnettua paikkaa Llanwundassa. Kun Beuno oli jo laskemassa luostarinsa perustusta, hänen luokseen saapui nainen käsivarsillaan pienokainen. Nainen ilmoitti, että maa-alue oli lapsen isänperintö. Beuno huolestui kuulemastaan. Hän otti naisen mukaansa ja meni hallitsija Cadvanin luo.

Beuno ilmoitti Cadvanille, ettei hän voinut pyhittää Jumalalle toisten perintömaata. Cadvan ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, ja Beuno päätti jo luopua hankkeesta. Hallitsija Cadvanin serkku Gwyddeiant ratkaisi tilanteen lupaamalla Beunon luostaria varten oman perintömaansa, joka sijaitsi Clynnog Fawrissa. Beuno rakensi paikalle kirkon vuoden 616 tienoilla. Hallitsija Cadvan kuoli samoihin aikoihin. Hänen seuraajansa hallitsijanistuimelle oli hänen poikansa Cadwallon. Uusi hallitsija kohteli Beunoa ja tämän luostaria isäänsäkin avokätisemmin.

Pyhä Beuno teki useita ihmeitä. Kerran hänen luokseen tuli mies, joka oli menettänyt onnettomuudessa kulmakarvansa. Beuno kosketti miehen kulmia sauvansa rautaisella päällä ja ne paranivat. Kiitokseksi parantunut mies rakennutti kirkon neljän mailin päähän Clynnogista. Kirkon nimi on vielä nykyäänkin Llanael Hayarn, mikä merkitsee rautaisen kulmakarvan kirkkoa.

Myöhemmin Beuno tai hänen oppilaansa perustivat useita muitakin luostareita Itä-Walesiin ja Clwydiin. Beuno tuli myös tunnetuksi ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen esirukoustensa kautta. Kuuluisimpia ovat kolme tapausta, joissa pyhän Beunon rukoukset herättivät ihmisen kuolleista. Tämän lisäksi Beunon mainetta lisäsivät hänen puheenlahjansa, jotka tekivät suuren vaikutuksen moniin Pohjois-Walesin asukkaisiin.

Pyhä Beuno nukkui kuolonuneen vuoden 630 tienoilla. Hänet haudattiin Clynnog Fawriin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin uuteen kirkkoon (Eglwys y Bedd), jossa niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Pyhän Beunon kunnioittaminen säilyi uskonpuhdistuksenkin yli. Englannin kuningatar Elisabeth I:n aikakaudelta on säilynyt dokumentteja, joissa valitetaan ihmisten tapaa uhrata lampaita ja vasikoita pyhän Beunon haudan luona. Vielä 1700-luvun lopulla sairaita lapsia kylvetettiin parantumisen toivossa pyhän Beunon kaivossa (Ffynnon Beuno), joka on säilynyt nykyaikoihin saakka. Pyhä Beuno nimetäänkin usein Pohjois-Walesin tärkeimmäksi paikallispyhäksi.


[1] Tunnetaan myös nimellä Beunor.

Pyhä pappismarttyyri Malrubius Irlantilainen, piktien apostoli

Pyhä Malrubius[1] syntyi vuoden 642 tienoilla kuninkaalliseen irlantilaissukuun. Vartuttuaan hän meni pyhän Comgallin (10.5.) perustamaan luostariin, joka sijaitsi Pohjois-Irlannin Bangorissa. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja myöhemmin papiksi. Täytettyään 29 vuotta Malrubius lähti Skotlantiin levittämään evankeliumia piktien keskuuteen. Aluksi hän asettui Ionan saarelle ja siirtyi myöhemmin mantereelle.

Saavuttuaan Skotlannin mannermaalle Malrubius rakennutti ensitöikseen kirkon ja luostarin Apurcrossaniin (Applecross) County Rossiin. Hän toimi luostarinsa johtajana ja tuli pian tunnetuksi hurskaudestaan ja askeettisesta elämästään. Applecrossista käsin Malrubius teki myös lähetystyötä laajalla alueella. Hänen levittämänsä evankeliumin ilosanoma ja tekemänsä ihmeet tekivät vaikutuksen kansaan, ja monet kääntyivät kristityiksi. Tämän vuoksi Malrubius tunnetaankin piktien apostolina.

Malrubius uurasti Jumalan sanan levittämiseksi yli 50 vuoden ajan. Kun hän oli 80-vuotias, hän kohtasi norjalaisia merirosvoja, joita hän yritti ohjata todellisen Jumalan palvelemiseen. Väkivaltaiset merirosvot eivät kuitenkaan halunneet kuullakaan Kristuksesta ja tappoivat pyhän Malrubiuksen. Tämä tapahtui vuonna 722.[2]

Myöhemmin pyhän Malrubiuksen kuolinpaikalle rakennettiin kirkko. Hänen mukaansa nimettiin myös useita paikallisia seurakuntia (Maree, Mulbury, Murry ja Summuruff). Tämän lisäksi Malrubiuksen itsensä rakennuttaman kirkon läheisyydessä Loch Mareen järvellä sijaitsevalla Eilean Mareen saarella on Malrubiuksen kaivona tunnettu lähde, josta virtaava vesi on parantanut erityisesti mielisairaudesta kärsiviä. Gaelin kieleen on myös jäänyt pyhän nimestä huudahdus Ma Ruibbe!, jota kuullaan vieläkin Harrisin seuduilla


[1] Tunnetaan myös nimellä Maelrubha ja Maelrubba.

[2] Toisten lähteiden mukaan Malrubius kuoli rauhassa kuolonuneen vuosien 721–724 välisenä aikana.

Pyhittäjä Anastasios Siinailainen

Pyhä Anastasios syntyi Kyproksella 600-luvun alkupuolella. Hän sai hyvän filosofisen koulutuksen ja vietti jonkin aikaa luostarielämää kotisaarellaan. Sieltä hän siirtyi Lähi-idän kuuluisimpaan luostarikeskukseen Siinaille päästäkseen siellä hiljaisuudessa ja rukouksessa juomaan todellisen viisauden lähteistä. Hän kertoi omasta elämästään seuraavan tapauksen, vaikka yrittikin esittää sen ikään kuin jollekin toiselle tapahtuneena. Hän oli kerran nähnyt arabien kohtelevan julmasti kristittyä sotavankia ja tahtoi auttaa kristiveljeään. Koska hänellä ei ollut rahaa ostaa tätä vapaaksi, hän vain yksinkertaisesti riisui tämän rautakahleista ja pukeutui itse kahleisiin hänen sijaansa. Kahden päivän kuluttua kristityt, joiden sydäntä Jumala oli koskettanut, lunastivat hänet vapaaksi 200 kultarahalla. Kristus palkitsi Anastasioksen suuren uhrautuvaisuuden lähimmäisensä hyväksi antamalla hänen sieluunsa ja ruumiiseensa poikkeuksellisen armovoiman. Anastasios pyysi Herraa jo hillitsemään armonsa virtoja, jotka huumasivat hänet ihanuudellaan.

Erämaan näköalapaikalta Anastasios havaitsi, että monofysiittien toiminta kaikkialla Lähi-idässä saattoi kirkon vaaraan. Hän osallistui monofysitismin vastaiseen taisteluun sekä kirjoituksillaan että lähetysmatkoillaan Egyptiin ja Syyriaan. Matkoillaan hän järjesti julkisia väittelytilaisuuksia, joissa hän taitavasti osoitti harhaoppisten opit vääriksi. Hän antoi heille luettavaksi pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen tekstejä ja muiden samojen isien kirjoituksia, joihin vastapuolen edustajat itsekin vetosivat. Hän kirjoitti selityksiä Raamatun kirjoihin ja teologisia tutkielmia, joissa hän vastasi aikalaistensa kysymyksiin sillä auktoriteetilla, jonka Pyhän Hengen armo hänelle antoi. Hän myös kirjoitti muistiin hyödyllisiä kertomuksia isistä, jotka olivat eläneet Siinain erämaassa.

Eräässä kirjoitelmassaan Anastasios kertoo munkista, joka oli viettänyt koko elämänsä välinpitämättömästi. Kun munkki sairastui ja lähestyi kuolemaa, hän ei osoittanut minkäänlaista pelkoa, niin että toiset isä hämmästyivät. Päinvastoin hän oli iloinen ja luottavainen. Heidän ihmetellessään munkki kertoi heille, että sillä hetkellä jolloin enkelit olivat näyttäneet hänelle pergamenttipalan, johon oli kirjoitettu kaikki hänen syntinsä, hän oli vastannut heille: “Todellakin, olen syyllistynyt kaikkeen tuohon, mutta en ole koskaan tuominnut ketään tai muistellut kokemiani vääryyksiä. Olen aina pitänyt mielessäni Herran sanat: ‘Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.’” Silloin hän oli nähnyt, kuinka pergamentti oli revitty kappaleiksi, ja niin hän saattoi valmistautua astumaan Kristuksen eteen ilolla, jota mikään ei varjostanut.

Eräänä päivänä nähdessään pyhän Johannes Siinailaisen laskeutuvan alas Siinain vuoren huipulta pyhittäjä Anastasios lausui, että tästä tulee vielä Siinain luostarin igumeni. Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen 700-luvun alussa pyhittäjä Anastasios nukkui pois rauhassa.

Vanhurskas Aleksi Bortsurmanilainen

Pyhä Aleksi Gneušev palveli koko elämänsä pappina Bortsurmanin kylässä nykyisen Nižni Novgordin alueella. Hän syntyi papinperheeseen vuonna 1762. Hän kävi pappisseminaarin ja meni naimisiin, minkä jälkeen hänet 22-vuotiaana vihittiin diakoniksi Bortsurmanin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kyläkirkkoon. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin kirkon papiksi.

Eräänä yönä isä Aleksia pyydettiin naapurikylään viemään ehtoollista kuolevalle. Hän harmistui, että häntä tultiin häiritsemään keskellä yötä, ajoi asiaa toimittamaan tulleen miehen pois ja kävi uudelleen nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua omatunto alkoi kuitenkin vaivata häntä ja hän lähti matkaan. Astuessaan taloon hän näki, että talonpoika oli jo kuollut ja että vainajan vieressä seisoi enkeli ehtoollismalja kädessään. Näystä hämmästyneenä Aleksi lankesi maahan polvilleen ja rukoili koko yön. Aamulla hän palasi kotiin muuttuneena miehenä.

Tuosta päivästä lähtien pyhä Aleksi omistautui Jumalan ja ihmisten palvelemiselle. Hän alkoi toimittaa liturgian joka päivä, jos se vain oli mahdollista, ja noudatti voimiensa mukaan luostarirukoussääntöä. Keskiyöllä hän nousi lukemaan puoliyöpalveluksen, 12 psalmia, päivän pyhän elämäkerran ja päivän tekstin kirkkoisien opetuspuhekokoelmasta. Aamulla olivat vuorossa aamurukoukset ja hetket sekä akatistos pyhittäjä Sergei Radonežilaiselle, suurmarttyyri Barbaralle tai pyhälle Mitrofan Voronežilaiselle. Päivällä hän luki neljä katismaa psalttarista ja illalla kanonin ja akatistoksen Vapahtajalle sekä kanonin suojelusenkelille ja iltarukoukset. Hän teki päivittäin jopa 1500 kumarrusta lausuen Jeesuksen rukousta. Jumalanpalveluksilta ja rukoussäännöltä vapaaksi jäävänä aikana hän otti vastaan ihmisiä ja auttoi salaa köyhiä. Hän opetti luokseen tulevia sellaisella nöyryydellä ja rakkaudella, että taivutti ihmisten sydämet väkisinkin puoleensa. Vain noituutta harjoittaviin hän suhtautui ankarasti eikä päästänyt heitä luokseen, jos he eivät ensin sanoutuneet irti pimeisiin voimiin liittyvistä puuhistaan. Myös noitien ja tietäjien apuun turvautuvia hän ojensi ankarasti.

Jumala palkitsi vanhurskaan Aleksin hyvän kilvoituksen suomalla hänelle parantamisen ja selvänäkemisen armolahjat. Hän sai osakseen myös monia jumalallisia ilmestyksiä. Kerran liturgian aikana hän kuuli paratiisillista laulua ja näki itsensä Herran, joka käski hänen kaitsea Kristuksen laumaa. Vanhurskas Aleksi kirjoitti muistiin kokemansa Vapahtajan, Jumalanäidin ja pyhien ilmestykset. Muutamista hän kertoi Arzamasin luostarin igumenia Marialle, jota hän kunnioitti.

Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa vanhurskas Aleksi siirtyi vanhuudenlepoon. Silti hän toimitti yhä liturgian entiseen tapaansa melkein joka päivä. Viimeiset vuodet hän asui talonsa yhteydessä olevassa pienessä keljassa. Jätettyään kaikki maalliset huolet hän antautui askeettiseen rukouskilvoitukseen. Hän piti jouhipaitaa, nukkui kovalla alustalla pelkän huovan päällä ja söi vain kerran päivässä eikä koskaan lihaa. Tieto hänestä esirukoilijana ja ihmeidentekijänä kantautui kauas. Kun pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luo tuli ihmisiä vanhurskaan Aleksin asuinseudulta, hän käännytti heidät takaisin sanoen, että heillä oli oma esirukoilijansa. “Hän rukouksineen on kuin palava kynttilä Jumalan valtaistuimen edessä. Vaikka tuo uurastaja ei ole tehnyt munkkilupauksia, hän ylittää monet munkit. Tähden tavoin hän loistaa kristinuskon taivaalla”, pyhittäjä Serafim sanoi.

Pyhä Aleksi Bortsurmanilainen teki paljon ihmeitä. Hän herätti rukouksellaan kuolleen pojan ja paransi kuusivuotiaan Tatjanan, joka ei ollut koskaan pystynyt kävelemään. Eräs kauppias, joka vapautui häntä piinanneista riivaajista pyhän Aleksin rukousten avulla, rakennutti Bortsurmanin kirkkoon harkkorautalattian.

Vuoden 1848 alussa pyhä Aleksi alkoi silminnähden heikentyä eikä enää kyennyt toimittamaan jumalanpalveluksia. Hänen pyynnöstään omaiset veivät hänet kirkkoon palveluksiin. Heikkenemisestään huolimatta hän piti suurena syntinä kieltäytyä auttamasta ihmisiä ja täytti viimeisillä voimillaan kaikkien pyynnöt. Kuolinpäivänään 21. huhtikuuta 1848 hän istui avoimen ikkunan ääressä siunaten kansaa, joka oli kauniina kevätpäivänä kokoontunut nähdäkseen hänet vielä kerran. Näin hän päätti maallisen vaelluksensa.

Pyhä Aleksi haudattiin Bortsurmanin kyläkirkon alttaripäätyyn. Ennen kuolemaansa hän oli vakuuttanut kaikille, ettei hän unohtaisi niitä, jotka tulisivat muistelemaan häntä. Lähikylien asukkaat kunnioittivat hänen hautaansa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä haudalla toimitettiin panihidoja ja monet sairaat paranivat vaivoistaan. Tapana oli myös ottaa haudalta hiekkaa ja nauttia se veden kanssa vaikean sairauden kohdatessa. Lokakuussa vuonna 1913 Bortsurmaniin saapui Nižni Novgorodin hengellisen konsistorin lähettämä komissio, jonka tehtävänä oli tutkia sekä suulliset että painetut kertomukset Aleksi Bortsurmanilaiseen liittyvistä ihmeistä. Ihmeet vahvistettiin tosiksi, mutta vallankumous esti kanonisoinnin. Neuvostoaikana viranomaiset yrittivät moneen kertaan hävittää haudan, mutta kansan kilvoittelijaa kohtaan osoittama kunnioitus ja paikalla tapahtuneet eittämättömät ihmeet estivät aikeet. Venäjän kirkko kanonisoi vanhurskaan Aleksi Bortsurmanilaisen vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.