22.9.2017

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Paastopäivä

pm. Fokas (+ 117)

pr. Joona (+ n. 750 eKr.)

p. Joona Jaasjärveläinen, Karjalan pyhä (+ n. 1600)

Epistola
Hepr. 4:14–5:10 (Fokas)
Ef. 1:7–17

Hepr. 4:14–5:10

14 Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. 15 Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan hän vain ei langennut syntiin. 16 Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme. 5:1 Jokainen ylipappi valitaan ihmisten joukosta, ja ihmisiä hänet myös asetetaan edustamaan, tuomaan Jumalalle lahjoja ja uhreja syntien sovittamiseksi. 2 Koska hän itsekin on heikko, hän osaa kohdella ymmärtävästi tietämättömiä ja erehtyviä, 3 ja heikkoutensa tähden hänellä on myös velvollisuus uhrata syntiuhreja yhtä lailla itsensä kuin kansan puolesta. 4 Kukaan ei itse ota tätä arvoa itselleen, vaan ylipapin kutsuu Jumala, joka kutsui jo Aaronin. 5 Siten ei Kristuskaan itse korottanut itseään ylipapin arvoon, vaan hänet korotti se, joka sanoi hänelle: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin, 6 ja toisessa paikassa: -- Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta. 7 Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon. 8 Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. 9 Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia. 10 Hänestä tuli Jumalan asettama ylipappi, jonka pappeus on Melkisedekin pappeutta.

Ef. 1:7–17

7 Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden 8 tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä. 9 Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä 10 ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä. 11 Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt -- hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti. 12 Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi. 13 Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne. 14 Se on meidän perintöosamme vakuutena, joka takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi. 15 Saatuani kuulla teidän uskostanne Herraan Jeesukseen ja rakkaudestanne kaikkia pyhiä kohtaan 16 olen lakkaamatta kiittänyt Jumalaa teistä muistaessani teitä rukouksissani. 17 Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet.

Joh. 10:9–16 (Fokas)
Luuk. 4:22–30

Pyhä marttyyripiispa Fokas (+ 117)

Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

22.9.2017

Luuk. 4:22–30

Siihen aikaan 22 ihmiset ihmettelivät niitä armon sanoja, joita Jeesuksen huulilta lähti. Kuitenkin he sanoivat: "Eikö tuo ole Joosefin poika?" 23 Jeesus sanoi heille: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.'" 24 Ja hän jatkoi: "Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. 25 Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. 26 Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. 27 Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen." 28 Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. 29 He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. 30 Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.

Päivän synaksario

Profeetta Joona

Joona on yksi Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Joona voi olla sama henkilö kuin Joona Amittain poika Gat-Heferistä, joka ennusti kuningas Jerobeamille (788-748 eKr.) Israelin valtakunnan saavuttavan entiset rajansa (2. Kun. 14:23-29). Apokryfisen tradition[1] mukaan Joona sen sijaan olisi sen leskivaimon poika, jonka profeetta Elia herätti kuolleista.

Herra käski Joonaa lähteä Ninivehen varoittamaan kaupungin tuhosta, elleivät sen asukkaat katuisi. Joona ei uskonut, että Jumala toimisi näin armottomasti, ja koska hän ei tahtonut osoittautua vääräksi profeetaksi, hän nousi Japposta (nyk. Tel Avivin vanhakaupunki) Tarsisiin (luultavasti Espanjassa) menevään laivaan. Jumala antoi kuitenkin nousta niin kovan myrskyn, että laiva oli uppoamaisillaan. Merimiehet saivat selville, että myrsky johtui Joonasta, joka tunnusti tämän itsekin. Joona heitettiin mereen, ja myrsky tyyntyi välittömästi.

Suuri meripeto nielaisi Joonan, joka pysyi sen vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, minkä jälkeen peto Jumalan käskystä oksensi Joonan rannalle. Nyt Joona lähti Ninivehen ja julisti kolmen päivän ajan kaupungin tuhoutumista. Hänen yllätyksekseen ihmiset joutuivat katumuksen valtaan ja Jumala perui uhkauksensa. Joona harmistui, syytti Jumalaa ja vetäytyi kaupungin itäpuolelle. Siellä häntä varjostamaan nousi risiinikasvi, joka kuitenkin lakastui seuraavana päivänä profeetan suureksi harmiksi. Silloin Jumala ilmoitti, että jos Joona sääli kasvia noin paljon, kuinka paljon pitäisikään sääliä kokonaista kaupunkia. Kasvin avulla Jumala opetti Joonalle, että Hänen armonsa on suurempi kuin Hänen oikeudenmukaisuutensa, ja niin Hän odottaisi jokaisessa sukupolvessa syntisten kääntymystä, jotta he saisivat elää.

Joonan kirjan sanoma on rikas ja moniulotteinen. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät pysähdy Israelin kansaan vaan leviävät kaikkien kansojen sekaan. Eläimetkin luetaan Jumalan armon piiriin kuuluviksi. Kertomus Joonasta meripedon vatsassa on profeetallinen esikuva Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta ja ylösnousemuksesta. Siksi Joonan kirja luetaan kokonaisuudessaan suurena lauantaina. Aamupalveluksen kanonin kuudes veisu on omistettu Joonalle, ja Joonan rukouksen ”Hädässäni minä huusin Herraa, ja Hän vastasi minulle” innoittamana on laadittu suuri määrä tropareita.

 

[1] Pseudo-Epifanes: Profeettojen elämäkertoja §17.

Marttyyripiispa Fokas

Pyhä Fokas syntyi Sinopen kaupungissa Mustanmeren rannikolla Pamfilios-nimisen laivanrakentajan perheeseen. Fokaksesta tuli Sinopen piispa ja hän johdatti rohkealla julistuksellaan ja voimakkailla rukouksillaan monia pakanoita Kristuksen luokse. Keisari Trajanuksen (98-117) vainon aikana hän näki kyyhkysen asettavan kukkasista tehdyn kruunun hänen päänsä päälle sanoen: ”Sinulle on valmistettu malja, joka sinun on juotava.” Fokas tiesi, mitä näky tarkoitti, ja meni suoraan maaherran luokse tunnustaen rohkeasti Kristuksen. Monien kidutusten jälkeen pyhä Fokas heitettiin kiehuvaan veteen, jossa hän antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 117.

Pyhää marttyyripiispa Fokasta on kunnioitettu erityisesti suojelijana tulipaloja vastaan sekä veden varaan joutuneiden auttajana. Heinäkuun 22. päivänä vuonna 404 hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä marttyyri Fokas, puutarhuri

Myös puutarhuri Fokas oli kotoisin Mustanmeren rantakaupungista Sinopesta. Nämä kaksi samannimistä pyhää onkin usein sekoitettu toisiinsa. Tämä jälkimmäinen Fokas hoiti nuoresta pitäen pientä puutarhaa, josta hän sai elantonsa. Hänen vaatimaton talonsa sijaitsi satamasta kaupunkiin vievän portin pielessä. Niinpä hänen pöydästään ei koskaan puuttunut köyhiä kulkijoita, joiden kanssa hän jakoi puutarhansa tuotteet.

Vielä enemmän kuin kasvimaastaan pyhä Fokas huolehti kuitenkin sielunsa puutarhasta. Kristuksen palvelijan maine kantautui Sinopen kaupunginjohtajankin korviin, ja hän lähetti sotilaita katkaisemaan silloin vielä kielletyn uskonnon kannattajan pään. Oikeaa paikkaa etsiessään sotilaat tulivat Fokaksen majalle. Fokas kestitsi tulijoita kuten kaikkia muitakin. Sitten hän kysyi, mistä syystä he olivat tulleet hänen matalaan majaansa. He kertoivat hänelle tehtävänsä, jolloin Fokas heti ilmoitti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat hämmentyivät, olivathan he saaneet osakseen lämmintä vieraanvaraisuutta, eivätkä tahtoneet toteuttaa saamaansa määräystä. Marttyyri kiiruhti kuitenkin iloissaan kaivamaan itselleen hautaa ja palattuaan pyysi heitä toimeenpanemaan saamansa käskyn viivyttelemättä. Ennen kuolemaansa hän antoi vielä ohjeet, joiden mukaan hänen omaisuutensa jaettiin köyhille.

Pyhän marttyyri Fokaksen haudalla alkoi tapahtua ihmeitä, ja myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Asterios Amasialainen kirjoitti vuoden 400 tienoilla puutarhuri Fokaksen marttyyrikertomuksen. Sittemmin pyhää Fokasta on kunnioitettu erityisesti merenkulkijoiden suojelijana.

Pyhittäjä Joona Jaasjärveläinen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Joona oli kotoisin Šoksan kylästä Äänisjärven lounaispuolelta ja oli todennäköisesti karjalainen. Hän kilvoitteli ensin Syvärin luostarissa, mutta perusti myöhemmin, luultavasti 1570-luvulla, Jaasjärven luostarin kivikkoiseen erämaahan noin 17 kilometrin päähän kotiseudultaan. Luostariin rakennettiin puukirkko, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän ilmestymiselle. Kirkossa oli sivualttari pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle. Joonan luokse kokoontui kahdeksan hengen veljestö, joka kilvoitteli erämaassa, viljeli elannokseen peltoa ja hoiti karjaa.

Pyhittäjä Joona näki paljon vaivaa luostarin hyväksi. Hän kaivoi omin käsin kanavan Jaasjärvestä läheiseen Heinäjärveen tehdäkseen kalastuksen helpommaksi. Luostarin asioissa hän ratsasti hevosella syrjäisiä metsäpolkuja pitkin. Luostarissa on näiltä ajoilta säilytetty kahta Joonalle kuulunutta nahkaista satulalaukkua. Hän myös veisti ja kaiversi puusta jumalanpalveluksissa tarvittavia astioita. Niistä on säilynyt visakoivusta valmistettu kauha, jota käytettiin liturgiassa ns. lämpimyyden eli kuuman veden antamiseen.

Joonan elämän pyhyys ja hänen työnsä luostarin hyväksi tuottivat hänelle mainetta ja toivat luostarille ylhäisiä suojelijoita. Tsaari Vasili Šuiski (1606-1610) lahjoitti luostariin Joonan eläessä jumalanpalveluskirjoja ja antoi sen käyttöön peltoja, metsää ja kalastusoikeuksia. Kilvoituksillaan Joona sai osakseen myös Solovetskin luostarin igumenien Jakobin (1581-1597) ja Irinarkin (1613-1626, muistopäivä 17.7.) sekä Novgorodin metropoliitan Isidorin rakkauden ja kunnioituksen. He kaikki tekivät lahjoituksia köyhälle luostarille. Vuonna 1628 Jaasjärven luostarissa oli jo kaksi kirkkoa. Pyhittäjä Joonan tarkkaa kuolinaikaa ei tiedetä. Todennäköisesti hän kuoli 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu luostarin kellotornin alle.

Pyhittäjä Makari Žabynilainen, Belevin ihmeidentekijä

Pyhittäjä Makari kilvoitteli 1600-luvun alkupuolella nykyisen Tulan läänin alueella Venäjällä. Hänet tunnetaan vähän aiemmin autioituneen ja mahdollisesti puolalaisten ja liettualaisten sotajoukkojen tuhoaman Žabynin luostarin uudelleen perustajana. Elämänsä loppupuolella hän kilvoitteli suureen skeemaan vihittynä Žabynin lähteellä. Pyhittäjä Makari kuoli 84 vuoden ikäisenä vuonna 1623 ja hänet haudattiin luostarin kirkon lähelle.

Pyhä Sofroni, Vracan piispa

Pyhä Sofroni syntyi vuonna 1739 Kotelinin pikkukaupunkiin Bulgariassa ja sai kasteensa yhteydessä nimen Stoiko. Hän jäi jo pienenä orvoksi, mutta pääsi yhdeksänvuotiaana seminaariin, jossa oppi slaavia ja kreikkaa. Saatuaan opintonsa loppuun hänet vihittiin papiksi vuonna 1762. Siitä lähtien hän käytti kaiken voimansa julistaakseen kansalle Jumalan sanaa ja opettaakseen kirkollisen koulun lapsille jumaluusoppia ja pyhiä kirjoituksia. Hän myös käänsi pyhien elämäkertoja kreikasta ja kirkkoslaavista bulgariaksi. Hänen innokas omistautumisensa pastoraaliseen työhön herätti vastustusta sekä bulgarialaisten pappien keskuudessa kateuden tähden että turkkilaisten taholta, jotka vangitsivat ja pahoinpitelivät tämän pyhän papin. Hänen oli jätettävä kotiseutunsa, joten hän pakeni Vidinin alueelle Bulgarian luoteisimpaan kolkkaan, jossa piispa antoi hänen vastuulleen seurakunnan. Hän asettui kuitenkin jälleen hengenvaaraan puolustamalla kristittyä tyttöä turkkilaisen lähentelyiltä.

Sofroni vihittiin munkiksi Turnovon seudulla olevassa luostarissa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli kuollut. Sofroni vihittiin länsi-bulgarialaisen Vracan piispaksi vuonna 1794, mutta hän joutui heti kohtaamaan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Islaminuskoiset maantierosvot saivat aikaan hänen hiippakuntansa kylissä niin paljon tuhoa, että väen oli muutettava toisille alueille. Piispakin pakeni paikasta toiseen kuin ainainen pakolainen ja piileksi metsissä ilman minkäänlaisia ruokatarpeita. Lopulta Sofroni onnistui pääsemään Bukarestiin, jossa hän vuonna 1803 asettui kirkon palvelukseen Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitta Dositeoksen alaisuudessa. (Hiippakunnan alue vastaa suunnilleen nykyistä Transilvaniaa.) Sofroni jatkoi työskentelyään kansansa hengelliseksi rakentumiseksi. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja bulgariaksi, muun muassa katekismuksen ja saarnakokoelman sunnuntaita ja juhlapäiviä varten.

Elämänsä lopulla pyhä Sofroni kuvasi nöyrästi kohtaamiaan koettelemuksia kirjassa nimeltä Sofroni Syntisen elämä ja kärsimykset, jonka hän päätti pyytämällä kaikilta anteeksiantoa. Hän nukkui pois Herran rauhassa syyskuun 22. tai 23. vuonna 1813. Hänet haudattiin Bukarestiin luostariin, jonka igumenina hän oli elämänsä viimeiset vuodet. Bulgarian ortodoksinen kirkko liitti pyhän Sofronin kalenteriinsa pyhien joukkoon 31.12.1964.

Autuas Paraskeva (Paša Sarovilainen), Kristuksen tähden houkka

Autuas Paraskeva Ivanovna, joka tunnetaan paremmin Paša Sarovilaisena, syntyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Tambovin läänissä Venäjällä maaorjan perheeseen. Kasteessa hän sai nimen Irina. Kun hän oli 17 vuoden ikäinen, isännät pakottivat hänet avioliittoon talonpoika Feodorin kanssa. Irina rakasti kirkon jumalanpalveluksia, rukoili paljon, karttoi vieraita ja oli ahkera työssä. Viisitoista vuotta hän eli miehensä kanssa kaikessa sovussa, mutta Jumala ei suonut heille lapsia. Näihin aikoihin isännät myivät heidät toisille tilanomistajille, saksalaissyntyisille Schmidteille. Kun Feodor kuoli, tilanomistajat ottivat Irinan keittäjäksi ja taloudenhoitajaksi. Toisesta avioliitosta hän kieltäytyi. Pian Irinaa alettiin syyttää kahden kartanosta kadonneen taulun varastamisesta. Paikalle kutsuttiin poliisipäällikkö sotilaineen. Tilanomistajat vaativat, että syyllistä oli rangaistava, jolloin sotilaat pieksivät ja pahoinpitelivät Irinan niin perinpohjaisesti, että hänen kalloonsa tuli murtuma ja korvat repesivät. Irina kiisti koko ajan syyllisyytensä, ja pian selvisi, että taulut oli varastanut toinen Irina.

Kokemansa vääryyden jälkeen Irina ei enää kyennyt asumaan tilanomistajien luona. Hän karkasi ja matkusti Kiovaan, mistä hänet löydettiin puolen vuoden kuluttua ja palautettiin vangittuna isännilleen. Nämä ottivat hänet takaisin palvelukseen ja asettivat kasvimaan hoitajaksi. Irina palveli heitä uskollisesti vuoden ajan, mutta hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Kiovassa hän oli tavannut ohjaajavanhuksia, ja nyt hänen sydämessään eli Jumala. Hän janosi hengellistä elämää ja karkasi uudelleen Kiovaan. Vuoden kuluttua hänet palautettiin taas vankisaattueessa isännilleen, mutta nämä eivät enää huolineet häntä takaisin, vaan karkottivat hänet alastomana ja nälkäisenä kylän raitille. Silloin Irina aloitti houkkana kilvoittelun, mihin hän oli luultavasti saanut siunauksen Kiovan luolaluostarin vanhuksilta.

Viiden vuoden ajan Irina vaelsi kylässä kaikkien pilkattavana. Hän eli läpi vuoden taivasalla nälkäisenä ja kylmissään. Kylästä hän siirtyi kilvoittelemaan ensin johonkin tuntemattomaan paikkaan ja lopulta Sarovin metsään, missä hän asui noin 30 vuotta itse kaivamissaan luolissa. Luultavasti hänet oli jo Kiovassa vihitty salaisesti nunnaksi nimellä Paraskeva, minkä tähden hän kutsui itseään Pašaksi. Silloin tällöin hän kävi Sarovin ja Divejevon luostareissa. Ulkomuodoltaan hän oli kookas ja auringon tummaksi polttama; hän kulki paljasjaloin ja käsivarret paljaina. Kaikki, jotka eivät ennestään tunteneet häntä, pelästyivät hänet nähdessään.

Neljä vuotta ennen hänen Divejevoon muuttoaan rosvot kävivät hänen kimppuunsa ja pahoinpitelivät hänet puolikuoliaaksi. Tuon jälkeen hän sairasti vuoden eikä enää koskaan toipunut ennalleen. Kun Divejevon naisluostarissa kilvoitellut Kristuksen tähden houkka Pelagia Ivanovna (30.1.) kuoli vuonna 1884, autuas Paraskeva asettui lopullisesti asumaan Divejevoon. Näiden molempien houkkien tehtävänä oli pelastaa sisarten sieluja ihmiskunnan vihollisen hyökkäyksiltä, kiusauksilta ja himoilta, jotka he selvänäköisyydessään tiesivät.

Autuaan Paraskevan vertauskuvalliset puheet ja kujeet olivat vain ulkokuori, jonka alle kätkeytyi nöyrä, rakastava ja myötätuntoinen ihminen. Yöt hän vietti usein rukoillen ja vaati, että kaikkien sisarten piti nousta keskiyöllä rukoilemaan. Keljassa hän teki käsitöitä, neuloi sukkia tai kehräsi lankaa ja harjoitti samalla sisäistä Jeesuksen rukousta. Puhuessaan “rouskujen keräämisestä” tai “sukkien neulomisesta” hän tarkoitti maahankumarruksia ja Jeesuksen rukousta. Usein hän meni yksinään pellolle tai metsään rukoilemaan. Mukanaan hän kantoi pientä nyyttiä, jossa oli erilaisia roskia, kuoria ja riepuja; hän nauraa hohotti tutkiessaan tuota omaisuuttaan. Vanhasta tottumuksesta hän hoiti mielellään kasvimaata, kitki ja kasteli sitä, mutta nyt hän liitti tähänkin työhön lakkaamattoman rukouksen. “Kukaan ei kitke, kukaan ei kastele, vain minä teen työtä” sanoessaan hän tarkoitti, ettei hän yksin pysty rukoilemaan kaikkien puolesta ja että esirukouksia pitää pyytää muiltakin kuin vain häneltä. Jumalaa ja pyhiä hän rakasti omalla erikoisella tavallaan. Joskus hän saattoi syöttää ikoneja, koristella niitä kukkasin ja keskustella niiden kanssa. Jumalansynnyttäjää hän sanoi “lasintakaiseksi äidiksi”. Jokaiselle askeleelleen ja toimelleen hän pyysi Jumalalta siunauksen.

Autuaan Paraskevan selvänäköisyydestä on lukuisia esimerkkejä. Hän vastasi useammin luonaan kävijöiden ajatuksiin kuin heidän kysymyksiinsä. Mieluisin lahja, minkä hänelle saattoi tuoda, oli nukke. Nukkien avulla hän opetti ja ennusti erilaisia asioita.

Vuonna 1903 pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlan yhteydessä tsaari Nikolai II ja tsaaritar Aleksandra vierailivat Divejevossa autuaan Paraskevan luona. Hallitsijapari rukoili Jumalaa antamaan heille kruununperillisen. Autuas Paraskeva osoitti heille poikanukkea ja sanoi: “Tämä on teidän”. Näin hän ennusti kruununperillisen (Aleksein) syntymän.

Vähän ennen kuolemaansa Paraskeva teki maahankumarruksia tsaarin muotokuvan edessä. Kun sisaret ihmettelivät, miksi hän teki niin, hän vastasi: “Tyhmyrit, hän tulee olemaan kaikkia muita tsaareja ylempänä.”

Autuas Paraskeva kuoli syyskuun 22. päivänä vuonna 1915 ja hänet haudattiin Divejevon luostariin Pyhän Kolminaisuuden kirkon alttaripäätyyn. Venäjän kirkko kanonisoi hänet kesällä 2003 pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin 100-vuotisjuhlan yhteydessä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

23.9.2017

Sävelmä
6. säv.

Pyhän Johannes Kastajan sikiäminen ✜

p:t sisarukset Ksantippa ja Polyksene, apostolien oppilaat (+ 1. vs.)

Epistola
Gal. 4:22–31 (Johannes Kastaja)
1. Kor. 10:23–28

Gal. 4:22–31

22 Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että Abrahamilla oli kaksi poikaa, joista toisen synnytti orjatar, toisen vapaa nainen. 23 Orjattaren poika syntyi luonnonjärjestyksen mukaisesti, vapaan naisen poika sen sijaan lupauksen voimasta. 24 Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa. Toinen on Siinainvuoren liitto, joka synnyttää orjuuteen, ja se on Hagar. 25 Hagar tarkoittaa Arabiassa olevaa Siinainvuorta, ja sitä vastaa nykyinen Jerusalem, joka lapsineen elää orjuudessa. 26 Mutta taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme. 27 Onhan kirjoitettu: -- Iloitse, sinä hedelmätön, joka et synnytä! Riemuitse ja huuda, sinä joka et tunne synnytystuskia! Sillä yksinäisellä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies. 28 Veljet, te olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli. 29 Niin kuin luonnonjärjestyksen mukaisesti syntynyt silloin vainosi Hengen vaikutuksesta syntynyttä, niin on laita nytkin. 30 Mutta mitä pyhät kirjoitukset sanovatkaan? "Aja pois orjatar ja hänen poikansa, sillä orjattaren poika ei saa jakaa perintöä vapaan naisen pojan kanssa." 31 Me emme siis, veljet, ole orjattaren vaan vapaan naisen lapsia.

1. Kor. 10:23–28

23 "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. 24 Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta. 25 Syökää kaikkea, mitä lihakaupoissa on tarjolla, tekemättä kysymyksiä omantunnonsyistä. 26 "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on." 27 Jos joku, joka ei usko, kutsuu teidät luokseen ja te otatte kutsun vastaan, älkää omantunnonsyistä kyselkö, vaan syökää kaikkea mitä teille tarjotaan. 28 Mutta jos joku sanoo teille: "Tämä on uhrilihaa", jättäkää se syömättä hänen vuokseen, omantunnon takia.

Luuk. 1:5–25 (Johannes Kastaja)
Luuk. 4:31–36

Pyhän Johannes Kastajan sikiäminen

Luuk. 1:5–25

5 Herodeksen, Juudean kuninkaan, aikana eli pappi Sakarias, joka kuului Abian pappisosastoon. Hänen vaimonsa Elisabet oli hänkin Aaronin jälkeläisiä. 6 He olivat kumpikin Jumalan silmissä hurskaita ja elivät nuhteettomasti kaikkien Herran käskyjen ja säädösten mukaan. 7 Mutta lapsia heillä ei ollut, sillä Elisabet oli hedelmätön, ja he molemmat olivat jo iäkkäitä. 8 Eräänä päivänä Sakarias oli osastonsa vuorolla toimittamassa papin tehtäviä Jumalan edessä. 9 Palvelustoimia tavan mukaan arvottaessa tuli hänen tehtäväkseen mennä Herran temppeliin toimittamaan suitsutusuhri. 10 Kansanjoukko oli suitsuttamisen aikana ulkopuolella ja rukoili. 11 Silloin Sakariaalle ilmestyi Herran enkeli suitsutusalttarin oikealla puolella. 12 Enkelin nähdessään Sakarias säikähti ja joutui pelon valtaan. 13 Mutta enkeli puhui hänelle: "Älä pelkää, Sakarias. Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimeksi Johannes. 14 Ilo ja riemu täyttävät sinut, ja monet iloitsevat hänen syntymästään. 15 Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä. 16 Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen. 17 Hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa, hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin, näin valmistaakseen kansan Herran tuloa varten." 18 Sakarias kysyi enkeliltä: "Mistä voin tietää, että niin käy? Minähän olen jo vanha, ja vaimonikin on iäkäs." 19 Enkeli vastasi: "Minä olen Gabriel, yksi niistä, jotka seisovat Jumalan edessä. Minut on lähetetty puhumaan sinulle ja tuomaan tätä iloista sanomaa. 20 Mutta sinun suusi mykistyy nyt, etkä kykene puhumaan ennen kuin sinä päivänä, jona tämä tapahtuu, koska et uskonut sanojani, jotka aikanaan käyvät toteen." 21 Kansa odotti Sakariasta, ja kaikki kummeksuivat sitä, että hän viipyi temppelissä niin pitkään. 22 Kun hän sitten tuli ulos, hän ei kyennyt puhumaan heille, ja siitä he ymmärsivät, että hän oli nähnyt temppelissä näyn. Hän vain viittoili heille ja jäi mykäksi. 23 Palveluspäivien päätyttyä Sakarias meni kotiinsa, 24 ja jonkin ajan kuluttua hänen vaimonsa Elisabet tuli raskaaksi. Viisi kuukautta Elisabet pysytteli poissa näkyviltä. Hän ajatteli: 25 "Tämän on Herra minulle tehnyt. Hän on katsonut minun puoleeni ja päästää minut ihmisten halveksunnasta."

23.9.2017

Luuk. 4:31–36

Siihen aikaan 31 Jeesus meni Kapernaumin kaupunkiin, joka on Galileassa. Hän opetti siellä sapattina, 32 ja ihmiset olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan, sillä hän puhui niin kuin puhuu se, jolla on valta. 33 Synagogassa oli mies, jossa oli saastainen henki. Se huusi kovalla äänellä: 34 "Voi, mitä sinä meistä tahdot, Jeesus Nasaretilainen? Oletko tullut tuhoamaan meidät? Minä tiedän, kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!" 35 Mutta Jeesus käski henkeä ankarasti: "Ole vaiti! Lähde hänestä." Silloin paha henki paiskasi miehen maahan väkijoukon keskelle ja lähti hänestä vahingoittamatta häntä. 36 Kaikki olivat ymmällä ja sanoivat toisilleen: "Mitä tämä puhe oikein on? Hän käskee saastaisia henkiä vallalla ja voimalla, ja ne lähtevät tiehensä."

Päivän synaksario

Pyhän Johannes Kastajan sikiäminen

Kun meidän Herramme, Jumalan ainoa Poika ja Sana, oli tuleva alas taivaan korkeuksista siitäkseen neitseellisesti pyhän Jumalanäidin kohdussa, Hän tahtoi vahvistaa ja julistaa tätä ihmeiden ihmettä toisen samankaltaisen mutta ei samanlaisen ihmeen kautta. Jotta Johannes Kastaja olisi kaikessa Kristuksen edelläkävijä, tapahtui, että kuusi kuukautta ennen kuin ylienkeli Gabriel vieraili Jumalanäidin luona, enkeli ilmestyi ylipappi Sakariakselle, kun tämä oli menossa kaikkeinpyhimpään uhraamaan suitsutusuhria. Sakarias joutui pelon valtaan, mutta enkeli lausui hänelle: ”Älä pelkää, Sakarias. Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimeksi Johannes. Ilo ja riemu täyttävät sinut, ja monet iloitsevat hänen syntymästään. Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen. Hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa, hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin, näin valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.” (Luuk. 1:13-17)

Sakarias ei kuitenkaan uskonut enkelin ilmoitusta, sillä hän ja hänen vaimonsa olivat jo iäkkäitä. Tämän takia Gabriel ilmoitti, että Sakarias olisi mykkä aina lapsen syntymään saakka. Näin hän oppi sekä käyttämään kieltään vain Jumalan kunniaksi että sen, että ”silloin kun Jumala tahtoo, voitetaan luonnon järjestys”.

Pyhät sisarukset Ksantippa ja Polyksene, apostolien oppilaat

Kaksi sisarta Ksantippa ja Polyksene elivät Espanjassa keisari Claudiuksen aikana (41-54). Ksantippa oli alueen maaherran Proboksen puoliso. Hänet oli ohjannut kristinuskoon itse apostoli Paavali käydessään Espanjassa (Room. 15:28).

Polyksene oli neitsyt. Ennen hänen kastettaan joku siveetön mies oli ryöstänyt hänet, mutta Jumalan armo ei ollut sallinut tämän turmella häntä. Polyksene vaelsi paikasta toiseen ja sai matkoillaan kuulla muun muassa apostoli Pietarin julistusta. Myöhemmin hän meni Kreikkaan ja kuunteli siellä myös apostoli Filipposta. Lopulta hänestä tuli apostoli Andreaksen oppilas ja tältä hän sai kasteen. Palattuaan kotimaahansa hän toi mukanaan apostoli Onesimoksen ja matkatoverinsa Rebekan, joka oli kastettu samaan aikaan hänen kanssaan.

Polyksene vietti loppuelämänsä Espanjassa yhdessä sisarensa Ksantipan kanssa julistaen uskoa Kristukseen ja tehden paljon ihmeitä.

Neitsytmarttyyri Rais ja hänen kilvoittelutoverinsa

Pyhittäjä Rais (slaavissa ja suomessa nimi tunnetaan muodossa Raisa ja Iraida, joka on kansankielinen versio muodosta Irais) oli kotoisin Egyptin Tammanista ja hänen isänsä oli kristitty pappi. Jo 12-vuotiaana hän meni luostariin. Kerran ammentaessaan vettä kaivosta hän näki, kuinka miehiä, naisia ja nuoria tyttöjä kuljetettiin kahlehdittuina vankisaattueessa. Hän kysyi tytöiltä, miksi he olivat kahleissa. He vastasivat: “Kannamme kahleita Kristuksen tähden. Olemme menossa kuolemaan marttyyreina Hänen tähtensä saadaksemme sillä tavoin pelastuksen.” Kun nuori Rais kuuli tämän, urheus täytti hänen rintansa ja hän huusi kovalla äänellä sotilaille: “Minäkin olen kristitty ja syljen epäjumalia!” Rais pyysi päällikköä kahlehtimaan hänetkin yhdessä Kristuksen vankien kanssa. Näin hänetkin vangittiin ja heidät kaikki vietiin Aleksandrian (tai Antinupolin) maaherran Kulkianoksen eteen. Tämä luovutti heidät monenlaisiin kidutuksiin, jotta he lannistuisivat ja uhraisivat epäjumalille. Kukaan ei kuitenkaan antanut periksi, ja niin heidät kaikki mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuoden 308 tienoilla.

Pyhät marttyyrit Andreas, Johannes, Pietari ja Antoninus

Keisari Basileios I Makedonialaisen hallituskaudella (867-886) arabit pitivät hallussaan koko Pohjois-Afrikkaa ja tekivät muun muassa Tunisiasta hyökkäyksiä Italiaan Ibrahim-nimisen julman sotapäällikön johdolla. Kun Sisilian tärkein kaupunki Syrakusa joutui kerran tällaisen hyökkäyksen kohteeksi, Johannes ja hänen kaksi nuorta poikaansa Pietari ja Antoninus otettiin vangeiksi ja jätettiin arabi-isännälle. Varttuessaan he alkoivat erottua toisista luonteenpiirteidensä ja kykyjensä perusteella. Ibrahim nimitti Antoninuksen sotilasosaston johtajaksi ja Pietarin taloudenhoitajakseen. Molemmat pysyivät koko ajan kristittyinä, vaikka olivatkin omaksuvinaan muslimien tapoja. Heidän salaisuutensa ei voinut kuitenkaan pysyä piilossa loputtomiin, ja Ibrahim sai tietää asiasta. Veljekset sidottiin häpeäpaaluun ja heitä hakattiin piikikkäillä vitsoilla. Antoninus ylisti Jumalaa, kun hänelle annettiin 400 iskua jalkapohjiin. Sen jälkeen hänet sidottiin aasin satulaan ja ratsastutettiin ympäri kaupunkia ihmisjoukon pilkattavana. Pietari taas riisuttiin vaatteistaan, häntä hakattiin vatsaan ja selkään. Lopulta heidät vietiin vankilaan.

Jonkin ajan kuluttua veljekset tuotiin ulos, ja heitä hakattiin niin kovaa, että heidän käsivartensa ja jalkojensa luut tulivat yhtä pehmeiksi kuin heidän lihansa. Lopulta Ibrahim käski repiä heidän kiveksensä ulos tulipunaisilla hohtimilla ja panna ne heidän suuhunsa.

Näin nämä siunatut pyhät voittivat omakseen marttyyrien kruunun. Ibrahim näytti veljesten ruumiit heidän isälleen Johannekselle ennen kuin leikkasi auki hänen kurkkunsa omin käsin, heitti ruumiin veljesten ruumiiden päälle ja määräsi kaikki kolme poltettaviksi.

Pyhä Andreas oli neljäs uskollinen kristitty, joka menetti henkensä Ibrahimin käsissä. Andreas tunnusti rohkeasti Kristusta, minkä tähden hänet suljettiin vankilaan vuosikausiksi. Hänen ruumiinsa riutui nälästä ja janosta, mutta hänen uskonsa pysyi horjumattomana. Ibrahim tuotatti hänet ulos vankilasta ja ratsasti täyttä laukkaa häntä päin lävistäen hänet keihäällään. Andreas jaksoi vielä kiittää Jumalaa, joten Ibrahim otti toisen keihään ja iski sen hänen selkäänsä. Ibrahimin verenhimo ei ollut vielä sammunut, joten hän löi marttyyrin pyhän pään poikki. Näin hänkin lähti taivaallisiin asuinsijoihin voittajana. Nämä sankarilliset kilvoitukset tapahtuivat vuonna 886.

Pyhä uusmarttyyri Nikolaos, sekatavarakauppias

Nikolaos syntyi Kreikan Karpenisoksessa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä ja hän sai jo nuorena oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän oli 15-vuotias, hän siirtyi Konstantinopoliin auttamaan isäänsä, jolla oli siellä sekatavarakauppa. Isä lähetti hänet naapurin turkkilaisen parturin luo oppimaan turkin kieltä. Turkkilainen ihmetteli nuorukaisen nopeaa edistymistä ja harvinaista oppimiskykyä. Hän päätti yrittää voittaa tämän oman uskonsa kannattajaksi.

Eräänä päivänä turkkilainen oli tarkoituksellisesti kutsunut luokseen paljon janitsaareja ja pani Nikolaoksen lukemaan muka läksynä islamin uskontunnustuksen, turkiksi salavatin. Pahaa aavistamatta Nikolaos luki sen. Kun hän lopetti, janitsaarit alkoivat huutaa ja remuta, että koska hän oli lukenut salavatin, hänestä oli tullut muslimi. Hänen ankarista vastalauseistaan huolimatta he veivät hänet tuomarin (kaimakami) luo. Tämä yritti suurin lupauksin houkutella Nikolaoksen tunnustautumaan muslimiksi. Mutta kun Nikolaos vakuutti itsepintaisesti olevansa kristitty, tuomari käski väkisin ympärileikata hänet ja pani hänet vankilaan.

Nikolaos vietti vankilassa 65 päivää pahoinpideltynä ja täysin ilman ravintoa. Kun hänet tämän jälkeen vietiin tuomarin eteen, hän toisteli kirkkain ja iloisin kasvoin: “Olen kristitty ja kristittynä tahdon kuollakin. Mitä viivyttelette? Vain yhtä armonosoitusta pyydän teiltä: antakaa minun kuolla mitä pikimmin.” Tuomari vakuuttui, ettei hän aio muuttaa mieltään, ja luovutti hänet mestattavaksi.

Kasvot loistaen ja täynnä halua saada kärsiä marttyyrikuolema Nikolaos meni mestauspaikalle. Siellä hän polvistui ja rukous huulillaan taivutti päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 23. syyskuuta vuonna 1672. Jumalan armo peitti hänen kuolleen ruumiinsa; kolmena yönä kaikki näkivät valon laskeutuvan taivaasta sen päälle. Hurskaat kristityt lunastivat ruumiin tuomarilta ja hautasivat sen suurin kunnianosoituksin Kamariotissan Jumalanäidin luostariin Halkin saarella Istanbulin edustalla. Myöhemmin Nikolaoksen kallo siirrettiin Kseropotamoksen luostariin Athokselle. Pyhän Nikolaoksen kunniakkaitten jäännösten äärellä on tapahtunut runsaasti ihmeitä.

Pyhä uusmarttyyri Johannes Epeiroslainen

Pyhä Johannes syntyi 1700-luvun lopulla muslimiperheeseen Konitsassa, Epeiroksessa (Ipeiros). Hänen isänsä oli tunnettu sheikki eli muslimien hengellinen auktoriteetti, joka kuului suufilaiseen derviššijärjestöön. Kun Johannes oli 26-vuotias, hän asettui Joanninaan, missä hän sheikin poikana nautti kaikkien kunnioitusta. Hänestä itsestäänkin tuli Aitolian sotapäällikön Yusuf Arabin yksityisdervišši. Yusuf johti Turkin joukkoja venäläisiä vastaan sodassa, joka käytiin Joonianmeren (Ionia) saarten hallinnasta.

Vaikka nuori dervišši ei tunnustanut oiekaa uskoa, hän eli omantuntonsa mukaan ja käyttäytyi monessa suhteessa kristittyjen tavoin. Hän pysyi Aitoliassa vielä Yusufin lähdettyä ja piti yhteyttä kristittyihin omaksuen heidän ajatteluaan koko ajan enemmän. Lopulta hän pyysi saada pyhän kasteen. Kyseisellä alueella kukaan ei kuitenkaan turkkilaisten pelosta rohjennut ryhtyä toimeen, ja niin Johannes kastettiin Ithakan saarella. Hän asettui kylään nimeltä Ksiromeron, meni naimisiin ja eli kaikessa hiljaisuudessa työskennellen viljelysten vartijana.

Vuonna 1813 Johanneksen isä sai tietää poikansa kääntyneen kristityksi ja lähetti kaksi derviššiä etsimään häntä ja yrittämään palauttaa hänet uskoonsa, mikäli suinkin mahdollista. He löysivät Johanneksen, mutta heidän kaunopuhujistaan kukaan ei kyennyt taivuttelemaan pyhää kuuntelemaan heidän asiaansa. Tämän vierailun jälkeen alueen viranomaisille kerrottiin, kuka Johannes todella oli, ja nämä lähettivät sotilaat vangitsemaan hänet. Jokaiseen tuomarin esittämään kysymykseen pyhä vastasi yksinkertaisesti: ”Olen kristitty ja nimeni on Johannes.”

Pahoinpideltyään ja nöyryytettyään häntä aikansa muslimit päättivät katkaista hänen kaulansa. Teloituksen hetkellä he eivät antaneet hänen käsiensä tehdä ristinmerkkiä, joten pyhä huudahti ryövärin tavoin: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Sitten hän ojensi kaulansa nöyrästi ja uhrasi henkensä Jumalalle syyskuun 23. päivänä vuonna 1814. Turkkilaiset jättivät ruumiin koirien syötäväksi, mutta uskovaiset ottivat sen ja hautasivat. Myöhemmin ruumis siirrettiin Prussoksen luostariin ja kätkettiin kryptaan, josta se löydettiin vuonna 1974.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.