19.4.2021

2. säv.

pm. Pafnutios Jerusalemilainen (+ 284–305)

Autuas Matrona Moskovalainen (+ 1952)

Ap. t. 6:8–7:5a, 47–60

Ap. t. 6:8–7:5a, 47–60

8 Stefanos oli täynnä armoa ja voimaa, ja hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja kansan keskuudessa. 9 Silloin muutamat miehet ryhtyivät väittelemään hänen kanssaan toiset näistä kuuluivat niin sanottuihin vapautettujen, kyreneläisten ja aleksandrialaisten synagogiin, toiset olivat kotoisin Kilikiasta ja Aasian maakunnasta. 10 Mutta Hengen voimalla hän puhui viisaasti, eivätkä he kyenneet pitämään puoliaan. 11 Silloin he värväsivät joitakin miehiä sanomaan: "Olemme kuulleet hänen puhuvan herjaavia sanoja Mooseksesta ja Jumalasta." 12 He yllyttivät kansaa, kansan vanhimpia ja lainopettajia, ja sitten he kävivät käsiksi Stefanokseen ja veivät hänet Suuren neuvoston eteen. 13 Siellä he toivat kuultavaksi vääriä todistajia, jotka sanoivat: "Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan. 14 Me olemme kuulleet hänen sanovan, että Jeesus, se Nasaretilainen, hajottaa tämän paikan ja muuttaa säädökset, jotka Mooses on meille antanut." 15 Kaikki, jotka istuivat neuvostossa, kiinnittivät katseensa Stefanokseen, ja hänen kasvonsa olivat heistä niin kuin enkelin kasvot. 7:1 Ylipappi kysyi: "Pitääkö syytös paikkansa?" 2 Stefanos vastasi: "Veljet, kansamme isät, kuulkaa minua. Kirkkauden Jumala ilmestyi isällemme Abrahamille, kun hän oli Mesopotamiassa eikä vielä ollut asettunut Harraniin. 3 Jumala sanoi hänelle: 'Lähde maastasi ja sukusi parista ja mene maahan, jonka minä sinulle osoitan.' 4 Silloin hän lähti kaldealaisten maasta ja asettui Harraniin, ja hänen isänsä kuoltua Jumala siirsi hänet tähän maahan, jossa te nyt asutte. 5 Jumala ei antanut siitä Abrahamille jalanleveyden vertaa, mutta lupasi, että hän antaa sen omaksi hänelle ja hänen jälkeläisilleen. 47 Mutta Salomo rakensi hänelle asuttavaksi talon! Korkein ei kuitenkaan asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa. 48 Profeettahan sanoo: 49 -- Taivas on minun valtaistuimeni ja maa minun jalkojeni koroke. Millaisen talon te minulle rakentaisitte, sanoo Herra, mikä olisi minun asuinsijani? 50 Olenhan omin käsin tehnyt tämän kaiken! 51 "Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä -- niin kuin isänne, niin myös te! 52 Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet! 53 Te saitte enkelien tuomana lain, mutta ette ole sitä noudattaneet." 54 Tämän kuullessaan neuvoston jäsenet olivat pakahtua raivosta ja kiristelivät hampaitaan. 55 Mutta Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella. 56 Hän sanoi: "Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!" 57 Silloin he alkoivat huutaa suureen ääneen, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa. 58 He raahasivat hänet ulos kaupungista kivittääkseen hänet, ja todistajat jättivät viittansa Saul-nimisen nuoren miehen huostaan. 59 Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: "Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni." 60 Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: "Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!" Sen sanottuaan hän nukkui pois.

Joh. 4:46b–54

19.4.2021

Joh. 4:46–54

[Siihen aikaan] 46 Jeesus tuli taas Galilean Kaanaan, missä hän oli muuttanut veden viiniksi. Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. 47 Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. 48 Jeesus sanoi hänelle: "Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä." 49 Mutta virkamies pyysi: "Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee." 50 Silloin Jeesus sanoi: "Mene kotiisi. Poikasi elää." Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. 51 Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. 52 Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: "Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti." 53 Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: "Poikasi elää", ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen. 54 Tämä oli Jeesuksen toinen tunnusteko, ja hän teki sen tultuaan Juudeasta Galileaan.

Päivän synaksario

19.4.

Pyhä Georgios syntyi 700-luvulla. Jo nuorena hänen sydämessään syttyi rakkaus Kristukseen ja hän halusi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Tämän vuoksi Georgios meni luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa kilvoitellessaan Georgios tuli pian kuuluisaksi hyveellisestä elämästään. Hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että hänet vihittiin eteläisessä Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Pisidian Antiokian piispaksi.

Noihin aikoihin kirkkoa vaivasi ikonoklasmin harhaoppi. Monia ortodokseja vainottiin ja kuvainraastajat aiheuttivat ikonien kunnioittajille monenlaisia harmeja ja kärsimyksiä. Keisari Leo V Armenialaisen hallituskaudella (813–820) ikonoklastit kutsuivat piispat koolle Konstantinopoliin. Myös Georgios sai kutsun osallistua kokoukseen. Monien muiden oikeaoppisten piispojen tavoin hän kieltäytyi noudattamasta ikonoklastien vaatimuksia. Tämän vuoksi hänet tuomittiin karkotettavaksi. Pyhä Georgios Tunnustaja vietti loppuelämänsä maanpakolaisena, kunnes hän pääsi taivaalliseen kotiinsa. Hänen tarkkaa kuolinvuottaan ei tiedetä.

Pyhä Tryfon syntyi 800-luvulla. Jo lapsena hän kaipasi enkelielämää, ja hän meni luostariin ollessaan vielä nuori. Tryfon kilvoitteli hiljaisuudessa ja hyveellisyydessä eräässä Vähän-Aasian luostarissa.

Myöhemmin Tryfonin elämä muuttui. Keisari Romanos Lekapenos (hallitsi 919–944) halusi Tryfonin nousevan Konstantinopolin patriarkanistuimelle. Tosiasiassa keisari Romanos toivoi, että pääkaupungin piispaksi tulisi hänen oma poikansa Teofylaktos. Teofylaktos oli tuolloin kuitenkin vasta kuusitoistavuotias, ja keisari ymmärsi, ettei nuorta poikaa voinut vihkiä patriarkaksi. Hän sopi Tryfonin kanssa, että tämä toimisi hänen poikansa ohjaajana, kunnes Teofylaktos olisi tarpeeksi vanha piispanvihkimykseen.

Tämän vuoksi Tryfon valittiin Konstantinopolin patriarkaksi 14. joulukuuta vuonna 928. Kolmen vuoden ajan Tryfon ohjasi kirkkoa viisaasti. Kun Teofylaktos täytti kaksikymmentä vuotta, keisari Romanos alkoi painostaa Tryfonia jäämään eläkkeelle, jotta saisi oman poikansa patriarkan istuimelle. Tryfon kuitenkin vastusti keisarin painostusta. Hän ymmärsi nuoren Teofylaktoksen olevan sopimaton patriarkaksi, sillä poika viihtyi paremmin hevostalleilla kuin kirkossa.

Koska keisari Romanos ei onnistunut syrjäyttämään Tryfonia painostamalla, hän turvautui juonitteluun. Romanos alkoi vehkeillä Kesarean piispa Teofaneksen kanssa. Teofanes tunnettiin ovelana miehenä, mutta hänellä oli muitakin paheita. Kesareassa piispan alaiset kutsuivat häntä siaksi hänen karkeiden ruokailutapojensa vuoksi.

Teofanes saapui Tryfonin luo ja vakuutti valheellisesti tukevansa häntä. Hän keksi tarinan, jonka avulla hän sai Tryfonin antamaan nimikirjoituksensa tyhjälle papyrusarkille. Sitten Teofanes toimitti arkin keisarin käsiin. Tämä kirjoitutti patriarkka Tryfonin nimikirjoituksen ylle: “Täten minä luovun patriarkan asemasta, sillä en koe itseäni arvolliseksi virkaan.” Tämän jälkeen väärennetty dokumentti annettiin virkamiehille. Keisarilliset joukot lähetettiin Tryfonin luo karkottamaan hänet patriarkan asuintiloista.

Tryfon ei vastustellut lainkaan. Nöyrästi hän vetäytyi patriarkanistuimelta ja palasi takaisin vanhaan kotiluostariinsa. Siellä pyhä Tryfon eli yksinkertaista munkin elämää kahden vuoden ajan, kunnes nukkui kuolonuneen vuonna 933. Tryfonin kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa siirrettiin Konstantinopoliin ja haudattiin muiden patriarkkojen joukkoon.

Aikanaan keisari Romanos syrjäytettiin valtaistuimeltaan. Vuonna 944 hän joutui pakenemaan Marmaranmerellä sijaitsevalle Proten saarelle, jossa hän kuoli munkkina neljä vuotta myöhemmin. Bysanttilaiset kronikoitsijat kertovat, että patriarkka Teofylaktoksen piispankausi oli erittäin huono. Teofylaktos välitti ainoastaan hevoskilpailuista sekä talleistaan, joissa oli yhteensä kaksituhatta hevosta. Hän saattoi jopa keskeyttää jumalanpalveluksen Hagia Sofiassa mennäkseen talleille seuraamaan tammojensa varsomista. Ollessaan kerran ratsastamassa Teofylaktos törmäsi ratsuineen seinään. Hän loukkaantui vakavasti, eikä koskaan toipunut kunnolla. Jonkin ajan kuluttua onnettomuudesta Teofylaktos kuoli vuonna 956.

Pyhä Alfege[1] syntyi vuoden 954 tienoilla. Ollessaan vielä nuori mies Alfege meni kilvoittelijaksi Gloucestershiressa sijaitsevaan Deerhurstin luostariin. Muutamia vuosia myöhemmin hän vetäytyi elämään erakkona autiolle alueelle, joka sijaitsi lähellä Bathia. Canterburyn piispan pyhän Dunstanin (19.5.) perustettua uudelleen luostarin Bathiin Alfegesta tuli sen johtaja.

Luostarin johtajana Alfege oli erittäin ankara. Hän vaati luostarisäännön täydellistä noudattamista, eikä sallinut pienintäkään myönnytystä. Alfege sanoi usein, että oli paljon parempi pysyä tavallisena miehenä maailmassa kuin tulla epätäydelliseksi munkiksi. Winchesterin piispa Ethelwoldin kuoltua vuonna 984 Dunstan pakotti Alfegen ottamaan vastaan piispallisen vihkimyksen, vaikka Alfege oli tuohon aikaan vasta 30-vuotias.

Piispana Alfege oli erittäin antelias hiippakuntansa vähäosaisimpia kohtaan. Tämän vuoksi hänen aikanaan Winchesterissä ei ollut lainkaan kerjäläisiä, sillä kaikilla oli ruokaa ja rahaa tarpeidensa mukaan. Winchesterin piispanistuimellakaan Alfege ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan. Ankarien paastojensa vuoksi hänestä tuli niin laiha, että kirkkokansa sanoi näkevänsä piispansa käsien lävitse, kun Alfege kohotti ne rukoukseen pyhän ehtoollisjumalanpalveluksen aikana.

Paimennettuaan hengellistä laumaansa Winchesterin hiippakunnassa kahdenkymmenenkahden vuoden ajan Alfege valittiin Canterburyn arkkipiispaksi. Valinnan takia Alfegen oli käytävä Roomassa saadakseen uuteen tehtäväänsä siunauksen paavi Johannes XVIII:lta (1004–1009).

Alfegen elämä Canterburyn arkkipiispana oli kaikkea muuta kuin helppoa. Tuohon aikaan Englanti ja sen asukkaat kärsivät suuresti tanskalaisten hyökkäyksistä. Vuonna 1011 tanskalaiset tekivät sopimuksen kapinoivan jaarli Edricin kanssa ja marssivat Kentiin ja piirittivät Canterburyn. Kaupunkilaiset pyysivät piispaansa pakenemaan, mutta Alfege kieltäytyi jyrkästi. Hän halusi lohduttaa hengellistä laumaansa sen ahdingossa.

Pian piiritystä seurasi kaupungin valtaus ja hirvittävä verilöyly, jossa tanskalaiset tappoivat kaikki kohdalle osuneet ikään ja sukupuoleen katsomatta. Piispa Alfege kiiruhti keskelle kiivainta taistelua ja huusi tanskalaisille: “Armahtakaa viattomat ja kääntäkää sen sijaan raivonne minua kohtaan!” Alfege otettiin välittömästi vangiksi ja hänet heitettiin tyrmään.

Alfege vapautettiin useiden kuukausien vankeuden jälkeen, kun tanskalaisjoukkoihin oli iskenyt tuntematon sairaus. Vaikka moni tanskalainen parani Alfegen rukouksien voimasta, barbaarit vaativat kolmen tuhannen kultakruunun lunnaita piispan vapaudesta. Alfege ilmoitti olevansa liian köyhä maksamaan sellaista summaa.

Tämän vuoksi Alfege vietiin Greenwichiin, missä piispa toistamiseen joutui toteamaan olevansa liian köyhä voidakseen maksaa lunnasrahat. Kuullessaan tämän tanskalaiset päättivät tappaa Alfegen, vaikka eräs heistä, Thorkell Pitkä, yritti pelastaa piispan hengen. Pyhä Alfege murhattiin vuoden 1012 tienoilla.

Myöhemmin pyhän Alfegen reliikit löydettiin ja ne siirrettiin Lontooseen. Vuonna 1023 tanskalaiskuningas Canute siirrätti reliikit Lontoosta Canterburyyn loisteliaassa saatossa. Vaikka pyhää Alfegea ei varsinaisesti surmattu siksi, että hän oli kristitty, englantilaiset pitivät häntä marttyyrina. Tämän vuoksi hänen nimensä esiintyy myös roomalaisissa marttyyriluetteloissa.

[1] Tunnetaan myös nimillä Aelfheah ja Elfege.

Pyhittäjä Simeon syntyi 1500-luvun alkupuolella nykyisen Voloksen alueella papin poikana. Käytyään hengellisen koulun hän siirtyi 15-vuotiaana hurskaasta elämästään tunnetun Dimitriaksen piispan Pakomioksen palvelukseen. Joidenkin vuosien kuluttua tämä vihki hänet ensin munkiksi ja sitten munkkidiakoniksi. Pian tämän jälkeen Simeon meni Kissavoksen luostariin Olymposvuoren alueelle. Siellä hän vietti todellista munkin elämää: paastosi ankarasti, nukkui vähän, käytti vain yhtä vaatekertaa. Yökaudet hän seisoi rukouksessa Jumalan edessä. Hän liikkui aina paljain jaloin, mistä hän sai lisänimen “avojalka”.

Vieläkin ankarampaa askeesia tavoitellen Simeon siirtyi Kissavosta Athoksen Suuren lavran luostariin. Siellä eräs hänen kanssaan alttarissa palvellut veli huomautti hänelle kerran puolileikillään: “Onpas sinulla, diakoni, kaunis tukka!” Vakava Simeon ei pitänyt tämänkaltaisesta käyttäytymisestä ja leikinlaskusta kirkossa. Hän meni keljaansa, leikkasi hiuksensa ja vei ne veljelle sanoen: “Ota, veli, hiukseni, kun ne kerran miellyttävät sinua.” Veli meni sanattomaksi ja muut läsnäolijat ihmettelivät ja ihailivat Simeonin tekoa.

Suuren lavran luostarissa Simeon vihittiin pappismunkiksi. Pian sen jälkeen hän siirtyi edelleen Athoksella pysyen Filotheoksen luostariin. Siellä hän suoritti kuuliaisuustehtäviä muiden veljien kanssa ja jatkoi entistä ankaraa elämäänsä. Hänestä tuli esikuva koko veljestölle. Kaikki kunnioittivat häntä ja lopulta pyysivät, että hän ryhtyisi luostarin igumeniksi. Hänen ei auttanut muu kuin suostua veljien itsepintaisiin pyyntöihin. Heidän ilokseen hän muiden tehtäviensä ohella piti heille päivittäin pieniä opetuspuheita.

Munkkien joukossa oli kuitenkin joitakin, jotka kadehtivat Simeonia ja alkoivat kiihottaa veljestöä häntä vastaan. Simeon kesti kärsivällisesti heidän juonittelujaan, kunnes eräänä pääsiäisenä tapahtui jotakin, mikä sai hänen mittansa täyttymään. Simeonia vastustavat veljet eivät pääsiäisaterian jälkeen mennetkään keljoihinsa vaan siirtyivät luostarin sisäpihalle ja alkoivat siellä hullutella, tanssia kansantansseja ja pelata erilaisia tuon ajan pelejä. Igumeni Simeon huokaili: “Voi minua, minkä vastauksen tulen antamaan Jumalalle! Munkit tanssivat ja huvittelevat kuin epäjumalanpalvelijat.” Kun sama meno jatkui seuraavana aamunakin ennen liturgiapalveluksen alkua, hän ei välittänyt hänelle uskollisten veljien varoituksista vaan meni pihalle ja nuhteli huvittelevia munkkeja ankarasti. Silloin nämä ryntäsivät hänen kimppuunsa, löivät häntä ja lukitsivat hänet luostarimuurin torniin. Sen jälkeen he jatkoivat tanssimista ja laulamista, joivat viiniä ja humaltuivat.

Simeonille uskolliset munkit laskivat hänet tornin ikkuna-aukosta köyden avulla maahan. Pihalla hän sanoi vielä suorat sanat riehuville munkeille ennustaen luostarin rappeutumisen, joka sittemmin toteutuikin. Sen jälkeen hän poistui kokonaan Athokselta ja meni Flamurionin vuorelle. Sieltä hän löysi sopivan paikan, missä hän eli villiomenapuun alla kärsien erityisesti kylmyydestä vuoristoseudun talvikausina. Kolmen vuoden kuluttua hänet löydettiin, ja hänen ympärilleen alkoi keräytyä oppilaita. Ensin paikalle rakennettiin puisia asuinrakennuksia ja seitsemän vuoden kuluttua kirkko, joka omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja jossa toimitettiin liturgia joka päivä. Myös kasvimaita ja peltoja raivattiin.

Mutta Simeonin vaikutus ei päättynyt tähän. Kun hän oli saanut luostarin toimimaan, hän lähti sieltä opettamaan turkkilaisvallan alla huokailevaa kansaa. Väki oli Kreikan sisämaan vuoristoissa oppimatonta ja tietämätöntä maalaisväestöä, maanviljelijöitä ja paimenia, joilta turkkilaiset keräsivät raskaita veroja. Kiusaus vapautua veroista kääntymällä islamiin oli suuri. Simeon kierteli kaikkialla Thessalian ja Boiotian maakunnissa saarnaten evankeliumia ja vahvistaen kansaa uskossa. Hän kehotti heitä keskinäiseen yksimielisyyteen, käski välttämään kaikkea taikauskoa ja ennustajien puoleen kääntymistä ja pitämään sunnuntai lepopäivänä, jolloin käydään kirkossa.

Keski-Kreikasta Simeon siirtyi Ateenaan ja Euboian (Evia) saarelle. Rukouksillaan hän paransi monia sairaita. Tämä vahvisti ihmisten uskoa ja he tulivat suurin joukoin synnintunnustukselle hänen luokseen. Saaren turkkilaiset eivät pitäneet tästä ja syyttivät häntä sanoen, että hän käännyttää muslimeja kristinuskoon. Kun paikallinen turkkilainen johtomies sai kuulla tämän, hän käski vangita Simeonin. Tämä vietiin sidottuna torille, missä kansa jo kantoi puita rovioon hänen polttamisekseen. Kahleissaan hän itsekin auttoi puiden kantamisessa. “Tätä minä haluankin”, hän sanoi mutta lisäsi: “Vain jos se on Jumalan tahto, te voitte polttaa minut.”

Nähdessään mitä oli tapahtumassa eräs paikalla ollut etiopialainen ja muutamat naiset kiiruhtivat turkkilaisen johtomiehen äidin luo ja pyysivät tätä pelastamaan kuolemasta viattoman miehen. Äiti menikin heti poikansa luo ja sanoi tälle: “ Mitä oikein olet tekemässä? Mitä vahinkoa tuo mies on tehnyt sinulle, poikani? Miksi tahdot ottaa päällesi hänen verensä? Hän tekee työtä vain kristittyjen keskuudessa, ja kaikki muu on panettelua. Tiedäkin, että se, joka tekee hänelle vääryyttä, ei elä vuottakaan. Ja jos sinä kuolet, niin minä hukuttaudun!” Vielä äiti kehotti poikaansa kuulustelemaan Simeonia. Paljasjalkainen, kuluneeseen viittaan pukeutunut Simeon teki turkkilaiseen johtomieheen suuren vaikutuksen ja kysyttyään häneltä muutamia kysymyksiä päämies päästi hänet vapaaksi ja antoi hänelle luvan mennä, minne hän vain tahtoi.

Tämän jälkeen Simeon palasi Flamurionin luostariin veljien suureksi iloksi. Hän vihki munkeiksi kaikki vielä vihkimättömät veljet ja valitsi uusista tulijoista sopivimmat jäämään luostariin. Ne veljet, jotka olivat seuranneet häntä hänen vaelluksillaan, hän sijoitti eri luostareihin opetettuaan heille ensin luostarielämän periaatteita. Tämän jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja meni Konstantinopoliin, jossa patriarkka otti hänet vastaan. Siellä hän sekä opetti että toimi rippi-isänä. Hän osasi Jumalan avulla antaa jokaiselle sopivan neuvon. Hänen suunsa oli kuin jatkuvasti pulppuava lähde, joka virvoitti ihmissieluja. Monet saivat hänen vaikutuksestaan luostarikutsumuksen, ja hän lähetti heidät Flamurionin luostariin. Uusien veljien joukossa oli myös rakennusmiehiä, jotka saivat tehtäväkseen viimeistellä luostarin kirkon ja aluetta ympäröivän muurin.

Iäisyyskutsu kohtasi Simeonia hänen Konstantinopolin vierailullaan. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen huhtikuun 19. päivänä 1594. Patriarkan läsnä ollessa hänen ruumiinsa haudattiin juhlallisesti Jumalanäidin kirkkoon Halkin saarelle. Kahden vuoden kuluttua Flamurionin luostarista tuli joitakin veljiä asioimaan Konstantinopolissa. He siirsivät luostarinsa perustajan tuoksuvat maalliset jäännökset puiseen arkkuun ja ottivat ne mukaansa luostariin. Niiden välityksellä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut paljon ihmeitä. Esimerkiksi eräs vatsasyövän loppuvaihetta sairastanut mies parantui äkillisesti suudeltuaan pyhittäjän sormiluuta ja juotuaan vettä, johon sormi oli kastettu. Parantumisensa jälkeen hän lahjoitti luostarille koko omaisuutensa ja meni itse sinne munkiksi.

Pyhittäjä Simeonin elämäkerran kirjoitti 1760-luvun alussa pappismunkki Germanos, joka myös laati hänelle omistetun jumalanpalvelustekstin.

Pyhä uusmarttyyri Agathangelos, maallikkonimeltään Athanasios, syntyi vuonna 1800 Traakian Ainoksessa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vielä pieni, ja vartuttuaan köyhä orpopoika meni merille. Ensin hän purjehti kreikkalaisissa laivoissa, mutta kun hänen ystävänsä Anastasios pestautui turkkilaiseen laivaan, hän seurasi mukana. Turkkilainen laivanomistaja kiinnitti huomiota hänen taitavuuteensa ja älykkyyteensä. Hän päätti käännyttää Athanasioksen muslimiksi ja sen jälkeen adoptoida hänet, koska hänellä ei ollut omia perillisiä. Kerran kun he olivat Smyrnan satamassa, hän vei illalla pojan hautausmaalle ja siellä veitsellä uhaten sai tämän lupaamaan, että hän kääntyy muslimiksi. Saman tien Athanasios ympärileikattiin.

Pian Athanasios alkoi katkerasti katua kääntymystään, johon hän oli pelon vallassa suostunut. Hän pakeni isäntänsä luota ja pukeutui jälleen kristityn vaatteisiin. Monien vaiheiden jälkeen hän päätyi Athosvuorelle, jossa Esfigmenoksen luostarin igumeni Euthymios otti hänet isällisesti vastaan. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai luostarin ruokasalista eli trapezasta huolehtimisen. Katumus kasvoi hänen sielussaan ja vähitellen hänessä kypsyi päätös tunnustaa Kristus niiden edessä, joiden luona oli Hänet kieltänyt. Sielunvihollinen taisteli kuitenkin kaikin keinoin häntä vastaan. Hän näki unessa turkkilaisia ystäviään moittimassa häntä ja houkuttelemassa pois luostarista. Vihdoin Jumalanäiti vapautti hänet kaikesta epäröinnistä ja käski häntä menemään Smyrnaan toteuttamaan aikomuksensa. Tuolloin Athoksella ollut patriarkka Gregorios V (10.4.), joka itsekin kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman, vahvisti ilmestyksen aitouden. Hän kuitenkin neuvoi Athanasiosta koettelemaan ensin itseään askeettisin kilvoituksin edessä olevan suuren paaston ajan.

Athanasios vihittiin munkiksi nimellä Agathangelos ja hän vietti koko suuren paaston luostarin puolustustorniin sulkeutuneena syöden vain vettä ja leipää. Hän kantoi raskaita kahleita ja teki joka päivä rukoillessaan kolmetuhatta maahankumarrusta ja kahdeksantuhatta vyötärökumarrusta. Jeesuksen rukous oli jatkuvasti hänen huulillaan. Lisäksi hän luki evankeliumia ja kertomuksia uusmarttyyrien kilvoituksista ruokkien näin itsessään kaipuuta saada kärsiä marttyyrikuolema Kristuksen tähden. Katumuksen armo sai hänen ruumiinsakin säteilemään yliluonnollista valoa.

Pyhä Nikolaos ilmestyi unessa igumenille siunaten Agathangeloksen marttyyrikilvoitukseen. Igumeni lähetti hänet ensin Ivironin skiittaan kumartamaan siellä säilytettävin pyhien uusmarttyyrien Euthymioksen (22.3.), Ignatioksen, Akakioksen (1.5.) ja Onufrioksen (4.1.) reliikkejä. Sen jälkeen hän lähti pääsiäisen jälkeisen kirkkaan viikon maanantaina igumenin ja muutamien luostarin huomattavimpien isien kanssa purjehtimaan kohti Smyrnaa.

Toisen pääsiäisen jälkeisen viikon torstaina, jolloin turkkilainen tuomioistuin piti istuntoa, Agathangelos ilmestyi sen eteen turkkilaisiin vaatteisiin pukeutuneena pyytäen oikeutta, koska hänen turkkilainen isäntänsä oli petoksella pakottanut hänet kääntymään islamiin. “Mutta nyt olen jälleen kristitty ja uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen”, hän sanoi ja tempasi esiin ristin, joka hänellä oli piilossa vaatteiden alla, huudahten: “Tämä on Herrani Jeesuksen Kristuksen ase, joka pelastaa minut ja kaikki kristityt, mutta teille se on tuomioksi.” Samoin hän veti näkyville ylösnousemusikonin. Turkkilaiset yrittivät hyvitellä Agathangelosta ja pyytelivät häntä tulemaan järkiinsä. Hänen isäntänsäkin kutsuttiin paikalle. Tämä alkoi syyttää Agathangelosta muka varkauksista, mutta tuomari ei kiinnittänyt häneen mitään huomioita, vaan yritti yhä lempeästi taivutella Agathangelosta pysymään muslimina. Mutta kun se ei onnistunut, hän alkoi uhkailla tätä ja käski heittää hänet vankilaan.

Agathangelos vietiin vielä turkkilaisen maaherran eteen, joka tarjosi hänelle kunniaa ja varallisuutta, jos hän suostuisi palvelemaan Jumalaa muslimina. Vastaukseksi Agathangelos teki ristinmerkin ja lausui Jeesuksen rukouksen. Hänet palautettiin vankilaan, jossa hän kirjoitti kirjeen Smyrnan kristityille, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimiin hänen pelastamisekseen. Nämä muistivat apostolisen isänsä pyhän piispa Ignatioksen (20.12.), joka oli 100-luvulla matkallaan Roomaan marttyyrikilvoitukseen esittänyt samanlaisen vetoomuksen. Smyrnan piispa kehotti kaikkia kristittyjä hartaasti ja kyynelin rukoilemaan marttyyrin puolesta tulevana yönä.

Aikaisin aamulla Agathangelosta tultiin hakemaan tuomiopaikalle. Hän hyppäsi iloissaan pystyyn, hyvästeli vankilan kaksi kristittyä vankia – kreikkalaisen ja armenialaisen – pyytäen heidän esirukouksiaan ja antoi viedä itsensä tuomioistuimen eteen. Matkalla hänelle tarjottiin vielä mahdollisuutta paeta Venäjälle, mutta hän ei suostunut. Tuomioistuimen edessä hän pysyi taipumattomana uskossaan. Kun kuolemantuomio oli julistettu, hänet vietiin suurelle aukiolle kaupungin linnoituksen juurelle. Sinne oli jo ehtinyt kerääntyä valtava väkijoukko. Vielä viime hetkinä hänen entinen isäntänsä ja eräs turkkilainen lainopettaja kävivät kuiskaamassa hänelle houkuttelevia tarjouksia, jos hän palaisi islamiin. Mutta Agathangelos ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota vaan taivuttaen niskansa huusi: “Lyökää!” Hänen päänsä putosi miekan iskusta 19.4.1819 hänen ollessaan vasta 19-vuotias.

Välittämättä vartijoiden lyönneistä ja uhkauksista kristityt ryntäsivät heti kastamaan huiveja ja nenäliinoja marttyyrin vereen. Ennen kuulumaton innostus pyyhkäisi yli koko kaupungin kristityn väestönosan. Kaikki julistivat olevansa valmiita kuolemaan uskonsa puolesta vaikka heti. Mestauspaikasta muodostui moneksi päiväksi pyhiinvaelluskohde. Kaikki Smyrnan kristityt, muutkin kuin ortodoksit, kävivät siellä jopa kymmenen kertaa päivässä kunnioittamassa marttyyrin maassa makaavaa ruumista. Eräänä yönä kaksi turkkilaista vartijaa näkivät kolmen tunnin ajan ruumiin välillä kohoavan seisomaan ja sitten taas kaatuvan maahan. Siitä lähtien he antoivat kristittyjen lähestyä ja suudella sitä. He itsekin alkoivat kutsua häntä marttyyriksi. Sunnuntaina pyhän marttyyrin ruumiista alkoi levitä ihana tuoksu. Paatuneimmat turkkilaisvartijat heittivät marttyyrin pään likakaivoon, mutta sen tuoksu oli niin voimakas, että se tuntui sieltäkin. Kaiken tämän seurauksena kristittyjen parissa tapahtui suuri hengellinen herätys. Monet tekivät parannuksen elämässään, vanhoja riitoja sovittiin, köyhiä autettiin, ilotalot tyhjenivät. Ihmiset riensivät synnintunnustukselle.

Lopulta nähdessään tämän kansanliikkeen turkkilaiset taipuivat luovuttamaan pyhän Agathangeloksen ruumiin kristityille, vaikka olivat alun perin päättäneet hukuttaa sen mereen. Saatuaan sen haltuunsa kristityt peittivät sen puhtaalla liinavaatteella ja käärivät kultakoristeiseen kankaaseen. Suitsuttaen ja hautausveisuja laulaen he veivät sen Smyrnan Pyhän Georgioksen kirkkoon. Valtava määrä väkeä oli mukana hautajaisissa. Koska oli kyse marttyyrista, Smyrnan metropoliitta pyysi jo hautaustoimituksen yhteydessä pyhää Agathangelosta rukoilemaan vielä maan päällä olevien puolesta.

Pyhän Agathangeloksen rippi-isä Germanos, joka oli viipynyt Smyrnassa koko ajan, sai mukaansa Athokselle marttyyrin veren tahraamat vaatteet, joita edelleen säilytetään Esfigmenoksen luostarissa. Vuonna 1844 Esfigmenoksen luostarille luovutettiin myös hänen pääkallonsa, oikea kätensä ja jalkansa.

Tunnustajapiispa Viktor syntyi kanttorin perheeseen Zolotojen kylässä Saratovin läänissä vuonna 1875. Hänen maallikkonimensä oli Konstantin Ostrovidov. Opiskellessaan Kazanin hengellisessä akatemiassa Konstantin oli teologian ohella kiinnostunut kirjallisuudesta, filosofiasta ja psykologiasta. Hän sai teologian maisterin arvon ja vihkiytyi munkiksi vuonna 1903. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Viktor.

Lahjakas munkki Viktor vihittiin nopeasti pappismunkiksi ja määrättiin Pyhän Kolminaisuuden kirkon esimieheksi Hvalynskin kaupunkiin Volgan varrelle. Hän toimi siellä vain pari vuotta, mutta ehti tulla tunnetuksi hyvänä luennoitsijana, joka yhdisti puheissaan niin kirjallisuutta, uskontoa kuin psykologiaankin.

Pian pappismunkki Viktor nimitettiin Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin, jossa hän toimi vuosina 1905–1908. Siellä häntä hämmästytti mission välinpitämätön suhtautuminen lähetystyöhön. Katolinen kirkko ja lukuisat protestanttiset kirkot ja lahkot panostivat voimakkaasti toimintaan Palestiinassa ja keräsivät koko ajan käännynnäisiä ortodoksien joukosta. Tämä sai pappismunkki Viktorin peräänkuuluttamaan ortodoksien yhteistyötä.

Kolmen Jerusalemin-vuoden jälkeen Viktor nimitettiin Arkangelin seurakuntakoulun apulaisjohtajaksi. Hän ei kuitenkaan tuntenut kutsumusta opetustyöhön ja liittyi pian omasta toivomuksestaan Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön Pietarissa. Kahdeksan vuoden ajan hän johti arkkimandriitan arvoon korotettuna Zelenetsin luostaria noin 50 kilometrin päässä Novaja Ladogasta, kunnes hänet Venäjän vallankumouksen jälkeen nimitettiin Aleksanteri Nevskin lavran varajohtajaksi.

Vuonna 1920 Viktor vihittiin apulaispiispaksi Vjatkan hiippakuntaan. Jo samana vuonna hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänen luja uskonsa ja pyhä elämänsä tekivät vaikutuksen muutamiin valtionkoneiston virkamiehiin. Eräs lääninoikeuden sihteeri Aleksander Jeltšugin vaikuttui hänen käytöksestään viranomaisten edessä niin, että vieraili hänen luonaan vankilassa aina kun se vain oli mahdollista. Kun piispa Viktor viiden kuukauden kuluttua vapautettiin, Aleksander haki hänet vankilasta ja saattoi kotiin. Hän jatkoi vierailujaan piispa Viktorin luona ja välitti hänelle tietoja vainotoimista, joita valtionkoneistossa valmisteltiin kirkkoa vastaan. Aleksander palveli myös piispa Viktorin alidiakonina.

Vuonna 1921 Viktor nimitettiin Glazovin piispaksi ja määrättiin edelleen hoitamaan Vjatkan hiippakunnan apulaispiispan tehtäviä. Hän asui Vjatkassa Pyhän Trifonin luostarissa toimien samalla sen johtajana. Suoralla, rauhallisella ja iloisella luonteellaan hän voitti uskovien sydämet puolelleen. Ihmiset ympäröivät hänet aina jumalanpalveluksen jälkeen ja saattoivat luostarikeljalle. Matkalla hän vastaili rauhallisesti heidän kysymyksiinsä ja säilytti kaikissa tilanteissa hyväntahtoisen ja rakkaudellisen hengen.

Vuonna 1922 kommunistien tukema uudistusmielinen liike “elävä kirkko” yritti levittää vaikutustaan Vjatkaan. Hiippakunnan piispan Paavalin siunauksella Viktor kirjoitti uskoville osoitetun kirjeen, jossa hän totesi “elävän kirkon” kannattajien olevan oikeasta ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita pettureita, joiden määräyksillä ei ollut kanonista voimaa. Samalla hän kuitenkin kehotti uskovia lojaalisuuteen neuvostovaltaa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä kirjeen julkaisemisesta piispat Paavali ja Viktor pidätettiin. Piispa Viktorin nauttimasta kansansuosiosta johtuen hänet päätettiin viedä Moskovaan kuulusteltavaksi. Kun asia tuli uskovien tietoon, he kokoontuivat rautatieasemalle saattamaan piispaa ja tuomaan hänelle lahjoja ja elintarvikkeita. Paikalle lähetettiin miliisiosasto ylläpitämään järjestystä. Junan lähtiessä liikkeelle väkijoukko liikahti vaunua kohti, ja piispa Viktor siunasi laumaansa vaunun ikkunasta.

Kuulusteluissa piispa Viktor kieltäytyi tunnustamasta “elävää kirkkoa”. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Tomskin alueelle Siperiaan ja määrättiin asumaan soiden ympäröimässä kyläpahasessa, jonne oli kulkuyhteys vain jokea pitkin. Sinne hänen luokseen matkusti hänen hengellinen lapsensa nunna Maria, joka auttoi häntä karkotusvuosina ja seurasi häntä myöhemminkin.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1926 piispat Paavali ja Viktor palasivat Vjatkaan. Heidän poissa ollessaan hiippakunta oli vajonnut surkeaan tilaan. Eräs apulaispiispoista oli siirtynyt uudistusmielisen kirkon leiriin ja vetänyt mukaansa paljon papistoa. Tunnustajapiispat aloittivat heti määrätietoisen valistustyön, joka sai aikaan suoranaisen joukkopaluun virallisen ortodoksisen kirkon helmaan. Heidän toimintaansa ei kuitenkaan siedetty pitkään. Jo kahden kuukauden kuluttua heidät pidätettiin ja vietiin turvallisuuspoliisin vankilaan Moskovaan. Heidät tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen. Paikan he saivat valita suhteellisen vapaasti, mutta asumisoikeus suurissa kaupungeissa, muun muassa Vjatkassa, evättiin. Piispa Viktor asettui Glazovin kaupunkiin mahdollisimman lähelle omaa laumaansa. Patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti hänet paikallisen Iževin hiippakunnan piispaksi ja siunasi johtamaan väliaikaisesti myös Vjatkan hiippakuntaa.

Heinäkuussa 1927 metropoliitta Sergei julkaisi viranomaisten painostuksesta julkilausuman kirkon lojaalisuudesta neuvostovallalle. Se sai ristiriitaisen vastaanoton ja repi kirkon rivejä, mihin valtiovalta luonnollisesti oli pyrkinytkin. Viktor kuului niihin piispoihin, jotka eivät hyväksyneet julkilausumaa. Helmikuussa 1928 hän kirjoitti Lähetyskirjeen paimenille, jossa hän suorin sanoin puolusti kirkon sisäistä riippumattomuutta valtiovallasta. Hän nosti esikuviksi Iivana Julman hirmuvaltaa vastustaneen pyhän metropoliitta Filipin (9.1.) sekä Johannes Kastajan.

Kuukauden kuluttua piispa Viktor pidätettiin. Häntä syytettiin kirjoittamiensa neuvostovastaisten dokumenttien järjestelmällisestä levittämisestä. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille ja lähetettiin Solovetskiin.

Solovetskin keskitysleirillä piispa Viktor määrättiin köysitehtaan kirjanpitäjäksi. Yhdessä kolmen muun piispan ja muutamien pappien kanssa hän toimitti metsässä salaisia jumalanpalveluksia. Hänen lempeä ja ystävällinen luonteensa ja herkkä hymynsä säilyivät vankileirin oloissakin. “Jokaista ihmistä pitää lohduttaa jotenkin”, hän tapasi sanoa ja myös osasi lohduttaa kaikkia. Keväällä purjehduskauden alkaessa puolen vuoden tauon jälkeen hän sai paljon paketteja ja jakoi muutaman päivän aikana niiden sisällön melkein kokonaan toisille vangeille.

Piispa Viktor kärsi kolmen vuoden tuomionsa Solovetskissa, mutta sen päätyttyä häntä ei vapautettu. Sen sijaan hänet karkotettiin pieneen kylään Siperiaan Petšorajoen varrelle. Samassa kylässä eli karkotettuna useita pappeja ja uskovia maallikoita. Karkotettuja – varsinkin papistoa – vainottiin kiivaasti. Lopulta heidät vangittiin. Tutkinnassa kävi ilmi, että karkotetut olivat saaneet apua, niin elintarvikkeita, rahaa kuin muutakin tavaraa Arkangelista, josta muutamat heistä olivat kotoisin. Kun avun lähettäjäksi osoittautui Arkangelin piispa Apollos, viranomaiset vangitsivat hänetkin sekä muutaman hurskaan naisen, jotka olivat kuljettaneet paketteja Arkangelista karkotetuille. Karkotetut eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin toistensa ja paikallisten talonpoikien avustamiseen. Viranomaiset kuitenkin totesivat, että he olivat vierailleet toistensa luona ja nostivat sillä perusteella syytteen neuvostovastaisesta toiminnasta.

Kuulustelut aloitettiin välittömästi. Piispa Viktoria vaadittiin allekirjoittamaan perättömiä todisteita toisista vangituista. Kahdeksan ensimmäisen kuulusteluvuorokauden aikana hänen ei annettu istuutua eikä nukkua. Kuulustelijat vaihtuivat ja hokivat vuorollaan yhtä ja samaa: “Allekirjoita, allekirjoita, allekirjoita!” Mutta pyhä piispa ei myöntänyt syyllisyyttään eikä antanut väärää todistusta toisista. Ensimmäisten kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin vankilaan Ust-Sysolskiin (nyk. Syktyvkar). Kuulustelujen aikana hän osoitti rohkeutta ja säilytti rauhallisen ja iloisen mielialan. Hän ei edes odottanut viranomaisilta armoa, vaan oli valmis kulkemaan edessään olevan ristin tien loppuun saakka. Vuonna 1933 hänet jälleen karkotettiin samalle seudulle Siperiaan kuin edellisellä kerralla, tosin entistä syrjäisempään Neritsan kylään. Siellä hän asui kyläneuvoston puheenjohtajan talossa, jossa kaikki mieltyivät häneen. Työkseen hän hakkasi halkoja. Kevättalvella päivien pidetessä hän vetäytyi usein syvälle metsään rukoilemaan.

Huhtikuun lopulla piispa Viktorille nousi kova kuume. Paikalle kutsuttu lääkäri-pappi totesi hänellä aivokalvontulehduksen. Muutaman päivän kuluttua tunnustajapiispa Viktor antoi henkensä Herran käsiin. Hän oli tuolloin 58-vuotias.

Vuonna 1997 piispa Viktorin pyhäinjäännökset löydettiin Neritsan kylän hautausmaalta. Ne siirrettiin Vjatkaan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostariin, jossa ne ovat edelleen. Pyhä Viktor kanonisoitiin vuonna 2000.

Autuas Matrona (Nikonova) syntyi köyhän talonpojan perheeseen Sebenon kylässä Tulan läänissä vuonna 1881. Perheessä oli jo ennestään kolme lasta ja raskausaikana äiti suunnitteli antavansa viimeisen lapsensa lastenkotiin. Ennen synnytystä hän näki unen, jossa tyttölapsi ilmestyi hänelle valkoisena lintuna, jolla oli ihmiskasvot ja suljetut silmät. Lapsi syntyi aikanaan sokeana tai oikeammin silmättömänä – suljetut luomet peittivät tiiviisti tyhjiä silmäkuoppia – ja muistaen unen äiti päätti pitää lapsen.

              Matronan kasteeseen liittyi erikoisia ennusmerkkejä. Hyvä tuoksu täytti kirkon eteisosan, kun lapsi upotettiin kasteveteen. Jotkut näkivät tuoksuvan savupatsaan levittäytyvän kastealtaan ylle, ja kylän kaikkien kunnioitusta nauttiva pappi julisti Matronan olevan Jumalan valitsema pyhä lapsi. Matronan kasvaessa hänen erikoislaatuisuutensa alkoi tulla ilmi. Yöllä vanhempien nukkuessa hän oli hämmästyttävästi kivunnut ikonihyllyn päälle, jossa hän leikki ikonien kanssa aivan kuin hengellinen yhteys pyhiin olisi tuottanut hänelle iloa ja lohtua. Sokeudestaan huolimatta hän rakasti ikoneita, jotka hän saattoi nähdä vain hengellisin silmin.

Hurskaat vanhemmat veivät Matronan usein läheiseen kyläkirkkoon ja ennen pitkää hän oppi käymään siellä yksinkin. Hän kasvoi kirkon suojissa ja oppi ulkoa kirkkoveisut ja jumalanpalvelusten kulun.

Matronan ollessa vielä pieni ihmiset säälivät häntä, mutta hän ei ymmärtänyt heidän säälittelyään. Kun äiti huokaisten kutsui häntä onnettomaksi lapsirukakseen, Matrona sanoi hämmästyneenä: “Mikä onneton minä olen?!” Hän näytti itse ymmärtävän, että Jumala oli antanut hänelle jotain sellaista mitä muilla ei ollut.

              Kun Matrona oli seitsenvuotias, läheiset tajusivat hänen näkevän asioita, joita he eivät itse nähneet. Matrona näki ihmisten salaiset synnit, jopa ajatuksetkin, ja aavisti tulevia tapahtumia. Murheelliset saivat hänen rukouksistaan lohtua ja sairaat paranivat. Nikonovien luo alkoi tulla ihmisiä ensin lähikylistä ja sitten myös kauempaa. Kiitokseksi saamastaan avusta he toivat perheelle elintarvikkeita. Näin Matronasta, jonka oli pelätty koituvan perheelleen rasitteeksi, tulikin ennen pitkää sen ruokkija.

Nuorena Matrona pääsi jopa matkustamaan, kun paikallisen tilanomistajan tytär otti hänet mukaansa pyhiinvaellusmatkoille eri puolille Venäjää. Kerran he kävivät Kronstadtissa, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen kutsui 14-vuotiasta Matronaa seuraajakseen ja Venäjän kahdeksanneksi pylvääksi.

Muutaman vuoden kuluttua Matronan jalat odottamatta halvaantuivat. Hän ei enää koskaan pystynyt kävelemään, vaan otti ihmisiä vastaan istuen sängyllään jalat risti-asennossa. Kasvot loistaen hän opasti hiljaisella äänellä kaikkia, jotka etsivät häneltä lohdutusta. Hän näki ennalta onnettomuudet, jotka pyyhkäisisivät Venäjän yli bolševikkivallankumouksen myötä. Erään tuttavan säälitellessä hänen sokeuttaan hän sanoi: “Kerran Jumala avasi silmäni ja näytti minulle maailman ja koko luomakuntansa. Näin auringon, taivaan tähdet ja kaiken maan päällä olevan, kaiken maallisen kauneuden: vuoret, joet, vihreän nurmen, kukat ja linnut.”

Noin vuonna 1925 Matrona hoitajineen muutti Moskovaan. Hänen kaksi vanhempaa veljeään olivat liittyneet kommunistiseen puolueeseen ja Matronan asuminen heidän talossaan kävi sietämättömäksi kaikille. Moskovassa Matrona majaili sukulaisten ja tuttavien luona ilman pysyvää asumislupaa. Hän vaihtoi usein asuinpaikkaa. Kommunistit pelkäsivät hänen vaikutustaan ihmisiin ja yrittivät muutaman kerran pidättää hänet, mutta Matrona aavisti aina ennalta heidän aikeensa. Muutaman kerran hän muutti uuteen paikkaan vain pari tuntia ennen miliisien tuloa.

Kerran erään miliisin tultua pidättämään Matronaa tämä neuvoi häntä palaamaan kotiin niin nopeasti kuin suinkin luvaten, ettei karkaisi sillä välin minnekään. Kotona miliisin vaimo oli saanut pahoja palovammoja petrolikeittimestä ja mies tuli parahiksi kiidättämään hänet sairaalahoitoon. Töihin palattuaan hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja sanoi, ettei ikinä pidättäisi Matronaa.

Matronan luona kävi päivittäin jopa neljäkymmentä vierasta niin Moskovasta kuin muualtakin. Jokaisella oli oma murheensa tai sairautensa. Toisen maailmansodan aikana häneltä tultiin kysymään rintamalla taistelevista sotilaista. Toisille hän vakuutti miehen tai pojan palaavan sodasta, toisia taas neuvoi toimittamaan muistopalveluksen. Monet tulijat pyysivät neuvoa ja apua arkielämän murheisiin ja vastoinkäymisiin – äkilliseen sairauteen, työpaikan menetykseen, avioeroon, onnettomaan rakkauteen – eikä Matrona kieltänyt apuaan keneltäkään. Läsnäolijoiden hämmästykseksi hän saattoi kutsua nimeltä kaukaa tulleita tuntemattomia ihmisiä. Toisinaan hän puhui suoraan, toisinaan vertauskuvallisesti kuulijan hengellisen käsityskyvyn mukaan. Koskaan hän ei kuitenkaan asettunut opettajan asemaan, vaan antoi lyhyesti konkreettiset vastaukset. Hän kehotti ihmisiä käymään synnintunnustuksella ja ehtoollisella sekä solmimaan kirkollisen avioliiton. Hän varoitti menemästä ennustajien ja tietäjien luo. Kommunistisina juhlakulkuepäivinä hän neuvoi läheisiään pysyttelemään sisällä ja pitämään ikkunat ja tuuletusluukutkin suljettuina, sillä ilma oli täynnä demoneja.

Matrona laski usein leikkiä, kun häneltä kysyttiin kuinka voi pelastua. Hän sanoi: “Tarttukaa vain kaikki minua kantapäästä niin pelastutte; älkää päästäkö minusta irti, vaan pitäkää lujasti kiinni!” Ennen kuolemaansa hän kehotti ihmisiä tulemaan haudalleen, rukoilemaan hänen puolestaan ja kertomaan hänelle murheensa kuin elävälle. “Minä kuulen ja autan teitä”, hän sanoi.

Autuas Matrona antoi henkensä Herralle vuonna 1952 ja hänet haudattiin Danilovin luostarin hautausmaalle. Reilun kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen haudastaan muodostui yksi Moskovan pyhistä paikoista. Tieto siellä tapahtuvista ihmeistä kiiri ympäri Venäjää ja toi haudalle pyhiinvaeltajia. Vuonna 1998 Matronan reliikit siirrettiin Jumalanäidin suojeluksen nunnaluostariin. Siitä lähtien uskovat ovat jonottaneet luostarin kirkossa kunnioittaakseen Moskovan uutta suojelijaa ja saadakseen häneltä lohdutusta murheisiinsa.

Autuas Matrona kanonisoitiin paikallisesti Moskovan hiippakunnassa vuonna 1999. Vuonna 2004 hänen kunnioituksensa pyhänä tunnustettiin koko Venäjän kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Suurten vainojen (304–305) aikana keisari Diocletianus määräsi, että kaikkien koko valtakunnassa oli uhrattava jumalille. Kun tieto tästä saavutti Palestiinan Gazan, kuvernööri Urbanos käski heti pidättää kristityn Timoteoksen, joka oli tunnettu kaunopuheisuudestaan ja hyveellisestä elämästään. Kuvernöörin kysymyksiin hän vastasi tunnustaen lyhyesti kristillisen uskonsa ja valottaen pelastuksen mysteeriä. Timoteosta ruoskittiin julmasti ja kidutettiin monin tavoin, mutta kun mikään ei saanut häntä muuttamaan mieltään, hänet heitettiin tuleen, jonka annettiin palaa mahdollisimman pienellä liekillä kivun pitkittämiseksi. Näin Timoteos voitti marttyyrin kruunun antaen todistuksen uskon voimasta kidutusten kestämisessä. Hänet haudattiin kaupungin länsipuolelle, ja myöhemmin häntä alettiin kunnioittaa Gazan suojelijana.

Samaan aikaan pidätettiin myös urhea Agapios ja neitsyt Tekla. He vastustivat jalosti tyrannin painostusta ja joutuivat kidutettaviksi, mutta se vain vahvisti heidän päätöstään. Sitten heidät tuomittiin heitettäväksi villieläinten ruoaksi. Pedot repivät Teklan kappaleiksi. Agapios vietiin kolme kertaa vankilasta stadionille rikollisten joukossa pakanoiden viihdyttämiseksi, mutta joka kerran tuomari palautti hänet takaisin vankilaan. Vuonna 306 hän joutui viimeisen kerran amfiteatteriin, missä hän kärsi marttyyrikuoleman keisari Maximinus Daian läsnä ollessa. Agapiosta muistellaan myös 19.11.

20.4.2021

2. säv.

pt. Teodoros Jouhipaitakilvoittelija (Trikhinas) (+ 300-l.)

ap. Sakkeus (+ 1. vs.)

Ap. t. 8:5–17

Ap. t. 8:5–17

5 Filippos tuli Samarian pääkaupunkiin ja julisti sen väelle sanomaa Kristuksesta. 6 Kun samarialaiset kuulivat, mitä hän puhui, ja näkivät ne tunnusteot, joita hän teki, he tulivat sankoin joukoin kuulemaan häntä. 7 Monet vapautuivat saastaisista hengistä, jotka lähtivät heistä kovalla äänellä huutaen, ja monet halvaantuneet ja rammat paranivat. 8 Kaupungin täytti ilo ja riemu. 9 Jo pitkään oli kaupungissa harjoittanut noituutta muuan Simon, joka väitti olevansa jotakin suurta ja piti Samarian kansaa ihmetyksen vallassa. 10 Kaikki, pienimmästä suurimpaan, juoksivat hänen perässään ja sanoivat: "Hän on Suuri Voima, Jumalan voima." 11 Häntä kuunneltiin, koska hän jo pitkän aikaa oli noitatempuillaan hämmästyttänyt ihmisiä. 12 Mutta kun ihmiset kääntyivät uskomaan Filipposta, joka julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset. 13 Jopa Simon itse uskoi, ja hänet kastettiin. Hän pysytteli sitten Filippoksen seurassa, ja nähdessään ne suuret ihmeet ja voimateot, joita Filippos teki, hän oli hämmästyksestä suunniltaan. 14 Kun Jerusalemissa olevat apostolit kuulivat samarialaisten ottaneen vastaan Jumalan sanan, he lähettivät Pietarin ja Johanneksen heidän luokseen. 15 Perille tultuaan nämä rukoilivat Samarian uskovien puolesta, että he saisivat Pyhän Hengen. 16 Henki näet ei ollut vielä laskeutunut kehenkään heistä heidät oli ainoastaan kastettu Herran Jeesuksen nimeen. 17 Pietari ja Johannes panivat kätensä heidän päälleen, ja he saivat Pyhän Hengen.

Joh. 6:27–33

20.4.2021

Joh. 6:27–33

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 27 Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään." 28 He kysyivät: "Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?" 29 Jeesus vastasi: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko." 30 He sanoivat Jeesukselle: "Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? 31 Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: 'Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.'" 32 Tähän Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. 33 Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän."

Päivän synaksario

20.4.

Pyhä apostoli Sakkeus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Vapahtajan 70 apostolin joukkoon. Sakkeus oli rikas publikaani, ammatiltaan verojenkerääjä ja asui Jerikossa. Apostoli ja evankelista Luukas kertoo Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta (Luuk. 19:1–10). Pienikokoisena ja uteliaana miehenä Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Vapahtajan tämän kulkiessa ohi (Luuk.19:3).

Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) kirjoitti tästä hengellisen tulkinnan: Sakkeus pyrki näkemään Jeesuksen, mutta moninaisuus esti häntä näkemästä. Tämä moninaisuus ei Kyrilloksen mukaan ollut niinkään ihmisjoukko, vaan Sakkeuksen syntien paljous. Siksi Sakkeuksen oli noustava maallisen yläpuolelle voidakseen nähdä Vapahtajan niin fyysisillä kuin hengellisillä silmillään.

Jeesus Kristus ei kulkenut puun ohitse, vaan pysähtyi sen kohdalle ja sanoi publikaanille: “Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Kristuksen vierailu Sakkeuksen katon alla aiheutti paheksuntaa. Ihmiset sanoivat, että Sakkeus oli syntinen mies, eikä sellaisen kodissa vieraileminen ei ollut sopivaa Vapahtajalle.

Vapahtajan läsnäolo ja sanat muuttivat kuitenkin Sakkeuksen elämän. Hän sanoi Vapahtajalle: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” (Luuk. 19:8.) Tämä Sakkeuksen anteliaisuus innoitti kirkkoisä Ambrosius Milanolaista (n. 339–397), joka pyysi kuuntelijoitaan kiinnittämään huomiota publikaanin suureen omaisuuteen. “Teille kerrotaan Sakkeuksen olleen rikas, jotta tietäisitte, etteivät kaikki rikkaat miehet ole ahneita”, pyhä Ambrosius kirjoittaa.

Vapahtajan noustua taivaaseen Sakkeus matkasi julistamassa evankeliumia apostoli Pietarin kanssa. Myöhemmin Sakkeus vihittiin Palestiinan Kesarean piispaksi. Pyhä apostoli Sakkeus nukkui rauhassa kuolonuneen.

Evankeliumikertomus Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta luetaan Suuren paaston valmistusviikkoja edeltävänä sunnuntaina. Tämän vuoksi kyseistä pyhäpäivää kutsutaan Sakkeuksen sunnuntaiksi. Pyhää apostoli Sakkeusta muistetaan myös Herran seitsemänkymmenen apostolin muistopäivänä 4. tammikuuta.

Viktor, Akindynos , Zotikos, Zenon ja Severianos kärsivät marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana (284–305) seuraten pyhän suurmarttyyri Georgioksen esimerkkiä. Nähdessään, että pyhä Georgios säilyi vahingoittumattomana, vaikka hänet oli sidottu kidutuspyörään, he kaikki viisi julistivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Heidät teloitettiin heti, ja näin he saivat marttyyrien kruunut. (Näillä marttyyreilla on joissain kalentereissa oma muistopäivänsä 18.4. )

Kristoforos, Theonas, Caesarius ja Antoninos olivat keisarin henkivartijoita. Kun he näkivät, että pyhä Georgios herätti keisarin vaatimuksesta rukouksellaan henkiin jo kauan kuolleena olleen henkilön, he heittivät keisarin ja paikalle kokoontuneen kansanjoukon edessä maahan sotilasvyönsä ja aseensa ja julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Heidät vangittiin heti. Muutaman päivän kuluttua heidät vietiin Diocletianuksen eteen, joka määräsi heidät kidutettaviksi. Heitä raadeltiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Lopuksi heidät heitettiin tuleen, ja niin he saivat Kristukselta voitonseppeleet.

Pyhä Marcellinus eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Marcellinus oli vihitty papiksi ja hän saapui Eurooppaan lähetystyöhön. Yhdessä tovereidensa Vincentin ja Domninuksen kanssa Marcellinus julisti evankeliumia Galliassa alueella, joka myöhemmin on tunnettu nimellä Dauphiné.

Marcellinus ja hänen toverinsa tekivät Embrunin kaupungista keskuspaikan kristinuskon sanoman levittämiselle. Ennen pitkää kaikki kaupunkilaiset olivat kääntyneet kristityiksi. Tämän vuoksi Marcellinus, Vincent ja Domninus rakennuttivat kaupunkiin suuren kirkon.

Hieman myöhemmin Marcellinus vihittiin Embrunin ensimmäiseksi piispaksi. Piispuutensa aikana hän paransi sairaita ja teki muitakin ihmeitä. Marcellinuksen elämän loppupuolella areiolaiset alkoivat vainota häntä. Iäkäs piispa joutui pakenemaan Auvergen kukkuloille, jossa hän eli eristettyä elämää. Joinakin öinä hän tosin hiipi salaa Embruniin, jossa hän rohkaisi papistoa ja opetti kaupungin kristittyjä. Pyhä Marcellinus nukkui kuolonuneen vuoden 374 tienoilla.

Pyhä Teotimos eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Dacia Ponticasta Skyytiasta. Teotimos oli sukujuuriltaan osittain roomalainen. Hän sai lisänimekseen “Filosofi”, sillä hänellä oli laaja maallisen kirjallisuuden tuntemus. Hän oli opiskellut erityisesti kreikkalaista filosofiaa ja retoriikkaa. Kun Teotimos kääntyi kristityksi, hän aloitti erittäin ankaran kilvoitteluelämän. Myöhemmin hänestä tuli pyhien Johannes Cassianuksen ja Germanuksen (29.2.) ensimmäinen opettaja. Näiden kahden pyhän miehen lisäksi Teotimos oli myös pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) ystävä. Krysostomos lähetti hänen luokseen munkkeja, jotta nämä tekisivät lähetystyötä hunnien parisa.

Tomiksen piispa Germanuksen kuoltua Teotimos valittiin kaupungin piispanistuimelle. Tämä tapahtui keisari Teodosioksen hallintokaudella (378–385). Piispana ollessaan Teotimos rakennutti kauniita kirkkoja. Hän järjesti myös luostarielämän Skyytiassa. Tämän jälkeen piispa Teotimos matkasi muutamien evankeliumin valoa levittävien lähetystyöntekijöiden kanssa Tonavan yli hunnien alueille.

Pakanalliset hunnit, jotka olivat vaellelleet Teotimoksenkin hiippakunnan alueella, hyökkäsivät aika ajoin kristittyjen kimppuun. Kohdattuaan Teotimoksen hunnit kuitenkin lopettivat ryöstöretkensä. He alkoivat kutsua Teotimosta nimellä “roomalaisten jumala” nähdessään tämän tekemät ihmeteot.

Tämän jälkeen Teotimos matkusti Konstantinopoliin ja osallistui siellä vuonna 403 kokoontuneeseen kirkolliskokoukseen. Kokouksen tarkoitus oli tuomita aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) kirjoitukset. Teotimos ei suostunut suoralta kädeltä tuomitsemaan harhaoppiseksi Origeneen koko tuotantoa, joka oli erittäin laaja ja syvällinen. Pyhä Teotimos nukkui kuolonuneen vuoden 410 tienoilla.

Pyhä Hieronymus (15.6.) mainitsee Teotimoksen kirjoituksissaan. Hän kuvailee Teotimosta hyväksi paimeneksi, viisaaksi teologiksi ja lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Hieronymus toteaa Teotimoksen kirjoittaneen lyhyitä teoksia dialogimuotoihin. Kirjoituksissaan Teotimos osoittaa syvällisen teologisen tiedon lisäksi myös retoriikan ja filosofian tuntemusta. Teotimos kirjoitti muun muassa sydämen ja mielen roolista rukouksessa. Luultavasti tämän vuoksi häntä pidetään romanialaisen Filokalian isänä.

Pyhittäjä Teodoros syntyi Konstantinopolissa 300-luvulla. Hän oli rikkaasta mutta hurskaasta perheestä. Hän jätti entisen elämänsä ja meni erääseen alueen monista luostareista. Teodoros tuli tunnetuksi ankarasta kilvoituksestaan. Hänellä oli aina yllään sama karkea vaate, minkä tähden häntä alettiin kutsua nimellä Trikhinas, Jouhipaita. Hän tapasi nukkua lyhyet yöunensa paljaalla kivellä. Pyhän Hengen armo tuli Teodoroksen osaksi niin runsaana, että hän saattoi parantaa sairaita ja tehdä muita ihmeitä.

Pyhittäjä Teodoros Jouhipaitakilvoittelijan nukuttua kuolonuneen 400-luvun alussa hänen haudastaan alkoi valua hyväntuoksuista mirhaa. Myöhemmin hänen luostariaan alettiin nimittää hänen mukaansa Jouhipaitaluostariksi (Trikhinas).

Pyhä Marcianus[1] eli 400-luvulla. Hän syntyi Ranskan Bourgesissa köyhään perheeseen. Kun visigootit alkoivat valloittaa Marcianuksen synnyinalueita, nuori mies pakeni kotiseudultaan. Marcianus meni maallikkoveljeksi Auxerressa sijaitsevaan luostariin, jonka oli perustanut pyhä Germanus Auxerrelainen (31.7.).

Luostarin johtajana toimi tuohon aikaan Mamertinus. Hän päätti koetella nuorta Marcianusta ja antoi tälle mahdollisimman halpa-arvoisen kuuliaisuustehtävän. Marcianuksen piti paimentaa luostarin Mérillen maantilalla laiduntavia lehmiä ja lampaita. Marcianus otti tehtävän iloiten vastaan.

Marcianus toimi loppuelämänsä luostarin karjan paimenena. Jumala antoi kilvoittelijalle armolahjan, joka mahdollisti hänelle ihmeellisen suhteen eläinkuntaan. Hänen paimentamansa kotieläimet menestyivät ja lisääntyivät erityisen hyvin. Linnut tulivat syömään ruokaa hänen kädestään. Marcianuksen käskystä myös sudet ja karhut pakenivat, eivätkä hyökänneet karjan kimppuun.

Kerran takaa-ajettu villikarju hakeutui Marcianuksen luo, jotta pyhä mies suojelisi sitä metsästäjiä vastaan. Hän pitikin pelokkaan villisian suojissaan, kunnes metsämiehet olivat menneet, ja sen jälkeen vapautti eläimen. Pyhän Marcianuksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä, mutta kuolema sijoittuu vuosien 470–488 väliselle ajalle. Marcianuksen kuoleman jälkeen luostari nimettiin uudelleen hänen mukaansa.

[1] Tunnetaan myös nimillä Marcion ja Marian.

Pyhä Anastasios I eli 500-luvulla. Hän syntyi Palestiinassa ja tutustui pyhien isien opetuksiin jo lapsuudessaan. Vartuttuaan aikuiseksi Anastasios toimi Aleksandrian ja Antiokian patriarkkojen välisenä lähettiläänä. Kun Antiokian patriarkka Domninos nukkui kuolonuneen vuonna 561, Anastasios valittiin hänen seuraajakseen. Tämän käänteen Anastasioksen elämässä oli jo muutamia vuosia aiemmin ilmoittanut pyhittäjä Simeon Styliitta (1.9.).

Patriarkkana Anastasios kunnostautui ortodoksisen uskon puolustajana. Hän muun muassa kutsui Antiokiaan koolle kirkolliskokouksen, jossa piispat vahvistivat sitoutuvansa kannattamaan Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) päätöksiä. Anastasios tyrmäsi myös aftartodoketismin[1] harhaopin, vaikka itse keisari oli asettunut harhaoppisten puolelle. Vuonna 570 Anastasios joutui hovijuonittelujen uhriksi. Niiden seurauksena keisari Justinos II (565–578) lähetti hänet maanpakoon. Anastasioksen tilalle piispanistuimelle nostettiin Gregorios-niminen kirkonmies.

Anastasios pakeni Konstantinopoliin. Maanpakolaisvuosiensa aikana hän kirjoitti useita dogmaattisia teoksia. Hän ystävystyi pääkaupungissa tuohon aikaan Rooman piispan lähettiläänä työskennelleen pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) kanssa. Kun Gregorius hieman myöhemmin vihittiin Rooman piispaksi, hän vetosi heti keisari Marikios I Tiberiukseen (582–602), jotta tämä palauttaisi Anastasioksen piispanistuimelle.

Keisari suostui Gregoriuksen pyyntöön, mutta Anastasios itse oli haluton palaamaan patriarkan tehtäviin. Hän piti hiljaisesta ja rauhallisesta elämästään, jonka täyttivät rukous ja kirjoittaminen. Kun kuitenkin monet ystävät useita kertoja anoivat Anastasiosta palaamaan Antiokiaan, hän suostui lopulta. Kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen maanpakolaisuuden jälkeen Anastasios nousi jälleen Antiokian piispanistuimelle. Hän toimi nyt oman seuraajansa Gregorioksen seuraajana, sillä tämä oli kuollut vuonna 594.

Seuraavien viiden vuoden aikana Anastasios johti hengellistä laumaansa viisaudella. Häntä kunnioitettiin koko kirkossa. Paimenena hän joutui kohtaamaan myös vaikeuksia, jotka vaikuttivat kirkon elämässä kuin sudet lammaslauman keskellä. Näistä ongelmistaan Anastasios kertoi ystävälleen Rooman piispa Gregoriukselle, joka lohdutti häntä kirjeissään.

Patriarkka Anastasios puolestaan neuvoi Gregoriusta olemaan hermostumatta liikaa, kun Konstantinopolin patriarkka oli ottanut itselleen arvonimen ekumeeninen patriarkka. Anastasios kirjoitti Gregoriukselle, että Konstantinopolin patriarkan teko ei ollut edes huomion arvoinen. Samassa yhteydessä Anastasios puhutteli Gregoriusta ylistävään sävyyn.

Tarkkanäköisen Gregoriuksen vastaus Anastasiokselle sisälsi jonkin verran ironisia sanakäänteitä. Gregorius kirjoittaa ystävänsä kirjeen olevan “kuin mehiläinen, joka kantaa mukanaan sekä hunajaa että pistintä”. Gregorius jatkoi Anastasioksen sanojen tekevän hänet kylläiseksi hunajalla ja lävistävän pistimellä. Tämä oli Gregoriuksen mukaan kuitenkin hyvä asia. Hän viittasi kuningas Salomon sanoihin: “Rakastavan lyöntikin on rakkautta, vihamiehen suudelmakin pelkkää vihaa.” (Sananl. 27:6).[2]

Pyhä Anastasios eli korkeaan ikään ja nukkui kuolonuneen vuonna 599. Hänen teologisia kirjoituksiaan on säilynyt meidän päiviimme asti. Niiden joukossa on viisi opillista opetuspuhetta sekä kirkon juhlapäiviin liittyviä saarnoja, joissa käsitellään muun muassa Kristuksen temppeliintuomista, ilmestysjuhlaa sekä Kristuksen kirkastumista. Näiden lisäksi Anastasios kirjoitti muutamia kommentaareja Matteuksen evankeliumiin. Eräissä teksteissään hän käsitteli muun muassa sitä, ettei kristittyjen tule pyrkiä kostamaan.

[1] Aftartodoketismin mukaan Kristuksen ruumis ei ollut tavallista ihmisolemusta: Kristus ei olisi voinut kuolla, sillä hänen ruumiinsa oli katoamaton hedelmöitymisestä lähtien. Tästä näkökulmasta Krituksen kärsimys oli mahdollista vain siten, että Hän omasta tahdostaan teki ihmeen muuttamalla ruumiinsa kärsimystä kokevaksi.

[2] Gregorius Dialogos: Epistola XXVII (Nicene and Post-Nicene Fathers XII, 221–222).

Pyhä Anastasios II eli 500- ja 600-lukujen taitteessa. Anastasios oli munkki ja toimi ilmeisesti Siinain luostarin igumenina. Antiokian patriarkka Anastasios I:n kuoltua vuonna 599 Anastasios II valittiin hänen seuraajakseen piispanistuimelle. Patriarkkana Anastasios II ohjasi hengellistä laumaansa hyvän paimenen vakaalla otteella. Hän kirjoitti myös useita tekstejä juutalaisia vastaan. Taustalla oli ajan poliittiset jännitteet. Juutalaiset olivat kapinoineet Syyrian alueella, mikä myös kostettiin heille verisesti. Bysantin ja Persian välisissä taisteluissa juutalaiset olivat asettumassa persialaisten puolelle, mikä johti hieman myöhemmin bysanttilaisen Jerusalemin hävittämiseen.

Vuonna 609 keisari Fokas (602–610) teki kohtalokkaan virheen yrittämällä pakottaa kaikki Antiokian juutalaiset ottamaan kristillisen kasteen. Jo aiemminkin keisarin suorittamat juutalaisten ja monofysiittien vainot olivat nostattaneet vastarintaa. Nyt Fokaksen teoista seurasi suoranainen juutalaisten kansannousu. Kapinalliset ottivat vangikseen Anastasioksen, joka oli ollut patriarkkana kymmenen vuoden ajan. He murhasivat pyhän Anastasioksen raa’asti. Kapinalliset sitoivat hänen silvotun ruumiinsa köyteen ja vetivät sitä pitkin Antiokian katuja. Tämän jälkeen he viskasivat pyhän Anastasioksen ruumiin liekkeihin. Pyhä patriarkka luettiin marttyyriksi, koska hänen kuoli edustamansa kristinuskon takia – olkoonkin että hänen kohtaamansa vihan taustalla oli kristillisen keisarin epäkristillinen politiikka.

Pyhittäjä Johannes eli todennäköisesti 800-luvulla. Jo nuorena hän rakkaudesta Kristukseen jätti vanhempansa ja ottaen päälleen Kristuksen ikeen lähti vieraaseen maahan. Myöhemmin hän teki pyhiinvaelluksen Palestiinan pyhille paikoille ja asettui kilvoittelemaan Sukan Lauraan, jonka pyhittäjä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvulla. Se tunnetaan myös nimellä Vanha Laura erotukseksi toisesta laurasta, jonka pyhä Hariton perusti myöhemmin. Siellä hän kilvoiteltuaan innokkaasti eri hyveissä siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjäisä Athanasios oli kotoisen Uudesta Patrasta, nykyisestä Ipatista (Hypate), jossa hän syntyi vuonna 1305 ja sai kasteessa nimen Andronikos. Hän ei itse koskaan puhunut suvustaan, joka kaikesta päätellen oli tunnettu ja varakas. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Isäkin kuoli jonkin ajan kuluttua ja jätti pojan veljensä huollettavaksi. Tuolloin Aragonin ruhtinas Alfonsus Fatrigues, joka oli ottanut haltuunsa Ateenan latinalaisen herttuakunnan (1317–1330), valloitti myös Uuden Patran. Andronikos, jonka ruhtinas tahtoi lähettää palvelijaksi kotiinsa, pakeni setänsä kanssa Tessalonikaan. Setä kuoli pian, ja eräs keisarillinen sihteeri otti Andronikoksen suojelukseensa. Nuorukainen oli tiedonhaluinen ja tahtoi opiskella. Koska hänellä ei ollut siihen tarvittavia varoja, hän seisoi koulun ulkopuolella ja kuunteli ikkunasta opetusta. Tämän huomattuaan jotkut opettajat antoivat hänelle opetusta ilmaiseksi.

Tessalonikasta käsin Andronikos vieraili Athosvuorella ja sai suurta hyötyä keskusteluista hengellisten isien kanssa. Hän oli kuitenkin vielä liian nuori saadakseen luvan jäädä Athokselle. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin. Siellä hän kävi kaupungin lukuisissa kirkoissa ja kunnioitti niissä olevia pyhäinjäännöksiä. Pääkaupungissa hän tutustui myös moniin oppineisiin hengellisiin isiin kuten Gregorios Siinailaiseen (8.4.) ja pyhään Isidorokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan (1347–1349), joka innosti häntä ryhtymään munkiksi.

Konstantinopolista Andronikos purjehti Kreetalle. Siellä hän pääsi erään hyväsydämisen varakkaan kristityn palvelukseen auttamaan tätä hyväntekeväisyydessä. Mies alkoi toivoa, että hän saisi Andronikoksesta itselleen vävyn. Kun tämä ymmärsi asian, hän pakeni Kreetalta ja suuntasi kulkunsa uudelleen Athokselle.

Athoksella Andronikos meni Magulan skiittaan, joka oli tuohon aikaan Athoksen hesykasmin keskus. Siellä pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat neuvoivat häntä menemään suurten kilvoittelijoiden pappismunkki Gregorioksen ja munkki Mooseksen oppilaaksi, jotka asuivat Athoksella Milean vuorialueella. Hän noudatti neuvoa. Kun Andronikos täytti 30 vuotta, pappismunkki Gregorios vihki hänet munkiksi nimellä Athanasios. Sydän palavana ja täydellisesti luottaen ohjaajiinsa isä Athanasios palveli heitä kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä. Kärsivällisesti hän kantoi selässään ylös vuorelle kaiken, mitä he tarvitsivat. Talvella satoi paljon lunta ja oli hyvin kylmä. Kerran vuorelle kiivetessään Athanasios jäi lumen saartamaksi. Hän sitoi jalkoihinsa kankaiset rätit ja liukui lumista vuorenrinnettä alas, kunnes päätyi erään alempana olevan majan katolle. Siellä asuvat neljä munkkia ottivat hänet suojiinsa, ja niin hän pelastui paleltumiselta.

              Jatkuvat merirosvojen hyökkäykset pakottivat kuitenkin hesykastiveljet lähtemään pois majastaan. Isä Mooses vetäytyi Ivironin luostarin muurien suojiin. Gregorios otti mukaansa Athanasioksen ja siirtyi Beroian (nykyinen Veria) alueelle, kuten heitä ennen olivat tehneet sekä Gregorios Siinailainen (6.4.) että Gregorios Palamas (14.11.). Siellä kuitenkin uskovien jatkuva pyhiinvaellus häiritsi heidän hiljaista elämäänsä. He kuulivat, että Thessaliassa Stagoin (nykyinen Kalampaka) pikkukaupungin yläpuolella kohosi mahtavia korkeita kalliomuodostelmia, jotka olivat kuin Luojan itsensä sinne hiljaista rukouskilvoitusta varten istuttamia. Niinpä he siirtyivät Thessaliaan. Kalliot olivat vaikuttavia, mutta niiden onkaloissa asusti vain korppikotkia ja muita petolintuja. Ainoastaan lähellä kaupunkia Stylos-nimisellä vuorenhuipulla – nimi tarkoittaa pilaria – oli jo asunut kilvoittelijoita ja kallion sisään oli rakennettu kirkko. Sinne Gregorios ja Athanasios asettuivat.

Isä Gregorios säikkyi kuitenkin paikan karuutta. Hän olisi halunnut lähteä pois, mutta Athanasios vakuutti hänelle, ettei heiltä koskaan tulisi puuttumaan mitään tarpeellista, ja sai hänet jäämään. Ja todellakin kun paikalliset asukkaat saivat tietää munkkien saapumisesta, he tulivat saamaan heiltä hengellisiä neuvoja ja samalla toivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Pian heidän ympärilleen kerääntyi muita veljiä. Silloin isä Gregorios antoi Athanasiokselle siunauksen viettää viisi päivää viikossa erakkoelämää. Athanasios asui kallion seinämässä olevassa luolassa punoen villanyörejä ja toistellen jatkuvasti: “Sielu, ole tarkkaavainen, että tulisit pelastetuksi, ruumis, tee työtä että tulisit ravituksi.” Usein rukouksen aikana hän koki haltioitumisen tiloja, joista hän ei kuitenkaan koskaan puhunut oppilailleen. Eräänä yönä Gregorios näki demonien hyökkäävän Athanasiosta vastaan saadakseen hänet heitetyksi luolastaan alas ammottavaan syvyyteen. Tämän jälkeen vanhus ei enää sallinut Athanasioksen asua kallioseinämän luolassa vaan käski häntä laskeutumaan matalammalla olevaan luolaan. Siellä hän vietti kuusi päivää viikosta. Lauantai-iltaisin hän palasi muiden munkkien luo Pilarin kirkkoon sunnuntaivigiliaan.

Kun Athanasios oli asunut jonkin aikaa uudessa luolassaan, sinne nousi eräänä yönä varkaita, jotka toivoivat löytävänsä sieltä jotakin arvokasta. Tämä järkytti Athanasiosta, ja hän pyysi vanhukseltaan siunauksen muuttaa alueen korkeimman kallion laakealle huipulle. Sitä ympäröivät joka taholta huikeat äkkijyrkät rinteet. Nykyisinkään ei vielä ole yksimielistä selitystä sille, kuinka ensimmäinen ihminen oli yleensä päässyt tuolle paikalle. Vanhus Gregorios olisi tahtonut jättää Athanasioksen seuraajakseen Styloksen veljestön igumeniksi, mutta suostui kuitenkin lopulta hänen pyyntöönsä ja antoi hänen mukaansa kaksi veljeä. Heistä toinen nimeltä Jaakob vihittiin papiksi, niin että pieni veljestö saattoi viettää liturgiaa omalla vuorenhuipullaan. Yhteen huipun tuntumassa olevaan luolaan rakennettiin pieni kirkko Jumalanäidille ja toisessa luolassa veljet asuivat.

Kymmenen vuotta Stylokselle asettumisensa jälkeen vanhus Gregorios kyllästyi maallisten johtomiesten hänelle aiheuttamiin vaikeuksiin ja päätti poistua Thessaliasta ja palata kotikaupunkiinsa Konstantinopoliin. Athanasios jäi kuitenkin Stagoihin ja määräsi uuden igumenin Styloksen luostarin veljestölle. Alussa hän salli vain 14 munkin asua kanssaan kallion laella Meteorassa, kuten hän kutsui omaa asuinpaikkaansa. Nimi, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa, kuvaa hyvin paikan mahtavia kallioita, jotka tuntuvat todella sijaitsevan taivaan ja maan välillä.

Pian Athanasioksen luo alkoi kuitenkin pyrkiä niin monia veljiä, että hänen piti organisoida Meteoran erakkoasumuksensa yhteiselämäluostariksi. Sinne saapui myös jo vihittyjä munkkeja, jotka merirosvojen takia eivät enää voineet asua rauhassa Athoksella. Heistä kaikista tuli pyhän Athanasioksen kuuliaisuusveljiä. Hän opetti heille lakkaamatonta rukousta ja mielen varjelemista ja muita hesykastisia perinteitä.

Pyhä Athanasios omisti kallioluostarin Kristuksen kirkastumisen muistolle ja rakennutti sinne tuolle juhlalle omistetun kirkon. Hänen kirjoittamansa luostarin ohjesääntö on säilynyt. Siinä hän määräsi, että luostari oli avaton eli naisilta oli pääsy kielletty samoin kuin Athoksella. Tätä noudatettiinkin aina 1920-luvulla syttyneeseen tulipaloon saakka, jolloin lähikylän asukkaat naiset mukaan luettuina auttoivat palon sammuttamisessa. Vasta noihin aikoihin kallioon rakennettiin portaat, joita myöten luostariin pääsee pitkän kapuamisen jälkeen. Sitä ennen sinne oli mahdollista nousta vain verkossa, joka hilattiin luostarista käsin ylös. Rohkeimmat saattoivat kiivetä luostariin kallionseinämään kiinnitettyjä köysitikkaita myöten.

Pyhä Athanasios oli saanut arvostelukyvyn armolahjan, niin että hän osasi johtaa veljiä pelastukseen. Hänellä oli myös profetoimisen lahja. Hän ennusti turkkilaisten epäonnistuneen hyökkäyksen Tessalonikaa vastaan, joka toteutui vuonna 1372. Myöhemmällä iällä Athanasios siirsi luostarin johdon oppilaalleen Gregoriokselle voidakseen jatkaa rakastamaansa hesykastista elämää. Gregorioksen jälkeen johtajaksi tuli Makarios. Kun tämä kuoli ja 78-vuotias Athanasios tunsi omankin lähtönsä lähestyvän, hän luovutti johtajuuden munkki Joasafille, joka oli kuninkaallista sukua. Sairastettuaan 40 päivää Athanasios siirtyi vuonna 1380 pyhien isien kuoroihin.

Kuningasmunkkina tunnettu Joasaf, maallikkonimeltään Johannes Uroš Paleologos syntyi 1300-luvun puolivälissä ja kuului tunnettuun serbialaiseen Nemanjan hallitsijasukuun. Hänen isänsä Simeon Uroš, jonka äiti oli kreikkalaista Paleologoksen sukua, oli veljensä Stefan Dushanin kuoleman jälkeen kieltäytynyt tunnustamasta tämän seuraajaa ja oli muodostanut Epeiroksen ja Thessalian maakunnista erillisen kuningaskunnan. Sen pääkaupunkina oli Trikala – kaupunki joka oli antiikin aikana tunnettu lääketieteen jumalan Asklepioksen palvontapaikkana. Simeonin vaimo oli Epeiroksen kreikkalaisen hallitsijan Johannes II Paleologoksen tytär Thomais. Kun Simeon kuoli vuonna 1371, hänen nuoresta pojastaan Johanneksesta tuli hänen seuraajansa.

Johannes oli pienestä pitäen ollut hurskas lapsi, joka rakasti jumalanpalveluksia. Kuninkaanakin hän ajatteli ennen kaikkea, kuinka pääsisi vapaaksi maallisista velvollisuuksistaan ja voisi omistautua kokonaan taivaallisille asioille. Munkin kaapu veti häntä puoleensa enemmän kuin kuninkaallinen purppura. Trikala sijaitsee lähellä Meteoraa, ja nuori kuningas vieraili siellä mielellään. Pyhä Athanasios teki häneen suuren vaikutuksen ja hän tahtoi saada tämän hengelliseksi opettajakseen. Lopulta hän sai vanhus Athanasiokselta siunauksen jättää valtakuntansa sukulaisensa Aleksios Angelos Filanthropinoksen haltuun. Itse hän meni munkiksi Meteoraan kuitenkaan varsinaisesti luopumatta kruunusta. Kerrotaan, että kokeillakseen uuden munkkinsa kuuliaisuutta ja nöyryyttä Athanasios heti alkuun lähetti entisen kuninkaan myymään munkkien tekemiä luutia Trikalan markkinoille.

Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Nimellä on kuninkaallinen alkuperä, sillä se viittaa intialaiseen prinssiin, joka legendan mukaan kääntyi kristityksi. Joasaf oli Athanasioksen uskollinen oppilas ja heidän välillään vallitsi keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Athanasioksen kuollessa Joasaf oli Athoksella, mutta palasi Meteoraan tämän seuraajaksi ja alkoi omilla ja sisarensa Angelina Paleologinan, Epeiroksen ruhtinaan lesken, varoilla rakentaa voimallisesti Meteoran luostaria. Athanasioksen rakennuttamaa kirkkoa laajennettiin siten, että alkuperäisestä kirkosta tuli kokonaisuudessaan uuden kirkon alttariosa. Rakennettiin keljarakennus, sairaala iäkkäille munkeille ja muita tiloja suuren luostarin toimintaa varten. Rakentaminen oli erityisen vaivalloista, koska kaikki rakennustarvikkeet piti sen ajan keinoin hilata köysin korkealle kallion laelle.

Kun turkkilaiset alkoivat yhä tiuhempaan hyökkäillä Thessaliaan, Joasaf joutui pakenemaan Athokselle Vatopedin luostariin. Vaaran mentyä ohi hän palasi vuonna 1401 takaisin Meteoran kalliolle, missä hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan haltuun vuonna 1423. Athanasioksen tavoin hänkin oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä ja käytti itsestään mieluummin nimitystä Meteoran isä kuin igumeni. Meteorassa on säilynyt useita hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja. Joissakin niissä on allekirjoituksena “Joasaf, kuningas munkkien joukossa”. Kun muillekin Meteoran kallioille alkoi 1500-luvulla nousta luostareita, Athanasioksen perustamaa ja suurimmaksi osaksi Joasafin rakennuttamaa luostaria alettiin kutsua Suureksi Meteoraksi.

Luostarissa on kumarrettavina sekä pyhittäjä Athanasioksen että pyhittäjä Joasafin pääkallot. Muutenkin Suuren Meteoran luostari on tunnettu lukuisista reliikeistään. Siellä säilytetään muun muassa pyhän Gregorios Teologin, Johannes Siinailaisen ja pyhän patriarkka Johannes Laupiaan pääkalloja ja pyhän Johannes Krysostomoksen oikeaa kättä.

Pyhien Athanasioksen ja Joasafin lisäksi Meteoran alueelta tunnetaan monia muitakin pyhiä, joista mainittakoon Dionysios Laupias (28.3.), Varlaamin luostarin perustajat Nektarios ja Teofanes (17.5.), Rusanun luostarin perustajat Maksimos ja Joasaf ja Pyhän Stefanoksen luostarin perustajat Antonios ja Filotheos.

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen syntyi vuonna 1427 pienessä kylässä noin 60 kilometrin päässä Belozerskin kaupungista. Hänen isänsä Nikifor oli hurskas maanviljelijä, joka tunnettiin lisänimellä Oševen[1]. Nikifor eli vaimonsa Fotinian kanssa kristillisesti kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Heille syntyi aluksi poikia ja tyttäriä, mutta myöhemmin lapsia ei muutamaan vuoteen enää syntynytkään. Vanhemmat olivat tästä kovin pahoillaan. Fotinia kävi läheisessä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa rukoilemassa, että Jumala antaisi heille vielä yhden pojan. Kerran hänen rukoillessaan ja itkiessään maahan vaipuneena hän näki odottamatta kirkkaassa valossa punaviittaisen naisen, jonka kasvot sädehtivät kuin aurinko. Tämä oli itse Jumalansynnyttäjä, jota seurasi kaksi valkopukuista nuorukaista sekä harmaahapsinen vanhus. Jumalansynnyttäjä sanoi vanhusta osoittaen: “Iloitkaa, hyvät puolisot, sillä teidän pyynnöstänne ja vanhus Kirilin esirukousten tähden Jumala antaa teille kuulun pojan. Hän saattaa kunniaan Herran nimen ja Herra puolestaan nostaa hänet kunniaan ja monet pelastuvat hänen kauttaan.” Noustessaan maasta ilmestyksen jälkeen Fotinia oli iloissaan ja peloissaan eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Aleksi. Aikanaan hänet annettiin erään opettajana toimineen lukkarin oppiin. Aleksi edistyi niin nopeasti, että lukkari ajatteli mielessään: “Hän on saanut kirjojen ymmärtämisen lahjan Jumalalta; ei se ole minun opetukseni tulosta.”

Kerran Aleksi tapansa mukaan meni Jumalanäidin kirkkoon. Hän kumartui Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonin eteen ja rukoili kyyneleet silmissään: “Herra Jeesus Kristus, ainosyntyinen Poika, älä kätke minulta käskyjäsi, vaan anna ymmärrystä minulle, joka etsin Sinua, sillä Sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.” Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Nouse äläkä pelkää. Saat sen, mitä pyydät.” Aleksi nousi heti ylös, kiitti Jumalaa ja palasi kotiinsa kasvot ilosta säteillen.

Vanhemmat iloitsivat Aleksin edistymisestä. Myös naapurit sanoivat, että Aleksissa oli jotakin erityistä, että hänestä säteili hyvyyttä, kauneutta ja viisautta. Aleksi puolestaan yritti olla kaikessa kuuliainen vanhemmilleen. Hän myös harjoitti itsehillintää, söi vain kerran päivässä ja nukkui vähän. Kun hänen äitinsä huomasi tämän, hän koetti lempeästi hillitä poikaansa, mutta tämä pyysi, että äiti antaisi hänen Jumalan avulla jatkaa aloittamaansa kilvoitusta. Aleksin viisaasta ja kypsästä vastauksesta hämmästyneenä äiti rohkaistui kertomaan hänelle aikoinaan kokemastaan ilmestyksestä, Jumalanäidistä ja pyhittäjä Kirilistä. Tämä kaikki lisäsi entisestään Aleksin kilvoitusintoa.

Aleksin täytettyä kahdeksantoista vuotta vanhemmat halusivat hänen solmivan avioliiton. Aleksi puolestaan halusi karttaa maailmaa ja sen houkutuksia ja pyrkiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän sai vanhemmiltaan siunauksen lähteä muutamien ystäviensä kanssa pyhiinvaellukselle pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen luostariin. Nuorukaiset osallistuivat pyhittäjä Kirilin muistopäivän juhlaan kesäkuun 9. päivänä, minkä jälkeen juhlaväki hankkiutui paluumatkalle. Aleksi sen sijaan piiloutui omalta seurueeltaan ja kertoi vain yhdelle ystävälleen aikovansa jäädä luostariin vielä joksikin aikaa. Vanhemmilleen hän kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi lupaa viipyä luostarissa vähän pidempään.

Ystävien lähdettyä Aleksi meni tapaamaan luostarin igumenia ja pyysi päästä veljestöön kolmen vuoden koeajalle. Nuorukaisen ymmärtäväinen puhe teki vaikutuksen igumeniin ja hän lähetti Aleksin erään viisaan ja Raamatun kirjoituksiin perehtyneen lukijana toimivan munkin oppiin. Tämä mieltyi heti Aleksiin niin, että piti tätä enemmän veljenään kuin oppilaanaan.

Aleksi enensi kilvoituksiaan. Hän rasitti ruumistaan paastoamalla ja valvomalla, rukoili paljon, luki jatkuvasti pyhiä kirjoja ja kävi joka päivä kirkossa. Hän seurasi kaikessa ohjaajansa neuvoja ja kuunteli innokkaasti hänen opetuksiaan. Hän oli altis palvelemaan muita veljiä, teki työtä päivät pitkät, ja kaikki pitivät hänestä.

Vuoden kuluttua Aleksin isä Nikifor tuli luostariin tapaamaan poikaansa. Igumeni osoitti hänelle erityistä vieraanvaraisuutta. Nähdessään, miten Aleksi eli luostarissa ja miten igumeni ja veljestö arvostivat häntä, Nikifor ei enää halunnut kiusata häntä pyynnöillä palata kotiin, vaan antoi hänelle siunauksen jatkaa luostarielämää.

Kun Aleksi oli kilvoitellut luostarissa yli kuusi vuotta, hän meni igumenin puheille, kertoi rakkaudestaan enkelielämään ja halustaan elää niin, etteivät maailman himot koskettaisi häntä edes vastoin hänen tahtoaan. Nähtyään 25-vuotiaan nuorukaisen rakkauden Jumalaan igumeni käsitti hänen olevan Jumalan erityinen valittu ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri.

Munkkivihkimyksen jälkeen Aleksanteri enensi kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt karkottaen unisuuden ylistysveisuja laulamalla. Päivisin hän näännytti ruumistaan työllä ja kilvoituksilla. Hän hoiti palvelutehtäviä luostarin leipomossa ja keittiössä ja oli aina sävyisä ja kärsivällinen. Kaikki igumenia myöten ihmettelivät hänen nöyryyttään ja reippauttaan ja pitivät häntä esimerkillisenä kilvoittelijana.

Aleksanteri kuitenkin syytti itseään siitä, että toiset kunnioittivat häntä. Hän arveli sen tekevän tyhjäksi hänen kilvoituksensa ja riistävän häneltä kuoleman jälkeen taivaallisen autuuden. Niinpä hän pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen Kargopolin alueelle, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Igumeni kieltäytyi antamasta siunaustaan pitäen häntä aivan liian nuorena erakkoelämään. Hän varoitti Aleksanteria ylpeyden demonista ja kaikista erakkoelämän vaaroista ja kiusauksista.

Aleksanteri kuunteli vastaan sanomatta igumeniaan ja alistui nöyrästi hänen tahtoonsa. Hän jatkoi nuhteetonta elämäänsä luostarissa kilvoitellen kuin ruumiiton henkiolento. Usein hän valvoi ja rukoili yöt läpeensä. Hän ravitsi itseään vain vedellä ja leivällä näännyttäen nuorta ruumistaan. Talvisin hän kärsi kylmää ja tyytyi pitämään huonoja, moneen kertaan paikattuja vaatteita.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli toistamiseen igumenin luo ja pyysi jälleen siunausta lähteä joksikin aikaa Kargopolin alueelle. Nähdessään hänen nöyryytensä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli hänen kanssaan ja päästi hänet menemään. Aleksanteri lähti luostarista mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja vähän leipää. Hän purjehti järviä ja jokia pitkin Kargopoliin ja sieltä edelleen kylään, jossa hänen vanhempansa asuivat.

Aleksanteri viipyi jonkin aikaa vanhempiensa luona. Ennen lähtöä hän meni isänsä pyynnöstä katsomaan tämän Äänisjoen toiselta puolelta hankkimaa maa-aluetta. Isän mielestä se sopi erinomaisesti luostarin paikaksi ja hän toivoi Aleksanterin jäävän sinne. Aleksanteri mieltyi heti suon ja metsän ympäröimään paikkaan. Hän torkahti siellä hetkeksi ja kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä ja sanoi: “Otollinen palvelijani Aleksanteri! Olen valmistanut sinulle paikan, jonne olet nyt tullut. Asetu tänne ja pelasta sielusi. Niin saat rauhan ikuisiksi ajoiksi ja monet pelastuvat sinun kauttasi.”

Aleksanteri havahtui hereille täynnä iloa. Hän päätti heti lähteä Belozerskin luostariin pyytämään igumenilta siunauksen saada palata takaisin ja asettua löytämälleen paikalle, niin kuin Herra oli häntä kehottanut.

Igumeni ei nuhdellut Aleksanteria pitkästä poissaolosta, vaan otti hänet rakkaudella vastaan. Aleksanteri jatkoi kuitenkin vielä kilvoitteluaan Belozerskissa. Hän voitti kaikki nöyryydessä, ajatteli jatkuvasti sielun lähtöä ruumiista ja vuodatti heltymyksen kyyneleitä. Igumeni neuvoteltuaan veljestön kanssa vihki hänet pian diakoniksi.

Aleksanteri palveli Jumalaa sielun puhtaudessa. Kun hänellä ei ollut palveluvuoroa kirkossa, hän meni keittiöön tai leipomoon auttamaan veljiä. Hän ei tuntenut joutilaisuutta eikä ylpistynyt saatuaan diakoninvihkimyksen.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli jälleen igumenin luo ja pyysi siunausta lähteäkseen löytämälleen paikalle. Igumeni ei ensin halunnut päästää häntä, mutta Aleksanterin kerrottua kuulemastaan ihmeellisestä äänestä ja lupauksestaan palata tuolle paikalle, igumeni ei enää vastustellut. Hän antoi Aleksanterille matkatoveriksi kokeneen vanhemman munkin ja siunasi hänet Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen ikoneilla.

Syksyllä Jumalanäidin syntymäjuhlan aikaan Aleksanteri tovereineen saapui tulevan luostarin paikalle Kargopolin alueelle. Hän pystytti heti ikonikatoksen, asetti siihen saamansa ikonit ja rukoili Jumalanäidiltä suojelusta pahojen henkien juonia vastaan sekä pelastusta sielulleen. Isänsä avustuksella hän palkkasi työmiehiä rakentamaan keljan ja kirkon. Määrättyään isänsä rakennustöiden valvojaksi Aleksanteri toverinsa kanssa matkusti Novgorodiin saadakseen arkkipiispa Joonalta siunauksen luostarin perustamiselle. Vakuututtuaan Aleksanterin ymmärtäväisyydestä ja järkevyydestä arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet rakennettavan Oševenin luostarin igumeniksi.

Novgorodissa Aleksanteri vieraili myös hyväntekeväisyydestään kuulun pajarinvaimon Anastasian luona. Tämä omisti pohjoisessa Tšurjagajoella kokonaisen pitäjän, jonka verotusoikeudesta hän antoi osan luostarille sen toimeentulon turvaamiseksi.

Palattuaan pohjoiseen Aleksanteri vihki rakennetun kirkon pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Hän jatkoi ankaraa kilvoittelua harjoittaen paastoa, itsehillintää, kokoöistä valvomista ja rukousta. Hän sai kokea pahojen henkien hyökkäyksiä ja hänen hikensä vuoti luostarin rakennustyömaalla. Ennen pitkää hänen kanssaan tullut munkki ilmoitti, ettei hän enää kestänyt jatkuvaa uurastusta, ankaraa kilvoitusta ja työtä ilman lepoa. Lisäksi paikka oli autio ja asumaton ja talvi oli alkamassa. Murhemielin he hyvästelivät toisensa ja pyhittäjä Aleksanteri jäi talveksi yksin. Hän eli kuin enkeli ihmisruumiissa, ja sana hänen hyveellisestä elämästään levisi kaikkialle ympäristöön.

Pyhittäjä Aleksanterin luokse alkoi tulla pappeja, diakoneja, munkkeja ja pyhiinvaeltajia. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmisin ja he halusivat päästä viettämään hyveellistä elämää hänen kanssaan. Kuin rakastava isä hän otti heidät kaikki iloiten vastaan. Luostari kasvoi ja järjestäytyi. Pyhittäjä Aleksanterin vaatimuksesta kukaan ei saanut sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli luostarissa yhteistä. Hän myös kehotti veljiä aina toistamaan mielessään Daavidin psalmeja tai Jeesuksen rukousta. Näin heidän tekemänsä työ saisi siunauksen ja heidän sielunsa pyhittyisi. Aleksanterin opetukset lankesivat hyvään maahan ja veljestö kantoi Jumalalle satoa kukin saamiensa lahjojen ja vaivannäkönsä mukaan.

Monet tulivat pyhittäjä Aleksanterin luo saadakseen hänen siunauksensa tai kysyäkseen neuvoa jossakin vaikeassa asiassa. Aleksanteri kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja ja kaikki ihmettelivät sitä Jumalan armoa, joka virtasi hänen suustaan, hänen ihmeellistä viisauttaan ja asioiden arvostelukykyään. Pyhiinvaeltajat toivat luostariin lahjoja. Aleksanteri kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili hyväntekijöiden puolesta.

Myös pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat ja sukulaiset kävivät hänen luonaan ja toivat luostariin kaikkea tarpeellista. Muita useammin hänen luokseen tulivat hänen veljiensä Amvrosin ja Lukianin pojat Nikon ja Pjotr. Pyhittäjä Aleksanterin opetusten innostamina pojat pyrkivät luostariin, ja ennen pitkää pyhittäjä itse vihki heidät munkeiksi. Aleksanterin veli Amvrosi kuitenkin kiivastui asiasta kuultuaan. Hän päätteli, ettei Aleksanteri halua ottaa luokseen vieraita munkkeja, jotka eivät kestä raskasta elämää, ja houkuttelee siksi veljenpoikiaan luostariin. Sadatellen hän säntäsi luostariin valmiina käymään veljensä kimppuun. Aleksanteri tuli häntä vastaan keljansa kuistille ja sanoi rauhallisesti: “Lapsistanne ei ollut hyötyä kenellekään, mutta nyt he ovat Jumalan palvelijoita.” Tämän sanottuaan hän palasi keljaansa. Aleksanterin nöyrät sanat saivat Amvrosin hetkessä rauhoittumaan. Hän vain huokaisi syvään ja jätti poikansa Jumalan haltuun.

Pian tämän jälkeen pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat kuolivat. Hän hautasi heidät ja tajusi entistä selvemmin oman kuolevaisuutensa. Hän enensi kilvoituksiaan ja noudatti paastoa ja pidättyväisyyttä aina näännyksiin asti. Monet veljestössä eivät kestäneet ankaraa elämää ja lähtivät pois. Uudet luostariin tulijatkaan eivät viipyneet pitkään, sillä vain harvat pystyivät kilvoittelemaan johtajansa tavoin.

Aleksanterin pyhän elämän ahdistamina demonit nousivat hyökkäykseen häntä vastaan, mutta hänen rukouksensa poltti niitä kuin tuli ja karkotti ne. Silloin demonit keksivät uuden juonen hänen nujertamisekseen. Ne nostattivat pyhittäjä Aleksanterin vihkimissä sukulaispojissa vihan häntä kohtaan, niin että nämä yksissä tuumin karkasivat luostarista johonkin tuntemattomaan paikkaan. Aleksanteri pahoitti mielensä. Hän itki ja valitti, ei syönyt eikä juonut, mutta yön tullen hän nousi rukoilemaan anoen Herraa vahvistamaan häntä taistelussa demoneja vastaan. Hän rukoili aamuun asti ja kuuli lopulta demonien sanovan: “Sinä olet voittanut meidät Kristuksen armolla ja kärsivällisyydelläsi!” Tämän jälkeen demonit katosivat tietymättömiin eivätkä enää ahdistelleet häntä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Aleksanteri sairastui niin, ettei pystynyt liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Silloin pyhittäjä Kiril Belozerskilainen ilmestyi hänelle, siunasi hänet ristillä ja lupasi rukoilla Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta hän paranisi. Heti tämän jälkeen Aleksanteri nousi sairasvuoteeltaan, meni kirkkoon ja kertoi veljestölle ihmeellisestä parantumisestaan.

Kun pyhittäjä Aleksanteri tunsi lähtönsä Herran luo lähestyvän, hän ei enää puhunut muusta kuin kuolemasta. Hän varoitti veljiä, että hänen kuolemansa jälkeen luostaria tulisi kohtaamaan suuri kiusaus. Hän jätti veljet Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä huostaan, kehotti heitä turvautumaan pyhän Nikolaoksen ja kaikkien pyhien esirukouksiin ja pysymään murheiden kohdatessa kärsivällisinä paikoillaan. Vaikka hän oli ruumiillisesti jättämässä veljet, hän lupasi hengellisesti olla aina heidän kanssaan. Veljet pyysivät häneltä viimeisen siunauksen. Hän suuteli kaikkia, pyysi ja antoi anteeksi. Kuolinhetkensä lähestyessä hän osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi kaikki eläväksitekevällä ristillä ja itsensä ristinmerkillä ja lausui: “Rauha kaikille. Ihmisiä rakastava Herra, suo minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän sanoi viimeiset sanansa: “Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi puhtaan sielunsa rukoillen Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1479. Pyhittäjä Aleksanteri oli kuollessaan 52 vuoden ikäinen.

Pyhittäjän haudasta Oševenin luostarissa tuli parannusten lähde sairaille. Hän myös ilmestyi usein luostarinsa munkeille. Pappismunkki Feodosi kirjoitti pyhittäjä Aleksanterin elämäkerran vuonna 1567 vajaat sata vuotta tämän kuoleman jälkeen.

[1] Sukunimet olivat tuohon aikaan käytössä vain yläluokan parissa. Tavallisilla maanviljelijöillä oli joskus sukunimen tapaisia lisänimiä, joiden olemassaolo saattoi kertoa arvostetusta asemasta kyläyhteisössä.

Pyhän Gabrielin vanhemmat olivat ortodoksisia maanviljelijöitä Puola-Liettuassa Zverkin kylässä noin 13 kilometrin päässä Zabłudówista. Kylä sijaitsee nykyisessä Itä-Puolassa lähellä Białystokin kaupunkia. Gabriel menehtyi vuonna 1690 ollessaan kuusivuotias. Koirat löysivät hänen ruumiinsa pellolta, ja kyläläiset hautasivat sen kirkon lähelle. Aluella levinneen uskomuksen mukaan paikallinen juutalainen oli kaapannut Gabrielin kotoaan ja surmannut hänet suorittamalla julman rituaalimurhan. Tällainen uskomus oli juurtunut syvälle, vaikka rituaalimurhat eivät ole koskaan kuuluneet juutalaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin alueella raivosi tuhoisa epidemia. Vanhemmat yrittivät haudata kuolleet lapsensa mahdollisimman lähelle Gabrielin hautaa. Lopulta hauta romahti, minkä jälkeen Gabrielin reliikit löytyivät maatumattomina.

Vuonna 1755 reliikit siirrettiin Slutskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin Minskin lääniin. Samalla Gabrielin traagista kuolemaa käytettiin jälleen antisemitistisiin tarkoituksiin ja juutalaisia syytettiin avoimesti hänen surmaamisestaan. Gabrielin kunnioitus levisi ympäri Venäjää ja hänet kanonisoitiin vuonna 1820.

Nykyisin pyhän Gabrielin reliikit ovat Puolassa Białystokin kaupungissa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Pyhää lapsimarttyyri Gabrielin pidetään lasten suojeluspyhänä. Valitettavasti pyhän Gabrielin erikoista elämäkertaa on alusta alkaen käytetty antisemitistisiin tarkoituksiin, näin myös meidän aikanamme esimerkiksi Valko-Venäjällä 1990-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.