12.5.2021

Sävelmä
5. säv.

Pääsiäisajan päätöspäivä

Herran taivaaseenastumisen aatto

p. Epifanios, Salamiksen arkkipiispa (+ 403)

p. Germanos, Konstantinopolin arkkipiispa (+ 740)

J. V. Snellmanin päivä, suomalaisuuden päivä

Epistola
Hepr. 7:26–8:2 (Germanos)
Ap. t. 18:22–28

Hepr. 7:26–8:2

26 Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. 27 Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. 28 Laki tekee ylipappeja ihmisistä, jotka ovat heikkoja, mutta lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen täydellisyyden. 8:1 Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. 2 Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse.

Ap. t. 18:22–28

Paavali 22 nousi Kesareassa maihin ja jatkoi edelleen Jerusalemiin. Hän tervehti seurakuntaa ja matkasi sitten Antiokiaan. 23 Viivyttyään siellä jonkin aikaa hän lähti taas matkaan, vaelsi Galatian ja edelleen Frygian halki ja rohkaisi kaikkialla opetuslapsia. 24 Efesokseen tuli Apollos, Aleksandriassa syntynyt juutalainen, joka oli etevä puhuja ja tunsi kirjoitukset perin pohjin. 25 Hänelle oli opetettu Herran tie, ja pyhää intoa hehkuen hän julisti sanaa ja opetti tarkoin Jeesuksesta, mutta hän tunsi vain Johanneksen kasteen. 26 Apollos alkoi rohkeasti puhua synagogassa. Kuultuaan hänen julistustaan Priscilla ja Aquila ottivat hänet huostaansa ja perehdyttivät hänet tarkemmin Jumalan tiehen. 27 Kun Apollos sitten halusi lähteä Akhaiaan, veljet kannustivat häntä ja kirjoittivat opetuslapsille, että nämä ottaisivat hänet suopeasti vastaan. Akhaiaan saavuttuaan hän Jumalan armosta oli suureksi avuksi uskoville. 28 Kaikkien kuullen hän vakuuttavasti kumosi juutalaisten väitteet ja osoitti kirjoituksiin vedoten, että Jeesus on Messias.

Matt. 5:14–19 (Pyhä Germanos, Konstantinopolin arkkipiispa (+ 740))
Joh. 12:36–47
Matt. 5:14–19

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Joh. 12:36–47

[Jeesus sanoi:] 36 Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia." Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään. 37 Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. 38 Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:     -- Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima? 39 He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden:     40 -- Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä. 41 Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti. 42 Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. 43 Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama. 44 Jeesus huusi kovalla äänellä: "Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni. 45 Joka näkee minut, näkee lähettäjäni. 46 Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. 47 Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen.

Päivän synaksario

12.5.

Pyhä Epifanios, Salamiksen arkkipiispa, syntyi juutalaiseen perheeseen Eleutheropoliksen seudulla Palestiinassa vuoden 315 tienoilla. Hänen isänsä viljeli maata ja hänen äitinsä oli pellavankehrääjä. Kun isä kuoli pojan ollessa noin kymmenvuotias ja perhe jäi kärsimään puutetta, hurskas ja oppinut juutalainen Trifon otti Epifanioksen kasvatettavakseen ja huolehti hänen äitinsä ja sisarensa elatuksesta. Trifon antoi Epifaniokselle perusteellista opetusta Mooseksen laista ja juutalaisista kirjoituksista. Pystyäkseen tutkimaan pyhiä kirjoituksia Epifanios opetteli nuoruudessaan hepreaa, koptia, syyriaa, kreikkaa ja latinaa, mikä oli jo tuolloin harvinainen saavutus. Trifon oli toivonut voivansa antaa ainoan lapsensa Epifaniokselle vaimoksi, mutta tytär kuoli nuorena, ja kun aika jätti Trifonista, hän antoi koko omaisuutensa perinnöksi Epifaniokselle. Äitinsä kuoltua Epifanios otti sisarensa Kallitropen luokseen asumaan Trifonin taloon.

Eräänä päivänä, kun Epifanios oli ratsain tarkastamassa perimiään tiluksia, hän sattui näkemään, kuinka Lukianos-niminen munkki antoi kerjäläiselle viittansa, jotta tämä voisi myydä sen ja ostaa ruokaa, ja tällöin taivaasta laskeutui hohtavan valkoinen viitta Lukianoksen suojaksi. Tämä lisäsi entisestäänkin Epifanioksen ihailua kristittyjä kohtaan, jota hän oli tuntenut siitä asti, kun eräs kristitty oli pelastanut hänet ihmeellisesti hevosen vauhkoonnuttua. Hän heittäytyi isä Lukianoksen jalkojen juureen ja pyysi saada kasteen ja päästä hänen luostariinsa.

Kun isä Lukianos oli antanut Epifaniokselle ja hänen sisarelleen kristillistä opetusta, piispa kastoi heidät ja he nauttivat pyhän ehtoollisen. Myös Kallitrope halusi mennä luostariin, joten Epifanios luovutti nunnaluostarille tuhat kultarahaa sisarensa elatusta varten, myi kaiken omaisuutensa ja jakoi tuoton köyhille. Itselleen hän jätti vain tietyn summan kirjojen hankkimista varten ja meni Lukianoksen luostariin, missä kymmenen munkkia elätti itsensä kalligrafialla eli käsikirjoitusten kopioinnilla ja koristelulla. Tuloilla luostari avusti köyhiä. Epifanios vihittiin munkiksi 16-vuotiaana.

Luostarissa Epifanios sai ohjaajakseen pyhittäjä Hilarion Suuren (21.10.), jonka esikuvaa ankarassa askeettisessa kilvoittelussa hän noudatti lopun ikäänsä. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa ja joivat vähän vettä. Epifanios tutki Raamattua innokkaasti isä Hilarionin avulla, ja Vanhan testamentin mysteerit ja hahmot saivat Kristuksen opetuksen valossa koko ajan täydemmän merkityksen.

Kerran kun luostarissa ei ollut tippaakaan vettä, koska se täytyi hakea kahdeksan kilometrin päästä, Epifanios muutti viinin vedeksi voidakseen tarjota luostarin vieraille juotavaa. Tämä ihme tuotti hänelle niin paljon mainetta ja kunniaa, että hän pakeni Foinikian Spanydrioniin, jossa hän kilvoitteli ensin erakkona ja sittemmin yhdessä muutamien oppilaiden kanssa, joita kertyi myöhemmin lisää.

Epifanioksen kerrotaan tehneen monia muitakin ihmeitä: hän karkotti demoneja Persian kuninkaan tyttärestä, paransi surkastuneen käden, herätti lapsen kuolleista, sai veden virtaamaan kuivuuden vaivaamasta maasta ja paransi häntä tikarilla uhanneen arabin sokean silmän. Villieläimet tottelivat, kun hän pyysi niitä jättämään heidän puutarhansa vihannekset rauhaan, ja useita ihmisiä syöneen leijonan tarvitsi vain vilkaista Epifaniokseen, kun se jo vaipui kuolleena maahan.[1]

Joidenkin oppilaidensa mielestä Epifanios harjoitti yli voimiensa meneviä kilvoituksia, mutta hän vastasi heille: ”Jumala ei anna meille taivasten valtakuntaa, ellemme me näe vaivaa sen eteen, ja kaikki se, mitä me teemme, ei ole mitään verrattuna kruunuun, jonka haluamme voittaa.” Ruumiilliseen pidättyvyyteen hän lisäsi väsymättömän rukouksen ja opiskelun ja tutustui useimpiin siihen aikaan saatavilla olleisiin kirjoituksiin. Mutta ennen kaikkea hän osasi opettaa ja selittää pyhiä kirjoituksia.

Epifanios tunsi hyvin kreikkalaisen filosofian vaarat monenlaisten harhaoppien lähteenä. Laajasti lukeneena hän omistautui loppuiäkseen puolustamaan oikeaa uskoa kaikenlaisia hyökkäyksiä vastaan. Kerrotaan, että eräs edessalainen filosofi tuli Epifanioksen luostariin keskustellakseen pyhistä kirjoituksista hänen kanssaan. He väittelivät kokonaisen vuoden luomisen mysteeristä Epifanioksen tukeutuessa pyhään Raamattuun ja filosofin vedotessa Hesiodoksen kirjoituksiin. Vaikka totuuden valo oli ilmeinen, filosofi pysyi kannassaan, kunnes näki erään demonin riivaaman henkilön parantuvan Epifanioksen tehdessä kolme ristinmerkkiä hänen edessään lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ristiinnaulitun Pojan, nimessä minä syntinen Epifanios, Herran palvelija, käsken sinun lähteä tästä nuorukaisesta ja olla kiusaamatta häntä enempää.” Riivaaja lähti heti miehestä. Filosofi luopui kaikesta maallisesta viisaudesta ja pyysi saada kasteen, jolloin Hilarion kastoi hänet. Myöhemmin Eleutheropoliksen piispa vihki hänet papiksi.

Kun Epifanioksen maine levisi eikä luostarissa ollut enää kilvoittelurauhaa, hän lähti Jerusalemin kautta Egyptiin, missä hän kohtasi Pafnutioksen, pyhän Antonioksen oppilaan, jolta hän pyysi lupaa saada jäädä asumaan Nitriaan. Pafnutios kehotti häntä perehtymään Nitrian erämaan isien opetuksiin ja sitten menemään Kyprokselle paimentamaan kristittyjen laumaa, levittämään saamiaan opetuksia muillekin ja käännyttämään epäjumalanpalvelijoita. Nitriassa Epifanios perehtyi lukuisten lahkojen ja harhaoppisten ryhmien oppeihin ja kokosi tietoja myöhemmin kirjoittamaansa laajaan tutkielmaan harhaoppeja vastaan. Eräs väärin opettanut mykistyi, kun Epifanios moitti häntä, ja sai puhekykynsä takaisin vasta kun Epifanios oli kolme tuntia opettanut oikeaoppisesti samasta aiheesta ja salli toisen taas puhua. Epifanios oleskeli jonkin aikaa myös Egyptin Ylä-Thebaiksessa, missä hän karkotti demonin nuorukaisesta, ja seitsemän vuotta Bucoliassa, missä hän väitteli erään filosofin kanssa ja paransi tämän pojan sokean silmän, jonka jälkeen filosofi pyysi saada kasteen.

Epifanios tuli kuuluisaksi koko Egyptissä, minkä vuoksi piispat etsivät tilaisuutta vihkiä hänet piispaksi, mutta Epifanios aavisti heidän aikeensa ja palasi kotimaahansa Palestiinaan. Kun hän ei löytänyt sieltä Hilarionia, joka oli muuttanut Kyprokselle, hän lähti omaan luostariinsa Spanydrioniin, jonka uudeksi johtajaksi hän oli lähtiessään asettanut kristityksi kääntyneen edessalaisfilosofin. Luostari oli tällä välin saanut koko joukon uusia kilvoittelijoita.

Koko Foinikiaa vaivasi kuivuus, ja veljestö pyysi Epifaniosta rukoilemaan sadetta. Hän lähetti toiset syömään ja polvistui keljaansa rukoilemaan. Vielä saman aterian aikana koko Foinikiassa alkoi sataa kaatamalla, mistä kaikki kiittivät Herraa. Kolmen päivän kuluttua häntä pyydettiin jo rukoilemaan sateen loppumista, minkä jälkeen sade lakkasi. Häntä kunnioittavien vieraiden virta häiritsi kuitenkin Epifanioksen kilvoittelua, minkä vuoksi hän halusi lähteä luostarista. Samaan aikaan seudun piispat päättivät vihkiä hänet piispaksi ja lähettivät Polybios-nimisen munkin noutamaan häntä kieltäen kuitenkaan sanomasta syytä. Epifanios tiesi sen sanomattakin ja kehotti Polybiosta jäämään luostariin. Piispat saisivat etsiä jonkun toisen piispaehdokkaan. Jumalan tahdosta Epifanios päätti lähteä Jerusalemin kautta Kyprokselle. Yöllä hän otti mukaansa oppilaansa Johanneksen ja Polybioksen. He menivät ensin Jerusalemiin saadakseen kunnioittaa kunniallista ja eläväksitekevää ristiä.

Jerusalemista kolmikko matkusti Kyprokselle, jossa he viipyivät kaksi kuukautta Hilarionin luostarissa. Hilarion kehotti Epifaniosta menemään Salamikseen ja varoitti, että Epifanios joutuisi merihätään, jos yrittäisi lähteä pois saarelta. Epifanios halusi pysyä kaukana Salamiksesta, koska tiesi joutuvansa siellä piispaksi. Hän meni seurueineen satamaan, josta yksi laiva oli lähdössä Salamikseen ja toinen Palestiinan Gazaan. He nousivat Gazaan menevään laivaan, mutta merellä nousi rajuilma, joka oli vähällä pirstoa laivan. Neljäntenä epätoivoisena myrskypäivänä laivan oli pakko laskea maihin Salamiksessa, missä matkustajat kaatuivat uupuneina maahan.

Salamiksen piispa oli kuollut, ja Jumala ilmoitti Pappos-nimiselle paljon kärsineelle ja 58 vuotta piispana palvelleelle vanhukselle, että Epifanios oli heidän etsimänsä piispaehdokas. Epifanios löytyi torilta ja vietiin kirkkoon. Hänet saatettiin heti paikalla alttariin ja vihittiin diakoniksi, seuraavana päivänä papiksi ja sitä seuraavana Salamiksen (silloinen Konstantia) arkkipiispaksi. Epifanios katsoi olevansa arvoton tehtävään ja oli niin onneton piispuuden taakasta, että itki ja valitti lohduttomasti.

Epifanios hallitsi hiippakuntaansa esimerkillisesti kymmenien vuosien ajan ja vahvisti oikeaa uskoa niin Kyproksella kuin koko maailmassakin. Lukuisat ihmeet todistivat hänen hyveistään ja isällisestä rakkaudestaan laumaansa kohtaan. Hän järjesti kansalle viljaa nälänhädän aikana. Hänen huolenpitoaan köyhistä kuvaillaan rajattomaksi, ja monet ihmiset antoivat hänelle rahaa jaettavaksi köyhille. Tämä herätti kateutta joissakin papiston jäsenissä. Kun Epifanios lunasti kirkon rahoilla kristityn miehen velkavankeudesta sadan kultarahan velan takia, mihin hänellä piispana oli oikeus, eräs diakoni, joka olisi itse halunnut tulla arkkipiispaksi, syytti häntä kirkon varojen tuhlaamisesta ja yritti pilata hänen maineensa. Epifanios pysyi aina yhtä hyvänsuopana diakonia kohtaan, vaikka tämä rikkoi monin tavoin häntä vastaan, kunnes lopulta Jumala rankaisi diakonia, jonka elämä sai surkean lopun. Diakonin leski antoi omaisuutensa kirkolle, hänet vihittiin diakonissaksi ja Epifanios paransi hänen kymmenen vuotta aikaisemmin halvaantuneen kätensä. Velkavankeudesta vapautunut kristitty korvasi kirkolle koko summan ja ylikin ja palveli kirkkoa lopun ikäänsä.

Aina kun Epifanios toimitti jumalallista liturgiaa, hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan pyhien lahjojen ylle hänen lausuessaan sanoja: ”Ja tee tämä leipä...” Eräänä päivänä Pyhä Henki ei ilmestynyt, ja Jumala ilmaisi syyksi erään diakonin arvottomuuden, jolloin Epifanios pyysi tätä poistumaan alttarista. Kun hän sitten anoi hartaasti Jumalalta, että saisi taas nähdä jumalallisen näyn, Pyhä Henki ilmestyi. Liturgian jälkeen hän puhutteli diakonia, joka tunnusti olleensa edellisenä yönä aviollisessa yhteydessä vaimonsa kanssa. Epifanios puhui papistolle heidän puhtautensa merkityksestä, jotta he eivät toimittaisi jumalallisia mysteerejä arvottomasti, eikä enää vihkinyt avioliitossa olevia miehiä pappeuteen vaan suosi munkkeja, leskiä ja vanhoja miehiä, jotka olivat osoittautuneet pappeuden armon arvoisiksi. Hän valvoi valppaasti papistonsa moraalista puhtautta ja teki piispan palatsistaan luostarin, jossa hän vietti yhteiselämää yli 70 papiston jäsenen kanssa.

Epifanioksen uskollinen oppilas, pappismunkki Johannes, kirjasi kymmenien vuosien ajan hengellisen isänsä ihmeitä muistiin, ja ennen kuolemaansa hän kehotti toista oppilasta Polybiosta jatkamaan tätä työtä ja säilyttämään tiedot jälkipolville. Johanneksen kuoleman jälkeen Epifanios halusi vihkiä Polybioksen papiksi, mutta tämä pelkäsi pappeuden suurta vastuuta ja aikoi paeta ennen vihkimistä. Kun he tulivat yhdessä kirkkoon, Epifanios sanoi hänelle: ”Seiso tässä.” Siitä hetkestä alkaen Polybios ei pystynyt liikahtamaan paikaltaan: hänen jalkansa olivat ikään kuin naulatut kiinni lattiaan. Niillä sijoillaan Polybios vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi.

Eräs jerusalemilainen diakoni tuli kertomaan Epifaniokselle, että Jerusalemin piispa Johannes II (386–417) on rahanahne eikä käytä kirkon varoja köyhistä huolehtimiseen. Epifanios tunsi Johanneksen niiltä ajoilta, jolloin he olivat olleet samaan aikaan Hilarionin luostarissa. Hän lähti Polybioksen kanssa Jerusalemiin, missä Johannes toivotti heidät tervetulleiksi, majoitti heidät ylellisesti ja tarjosi heille runsaita aterioita. Epifanios pyysi häneltä lainaksi hänen parhaat hopea-astiastonsa, jotka Johannes antoikin hänelle, mutta Epifanios pyysi aina vain lisää. Johannes alkoi pian kysellä, milloin hän palauttaisi astiat, ja Epifanios lupasi palauttaa ne mutta ei palauttanut. Vähitellen Johannes alkoi suuttua häneen yhä enemmän ja lopulta kävi häneen käsiksi ja loukkasi häntä käyttäen karkeaa kieltä. Silloin Epifanios puhalsi Johannesta kasvoihin, jolloin tämän silmät sokeutuivat. Johannes heittäytyi maahan Epifanioksen eteen ja pyysi häntä rukoilemaan, että hän saisi näkönsä takaisin. Kun Epifanios laski kätensä Johanneksen pään päälle, tämän silmät avautuivat. Epifanios nuhteli häntä ankarasti hänen saituudestaan ja omistushalustaan. Johannes paransi tapansa ja hänestä tuli armollinen, avokätinen ja kaikin tavoin hyveellinen.

Kerran kaksi miestä päätti tehdä Epifaniokselle kepposen. Toinen heistä heittäytyi maahan tekeytyen kuolleeksi ja toinen pyysi Epifaniosta peittämään ruumiin jollakin. Epifanios lausui rukouksen kuolleen puolesta ja levitti päällysviittansa miehen peitoksi. Kun hän oli jatkanut matkaansa, mies sanoi makaavalle toverilleen: ”Typerys, joka antoi meille viittansa, on jo mennyt, voit nyt nousta.” Maassa makaava oli kuitenkin sillä välin kuollut.

Kun Kyproksella vallitsi ankara nälänhätä, rikkaalla epäjumalien palvelijalla Faustianoksella oli runsaasti viljaa, mutta hän nosti hinnan niin korkeaksi, ettei köyhillä ollut varaa ostaa sitä. Epifanios avasi Zeuksen temppelin ovet, jotka viranomaiset olivat sulkeneet kauan sitten, jotta siellä ei enää palvottaisi epäjumalia; temppelistä löytyi kulta- ja hopea-aarteita. Niillä Epifanios osti Faustianokselta viljaa ja jakoi köyhille.

Faustianos myi kuitenkin ahneudessaan kaiken viljansa, jolloin hän itse joutui hätään eikä kehdannut pyytää Epifaniokselta mitään. Niinpä hän lähetti viisi omaa laivaansa ja viisi vuokrattua laivaa Italiaan ostamaan viljaa. Raskaasti lastatut laivat joutuivat paluumatkalla rajuun myrskyyn ja upposivat. Niiden lastia ajautui Salamiksen rantaan, mistä köyhät keräsivät viljaa talteen. Faustianos oli raivoissaan ja syytti Jumalaa ja Epifaniosta onnettomuudesta. Faustianoksen vaimo lähetti miehensä tietämättä Epifaniokselle kaksituhatta kultarahaa ostaakseen sillä viljaa. Epifanios ei ottanut rahoja vaan kehotti vaimoa ottamaan niin paljon viljaa kuin tarvitsi ja korvaamaan sen uudesta sadosta.

Faustianos puolestaan värväsi diakoni Rufinoksen murhaamaan Epifanioksen luvaten diakonille siitä hyvästä piispan istuimen, mutta hanke epäonnistui perusteellisesti: tikari putosi Rufinoksen jalkaan, ja tämä menehtyi haavaan muutaman päivän kuluttua. Faustianos joutui vankilaan loukattuaan keisaria, ja vaikka Epifanios rukoili Jumalaa ja puhui hänen puolestaan viranomaisille, keisari ei suostunut vapauttamaan häntä. Faustianos kuoli pian sen jälkeen ja jätti omaisuutensa vaimolleen, joka lahjoitti sen sekä oman omaisuutensa kirkolle jaettavaksi köyhille, ja hänet vihittiin diakonissaksi.

Epifanioksen antaumuksellinen omistautuminen kilvoituselämälle ja kirkolliselle opille teki hänestä arvostetun hahmon myös Kyproksen ulkopuolella. Monet tulivat pyytämään häneltä neuvoa. Vuoden 376 tienoilla hän meni Antiokiaan tutkimaan apollinarismia ja välittämään skismassa, joka jakoi Antiokian kirkkoa. Hän ratkaisi asian piispa Paulinuksen hyväksi, jota Rooma kannatti, idän kannattamaa Meletiosta vastaan. Vuonna 382 hän oli Rooman kirkolliskokouksessa tukemassa Paulinus Antiokialaisen asiaa. Hän myös arvosteli Jerusalemin piispaa Johannesta tämän osoittamasta ymmärtämyksestä Origeneen harhaoppeja kohtaan. Epifanios saarnasi tästä Johanneksen läsnä ollessa Jerusalemissa vuonna 392 sekä kirjoitti aiheesta kahdessa kirjeessä, joista toinen on säilynyt Hieronymuksen latinannoksena.

Hiippakunnassa oli runsaasti valentinolaisen harhaopin kannattajia. Kun Epifanios moitti heidän piispaansa ja kehotti tätä suitsimaan suutaan ja lopettamaan Jumalan pilkkaamisen, piispa tuli mykäksi kuudeksi päiväksi ja kuoli seitsemäntenä. Hänen kannattajansa polvistuivat Epifanioksen eteen, luopuivat harhauskostaan ja siirtyivät kannattamaan ortodoksista uskoa. Kyproksella oli monia muitakin harhaoppisia ryhmiä. Epifanios pyysi keisaria määräämään, että heidät karkotettaisiin saarelta, jos he pysyisivät harhaopeissaan. Monet menivät Epifanioksen opetettavaksi ja luopuivat harhaopeistaan ja toiset karkotettiin Kyprokselta.

Aleksandriassa oli kolme veljestä, jotka menivät autiomaahan viettämään luostarielämää, mutta Aleksandrian patriarkka Teofilos pakotti heidät vilpillisin keinoin kirkon tehtäviin, yhden piispaksi ja toiset diakoneiksi ja taloudenhoitajiksi. He olisivat halunneet palata autiomaahan, mutta patriarkka Teofilos ei sallinut sitä. Kolme vuotta palveltuaan he pakenivat salaa, jolloin Teofilos erotti heidät kolmeksi vuodeksi ehtoollisyhteydestä. Konstantinopolin patriarkka, pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) pyysi Teofilosta palauttamaan heidät ehtoollisyhteyteen, ja kun tämä kieltäytyi, hän teki sen itse. Tämä viilensi huomattavasti Johannes Krysostomoksen ja patriarkka Teofiloksen välejä.

Kun Teofilos kuuli, että keisarinna Eudokia halusi karkottaa Johannes Krysostomoksen, hän juonitteli Krysostomosta vastaan ja kirjoitti Epifaniokselle kertoen keisarinnan syyttävän Johannes Krysostomosta Origeneen oppien kannattamisesta. Epifanios suhtautui Teofilokseen varauksellisesti ja lähti oppilaidensa kanssa Konstantinopoliin selvittämään asiaa. He asuivat sellaisessa luostarissa, joka ei kannattanut Krysostomosta, ja kun luostarin kirkko tarvitsi välttämättä diakonin, Epifanios vihki erään miehen diakoniksi, vaikka kirkon kanonit kieltävät piispaa toimimasta toisen piispan hiippakunnassa ilman tämän lupaa. Krysostomos luuli, että Epifanios oli hyväksynyt suunnitelman hänen karkottamisestaan, ja kirjoitti tälle, ettei tämäkään enää kauan istuisi piispanistuimella. Epifanios ymmärsi joutuneensa Teofiloksen juonittelun välikappaleeksi ja päätti palata välittömästi kotiin Kyprokselle. Hän poistui Konstantinopolista vähän ennen laitonta kirkolliskokousta, jossa Johannes Krysostomos pantiin viralta.

Paluumatkalla Epifanios tunsi kuolinhetkensä lähestyvän. Hän kehotti oppilaitaan säilyttämään oikean uskon puhtauden ja varjelemaan itseään rikkauden ja herjauksen houkutuksilta. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin merellä, toukokuun 12. päivänä vuonna 403. Laivan rantautuessa Salamikseen valtava ihmisjoukko tuli paimentaan vastaan kynttilät kädessä ja saattoi hänet kyynelehtien kirkkoon, missä suuri osa Kyproksen asukkaista tuli seuraavan seitsemän päivän aikana kunnioittamaan hänen ruumistaan.

Pyhän Epifanios Salamislaisen kunnioitus levisi nopeasti, ja hänen hautakammionsa on yhä yksi tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Kyproksen saarella, jonka suojeluspyhä Epifanios on yhdessä pyhän Barnabaksen kanssa. Hänen oppilaastaan Polybioksesta tuli myöhemmin Rinikouran piispa Koillis-Egyptiin.

Pyhän Epifanioksen arvostus kasvoi vuosisatojen varrella entisestään. Pyhä Hieronymus kutsui Epifaniosta kirjeessään ”piispojen isäksi”, ja seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (Nikea II vuonna 787) häntä nimitettiin ”koko kirkon isäksi ja opettajaksi”. Epifanios oli saanut oppinsa jo hyvin nuoresta pitäen sekä kyltymättömällä lukemisella että kuuluisilta askeeteilta käytännön viisautta ammentaen. Hän vietti paljon aikaa Egyptissä ja tuli tunnetuksi siellä samoin kuin Palestiinassa luostarifilosofian harjoittajana. Pyhä Epifanios tunnettiin paitsi ihmeistään ja oppineisuudestaan myös hellyydestään, rakkaudestaan ja avokätisyydestään köyhiä kohtaan.

Epifanioksen kirjoituksista varhaisin on Ankyrotos, jossa hän käsittelee erityisesti Pyhää Kolminaisuutta ja ylösnousemusta sekä osoittaa areiolaisten ja Origeneen harhoja. Teoksen lopussa on kaksi uskontunnustusta, joista ensimmäinen, Konstantian kirkon kasteuskontunnustus, on merkittävä uskontunnustusten historian kannalta. Toisessa teoksessaan Panarion hän kirjoittaa peräti 80 harhaopista. Hänen näkemyksensä perustuvat osaksi kuulopuheisiin, mutta siinä on myös paljon erittäin arvokasta ja jopa ainutlaatuista tietoa 300-luvun uskontohistoriasta perustuen joko hänen omiin suoriin havaintoihinsa tai dokumentteihin, joiden tiedot ovat säilyneet jälkipolville vain tässä teoksessa. Lisäksi Epifanios on kirjoittanut teokset Mitoista ja painoista, jossa hän esittelee pyhiä kirjoituksia Raamatun tekstien historian ja arkeologian avulla, ja Kahdestatoista korukivestä, joka selittää Vanhan testamentin ylipapin rintakilven koristeita. Hän on myös yksi 300-luvun arvovaltaisimmista kirjoittajista, jotka käsittelevät Jumalanäidin kunnioittamista.[2]


[1] Valtaosa näistä ihmekertomuksista on myöhäisempää perua.

[2] Lisätietoa teoksessa Seppälä: Elämän äiti, 143–148.

Pyhä Filippos Agiralainen vaikutti Traakiassa keisari Arkadiuksen hallituskaudella (395–408). Hänen isänsä oli rikasta syyrialaista sukua ja äitinsä roomalaisesta perheestä. Perheen kolme ensimmäistä poikaa hukkuivat ollessaan palaamassa vuoden kestäneeltä liikematkalta, mutta Jumala lahjoitti pariskunnalle heidän vanhoilla päivillään vielä yhden pojan, jolle he antoivat nimeksi Filippos.

Etevä poika edistyi nopeasti pyhien syyriankielisten kirjoitusten tutkimisessa, ja hänet vihittiin 21-vuotiaana diakoniksi. Filippos halusi päästä tutustumaan äitinsä kotimaahan ja lähti matkalle Eusebios-nimisen munkin kanssa, joka toimi tulkkina ja oli hänen tukenaan askeettisessa kilvoituksessa.

Rooman paavi toivotti Filippoksen tervetulleeksi ja antoi hänelle siunauksensa. Ihmeellisen nopeasti tämän jälkeen Filippos pystyi lukemaan liturgian osia latinaksi ja alkoi puhua latinaa sujuvasti. Kun hänet oli vihitty papiksi, paavi lähetti hänet Agiran (Argyrion, Agirone) seudulle Sisiliaan saarnaamaan asukkaille evankeliumia ja vapauttamaan heidät Etnan vuoren demonien vaikutuksesta. Uskollisen toverinsa Eusebiuksen kanssa Filippos kiipesi eräälle vuorelle, jolta he pystyivät näkemään tulivuoren huipun, ja karkotti demonit kutsumalla avuksi Kristusta ja pyhää Pietaria.

Myöhemmin Filippos vapautti yli neljäsataa riivattua ihmistä asettamalla kätensä heidän päällensä. Näin hän tuli seudulla tunnetuksi demonien vainoajana. Hän rakensi kirkkoja useille paikkakunnille ja ojensi taikauskoisia vanhempia, jotka toivat kuolleiden lastensa haudoille uhreja varmistaakseen heidän rauhallisen leponsa.

Uuden apostolin tavoin pappi Filippos paransi lukuisia ihmisiä ja paimensi laumaansa armon niityillä varjellen sitä susilta ja villieläimiltä – pimeyden hengiltä. Hän nukkui pois rauhassa 63 vuoden iässä. Hänen hautapaikalleen perustettiin myöhemmin pyhän Filippos Agiralaisen luostari, josta tuli yksi tunnetuimmista bysanttilaisen luostarielämän keskuksista Sisiliassa.

Pyhä Germanos syntyi Konstantinopolissa vuoden 650 tienoilla. Germanoksen isä Justinianos oli hurskas ja hyveellinen senaattori, joka joutui keisari Konstantinos IV:n kateuden kohteeksi. Keisari surmautti hänet sillä verukkeella, että Justinianos kannatti kansankiihotusta keisaria vastaan. Tämän pojan Germanoksen hän antoi kuohita ja määräsi hänet kirkon palvelukseen, jolloin hänestä tuli suuren Hagia Sofian kirkon pappi. Germanos ei ajatellut kostoa vaan omistautui opinnoille ja pyhille kirjoituksille. Herran ylistys oli jatkuvasti hänen huulillaan, ja hänestä tuli Pyhän Hengen astia.

Kun Germanos vihittiin Kyzikoksen piispaksi, hän joutui taistelemaan monoteliittien harhaoppia vastaan, jonka mukaan Kristuksella oli vain yksi tahto. Uusi keisari Anastasios II hylkäsi monotelitismin, jota hänen edeltäjänsä oli kannattanut, erotti patriarkka Johanneksen ja asetti Germanoksen 11.8.715 hänen tilalleen Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Germanos kutsui koolle Kreikan piispojen kokouksen, jossa he vahvistivat opin Kristuksen kahdesta tahdosta.

Patriarkka Germanoksella oli profetoimisen lahja. Kerran kun hän oli menossa Hagia Sofiaan toimittamaan jumalanpalvelusta, eräs nainen pyysi siunausta vielä syntymättömälle lapselleen. Patriarkka näki, mikä lapsesta tulisi, ja sanoi: ”Siunatkoon Herra pyhän ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen esirukouksien tähden sinun kantamasi lapsen!” Lapsen nimeksi tuli Stefanos, ja aikuisena hän meni luostariin Auksentioksen vuorelle. Jumalattomalle keisari Leo III Isaurialaiselle syntyi lapsi Konstantinos, joka Germanoksen toimittaessa hänen kastettaan ulosti pyhään kasteveteen. Germanos ennusti, että Konstantinoksen kautta kristityille ja kirkolle tapahtuisi paljon pahaa, että tämä häpäisisi kirkon pyhyyttä harhaopeilla ja vuodattaisi monien Kristuksen hurskaiden palvelijoiden verta. Näin tapahtui pyhien ikonien kunnioittamisen takia, ja marttyyrien joukossa oli pyhä tunnustaja ja marttyyri Stefanos Uusi (28.11.).

Keisari Leo kielsi ikonien kunnioittamisen. Hän kutsui ikoneita epäjumalankuviksi ja niiden kunnioittajia epäjumalanpalvelijoiksi. Patriarkka Germanos vastusti keisarin harhaoppia ja yritti vakuuttaa häntä sanomalla: ”Me emme maalaa ikoneita näkymättömästä jumaluudesta, jota edes korkeimmat enkelit eivät pysty käsittämään, vaan koska Jumalan ainokainen Poika alentui tulemaan ihmiseksi Isän armollisesta tahdosta ja Pyhästä Hengestä, me maalaamme Hänen ihmiskasvonsa ja ihmismuotonsa lihassa, emme Hänen käsittämätöntä ja näkymätöntä jumaluuttaan.” Germanos pyysi keisaria tekemään lopun mielivallasta, mutta Leo ei kuunnellut häntä. Leolla oli puolellaan Germanoksen oppilas Anastasios, jolle hän lupasi patriarkan istuimen Germanoksen jälkeen. Germanoksella taas oli tukenaan Rooman hurskas paavi Gregorios.

Jeesuksen Kristuksen sotilaana Germanos taisteli pyhien kuvien kunnioittamisen puolesta miehekkäästi Pyhän Hengen miekalla, Jumalan sanalla. Hän puhui rohkeasti keisarille: ”Ei ole sinun arvosi mukaista ylittää pyhien isien asettamia rajoja. Sillä Jumalan Sanan tultua lihaksi kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän puhtaasta verestä uhraaminen demoneille ja epäjumalien palvonta loppuivat. Me olemme saaneet pyhiltä apostoleilta, kirkon isiltä ja opettajilta perinteen kuvata Kristusta, Jumalansynnyttäjää ja Jumalan pyhiä värein ikoneissa. Pyhiä kuvia kunnioitetaan vielä tänäänkin, seitsemänsataa vuotta Herramme ihmiseksi tulemisen jälkeen. Pyhä kirkko on jatkanut ikonien maalaamisen ja kunnioittamisen perinnettä, koska tämän pyhän taiteen alkuunpanija on ollut Herra itse. Herra valmisti käsittä ensimmäisen ikonin, kun Hän painoi kasvonsa liinaan ja lähetti liinan Edessan kuninkaalle Abgarille. Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen nainen, joka oli koskettanut Herran viitan tupsua ja parantunut,[1] osoitti kiitollisuuttaan teettämällä Jeesusta esittävän pronssiveistoksen. Evankelista Luukas maalasi monia kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ikoneita, kun tämä vielä eli maan päällä. Tästä alkoi hurskas tapa kuvata Kristusta, Hänen äitiään ja pyhiä ihmisiä. Ortodoksiset kristityt koristavat Jumalan temppelit ja omat kotinsa pyhillä ikoneilla. Pyhät ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet tämän käytännön ja käskeneet meidän kunnioittaa ikoneita. Mutta me emme palvo niitä, niin kuin nyt väitetään, vaan kunnioitamme ikonien kautta niitä henkilöitä, joita ne esittävät. Me emme tee ikoneista jumalia. Jos sinä siis aloitat ikonoklasmin, minä olen ensimmäisenä vastustamassa sitä. Olen valmis kärsimään ja vaikka kuolemaankin Kristuksen ikonin takia, sillä Hän vuodatti verensä minun sieluni langenneen kuvan palauttamiseksi. Se, joka häpäisee ikoneita, häpäisee niihin kuvattuja henkilöitä. Ilman ekumeenista kirkolliskokousta minä en voi tehdä mitään uudistuksia kirkon opetukseen. Älä tule uskottomaksi totuudelle, ettet olisi niin kuin heprealaiset, jotka vihaavat Kristuksen ikonia. Älä lukeudu niiden uskottomien joukkoon, jotka perivät iankaikkisen rangaistuksen.”

Keisari Leo suuttui patriarkka Germanoksen puheesta. Koska hän ei voinut kiistää totuutta, hän kohotti kätensä, läimäytti Germanosta kasvoihin ja huusi: ”Häivy minun silmistäni, ettet menettäisi vielä henkeäsikin!” Germanos kesti lyönnin tyynesti niin kuin Kristus ennen häntä ja lähti. Keisari kutsui viisaimman opettajan luokseen ja neuvotteli hänen kanssaan päätöksestään hävittää ikonit. Opettaja selitti asian samoin kuin Germanoskin vahvistaen, että kyseessä oli pyhien apostolien perinne ja että jo Abgar Edessalainen oli kunnioittanut Herran käsittätehtyä kuvaa ja siten parantunut sairaudestaan. Keisari ei halunnut uskoa häntäkään vaan poltatti koulun, jolloin opettajia ja oppilaita sai surmansa ja sen kuuluisa kirjasto tuhoutui.

Seuraavana päivänä Leo määräsi ikonit poistettavaksi kirkoista. Niitä poltettiin ja heitettiin mereen. Kun Germanos näki tämän, hän meni kirkkoon, rukoili, itki ja asetti sitten omoforinsa pyhälle pöydälle. Hän kirjoitti Rooman paavi Gregoriokselle kirjeen, jossa hän kuvaili Konstantinopolin tapahtumia. Tähän kirjeeseen liittyy myös ihmekertomus. Sen mukaan Germanos kiinnitti kirjeen patriarkaatista ottamaansa suureen Kristuksen ikoniin ja rukoili hartaasti Kristusta varjelemaan kuvaansa. Sitten hän heitti ikonin mereen, ja ikoni pysyi pystyssä ja lähti lipumaan aaltojen harjalla. Roomassa paavi Gregoriokselle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka ilmoitti, että Kristus Jumala oli tulossa hänen luokseen Tiberjoella. Aamulla paavi laskeutui seurueineen suitsutusastioiden ja kynttilöiden kanssa joelle ja löysi sieltä ikonin ja kirjeen. Ikoni vietiin kirkkoon, missä siitä valui pyhää suolavettä, joka teki monia ihmeitä.

Keisari Leo lähetti sotilaita pidättämään patriarkka Germanoksen, joka loukkaantui heidän käsissään. Tämä tapahtui vuonna 729. Ikonien puolustajat surivat rakastamansa patriarkan kohtelua. Ikonien vastustajat rikkoivat ikoneita, heittivät niitä lokaan, polkivat jalkoihinsa ja polttivat niitä. Uudeksi patriarkaksi kohosi Anastasios, Germanoksen oppilas, joka oli juonitellut keisari Leon kanssa ikonoklasmin puolesta ja heitti ulos kaikki Hagia Sofian ikonit. Monia ikonien puolustajia surmattiin. Germanos, joka oli ajettu pois patriarkaatista, meni asumaan lapsuudenkotiinsa ja vietti siellä hiljaista kilvoitteluelämää.

Kun keisari Leo Isaurialainen kuoli vuonna 741, hänen poikansa Konstantinos V Kopronymos seurasi häntä keisarin istuimelle. Häneltä anasti välillä vallan Artabasos, joka palautti ikonien kunnioittamisen. Kun Kopronymos pääsi taas valtaan, hän antoi puhkaista Artabasoksen ja hänen poikiensa silmät. Patriarkka Anastasios riisuttiin alasti, hänet piestiin julkisesti, istutettiin takaperin aasin selkään ja vietiin stadionille ihmisten pilkattavaksi. Koska keisari ei löytänyt ketään yhtä innokasta ikonien tuhoajaa, hän antoi Anastasioksen kuitenkin jäädä patriarkan istuimelle. Anastasios sai surkean lopun palveltuaan 24 vuotta patriarkkana: hänen suolensa tukkeutui, hän oksensi ulostetta ja hänen elimistönsä myrkyttyi, mikä johti kivuliaaseen kuolemaan.

Erotettu patriarkka Germanos jätti jälkeensä runsaasti kirjoituksia, lähinnä hymnejä ja opetuspuheita Kristuksen ja Jumalanäidin suuria juhlia varten ja erinäisten pyhien kunniaksi. Hän oli Jumalanäidin puolestapuhuja, joka kuvaili esimerkiksi sitä, kuinka Neitsyt kasvatettiin temppelissä enkelien ruokkiessa häntä ja kihlattiin Joosefille, jonka arpa oli valinnut. Germanos kutsui Mariaa Jumalan morsiameksi.[2]

Pyhä Germanos nukkui pois rauhassa vuoden 740 tienoilla noin 90 vuoden iässä. Kun hänen pyhiä reliikkejään kannettiin hautaan, monet sairaat parantuivat, ja myöhemminkin ne paransivat monia, jotka lähestyivät uskossa pyhän hautaa. Germanos haudattiin Khoran luostariin, mutta reliikit siirrettiin myöhemmin Ranskaan.


[1] Matt. 9:20–22. Muistopäivä 12.7. Pronssipatsaan mainitsee jo kirkkohistorioitsija Eusebius.

[2] Tarkemmin teoksessa Seppälä: Elämän äiti, 302–311 .

Pyhä Teodoros syntyi monien rukousten jälkeen aiemmin lapsettomuudesta kärsineelle pariskunnalle Peloponnesoksen Koronessa 800-luvun jälkipuoliskolla. Kiitollisuutensa merkiksi vanhemmat antoivat hänelle Jumalan lahjaa merkitsevän nimen Teodoros. Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen ja vanhemmat luovuttivat hänet jo nuorukaisena Koronen piispan opetettavaksi. Tämä vihki hänet lukijaksi.

Jonkin ajan kuluttua Teodoroksen vanhemmat kuolivat. Ennen kuolemaansa he uskoivat alaikäisen poikansa ystävänsä, Nauplionin kaupungin rovastin hoiviin. Rovasti kasvatti häntä kuin omaa poikaansa. Täysi-ikäiseksi tultuaan Teodoros solmi holhoojansa neuvoa noudattaen avioliiton, josta syntyi kaksi lasta. Hän ja hänen puolisonsa elivät hurskaasti ja Jumalan pelossa. Argoksen piispa vihki Teodoroksen diakoniksi.

Ajatus kaiken katoavaisuudesta vaivasi kuitenkin nuorta diakonia siinä määrin, että hän näytti aina surulliselta. Lopulta hän jätti sekä perheensä että isänmaansa ja lähti pyhiinvaellukselle Roomaan kumartamaan apostolien hautoja ja pyhien marttyyrien reliikkejä. Hän vietti siellä neljä vuotta hurskaiden munkkien seurassa, mutta ei kuitenkaan löytänyt itselleen pysyvää olinpaikkaa. Siksi hän palasi keisari Romanos II:n hallitusajan (920–944) alussa Peloponnesokselle. Siellä hän asui eristäytyneenä Lakonian Monembasiassa eräässä Jumalanäidille omistetussa kirkossa. Hänen olinpaikkansa tuli kuitenkin tunnetuksi, ja hänen vaimonsa alkoi Monembasian piispan välityksellä pyytää häntä palaamaan lastensa luo. Pyynnöt eivät kuitenkaan vaikuttaneet Teodorokseen, jolla oli omat suunnitelmansa. Noin vuoden kuluttua hän sopivan tilaisuuden tullen siirtyi Kytheran saarelle, joka oli jäänyt autioksi arabien miehitettyä Kreetan. Teodorosta seurasi saarelle munkki Antonios, joka tahtoi hänen laillaan elää hesykastista elämää kaukana ihmisistä.

Jo kolmen kuukauden kuluttua iäkäs Antonios ymmärsi, että kilvoitus saarella ylitti hänen voimansa, ja päätti palata takaisin Monembasiaan. Teodoros jäi saarelle yksin vain enkelit seuranaan. Hän asui Pyhien Sergiuksen ja Bacchuksen hylätyssä kirkossa. Kilvoiteltuaan yli-inhimillisesti vuoden ajan Teodoros sairastui ja kuoli. Hänen ruumiinsa jäi lojumaan kirkon eteen. Hän jätti jälkeensä lappusen, josta kävi ilmi, että hän oli tiennyt kuolevansa toukokuun 12. päivänä vuonna 922.

Muutaman kuukauden kuluttua merenkulkijat löysivät Teodoroksen ruumiin, mutta eivät uskaltaneet koskea siihen. Kolme vuotta myöhemmin Monembasiasta saarelle tulleet metsästäjät löysivät ruumiin maatumattomana ja hautasivat sen kunnioittavasti. Pyhien Sergiuksen ja Bacchuksen kirkko nimettiin myöhemmin uudelleen Pyhän Teodoroksen kirkoksi. Pyhä Teodoros on tehnyt paljon ihmeitä suojellessaan Kytheran asukkaita.

Nuoruudessaan pyhittäjä Epifani kilvoitteli yhdessä pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) kanssa Rostovissa Gregorios Teologin luostarissa. Siellä hän oppi kreikan kielen ja perehtyi patristisiin kirjoituksiin. Hän oli aikansa ihmiseksi varsin sivistynyt ja oli matkustellut pyhillä paikoilla, mahdollisesti Konstantinopolissa, Jerusalemissa ja Athosvuorella asti.

Noin vuonna 1380 Epifani saapui pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Pyhittäjä Sergein kuoltua hän lähti luostarista, mutta palasi myöhemmin takaisin ja toimi ennen kuolemaansa veljestön rippi-isänä. Hän nukkui pois vuoden 1420 tienoilla.

Epifani Viisas tunnetaan ennen kaikkea Sergei Radonežilaisen ja Stefan Permiläisen elämäkertojen kirjoittajana. Vähäiset tiedot hänen omasta elämästään ovat peräisin hänen kirjoituksistaan.

Pyhä Johannes syntyi rikkaaseen perheeseen Makedonian Serreksessä turkkilaiskauden alkuaikoina.[1] Nuori Johannes vietti ylellistä elämää, joka aiheutti kateutta muutamissa turkkilaisissa. He nostivat Johannesta vastaan syytteen siitä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin ja pettänyt lupauksensa. Puolustautuakseen Johannes sanoi vain, että hän oli Kristuksen palvelija. Hänet vietiin vankilaan, ja hän kärsi vankeuden valoisin mielin.

Jonkin ajan kuluttua Johannes tuotiin vankilasta ja häntä yritettiin taivutella uhkauksilla ja lupauksilla. Kun hän ei antanut periksi, hänet piestiin armottomasti. Kutsuessaan avuksi Kristuksen nimeä Johannes näki mahtavan ja loistavan ratsastajan ilmestyvän oikealle puolelleen ja ojentavan hänelle kättään rohkaisten häntä kestämään kärsimykset urheasti. Siitä alkaen hän ei enää tuntenut tuskaa vaan palasi vankityrmään hyvillä mielin.

Johanneksen viholliset eivät vieläkään saaneet vihaansa tyydytetyksi vaan vetosivat sulttaaniin ja saivat tämän langettamaan kuolemantuomion, jos Johannes ei suostuisi kääntymään islamiin. Hänet tuotiin taas vankilasta ja vietiin tuomarin eteen. Tuomari yritti voittaa hänet mielistelyllä puolelleen, mutta turhaan, ja julisti sitten kuolemantuomion, jonka Johannes otti mielihyvin vastaan seuraten kiduttajiaan niin kuin lammas, jota viedään teuraaksi. Pyövelit olivat saaneet määräyksen mestata hänet ensin ja sitten polttaa hänen ruumiinsa, mutta he tekivätkin päinvastoin: he sitoivat hänet neljään seipääseen ja alkoivat polttaa häntä jaloista polviin asti. Pyhä Johannes ei tuntenut tuskaa vaan kysyi tyynesti: ”Aiotteko te heittää minut tuleen?” Eräs hänen kiduttajistaan luuli hänen pilkkaavan heitä, otti yhden seipäistä ja mursi sillä hänen leukansa, jolloin pyhä uusmarttyyri Johannes antoi urhoollisen sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui todennäköisesti 1400-luvun alkupuolella.


[1] Nykyisen Pohjois-Kreikan alue joutui turkkilaisten haltuun jo ennen Konstantinopolia. Turkkilaiset valtasivat Serreksen vuonna 1384.

Pyhittäjä Dionisi syntyi 1500-luvun puolivälissä Tverin läänissä ja sai kasteessa nimen David. Hän vietti lapsuutensa Staritsan kaupungissa ja oppi lukemaan paikallisessa luostarissa munkkien Gurin ja Hermanin ohjauksessa. David oli tunnollinen oppilas, jonka sydämessä paloi hyveellisen elämän kaipaus. Hänen rippi-isänsä Grigori ihmetteli hänen nöyryyttään ja kypsää ymmärrystään ja ennusti, että hänestä tulisi hengellinen valo monille. Ikätoverit kuitenkin pilkkasivat ja löivätkin nuorta ja nöyrää Davidia.

Vanhempiensa painostuksesta David meni vasten tahtoaan naimisiin. Hänet vihittiin nuorena papiksi ja hänen vastuulleen uskottiin kyläkirkko noin 12 kilometrin päässä kaupungista. Kuuden vuoden kuluttua hänen vaimonsa Vassa ja kaksi pientä poikaansa Vasili ja Kosma kuolivat. Silloin hän maallisista huolista vapautuneena meni Staritsaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Dionisi.

Dionisi rakasti kirjoja ja lukemista. Kerran ollessaan luostarin asioilla Moskovassa hän meni torille, jossa myytiin kirjoja. Nuori munkki herätti monien huomion ja eräs torilla olijoista tokaisi hänelle loukkaavaan sävyyn: ”Mitä sinä, munkki, täällä teet?” Dionisi huokaisi sielunsa pohjasta ja sanoi: ”Veli, olen tosiaan juuri sellainen syntinen kuin ajattelet. Jos olisin oikea munkki, en kuljeskelisi täällä torilla. Anna minulle syntiselle anteeksi.” Nöyrä vastaus liikutti läsnäolijoita ja he alkoivat moittia Dionisia loukannutta miestä moukaksi. Dionisi kuitenkin keskeytti heidät sanoen: ”Ei hän ole moukka, vaan minä. Minun pitäisi muistaa, että tehtäväni on pysyä keljassani.”

Vuonna 1605 Dionisi korotettiin arkkimandriitaksi ja Staritsan luostarin johtajaksi. Pian tämän jälkeen vale-Dimitrin kannattajat karkottivat patriarkka Jobin (19.6.) Staritsan luostariin. Vaikka Dionisia oli kehotettu kohtelemaan syrjäytettyä patriarkkaa ankarasti ja pitämään häntä vankina, hän otti tämän vastaan rakkaudella. Hän kysyi pyhältä Jobilta neuvoa kaikissa asioissa, yritti helpottaa tämän osaa ja palvella häntä kuin poika isäänsä. Kun patriarkka pian kuoli, hänet haudattiin Staritsan luostariin.

Uusi patriarkka Jermogen (17.2.) arvosti Dionisin viisautta ja piti häntä neuvonantajanaan. Vuonna 1610 hän nimitti Dionisin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi. Lavra ei ollut vielä toipunut puolalaisten piirityksestä ja tarvitsi hyvää esimiestä. Moskova oli samaan aikaan puolalaisten miehittämä. Tavallinen kansa näki nälkää ja kärsi kylmyydestä. Rosvojoukkojen ryöstely ja mielivalta pahensivat ihmisten hätää. Pyhän Kolminaisuuden lavra täyttyi apua tarvitsevista ja kuolevista ihmisistä, jotka pitivät luostaria viimeisenä toivonaan. Kristilliseen rakkauteen vedoten Dionisi käski käyttää kaikki luostarin varat kärsivien auttamiseen. Hänen rohkaisevat sanansa saivat innostuksen ja uhrautuvaisuuden kipinän syttymään luostarin veljestön ja työväen sydämessä, niin että he olivat valmiit tinkimään omastaan toisten hyväksi. Lavran pappismunkit ottivat huolehtiakseen kuolleiden kristillisestä hautaamisesta.

Moskovan puolitoista vuotta kestäneen miehityksen aikana pyhittäjä Dionisi rukoili lakkaamatta niin kirkossa kuin keljassaankin kaupungin vapautumisen puolesta. Hän myös tarttui käytännön toimiin kirjoittamalla kirjeitä, joissa hän vetosi venäläisten kansallistunteeseen. Lähetit kiidättivät kirjeet eri kaupunkeihin ja joukko-osastoihin. Ne synnyttivät suuren innostuksen erityisesti Nižni Novgorodissa, josta Kosma Mininin ja ruhtinas Požarskin johtamat joukot lähtivät voitokkaasti etenemään kohti Moskovaa.

Pääkaupungin vapautumisen jälkeen Dionisi kunnostutti piiritysten vaurioittamaa lavraa. Sen muurit, tornit ja keljat korjattiin ja talous saatettiin toimivaan kuntoon.

Tuskin Dionisi oli saanut päätökseen luostarin talouden kohentamisen, kun uusi tsaari Mikael (1613−1645) uskoi hänelle liturgisten kirjojen, erityisesti Euhologionin, korjaamisen vanhoihin venäläisiin ja kreikkalaisiin teksteihin vertaamalla. Karkeita virheitä löytyi paljon. Dionisin vedenpyhitystoimitukseen tekemät korjaukset kohtasivat kuitenkin vastustusta. Korjattua tekstiä käsiteltiin vuoden 1618 kirkolliskokouksessa, joka totesi Dionisin harhaoppiseksi ja tuomitsi hänet pappeuden menettäneenä vankeuteen. Hänet teljettiin Novo-Spasskin luostariin, jossa häntä näännytettiin nälällä ja pakotettiin tekemään päivittäin tuhat maahankumarrusta. Jumalan avulla pyhittäjä Dionisi täytti hänelle määrätyn katumusrangaistuksen äksi omasta halustaan vielä toiset tuhat kumarrusta. Juhlapäivinä häntä seisotettiin kahleissa metropoliitan pihalla iltaan asti antamatta helteelläkään mitään juotavaa. Toiset tönivät häntäja teki lis, toiset surkuttelivat hänen kohtaloaan, mutta hän itse suhtautui kaikkeen nöyrästi kuin lapsi. ”Ei tämä ole mikään onnettomuus, vaan Jumalan laupeutta”, hän sanoi. ”Minua nöyryytetään, jotta en olisi ylpeä. Tosi onnettomuus on se, jos joutuu palamaan helvetin tulessa; siitä Jumala meitä varjelkoon!”

Dionisin pahimpia panettelijoita olivat kaksi hänen oman luostarinsa munkkia Longin ja Filaret. Longin oli kerran sylkenyt ja töninyt häntä jopa kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Dionisi puolestaan oli silloin vain seissyt itkien Vapahtajan ikonin edessä ja rukoillut, että Herra antaisi hänelle anteeksi. ”Minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan, ei hän”, hän huokaili.

Vuoden kuluttua Jerusalemin patriarkka Teofilos vieraili Moskovassa. Hän vetosi Dionisin puolesta ja osoitti, että tämän tekemät korjaukset vedenpyhityksen tekstiin olivat olleet oikeita. Dionisi vapautettiin ja hän palasi Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi.

Dionisi pyrki aina jäljittelemään nöyryydessään suurta pyhittäjä Sergei Radonežilaista. Hän oli veljestöä kohtaan sävyisä, suora ja ystävällinen ja pyrki opettamaan heitä enemmän omalla esimerkillään ja rukouksella kuin käskemällä. Hän oli itse aina läsnä jumalanpalveluksissa ja huolehti, että veljet olivat myös paikalla. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän luki ja lauloi usein itse kirkossa.

Keljassaan Dionisi luki psalmeja ja Uutta testamenttia sekä useita akatistoksia ja kanoneja joka päivä. Hän nukkui vain muutaman tunnin yöunet ja heräsi aina niin, että ehti ennen aamupalveluksen alkua tehdä kolmesataa maahankumarrusta.

Dionisin osana oli kärsiä oman veljestönsä parista nousevaa panettelua läpi koko elämänsä. Eräs munkki Rafail yritti panetella häntä tsaarille ja patriarkalle. Toisen kerran luostarin taloudenhoitaja väitti hänen tavoittelevan patriarkanistuinta ja läimäytti häntä poskelle kesken veljestön kokouksen. Sitten hän telkesi Dionisin keljaansa eikä päästänyt häntä ulos neljään päivään. Kun tsaari ryhtyi tutkimaan tapahtunutta, pyhittäjä Dionisi yritti peittää kaiken rakkaudellaan. Hän piti kaikkia ystävinään ja vain itseään syyllisenä. Tämän jälkeen tsaari ei enää uskonut mitään Dionisiin kohdistuneita panetteluja.

Kun pyhittäjä Dionisin lähtö tästä maailmasta läheni, hän ei lakannut osallistumasta jumalanpalveluksiin. Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä hän toimitti liturgian. Kuolinpäivänsä aamuna hän oli jälleen kirkossa aamupalveluksessa ja liturgiassa. Kun kirkonkellojen soitto illalla ilmoitti ehtoopalveluksen alkamisen, hän nousi lähteäkseen kirkkoon, mutta tunsikin äärimmäistä heikotusta ja pyysi, että hänet vihittäisiin suureen skeemaan. Siunattuaan sen jälkeen muutamat veljet hän asettui makuulle, risti kädet rinnalleen ja antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1633. Arkussa hänen kasvoillaan väreili niin iloinen ilme, että se herätti ihastusta kaikissa.

Pyhä uusmarttyyri Johannes syntyi rikkaaseen ylhäisöperheeseen Valakian maakunnassa nykyisen Romanian alueella vuonna 1647. Noihin aikoihin Valakiaa hallitsivat Turkin sulttaanin alaiset hallitusmiehet, vojevodit. Sulttaani Mehmet IV:n aikana (1648–1687) vojevodi Mihna nousi raskaiden verojen vuoksi kapinaan turkkilaisia vastaan. Hän tappoi turkkilaisia ja eteni joukkoineen itse Turkin alueelle saaden aikaan paljon tuhoa. Sulttaani puolestaan lähetti Valakiaan turkkilaisia joukkoja, jotka panivat toimeen kristittyjen verilöylyjä. Samalla suuret määrät sekä miehiä että naisia joutui sotavangeiksi. Tämä kohtalo tuli myös nuoren Johanneksen osaksi.

Nähdessään kauniin 15-vuotiaan pojan eräs turkkilainen osti hänet itselleen siveettömiä tarkoituksia varten. Poika taisteli omistajaansa vastaan, joka lopulta sitoi hänet puuhun odottamaan uutta siveetöntä hyökkäystä. Johannes repi kuitenkin itsensä vapaaksi ja raivoissaan tappoi miehen. Saatuaan selville, mitä oli tapahtunut, miehen sotilastoverit sitoivat Johanneksen ja veivät hänet Konstantinopoliin. Visiiri tuomitsi hänet annettavaksi hänen tappamansa miehen vaimolle, joka saisi menetellä hänen kanssaan niin kuin tahtoi.

Nainen ihastui kauniiseen nuorukaiseen ja lupasi mennä naimisiin hänen kanssaan, kunhan poika ensin kääntyisi islamiin. Johannes vastasi ehdotukseen tekemällä ristinmerkin ja kutsumalla avukseen Jeesuksen nimeä. Silloin nainen lähetti hänet vankilaan, jossa häntä kidutettiin julmasti päiväkausia. Häpeämätön nainen tuli joka päivä vankilaan uudistamaan naimatarjouksensa. Mutta nuorukainen pysyi horjumattomana uskossaan katsoen ainoastaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän sai voiman voittaa niin näkyvät kuin näkymättömät viholliset.

Kun Johanneksen kiduttajat totesivat, etteivät he saa mitään aikaan, he pyysivät visiiriä tuomitsemaan tämän kuolemaan. Pyövelit veivät nuorukaisen teloituspaikalle, missä hänet hirtettiin 12.5.1662. Tällä tavoin urhea uskonsa ja puhtautensa puolesta taistelija sai marttyyrien voittoseppeleen.

Pyhittäjä Antoni (Andrei Medvedev) syntyi vuonna 1792 Lyskovon kylässä Nižni Novgorodin läänissä. Kasteessa hän sai nimen pyhän Andreas Kreetalaisen mukaan. Andrein isä oli vapautuskirjan saanut maaorja-talonpoika, joka palveli ruhtinas Gruzinskin kokkina. Hän kuoli Andrein ollessa vasta neljävuotias. Perheeseen jäi neljä lasta, joille äiti antoi kristillisen kasvatuksen. Andrei oppi lukemaan ja pääsi apteekkarin apulaiseksi kotikylänsä sairaalaan. Hän perehtyi lääketieteeseen niin hyvin, että ajan myötä ruhtinas Gruzinski uskoi hänelle sairaalan johtamisen.

Andrei tunsi kuitenkin, ettei lääketiede ollut hänen varsinainen kutsumuksensa. Hän tutustui Arzamasin kaupungissa sijaitsevan nunnaluostarin syvälliseen ja hengelliseen johtajaan Olgaan (Strigaleva), jonka vaikutuksesta hänen sielussaan heräsi kaipaus luostarielämään. Vuonna 1818 hän meni kuuliaisuusveljeksi Sarovin luostariin. Siellä hän ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa hengellistä ohjausta. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.), joka kilvoitteli samaan aikaan Sarovissa, eli vaikenemiskilvoittelijana keljaansa sulkeutuneena. Puolentoista vuoden kuluttua Andrei palasikin Arzamasiin aikomuksenaan palata maailmaan. Hänen hengellinen äitinsä Olga kuitenkin neuvoi häntä siirtymään Vysokogorin luostariin neljän kilometrin päässä Arzamasista. Siellä Andrei vihittiin munkiksi nimellä Antoni.

Vuonna 1826 Antoni nimitettiin Vysokogorin luostarin johtajaksi. Hän oli taitava sanankäyttäjä, pystyvä johtaja ja kilvoitteleva munkki, jonka johdolla luostari alkoi kukoistaa. Pyhiinvaeltajat hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa ja luostarin veljestön määrä kasvoi 20:stä 90:een. Johtajana ollessaan Antoni kävi usein Sarovin luostarissa keskustelemassa muutamien hengellisten vanhusten ja erityisesti pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanssa, joka oli tuolloin jo lopettanut eristäytymiskilvoituksensa.

Tammikuussa vuonna 1831 Antoni vieraili jälleen Sarovissa. Hänen mieltään painoi ajatus, ettei hän eläisi enää pitkään. Vanhus Serafim lohdutti häntä ja ennusti, ettei häntä odota kuolema, vaan siirto suuren lavran johtajaksi. Vanhus myös neuvoi, että hänen tulisi olla tulevalle veljestölleen enemmän äiti kuin isä.

Pian Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtaja kuoli. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) kutsui uudeksi johtajaksi Antonin. Näin pyhittäjä Serafimin profetia toteutui kahden kuukauden sisällä.

Antoni johti lavraa 47 vuotta ja nosti sen uuteen kukoistukseen. Hän perusti lavran lähelle Getsemanen skiitan, järjesti lavran moniin kylmiin kirkkoihin lämmityksen ja kunnostutti luostaria ympäröivän muurin. Pihamaa kaunistettiin istutuksin. Pyhittäjä Antoni perusti lavran yhteyteen myös sairaalan sekä orpokodin ja koulun. Ikonimaalaamon tiloissa alkoi toimia ikonimaalauskoulu ja pyhiinvaeltajille järjestettiin ruokailu. Luostarin jumalanpalveluselämä koheni ja jumalanpalveluksiin tuli uutta hartautta ja juhlavuutta.

Metropoliitta Filaret mieltyi nopeasti huomattavat hallinnolliset kyvyt omaavaan Antoniin, joka oli lisäksi perehtynyt askeettiseen kirjallisuuteen ja pyrki toteuttamaan sen ihanteita omassa elämässään. Metropoliitta valitsi hänet rippi-isäkseen ja lähetti hänen luokseen hengellistä ohjausta ja lohdutusta tarvitsevia ihmisiä.

Kaivatessaan hiljaisuutta Antoni vetäytyi joskus perustamaansa Getsemanen skiittaan, jossa hän uppoutui rukoukseen ja hengelliseen katseluun. Ajan myötä hänen käsityksensä hiljaisuudesta laajeni. ”Erämaa on kaikkialla, missä vallitsee mielen vaikeneminen, himojen tyyntyminen, sielun rauha ja sydämen nöyryys; missä rukouksen lamppu ei sammu ja missä lihalliset ajatukset eivät keskeytä ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa, missä rakkauden tuli palaa rauhallisella taivaaseen ulottuvalla liekillä. Erämaa on siellä, missä on Kristus ja Hänen armonsa ja pyhityksensä. Tämä ei ole kiinni paikasta, vaan meistä, omasta sisäisestä tilastamme.”

Luostarinjohtajana Antoni seurasi munkkien sisäistä elämää. Hän piti mielessään pyhittäjä Serafimin ohjeen äidillisestä suhtautumisesta veljestöön. Hän ei nuhdellut veljiä ankarasti paheista, vaan yritti ennemmin osoittaa heille hyveen kauneuden ja toisaalta paheen vastenmielisyyden. Näin hän ohjasi heitä kilvoittelemaan oikeassa munkkiuden hengessä.

Pyhittäjä Antoni paneutui myös kirjallisiin töihin. Hänen ja metropoliitta Filaretin yhteisin ponnistuksin julkaistiin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ensimmäinen elämäkerta vuonna 1841. Metropoliitan pyynnöstä Antoni tarkasti huolellisesti Iisak Syyrialaisen ja Johannes Siinailaisen teosten venäjänkieliset käännökset. Lisäksi hän avusti Optinan luostarin isiä kirjojen julkaisuasioissa.

Täytettyään 80 vuotta Antoni pyysi uudelta metropoliitta Innokentilta lupaa vetäytyä vanhuudenlepoon, mutta pyyntö evättiin. Pian hän sai lievän sydäninfarktin ja joutui lähes vuoteenomaksi. Metropoliitan siunauksella hänen keljansa yhteyteen rakennettiin kotikirkko, jossa hän toimitti harvakseltaan liturgian. Lavraa johti vanhintenneuvosto ja Antonilta kysyttiin neuvoa vain tärkeimmissä asioissa. Sairastettuaan lähes viisi vuotta pyhittäjä Antoni hyvästeli veljestön ja antoi henkensä Herralle vuonna 1877. Hänen hautaustoimitukseensa osallistui kaksi piispaa ja 60 pappia sekä valtava kansanjoukko. Pyhittäjä Antoni kanonisoitiin vuonna 1998.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

13.5.2021

Sävelmä
5. säv.

helatorstai, Kristuksen taivaaseenastuminen

m. Glykeria (+ n. 140)

Parimia
  1. Jes. 2:2–3
  2. Jes. 62:10–63:3, 7–9
  3. Sak. 14:1, 4, 8–11

Jes. 2:2–3

2 Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne. 3 Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: -- Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.

Jes. 62:10–63:3, 7–9

10 Lähtekää, menkää ulos porteista, valmistakaa tie kansalle, valmistakaa, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet, kohottakaa lippu merkiksi kansoille! 11 Maailman ääriin saakka Herra on kuuluttanut: -- Sanokaa tytär Siionille: Katso, sinun pelastajasi saapuu, hän kuljettaa mukanaan työnsä palkkaa, johdattaa niitä, jotka on omikseen hankkinut. 12 Heitä kutsutaan nimellä Pyhä kansa, Herran lunastamat, ja sinua nimellä Kaivattu kaupunki, Kaupunki, jota ei hylätä. 63:1 -- Kuka on tuo, joka tulee Edomista, joka tulee Bosrasta, kirkkaanpunaisessa puvussa, tuo, joka astuu tietään voimaa uhkuen komeassa asussaan? -- Minä se olen, oikeuden julistaja, suuri pelastaja. 2 -- Miksi on pukusi punainen, vaatteesi kuin viinikuurnan polkijan? 3 -- Minä poljin kuurnallisen rypäleitä, poljin yksin, kansojen joukosta ei ketään tullut avukseni. Ja niin minä vihassani poljin ne kaikki ja kiivaudessani tallasin ne, niin että niiden mehu roiskui puvulleni ja tahri kaikki vaatteeni. 7 Herran armotöitä minä julistan, Herran ylistettäviä tekoja, muistaen kaikkea sitä, minkä Herra on meille tehnyt, hänen suurta hyvyyttään Israelia kohtaan, kaikkea, minkä hän on sille tehnyt, hän, joka on uskollinen ja täynnä armoa. 8 Hän sanoi: "Hehän ovat minun kansaani, omia lapsiani, jotka eivät minusta luovu." Niin hän tuli heidän pelastajakseen, 9 vapautti heidät ahdingosta. Ei sanansaattaja, ei enkeli, vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät. Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät vapaiksi, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.

Sak. 14:1, 4, 8–11

1 Jerusalem, Herran päivä on jo lähellä! Sinä päivänä sinut ryöstetään tyhjäksi, ja saalis jaetaan muuriesi sisällä. 4 Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa Jerusalemin itäpuolella. Ja Öljymäki halkeaa kahtia idästä länteen, toinen puoli vuoresta väistyy pohjoiseen, toinen puoli etelään, ja välille syntyy valtaisa laakso. 8 Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen kesät ja talvet, ehtymättä. 9 Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan. 10 Koko maa Jerusalemin ympärillä Gebasta etelään, Rimmoniin saakka, on muuttuva tasangoksi. Mutta Jerusalem kohoaa korkealla, ja siellä asutaan niin kuin ennen. Kaupunki tulee ulottumaan Benjamininportilta entiselle Kulmaportille asti ja Hananelintornilta kuninkaan viininpuristamolle saakka. 11 Mikään ei enää uhkaa Jerusalemia. Siellä saadaan elää turvassa.

Polyeleon evankeliumi
Mark. 16:9–20
Mark. 16:9–20

9 Kun Jeesus oli varhain sapatin jälkeisenä päivänä noussut kuolleista, hän ilmestyi ensiksi Magdalan Marialle, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä. 10 Maria lähti sieltä ja vei sanan Jeesuksen seuralaisille, jotka itkivät murheissaan. 11 He eivät kuitenkaan uskoneet, kun kuulivat, että Jeesus eli ja että Maria oli nähnyt hänet. 12 Tämän jälkeen Jeesus ilmestyi hahmoltaan vieraana kahdelle heistä, kun he olivat kulkemassa pois kaupungista. 13 Myös nämä menivät viemään toisille sanaa, mutta heitäkään ei uskottu. 14 Viimein Jeesus ilmestyi myös yhdelletoista opetuslapselleen heidän ollessaan aterialla. Hän moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena. 15 Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. 16 Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. 17 Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. 18 He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat." 19 Kun Herra Jeesus oli puhunut heille tämän, hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle. 20 Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.

Epistola
Ap. t. 1:1–12

Ap. t. 1:1–12

1 Edellisessä kirjassani, hyvä Teofilos, kerroin kaikesta siitä, mitä Jeesus teki ja mitä hän opetti, alusta alkaen 2 aina siihen päivään saakka, jona hän Pyhän Hengen voimalla antoi valitsemilleen apostoleille käskynsä, ennen kuin hänet otettiin taivaaseen. 3 Heille hän myös monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta. 4 Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: "Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. 5 Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää." 6 Silloin ne, jotka olivat koolla, kysyivät häneltä: "Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?" 7 Hän vastasi: "Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. 8 Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka." 9 Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään. 10 Ja kun he Jeesuksen etääntyessä vielä tähysivät taivaalle, heidän vieressään seisoi yhtäkkiä kaksi valkopukuista miestä. 11 Nämä sanoivat: "Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän." 12 Silloin he lähtivät tuolta vuorelta, jota kutsutaan Öljymäeksi ja joka on lähellä Jerusalemia, sapatinmatkan päässä. He palasivat Jerusalemiin.

Luuk. 24:36–53
Luuk. 24:36–53

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Päivän synaksario

13.5.

Keisari Antonios Piuksen (138–161) hallituskauden alussa Trajanopoliksessa Adrianmeren rannikolla eli nuori kristitty neito. Hän oli korkea-arvoisen roomalaisen upseerin tytär, joka oli ottanut tehtäväkseen vahvistaa alueen kristittyjä uskossa. Eräänä pakanallisena juhlapäivänä hän piirsi otsaansa ristin ja meni sitten pakanatemppeliin, missä alueen maaherra Sabinus oli uhraamassa. Näin Glykeria tunnustautui avoimesti Kristuksen palvelijaksi. Kun Sabinus vaati häntä uhraamaan epäjumalille, hän asteli niitä kohti ja tervehti Zeuksen patsasta, minkä jälkeen hän kutsumalla Vapahtajaa avukseen sai patsaan hajoamaan pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat alkoivat heittää häntä kivillä, mutta eivät osuneet häneen. Lopulta he ripustivat Glykerian roikkumaan hiuksistaan ja raastoivat hänen kylkiään. Sen jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänelle ei annettu mitään syötävää eikä juotavaa moneen päivään. Mutta Herran enkeli toi hänelle ruokaa. Kun maaherra kutsui marttyyrin kuulusteltavaksi, hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki tämän olevan hyvissä voimissa ja säteilevän luottamusta Jumalaansa.

Lähtiessään Trajanopoliksesta takaisin hallintokaupunkiinsa Traakian Herakleiaan Sabinus päätti ottaa Glykerian mukaansa. Perillä paikalliset kristityt, jotka olivat kuulleet Glykerian urheasta kilvoituksesta, ottivat piispansa Dometioksen johdolla hänet kunnioittavasti vastaan. Glykeria joutui uudelleen tuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin poltettavaksi elävältä. Taivaallinen kaste sammutti kuitenkin tulipesän, johon hänet oli määrä heittää. Sen jälkeen tuomari määräsi hänen päänahkansa nyljettäväksi ja hänet pantiin vankilaan odottamaan uusia kidutuksia. Enkeli tuli jälleen vahvistamaan häntä. Kun vanginvartija Laodikios näki mitä tapahtui, hänkin alkoi uskoa Kristukseen. Sen tultua ilmi hänet mestattiin välittömästi.

Glykeria heitettiin lopulta petojen eteen. Raivoisa naarasleijona syöksyi hänen kimppuunsa, mutta pysähtyi äkkiä paikalleen alkaen hellästi nuolla hänen jalkojaan. Toinen leijona tuli hänen luokseen ja pienellä puraisulla, josta ei jäänyt edes mitään jälkeä, liitti Glykerian taivaalliseen Ylkäänsä. Glykerian tuominnut tuomari kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen.

Herakleioksen piispa hautasi Kristuksen urhean taistelijan kaupungin ulkopuolelle. Myöhemmin paikalle rakennettiin pyhälle Glykerialle omistettu suuri kirkko, ja Glykeriasta tuli Herakleian suojeluspyhä. Sittemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Limnoksen saarelle. Hänen pääkallonsa jäi kuitenkin Traakian Herakleiaan, ja siitä vuotava balsami on parantanut monia rukoilijoita ja pyhiinvaeltajia.

Pyhä Pausikakos, jonka nimi tarkoittaa enteellisesti ”pahan pysäyttäjää”, eli Apameiassa Mustanmeren rantamilla 500-luvulla. Hän oli hurskaudestaan tunnetun ylhäisen perheen poika, ja jo nuoresta pitäen hän eli askeettisesti pitäen himonsa kurissa paastolla, rukouksella ja muilla askeesin muodoilla, jotka johtavat enkelimäiseen elämään.

Pausikakos oli kiinnostunut lääketieteestä ja auttoi sairastavia palkkiota pyytämättä. Pian hän vihkiytyi munkiksi ja alkoi elää entistäkin askeettisemmin käyttäen ravintonaan pääasiallisesti vain leipää ja vettä. Samalla hän jatkoi parantamistyötään. Hän ei huolehtinut vain sairaiden ruumiista vaan myös heidän sielustaan. Pausikakoksen rukousten voimasta tapahtuikin paljon ihmeellisiä parantumisia: hän ajoi ulos riivaajia, suoristi kyttyräselkäisiä ja luovutti vammaisina syntyneitä lapsia terveinä heidän vanhemmilleen.

Pausikakoksen maine kantautui Konstantinopolin patriarkan Kyrilloksen (27.10.) korviin ja tämä vihki hänet Synnadan kaupungin piispaksi. Heti hiippakuntaansa saavuttuaan Pausikakos alkoi karkottaa laumastaan harhaoppisia julistamalla oikeaa uskoa. Saarnojensa lingolla hän ajoi heidät pois niin kuin paimen karkottaa sudet lammaslaumasta. Näin hänen kaittavansa saivat rauhassa kulkea kohti taivasten valtakuntaa.

Jonkin ajan kuluttua Pausikakos meni Konstantinopoliin, missä hän paransi keisari Maurikioksen (582–602) vaikeasta sairaudesta. Kiitollinen hallitsija antoi virallisen julistuksen (khrysobulla), jonka mukaan Synnadan hiippakunnalle oli annettava vuosittain tietty määrä kultaa. Kotimatkalla Konstantinopolista Pausikakos sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan Solon-nimisessä paikassa, niin että hänen janon näännyttämät matkatoverinsa saivat vettä juodakseen. Elettyään pitkän elämän hyviä töitä tehden ja johtaen monia pelastukseen pyhä Pausikakos siirtyi päiviensä täytyttyä Herransa luokse. Hyvä paimen oli saanut työnsä päätökseen.

Pyhä Sergios Tunnustaja eli 800-luvulla ja kuului arvostettuun konstantinopolilaiseen sukuun. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Sergios oli hengellinen ihminen, ja ortodoksiselle opille uskollisena hän kunnioitti pyhiä kuvia. Ikonien kunnioittajien vainon aikana hänet vietiin ikoneita vihaavan keisari Teofiloksen (829–840) eteen. Sergiosta kuljetettiin torilla köysi kaulassa, jotta ihmiset voisivat loukata ja pilkata häntä; hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet heitettiin vankilaan. Sitten hänet yhdessä vaimonsa Irenen ja heidän lastensa kanssa karkotettiin Konstantinopolista. He kärsivät rohkeasti maanpaon ahdingon ja koettelemukset. Kun Jumala lopulta kutsui pyhän Sergioksen pois maallisesta elämästä, hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja sai siellä uskon tunnustajan kruunun.

Pyhittäjä Gabriel Iberialainen (Georgialainen) oli pappismunkki, joka sai Athoksella ottaa vastaan Jumalanäidin Portaitissa-ikonin, joka on kaikkien aikojen kuuluisimpia pyhäinkuvia. Kun ikoneita hävitettiin ikonoklasmin aikana 800-luvulla, eräs hurskas nikealainen leski Bityniassa halusi pelastaa tuholta loisteliaan ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin, joka hänellä oli ollut pienessä kappelissa kotinsa lähellä, ja heitti sen mereen toivoen sen säilyvän Jumalan armon varjelemana. Hän rukoili Jumalanäitiä varjelemaan ikoniaan, ettei se uppoaisi mereen, ja Jumalanäiti lupasi hänelle johdattaa ikonin luostariin. Kun naisen poika meni myöhemmin Athokselle viettämään luostarielämää alueelle, jonne myöhemmin rakennettiin Ivironin luostari, hän kertoi siellä kilvoitelleille erakkomunkeille yksityiskohtaisesti, mitä ikonille oli tapahtunut, ja he kirjoittivat hänen kertomuksensa muistiin.

Huhtikuussa 1004 Ivironin luostarin munkit näkivät meressä useiden päivien ajan ikonin, joka kellui pystysuorassa asennossa, ja sen yläpuolella kohosi liekehtivä patsas. Aina kun joku munkeista yritti lähestyä ikonia, se siirtyi kauemmaksi. Siihen aikaan Ivironin luostarissa oli georgialainen pappismunkki nimeltään Gabriel. Hän tunsi pyhän Euthymios Uuden (ks. alla). Gabriel oli hakannut itselleen keljan kallioon luostarin lähelle ja vietti siellä askeettista elämää. Hänellä oli yllään nahoista valmistettu viitta, ja hän söi vain vihanneksia, mutta hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot.

Jumalanäiti ilmestyi Gabrielille ja käski hänen mennä meren rantaan noutamaan hänen ikoniaan. Hän oli valinnut pappismunkki Gabrielin tähän tehtävään, koska tällä oli sama nimi kuin enkelillä, joka oli ilmestynyt Neitsyt Marialle. Rannalle kokoontuneet munkit katselivat ällistyneinä, kuinka Gabriel käveli veden päällä niin kuin kuivalla maalla, otti ikonin syliinsä ja kantoi sen rannalle, missä se otettiin vastaan kiitoshymnejä laulaen. Ikoni sijoitettiin luostarin pääkirkon alttariin, ja kirkossa toimitettiin kolme päivää ja kolme yötä kiitosrukouksia ikonin edessä.

Seuraavana aamuna kirkonpalvelija, joka tuli sytyttämään lampukoita jumalanpalvelusta varten, huomasi, että ikoni oli kadonnut. Etsintöjen jälkeen se löytyi luostarin portilta, pylvään luota. Aina kun ikoni vietiin takaisin kirkkoon, se palautui sisäänkäynnin luokse. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas Gabrielille ja pyysi häntä ilmoittamaan veljestölle, että hän ei halunnut tulla heidän vartioimakseen ja suojelemakseen vaan oli itse tullut varjelemaan heitä kaikilta vaaroilta niin tässä elämässä kuin tulevassakin sen armon mukaisesti, jonka hän oli saanut Pojaltaan, kun oli pyytänyt tätä antamaan hänelle Athoksen Pyhän vuoren ”puutarhaksi”.

Siitä lähtien Ivironin luostarin Jumalanäidin ikonia on kunnioitettu sitä varten rakennetussa kappelissa luostarin sisäänkäynnin luona. Ikonia kutsutaan nimellä Portaitissa eli Portinvartija. Se on verhottu kultaisella riisalla ja Venäjän tsaarien lahjoittamilla jalokivillä. Kappelissa toimitetaan joka päivä liturgia ja rukouspalvelus, joista vastaa tehtävään erityisesti nimetty pappismunkki (prosmonarios). Ivironin munkit ovat lisäksi rakentaneet kirkon meren rannalle sille paikalle, jossa ikoni ensiksi laskettiin maahan. Portaitissa-ikonin kautta on tapahtunut niin monia ihmeitä Ivironin luostarin ja Pyhän vuoren suojelukseksi vaarallisina aikoina samoin kuin ihmisten hyväksi yleensä, että sitä voidaan hyvällä syyllä pitää jopa kaikkein mahtavimpana Jumalanäidin ikonina. Jumalansynnyttäjän juhlaa Ivironin Portaitissa-ikonin kunniaksi vietetään 13.10.

Pyhä Gabriel Iberialainen, joka oli osoittautunut kelvolliseksi vastaanottamaan ihmeitätekevän ikonin, nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Johannes Iberialainen oli Länsi-Georgian ruhtinaan David Kuropalatesin korkea virkamies, jota ruhtinas arvosti hänen urhoollisuutensa ja viisautensa takia. Rakkaudesta Kristukseen Johannes luopui maailmallisesta kunniasta ja meni munkiksi ensin georgialaiseen luostariin ja siirtyi sieltä Olympoksen vuorelle Bityniaan, missä hän hoiti vaatimatonta kuuliaisuustehtävää muulinajajana.

Johanneksen isä tuli Konstantinopoliin mukanaan Johanneksen poika Euthymios ja yritti houkutella Johannesta palaamaan takaisin kotimaahansa. Johannes ei suostunut palaamaan mutta halusi pitää pojan luonaan. Isoisä puolestaan ei tahtonut luovuttaa häntä. He jättivät kiistan keisarin ratkaistavaksi, joka käski heidän luottaa Jumalaan ja antaa pojan päättää, kumman luona halusi asua. Poika valitsi isänsä, vaikka ei tuolloin edes tuntenut häntä. Johannes otti poikansa mukaansa Olympokselle, missä oli huomattava luostarikeskus. Euthymios oli lahjakas ja sai hyvän maallisen ja hengellisen koulutuksen. Hän opiskeli sekä kreikkaa että georgian kieltä ja kirjallisuutta.

960-luvulla isä ja poika, jotka olivat luopuneet maallisesta sukulaisuudesta hengellisen isyyden hyväksi, vetäytyivät muutamien oppilaiden kanssa Athosvuorelle, jonne pyhä Athanasios (5.7.) oli hiljattain perustanut Suuren lavran. Lavrassa Johannes ei paljastanut ylhäistä taustaansa vaan työskenteli kaksi vuotta keittiössä. Athanasios havaitsi heidän hyveensä ja vihki Euthymioksen papiksi. Euthymios käänsi kirjoituksia georgiaksi, kirjoitti monia kirjoja hyveellisestä elämästä ja rakensi kirkkoja ja sairaaloita.

Vuoden 970 tienoilla Johanneksen sukulaismies Tornikios, joka oli ruhtinas Davidin kenraali, vihittiin munkiksi ja sai hänkin nimekseen Johannes. Hän etsi sukulaisiaan Olympokselta ja saapui sitten seurueineen Athokselle, missä Athanasios toivotti hänet tervetulleeksi. Georgialaisia oli heidän esimerkkinsä houkuttelemina alkanut kertyä Suureen lavraan, ja Georgiasta tuli luostariin runsaasti lahjoituksia. Georgialaisista tuli Johanneksen innokkaimpia oppilaita ja he nauttivat hänen luottamustaan, kun hän rakensi luostarielämää Athokselle ja hoiti yhteyksiä keisariin. Muutamat heidän maanmiehensä rakensivat lavran lähelle evankelista Johannekselle omistetun kirkon ja keljoja, jotka kuuluivat lavraan. He viettivät kuuden vuoden ajan hiljaista enkelielämää ja ryhtyivät kääntämään kreikkalaisia kirkollisia kirjoja georgiaksi.

Tornikioksen lahjoittamilla rahoilla Johannes perusti Johannes Kastajalle omistetun Ivironin luostarin erityisesti georgialaisia (kreikkalaisittain ”iberialaisia”) varten. Nämä rakensivat suuren Jumalanäidille omistetun kirkon ja monia muita rakennuksia. Luostarin veljestöön kuului pian jo 300 georgialaista ja kreikkalaista munkkia. Luostari omisti Makedoniassa suuria maatiloja, jotka olivat keisarien lahjoittamia.

Ikääntyessään Johannes luovutti luostarin käytännön hallinnon pojalleen Euthymiokselle pitäen itse kuitenkin yhä luostarin johtajan tittelin. Ennen kuolemaansa Johannes luovutti hengellisen johtajuuden Euthymiokselle ja kehotti veljestöä pysymään kuuliaisena ja vieraanvaraisena. Pyhittäjä Johannes antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 14.6.1005.

Luostaria johti ensin Euthymios (1005–1019), ja hänen jälkeensä igumenina toimi seuraavat kymmenen vuotta hänen serkkunsa Georgios. Euthymios käytti paljon aikaa kirjalliseen toimintaan. Hän oli ilmeinen lahjakkuus, ja hänen isänsä oli ohjannut häntä kääntämään kirkollisia ja patristisia teoksia georgiaksi jo lapsesta asti. Athokselle saavuttuaan Euthymios johti kääntäjien ja kirjansitojien ryhmää, joka levitti georgiaksi kääntämiään ja kopioimiaan käsikirjoituksia ympäri Georgiaa. Hän työskenteli yötä päivää välittäen kansalleen bysanttilaisen perinteen rikkauksia, ja ruhtinas David ylisti häntä ”toiseksi Krysostomokseksi”. Euthymioksen työryhmän kääntämiin kirjoihin kuuluu Raamatun kommentaareja, Pyhien Basileioksen, Gregorios Nyssalaisen, Efraim Syyrialaisen, Johannes Damaskolaisen, Cassianuksen ja Gregorios Suuren kirjoituksia. Euthymios laati myös luostarin typikonin.

Vaikka Euthymios oli saanut oman luostarinsa johtamisen lisäksi myös Suuren lavran valvojan tehtävän, hän ei vähentänyt askeettista kilvoittelua vaan piti jouhipaitaa, johon oli kiinnitetty painoksi ketjupanssari, ja nautti vain hiukan leipää ja vettä. Hän oli nöyrä ja tarmokas Jumalan työmies, joka noudatti kaikessa Raamatun ohjeita ja seisoi jokaisessa jumalanpalveluksessa liikkumattomana katse alas luotuna niin kuin enkeli Jumalan edessä.

Pyhä Euthymios muistetaan myös kahdesta ihmeestä. Kerran Athosvuorta vaivasi ankara kuivuus, ja veljet pyysivät apua Euthymiokselta. Hän nousi Ivironin luostarin lähellä olevaan profeetta Elian kirkkoon, rukoili hartaasti ja toimitti liturgian. Tämän jälkeen alkoi sataa.

Eräänä kesänä Euthymios oli toimittamassa Kristuksen kirkastumisen juhlan jumalallista liturgiaa Athosvuoren huipulla (2033 m), niin kuin Athoksen veljestöillä oli tapana. Kun hän eukaristiaa toimittaessaan lausui ”voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen” ja kuoro vastasi ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot”, äkkiarvaamatta ilmestyi kirkas valo ja maa alkoi järistä niin, että kaikki läsnäolijat suistuivat maahan. Euthymios jäi seisomaan yksin pyhän pöydän eteen kuin tulipatsas valon keskelle.

Uskollisena isänsä kehotukselle olla vieraanvarainen Euthymios otti ystävällisesti vastaan kaikki, jotka tulivat etsimään hengellistä tukea, jakoi avokätisesti varoja toisille Athoksen luostareille ja auttoi italialaista luostariyhteisöä asettumaan Pyhälle vuorelle. Kun hänen maineensa levisi, keisari tarjosi hänelle Kyproksen piispuutta, mutta Euthymios ei nöyryydessään suostunut ottamaan sitä vastaan.

Saatana ei kestänyt katsella hyveellistä Euthymiosta, vaan houkutteli erästä heikkoa munkkia murhaamaan hänet. Munkki ei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, mutta haavoitti kuolettavasti kahta muuta munkkia. Euthymios kiiruhti vihkimään molemmat suureen skeemaan ennen kuin he antoivat sielunsa Herran käsiin. Murhaaja tunnusti Paholaisen viekoittelut juuri ennen menehtymistään. Myöhemmin eräs puutarhuri lankesi samaan kiusaukseen ja iski Euthymiosta veitsellä, mutta veitsi ei uponnut lihaan vaan pehmeni kuin vaha ja puutarhurin käsi surkastui. Hän katui tekoaan ja pyysi Euthymiosta antamaan hänelle anteeksi ja parantamaan hänet. Näin tapahtui.

Palveltuaan 14 vuotta igumenina Euthymios luovutti luostarin johtajan aseman serkulleen Georgiokselle, koska hallinnolliset tehtävät eivät jättäneet riittävästi aikaa rukoukselle ja käännöstöille. Sitten hän omistautui innokkaasti hiljaiselle kilvoitukselle ensin keljassa, johon kuului korkea torni, ja myöhemmin luostarin ulkopuolella. Näin hän sai kiittää Jumalaa päivin ja öin ilman mitään häiriötekijöitä. Hänen täytyi kuitenkin edelleenkin toimia Suuren lavran valvojana. Siellä vallitsi niin suuri erimielisyys veljestön kesken, että se pyysi Euthymiosta matkustamaan Konstantinopoliin, jotta keisarin määräyksellä rauha saataisiin palaamaan. Siellä tapahtui onnettomuus: Plateian kaupunginosassa Euthymios pysähtyi antamaan almua kerjäläiselle, jolloin hänen muulinsa villiintyi ja heitti hänet selästään. Euthymiokselta murtui luita, ja hänet kannettiin luostariin, jonne hän oli majoittunut. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin toukokuun 13. päivänä vuonna 1028. Konstantinopolissa hänen poismenoaan surivat keisari ja kaikki hurskaat ihmiset.

Pyhittäjä Euthymioksen reliikit siirrettiin Konstantinopolista Athokselle, jossa ne sijoitettiin ensin Johannes Edelläkävijän luostariin ja sittemmin Ivironin luostarin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon hänen isänsä rinnalle. Reliikkien äärellä monet sairaat ovat parantuneet.

Glikeria oli novgorodilaisen Panteleimonin tytär. Hän kuoli vuonna 1522. Viidenkymmenen vuoden kuluttua hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin Pyhien Floroksen ja Lauroksen kirkon läheltä. Arkkipiispa Leonidin johdolla ne haudattiin uudelleen kirkon sisälle. Samana päivänä haudalla parani nelivuotias poika. Pyhä Glikeria on kuvattu vanhaan Novgorodin pyhien ikoniin.

Vuonna 1922 neuvostovalta aloitti ankaran vainon ortodoksista kirkkoa kohtaan käyttäen hyväksi Volgan alueen nälänhätää. Kirkkoa vaadittiin luovuttamaan arvoesineet nälkää näkevien auttamiseksi. Patriarkka Tiihon (26.9.) antoi siunauksensa liturgista käyttöä vailla olevien arvoesineiden myymiselle, mutta se ei riittänyt. Valtiovalta vaati kaikkien kalleuksien, myös ehtoollisastioiden, takavarikointia. Valtiollisen poliisin (GPU:n) virkailijat kiertelivät ympäriinsä puhumassa ihmisille takavarikoinnista ja pidättivät niitä, jotka reagoivat asiaan ei-toivotulla tavalla.

Kun takavarikointikomissio tuli Moskovassa Arbatin kulmalla sijaitsevaan Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, rovasti Vasili Sokolov pyysi säästämään ne liturgiset esineet, joita tarvitaan ehtoollisen toimittamisessa. Komissio kieltäytyi siitä jyrkästi. Murhe raastoi isä Vasilin sydäntä. Saarnassaan hän puhui, että uskovien nykyinen tilanne muistuttaa juutalaisten tilannetta Babylonin vankeudessa. ”Juutalaiset kääntyivät Jumalan puoleen toivoen, että Hän rankaisee heidän vangitsijoitaan. Niin seurakuntalaisetkin voivat toivoa, että Jumala, joka on sallinut kirkollisten esineiden viemisen pois kirkosta, antaa ansionsa mukaan niille, jotka ehkä käyttävät niitä pahaan.” Kirkossa ollut valtiollisen poliisin agentti raportoi saarnasta ja isä Vasili pidätettiin. Samasta syystä pidätettiin kaikkiaan 54 henkeä, jotka haastettiin oikeuteen. Isä Vasilia syytettiin siitä, että hän oli nimittänyt takavarikointia ryöstöksi ja takavarikointikomissiota rosvojoukoksi sekä verrannut uskovien asemaa Babylonin vankeuteen.

Julkisen oikeudenkäynnin päätteeksi yksitoista syytettyä tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin kuuden tuomio muutettiin vankeusrangaistukseksi. Jäljelle jääneet viisi tuomittua olivat kaikki esiintyneet oikeudessa järkkymättöminä ja lujina sekä osoittaneet vahvaa uskoa. Isä Vasilin lisäksi kuolemaan tuomittiin kaksi moskovalaista kirkkoherraa ja piirivalvojaa, isä Aleksanteri Zaozerski Pyhän Paraskevan kirkosta ja isä Kristofor Nadeždin Pyhän Johannes Sotilaan kirkosta, sekä pappismunkki Makari Telegin, joka oli takavarikoinnin yhteydessä kansanjoukon kuullen nimittänyt komission jäseniä ryöstäjiksi ja väkivallantekijöiksi. Viides kuolemaantuomittu oli maallikko Sergei Tihomirov. Hänellä oli lihakauppa Arbatilla erästä kirkkoa vastapäätä. Takavarikoinnin alkaessa hän oli ensimmäisten joukossa kiiruhtanut puolustamaan sen pyhiä aarteita.

Tuomion täytäntöönpanoa odottaessaan isä Vasili kirjoitti vankilasta pääsiäisen päättäjäisjuhlana: ”Toimitin viimeisen pääsiäispalveluksen. Saankohan vielä laulaa pääsiäistä maan päällä? Sinä, Herra, yksin tiedät! Jos en saa, niin suo minun päästä osalliseksi ikuisesta pääsiäisestäsi valtakuntasi illattomana päivänä.”

Marttyyrit teloitettiin ampumalla touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1922 entisen vakuutusyhtiön umpinaisessa kassaholvissa, jota käytettiin tuomittujen teloituspaikkana. Heidän partansa ja hiuksensa ajeltiin, ettei heitä tunnistettaisi pappissäätyyn kuuluviksi. Ruumiit vietiin haudattavaksi Kalitnikovskojen hautausmaalle. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.