3.4.2020

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

pt. Niketas Tunnustaja (+ 824)

Ennenpyhitettyjen lahjain liturgia.

Parimia
  1. VI: Jes. 66:19–24
  2. Eht: 1. Moos. 49:33–50:26
  3. Sananl. 31:8–32

Jes. 66:10–24

10 Iloitkaa Jerusalemin kanssa, riemuitkaa kaupungin tähden, te kaikki, jotka sitä rakastatte! Juhlikaa riemuiten sen kanssa, te kaikki, jotka sitä suritte. 11 Niin te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista, saatte nauttia, juoda yltäkyllin sen voiman ja mahdin nisistä. 12 Näin sanoo Herra: -- Katso, minä ohjaan Siioniin rauhan kuin virran. Kuin uomastaan tulvivan puron minä käännän sen luo kansojen rikkaudet. Sen imeväisiä kannetaan sylissä ja keinutellaan polvien päällä. 13 Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun: 14 kun tämän näette, teidän sydämenne ihastuu, te kukoistatte kuin vehmas niitty. Niin Herran palvelijat saavat tuntea hänen kätensä voiman ja viholliset hänen vihansa. 15 Katso, Herra saapuu tulenlieskassa, hänen vaununsa ovat kuin pyörretuuli. Hänen vihansa purkautuu tulenhehkuna, hänen jyrinänsä liekkeinä. 16 Niin Herra toteuttaa oikeutensa tulella, hänen miekkansa lyö ihmissukua, ja monet kaatuvat sen lävistäminä: 17 nuo, jotka puhdistautuvat ja valmistautuvat palvontatarhojen menoihin johtajansa ympärillä, nuo, jotka syövät kaikkea iljettävää, sian lihaa, rottia -- minä tunnen heidän tekonsa ja ajatuksensa, ja he kaikki saavat loppunsa, sanoo Herra. 18 Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni. 19 Ja heidän keskellään minä teen ihmeen ja heidän joukostaan lähetän eloon jääneitä vieraiden kansojen luo Tarsisiin, Putiin, Ludiin, Mesekiin, Tubaliin ja Javaniin, kaukaisille saarille ja rannikoille, jotka eivät ole kuulleet minusta puhuttavan eivätkä nähneet minun kirkkauttani. Nuo, jotka lähtevät, kertovat vieraiden kansojen keskuudessa minun kirkkaudestani. 20 He tuovat kaikki veljenne kaikkien kansojen keskeltä, lahjaksi Herralle, he tuovat heidät hevosilla ja avovaunuilla ja katetuilla vankkureilla ja muuleilla ja ratsukameleilla Jerusalemiin, minun pyhälle vuorelleni -- sanoo Herra -- samalla tavoin kuin israelilaiset tuovat uhrilahjana ruokaa puhtaissa astioissa Herran huoneeseen. 21 Ja minä otan myös näitä vastatulleita palvelemaan pappeina ja leeviläisinä, sanoo Herra. 22 Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne. 23 Ja aina uudenkuun päivänä ja jokaisena sapattina tulee koko ihmissuku, ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra. 24 Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu.

1. Moos. 49:33–50:26

33 Kun sitten farao kutsuu teidät luokseen ja kysyy, mikä teidän ammattinne on, 34 niin sanokaa: 'Me, sinun palvelijasi, olemme olleet karjankasvattajia nuoruudestamme tähän päivään saakka, kuten esi-isämmekin.' Silloin saatte jäädä asumaan Goseniin, sillä egyptiläiset eivät siedä keskuudessaan paimentolaisia, joilla on lampaita ja vuohia." 50:1 Joosef meni faraon luo ja sanoi: "Isäni ja veljeni ovat tulleet tänne Kanaaninmaasta ja tuoneet mukanaan lampaansa, vuohensa, nautakarjansa ja koko muun omaisuutensa. He ovat nyt Gosenin maakunnassa." 2 Sitten hän otti mukaansa viisi veljeään ja vei heidät faraon eteen. 3 Farao kysyi hänen veljiltään: "Mikä on teidän ammattinne?" He vastasivat faraolle: "Me, sinun palvelijasi, olemme lammaspaimenia, kuten esi-isämmekin olivat." 4 He sanoivat vielä faraolle: "Me jouduimme tulemaan siirtolaisiksi tähän maahan, sillä lampaillamme ja vuohillamme ei ole Kanaaninmaassa syötävää, kun siellä on kova kuivuus. Sallithan, että me, sinun palvelijasi, asetumme asumaan Gosenin maakuntaan." 5 Farao sanoi Joosefille: "Isäsi ja veljesi ovat tulleet luoksesi. 6 Egyptin maa on sinulle avoinna, sijoita heidät asumaan maan parhaaseen osaan. He saavat asua Gosenin maakunnassa, ja jos heidän joukossaan on kyvykkäitä miehiä, niin pane heidät päällysmiehiksi huolehtimaan minun karjoistani."   7 Sitten Joosef haki isänsä ja toi hänet faraon eteen, ja Jaakob tervehti faraota toivottaen hänelle siunausta. 8 Farao kysyi Jaakobilta: "Paljonko sinulla on ikää?" 9 Jaakob vastasi: "Olen elänyt vaeltajan elämää satakolmekymmentä vuotta. Vähälukuiset ja onnettomat ovat elinvuoteni olleet, eikä niitä ole kertynyt minulle yhtä paljon kuin esi-isilleni heidän vaelluksensa aikana." 10 Sitten Jaakob hyvästeli faraon, toivotti hänelle siunausta ja lähti hänen luotaan. 11 Joosef sijoitti isänsä ja veljensä Egyptiin asumaan ja antoi heille maaomaisuutta maan parhaasta osasta, Ramseksen maakunnasta, kuten farao oli käskenyt. 12 Ja Joosef piti huolen isänsä ja veljiensä ja koko suvun elatuksesta antaen kullekin sen mukaan, montako ruokittavaa hänellä oli. 13 Missään ei ollut syötävää, sillä nälänhätä oli hyvin ankara, ja Egypti ja Kanaaninmaa olivat nääntymässä nälkään. 14 Joosef kokosi Egyptistä ja Kanaaninmaasta kaiken hopean maksuksi siitä viljasta, joka häneltä ostettiin, ja vei hopean faraon palatsiin. 15 Kun hopea oli loppunut Egyptistä ja Kanaaninmaasta, tulivat egyptiläiset Joosefin luo ja sanoivat: "Anna meille leipää! Pitääkö meidän kuolla sinun eteesi, nyt kun hopea on lopussa?" 16 Silloin Joosef vastasi: "Tuokaa tänne karjanne, niin minä annan teille syötävää eläimiänne vastaan, jos kerran hopeanne on lopussa." 17 He toivat karjansa Joosefille, ja hän antoi heille syötävää hevosten, lampaiden ja vuohien, nautakarjan ja aasien hinnalla. Näin hän sinä vuonna piti heidät hengissä ruoalla, jonka he saivat karjaansa vastaan. 18 Niin kului se vuosi. He tulivat hänen luokseen seuraavanakin vuonna ja sanoivat: "Herramme, sinä tiedät varmaan, että kaikki hopea on lopussa, ja myös meidän karjamme ja juhtamme ovat jo joutuneet sinun haltuusi. Meillä ei ole sinulle enää muuta tarjottavaa kuin ruumiimme ja peltomme. 19 Pitääkö meidän peltoinemme tuhoutua sinun edessäsi? Ota meidät ja meidän peltomme ja anna meille leipää, niin me tulemme faraon orjiksi, ja anna meille myös siemenviljaa. Näin me pysymme hengissä eivätkä pellot autioidu." 20 Niin Joosef osti koko Egyptin pellot faraolle, sillä kaikki egyptiläiset myivät hänelle peltonsa, kun nälkä oli käynyt heille ylivoimaiseksi. Näin koko maa tuli faraon omaksi. 21 Joosef teki kansasta faraon orjia kautta koko Egyptin maan. 22 Vain pappien peltoja hän ei ostanut, sillä papit saivat palkkansa faraolta ja pystyivät elämään häneltä saamillaan tuloilla. Siksi heidän ei tarvinnut myydä peltojaan. 23 Joosef sanoi kansalle: "Minä olen nyt ostanut teidät ja teidän peltonne faraolle. Tässä on teille siemenviljaa, kylväkää peltonne. 24 Mutta sadosta teidän on aina annettava viidesosa faraolle. Neljä viidesosaa siitä jääköön teille siemenviljaksi sekä ravinnoksi itsellenne, talonväellenne, vaimoillenne ja lapsillenne." 25 He sanoivat: "Sinä olet pitänyt meidät hengissä. Pidä meistä huolta edelleenkin, niin me olemme faraon orjia." 26 Ja Joosef sääti lain, joka vielä nytkin on voimassa Egyptissä, että faraolle oli annettava viidesosa sadosta. Vain pappien pellot eivät joutuneet faraon omistukseen.

Sananl. 31:8–32

8 Avaa sinä suusi hiljaisten puolesta, hanki oikeutta syrjityille. 9 Avaa suusi ja anna oikea tuomio, aja kurjan ja köyhän asiaa. 10 Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet. 11 Häneen voit aina luottaa, hän pitää puutteen loitolla sinusta. 12 Hän toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi, kaikkina elämänsä päivinä. 13 Hän huolehtii villasta ja pellavasta, hänen kätensä ahkeroivat iloisesti. 14 Hän on kuin laiva, hän hankkii ravintoa etäältäkin. 15 Kun vielä on yö, hän nousee, valmistaa ruoan talonsa väelle ja jakaa ravinnon palvelustytöilleen. 16 Hän löytää hyvän pellon ja ostaa sen, omin varoin hän perustaa viinitarhan. 17 Hän vyöttää itsensä tarmolla ja tarttuu työhönsä riuskoin ottein. 18 Hän näkee työnsä tulokset, hän ei sammuta lamppua yölläkään. 19 Hänen sormensa kulkevat kehräpuulla, hän ei päästä kädestään värttinää. 20 Hän avaa kätensä onnettomalle ja antaa apuaan köyhälle. 21 Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä, sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet. 22 Omin käsin hän valmistaa peitteet, hänen pukunsa ovat pellavaa ja purppuraa. 23 Hänen miehensä saa osakseen kunnioitusta istuessaan vanhinten kokouksessa. 24 Hän tekee pellavapaitoja myytäväksi ja toimittaa vöitä kauppiaille. 25 Häntä seuraa menestys ja kunnia, hän katsoo hymyillen tuleviin päiviin. 26 Kun hän puhuu, hän puhuu viisaasti, antaa neuvoja ystävällisin sanoin. 27 Hän valvoo kaikkea, mitä talossa tehdään, eikä laiskana leipäänsä syö. 28 Hänen poikansa kiittävät häntä, hänen miehensä puhkeaa ylistämään: 29 "Monet naiset ovat uutteria ja taitavia, mutta sinä olet ylitse kaikkien muiden." 30 Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa! 31 Kiittäkää häntä hänen hyvistä töistään, ylistäkää häntä kaikkien kuullen!

Päivän synaksario

3.4.

Pyhä Burgundofara[1] syntyi Meaux’n lähistöllä Poincyn kylässä 500- ja 600-lukujen taitteessa. Burgundofaran isä Changéric[2] kuului burgundilaiseen ylhäisöön ja toimi hallitsija Theodobertin (k. 612) neuvonantajana. Burgundofaran äidin nimi puolestaan oli Leodegonda. Burgundofaran sisaruksiin lukeutuvat pyhä Cagnoald Laonilainen (6.9.) sekä pyhä Faro (28.10.).

Burgundofaran ollessa kymmenenvuotias[3] pyhä Columbanus (23.11.) vieraili hänen perheensä luona. Columbanus oli tuolloin maanpaossa Luxeuilista, ja Changéric toivotti hänet tervetulleeksi kotiinsa. Vierailun aikana Columbanus omisti nuoren Burgundofaran Kristukselle, sillä tyttö halusi pyhittää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Isä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin, ja Burgundofaran vartuttua hän pakotti tämän kihlautumaan. Tämän seurauksena Burgundofara sairastui vakavasti. Neidon ollessa jo kuoleman partaalla hänen kotitaloonsa saapui vieraaksi Columbanuksen seuraaja, pyhä Eustathius (29.3.). Changéric lupasi Eustathiukselle antavansa tyttärensä Kristuksen morsiameksi, jos tämä vain jäisi eloon. Eusthatius rukoili Burgundofaran puolesta ja tämä parani sairaudestaan.

Changéric ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan vaan päätti naittaa Burgundofaran. Kun tyttö kuuli isänsä aikeista, hän pakeni kodistaan ja piiloutui kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle Pietarille. Changéric lähetti palvelijoitaan Burgundofaran perään ja käski näiden tappaa tytön, jos tämä ei suostuisi tottelemaan. Löydettyään Burgundofaran palvelijat uhkasivat neitoa kuolemalla. Lujatahtoinen neito ei kuitenkaan suostunut luopumaan aikeistaan.

Palvelijat olivat jo aikeissa tappaa neidon, kun Eustathius saapui jälleen pelastamaan hänen henkensä. Eustathius esti surmateon, ja hänen ansiostaan isän ja tyttären välille syntyi lopulta sopu. Tämän jälkeen Eustathius järjesti Burgundofaran Meaux’in piispa Gondoaldin luo. Piispa vihki Burgundofaran virallisesti nunnaksi vuonna 614.

Muutama vuosi myöhemmin Burgundofara suostutteli isänsä rakennuttamaan mailleen kaksoisluostarin. Tätä luostaria kutsuttiin alun perin siltaa tarkoittavan kelttiläisen sanan (brie) mukaan Brigeksi tai latinan kielellä Evoriacumiksi, mutta myöhemmin se tuli tunnetuksi Faremoutiersin luostarina.

Nuoresta iästään huolimatta Burgundofara valittiin luostarin johtajaksi. Tässä asemassa hän toimi kolmenkymmenenseitsemän vuoden ajan. Luostarissa noudatettiin pyhän Columbanuksen luostarisääntöä, johon kuuluivat tiheät synnintunnustukset: luostariasukkaat tunnustivat syntinsä kolme kertaa päivässä. Tällä jatkuvalla tarkkaavaisuudella pyrittiin saavuttamaan sydämen puhtaus, josta Vapahtaja puhuu vuorisaarnassa (Matt. 5:8).

Burgundofara oli erinomainen hengellinen äiti, joka osasi ohjata sieluja viisaasti. Monet nunniksi vihkiytyneet englantilaiset prinsessat ja pyhät nunnat kilvoittelivat hänen ohjauksessaan. Heihin lukeutuvat muun muassa pyhät Ethelburga (5.4.) ja Ercongota (23.2.). Luostariasukkaiden lisäksi Burgundofara piti myös huolta hurskaista maallikoista.

Kerran Burgundofaran nuorempi veli Faro vieraili sisarensa luona luostarissa. Sisar ja veli puhuivat keskenään, ja Burgundofara kehotti veljeään jättämään taakseen maalliset huolet. Sisarensa taivaallisista puheista liikuttunut Faro luopuikin merkittävästä virastaan, suostutteli kihlattunsa menemään luostariin ja vihkiytyi itse munkiksi. Hieman myöhemmin Faro vihittiin Meaux’in piispaksi. Pyhä Burgundofara nukkui kuolonuneen joko vuonna 643 tai 655 (tai 657). Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut useita ihmeitä.


[1] Tunnetaan myös nimillä Fara ja Fare.

[2] Toisissa lähteissä isän nimeksi mainitaan Agneric.

[3] Toisten lähteiden mukaan Fara oli 15-vuotias.

Pyhä Niketas syntyi 700-luvun jälkipuoliskolla Bitynian Kesareassa lähellä Prussaa (nyk. Bursa) ainoana lapsena varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hänen äitinsä kuoli kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen. Hurskas isä Filaretos antoi lapsen oman äitinsä hoitoon. Kun poika oli vähän varttunut, isä meni luostariin. Vietettyään muutaman vuoden Jumalalle otollista kilvoituselämää isä kuoli. Niketas oli tuolloin 11-vuotias.

Kesarean piispa otti Niketaksen kasvatettavakseen. Piispa opetti pojalle pyhiä kirjoituksia ja vihki hänet lukijaksi. Täynnä intoa Niketas tutki niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia. Herran sanat kaiken jättämisestä (Luuk.14:26) tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän päätti noudattaa edesmenneen isänsä esimerkkiä, ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Niketas meni munkki Stefanoksen luo, joka elettyään ensin yhteiselämäluostarissa oli aloittanut erakkokilvoituksen luolassa kaupungin lähellä. Stefanos otti hänet joksikin aikaa oppilaakseen, mutta kehotti sitten häntä siirtymään yhteiselämäluostariin. “Siellä saat kokea niin murhetta kuin iloakin, siellä opit käytännön hyveitä eläessäsi toisten veljien parissa. Yhteisöllinen elämä opettaa sinulle arvostelukykyä ja kohoat oikeassa järjestyksessä kohti Jumalaa tarvitsematta pelätä eksytystä”, hän sanoi.

Nuorukainen totteli ohjaajansa neuvoa ja hakeutui pyhän Nikeforoksen (4.5.) vasta perustamaan Medikionin luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Niketaksen esimerkillinen kuuliaisuus, syvä kiintymys hengelliseen isäänsä Nikeforokseen, paasto ja itsehillintä saivat kaikki veljet arvostamaan häntä. Viiden vuoden kuluttua patriarkka Tarasios (25.2.) vihki hänet papiksi Konstantinopolissa. Kun hän palasi vihkimyksen jälkeen luostariin, ikääntyvä igumeni Nikeforos luopumatta virallisesti igumenin asemasta alkoi vähitellen siirtää luostarin johtotehtäviä hänelle. Apunaan Niketaksella oli tunnettu munkki isä Athanasios, joka oli aloittanut kilvoittelunsa Symbolien luostarissa ja toimi luostarin taloudenhoitajana. Medikionin luostarissa oli noihin aikoihin lähes sata munkkia.

Näiden kolmen pyhän miehen hyveellisyys teki Medikionin luostarista aikansa malliluostarin, maanpäällisen taivaan, jossa ei koskaan lausuttu yhtään turhaa sanaa. Pyhä Niketas oli veljille kaikkien hyveiden elävä esikuva. Hänen johtamistapansa oli tiukka mutta nöyryydellä ja lempeydellä höystetty. Hänessä asuva Jumalan armo sai aikaan, että hän ennusti tulevia tapahtumia ja paransi sairaita, joita tuli luostariin. Jonkin ajan kuluttua sekä Athanasios että igumeni Nikeforos poistuivat tästä maailmasta. Munkkien sekä patriarkka Nikeforos I:n painostuksesta Niketas joutui virallisestikin ottamaan igumenin arvon. Hän jatkoi enkelimäistä kilvoitteluaan, ja hänen persoonansa veti puoleensa uusia veljiä, niin että luostari kasvoi hänen aikanaan.

Noihin aikoihin keisari Leo V Armenialainen (806–820) aloitti jälleen ikonien kunnioittajien vainot. Saadakseen puolelleen ortodoksisen kansan hän kutsui pääkaupunkiin tunnetuimmat luostarinjohtajat, joita hän taivutteli omaksumaan näkemyksensä. Kun keisari vetosi Herran sanaan, että Isää pitää rukoilla “hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:22), perustellakseen siten ikonien käytöstä poistamista, Niketas vastasi keisarille, että ikonit hylkäävä kieltää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulon, jolloin Hän sai kuvattavan hahmon. Keisari ymmärsi näkevänsä turhaa vaivaa. Peläten Niketaksen mainetta pyhänä miehenä hän päätti turvautua väkivaltaan ja käski heittää tämän vankityrmään, missä keisarin kätyrit kävivät vähän väliä pitämässä kuulusteluja.

Lopulta keisari Leo lähetti Niketaksen ja hänen kumppaninsa keskellä talvea jalkaisin Massalaian linnoitukseen Vähän-Aasian ylängölle. Heti kun he olivat tulleet perille, he saivat käskyn palata takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Nikeforos oli karkotettu ja hänen tilalleen oli laittomasti asetettu Teodotos. Niketasta ja muita tunnustajia houkuteltiin osallistumaan vain yhden ainoan kerran Teodotoksen toimittamaan liturgiaan ja vastaanottamaan pyhä ehtoollinen häneltä, minkä jälkeen he pääsisivät vapaiksi ja saisivat palata luostareihinsa. Keisari selitti heille, että Teodotoksella oli asunnossaan ikoneita, joita tämä kyllä kunnioitti mutta ei palvonut. Näännyttävä vankeus ja keisarin tekopyhät puheet saivat tunnustajat suostumaan tähän ehdotukseen.

Pian tämän tapahtuman jälkeen Niketas, joka oli tajunnut virheensä ja jota omantunnon soimaukset raatelivat, pakeni pääkaupungista ensin Prokonnesokselle Marmaran meren rannalle tarkoituksenaan katua siellä yksinäisyydessä. Mutta ajatellessaan, miten turmiollisesti hänen yhteytensä harhaoppisiin ikonien vastustajiin oli vaikuttanut kansaan, hän palasi takaisin Konstantinopoliin. Kaupungin keskusaukiolla hän teki julkisen kääntymyksen lyöden rintaansa ja tuomiten hairahduksensa, johon hän oli langennut yhtyessään toisten mielipiteeseen. Hänet vangittiin heti ja vietiin Pyhän Glykerian saarelle Akritaksen niemen lähelle. Siellä hän joutui lojumaan kuusi vuotta vankilassa ja kestämään alueen hallitusmiehen Anthimoksen epäinhimillistä käytöstä; miestä kutsuttiin ilkeytensä takia Kaifakseksi. Ikkunattomassa tyrmässä Niketas eli homehtuneella leivällä ja suolapitoisella vedellä. Hän oli kuitenkin valmis kärsimään mitä tahansa, kuolemankin, saadakseen anteeksi hairahduksensa ja säilyttääkseen ortodoksisen uskonsa. Mutta vaikka hänen ruumiinsa elikin ahdistuksessa, hänen henkensä kohosi jumalallisen näkemisen korkeuksiin. Hän sai Herralta ihmeiden armolahjan ja pystyi rukouksellaan vapauttamaan ystävänsä Sakariaksen, joka suorittaessaan Traakiassa keisarin antamaa diplomaattista tehtävää oli joutunut barbaarien käsiin.

Leo V:n kuoltua vuonna 820 Niketas pääsi vapaaksi, mutta hän ei palannut Medikioniin. Lankeemuksensa takia hän piti itseään arvottomana jatkamaan luostarin johtamista. Loppuelämänsä hän kierteli eri saarilla Konstantinopolin ympäristössä eläen yksin ja lohduttaen rukouksillaan sairaita ja onnettomia. Lopulta hän asettui pieneen taloon Kultaisen Sarven alueelle ja eli siellä enemmän enkelin kuin ihmisen tavoin. Muutaman kuukauden kuluttua hän sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin huhtikuun 3. päivänä vuonna 824. Suuri määrä munkkeja ja vainojen aikaisia tunnustajia, heidän joukossaan myös Tessalonikan arkkipiispa Joosef (14.6.), oli läsnä hänen hautajaisissaan. He saattoivat hänen ruumiinsa Medikionin luostariin, jossa se haudattiin pyhän Nikeforoksen viereen.

Pyhittäjä Nektari oli alun perin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki. 1400-luvun puolivälissä hän siirtyi kilvoittelemaan ikimetsään Bežetskin ylängölle Tverin hiippakuntaan. Nektarin kilvoitteluelämä ja hengellinen viisaus toivat hänen luokseen lukuisia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistettu luostari, jonka johtajana pyhä Nektari toimi. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1492.

Pyhä Paavali eli 1600-luvulla. Hän oli syntyperältään venäläinen, mutta joutui lapsena Krimin tataarien vangiksi, jotka myivät hänet orjaksi Konstantinopoliin. Eräs kristitty lunasti hänet vapaaksi. Paavali meni naimisiin venäläisen niin ikään vankina olleen tytön kanssa.

Raskas vankeusaika oli vaikuttanut Paavalin terveyteen, niin että hän sairastui epilepsiaan. Kerran kohtauksen aikana hänen vaimonsa ja kristityt naapurit päättivät viedä hänet Jumalanäidin kirkkoon, jossa monet samasta vaivasta kärsineet olivat parantuneet. Matkalla epilepsiakohtauksen saanut Paavali vastusteli ja huusi olevansa hagarilainen eli islaminuskoinen. Turkkilaiset vihastuivat kuvitellessaan kristittyjen vievän väkisin kirkkoon islamiin kääntynyttä ja ilmoittivat asiasta viivyttelemättä visiirille. Sotilaiden tullessa Paavali oli jo toipunut kohtauksesta. Hän sanoi suoraan tuomarille, ettei hänellä ollut koskaan ollut pienintäkään aikomusta kääntyä muslimiksi ja että sanat olivat päässeet hänen suustaan epilepsiakohtauksen aikana. Turkkilaiset eivät kuitenkaan halunneet myöntää olleensa väärässä vaan uhkasivat häntä kuolemalla, jos hän ei tunnustautuisi muslimiksi. Paavalin vaimo rohkaisi häntä venäjäksi pysymään lujana ja olemaan pelkäämättä kuolemaa, joka liittäisi hänet hetkessä pyhien joukkoon. Hän sanoi pitävänsä itseään autuaana, jos saisi olla marttyyrin puoliso. Silloin visiiri käski sitoa naisen pylvääseen ja ruoskia hänet.

Kun Paavali oli kolmesti vakuuttanut olevansa kristitty, turkkilaiset mestasivat hänet suurena perjantaina huhtikuun 3. päivänä 1683.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.4.2020

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Lasaruksen lauantai

pt. Georgios Maleonvuorelainen (+ 500-l.)

pt. Joosef Hymnografi (+ 886)

pt. Zosimas (+ 500-l.)

Öljyn ja viinin lisäksi mäti sallittu.

Epistola
Hepr. 12:28–13:8

Hepr. 12:28–13:8

28 Me saamme valtakunnan, joka ei järky. Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, 29 sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli. 13:1 Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. 2 Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. 3 Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun. 4 Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat. 5 Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: -- Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. 6 Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa: -- Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. Mitä voisi ihminen minulle tehdä? 7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. 8 Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Joh. 11:1–45
Joh. 11:1–45

Siihen aikaan 1 muuan Lasarus-niminen mies oli sairaana. Hän asui Betaniassa, samassa kylässä kuin Maria ja tämän sisar Martta. 2 Maria oli se, joka voiteli Herran jalat tuoksuöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan, ja sairas Lasarus oli hänen veljensä. 3 Lasaruksen sisaret lähettivät Jeesukselle sanan: "Herra, rakas ystäväsi on sairaana." 4 Sen kuultuaan Jeesus sanoi: "Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden." 5 Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta. 6 Kuultuaan Lasaruksen sairastavan hän viipyi vielä kaksi päivää siellä, missä silloin oli, 7 mutta sanoi sitten opetuslapsilleen: "Nyt lähdemme takaisin Juudeaan." 8 Opetuslapset vastustelivat: "Rabbi, oletko sinä taas menossa sinne? Vastahan juutalaiset yrittivät kivittää sinut." 9 Jeesus sanoi heille: "Päivässä on kaksitoista tuntia. Se, joka on liikkeellä päiväsaikaan, ei kompastu, sillä hän näkee tämän maailman valon. 10 Mutta se, joka liikkuu yöllä, kompastelee -- eihän hänessä itsessään ole valoa." 11 Tämän sanottuaan Jeesus jatkoi: "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet." 12 Opetuslapset sanoivat: "Herra, jos hän nukkuu, hän paranee." 13 Jeesus tarkoitti sitä, että Lasarus oli kuollut, mutta opetuslapset luulivat hänen puhuvan tavallisesta nukkumisesta. 14 Siksi Jeesus sanoi suoraan: "Lasarus on kuollut. 15 Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. Nyt lähdemme hänen luokseen." 16 Silloin Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos*, sanoi toisille opetuslapsille: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä." 17 Kun Jeesus tuli perille, hänelle kerrottiin, että Lasarus oli jo neljättä päivää haudassa. 18 Betania oli lähellä Jerusalemia, noin viidentoista stadionmitan* päässä, 19 ja monia juutalaisia oli tullut lohduttamaan Marttaa ja Mariaa veljen kuoleman johdosta. 20 Kun Martta kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän lähti tätä vastaan. Maria oli silloin sisällä talossa. 21 Martta sanoi Jeesukselle: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. 22 Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät." 23 Jeesus sanoi: "Veljesi nousee kuolleista." 24 Martta vastasi: "Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa." 25 Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, 26 eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" 27 "Uskon, Herra", Martta vastasi, "minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan." 28 Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: "Opettaja on täällä ja kutsuu sinua." 29 Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. 30 Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. 31 Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään. 32 Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut." 33 Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, 34 ja hän kysyi: "Missä hänen hautansa on?" "Herra, tule katsomaan", he vastasivat. 35 Jeesus itki. 36 Juutalaiset sanoivat: "Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli." 37 Mutta jotkut heistä sanoivat: "Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?" 38 Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. 39 "Ottakaa kivi pois", käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää." 40 Jeesus vastasi: "Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?" 41 Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. 42 Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut." 43 Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: "Lasarus, tule ulos!" 44 Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: "Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä." 45 Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. *) 16: Sekä Tuomas-nimen kantamuoto, aramean te'oma, että kreikan didymos tarkoittavat kaksosta. 18: Noin kolmen kilometrin. Stadion on kreikkalainen pituusmitta, 192 metriä.

Päivän synaksario

4.4.

Ennen keisariksi tulemistaan Leo Traakialainen (20.1.) löysi taivaallisen äänen avulla Konstantinopolin lähistöltä metsästä lähteen, jonka vedellä hän paransi sokean miehen silmät. Kun Leosta tuli vuonna 456 keisari, hän raivasi paikan, puhdisti lähteen ja rakennutti paikalle kirkon. Veden avulla alkoi tapahtua paranemisia, ja paikka sai nimen Elävöittävä lähde.

Lähes tuhannen vuoden ajan paikka oli kristittyjen rakastama pyhiinvaelluskohde. Eräs lähteen äärellä parantuneista oli keisari Justinianos (527–565), joka kiitokseksi rakennutti lähettyville uuden loisteliaan kirkon. Sen ympärille nousi myöhemmin suuri luostari.

Kun muslimit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, he hajottivat Elävöittävän lähteen kirkon, jonka kivistä rakennettiin Beyazetin moskeija. Paikalle jäi vain pieni kappeli, jonka sisällä lähde oli, 25 porrasta pihatason alapuolella. Kreikan itsenäistymistaistelun alettua vuonna 1821 kappelikin hajotettiin, ja lähde hautautui kivien ja soran alle. Kristityt kuitenkin kävivät paikalla edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Myöhemmin on löytynyt paneeli, johon on kirjattu kymmenen vuosina 1824–1829 tapahtunutta ihmettä.  

Vuonna 1833 kristityt saivat luvan kappelin jälleenrakentamiseen. Työn aikana löydettiin myös kirkon perustukset, ja sulttaani Mahmud II (1808–1839) salli kristittyjen rakentaa paikalle uuden kirkon alkuperäisten mittasuhteiden mukaan. Patriarkka Konstantinos II vihki 2.2.1835 kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Sen tuntumaan rakennettiin myös sairaala.

Turkkilaiset häpäisivät ja hajottivat kirkon mellakoiden aikana 6.9.1955, mutta tänä päivänä paikalla on kunnostettu pienehkö kirkko ja sen vieressä Elävöittävä lähde. Veden välityksellä edelleen tapahtuu parantumisia. Niitä ovat kokeneet niin kreikkalaiset, armenialaiset, katolilaiset kuin turkkilaisetkin. Muslimit kunnioittavat paikkaa ja sen pyhää vettä.  Paikan pyhyyden kunniaksi on maalattu myös erityinen Jumalansynnyttäjän Elävöittävän lähteen ikoni, jonka juhlapäivä on 4. huhtikuuta. Itse lähteen juhlapäivää tavataan viettää kirkkaan viikon perjantaina.

Diocletianuksen (284–305) vainon aikana lähes kaikki kristityt Tessalonikassa yrittivät piiloutua kuka minnekin. Ainoastaan iäkäs diakoni Agathopus ja lukijaksi vihitty nuori poika Teodulos julistivat edelleen avoimesti ja pelkäämättä Jumalan sanaa, niin että epäjumalien palvelijatkin olivat hämmästyksissään. Teodulos oli tunnetusta tessalonikalaisesta perheestä, jonka kaikki jäsenet olivat kristittyjä. Hänen kolme nuorempaa veljeään ihailivat veljensä rohkeutta ja olivat hänen tukenaan.

Kuten odotettavissa oli, Agathopus ja Teodulos pidätettiin ja vietiin maaherra Faustinuksen eteen. Molemmat tunnustivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Maaherra erotti heidät toisistaan ja koetti turhaan saada Teoduloksen luopumaan uskostaan. Agathopukselle hän kuitenkin uskotteli, että Teodulos oli “tullut järkiinsä” ja oli valmis uhraamaan. Tähän tämä vastasi: “Minäkin olen Teoduloksen tavoin valmis uhraamaan ainoalle todelliselle Jumalalle ja Hänen Pojalleen, mutta en koskaan sinun elämää vailla oleville patsaillesi, joita kutsut jumaliksi.”

Vankilassa pyhät miehet pysyivät rukouksessa ja saivat nähdä näkyjä, jotka vahvistivat heitä. Kun rikollisvangit näkivät heidän varmuutensa ja iloisuutensa ja kuulivat heidän rukouksensa, he alkoivat uskoa ja tulivat katumukseen. Vankilan ulkopuolella ihmiset kuulivat vankien katumuksellisen nyyhkytyksen ja tunkeutuivat vankilan sisään katsomaan, mitä siellä tapahtui. Hämmästyksekseen he näkivät vankilan muuttuneen kirkoksi. Yksi heistä kiiruhti maaherran luo kertomaan, että jollei tämä välittömästi surmaa Agathopusta ja Teodulosta, suuri osa kaupunkilaisista hylkää vanhat jumalat.

Faustinus kutsui Agathopuksen ja Teoduloksen kuulusteltavaksi vielä uudelleen. He saapuivat paikalle kasvot loistaen kuin olisivat menossa juhlaan. Alkoivat julmat kidutukset. Teodulos sanoi Faustinukselle: “Ruumiini vaipan voit helposti riisua minulta, mutta minun uskoani Jumalaani et voi tuhota koskaan.” Silloin Faustinus käski tuoda paikalle kristittyjä, jotka eivät olleet kestäneet kidutuksia, ja panna heidät syömään epäjumalille uhrattua lihaa Teoduloksen edessä. Mutta Teodulos sanoi vain: “Eikö sinulla ole pahempia kidutuksia? Nämä ovat lasten leikkiä, eikö ole mitään muita?”

Kun Faustinus ymmärsi, että kidutukset olivat yhtä tehottomia kuin keskustelut, hän määräsi heittämään pyhät miehet mereen. Rangaistusta edeltävänä yönä molemmat näkivät unessa olevansa veneessä myrskyävällä merellä. Äkkiä vene katkesi kahtia ja kaikki muut siinä olleet hukkuivat, kun taas he hohtaviin viittoihin pukeutuneina kohosivat korkean, aina taivaaseen saakka ulottuvan vuoren huipulle. Herättyään he alkoivat kertoa unta toisilleen ja huomasivat nähneensä saman näyn.

Näyn rohkaisemina he antautuivat kiduttajiensa käsiin kasvot loistaen ja kehottivat läsnä olleita kristittyjä ennemmin iloitsemaan kuin itkemään heidän kohtaloaan. Heidän kätensä sidottiin selän taakse, ja heidän kaulaansa ja selkäänsä kiinnitettiin raskaita kiviä. Raskaasti huokaillen heidän uskonveljensä ja ystävänsä seurasivat veneillä heitä merelle. Vielä veneessäkin veneen päällikkö tarjosi heille suitsuketta, että he uhraisivat sen epäjumalille. Kun he eivät siihen suostuneet, pyövelit tarttuivat ensin Agathopukseen ja heittivät hänet mereen hänen huutaessaan: “Tämän toisen kasteen kautta kaikesta väärästä puhdistuneena kiiruhdan liittymään Sinuun, oi minun Herrani!” Sitten tuli Teoduloksen vuoro.

Kerrotaan, että meressä heidän ruumiiseensa sidotut kivet irtosivat köysien katketessa ja ruumiit ajautuivat rannalle, josta ne löydettiin. Näin heidän omaisensa saattoivat haudata heidät. Pian tämän jälkeen pyhä Teodulos ilmestyi vanhemmilleen käskien heitä jakamaan hänelle kuuluvan perintöosan leskille ja orvoille. Pyhien marttyyrien Agathopuksen ja Teoduloksen muistopäivä on slaavilaisissa kalentereissa siirretty huhtikuun viidenneksi.

Pyhät Ferbutha ja Meqadosha olivat sisaria. Jälkimmäisen nimi on syyriaa ja tarkoittaa ”pyhitettyä”. He elivät Persiassa kristittyjä vainonneen kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Ferbuthan ja Meqadoshan veli oli Seleukian pyhä marttyyripiispa Simeon (17.4.). Kristityt sisaret työskentelivät hovissa kuningattaren palvelijattarina. Ferbuthan kaunis ulkonäkö kiinnitti kuningattaren huomion, ja tämä ehdotti, että neito menisi naimisiin edistääkseen asemaansa. Ferbutha kuitenkin kieltäytyi, koska hän oli tehnyt neitsyyslupauksen Jumalalle.

Vuosi pyhän Simeonin marttyyrikuoleman jälkeen Persian kuningatar sairastui vakavasti. Häntä hoitamaan kutsuttiin joukko tietäjiä. Eräs heistä huomasi Ferbuthan ja tämän poikkeuksellisen kauneuden. Hän ihastui ja pyysi Ferbuthaa tulemaan vaimokseen. Neito kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti tietäjälle olevansa Kristukselle vihkiytynyt neitsyt. Suutuspäissään tietäjä alkoi syyttää Ferbuthaa ja tämän sisarta kuningattaren myrkyttämisestä. Hän valehteli kuninkaalle neitojen valmistaneen taikajuoman, joka oli saanut kuningattaren sairastumaan. Niinpä kuningas määräsi, että Ferbutha, Meqadosha sekä Meqadoshan palvelijatar tulisi pidättää.

Naiset tuotiin persialaisten pääpappi Maptanin eteen, ja tämä alkoi kuulustella sisaria. Sisaret puolustautuivat ja kertoivat, etteivät he kristittyinä voisi tehdä minkäänlaisia taikajuomia. Kuullessaan sisarten tunnustavan uskonsa Kristukseen Maptan sai siitä toisen syyn syyttää neitoja.

Maptan oli kuitenkin haluton tuomitsemaan sisaria liian nopeasti. Oikeudenkäynnin kuluessa hänkin nimittäin ihastui Ferbuthaan. Neidon kauneus ja älykkyys tekivät Maptaniin niin suuren vaikutuksen, että kuulustelujen päätyttyä hän hiipi salaa vankilaan. Hän ilmoitti Ferbuthalle vapauttavansa hänet, jos neito vain menisi hänen kanssaan naimisiin. Ferbutha hylkäsi tarjouksen jyrkästi. Hän sanoi, että pysyisi neitseenä ja kristittynä, koska oli kihlautunut Kristukselle.

Kun kaksi muutakin kuulustelijaa oli päätynyt samanlaiseen tilanteeseen Ferbuthan suhteen, asiasta ilmoitettiin kuninkaalle. Šapur kysyi neuvoa tietäjältään. Tietäjä vastasi, että parantuakseen loitsusta kuningattaren tuli kävellä kristittyjen noitien veristen ruumiiden ohi. Niinpä Ferbutha, Meqadosha ja palvelijatar vietiin kaupungin ulkopuolelle. Siellä heidän ruumiinsa raastettiin kappaleiksi puusepän sahalla. Näissä kidutuksissa pyhät Ferbutha, Meqadosha ja heidän palvelijattarensa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Marttyyrien ruumiit lävistettiin seipäillä ja nostettiin kaikkien nähtäväksi. Luvatun parantumisen toivossa kuningatar ja koko hoviväki saapuivat paikalle, ja he kaikki kävelivät pyhien neitojen ruumiinkappaleiden keskeltä. Tämän jälkeen pyhien marttyyrien ruumiin palaset heitettiin ojaan. Sieltä hurskaat kristityt kävivät hakemassa ne ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhä Tigernach syntyi 400-luvun loppupuolella kuninkaalliseen sukuun. Tigernachin ollessa vielä nuori merirosvot ottivat hänet vangikseen ja myivät hänet erään brittiläishallitsijan orjaksi. Aikanaan Tigernachin isäntä kuitenkin vapautti orjansa.

Vapauduttuaan Tigernach meni Skotlannissa sijaitsevaan Rosnatin luostariin. Siellä hänestä tuli munkki Monennuksen oppilas. Myöhemmin Tigernach teki pyhiinvaelluksen Roomaan. Sieltä palattuaan hän matkasi Irlantiin, missä hänet vihittiin piispaksi.

Piispuutensa ajan Tigernach eli Clonesin (Cluan-Enis) luostarissa, jonka johtajana hän myös toimi. Vanhemmiten hän menetti näkönsä ja luopui piispallisista tehtävistään. Sokea Tigernach vietti aikansa rukouksessa ja mietiskellen jumalallisia asioita. Pyhä Tigernach nukkui kuolonuneen vuoden 550 tienoilla. Hänen nimeään kantavat Tigernachin annaalit, latinan ja kelttiläisten kielten sekoituksella laadittu kronikkakokoelma, joka sisältää monenlaista ainutlaatuista tietoa vuosilta 489–766.

Pyhä Zosimas meni jo hyvin nuorena palestiinalaiseen luostariin ja kilvoitteli siellä 53 vuotta. Hän tuli tunnetuksi hyveistään ja hengellisestä viisaudestaan. Eräänä päivänä hänelle tuli mieleen ajatus, että hän on jo oppinut kaiken tarvittavan eikä kukaan enää pystyisi opettamaan hänelle mitään. Tätä ajatellessaan hänelle ilmestyi yllättäen enkeli, joka käski hänen siirtyä Jordanin rannalle Pyhän Johannes Kastajan luostariin. Tuo luostari oli laura, jossa munkit asuivat hajallaan kukin omassa majassaan ja viettivät ankaran askeettista elämää jatkuvasti vaieten. Pyhän Euthymioksen (20.1.) alkuun paneman tavan mukaan heidän oli tapana suuren paaston alkaessa lähteä erämaahan, missä jokainen kilvoitteli Jumalan edessä yksinään omien voimiensa mukaan.

Kun paasto alkoi, isä Zosimas lähti muiden Johannes Kastajan luostarin veljien tavoin kauemmas erämaahan ja toivoi tapaavansa siellä jonkun pyhän kilvoittelijan. Vaelleltuaan erämaassa kaksikymmentä päivää hän rukoillessaan keskipäivällä kuudennen hetken palvelusta havaitsi kaukana ihmishahmon, joka lähestyi häntä. Hänet huomatessaan hahmo kääntyi pakoon. Isä Zosimas sai hänet kuitenkin kiinni ja huomasi hämmästyksekseen, että kyseessä oli nainen – pyhä Maria Egyptiläinen (1.4.). Zosimas yllättyi, kun nainen kutsui häntä nimeltä ja pyysi häneltä siunausta, mikä osoitti tämän tietävän, että Zosimas oli pappismunkki. Hän taivutteli Marian kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ennen heidän eroamistaan Maria lähetti vielä Zosiman välityksellä terveiset Pyhän Johannes Kastajan luostarin igumenille Johannekselle, että tämän tulisi korjata erinäisiä epäkohtia luostarinsa elämässä. Lopuksi hän pyysi isä Zosimaa tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen seuraavana vuonna samaan aikaan.

Vuoden kuluttua Zosimas sairastui kuumeeseen suuren paaston alussa eikä voinut lähteä paastonajaksi yksin erämaahan. Suurena torstaina hän muistaen lupauksensa otti mukaansa ehtoollislahjat sekä vähän linssejä ja muutaman viikunan ja saapui niitä kantaen Jordanille keskiyön aikaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka Maria käveli veden päällä Jordanin yli. Maria nautti ehtoollisen ja pyysi sitten Zosimasta tulemaan seuraavana vuonna tapaamaan häntä heidän edellisvuotiselle kohtaamispaikalleen. Kun Zosimas vuoden kuluttua meni sovitulle paikalle, hän löysi sieltä Marian kuolleen ruumiin. Hän hautasi sen kiittäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen tavata ihmisen, joka katumuksessa ja askeesissa oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen.

Pyhä Georgios eli ehkä 500-luvulla; toisten arvioiden mukaan 800-luvulla. Jo nuoresta hän rakasti Jumalaa kaikesta sydämestään. Georgioksen vartuttua hänen vanhempansa alkoivat järjestää hänelle avioliittoa. Georgios kaipasi kuitenkin enkelielämää. Niinpä hän pakeni vanhempiensa painostusta ja meni luostariin.

Luostarissa Georgios vihittiin munkiksi. Nuoren munkin innolla hän heittäytyi askeettiseen elämään. Hän paastosi, luki pyhiä kirjoituksia ja rukoili kyynelsilmin ja pyrki kaikin tavoin Jumalalle mieluisiin tekoihin. Georgioksen pyhä elämä säteili hänen ympäristöönsä hengellistä valoa, mikä houkutteli hänen luokseen yhä enemmän ihmisiä. Monet tulivat synnintuntoon tavattuaan pyhän miehen, joka jakoi jumalallisia ohjeita ja ohjasi ihmisiä katumukseen omalla elämällään. Vierailevien väkijoukkojen kasvaessa Georgios alkoi kuitenkin väsyä jatkuvaan ihmispaljouteen. Hän oli paennut maailmaa ja nyt maailma oli seurannut häntä luostariin.

Georgios kaipasi hesykastista elämää – hiljaisuutta ja rukousta. Niinpä hän pakeni jälleen. Tällä kertaa Georgios otti määränpääkseen Maleonin vuoren, jonne hän asettui asumaan.[1] Hän ei kuitenkaan saanut elää vuorellakaan yksinäisyydessä. Hänet löydettiin ja pian hänen luokseen alkoi saapua hengellistä elämää kaipaavia miehiä. Nämä pyysivät Georgiosta opettamaan heille, kuinka tuli kilvoitella ja rukoilla. Hiljalleen näistä tulijoista muodostui yhteisö, jossa oppilaat asuivat omissa keljoissaan Georgioksen asuinpaikan ympäristössä.

Jumalalta saamansa hengellisen arvostelukyvyn ansiosta Georgios osasi antaa jokaiselle oppilaalleen juuri hänelle sopivaa ohjausta. Hän paimensi jokaista oppilastaan tämän luonteen ja hengellisen tason mukaan. Georgioksen hengelliset lahjat tekivät hänet kuuluisaksi. Häneltä kysyttiin neuvoa moniin hengellisiin asioihin, ja niin Georgios ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä, jotka olivat täynnä viisautta. Hän kirjoitti jopa keisarille sekä muille maallisille johtajille, jotka pyysivät häneltä neuvoja. Georgios kehotti johtajia hallitsemaan alamaisiaan hyvyyden ja armollisuuden periaatteilla.

Kolme vuotta ennen kuolemaansa pyhä Georgios sai Jumalalta tiedon kuolinajastaan. Näin hän sai aikaa valmistaa oppilaitaan elämään ilman hänen hengellistä ohjaustaan. Ajan täytyttyä Georgios sairastui. Hän kutsui luokseen kaikki oppilaansa ja pyysi, että he pyrkisivät aina sielun pelastukseen, eivätkä koskaan jättäisi tekemättä Jumalalle mieluisia asioita. Tämän jälkeen pyhä Georgios nukkui rauhassa kuolonuneen.


[1] Maleonin vuoren tarkka sijainti on unohtunut historian hämärään. Jotkut sijoittavat sen Peloponnesokselle.

Pyhä Isidorus syntyi Sevillassa 500-luvun puolivälin tienoilla. Hänen perheensä kuului visigoottien kuninkaalliseen sukuun, joka kääntyi oikeauskoisuuteen areiolaisuudesta Isidoruksen elinaikana. Isidoruksella oli useita sisaruksia, joista hänen veljensä Leander ja Fulgentius sekä sisarensa pyhä Florentina (20.6.) ovat lännen kirkossa kunnioitettuja pyhiä.

Isidoruksen elämän alkuvaiheisiin liittyy pieni ihme. Hänen ollessaan vielä vauva hän jäi kerran yksin puutarhaan, kun hänen hoitajansa meni muualle. Yllättäen Isidoruksen ympäröi mehiläislauma. Mehiläiset eivät kuitenkaan pistäneet pienokaista, vaan ne asettivat hunajakennon tämän huulille. Tällä tavoin Jumala osoitti ennalta Isidoruksen tulevat puheenlahjat.

Isidorus jäi nuorena orvoksi. Nuoremmista sisaruksista huolehtiminen jäi vanhimman veljen Leanderin tehtäväksi. Munkiksi vihkiytynyt Leander koulutti veljensä perusteellisesti. Isidoruksen laajaan koulutukseen sisältyi muun muassa heprean ja kreikan opintoja. Isidorus edistyi opinnoissaan niin hyvin, että hänestä tuli pian kaikkia opettajiaankin etevämpi. Hänen tietonsa ja puheenlahjansa alkoivat kerätä mainetta, ja monet ihmiset saapuivat kuuntelemaan hänen puheitaan. Isidorus tunnettiin aikansa oppineimpana miehenä.

Myöhemmin Isidoruksen veli Leander vihittiin Sevillan arkkipiispaksi. Isidorus avusti veljeään tämän taistellessa areiolaisuuden harhaoppia vastaan. Yhdessä heidän onnistui levittää oikeaa uskoa areiolaisten goottien keskuudessa ja vastustaa harhaoppista kuningas Leovigildia (568–586). Kun Leander ajettiin maanpakolaisuuteen, Isidorus toimi alueen ainoana oikean uskon majakkana.

Isidorus pääsi vetäytymään luostarin rauhaan, kun hänen veljensä palasi maanpakolaisuudesta. Luostarissa Isidorus keskittyi rukoukseen ja opiskeluun. Häntä ei kuitenkaan koskaan vihitty munkiksi. Pian Leander kuoli. Vastahakoinen Isidorus vihittiin veljensä seuraajaksi Sevillan arkkipiispan istuimelle.

Isidorus toimi arkkipiispana kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuona aikana hän saattoi loppuun lähetystyön goottien keskuudessa. Isidoruksen vaikutuksesta he liittyivät lopulta ortodoksis-katolisen kirkon yhteyteen. Piispanistuimeltaan Isidorus myös järjesti Espanjan kirkon elämää kirkolliskokousten avulla. Merkittävimmät olivat Sevillassa vuonna 618 tai 619 sekä Toledossa vuonna 630 pidetyt kokoukset.

Monofysitismin harhaopin torjuneeseen Sevillan kirkolliskokoukseen liittyy ihme. Puhuttuaan oikean uskon puolesta Isidorus meni erään sokean luo. Hän kosketti sokeaa hansikkaallaan, ja tämä sai näkönsä. Isidoruksen puhetilaisuuksiin liittyi usein vastaavia ihmeitä, ja hänen viisautensa sanottiin olevan suurempi kuin kuningas Salomon.

Isidorus kirjoitti useita tekstejä, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Kristinuskon lisäksi hän käsitteli historiallisia ja tieteellisiä aiheita. Isidoruksen merkittävin teos on valtaisa kokoomateos Etymologiat, yhteenveto senaikaisesta tiedosta. Teosta käytettiin lännessä läpi keskiajan. Uskoa käsittelevissä teoksissaan Isidorus taisteli muun muassa areiolaisuutta ja monofysitismiä vastaan. Hän kirjoitti jopa luostarisäännön, vaikka hän itse ei ollut varsinaisesti munkki.

Erittäin korkeaan ikään ehdittyään piispa Isidorus sairastui vakavasti ja joutui vuoteen omaksi. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja valmistautui kuolemaansa. Piispa puki ylleen säkkikankaan ja peitti itsensä tuhkalla. Isidorus rukoili ja ilmoitti, että Espanjan kirkon tulevaisuus olisi surullinen. Neljä päivää ennen kuolemaansa hänet kannettiin kirkkoon. Säkkikankaaseen pukeutunut ja tuhkan peittämä piispa lepäsi keskellä kirkkolaivaa ja anoi Herraa palavasti: “Herra, Sinä et ole valmistanut katumuksen parantavia vesiä kirkkosi oikeamielisiä varten, vaan Sinä olet valmistanut ne minulle.”

Tämän jälkeen eräs paikalla ollut piispa antoi Isidorukselle synninpäästön. Sitten Isidorus antoi rauhansuudelman papistolleen, pyysi seurakuntaansa rukoilemaan sielunsa puolesta ja vetäytyi takaisin huoneeseensa. Neljän päivän kuluttua pyhä Isidorus nukkui kuolonuneen. Tämä tapahtui vuonna 636. Ensin pyhä Isidorus haudattiin Sevillaan, mutta myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Léoniin, Ranskan lounaisrannikolle.

Pyhä Platon syntyi Konstantinopolissa vuonna 734 (tai 732). Hänen vanhempansa olivat Stergios ja Eufemia, ja heillä oli Platonin lisäksi myös kolme muuta poikaa sekä kaksi tytärtä. Perhe oli tunnettu ja arvostettu. Platonin ollessa noin kolmetoistavuotias Konstantinopolin alueella riehunut rutto tappoi hänen vanhempansa. Orvoksi jääneen Platonin huoltajaksi tuli hänen setänsä, joka oli varakas mies ja toimi keisarillisena rahastonhoitajana.

Platonin setä koulutti pojasta itselleen apulaisen, ja pian nuori Platon työskenteli hovissa korkeassa virassa. Hänen menestyksensä työssä sekä hänen vanhemmiltaan saamansa perintö takasivat hänelle mukavan elämän. Tämä mukavuus ei kuitenkaan tyydyttänyt Platonia, joka kaipasi täydellistä hengellistä elämää. Moni perheenisä olisi halunnut hurskaan, taitavan ja arvostetun Platonin menevän naimisiin tyttärensä kanssa, mutta Platonilla oli muita suunnitelmia. Hänen unelmanaan oli omistaa itsensä kokonaan Jumalalle ja astua luostarielämään. Lisäksi hän toivoi, että voisi suojella ortodoksista uskoa, jota ikonoklastit tuohon aikaan uhkasivat.

Ensin Platon suostutteli kolme veljeään omistautumaan kokonaan Jumalalle: heistä kaikista tuli munkkeja. Noin 24 vuoden iässä Platon päätti toteuttaa oman unelmansa. Hän jätti asemansa hovissa ja vapautti kaikki orjansa. Platon antoi osan omaisuudestaan sisarilleen ja toisen osan köyhille.

Hyvästeltyään perheenjäsenensä, ystävänsä ja kotimaansa Platon suuntasi askeleensa kohti Bityniassa sijaitsevaa Olymposvuorta, joka tunnettiin nimellä “munkkien vuori”. Hänen matkatoverinaan oli yksi palvelija. Saavuttuaan määränpäähänsä Platon lähetti palvelijan takaisin Konstantinopoliin. Hän antoi palvelijalle kaikki vaatteensa lukuun ottamatta päällään ollutta karkeaa vaatekertaa.

Platon asettui Symbolien luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 759. Hän edistyi nopeasti hengellisessä kasvussaan. Platon oli nöyrä ja uskollinen. Hänen sielulleen tuotti suurta mielihyvää rukoilla ja lukea hengellistä kirjallisuutta. Kuuliaisuustehtävänsä Platon teki iloisella mielin: hän työskenteli mielellään niin pelloilla kuin leipätaikinaa alustaen. Useimmiten hänen kuitenkin annettiin kopioida käsikirjoituksia, missä hän oli erittäin taitava. Luostarin johtajan, pyhän Teoktistoksen ohjaukselle kuuliaisena Platon saavutti pian korkean hengellisen tason.

Teoktistos koetteli joskus nuorta hengellistä lastaan kasvattaakseen tämän nöyryyttä entisestäänkin. Luostarin johtaja saattoi esimerkiksi syyttää viatonta Platonia jostain rikkomuksesta vieraiden läsnäollessa. Platon ei edes yrittänyt puolustautua väärien syytösten edessä. Hän vain painoi katseensa alas ja pyysi anteeksiantoa kyyneleet silmissään. Tämä jumalallinen nöyryys teki Platonista erittäin rakastetun Teoktistoksen ja koko veljestön silmissä.

Teoktistos nukkui kuolonuneen vuoden 770 tienoilla. Platon oli tuolloin 36-vuotias, ja vastoin hänen tahtoaan veljestö valitsi hänet uudeksi johtajakseen. Platon halusi varmistaa, ettei valta turmelisi hänen sisintään. Niinpä hän tiukensi kilvoitteluaan. Hän ei juonut mitään muuta kuin vettä ja söi ainoastaan leipää, papuja tai yrttejä ilman öljyä. Platon ei koskaan nauttinut sellaista ruokaa eikä käyttänyt sellaisia vaatteita, joita hän ei ollut hankkinut omien kättensä työllä. Hän teki myös työtä auttaakseen tuloillaan köyhiä ihmisiä.

Keisari Konstantinos V Kopronymoksen kuoltua vuonna 775 Platon meni Konstantinopoliin hoitamaan asioita. Siellä hänen perheensä otti hänet vastaan kuin kunniavieraan. Koko kaupunki ihastui Platonin askeettisuuteen, lempeyteen sekä armontäyteisiin sanoihin. Ollessaan kaupungissa Platon pyrki ohjaamaan ihmisiä pyhyyteen sekä hyveen rakastamiseen.

Platonin olemus ja sanat tekivät suuren vaikutuksen hänen sisareensa Teoktistaan ja tämän aviomieheen Fotinokseen sekä näiden yhteen tyttäreen ja kolmeen poikaan. Pojat olivat nimeltään Teodoros (11.11.), joka sai myöhemmin lisänimen Studionilainen, Josef (14.7.) ja Euthymios. Platonin tavattuaan koko perhe siirtyi luostareihin. Platonilla oli sama vaikutus lankonsa veljiin ja ystäviin: hänet tavattuaan monet menivät luostareihin ja vihkiytyivät enkelielämään.

Vierailun aikana Konstantinopolin patriarkka yritti saada Platonia suostumaan piispanvihkimykseen, mutta epäonnistui yrityksissään. Platon pakeni takaisin Symbolien luostarin suojiin. Vuoden 782 tienoilla Platonin perhe pyysi häntä kuitenkin jättämään Symbolien luostarin ja siirtymään uuden Sakkudionin luostarin johtoon. Platonin luostarielämään siirtyneet perheenjäsenet olivat perustaneet kyseisen luostarin omistamalleen tilalle, joka sijaitsi lähellä Konstantinopolia.

Platon suostui sisarustensa pyyntöihin. Hän toimi Sakkudionin luostarin johtajana kahdentoista vuoden ajan. Tuona aikana luostari kasvoi nopeasti: pian siitä tuli yli sadan munkin asuinpaikka. Itse Platon kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Huomattuaan, että hänen sisarenpojallaan Teodoroksella oli poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä, hän alkoi valmistaa tätä ottamaan vastaan luostarinjohtajan tehtävät. Vuoden 794 tienoilla Platon vetäytyi johtajanpaikalta, ja luostarin uudeksi igumeniksi tuli Teodoros.

Platonin yksinäisen elämän rauha rikkoutui kuitenkin pian. Hän ja Teodoros joutuivat puuttumaan keisari Konstantinos VI:n (hallitsijana 780–797) tekoihin. Keisari oli nimittäin hylännyt vaimonsa, keisarinna Maria Paflagonialaisen keksimällä syyttää tätä valheellisesti myrkytysyrityksestä. Tämän jälkeen keisari oli sulkenut vaimonsa pakolla luostariin ja ottanut luokseen erään hovinaisen, Teodoten. Kyseinen nainen oli sukua keisarille hänen isänsä kautta ja oli myös Platonin sisarentytär. Luonnollisesti tämä järjestely herätti suurta närkästystä. Myös patriarkka Tarasios arvosteli keisaria, muttei onnistunut kääntämään tämän päätä ja lopulta taipui hänen tahtoonsa. Keisari jopa uhkasi palauttaa ikonoklasmin, eikä patriarkka halunnut aikaisempien vainojen alkavan uudelleen. Platon uskalsi kuitenkin mennä moitteissaan patriarkkaa pidemmälle. Hän laati keisarin ekskommunikaatioon tuomitsevan tekstin, joka levisi luostareissa. Vaikka monet pitivät keisarin tekoa epäkanonisena, oli myös luostariasukkaita ja pappeja, jotka yrittivät saada Platonin hyväksymään keisarin avioeron. Yksi heistä oli pappi Josef, joka toimi Hagia Sofian kirkon rahastonhoitajana. Hän myös vihki keisari Konstantinoksen ja Teodoten avioliittoon syyskuussa 795.

Platoniin hermostunut keisari Konstantinos kutsutti hänet Konstantinopoliin saadakseen hänet taipumaan. Platon pysyi kuitenkin järkähtämättömänä. Pyhän Herran Edelläkävijän sanoja käyttäen hän huudahti keisarille: “Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa!” (Mark. 6:18). Tästä hyvästä keisari käski heittää Platonin tyrmään. Keisari hajoitti Sakkudionin luostarin veljestön, ja Teodoros lähetettiin maanpakolaisuuteen Tessalonikaan yhdentoista munkin kanssa.

Platon joutui viettämään aikansa vankilan ankeissa oloissa keisarin kuolemaan (797) asti. Tämän jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisarinna Irene, joka vapautti Platonin. Munkit pystyivät jälleen palaamaan Sakkudioniin. Rauhan aikaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään.

Muslimien hyökättyä Bysanttiin Sakkudionin luostarin munkit jättivät jälleen luostarinsa ja siirtyivät Studioniin. Uudessa luostarissaan Platon oli kuuliainen sisarenpojalleen Teodorokselle. Hän vetäytyi asumaan pieneen keljaan, jossa hän omistautui jatkuvalle rukoukselle ja käsitöille. Platon kytki toiseen jalkaansa painavan rautaketjun, jonka avulla hän ikään kuin kiinnittyi maahan, vaikka liitelikin sisämmässään kotkan tavoin hengen korkeuksissa. Ketjunsa hän piilotti huolellisesti viittansa alle, niin ettei kukaan tiennyt sen olemassa olosta.

Vuonna 806 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin pyhä Nikeforos (2.6.), joka oli hyveellinen maallikko. Platon vastusti Nikeforoksen valintaa. Hänellä ei ollut henkilökohtaisesti mitään ketään vastaan, mutta hän piti maallikon valitsemista piispaksi kyseenalaisena, sillä tällainen oli erittäin epätavallista. Kaiken lisäksi seuraavana vuonna keisari Nikeforos I palautti pappi Josefille tämän aseman kirkon rahastonhoitajana.

Platon tuomitsi keisarin teon, jolla tämä ohitti kirkollisen järjestyksen. Keisari puolestaan kosti Platonille asettamalla tämän kotiarestiin vuoden ajaksi. Tämän jälkeen viatonta Platonia alettiin syyttää keksityistä rikoksista. Rangaistukseksi hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi eräälle Bosporinsalmen saarelle. Saarella Platon heitettiin tyrmään ja häntä pidettiin oloissa, joissa hänen terveytensä alkoi pian horjua. Keisari käski myös sotilaidensa ajaa kaikki munkit pois Studionin luostarista, ja veljestö joutui kärsimään julmaa vainoa kokonaisen vuoden ajan.

Myöhemmin keisari katui tekoaan. Nikeforos I ei kuitenkaan ehtinyt kumota Platonin tuomiota, sillä hän kuoli taistelussa bulgaareja vastaan 29.7.811. Seuraavaksi pidempiaikaiseksi keisariksi tuli Nikeforoksen jälkeen Mikael I. Hän kumosi ensitöikseen Platonin tuomion ja kohteli kovissa oloissa heikentynyttä Platonia suurella kunnioituksella. Keisari antoi myös vainotun veljestön palata Studioniin.

Studionin rauhassa Platon vetäytyi keljaansa. Hänen terveydentilansa oli heikentynyt melkoisesti, eikä hän pystynyt enää edes seisomaan. Platon vietti aikansa vuoteenomana, mutta jatkuvassa rukouksessa. Hän myös ohjasi luostariyhteisöä neuvoillaan. Vuoden 814 suuren paaston aikaan Platon sairastui kuolemanvakavasti. Hän käski munkkiensa kantaa hänet hautaan, jonka oli itse kaivanut itselleen. Kun Platon laskettiin siihen, hän huudahti helpottuneena: “Tämä on lepopaikkani!”

Platonin luona vieraili ylhäisöä ja muuta väkeä Konstantinopolista. Heidän joukossaan oli patriarkka Nikeforos, jonka kanssa Platon oli tehnyt rauhan. Pyhä Platon nukkui kuolonuneen Lasaruksen lauantaina. Hänen viimeiset sanansa olivat suuren lauantain jumalanpalvelusveisusta: “Kuolleet heräävät, haudoissa olevat nousevat ylös, ja kaikki maan asukkaat iloitsevat.”[1]

Pyhä patriarkka Nikeforos toimitti Platonin hautajaispalveluksen. Pyhä Teodoros Studionilainen piti hänen hautajaisissaan puheen, joka on säilynyt jälkipolville.[2] Slaavilaisessa kalenterissa pyhän Platonin muisto on siirtynyt seuraavalle päivälle.


[1] Suuren Lauantain kanonin 5. irmossi.

[2] Patrologia Graeca 99, 803–850.

Pyhä Joosef syntyi Sisiliassa vuonna 816. Nuoresta pitäen hän omistautui pyhien kirjoituksien tutkimiselle. Kun arabit ryhtyivät vuonna 827 valloittamaan Sisiliaa ja lopulta saivat sen kokonaan valtaansa, hän siirtyi 15-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa Peloponnesokselle ja sieltä Tessalonikaan, missä hän meni Kivenhakkaajien luostariin. Siellä Joosef eli täydellisessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen ja vietti ankaraa elämää. Hän nukkui lattialle levitetyllä nahalla, söi enimmäkseen vain leipää veden kera ja käytti vanhoja kuluneita vaatteita. Suuren osan öistään hän vietti tehden maahankumarruksia ja laulaen hymnejä ja rukouksia Jumalalle. Hänen työnään oli kopioida käsikirjoituksia, ja hänen huolelliset ja taitavasti koristellut kopionsa kasvattivat luostarin mainetta hyvien käsikirjoitusten tuottajana. Joosefin harras olemus ja monet hyveet saivat aikaan sen, että hänet hänen omista vastusteluistaan huolimatta vihittiin papiksi jo ennen kuin hän oli saavuttanut pyhien kanonien edellyttämän 30 vuoden iän.

Jonkin ajan kuluttua pyhä Gregorios Dekapolislainen (20.11.) vieraili Kivenhakkaajien luostarissa. Hänessä pappismunkki Joosef kohtasi hengellisen isänsä. Hän siirtyi pyhän Gregorioksen kanssa Konstantinopoliin, jossa he asettuivat asumaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteyteen. Siellä Joosef eli kuin taivaassa kaukana kaikesta kaupungin hälystä. Hänen päämääränään oli kohota samaan hengelliseen korkeuteen kuin hengellinen isänsä. Noina levottomina ikonoklasmin aikoina pienestä Pyhän Antipaksen kirkosta tuli ikoneita kunnioittavien tukikohta. He päättivät lähettää Joosefin Roomaan informoimaan paavi Gregorios V:tä tilanteesta ja hankkimaan tukea oikealle uskolle kirkon läntisestä osasta.

Joosef, joka oli tottunut vastaansanomattomaan kuuliaisuuteen, hyvästeli hengellisen isänsä, jota hän ei koskaan enää tavannut, ja lähti Konstantinopolista purjehtimaan kohti Italiaa. Matkalla Kreetalla majailevat arabimerirosvot sieppasivat laivan ja ottivat matkustajat vangeiksi. Vankilassa Joosef antoi hengellistä opetusta sekä muille vangeille että luonaan vieraileville paikallisille asukkaille ohjaten heitä pelastuksen tielle. Näin hän tempasi monet irti paholaisen vallasta. Hän sai myös erään piispan, joka harkitsi siirtymistä ikonien vastustajien leiriin, pysymään oikeassa uskossa.

Jouluyönä, kun Joosef jalkapuussa ja kahleet kaulassaan vietti kirkkolauluja veisaten Kristuksen, Vanhurskauden Auringon, maailmaan tulemisen juhlaa, pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle kunniakkaassa hahmossa ja ojensi kasvot säteillen hänelle pergamentin. Siinä luki: “Tule, oi Laupias, kiiruhda avuksemme, oi Armollinen, sillä Sinä voit tehdä mitä tahdot!” Sitten pyhä Nikolaos ennusti Joosefille, että ikoneja vastustava keisari Teofilos kuolee pian, minkä jälkeen Joosefin tulee palata Konstantinopoliin vahvistamaan oikeaa uskoa.

Kun Joosef saapui pääkaupunkiin, hän iloitsi nähdessään pyhien ikonien jälleen kaunistavan sen kirkkoja. Mutta hänen iloaan himmensi uutinen hänen hengellisen isänsä Gregorios Dekapolislaisen kuolemasta. Alussa Joosef asui yhdessä pyhän Gregorioksen toisen oppilaan Johanneksen kanssa entisessä paikassaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteydessä. Johanneksen kuoltua hän siirtyi Pyhän Johannes Krysostomoksen kirkon pihapiiriin. Pyhän Gregorioksen hengelliset lapset ja oppilaat pitivät Joosefia Gregorioksen seuraajana ja tämän armolahjojen perijänä ja tungeksivat hänen ympärillään. Paikka kävi ahtaaksi, ja niin Joosef katsoi parhaaksi rakennuttaa heidän tuellaan uuden tilavan luostarin jonkin matkan päähän. Hän omisti sen kirkon pyhälle apostoli Bartolomeukselle (11.6.), jonka reliikin hän oli tuonut mukanaan Tessalonikasta, sekä hengelliselle isälleen pyhälle Gregorios Dekapolislaiselle. Koska hän tahtoi kirjoittaa kauniita hymnejä pyhän apostolin juhlapäivän kunniaksi, hän rukoili ja paastosi 40 päivää. Juhlan aattona pyhä Bartolomeus ilmestyi hänelle. Pyhä apostoli otti alttaripöydällä olleen evankeliumikirjan, pani sen Joosefin rinnalle ja siunasi hänet. Tuosta hetkestä lähtien hänen sydämestään tuli lähde, josta Pyhän Hengen innoituksesta kumpusi jatkuvasti ihania hymnejä ja tropareita Kirkon rakennukseksi ja uskovien iloksi.

Noihin aikoihin muuten rauhoittunutta kirkollista elämää varjosti skandaali. Alaikäisen keisarin Mikaelin setä Bardas, joka hallitsi tuolloin valtakuntaa, karkotti patriarkka Ignatioksen (23.10.) ja asetti patriarkaksi Fotioksen. Bardas oli hylännyt puolisonsa ja eli laittomasti poikansa vaimon kanssa, minkä vuoksi patriarkka oli kieltäytynyt antamasta hänelle ehtoollista. Myös Joosef esitti paheksumisensa yhdessä Studionin munkkien kanssa, ja hänet karkotettiin vuonna 858 maanpakoon Krimille, missä hän vietti yhdeksän vuotta jatkaen työtään kirkkorunoilijana.

Kun Basileios Makedonialainen nousi valtaan vuonna 867, Ignatios ja hänen kannattajansa kutsuttiin takaisin maanpaosta. Joosef sai arvostetun aseman Kristuksen suuren kirkon pyhien esineiden vartijana (skeuofylaks). Kyseessä oli yksi korkeimmista Bysantin kirkollisista arvonimistä. Seuranneena rauhallisena ajanjaksona hän tuotti suurimman osan kirkkorunoudestaan. Ignatioksen kuoleman jälkeen vuonna 877 jälleen patriarkan istuimelle noussut Fotios arvosti hänkin suuresti Joosefia. Hän kutsui tätä isien isäksi, enkelien vertaiseksi ja Jumalan mieheksi. Fotios piti häntä neuvonantajanaan ja määräsi hänet ylemmän papiston rippi-isäksi. Valtaisan elämäntehtävänsä suoritettuaan Joosef tuntien lähtönsä lähestyvän pyysi patriarkalta eroa tehtävistään, vetäytyi luostariinsa ja siirtyi siellä ikuiseen lepoon 70-vuotiaana huhtikuun 3. päivänä vuonna 886.

Samana päivänä eräs pääkaupungin huomattava mies meni Pyhän Teodoros Teronin, lisänimeltä “Löytäjän”, kirkkoon pyytämään, että pyhä Teodoros[1] auttaisi häntä löytämään kadonneen palvelijansa. Murheissaan hän vietti kirkossa kolme vuorokautta. Kolmannen päivän aamuna, jolloin hän jo suunnitteli lähtevänsä pois, hän nukahti kevyesti aamupalveluksen aikana. Silloin pyhä Teodoros ilmestyi hänelle ja sanoi, ettei hän ollut aikaisemmin pystynyt vastaamaan hänen pyyntöönsä, koska hän ja muut pyhät olivat olleet vastaanottamassa pyhää Joosef Hymnografia taivaaseen. Se oli heidän velvollisuutensa, koska tämä oli tehnyt heidät tunnetuiksi maan päällä laatimalla heidän kunniakseen ihania hymnejä.

Pyhä Joosef lienee ortodoksisen kirkon tuotteliain hymnografi. Jumalanpalveluselämän musiikillisena perustana on kahdeksansävelmistö, jonka pani alulle pyhä Johannes Damaskolainen (4.12.) kirjoittamalla ja säveltämällä kahdeksan sunnuntaipalvelusta, joissa jokaisella oli oma tekstinsä ja oma sävelmänsä. Joosef sepitti jumalanpalvelukset vastaavilla sävelmillä myös jokaisen kahdeksan viikon kaikille arkipäiville. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämä elää nykyisinkin kahdeksan viikon jaksoina. Kahdeksansävelmistön palveluksiin liitetään myös kunkin kuukaudenpäivän tekstit, jotka käsittelevät kyseisenä päivänä muisteltavan pyhän ihmisen elämäkertaa ja joissa pyydetään muisteltavien pyhien esirukouksia. Myös näistä kuukaudenpäivän teksteistä huomattava osa on pyhän Joosefin käsialaa. Näin kirkko alkoi ikonoklasmin kukistuttua viettää pyhiensä muistoa arvokkaasti sekä kirkkoveisuin että ikonein.


[1] Pyhällä Teodoroksella on kaksi muistopäivää, 17.2. ja suuren paaston ensimmäinen lauantai.

Pyhä Teonas syntyi 1400-luvun loppupuolella. Hän meni Athokselle Pantokratorin luostariin. Athoksella hän tutustui pyhittäjä Jaakobiin (1.10.), joka kilvoitteli vaatimattomassa erakkomajassa Ivironin luostarin alueella. Jaakob oli Jumalan armon valaisema hengellinen ohjaaja, jonka ympärille kerääntyi Teonaksen lisäksi paljon muitakin oppilaita. Jonkin ajan kuluttua pyhä Jaakob sai ilmestyksen, että hänen oli siirryttävä pois Athokselta Keski-Kreikkaan. Hän asettui luolaan Dervekistan kylän (nykyinen Analipsis) lähettyville Aitoliaan, ja hänen oppilaansa siirtyivät lähellä olevaan Johannes Edelläkävijän luostariin. Teonas auttoi opettajaansa munkkien hengellisessä ohjauksessa. Kun sitten turkkilaiset vallanpitäjät syyttömästi vangitsivat Jaakobin, Teonas seurasi häntä vankilaan Trikalan kaupunkiin. Odottaessaan vankilassa kuolemanrangaistusta yhdessä kahden oppilaansa kanssa Jaakob ilmoitti Teonakselle, että veljestön maanpäälle jäävä ja taivaisiin siirtyvä osa kohtaavat vielä kerran Tessalonikassa.

Kun pyhittäjä Jaakob oppilaineen oli mestattu, Teonas ja muut Jaakobin henkiin jääneet oppilaat siirtyivät Dervekistanista Athosvuorelle Simonos Petran luostariin. Saatuaan tietoonsa, että heidän opettajansa ja kahden veljensä pyhät jäännökset oli haudattu Adrianopolikseen, he kävivät hakemassa ne ja muuttivat samalla Athokselta Tessalonikaan pieneen Pyhän Anastasian luostariin. Näin toteutui pyhän Jaakobin ennustus, jonka mukaan he kohtaavat Tessalonikassa.

Veljestö kasvoi nopeasti ja pian Pyhän Anastasian luostarissa oli jo 150 munkkia, jotka viettivät yhteisöelämää pyhän Basileioksen sääntöjen mukaisesti. Pyhä Jaakob oli ennen marttyyrikuolemaansa kirjoittanut veljille kirjeen, jossa hän määräsi seuraajakseen Teonaksen ja kehotti veljiä olemaan kuuliaisia tälle kuin kyseessä olisi hän itse. Teonas toimikin veljestön igumenina. Suuri veljestö tarvitsi lisää tilaa ja Teonas joutui huolehtimaan luostarin laajentamisesta. Kun veljestön elämä oli asettunut uomiinsa, hän rakennutti itselleen erakkomajan, johon hän aika ajoin vetäytyi rukoukseen ja hiljaisuuteen.

Vuonna 1535 Teonas valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Apostolisella innolla hän palveli laumaansa kuin todellinen paimen ja Ylimmäisen paimenen Kristuksen opetuslapsi. Hän siirtyi Herransa luo vuonna 1541. Hänen ruumiinsa, joka haudattiin Pyhän Anastasian luostariin, on säilynyt maatumattomana ja levittää edelleen hyvää tuoksua. Sen ääressä rukoileville on tapahtunut paljon ihmeitä. Paikallisesti pyhän Teonaan muistoa vietetään suurin juhlallisuuksin Pyhän Anastasian luostarissa Tessalonikassa suuren paaston neljäntenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Joosef eli 1300-luvulla. Hän poti vuosikausia monenlaisia sairauksia. Lopulta hän rukoili Jumalaa ja lupasi, että menisi luostariin, jos vain paranisi. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Joosef tervehtyi ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Maria Hatsinalainen syntyi Pietarissa vuonna 1874. Hänen maallikkonimensä oli Lidia. Hänen isänsä Aleksander Leljanov oli menestyvä kauppias. Kun 16-vuotias Lidia opiskeli kymnaasissa, hän sairastui vaaralliseen aivokalvontulehdukseen, jonka jälkitautina hänelle puhkesi parkinsonintauti. Kymnaasin loppututkintoon hänet vietiin pyörätuolissa.

Lidiaa hoidettiin niin Venäjällä kuin Euroopassa, mutta mikään ei auttanut. Vähän kerrassaan hänen ruumiinsa jäykistyi, kädet ja jalat surkastuivat ja vartalo ikään kuin kutistui kokoon. Lidia joutui olemaan jatkuvasti makuulla selällään, sillä mikä tahansa muu asento aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Hänen kasvonsa muuttuivat aneemisiksi ja ilmeettömiksi. Puhekyky kuitenkin säilyi, tosin monotonisena, ja hän puhui hitaasti suu vain puoliavoimena. Ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin valoisa ja jalo.

Parkinsonintauti ei Lidian kohdalla edennyt tavalliseen tapaan. Vaikka hän noin 35-vuotiaasta lähtien oli täysi invalidi, hän pysyi psyykkisesti terveenä. Häntä ei vaivannut taudinkuvaan tavallisesti kuuluva ärtyisyys eikä henkisten toimintojen lamaantuminen. Sen sijaan hänestä tuli äärettömän nöyrä, sävyisä ja keskittynyt. Hän syventyi lakkaamattomaan rukoukseen ja kesti sairautensa vähääkään valittamatta. Samalla hänessä ilmeni murheellisten lohduttamisen lahja.

Noin vuodesta 1912 Lidia asui Hatsinan palatsikaupungissa 45 kilometrin päässä Pietarista veljensä Vladimirin perheessä. Myös hänen sisarensa Julia huolehti hänestä.

Lidian huone monine ikoneineen muistutti pientä kirkkoa. Joukko hurskaita hatsinalaisia naisia kokoontui säännöllisesti hänen luokseen rukoilemaan ja lukemaan hengellisiä kirjoja. He pitivät päämääränään elää luostarimaista elämää vihkiytymättä kuitenkaan nunniksi. Samalla he auttoivat Lidian hoidossa ja ottivat vastaan hänen luonaan vierailevia.

Vuonna 1922 Pietarin metropoliitta Benjamin, tuleva marttyyripiispa (31.7.), antoi siunauksen Lidian vihkimiselle nunnaksi. Nimekseen tämä sai Maria. Siihen saakka Marian oli tuntenut suhteellisen pieni joukko perhetuttavia, mutta vihkimyksen myötä sana hänen pyhyydestään levisi kauas Hatsinan ja Pietarin ulkopuolelle. Kymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa asti Maria otti vuoteeseen sidottuna vastaan ihmisiä ja lohdutti heitä. Jotkut tulivat pitkänkin matkan päästä kysymään häneltä neuvoa vaikeissa elämäntilanteissa. Myös Pietarin metropoliitat Benjamin ja Joosef vierailivat Marian luona ja antoivat hänelle siunaukseksi nimikirjoituksella varustetut valokuvansa. Ja vaikka äiti Maria oli täysin liikuntakyvytön ja nautti vain nestemäistä ravintoa, jota hänelle syötettiin, hän kykeni lohduttamaan murheellisia ja antamaan neuvoja. Lisäksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen armolahjat.

Kerran professori Ivan Andrejevski valitti äiti Marialle tuntevansa sietämätöntä ikävää. Maria vastasi hänelle: “Ikävä on hengellinen risti. Ja vain kaksi lääkettä voi parantaa tuon toisinaan äärimmäisen raskaan sielullisen kärsimyksen. On joko opittava katumaan kunnolla ja tuottamaan katumuksen hedelmiä tai on nöyrästi ja kärsivällisesti ja Herraa suuresti kiittäen kannettava tuota hengellistä ristiä – ikävää – muistaen, että Herra hyväksyy sen kantamisen katumuksen hedelmänä.” Professori sai näistä sanoista suunnatonta lohtua ja elämänvoimaa.

Äiti Maria ja hänen lähipiirinsä kuuluivat Pietarin metropoliitta Joosefin kannattajiin. He eivät hyväksyneet patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) vuonna 1927 omaksumaa neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Maria jopa neuvoi uskovia olemaan käymättä niissä kirkoissa, joiden jumalanpalveluksissa mainittiin metropoliitta Sergein nimi.

Elämänsä lopulla äiti Maria heikkeni niin, että jokainen kosketus aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Siitä huolimatta hän jatkoi palvelutehtäväänsä esirukoilijana, neuvojana ja lohduttajana.

Helmikuussa vuonna 1932 Maria pidätettiin yhdessä sisarensa Julian kanssa. Menossa oli koko maan laajuinen munkkien ja nunnien pidätyskampanja. Mariaa syytettiin muun muassa evankeliumin julistamisesta. Kaksi erikoiskomission miestä raahasi hänet talon toisesta kerroksesta kuorma-auton koppiin hänen kivunhuudoistaan välittämättä ja vei hänet Pietariin tutkintovankilan sairaalaan. Siellä Marialle tehtiin tuskallisia kidutukseen rinnastettavia leikkauksia, joissa häneltä katkaistiin jänteitä.

Maria kuoli sairaalassa huhtikuun 4/17 päivänä 1932. Hänelle oli jo ehditty langettaa kolmen vuoden karkotustuomio. Marian sisar tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja veli viideksi vuodeksi keskitysleirille Siperiaan. Marian ruumis luovutettiin hänen veljensä vaimolle, jota kehotettiin hautaamaan vainaja vähin äänin. Marian haudasta Smolenskin hautausmaalla autuaan Ksenia Pietarilaisen (24.1.) haudan lähellä tuli kuitenkin heti hänen kuolemansa jälkeen uskovien pyhiinvaelluspaikka. Kaikki, jotka kävivät autuaan Ksenian haudalla, pitivät velvollisuutenaan poiketa rukoilemassa myös Maria Hatsinalaisen haudalla.

Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Marian vuonna 1981. Venäjällä hänet kanonisoitiin vuonna 2006. Pyhittäjämarttyyri Marian pyhäinjäännökset, jotka löydettiin vuonna 2007, ovat nykyisin Hatsinassa Pyhän apostoli Paavalin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.