Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Johannes syntyi Irenopoliksessa vuonna 771. Hänen vanhempansa Teodoros ja Gregoria olivat hurskaita kristittyjä ja kasvattivat pojastaan Jumalaa rakastavan lapsen. Johanneksen rakkaus Jumalaa kohtaan kasvoi niin voimakkaaksi, että hän halusi lähteä luostariin ollessaan vain yhdeksän vuoden ikäinen. Pian hänestä tulikin yhteisluostarin asukas ja hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa nuori Johannes oli kuuliainen hengelliselle isälleen, joka oli ikonienkunnioittaja. Hengellisen ohjaajansa mukana hän pääsi osallistumaan Nikeassa järjestettyyn seitsemänteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen vuonna 787. Synodiin kokoontui yhteensä 350 piispaa, jotka tekivät päätöksillään lopun ensimmäisestä kuvainraastajien harhaopin aallosta. Kokouksen jälkeen Johannes ja hänen hengellinen isänsä menivät yhdessä Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa Johanneksen hengellinen isä nimitettiin pääkaupungissa sijaitsevan Dalmatoksen luostarin johtajaksi. Luostarin oli vuonna 382 perustanut syyrialainen pyhittäjä Isaakios (30.5.), ja sillä oli tunnustettu erityisasema ortodoksisuuden linnakkeena. Dalmatoksen luostarin igumenin tehtävä olikin toimia Konstantinopolin muiden luostarien valvojana.

Kun Johannes saavutti kolmenkymmenen vuoden iän, hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Vuonna 805 hänet lähetettiin igumeniksi Vähän-Aasian Bityniaan. Hän sai vastuulleen Olymposvuorella sijaitsevan luostarin, jonka kreikkalainen nimi monê ton katharôn tarkoittaa ”Puhtaiden luostaria”.

Luostarissa Johannes ohjasi hengellistä laumaansa apostolisella otteella, viisaasti ja Jumalaa miellyttäen. Hänen alaisuudessaan olevat munkit mieltyivät hengelliseen paimeneensa. Noin kymmenen vuotta kului rauhallisesti. Vuonna 813 keisarinistuimelle nousi kuitenkin Leo V Armenialainen. Uusi keisari oli ikonoklasti ja alkoi vainota ortodokseja. Juuri ennen vainon puhkeamista Jumala varoitti Johannesta tulevista vaikeuksista. Johannes kokosi munkkinsa yhteen kehottaakseen heitä pysymään lujina. ”Olkaa tarkkaavaisia ja valppaita, ettei teistä tulisi paholaisen uhreja ettekä kieltäisi pyhien ikonien kunnioitusta”, Johannes sanoi munkeilleen ja jatkoi sitten jumalallisen tiedon valaisemana, ”sillä te ette näe minua enää tässä elämässä.”

Johanneksen puhuessa munkeilleen keisarin sotilasjoukko oli jo lähtenyt liikkeelle. Sotilaat hyökkäsivät useisiin luostareihin, ja lopulta he saapuivat myös Puhtaiden luostariin. Syntyneessä sekasorrossa munkit pyrkivät pelastamaan luostarin omaisuudesta sen mitä voivat ja pakenivat hajaantuen eri tahoille. Sotilaat hajottivat ja sotkivat luostarin paikkoja.

Johannes vangittiin ja tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, jossa hänet vietiin alastomana keisari Leon eteen. Nähdessään keisarin Johannes alkoi heti nuhdella häntä kovin sanoin kutsuen keisaria jumalattomaksi ja roistomaiseksi mieheksi. Keisari raivostui ja määräsi Johanneksen ruoskittavaksi.

Rangaistuksen jälkeen Johannes joutui kolmeksi kuukaudeksi arestiin oman luostarinsa sivuluostariin (metokhion). Sitten hänet karkotettiin Lampen alueella sijaitsevaan Pentadaktilonin linnakkeeseen, jossa hänen jalkoihinsa sidottiin rautakahleet. Hänet heitettiin vankityrmään, jossa hän joutui virumaan 18 kuukautta. Vankeutensa jälkeen pyhä Johannes tuotiin jälleen Konstantinopoliin keisari Leon kuulusteltavaksi.

Kärsimyksistä huolimatta Johanneksen kanta pyhien ikonien kunnioittamiseen ei ollut muuttunut. Tämän vuoksi keisari Leo siirsi Johanneksen tapauksen ikonoklastisen patriarkka Teodotos I Kassiteraksen käsiteltäväksi. Teodotos kidutti Johannesta pitkän aikaa pitämällä tätä nälässä ja ilman vettä. Jumalan avulla hän kuitenkin pysyi hengissä. Koska mitkään vaikeudet eivät saaneet Johannesta murtumaan, hänet päätettiin lähettää Kriotauroksen linnakkeeseen. Siellä Johannesta pidettiin vangittuna ahtaassa ja valottomassa tyrmässä kahden vuoden ajan. Näissä koettelemuksissa hän laihtui langanlaihaksi. Koko ajan tunnustaja pysyi kuitenkin kiitollisena Jumalalle ja ylisti Häntä. Johannes piti myös yhteyttä toisiin ikonienkunnioittajiin ja kirjoitti muun muassa pyhittäjä Teodoros Studionilaiselle (11.11.).

Vuonna 820 Leo V:n kuoleman jälkeen hallitsijanistuimelle nousi Mikael II. Uusi keisari vapautti kaikki Leon vangitsemat ja salli hänen karkottamiensa ihmisten palata maanpaosta. Koska uusi keisarikin oli ikonoklasti, vapautetut eivät kuitenkaan saaneet palata pääkaupunkiin. Vapautettujen joukossa ollut Johannes matkusti Bityniaan.

Vuonna 829 keisari Mikael II kuoli, jolloin hänen poikansa Teofilos nousi hallitsijaksi. Teofilos palautti ikonoklasmin valtakuntaan Konstantinopolin patriarkkojen tuella. Häntä tuki ensin harhaoppinen patriarkka Antonios I Kassymatas ja tämän kuoleman jälkeen Johannes VII Grammatikos, joka valittiin patriarkaksi vuoden 836 tienoilla.

Patriarkka Johannes Grammatikoksen aikakaudella Bitynian Khalkedonissa oleskellut Johannes pidätettiin jälleen. Hänet karkotettiin Marmaran merellä sijaitsevalle Afusian saarelle. Uudessa karkotuspaikassaan hän kohtasi toisia ikonienkunnioittajia, jotka olivat myös joutuneet karkotetuiksi. Johannes eli saarella kahden ja puolen vuoden ajan. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta näyn, jossa hän sai tietää kuolinhetkensä. Pyhittäjä Johannes Tunnustaja antoi sielunsa Jumalan käsiin 830-luvun loppupuolella.

Pyhittäjä Stefan kilvoitteli nuoresta lähtien Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin ohjauksessa (3.5.), joka vihki hänet munkiksi. Feodosi tapasi joskus pyytää Stefania pitämään veljestölle opetuspuheen puolestaan. Ennen kuolemaansa hän veljestön pyynnöstä nimitti Stefanin seuraajakseen luostarin johtajana. Feodosi luovutti hänelle igumenin vastuun ja velvollisuudet, kehotti häntä säilyttämään ankaran luostarisäännön, huolehtimaan köyhistä ja rukoilemaan luostarin hyväntekijöiden puolesta.

Stefanista tuli pyhittäjä Feodosin ansiokas seuraaja. Hän saattoi päätökseen luostarin pääkirkon rakennustyöt ja rakennutti lähelle uuden luostarin, jonne hän siirsi melkein koko veljestön. Vanhaan luostariin hän jätti vain muutamia munkkeja, joiden tuli valvoa pyhittäjäisien hautoja ja toimittaa päivittäin liturgia heidän muistokseen. Stefanin alaisuudessa luostarin toiminta kehittyi, ja luostarin perustajaisien pyhien Antonin ja Feodosin esirukousten avulla sen hengellinen elämä vahvistui. Sielunvihollinen nostatti kuitenkin muutamissa munkeissa kaunaa Stefania kohtaan. Lopulta levottomuus sai sellaiset mittasuhteet, että Stefan karkotettiin luostarista. Hän kantoi nöyrästi ansaitsemattoman loukkauksen ja rukoili vainoojiensa puolesta.

Hyväntekijöiden avustuksella Stefan alkoi rakennuttaa lähistölle Klovojoen varrelle uutta luostaria, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän Blahernan ikonin kunniaksi. Näin hän halusi kunnioittaa Blahernan ikonia, jonka kautta Jumalanäiti oli ilmestynyt konstantinopolilaisille ikonimaalareille ja lähettänyt heidät Kiovan luolaluostariin kaunistamaan sen kirkkoa. Uuteen luostariin kerääntyi pian suuri veljestö, joka noudatti pyhittäjä Feodosin ankaraa luostarisääntöä.

Pyhittäjä Stefanin maine kantautui kauas. Volynian Vladimirin piispan kuoltua vuonna 1091 Stefan valittiin hänen seuraajakseen. Piispana hän tuli kerran rukoilemaan luostariin, jonka hän oli rakennuttanut Klovojoelle. Siellä hän näki ihmeellisessä näyssä pyhittäjä Feodosin reliikkien loistavan jumalallista valoa hautaluolassa. Näyn innoittamana hän kiiruhti luolaluostariin ja sai kuulla, että igumeni ja veljestö olivat päättäneet siirtää pyhittäjä Feodosin reliikit hautaluolasta luostarin pääkirkkoon. Näin pyhä Stefan sai muiden piispojen kanssa olla mukana siirtämässä hengellisen isänsä ja ohjaajansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhä Stefan palveli piispana kolme vuotta. Hän oli kaikille sävyisyyden ja laupeuden esikuva. Palkaksi hyveellisestä elämästään hän sai kuihtumattoman kunnian seppeleen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1094.

400-luvulla elänyt pyhä Asicus¹ oli ilmeisesti yksi pyhän Patrik Irlantilaisen (17.3.) ensimmäisistä opetuslapsista. Asicus oli naimisissa ja ammatiltaan kupariseppä. Hän matkasi pyhän Patrikin mukana tämän lähetysmatkoilla ja hänet vihittiin papiksi.

Joidenkin lähteiden mukaan Patrik vihki Asicuksen piispaksi Elphiniin, mutta toisten mukaan Asicuksesta tuli paikkakunnan piispa vasta pyhän Patrikin kuoleman jälkeen. Piispanistuimella Asicus kaipasi kuitenkin erakkoelämää. Hän jätti piispalliset tehtävänsä ja meni yksin Rathlin O’Birnen saarelle, joka sijaitsi Donegalin lahdella. Hän kilvoitteli saarella erakkona seitsemän vuotta. Asicuksen veljestö halusi kuitenkin Asicuksen palaavan luostarin johtoon. Kun he löysivät hänet, iäkäs Asicus suostui heidän pyyntöönsä, mutta matkalla luostariin hän nukkui kuolonuneen Ballantraessa. Tämä tapahtui vuoden 470 tienoilla.

Pyhä Eulogios, joka asui eräässä Thebaiksen kylässä Egyptissä keisari Justinianuksen aikana (518–527), ansaitsi elantonsa kivenhakkaajana. Joka ilta palattuaan töistä hän kiersi kylää etsien matkustavaisia tai erämaasta käsitöitään myymään tulleita munkkeja, jotka hän sitten kutsui luokseen. Hän otti heidät sydämellisesti vastaan, pesi heidän jalkansa ja valmisti heille aterian, jonka aikana käytiin kauniita hengellisiä keskusteluja. Tähän hän käytti koko päiväpalkkansa. Ruoantähteet hän antoi koirille säästämättä mitään seuraavaksi päiväksi, sillä hän luotti kokonaan Jumalan huolenpitoon.

Abba Daniel oli yksi niistä, joita Eulogios usein kestitsi ja majoitti kodissaan. Hän ihaili suuresti Eulogioksen elämäntapaa ja alkoi rukoilla, että Jumala antaisi tälle paljon varallisuutta, niin että hän pystyisi auttamaan entistä useampia ihmisiä. Pitkän paaston ja paljon rukouksen jälkeen Kristus ilmestyi Danielille ja lupasi toteuttaa hänen anomuksensa, jos hän suostuisi takaamaan, ettei Eulogioksen sielu kärsi vahinkoa. Abba Daniel suostui iloiten. Muutaman päivän kuluttua Eulogios hakatessaan suurta kiveä löysi sen alta kätköpaikan, joka oli täynnä kultaa. Peläten, että kyläpäällikkö ottaisi häneltä rahat, Eulogios päätti siirtyä aarteineen Konstantinopoliin. Siellä hänen rikkautensa avasi hänelle pääsyn ylhäisiin piireihin ja hän kohosi prefektin arvoon. Hän hankki itselleen mahtavan talon ja eli ylellisesti. Köyhät hän unohti kokonaan.

Kahden vuoden kuluttua abba Daniel sai uuden ilmestyksen, jossa hän näki, kuinka paholainen veti perässään kahleissa olevaa Eulogiosta. Heti hän tajusi, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti Konstantinopoliin palauttaakseen suojattinsa hyveen tielle. Eulogioksen palvelijat eivät kuitenkaan päästäneet köyhää munkkia lähellekään isäntäänsä ja kerran portinvartija pahoinpiteli abba Danielin puolikuoliaaksi.

Itkien Daniel pyysi Jumalanäitiä vapauttamaan hänet takauksesta, jonka hän oli antanut Eulogioksen puolesta. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja ensin moitti häntä Eulogioksen asioihin puuttumisesta, mutta lupasi sitten – Danielin suureksi helpotukseksi – palauttaa Eulogioksen entiseen Jumalalle otolliseen tilaansa. Kolme kuukautta tämän jälkeen keisari Justinus kuoli ja valtaistuimelle nousi Justinianus. Eulogios sekaantui salaliittoon, joka tahtoi kukistaa uuden keisarin. Salaliitto kuitenkin paljastui, ja keisari etsi siihen osallisia tappaakseen heidät. Eulogios oli etsittyjen henkilöiden joukossa.

Pelastaakseen henkensä Eulogios jätti kaiken omaisuutensa ja pakeni köyhäksi maatyöläiseksi naamioituneena takaisin kotikyläänsä. Siellä hän jatkoi entistä kivenhakkaajan työtään. Jumala ei ollut unohtanut hänen aikaisempia hyviä tekojaan, ja Hänen avullaan Eulogios omaksui nopeasti uudestaan aikaisemman pyhän elämäntapansa.

Käydessään seuraavan kerran kylässä abba Daniel kohtasi siellä entisen köyhiä rakastavan Eulogioksen. Daniel kertoi Eulogiokselle oman osuutensa hänen kohtaloonsa. He molemmat itkivät liikutuksesta ja kiittivät Jumalaa, joka oli pelastanut Eulogioksen rikkauden vaaroista. Jumala antoi Eulogiokselle terveyttä ja hän saattoi jatkaa työntekoa ja vieraanvaraisuuttaan lähes 100-vuotiaaksi. Hänen muistopäiväänsä juhlittiin erityisesti Konstantinopolissa Pyhän Mokioksen kirkossa, jossa myös hänen reliikkinsä todennäköisesti olivat.

Abba Daniel kertoi Eulogioksen tarinan oppilaalleen ja kielsi tätä levittämästä sitä edelleen omana elinaikanaan. Oppilas totteli häntä. Vasta ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän kertoi sen muille erämaaisille Jumalan kunniaksi sekä opetukseksi siitä, ettei pidä tavoitella katoavaa mammonaa vaan on etsittävä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa.

Pyhä Pollion oli Pannonian Cibaliksen, nykyisen Vinkovitsin, kirkon päälukija keisari Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alkuvuosina. Kaksi vuotta piispansa Eusebioksen marttyyrikuoleman jälkeen häntä alettiin syyttää siitä, että hän pilkkaa jumalia ja keisareita. Häntä kuulusteltiin Sirmionin, nykyisen Sremska Mitrovitsan, maaherran Probuksen edessä. Kuulustelun aikana hän todisteli kuulijoille, että todella rohkeita ovat ne, jotka kärsimyksistä huolimatta tahtovat pitää Kristuksen käskyt. Kun tuomari kysyi häneltä, mitä nämä käskyt olivat, hän vastasi: “Kristus on opettanut meitä uskomaan yhteen todelliseen Jumalaan. Elääksemme Hänen tahtonsa mukaan meidän on pyrittävä siveyteen, alistuttava hallitsijoiden ja viranomaisten määräyksiin, kunnioitettava vanhempiamme, osoitettava rakkautta ystäviämme kohtaan, annettava anteeksi vihollisillemme ja ennemminkin luovutettava omastamme kuin otettava toisilta.” Vielä Pollion lisäsi, että ne, jotka tämän uskon säilyttääkseen ovat valmiita halveksimaan kuolemaakin, tulevat riemuitsemaan iankaikkisessa valossa ja nauttimaan ikuisista hyvyyksistä, jotka ovat paljon ihanampia kuin mikään katoavainen.

Kieltäydyttyään uhraamasta epäjumalille Pollion ilmoitti olevansa valmis kestämään iloiten mitä tahansa rangaistuksia, joita hänelle määrättäisiin. Probuksen käskystä hänet poltettiin elävältä jonkin matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Hän päätti marttyyrikilvoituksensa kiittäen ja ylistäen Herraa, joka katsoi hyväksi kutsua hänet taivaalliseen isänmaahan.

Maughold¹ oli vaarallinen ja pelätty merirosvo 400-luvulla. Kerran ryöstöretkellä Irlannissa hän sattui tapaamaan siellä pyhän Patrikin (17.3.), joka teki lähetystyötä alueella. Kohtaamisen vaikutuksesta Maughold kääntyi kristityksi. Patrik määräsi hänelle erikoisen katumusharjoituksen rangaistukseksi tämän synneistä. Maugholdin tuli istuttava pieneen nahkaveneeseen (kelttiläisellä kielellä cwrwgl) ilman airoja ja jättäytyä tuulen vietäväksi.

Maughold rantautui Manin saarelle. Siellä hän kohtasi kaksi pyhän Patrikin aikaisemmin kastamaa oppilasta, Romuluksen ja Conindruksen. Nämä ottivat Maugholdin ystävällisesti vastaan. Yhdessä nämä kolme miestä ryhtyivät viettämään ankaraa kilvoitteluelämää ja Maughold katui entisiä syntejään. Aikanaan myös Maughold ryhtyi lähetystyöntekijäksi. Paikalliset asukkaat valitsivat hänet piispakseen. Manin saaren piispa pyhä Maughold nukkui kuolonuneen vuoden 498 tienoilla.

¹ Tunnetaan eri kielillä nimillä Macc Cuill, MacCuill, Macaille, Maccaldus, Maccul, Maguil, Maghor, Mawgan. Latinalainen versio nimestä on Machallus.

Vuonna 1594 tai 1595 serbialaiset kapinoivat turkkilaisia sortajiaan vastaan Banatin alueella. Kapinoiden aikana serbit pitivät yllä henkeä kantamalla pyhän Savvan kuvaa. Pyhä Savva (Sava) oli ollut Serbian ensimmäinen arkkipiispa. Rakastettu pyhä oli nukkunut kuolonuneen vuoden 1235 tienoilla ja hänen reliikkejään säilytettiin Mileševon luostarissa.

Kostaakseen serbeille ja kukistaakseen kapinat turkkilaisarmeijan johtaja Sinan Pašša meni suurena perjantaina Mileševon luostariin. Pašša varasti pyhän Savvan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Belgradiin. Siellä reliikit poltettiin huhtikuun 27. päivänä. Tällä tavalla pyhä Savva sai vielä marttyyrin kruununkin vuosisatoja kuolonuneen nukkumisensa jälkeen, ja tapahtumalle vakiintui oma muistopäivänsä.

Pyhä Simeon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Joidenkin laskelmien mukaan hän oli Vapahtajan syntymän aikoihin kymmenvuotias ja toiset puolestaan mainitsevat hänen olleen hieman yli 20-vuotias. Simeon oli yksi pyhän Joosef Kihlaajan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Salomen neljästä pojasta. Koska Joosef kihlasi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, Simeonia alettiin sittemmin kutsua ”Herran veljeksi” juutalaisen tavan mukaan.

Vapahtajan taivaaseen astumisen jälkeen Simeonin veli apostoli Jaakob (23.10.) valittiin Jerusalemin ensimmäiseksi piispaksi. Jaakob kuitenkin kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Apostolit ja Herran sukulaiset kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Simeon valittiin yksimielisesti Jerusalemin piispanistuimelle, ja näin hänestä tuli kaupungin järjestyksessä toinen piispa. Aika oli erittäin levotonta, sillä juutalaiset pyrkivät vapautumaan roomalaisvallasta. Myös Jerusalemin kristittyjä kuoli roomalaisen prokuraattori Gessius Floruksen järjestämässä verilöylyssä. Juutalaisten kapinointi roomalaisvaltaa vastaan johti siihen, että vuonna 66 roomalaiset aloittivat sotatoimet Jerusalemia vastaan. Alussa heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi joukkoja kaupungin valloittamiseen. Simeon muisti Herran sanat: ” Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin.” (Luuk. 21:20–21.) Profeetallisten sanojen innoittamat kristityt pakenivat kaupungista Pellaan, nykyisen Jordanian alueelle. Vuonna 70 roomalaiset valloittivat ja hävittivät Jerusalemin ja sen loisteliaan temppelin. Sen jälkeen kristittyjä alkoi palata kaupunkiin.

Piispa Simeon levitti evankeliumin valoa kaikkialle ympärilleen opastaen sekä juutalaisia että pakanoita Kristuksen tuntemiseen. Kerrotaan myös, että jumalallisen kiivauden vallassa hän hävitti eräitä epäjumalanpalvontapaikkoja. Simeonin aikana kirkko kukoisti, ja monet juutalaiset kääntyivät kristityiksi nähtyään ihmeet, joita Simeonin rukousten kautta tapahtui. Myös Jerusalemin kohtalo ja temppelin hävitys sai monet juutalaiset kiinnostumaan kristittyjen sanomasta uudella tavalla.

Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja Simeon joutui kärsimään paljon. Vuoden 82 tienoilla hänet tuomittiin juomaan uutetta, joka oli valmistettu skorpionien ja käärmeiden myrkystä. Jumalallinen varjelus kuitenkin suojeli Simeonia, ja hän selvisi myrkystä vahingoittumattomana.

Oltuaan Jerusalemin piispana yli neljäkymmentä vuotta Simeon joutui keisari Trajanuksen (98–117) vainon uhriksi. Trajanus oli määrännyt vainojen toimeenpanijaksi konsuli Atticuksen. Toimet kohdistuivat kristittyjen lisäksi myös juutalaisiin, sillä nämä olivat kapinoineet Roomaa vastaan. Eräät harhaoppiset, joiden väärän opetuksen Simeon oli paljastanut, ilmiantoivat hänet Atticukselle.

Konsuli pidätytti Simeonin. Hän antoi sotilaidensa kiduttaa piispaa, joka oli tuolloin yli satavuotias, kenties jopa 120 vuoden ikäinen. Iäkkään Simeonin kestävyys yllätti kaikki ja teki vaikutuksen myös Atticukseen. Tästä huolimatta hän lopulta määräsi Simeonin ristiinnaulittavaksi. Simeon otti tuomion vastaan iloiten: ristinkuolemalla hän saisi seurata Vapahtajansa esimerkkiä. Pyhä Simeon sai Herralta marttyyrien kruunun vuosien 98–107 tienoilla.

Pyhä Simeon kuuluu Herran 70 apostolin joukkoon. Häntä on yleensä pidetty eri henkilönä kuin pyhä apostoli Simon ”Kiivailija” (Selootti), joka tunnetaan myös lisänimellä Kananeus¹ ja jonka muistopäivää vietetään 10.5.