30.9.2020

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

p. Gregorios Armenialainen, Armenian valontuoja (+ 328 tai 332)

m:t Ripsimia ja Gaiana sekä heidän toverinsa (+ n. 300)

Epistola
1. Kor. 16:13–24 (Gregorios)
Ef. 5:25–33

1. Kor. 16:13–24

13 Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. 14 Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin! 15 Minulla on teille pyyntö, veljet. Niin kuin tiedätte, Stefanas ja hänen perheväkensä ovat ensi hedelmä työstämme Akhaiassa, ja he ovat antautuneet palvelemaan pyhiä. 16 Olkaa te puolestanne kuuliaisia heille ja kaikille, jotka työskentelevät ja näkevät vaivaa yhdessä heidän kanssaan. 17 Olen iloinen siitä, että Stefanas, Fortunatus ja Akaikos ovat tulleet tänne. He korvaavat minulle sen, että joudun olemaan erossa teistä. 18 He ovat virkistäneet minua niin kuin teitäkin. Antakaa tunnustus tällaisille miehille! 19 Aasian maakunnan seurakunnat lähettävät teille terveisensä. Myös Aquila ja Prisca ja heidän kodissaan kokoontuva seurakunta lähettävät teille paljon terveisiä Herran nimeen. 20 Terveisiä kaikilta veljiltä. Tervehtikää toisianne pyhällä suudelmalla. 21 Minä, Paavali, kirjoitan tähän tervehdyksen omakätisesti. 22 Jos joku ei rakasta Herraa, hän olkoon kirottu. Maranata! Herramme, tule! 23 Herran Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne. 24 Rakkaat terveiseni teille kaikille, te Kristuksen Jeesuksen omat.

Ef. 5:25–33

25 Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta 26 pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla 27 voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. 28 Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. 29 Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, 30 omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. 31 "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." 32 Tämä on suuri salaisuus minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. 33 Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.

Matt. 24:42–47 (Pyhä Gregorios Armenialainen, Armenian valontuoja (+ 328 tai 332))
Luuk. 5:33–39
Matt. 24:42–47

42 "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herran­ne tulee. 43 Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtau­tua taloonsa. 44 Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista. 45 "Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan? 46 Autuas se palvelija, jonka hänen herransa palatessaan tapaa näin tekemästä! 47 Totisesti: herra uskoo hänen hoitoonsa koko omaisuutensa.

Luuk. 5:33–39

Siihen aikaan Jeesuksen luo tuli fariseuksia, jotka sanoivat: 33 "Johanneksen opetuslapset paastoavat usein ja pitävät rukouksia, samoin fariseusten opetuslapset, mutta sinun opetuslapsesi syövät ja juovat." 34 Hän vastasi: "Ette kai te voi vaatia häävieraita paastoamaan silloin kun sulhanen vielä on heidän kanssaan? 35 Vielä tulee toinenkin aika. Kun sulhanen on otettu pois, silloin, niinä päivinä he paastoavat." 36 Jeesus esitti heille vielä vertauksen: "Ei kukaan leikkaa uudesta viitasta paikkaa ja ompele sitä vanhaan viittaan. Silloinhan uusi viitta menee pilalle eikä myöskään uudesta kankaasta otettu paikka sovi vanhaan. 37 Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan uusi viini rikkoo leilit, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. 38 Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin. 39 Ei kukaan, joka on juonut vanhaa viiniä, halua uutta. Hänen mielestään vanha on hyvää."

Päivän synaksario

30.9.

Pyhä Ripsimia (Ripsime) eli Roomassa keisari Diocletianuksen aikana (284-305) neitseiden yhteisössä, jonka johtaja oli Gaiana. Kerrotaan, että keisari päätti etsiä itselleen sopivan puolison ja lähetti muotokuvamaalaajan kaupungille maalaamaan kauneimpien nuorten naisten kuvia. Tämä onnistui pääsemään sisään neitsytyhteisöön, ja kun keisari näki muotokuvat, hän valitsi Ripsimian. Kun Ripsimia sai kuulla keisarin aivoituksesta, hän kieltäytyi välittömästi. Kostoa peläten Gaianen yhteisön neidot lähtivät pakoon ja purjehtivat Aleksandriaan.

Neidot asettuivat lopulta Armenian pääkaupungin Valaršapatin lähistölle, jossa he asuivat luolissa Araratvuoren juurella ja elättivät itsensä käsitöillä. Kun keisari Diocletianus sai kuulla, missä Ripsimia oli, hän kirjoitti asiasta Armenian kuninkaalle Trdatille pyytäen tätä tappamaan Gaianan ja lähettämään Ripsimian Roomaan. Trdat tuli uteliaaksi ja kutsutti Ripsimian luokseen. Myös Armenian kuningas mieltyi neidon kauneuteen ja yritti ottaa hänet syleilyynsä, mutta neito halveksi kuninkaan suosionosoituksia ja tyrkkäsi hänet maahan. Gaiana oli paikalla ja rohkaisi Ripsimiaa vastustamaan kuninkaan lähentelyä.

Ripsimia heitettiin vankilaan, mutta kun hän pääsi pakenemaan, kuningas Trdat haetutti hänet takaisin ja määräsi Gaianan hampaat hakattavaksi murskaksi kivillä ja Ripsimian paistettavaksi elävältä. Ripsimian kieli revittiin irti, häntä venytettiin kiskomalla häntä eri suuntiin, hänen kylkiään korvennettiin soihduin, vatsaansa painettiin piikkejä, silmänsä kaivettiin irti ja lopulta hänet leikeltiin palasiksi. Näin hän pääsi kohtaamaan taivaallisen sulhasensa, jolle hän oli varjellut neitsyytensä loppuun saakka.

Kun yhteisön muut neidot tulivat hakemaan Ripsimian pyhiä jäännöksiä, heidät tunnistettiin ja vietiin kidutettaviksi ja sen jälkeen mestattaviksi. Kolmestakymmenestäseitsemästä sisaresta henkiin jäi ainoastaan yksi, joka teki myöhemmin lähetystyötä Georgiassa.[1]

Tämä tapahtui vuoden 300 tienoilla. Hieman myöhemmin Armenian valistaja Gregorios Valontuoja sai kuninkaan katumaan tekojaan ja rakennuttamaan kirkon pyhien marttyyrien kunniaksi. Ripsimia, Gaiana ja heidän toverinsa olivat Armenian ensimmäiset marttyyrit, ja siksi he ovat olleet Armeniassa suuresti kunnioitettuja. Lännen kirkossa heidän muistopäivänsä on 29.9.


[1] Eräät armenialaiset kirjoittajat samastavat kyseisen sisaren pyhään Nina Georgialaiseen (14.1.).

Pyhä Gregorios (Grigor) syntyi vuoden 240 tienoilla. Hänen isänsä oli parthialainen Anak, joka murhasi Armenian kuninkaan Khosrov I:n ja menehtyi paetessaan murhan kostajia. Hänen perheestään jäi eloon vain kaksi poikaa. Heidät vietiin Kappadokian Kesareaan, jossa muuan kristitty nainen antoi näkemänsä näyn perusteella toisen nimeksi Gregorios. Hänet kastettiin ja hän alkoi perehtyä kristinuskoon.

Gregorios sai korkeatasoisen koulutuksen ja monipuolisen sivistyksen. Hän meni naimisiin armenialaisen Mariamin kanssa, sai kaksi lasta ja eli tavallista maallikon elämää. Hän työskenteli murhatun kuninkaan Khosrovin pojan Trdatin (latinaksi Tiridatus) alaisuudessa, joka oli Kesareassa jouduttuaan Persian kuninkaan karkottamaksi. Trdat ei kuitenkaan tiennyt Gregorioksen taustaa.

Jonkin ajan kuluttua roomalaiset auttoivat Trdatia nousemaan Armenian kuninkaaksi kiitollisina tämän Rooman valtakunnalle tekemistä palveluksista. Trdat alkoi heti osoittaa kiivasta intoa epäjumalanpalveluksen puolesta. Hän antoi pian pidättää häntä vuosikausia palvelleen Gregorioksen syytettynä kristinuskon levittämisestä. Gregorios kieltäytyi uhraamasta valtiollisille jumalille ja joutui kidutettavaksi. Kun kuningas Trdat sai vielä tietää Gregorioksen olevan Khosrovin murhaajan poika, hän määräsi tälle erityisen julman kidutuksen. Gregorios sidottiin telineeseen ja häntä ruoskittiin päiväkausia, hänen jalkojaan kiristettiin ruuvipenkissä, hänen päänsä työnnettiin tuhkasäkkiin, hänet pakotettiin juoksemaan nauloja jalkapohjissaan, hänen luitaan rikottiin ja hänen iholleen kaadettiin sulaa lyijyä. Gregorios kesti hiljaa kaikki kidutukset pukeutuneena Kristuksen kukistumattoman uskon haarniskaan ja kiittäen Jumalaa siitä, että sai kärsiä Hänen nimensä tähden.

Lopulta Gregorios vietiin kukkulalle lähellä Araratin vuorta ja heitettiin syvään kuiluun, jossa oli ruumiita, myrkyllisiä jätteitä ja käärmeitä. Pyhä Gregorios oli kuilussa 15 vuotta kärsien hiljaa ja pitäen toivonsa Jumalassa. Muuan leski kävi uskollisesti tuomassa hänelle ruokaa kaikkien näiden vuosien ajan.

Gregorioksen viruessa kuilussa kuningas Trdat jatkoi kristittyjen vainoa surmauttaen muun muassa pyhän Ripsimian, kunnes joutui tuskallisen sairauden kouriin, joka sai hänet menettämään järkensä ja elämään eläinten lailla. Kuninkaan sisar näki näyn, jonka mukaan ainoastaan Gregorioksen rukous voisi parantaa kuninkaan. Kun Gregoriosta mentiin hakemaan, hän kaikkien yllätykseksi nousi kuilusta hyväkuntoisena. Takaisin auringon valoon päässyt Kristuksen sankari paransi kuninkaan karkottamalla tätä vaivanneen hengen.

Gregorios vetosi kuninkaaseen, että tämä antaisi kastaa itsensä pelastuakseen ikuiselta rangaistukselta, joka olisi paljon hirvittävämpi kuin hänen maan päällä kokemansa sairaus. Kuningas Trdat otti Gregorioksen uskon vastaan. Hänet kastettiin Eufratvirran alkulähteillä yhdessä ylimysten ja kansanjoukon kanssa. Kuningas Trdat julisti kristinuskon Armenian valtionuskonnoksi vuonna 301. Ristiinnaulitun ja hänen vainottujen seuraajiensa uskolle annettiin ensimmäistä kertaa virallinen asema maallisessa valtakunnassa.

Parantumisihmeen jälkeen Gregorios paastosi 70 vuorokautta etsien hengellistä voimaa tulevia haasteita varten. Hän vieraili vuonna 302 Kesareassa, jossa piispa Leontios vihki hänet Armenian piispaksi. Gregorios alkoi kiertää ympäri Armeniaa julistamassa evankeliumia. Pakanatemppeleitä hävittivät sekä kuninkaan sotilaat että kasteen ottaneet vanhan uskonnon papit, joista Gregorios vihki kirkolle papistoa. Muun muassa Aštišatin tulenpalvojien temppeli muutettiin kirkoksi. Kuningas Trdat auttoi omin käsin rakentamaan kirkon pyhän Ripsimian ja muiden marttyyrien kunniaksi. Armenian kirkon keskuspaikaksi muodostui kuitenkin maan tuolloinen pääkaupunki Etšmiadzin Jerevanin lähellä. Sen katedraali rakennettiin paikkaan, johon Gregorios näki näyssä Kristuksen astuvan alas. Kuningas Trdat oli mukana kantamassa rakennustyömaalle kivenlohkareita.

Uusi usko levisi ennennäkemätöntä vauhtia. Pyhän Gregorioksen elämäkerran kirjoittaja mainitsee lukemiksi jopa ”neljä miljoonaa kastettua seitsemässä päivässä”. Kirkolle valittiin johtajia entisten vainottujen joukosta, ja maassa oli pian ”400 piispaa ja lukemattomia pappeja”. Kirkkoja oli pian kautta koko vuoristoisen maan, jonka rinteillä ja laaksoissa alkoivat nyt kaikua psalmit ja hengelliset ylistyslaulut.

Levitettyään Kristuksen rauhaa koko Armeniaan sekä Georgian alueelle Gregorios vetäytyi elämänsä loppupuolella Armenian vuorille, jossa hän eli erakkoyhteisön kanssa äärimmäisen askeettisesti. Uskovaisten turvaksi hän nimitti Armenian kirkon johtoon oman poikansa Aristakesin, joka oli isänsä arvoinen Kristuksen lauman paimen.

Pyhä Gregorios siirtyi vuonna 328 (tai 332) rauhallisesti iankaikkiseen iloon Pyhän Kolminaisuuden valkeuteen, jonka säteillä hän oli valaissut koko kansansa. Armenian Valontuoja haudattiin Thortaniin, ja haudan lähelle rakennettiin luostari. Hänen pyhäinjäännöksiään vietiin myöhemmin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen takaisin Armeniaan. Osa siirrettiin ikonoklasmin aikana Napoliin, josta ne palautettiin vuonna 2001 Jerevaniin Armenian kirkon 1700-vuotisjuhlan kunniaksi.

Syyskuun 30. päivä on Gregorioksen pyhäinjäännösten Thortaniin siirron päivä. Armenian kirkolla on omat juhlansa myös Gregorioksen syntymän, kidutusten, kuiluun syöksemisen, kuilusta nousemisen ja pyhäinjäännösten löytymisen kunniaksi. Gregorioksen oikea käsi on kirjaimellisesti johtanut Armenian kirkkoa läpi historian, sillä kyseinen reliikki on kirkon johtajan eli katolikoksen merkki ja tunnus.

Pyhän Gregorios Valontuojan ajan jälkeen Armenian kirkko joutui taistelemaan monenlaisia vaikeuksia vastaan. Mazdalaisuuden[1] harjoittajat osoittivat vihamielisyyttä kristittyjä kohtaan, ja pakanallisten tapojen kitkeminen osoittautui hitaaksi ja vaikeaksi.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana piispoilta ei vaadittu naimattomuutta, ja siksi pyhää Gregoriosta seurasivat Armenian kirkon johtajana hänen omat jälkeläisensä. Kappadokian Kesareasta lähtöisin olevina he tekivät parhaansa saadakseen luotua hedelmällisen yhdistelmän armenialaisten kansallisista ominaispiirteistä ja kristillis-hellenistisestä kulttuurista. Tämä oli myös omiaan auttamaan Armenian vapautumista Persian ylivallasta. Gregorioksen jälkeläisten yritykset synnyttää alueella kristillisten ihanteiden mukaista elämää johtivat kuitenkin toistuvasti vaikeuksiin, sillä kuninkaat ja ylimykset olivat tottuneet monenkirjavaan kohtuuttomuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Heidän irstailuaan paheksui kansakin.

Pyhä Aristakes, Gregorios Valontuojan nuorin poika, syntyi vuonna 270. Hän omistautui erakkoelämälle, kunnes hänen isänsä ja kuningas Trdat pyysivät häntä auttamaan veljeään Verthanesta lähetystyössä. Pyhä Gregorios vihki poikansa Aristakesin ensin papiksi ja myöhemmin piispaksi. Aristakes oli isänsä ja kuningas Trdatin mukana vierailulla Roomassa keisari Konstantinus Suuren luona. Matkan jälkeen pyhä Gregorios vetäytyi vuoriston rauhaan ja Aristakesista tuli hänen seuraajansa Armenian kirkon katolikoksen tehtävään vuosiksi 320-327. Aristakes osallistui Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325. Hän kuoli Sofenan kuvernöörin Arcelauksen määräyksestä nuhdeltuaan tämän hillitöntä elämäntapaa.

Aristakesin veli Verthanes nousi kirkon johtoon seuraavana vuonna pyhän Gregorioksen kuoleman jälkeen. Hän oli innokas sielujen paimen ja väsymätön evankeliumin julistaja. Kun Verthanes nuhteli kuningatarta tämän moraalittomuuden johdosta, hänen kannoilleen lähetettiin murhaajia, joiden käsistä hän kuitenkin pelastui ihmeellisesti; lopulta murhamiehetkin kääntyivät kristityiksi. Pyhä Verthanes kuoli rauhassa vuonna 342.

Verthanesin nuorin poika pyhä Hussik syntyi Kesareassa vuonna 304. Hän tuli Armeniaan isänsä ja setänsä pyhän Aristakesin mukana. Hussik vetäytyi yksinäisyyteen omistautuakseen rukouselämälle. Jumala antoi hänelle useita profeetallisia näkyjä kirkon ja hänen sukunsa tulevaisuudesta. Pyhä Hussik seurasi isäänsä katolikokseksi vuonna 342 ja asettui heti kuningas Tirania vastaan otettuaan asiakseen puuttua hovissa vallitsevaan moraalittomuuteen. Eräänä juhlapäivänä hän kielsi kuningasta astumasta jalallaan kirkkoon, minkä johdosta hänet otettiin saman tien kiinni ja hakattiin kuoliaaksi vuonna 347.

Tämän jälkeen kuningas alkoi valita itse patriarkkoja saadakseen kirkon johtoon henkilöitä, jotka olisivat moraalikysymyksissä välinpitämättömämpiä. Hänen seuraajansa kuningas Aršak kuitenkin palautti kirkon johtajuuden pyhän Gregorioksen perillisille. Hän ilmoitti valitsevansa katolikokseksi Nerseksen, joka oli pyhän Hussikin pojanpoika ja kuningas Tiranin jälkeläinen. Myös Nerses oli kasvatettu Kesareassa kreikkalaisen kristillisen kulttuurin ja sikäläisen kilvoituselämän vaikutuspiirissä. Hän oli mennyt naimisiin prinsessa Sanduhtin kanssa ja tämän kuoltua palvellut Armenian kuninkaan Aršakin hovissa kamariherrana. Nerses kieltäytyi kunniasta, mutta kun kansa vaati häntä tehtävään yksimielisesti, hän ei voinut enää kieltäytyä. Hänet vihittiin Armenian kirkon johtajaksi vuonna 353.

Katolikoksena pyhä Nerses Suuri teki kaiken voitavansa saadakseen maassa aikaan perinpohjaisen hengellisen ja moraalisen uudistumisen. Hänen erityinen tavoitteensa oli tuoda kristinuskon sanoma lähemmäksi kansaa. Hän kutsui koolle ensimmäisen kansallisen kirkolliskokouksen, joka kokoontui hänen patriarkaattinsa keskukseen Aštišatiin. Nerses julisti laittomiksi taikauskoiset tavat ja pakanalliset menot, otti käytäntöön jumalanpalveluselämää, paastopäiviä, avioliittoa ja avioelämää koskevia kanonisia sääntöjä, perusti oppilaitoksia papiston kouluttamiseksi, vihki paljon papistoa, perusti seurakuntia ja luostareita sekä lähetti munkkeja julistamaan evankeliumia kansan parissa. Pyhän Nerseksen johdolla kirkko otti itselleen aktiivisemman roolin yhteiskunnallisissa asioissa. Armeniaan nousi ensimmäisen kerran historiassa kokonainen hyväntekeväisyyslaitosten ketju: hoitokoteja köyhille, orpokoteja, sairaaloita ja asuinpaikkoja lepraa sairastaville.

Pyhä Nerses Suuri lähetti keisarin luokse Konstantinopoliin useita kertoja lähetystöjä, mutta oman kuninkaan kanssa suhteet huononivat nopeasti. Kun kuningas Aršak kieltäytyi lykkäämästä kuolemantuomiota, jonka hän oli epäoikeudenmukaisesti langettanut veljenpojalleen, Nerses erotti hänet kirkon yhteydestä ja joutui seurauksena itse väistymään tehtävistään aina siihen saakka kunnes Aršak kuoli persialaisten käsissä. Nerses palasi Edessan kaupungista ja nousi takaisin katolikoksen istuimelle vuonna 367 Pap-nimisen lapsikuninkaan hallitusaikana. Nerses toimi lapsikuninkaan holhoojana ja jatkoi paimenen työtään. Mutta kun uusi kuningas varttui, hänkin alkoi viettää yhtä turmeltunutta elämää kuin edeltäjänsä ja oli täysin kuuro pyhän katolikoksen vastaväitteille. Lopulta Nerses kielsi häntä astumasta kirkkoon. Kuningas kosti antamalla myrkyttää pyhän Nerseksen juhlapöydässä vuonna 373.

Kuningas Pap ja hänen seuraajansa olivat vastuuttomia ja toimivat kirkkoa kohtaan häikäilemättömästi valiten itselleen mieluisia patriarkkoja. Lopulta koko Armenian valtakunta jaettiin Rooman ja Persian kesken. Pyhän Gregorioksen jälkeläisistä katolikokseksi vihittiin 300-luvun lopulla vielä pyhä Sahak, jonka muistopäivä on 9. syyskuuta.


[1] Persian zarathustralaista uskontoa kutsutaan mazdalaisuudeksi sen ylimmän Jumalan Ahura-Mazdan mukaan.

Venäjän kirkon ensimmäinen metropoliitta pyhä Mikael oli kansallisuudeltaan syyrialainen, toisten lähteiden mukaan bulgaari tai serbi. Hän tuli vuonna 989 Korsunista[1] muiden pappien kanssa pyhän ruhtinas Vladimirin (15.7.) luo, joka oli vähän aiemmin (vuonna 988) ottanut kasteen. Venäjän kirkon ensimmäisen metropoliitan osaksi tuli vaikea mutta antoisa tehtävä. Hän kulki vasta kristinuskoon kääntyneellä Venäjällä saarnaamassa evankeliumia, kastamassa ja opettamassa vastakääntyneitä ja perustamassa kirkkoja. Pyhä Mikael oli viisas ja hiljainen, mutta ankara esipaimen. Hän kuoli vuonna 992 ja hänet haudattiin Kiovaan Jumalanäidille pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Kiovan luolaluostariin.


[1] Korsun eli Taurian Hersones oli Krimillä nykyisen Sevastopolin kaupungin lähellä sijaitseva kreikkalaissiirtokunta, josta on nykyisin jäljellä rauniot.

Pyhittäjä Grigori syntyi Galitšin kaupungissa Kostroman alueella. Hänen vanhempansa olivat rikkaita mutta hurskaita pajareita, jotka ruokkivat poikaansa jumalallisten kirjoitusten opetuksilla. Jo nuorena hän tunsi kutsumuksekseen lähteä Jumalan rakkauden tähden kulkemaan kapeaa ja tuskien täyttämää tietä. Vanhempiensa kuoltua hän oli vapaa toteuttamaan aikomuksensa. Hän päästi orjansa vapaiksi, antoi heille maata ja omaisuutta, jakoi rahat köyhille ja lähti itse ilman mitään varoja Galitšinjärven lähellä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän luostariin. Siellä hän omistautui kokonaan Kristukselle, kielsi oman tahtonsa ja palveli nöyrästi veljiä viettäen yöt ja päivät rukouksessa. Luostarin isät pitivät häntä lähes enkelinä.

Niin kuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:14), niin ei Grigorin hyveellinen elämäkään jäänyt huomaamatta. Hänet katsottiin otolliseksi saamaan pappisvihkimys ja nimitettiin aikanaan luostarin igumeniksi. Grigori ei ylpistynyt korkeasta virastaan. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin vilpittömän rakastavasti ja otti kaikki luokseen tulijat iloiten vastaan. Kaikki ylistivät häntä, ja ruhtinaat ja ylimykset kunnioittivat häntä. Tämä alkoi kiusata pyhittäjää. Hän tunsi, että ihmisiltä tuleva kunnia sitoo häntä maailmaan, josta hän oli luopunut munkiksi vihittäessä. Hän rukoili Herraa antamaan hänelle ymmärrystä ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Rostoviin. Siellä Grigorin kilvoitukset ja hyveet huomattiin pian, ja Vapahtajan luostarin munkit pyysivät arkkipiispa Dionisia määräämään hänet luostarinsa arkkimandriitaksi. Kahden vuoden ajan Grigori johti luostaria, mutta maine ja kunnia seurasivat häntä ja pakottivat hänet vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa. Kuultuaan pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisesta (1.6.) ja tämän perustamasta Jumalanäidin suojeluksen luostarista hän meni sinne ja asettui asumaan pyhittäjän hänelle osoittamaan keljaan pääluostarin ulkopuolelle. Siellä hän eli kuuliaisena pyhittäjä Dionisille. Keskinäinen rakkaus liitti pian nämä kaksi kilvoittelijaa toisiinsa, niin että heillä tuntui olevan vain yksi tahto. Jonkin ajan kuluttua Grigori kertoi Dionisille toiveestaan mennä erämaahan palvelemaan Herraa yksinäisyydessä. Pyhittäjän siunauksella hän lähti kohti itää ja saapui Jumalan johdattamana Pelšmajoelle. Siellä hän tunsi löytäneensä etsimänsä ja iloitsi ja riemuitsi hengessään. Hän pystytti ristin ja rukoili Jumalaa ja Jumalanäitiä, että he auttaisivat häntä rakentamaan paikalle luostarin.

Pyhittäjä ryhtyi itse omin käsin raivaamaan tulevan luostarin paikkaa ja valmistamaan hirsiä. Kun hänen luokseen tuli veljiä, hän meni Rostoviin pyytämään arkkipiispa Jefremiltä siunauksen luostarin rakentamiselle. Esipaimen opetti häntä ja kehotti häntä perustamaan kinobian apostolien opetuksen mukaan: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32)

Grigori alkoi Jumalan avulla rakentaa luostaria Jumalanäidin kunniaksi. Samalla hän enensi kilvoituksiaan, rukoili lakkaamatta ja oli nöyrä ja rakastava kaikkia kohtaan. Hän eli enkelien kaltaista elämää, eikä kukaan veljistä rohjennut vastustaa häntä missään. Iloiten hän kulki tietään kompastelematta, kiinnittäen mielensä taivaallisiin ja varjellen sydämensä himojen kuohunnalta.

Pyhittäjä Grigori seurasi myös isänmaansa elämää ja osallistui sen tapahtumiin. Pelkäämättä hän nuhteli ruhtinas Dimitri Šemjakaa, joka hävitti joukkoineen Vologdan ympäristöä. Luostarissaan hän yhdisti kilvoituksiin laupendentyön. Lisäksi hän jäljensi kirkollisia kirjoja. Pyhittäjä Grigori eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli syyskuun 30. päivänä 1400-luvun puolivälissä. Ennen kuolemaansa hän kehotti veljiä säilyttämään rakkauden ja sielun puhtauden ja pyysi, etteivät he hänen kuolemansa jälkeen osoittaisi kunnioitusta hänen ruumiilleen vaan heittäisivät sen suohon. Hänen kuoltuaan eräs silmäsairaudesta kärsinyt veli parantui kirkossa pyhittäjän arkun ääressä, ja kirkon täytti hyvä tuoksu.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

1.10.2020

Sävelmä
8. säv.

Jumalanäidin suojelus (Pokrova)

p. Romanos Melodos (+ n. 556)

p. Johannes Kukuzeles (+ n. 1341)

p. Gregorios Kuoronjohtaja (+ 1300-l.)

Parimia
  1. 1. Moos. 28:10–17
  2. Hes. 43:27–44:4
  3. Sananl. 9:1–11

(Jumalanäidin suojelus)

1. Moos. 28:10–17

10 Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. 11 Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. 12 Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottui- vat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. 13 Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. 14 Sinun jälkeläisesi tulevat lu- kuisiksi kuin maan tomuhiukkaset, ja sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. 15 Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut." 16 Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: "Herra on toti- sesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä." 17 Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti."

Sananl. 9:1–11

1 Viisaus on rakentanut itselleen talon, seitsenpylväisen rakennuksen. 2 Hän on teuraansa teurastanut, maustanut viinin, kattanut pöydän 3 ja lähettänyt palvelustyttönsä kaupunkiin kuuluttamaan sen kukkuloilta: 4 "Oletko kokematon? Tule silloin tänne!" Ja ymmärtämättömille hän sanoo: 5 "Tulkaa, syökää pöytäni antimia, juokaa viiniä, jonka olen itse maustanut. 6 Jättäkää haihattelu, niin menestytte, kulkekaa vakaasti viisauden tietä." 7 Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen. 8 Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. 9 Neuvo viisasta, ja hän viisastuu yhä, opeta hurskasta, ja hän oppii lisää. 10 Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta. 11 "Minä, viisaus, lisään elinpäiviäsi, kartutan elämäsi vuosia."

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 1:39–49, 56 (Jumalanäidin suojelus)
Luuk. 1:39–49, 56

39 Siihen aikaan Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? 44 Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. 45 Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!" 46 Silloin Maria sanoi:     -- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,     47 minun henkeni riemuitsee Jumalasta,     Vapahtajastani,     48 sillä hän on luonut katseensa vähäiseen     palvelijaansa.     Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua     autuaaksi,     49 sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria     tekoja.     Hänen nimensä on pyhä. 56 Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa.

Epistola
Hepr. 9:1–7; Ap. t. 9:10–19a (Jumalanäiti ja apostoli Ananias)
Ef. 5:33–6:9

Ap. t. 9:10–19a

10 Damaskoksessa oli Ananias-niminen opetuslapsi. Herra puhutteli häntä näyssä: »Ananias!» »Tässä olen, Herra», hän vastasi.11 Herra sanoi: »Mene Suorallekadulle ja kysy Juudaksen talosta Saulia, jota kutsutaan Tarsolaiseksi. Hän rukoilee, 12 ja näyssä hän on nähnyt, että Ananias-niminen mies tulee sisään ja panee kätensä hänen päälleen, jotta hän saisi näkönsä takaisin.» 13 Ananias vastasi: »Herra, minä olen monilta kuullut, kuinka paljon pahaa se mies on Jerusalemissa tehnyt sinun pyhillesi. 14 Tännekin hän on tullut ylipappien valtuuttamana vangitsemaan kaikki, jotka huutavat avuksi sinun nimeäsi.» 15 Mutta Herra sanoi hänelle: »Mene, minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä.16 Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.»

17 Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: »Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut – Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä.» 18 Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin. 19 Ruokaa nautittuaan hän taas voimistui.

Hepr. 9:1–7

1 Ensimmäisellä liitolla oli siis jumalanpalvelusta koskevat säädöksensä ja pyhäkkö täällä maan päällä. 2 Pyhäkkönä oli teltta, jonka etumaisessa huoneessa oli lampunjalka, pöytä ja uhrileivät. Tätä osaa nimitettiin "pyhäksi". 3 Toisen verhon takana oli se teltan osa, josta käytettiin nimeä "kaikkeinpyhin". 4 Siellä oli kultainen suitsutusalttari ja liitonarkku, joka oli kauttaaltaan kullalla päällystetty. Arkussa oli kultainen, mannaa sisältävä astia ja Aaronin sauva, joka puhkesi lehteen, sekä liiton taulut. 5 Arkun päällä olivat kerubit, kirkkauden enkelit, jotka siivillään varjosivat syntien sovituspaikkaa. Kaikkea tätä ei nyt ole tarpeen selittää yksityiskohtaisesti. 6 Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. 7 Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit.

Ef. 5:33–6:9

33 Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään. 6:1 Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen, sillä se on oikein. 2 "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: 3 "jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". 4 Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. 5 Orjat, totelkaa maallisia isäntiänne. Pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin, niin kuin Kristusta. 6 Älkää olko silmänpalvelijoita ja mielistelijöitä, vaan noudattakaa Kristuksen palvelijoina Jumalan tahtoa koko sydämestänne. 7 Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä. 8 Muistakaa, että jokainen, joka tekee hyvää, saa siitä palkan Herralta, olipa hän orja tai vapaa. 9 Ja te isännät, kohdelkaa samoin orjianne älkääkä uhkailko heitä. Tiedättehän, että teillä ja heillä on taivaassa sama isäntä, joka ei tee eroa ihmisten välillä.

Luuk. 10:38–42, 11:27–28; Luuk. 10:16–21 (Jumalanäidin suojelus, karj. Pokrovu)
Luuk. 6:12–19
Luuk. 10:38–42, 11:27–28

38 Siihen aikaan Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. 39 Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. 40 Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." 41 Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. 42 Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." 11:27 Jeesuksen näin puhuessa eräs nainen väkijoukosta sanoi kuuluvalla äänellä: "Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt!" 28 Siihen Jeesus sanoi: "Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä."

Luuk. 6:12–19

Siihen aikaan 12 Jeesus meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa. 13 Päivän koittaessa hän kutsui luokseen opetuslapsensa ja valitsi heistä kaksitoista, jotka nimesi apostoleiksi. 14 Nämä olivat Simon, jolle hän antoi myös nimen Pietari, tämän veli Andreas, Jaakob ja Johannes, Filippus, Bartolomeus, 15 Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Simon, jota kutsuttiin Kiivailijaksi, 16 Juudas Jaakobin poika ja Juudas Iskariot, josta tuli kavaltaja. 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä heidän kanssaan ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki.

Päivän synaksario

1.10.

Jumalanäidin suojeluksen juhla sai alkunsa keisari Leo VI:n aikana (886–912). Pyhä Andreas Houkka (2.10.) näki Konstantinopolin Blahernan kirkossa kokoöisen vigilian aikana näyn, jossa Jumalanäiti astui sisään narteksista ja nousi säteilevänä korkeuksiin Johannes Edelläkävijän ja Johannes Evankelistan saattamana ja enkelien veisatessa. Jumalanäiti laskeutui ambonille ja siirtyi solealle; hän polvistui ja rukoili Poikaansa kristittyjen pelastuksen puolesta. Silloin Andreas meni oppilaansa Epifanioksen luokse ja kysyi, näkeekö hänkin maailman Valtiattaren. ”Kyllä, sinun rukouksiesi avulla näen ja ihmettelen”, vastasi Epifanios. Rukoiltuaan solealla Maria astui alttaritilaan, jonka reliikkiarkussa säilytettiin hänen huntuaan. Hän nosti sen käsivarsilleen, siirtyi kuninkaallisten ovien eteen ja puki hunnun päälleen. Sitten hän levitti hunnun kirkkokansan ylle verhoten sillä heidät kaikki suojelukseensa. Niin kauan kuin huntu oli kansan yllä, hän välitti kirkkokansalle Jumalan armolahjoja. Sitten Jumalansynnyttäjä kohosi hiljaa taivaaseen, ja hänen suojeluksensa muuttui vähitellen näkymättömäksi, mutta hänen armovoimansa ei poistunut.

Tästä näystä sai alkunsa Jumalanäidin suojeluksen juhla, jota rakastetaan erityisesti slaavilaisessa traditiossa. Kreikassa juhlaa vietetään maan toiseen kansallispäivään yhdistettynä 28.10.

Jumalansynnyttäjä suojelee koko Kristuksen kirkkoa, joka on uusi Jerusalem. Kaikkialla ja joka hetki maailman valtiatar verhoaa kristityt salaisesti suojeluksellaan rukoillessaan Poikaansa ja Herraansa maailman pelastuksen puolesta.

Pyhä Ananias (arameaksi Hananja, ’laupias’) kuului Kristuksen seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Kolme vuotta Herran taivaaseenastumisen jälkeen hän oli Damaskoksen seurakunnan johtohahmoja. Hän noudatti Mooseksen lakia hurskaasti, ja kaikki kaupungin juutalaiset kunnioittivat häntä.

Kun Saul oli matkalla Damaskokseen ottamaan kiinni sikäläisiä kristittyjä, jumalallinen kirkkaus ympäröi hänet ja hän menetti näkönsä. Silloin Herra ilmestyi Ananiakselle näyssä ja käski hänen mennä Damaskoksen Suorallekadulle ja etsiä käsiinsä Saul, jota sanottiin Tarsolaiseksi. Ananias epäröi, koska tiesi Saulin maineen kristittyjen vihamiehenä, mutta Jumala ilmoitti valinneensa Saulin omaksi aseekseen. Niin Ananias meni Paavalin luo, asetti kätensä hänen päälleen ja sanoi: ”Saul, veljeni, Herra on lähettänyt minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhällä Hengellä.” Saul sai näkönsä, ja Ananias kastoi Saulin, jota alettiin kutsua myös Paavaliksi.

Myöhemmin apostolit vihkivät Ananiaksen Damaskoksen piispaksi. Hän julisti evankeliumia rohkeasti niin juutalaisille kuin pakanoille vaaroista piittaamatta. Damaskoksen lisäksi hän saarnasi Eleutheropoliksessa, jossa hän paransi monia sairaita, ja paljon kansaa kääntyi kristityiksi. Valtaapitävät alkoivat pitää häntä vaarallisena. Kaupungin kuvernööri Lukianos pidätytti Ananiaksen ja pyysi häntä uhraamaan epäjumalille. Koska Ananias tunnusti järkähtämättä Kristusta, Lukianos määräsi hänet ruoskittavaksi häränjänteillä. Hänen vatsaansa raastettiin ja lihaansa poltettiin palavilla soihduilla. Sitten Ananias vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle kivitettäväksi. Ananias kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja rukoili, että Herra vastaanottaisi hänen sielunsa otollisena uhrina. Niin pyhä Ananias jätti maallisen asumuksensa ja siirtyi Herran valittujen taivaalliseen yhteyteen. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Domninus eli Tessalonikassa keisari Maximianuksen hallitusaikana (286–305). Hän oli kristitystä perheestä ja opetti sanoin ja teoin pelastuksen tietä muillekin kaupunkilaisille. Noihin aikoihin keisari saapui vierailulle Tessalonikaan, jonne hän oli parhaillaan rakennuttamassa palatsia. Hänen korviinsa kantautui, että Domninus julisti Kristusta koko kaupungissa ja tuomitsi epäjumalien palvonnan. Niinpä hän määräsi Domninuksen pidätettäväksi ja kysyi häneltä vihaisesti: ”Kuinka on mahdollista, että vieläpä meidän täällä ollessammekin sinä julkeat julistaa jotain vierasmaalaista jumaluutta ja kieltäydyt uhraamasta isiemme jumalille?”

Mitkään keisarin uhkaukset eivät saaneet Domninusta horjumaan. Kidutustenkaan aikana hän ei lakannut pilkkaamasta tyrannia. Silloin Maximianus käski viedä hänet ulos kaupungista ja rikkoa kaikki hänen luunsa sekä katkaista hänen jalkansa. Domninus ei kuollut heti, vaan eli vielä seitsemän päivää mitään syömättä ja Jumalaa ylistäen, sillä hengessään hän oli jo taivaallisissa majoissa.

Pyhä apostolienvertainen Nina (Nino, muistopäivä 14.1.) saapui Iberiaan eli Georgiaan vuonna 319 ja alkoi valistaa pakanallista kansaa Kristuksen evankeliumin valolla. Hän paransi kuningattaren vaikeasta sairaudesta, minkä jälkeen tämä otti pyhän kasteen. Kuningattaren nimi oli parantajansa tavoin Nina (Nino) ja hänestä tuli harras kristitty. Puolisonsa ihmeellisestä parantumisesta huolimatta kuningas Mirian (265–342) halusi luovuttaa pyhän Ninan kidutettavaksi. Hänen suunnitellessaan teloitusta aurinko pimeni äkisti ja kuningas menetti näkönsä. Hoviväki alkoi kauhuissaan rukoilla pakanallisia jumalia palauttamaan päivänvalon, mutta pimeys syveni entisestään. Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen apua pyhän Ninan saarnaamalta Jumalalta. Pimeys hälveni ja auringonsäteet alkoivat taas loistaa. Tämä tapahtui 6.5.319.

Pyhä Nina paransi kuningas Mirianin sokeudesta, minkä jälkeen tämä seurueineen otti vastaan pyhän kasteen. Vuoteen 324 mennessä kristinusko oli saanut pysyvän jalansijan Georgiassa.

Pyhän Remigiuksen (Remi) vanhemmat olivat hurskaita gallialaisylimyksiä. Remigiuksen äiti oli pyhä Celine, jonka ensimmäisestä pojasta tuli Soissonsin kahdestoista piispa pyhä Principius ja toisesta saman istuimen kolmannentoista piispan isä. Montanus-niminen sokea erakko, joka suri tuon ajan kirkon kehnoa tilaa, sai kolme kertaa nähdä jumalallisen ilmestyksen. Sen perusteella hän kertoi Celinelle, että hän saisi vielä kolmannen pojan, josta tulee frankkien valo ja joka johdattaa tuon valloittajakansan pois epäjumalanpalveluksesta. Tämän profetian jälkeen pyhä Remigius syntyi vuoden 437 tienoilla. Hän alkoi jo lapsuudessaan syventyä maallisiin ja hengellisiin kirjoihin. Vartuttuaan hän vetäytyi pieneen majaan, jossa hän eli hiljaisuudessa kilvoitellen.

Kun Reimsiin tarvittiin uutta piispaa, papisto ja kansa hakivat Remigiuksen ja kantoivat hänet riemusaatossa piispanistuimelle. Remigius oli tuolloin vain 22-vuotias maallikko. Piispaksivihkimisen aikana hänen otsastaan hohti valoa ja ilmassa tuntui suloista taivaallista tuoksua. Remigius oli ulkonäöltään epätavallisen pitkä, arvokas, tyyni ja vaikutti eristäytyvältä. Hänessä yhdistyivät oppineisuus ja nöyryys, sivistyneisyys ja lähimmäisenrakkaus.

Piispa Remigius oli pian Pohjois-Gallian tunnetuimpia hahmoja. Joukoittain ihmisiä kääntyi kristityiksi hänen johdollaan. Remigius perusti uusia seurakuntia ja piispanistuimia. Hän kehotti barbaarijoukkojen hävityksen kohteeksi joutuneita antamaan anteeksi, rakastamaan vihollisiaan ja kaipaamaan omaisuuden sijasta tulevaa maailmaa. Piispan julistusta vahvistivat ihmeet ja tunnusteot. Kun Reimsin kaupunki oli tuhoutua tulipaloon, hän astui itse tulta päin risti kädessään, teki ristinmerkin, ja liekit alkoivat peräytyä sitä mukaa kuin hän asteli eteenpäin. Sairaita parani, pahojen henkien vaivaamia vapautui ja eräs nuori nainen heräsi kuolleista. Pyhä piispa oli sovussa koko luomakunnan kanssa: kun hän oli ruokailemassa, linnut tulivat syömään hänen kädestään.

Aika oli vaikeaa Länsi-Roomalle ja sen kristityille. Ranskan eteläosat olivat areiolaisten goottien ja burgundilaisten vallassa, alemannit valtasivat Reinin rantoja ja pakanalliset frankit hallitsivat pohjoista Galliaa. Silloin Jumalan suunnitelma alkoi toteutua pyhän Remigiuksen kautta. Frankkien hallitsija, viides merovingi-kuningas Klodvig (Clovis) oli vuonna 482 perinyt valtaistuimen vain 15-vuotiaana. Klodvig ihaili kristittyjä munkkeja ja kunnioitti suuresti piispa Remigiusta, joka oli sopiva henkilö opettamaan, miten nuori johtaja voi johtaa viisaasti. Vuonna 493 kuningas Klodvig meni naimisiin kristityn neidon Clotilden (3.6.) kanssa, jolla oli hyvä vaikutus nuoreen hallitsijaan. Kolmen vuoden kuluttua edessä oli suuri Tolbiacin taistelu alemannien armeijaa vastaan, joka oli lukumäärältään ylivoimainen. Clotilde sai miehensä lupaamaan, että hän kääntyisi kristityksi, jos selviäisi taistelusta voittajana. Ja tapahtui, että frankkien pieni armeija sai taistelussa loisteliaan voiton.

Piispa Remigius alkoi opettaa Klodvigille kristinuskon pyhiä salaisuuksia. Jumalan Pojan kärsimyksistä kuullessaan kuningas huudahti: ”Olisinpa ollut siellä frankkeineni, niin olisin kyllä vapauttanut Hänet!” Kahden vuoden kuluttua kaikki frankkien arvohenkilöt kutsuttiin Reimsiin kuninkaan kastejuhlaan. Sen aattona Remigius piti tälle arvovaltaiselle joukolle kovan saarnan, jossa hän julisti rohkeasti väärien jumalien turhuutta ja kristinuskon pyhien salaisuuksien suuruutta. Ihmiset näkivät, kuinka taivaallinen valo alkoi hohtaa kirkossa. Kuningasta kastaessaan Remigius lausui: ”Taivuta alas pääsi, ylpeä Sicamber; ylistä mitä olet polttanut ja polta mitä olet ylistänyt.” Silloin Remigius huomasi, että häneltä puuttuu pyhää öljyä kuninkaan voitelemiseksi, ja alkoi rukoilla Jumalaa, jolloin taivaalta laskeutui valkoinen kyyhkynen mukanaan pieni öljypullo.

Klodvigin jälkeen kastettiin kaksi hänen sisaristaan, kolmetuhatta ylimystä ja sotilasta. Tämä oli käännekohta frankkien kansan kristillistymiselle ja kristillisen Ranskan synnylle. Pyhän Remigiuksen hengellisen ohjauksen alaisuudessa Klodvig toimi kuin toinen Konstantinus tehden parhaansa saadakseen yhdistettyä Gallian eripuraiset kansanosat ja vahvistaakseen kansaansa oikeassa uskossa.

Pyhä Remigius oli piispana 74 vuotta, kauemmin kuin kukaan toinen kirkon historiassa. Hän käännytti niin paljon kansaa, että jätti jälkeensä lähes kokonaan kristityn Ranskan. Koska muualla Euroopassa ei tuohon aikaan ollut kristittyjä kuninkaita, Ranskaa on kutsuttu ”Kirkon vanhimmaksi tyttäreksi”. Vanhetessaan pyhä Remigius menetti näkönsä mutta ei toivoaan: hän sai näkönsä vielä ihmeellisesti takaisin. Toimitettuaan jumalallisen liturgian viimeisen kerran hän nukkui pois rauhassa vuonna 533 täytettyään menestyksekkäästi sen suuren tehtävän, jonka Jumala oli hänelle varannut.

Armon täyttämä pyhä Romanos Melodos syntyi 400-luvulla Syyriassa Emesan (Homs) kaupungissa. Hän palveli kirkkoa diakonina ensin Beirutissa ja asettui vuoden 496 tienoilla Konstantinopoliin. Hänen hyveellinen elämänsä oli loistelias esikuva uskoville. Romanos palveli nuhteettomasti Jumalanäidille pyhitetyssä kirkossa, johon hänet oli nimitetty. Öisin hän rukoili yksin joko kirkossa tai niityillä kaupungin ulkopuolella.

Romanoksen ääni oli kuitenkin heikko. Kerrotaan, että kun hän luki katismapsalmeja Blahernan kirkossa Kristuksen syntymäjuhlan aattopäivänä, hänen lukemisensa oli niin avutonta, että lukijaa oli vaihdettava kesken palveluksen papiston naureskellessa hänelle. Murheen murtama Romanos rukoili aattoiltana Jumalanäidin ikonin edessä. Silloin Jumalanäiti ilmestyi hänelle pidellen kädessään kirjakääröä, jonka hän antoi Romanokselle ja käski häntä syömään sen. Kääröä maistaessaan Romanos tunsi suunsa täyttyvän sanoinkuvaamattomalla makeudella. Romanos nousi ambonille ja alkoi laulaa enkelimäisellä äänellä kontakkia ”Tänä päivänä Neitsyt Yliolennollisen synnyttää…”[1] Näin pyhä Romanos sai samalla kertaa säveltämisen, sanoittamisen ja laulamisen lahjan, joka pysyi hänellä koko hänen loppuikänsä.

Pyhän Hengen innoittamana pyhä Romanos kaunisti useimmat kirkkovuoden juhlat ihastuttavilla veisuilla. Hänen kerrotaan kirjoittaneen yli tuhat kontakkirunoelmaa. Näistä meidän päiviimme on säilynyt 85.[2] Romanos toimi myös laulun opettajana. Jotkut ovat pitäneet myös ensimmäistä Jumalanäidin akatistosta hänen laatimanaan.

Ylistettyään oman aikansa Jumalaa äänellä, jonka oli Häneltä saanut, pyhä diakoni Romanos Melodos nukkui pois vuoden 556 tienoilla. Näin hän liittyi enkelten kuoroon, jota oli saanut edustaa suloisesti jo maan päällä.


[1] Kristuksen syntymäjuhlan kanonissa 6. veisun jälkeen; suomenkielinen versio Rukouskirjan (OKJ, 2000) sivulla 183.

[2] Näistä osa on epäperäisiä. Tutkijoiden arviot varmasti aitojen määrästä ovat vaihdelleet 26:n ja 59:n välillä.

Pyhä Bavo syntyi vuonna 589 Belgian Brabantissa flaamilaiseen ylimysperheeseen. Hän oli nuorena hyvin itsekäs, kärsimätön ja kyltymätön nautintojen rakastaja. Hän myi omat palvelijansa orjiksi ja kävi väkivaltaiseksi. Bavo meni naimisiin sävyisän ja hurskaan neidon kanssa, joka kuitenkin kuoli yllättäen. Silloin Bavo joutui synnintuntoon ja alkoi tuntea syvää elämäntuskaa. Hän lähti Gentin kirkkoon kuullakseen pyhän Amandin (6.2.) julistusta. Amandin saarnan kautta Jumala kosketti Bavon sydäntä. Hän tuli kääntymykseen, ja Amandista tuli hänen ohjaajansa katumuksen tiellä. Amand otti hänet mukaansa lähetysmatkoilleen Flanderiin. Matkoilla he yöpyivät luostareissa, jolloin Bavo sai tarkkailla erilaisten luostarien tapoja. Lopulta Amand vihki hänet munkiksi.

Muutamien vuosien kuluttua Bavo palasi Gentiin ja rakennutti omille mailleen luostarin, jonka yhteyteen hän asettui erakoksi. Rahansa hän jakoi köyhille ja maan luostarille.

Kerran Bavo tapasi entisen palvelijansa, jota oli aikanaan kohdellut kaltoin, ja joutui ankaran katumuksen valtaan. Bavo polvistui hänen eteensä pyytäen anteeksiantoa ja vaati, että mies löisi häntä ja veisi hänet vankilaan. Luostariinsa palatessaan Bavo joutui Paholaisen nostattamien kiusausten ja syyttävien ajatusten kohteeksi. Niitä vastustaakseen Bavo alkoi harjoittaa ylimääräisiä kilvoituksia. Hän kytki jalkoihinsa kahleet kuin rikollinen ja kirkkoon lähtiessään kantoi mukanaan niin suurta kiveä kuin jaksoi.

Pyhä Bavo jätti erakkomajansa ja katosi Gentin metsiin. Lopulta ihmiset saivat tietää hänen asuvan ontossa jalavassa. Bavo eli puun ympärillä kasvaneilla raaoilla villikasveilla ja rukoili kiihkeästi öin ja päivin. Kun Bavon elinpaikka tuli ilmi, hän muutti yhä syvemmälle korpeen, jonne hän rakensi keljan oksista ja savesta. Bavo pelkäsi kuollakseen mainetta ja ihailijoiden suosiota. Hänen henkensä suuntautui taivasta kohti, eikä hän tehnyt minkäänlaisia järjestelyitä ulkonaisia ja maailmallisia asioita varten. Kansa rakasti pyhää askeettia ja löysi hänet pian uudelleen.

Paetakseen mainettaan Bavo hylkäsi erakkomajansa ja palasi Gentiin, pyhän Amandin luostariin. Sieltä hän siirtyi muutaman vuoden kuluttua keljaan, jonka hän kaivoi itselleen maan sisään. Se oli niin kapea ja matala, ettei hän mahtunut oikaisemaan itseään, mutta hänen sielunsa ojentautui siellä Jumalan rakkauden mittaamattomiin korkeuksiin. Kilvoituksessaan pyhä Bavo joutui demonien ankarien hyökkäyksien kohteeksi mutta kesti kaiken kärsivällisesti vankeudessa, jonka oli itselleen valinnut. Kerran Bavon keljan ympärille oli kerääntynyt kansaa saadakseen hänen siunauksensa ja kuullakseen hänen sanojaan. Kun Bavo tuli esiin, he näkivät, että hänet oli kruunattu valoristillä.

Viimeiset kolme vuottaan pyhä Bavo eli luostarissa. Tuntiessaan viimeisten hetkiensä lähestyvän hän kutsui avukseen erään vanhan papin, joka asui yksin erakkona. Bavo hyvästeli ympärilleen kerääntyneet autuaat Jumalan palvelijat ja sanoi lopuksi: ”Kristus itse on läsnä. Nouse, oi sieluni, näyttäytyäksesi Hänen edessään.” Pyhä Bavo nukkui kuolonuneen lokakuun 1. päivänä vuonna 654. Samaan aikaan hän ilmestyi pyhälle Gertrudille (17.3.) pyytäen tätä lähettämään hautaliinoja hautajaisiaan varten.

Keisari Konstantinos VI:n (780–797) ja keisarinna Irenen (797–802) aikana Georgian alue joutui emiiri Aleimin johtamien muslimien haltuun. Emiiri vangitsi Sebastopoliksen seudulla Zobia-nimisen luostarin pyhät kilvoittelijat tahtoen saada heidät tunnustamaan, että islam on oikea uskonto. Igumeni Mikael nuhteli arabien jumalatonta asennetta eikä suostunut kieltämään Kristusta. Hän rohkaisi oppilaitaan kärsimään kuoleman rohkeasti kuoleman voittajan Kristuksen tähden. Munkit syttyivät sellaisen uskon intoon, että ryntäsivät eteenpäin yhtenä rintamana ja taivuttivat kilvan päänsä alas miekan alle. Niin he saivat osakseen vanhurskaiden asuinsijat. Tämän jälkeen muslimit mestasivat igumeni Mikaelin, ja näin koko veljestö pääsi yhdessä rakkaan Herransa luo.

Pyhä Johannes syntyi Illyrian Dyrrakionissa (nykyinen Albanian Dürres) 1200-luvun lopulla. Hänen isänsä kuoli Johanneksen ollessa vielä lapsi. Hänen äitinsä piti huolta, että Johannes sai parhaat mahdolliset opettajat.

Johanneksella oli enkelimäisen kaunis lauluääni, jonka ansiosta hän tuli tunnetuksi jo nuorena. Hänen uransa johti hänet Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli hovin kuoron paras laulaja ja keisarin suosikki. Keisari oli valmis järjestämään hänelle hyvän avioliiton, mutta nuorukaisen sydän oli toisaalla. Hän ajatteli vain, kuinka pääsisi jättämään maailman ja ryhtymään munkiksi. Kun Suuren lavran luostarin igumeni vieraili hovissa, Johannes tunsi tilaisuutensa tulleen. Johannes lähestyi igumenia ja alkoi käydä keskusteluja hänen kanssaan selittämättä, mikä hänen asemansa hovissa tarkkaan ottaen oli. Muutamassa päivässä igumeni vakuuttui hänen luostarikutsumuksestaan, puki hänet munkin pukuun ja otti mukaansa pyhälle Athosvuorelle.

Luostarissa Johanneksen tehtäväksi uskottiin vuohipukkien paimentaminen. Hän vietti koko päivän paimenessa vuorilla samalla rukoillen ja laulaen kirkkoveisuja niin kauniisti, että vuohetkin pysähtyivät kuuntelemaan. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään ihanan laulun lumoamana. Kerran kuitenkin eräs erakkomunkki kuuli hänen laulavan ja kertoi hänestä igumenille. Silloin Johanneksen oli pakko ilmaista, kuka hän oli. Tällä välin keisari oli etsinyt häntä kaikkialta, mutta igumenin pyyntöjen taivuttamana salli lopulta hänen jäädä Athokselle.

Johannes asettui asumaan Lavran lähelle Pyhien ylienkelien skiittaan. Kuusi päivää viikossa hän vietti yksinäisyydessä, mutta sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän meni luostariin laulaakseen kirkossa oikealla kliirossilla saaden näin palvella veljiään. Hänen kaunis veisuunsa oli omiaan kohottamaan munkkien sydämet Jumalan puoleen.

Kerran suuren paaston viidentenä lauantaina, jolloin toimitetaan Jumalanäidin akatistospalvelus, Johannes pani parastaan ylistääkseen Jumalanäitiä hänen ansionsa mukaan. Kun oli vasemmanpuoleisen kuoron vuoro laulaa, Johannes nukahti kevyesti seisaalleen kirkkotuoliinsa. Silloin tapahtui, että Jumalanäiti itse ilmestyi hänelle ja pani hänen käteensä kultarahan sanoen: ”Ole tervehditty, poikani Johannes. Laula minulle ja minä en koskaan jätä sinua.” Johannes hätkähti hereille ja näki hämmästyksekseen kultarahan kädessään. Rahaa säilytettiin sittemmin luostarin kirkossa.

Tämän tapauksen jälkeen pyhä Johannes jatkoi laulamista entistäkin innokkaammin eikä koskaan jäänyt pois paikaltaan oikeanpuoleiselta kliirossilta. Paljosta seisomisesta hän sai pahan säärihaavan, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja paransi hänet sanoen: ”Tästä lähtien olet terve.” Johannes kiitti Jumalanäitiä ja vietti koko loppuelämänsä terveenä katumuksessa, paastossa ja jatkuvassa rukouksessa.

Pyhä Johannes tiesi kuolinpäivänsä etukäteen. Hän keräsi luokseen veljet, pyysi heiltä anteeksi ja käski heidän haudata hänet Pyhien ylienkelien keljamajan alueelle. Hänen sävellyksensä, joista monet ovat säilyneet käsikirjoituksissa, muodostavat merkkipaalun bysanttilaisen musiikin kehityksessä. Pyhän Johannes Kukuzeleksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä. Hänen lähtönsä tästä elämästä lienee kuitenkin tapahtunut ennen vuotta 1341.

Pyhä Gregorios kilvoitteli Athoksen pyhällä vuorella samoihin aikoihin Johannes Kukuzeleksen kanssa. Gregorios lauloi Suuren lavran jumalanpalveluksissa. Kerran teofanian aattopäivän liturgiassa hänen olisi pitänyt veisata tavanomainen Totisesti on kohtuullista, mutta hän alkoikin jumalallisen innoituksen vallassa laulaa: Sinun tähtesi, armoitettu, iloitsevat kaikki luodut.

Palveluksen lopulla Gregorios torkahti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi hänelle kultakolikon lausuen: ”Kuoronjohtaja, ota tämä laulustasi. Paljon kiitoksia!” Kolikkoa säilytetään edelleen luostarissa olevaan Jumalasynnyttäjän ikoniin kiinnitettynä. Elettyään Jumalaa miellyttäen pyhä Gregorios nukkui pois rauhassa. Gregorioksen saamaa ylistysveisua alettiin laulaa Basileios Suuren liturgiassa anaforan aikana.

Pyhittäjä Savva syntyi Tverin ruhtinaskunnassa 1300-luvun lopulla. Rakkaudesta Jumalaan hän vihkiytyi munkiksi eräässä Tverin luostarissa. Munkkiveljet rakastivat ja kunnioittivat Savvaa hänen nöyryytensä ja suurten kilvoitustensa tähden. Hän tuntui heistä kuin Jumalan enkeliltä, ja he valitsivat hänet luostarinsa igumeniksi. Myös seudun pajarit ja muut asukkaat pitivät häntä pyhänä ja sana hänen nöyryydestään ja hyveistään levisi laajalle. Ihmisiltä tuleva kunnia kiusasi pyhittäjä Savvaa ja hän meni joksikin aikaa Athosvuorelle.

Palattuaan takaisin Venäjälle Savva alkoi vaeltaa köyhänä munkkina Novgorodin luostareissa etsien rauhallista kilvoittelupaikkaa. Lopulta hän asettui erakoksi Višerajoen varrelle noin seitsemän kilometrin päähän Novgorodista.

Kerran eräs kaupungin asukas sattui kulkemaan sen paikan ohi, missä Savva kilvoitteli. Päivä oli helteinen, mutta erakko seisoi rukoilemassa eikä hievahtanutkaan, vaikka hänen kasvonsa olivat hyttysten peitossa ja verille syödyt. Hän oli niin uppoutunut rukoukseen, ettei tuntunut huomaavan mitään.

Kun Novgorodin arkkipiispa Johannes kuuli hiippakuntaansa tulleesta erakosta, hän lähetti edustajiaan kysymään, miten tämä oli rohjennut asettua paikalle ilman hänen siunaustaan. Pyhittäjä Savva vastasi, että hän oli vain tahtonut paeta maailmaa eikä suinkaan halunnut elää alueella ilman piispallista siunausta. Pian arkkipiispa lähti itse erämaahan tapaamaan kilvoittelijaa. Matkalla autuas Savva tuli häntä vastaan nukkavieruun viittaan pukeutuneena ja kumarsi nöyrästi maahan piispan edessä. Arkkipiispa siunasi pyhittäjän luullen häntä tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Vasta erakkomajalla pyhä kertoi olevansa syntinen Savva. Esipaimen ihmetteli hänen nöyryyttään. Hän nautti pyhittäjän tarjoaman vaatimattoman aterian ja hyötyi hengellisestä keskustelusta hänen kanssaan.

Kerran kun pyhittäjä oli rakentamassa keljaa, pari rosvoa tuli hänen luokseen pahoissa aikeissa. Nöyriksi tekeytyen he tulivat pyytämään siunausta, mutta pyhittäjä näki heidän kavaluutensa ja sanoi: ”Lapseni, auttakaa minua nostamaan tämä hirsi seinän päälle.” Samalla hän kehotti heitä tarttumaan hirren kapeampaan päähän ja alkoi itse nostaa paksumpaa. Rosvot eivät millään saaneet hirttä nostettua, mutta vanhus nosti Jumalan avulla koko hirren vaivatta seinän päälle. Tämän nähtyään rosvot jättivät pyhittäjän rauhaan.

Pyhittäjä Savvan luokse tuli oppilaita ja hän perusti luostarin Herran taivaaseenastumisen kunniaksi. Itselleen hän pystytti pylvään ja vietti sen päällä koko viikon paastoten ja rukoillen. Lauantaina hän laskeutui pylväästä, osallistui pyhään ehtoolliseen ja ruokaili veljestön kanssa. Pidettyään sielua pelastavaisen opetuspuheen hän nousi jälleen pylvääseen ja kilvoitteli siellä seuraavaan lauantaihin asti. Pylvään päällä eläen hän ohjasi luokseen tulevia pyhiinvaeltajia, sekä munkkeja että maallikoita.

80 vuoden ikäisenä pyhittäjä Savva sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaansa. Hän kutsui munkkiveljet koolle ja antoi heille viimeiset hengelliset ohjeensa kehottaen heitä pysymään ortodoksisessa uskossa, pitämään munkkilupauksensa ja kilvoittelemaan nöyryydessä. Ennen kuolemaansa hän pyysi, etteivät veljet järjestäisi juhlallisia hautajaisia vaan saattaisivat hänen ruumiinsa ilman valmisteluja haudan lepoon. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän nukkui pois rauhassa lokakuun 1. päivänä vuonna 1460.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.