Kirkkokalenteri

Jumalanäidin suojeluksen juhla sai alkunsa keisari Leo VI:n aikana (886–912). Pyhä Andreas Houkka (2.10.) näki Konstantinopolin Blahernan kirkossa kokoöisen vigilian aikana näyn, jossa Jumalanäiti astui sisään narteksista ja nousi säteilevänä korkeuksiin Johannes Edelläkävijän ja Johannes Evankelistan saattamana ja enkelien veisatessa. Jumalanäiti laskeutui ambonille ja siirtyi solealle; hän polvistui ja rukoili Poikaansa kristittyjen pelastuksen puolesta. Silloin Andreas meni oppilaansa Epifanioksen luokse ja kysyi, näkeekö hänkin maailman Valtiattaren. ”Kyllä, sinun rukouksiesi avulla näen ja ihmettelen”, vastasi Epifanios. Rukoiltuaan solealla Maria astui alttaritilaan, jonka reliikkiarkussa säilytettiin hänen huntuaan. Hän nosti sen käsivarsilleen, siirtyi kuninkaallisten ovien eteen ja puki hunnun päälleen. Sitten hän levitti hunnun kirkkokansan ylle verhoten sillä heidät kaikki suojelukseensa. Niin kauan kuin huntu oli kansan yllä, hän välitti kirkkokansalle Jumalan armolahjoja. Sitten Jumalansynnyttäjä kohosi hiljaa taivaaseen, ja hänen suojeluksensa muuttui vähitellen näkymättömäksi, mutta hänen armovoimansa ei poistunut.

Tästä näystä sai alkunsa Jumalanäidin suojeluksen juhla, jota rakastetaan erityisesti slaavilaisessa traditiossa. Kreikassa juhlaa vietetään maan toiseen kansallispäivään yhdistettynä 28.10.

Jumalansynnyttäjä suojelee koko Kristuksen kirkkoa, joka on uusi Jerusalem. Kaikkialla ja joka hetki maailman valtiatar verhoaa kristityt salaisesti suojeluksellaan rukoillessaan Poikaansa ja Herraansa maailman pelastuksen puolesta.

Pyhä Ananias (arameaksi Hananja, ’laupias’) kuului Kristuksen seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Kolme vuotta Herran taivaaseenastumisen jälkeen hän oli Damaskoksen seurakunnan johtohahmoja. Hän noudatti Mooseksen lakia hurskaasti, ja kaikki kaupungin juutalaiset kunnioittivat häntä.

Kun Saul oli matkalla Damaskokseen ottamaan kiinni sikäläisiä kristittyjä, jumalallinen kirkkaus ympäröi hänet ja hän menetti näkönsä. Silloin Herra ilmestyi Ananiakselle näyssä ja käski hänen mennä Damaskoksen Suorallekadulle ja etsiä käsiinsä Saul, jota sanottiin Tarsolaiseksi. Ananias epäröi, koska tiesi Saulin maineen kristittyjen vihamiehenä, mutta Jumala ilmoitti valinneensa Saulin omaksi aseekseen. Niin Ananias meni Paavalin luo, asetti kätensä hänen päälleen ja sanoi: ”Saul, veljeni, Herra on lähettänyt minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhällä Hengellä.” Saul sai näkönsä, ja Ananias kastoi Saulin, jota alettiin kutsua myös Paavaliksi.

Myöhemmin apostolit vihkivät Ananiaksen Damaskoksen piispaksi. Hän julisti evankeliumia rohkeasti niin juutalaisille kuin pakanoille vaaroista piittaamatta. Damaskoksen lisäksi hän saarnasi Eleutheropoliksessa, jossa hän paransi monia sairaita, ja paljon kansaa kääntyi kristityiksi. Valtaapitävät alkoivat pitää häntä vaarallisena. Kaupungin kuvernööri Lukianos pidätytti Ananiaksen ja pyysi häntä uhraamaan epäjumalille. Koska Ananias tunnusti järkähtämättä Kristusta, Lukianos määräsi hänet ruoskittavaksi häränjänteillä. Hänen vatsaansa raastettiin ja lihaansa poltettiin palavilla soihduilla. Sitten Ananias vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle kivitettäväksi. Ananias kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja rukoili, että Herra vastaanottaisi hänen sielunsa otollisena uhrina. Niin pyhä Ananias jätti maallisen asumuksensa ja siirtyi Herran valittujen taivaalliseen yhteyteen. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Domninus eli Tessalonikassa keisari Maximianuksen hallitusaikana (286–305). Hän oli kristitystä perheestä ja opetti sanoin ja teoin pelastuksen tietä muillekin kaupunkilaisille. Noihin aikoihin keisari saapui vierailulle Tessalonikaan, jonne hän oli parhaillaan rakennuttamassa palatsia. Hänen korviinsa kantautui, että Domninus julisti Kristusta koko kaupungissa ja tuomitsi epäjumalien palvonnan. Niinpä hän määräsi Domninuksen pidätettäväksi ja kysyi häneltä vihaisesti: ”Kuinka on mahdollista, että vieläpä meidän täällä ollessammekin sinä julkeat julistaa jotain vierasmaalaista jumaluutta ja kieltäydyt uhraamasta isiemme jumalille?”

Mitkään keisarin uhkaukset eivät saaneet Domninusta horjumaan. Kidutustenkaan aikana hän ei lakannut pilkkaamasta tyrannia. Silloin Maximianus käski viedä hänet ulos kaupungista ja rikkoa kaikki hänen luunsa sekä katkaista hänen jalkansa. Domninus ei kuollut heti, vaan eli vielä seitsemän päivää mitään syömättä ja Jumalaa ylistäen, sillä hengessään hän oli jo taivaallisissa majoissa.

Pyhä apostolienvertainen Nina (Nino, muistopäivä 14.1.) saapui Iberiaan eli Georgiaan vuonna 319 ja alkoi valistaa pakanallista kansaa Kristuksen evankeliumin valolla. Hän paransi kuningattaren vaikeasta sairaudesta, minkä jälkeen tämä otti pyhän kasteen. Kuningattaren nimi oli parantajansa tavoin Nina (Nino) ja hänestä tuli harras kristitty. Puolisonsa ihmeellisestä parantumisesta huolimatta kuningas Mirian (265–342) halusi luovuttaa pyhän Ninan kidutettavaksi. Hänen suunnitellessaan teloitusta aurinko pimeni äkisti ja kuningas menetti näkönsä. Hoviväki alkoi kauhuissaan rukoilla pakanallisia jumalia palauttamaan päivänvalon, mutta pimeys syveni entisestään. Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen apua pyhän Ninan saarnaamalta Jumalalta. Pimeys hälveni ja auringonsäteet alkoivat taas loistaa. Tämä tapahtui 6.5.319.

Pyhä Nina paransi kuningas Mirianin sokeudesta, minkä jälkeen tämä seurueineen otti vastaan pyhän kasteen. Vuoteen 324 mennessä kristinusko oli saanut pysyvän jalansijan Georgiassa.

Pyhän Remigiuksen (Remi) vanhemmat olivat hurskaita gallialaisylimyksiä. Remigiuksen äiti oli pyhä Celine, jonka ensimmäisestä pojasta tuli Soissonsin kahdestoista piispa pyhä Principius ja toisesta saman istuimen kolmannentoista piispan isä. Montanus-niminen sokea erakko, joka suri tuon ajan kirkon kehnoa tilaa, sai kolme kertaa nähdä jumalallisen ilmestyksen. Sen perusteella hän kertoi Celinelle, että hän saisi vielä kolmannen pojan, josta tulee frankkien valo ja joka johdattaa tuon valloittajakansan pois epäjumalanpalveluksesta. Tämän profetian jälkeen pyhä Remigius syntyi vuoden 437 tienoilla. Hän alkoi jo lapsuudessaan syventyä maallisiin ja hengellisiin kirjoihin. Vartuttuaan hän vetäytyi pieneen majaan, jossa hän eli hiljaisuudessa kilvoitellen.

Kun Reimsiin tarvittiin uutta piispaa, papisto ja kansa hakivat Remigiuksen ja kantoivat hänet riemusaatossa piispanistuimelle. Remigius oli tuolloin vain 22-vuotias maallikko. Piispaksivihkimisen aikana hänen otsastaan hohti valoa ja ilmassa tuntui suloista taivaallista tuoksua. Remigius oli ulkonäöltään epätavallisen pitkä, arvokas, tyyni ja vaikutti eristäytyvältä. Hänessä yhdistyivät oppineisuus ja nöyryys, sivistyneisyys ja lähimmäisenrakkaus.

Piispa Remigius oli pian Pohjois-Gallian tunnetuimpia hahmoja. Joukoittain ihmisiä kääntyi kristityiksi hänen johdollaan. Remigius perusti uusia seurakuntia ja piispanistuimia. Hän kehotti barbaarijoukkojen hävityksen kohteeksi joutuneita antamaan anteeksi, rakastamaan vihollisiaan ja kaipaamaan omaisuuden sijasta tulevaa maailmaa. Piispan julistusta vahvistivat ihmeet ja tunnusteot. Kun Reimsin kaupunki oli tuhoutua tulipaloon, hän astui itse tulta päin risti kädessään, teki ristinmerkin, ja liekit alkoivat peräytyä sitä mukaa kuin hän asteli eteenpäin. Sairaita parani, pahojen henkien vaivaamia vapautui ja eräs nuori nainen heräsi kuolleista. Pyhä piispa oli sovussa koko luomakunnan kanssa: kun hän oli ruokailemassa, linnut tulivat syömään hänen kädestään.

Aika oli vaikeaa Länsi-Roomalle ja sen kristityille. Ranskan eteläosat olivat areiolaisten goottien ja burgundilaisten vallassa, alemannit valtasivat Reinin rantoja ja pakanalliset frankit hallitsivat pohjoista Galliaa. Silloin Jumalan suunnitelma alkoi toteutua pyhän Remigiuksen kautta. Frankkien hallitsija, viides merovingi-kuningas Klodvig (Clovis) oli vuonna 482 perinyt valtaistuimen vain 15-vuotiaana. Klodvig ihaili kristittyjä munkkeja ja kunnioitti suuresti piispa Remigiusta, joka oli sopiva henkilö opettamaan, miten nuori johtaja voi johtaa viisaasti. Vuonna 493 kuningas Klodvig meni naimisiin kristityn neidon Clotilden (3.6.) kanssa, jolla oli hyvä vaikutus nuoreen hallitsijaan. Kolmen vuoden kuluttua edessä oli suuri Tolbiacin taistelu alemannien armeijaa vastaan, joka oli lukumäärältään ylivoimainen. Clotilde sai miehensä lupaamaan, että hän kääntyisi kristityksi, jos selviäisi taistelusta voittajana. Ja tapahtui, että frankkien pieni armeija sai taistelussa loisteliaan voiton.

Piispa Remigius alkoi opettaa Klodvigille kristinuskon pyhiä salaisuuksia. Jumalan Pojan kärsimyksistä kuullessaan kuningas huudahti: ”Olisinpa ollut siellä frankkeineni, niin olisin kyllä vapauttanut Hänet!” Kahden vuoden kuluttua kaikki frankkien arvohenkilöt kutsuttiin Reimsiin kuninkaan kastejuhlaan. Sen aattona Remigius piti tälle arvovaltaiselle joukolle kovan saarnan, jossa hän julisti rohkeasti väärien jumalien turhuutta ja kristinuskon pyhien salaisuuksien suuruutta. Ihmiset näkivät, kuinka taivaallinen valo alkoi hohtaa kirkossa. Kuningasta kastaessaan Remigius lausui: ”Taivuta alas pääsi, ylpeä Sicamber; ylistä mitä olet polttanut ja polta mitä olet ylistänyt.” Silloin Remigius huomasi, että häneltä puuttuu pyhää öljyä kuninkaan voitelemiseksi, ja alkoi rukoilla Jumalaa, jolloin taivaalta laskeutui valkoinen kyyhkynen mukanaan pieni öljypullo.

Klodvigin jälkeen kastettiin kaksi hänen sisaristaan, kolmetuhatta ylimystä ja sotilasta. Tämä oli käännekohta frankkien kansan kristillistymiselle ja kristillisen Ranskan synnylle. Pyhän Remigiuksen hengellisen ohjauksen alaisuudessa Klodvig toimi kuin toinen Konstantinus tehden parhaansa saadakseen yhdistettyä Gallian eripuraiset kansanosat ja vahvistaakseen kansaansa oikeassa uskossa.

Pyhä Remigius oli piispana 74 vuotta, kauemmin kuin kukaan toinen kirkon historiassa. Hän käännytti niin paljon kansaa, että jätti jälkeensä lähes kokonaan kristityn Ranskan. Koska muualla Euroopassa ei tuohon aikaan ollut kristittyjä kuninkaita, Ranskaa on kutsuttu ”Kirkon vanhimmaksi tyttäreksi”. Vanhetessaan pyhä Remigius menetti näkönsä mutta ei toivoaan: hän sai näkönsä vielä ihmeellisesti takaisin. Toimitettuaan jumalallisen liturgian viimeisen kerran hän nukkui pois rauhassa vuonna 533 täytettyään menestyksekkäästi sen suuren tehtävän, jonka Jumala oli hänelle varannut.

Armon täyttämä pyhä Romanos Melodos syntyi 400-luvulla Syyriassa Emesan (Homs) kaupungissa. Hän palveli kirkkoa diakonina ensin Beirutissa ja asettui vuoden 496 tienoilla Konstantinopoliin. Hänen hyveellinen elämänsä oli loistelias esikuva uskoville. Romanos palveli nuhteettomasti Jumalanäidille pyhitetyssä kirkossa, johon hänet oli nimitetty. Öisin hän rukoili yksin joko kirkossa tai niityillä kaupungin ulkopuolella.

Romanoksen ääni oli kuitenkin heikko. Kerrotaan, että kun hän luki katismapsalmeja Blahernan kirkossa Kristuksen syntymäjuhlan aattopäivänä, hänen lukemisensa oli niin avutonta, että lukijaa oli vaihdettava kesken palveluksen papiston naureskellessa hänelle. Murheen murtama Romanos rukoili aattoiltana Jumalanäidin ikonin edessä. Silloin Jumalanäiti ilmestyi hänelle pidellen kädessään kirjakääröä, jonka hän antoi Romanokselle ja käski häntä syömään sen. Kääröä maistaessaan Romanos tunsi suunsa täyttyvän sanoinkuvaamattomalla makeudella. Romanos nousi ambonille ja alkoi laulaa enkelimäisellä äänellä kontakkia ”Tänä päivänä Neitsyt Yliolennollisen synnyttää…”[1] Näin pyhä Romanos sai samalla kertaa säveltämisen, sanoittamisen ja laulamisen lahjan, joka pysyi hänellä koko hänen loppuikänsä.

Pyhän Hengen innoittamana pyhä Romanos kaunisti useimmat kirkkovuoden juhlat ihastuttavilla veisuilla. Hänen kerrotaan kirjoittaneen yli tuhat kontakkirunoelmaa. Näistä meidän päiviimme on säilynyt 85.[2] Romanos toimi myös laulun opettajana. Jotkut ovat pitäneet myös ensimmäistä Jumalanäidin akatistosta hänen laatimanaan.

Ylistettyään oman aikansa Jumalaa äänellä, jonka oli Häneltä saanut, pyhä diakoni Romanos Melodos nukkui pois vuoden 556 tienoilla. Näin hän liittyi enkelten kuoroon, jota oli saanut edustaa suloisesti jo maan päällä.

Pyhä Bavo syntyi vuonna 589 Belgian Brabantissa flaamilaiseen ylimysperheeseen. Hän oli nuorena hyvin itsekäs, kärsimätön ja kyltymätön nautintojen rakastaja. Hän myi omat palvelijansa orjiksi ja kävi väkivaltaiseksi. Bavo meni naimisiin sävyisän ja hurskaan neidon kanssa, joka kuitenkin kuoli yllättäen. Silloin Bavo joutui synnintuntoon ja alkoi tuntea syvää elämäntuskaa. Hän lähti Gentin kirkkoon kuullakseen pyhän Amandin (6.2.) julistusta. Amandin saarnan kautta Jumala kosketti Bavon sydäntä. Hän tuli kääntymykseen, ja Amandista tuli hänen ohjaajansa katumuksen tiellä. Amand otti hänet mukaansa lähetysmatkoilleen Flanderiin. Matkoilla he yöpyivät luostareissa, jolloin Bavo sai tarkkailla erilaisten luostarien tapoja. Lopulta Amand vihki hänet munkiksi.

Muutamien vuosien kuluttua Bavo palasi Gentiin ja rakennutti omille mailleen luostarin, jonka yhteyteen hän asettui erakoksi. Rahansa hän jakoi köyhille ja maan luostarille.

Kerran Bavo tapasi entisen palvelijansa, jota oli aikanaan kohdellut kaltoin, ja joutui ankaran katumuksen valtaan. Bavo polvistui hänen eteensä pyytäen anteeksiantoa ja vaati, että mies löisi häntä ja veisi hänet vankilaan. Luostariinsa palatessaan Bavo joutui Paholaisen nostattamien kiusausten ja syyttävien ajatusten kohteeksi. Niitä vastustaakseen Bavo alkoi harjoittaa ylimääräisiä kilvoituksia. Hän kytki jalkoihinsa kahleet kuin rikollinen ja kirkkoon lähtiessään kantoi mukanaan niin suurta kiveä kuin jaksoi.

Pyhä Bavo jätti erakkomajansa ja katosi Gentin metsiin. Lopulta ihmiset saivat tietää hänen asuvan ontossa jalavassa. Bavo eli puun ympärillä kasvaneilla raaoilla villikasveilla ja rukoili kiihkeästi öin ja päivin. Kun Bavon elinpaikka tuli ilmi, hän muutti yhä syvemmälle korpeen, jonne hän rakensi keljan oksista ja savesta. Bavo pelkäsi kuollakseen mainetta ja ihailijoiden suosiota. Hänen henkensä suuntautui taivasta kohti, eikä hän tehnyt minkäänlaisia järjestelyitä ulkonaisia ja maailmallisia asioita varten. Kansa rakasti pyhää askeettia ja löysi hänet pian uudelleen.

Paetakseen mainettaan Bavo hylkäsi erakkomajansa ja palasi Gentiin, pyhän Amandin luostariin. Sieltä hän siirtyi muutaman vuoden kuluttua keljaan, jonka hän kaivoi itselleen maan sisään. Se oli niin kapea ja matala, ettei hän mahtunut oikaisemaan itseään, mutta hänen sielunsa ojentautui siellä Jumalan rakkauden mittaamattomiin korkeuksiin. Kilvoituksessaan pyhä Bavo joutui demonien ankarien hyökkäyksien kohteeksi mutta kesti kaiken kärsivällisesti vankeudessa, jonka oli itselleen valinnut. Kerran Bavon keljan ympärille oli kerääntynyt kansaa saadakseen hänen siunauksensa ja kuullakseen hänen sanojaan. Kun Bavo tuli esiin, he näkivät, että hänet oli kruunattu valoristillä.

Viimeiset kolme vuottaan pyhä Bavo eli luostarissa. Tuntiessaan viimeisten hetkiensä lähestyvän hän kutsui avukseen erään vanhan papin, joka asui yksin erakkona. Bavo hyvästeli ympärilleen kerääntyneet autuaat Jumalan palvelijat ja sanoi lopuksi: ”Kristus itse on läsnä. Nouse, oi sieluni, näyttäytyäksesi Hänen edessään.” Pyhä Bavo nukkui kuolonuneen lokakuun 1. päivänä vuonna 654. Samaan aikaan hän ilmestyi pyhälle Gertrudille (17.3.) pyytäen tätä lähettämään hautaliinoja hautajaisiaan varten.

Keisari Konstantinos VI:n (780–797) ja keisarinna Irenen (797–802) aikana Georgian alue joutui emiiri Aleimin johtamien muslimien haltuun. Emiiri vangitsi Sebastopoliksen seudulla Zobia-nimisen luostarin pyhät kilvoittelijat tahtoen saada heidät tunnustamaan, että islam on oikea uskonto. Igumeni Mikael nuhteli arabien jumalatonta asennetta eikä suostunut kieltämään Kristusta. Hän rohkaisi oppilaitaan kärsimään kuoleman rohkeasti kuoleman voittajan Kristuksen tähden. Munkit syttyivät sellaisen uskon intoon, että ryntäsivät eteenpäin yhtenä rintamana ja taivuttivat kilvan päänsä alas miekan alle. Niin he saivat osakseen vanhurskaiden asuinsijat. Tämän jälkeen muslimit mestasivat igumeni Mikaelin, ja näin koko veljestö pääsi yhdessä rakkaan Herransa luo.

Pyhä Johannes syntyi Illyrian Dyrrakionissa (nykyinen Albanian Dürres) 1200-luvun lopulla. Hänen isänsä kuoli Johanneksen ollessa vielä lapsi. Hänen äitinsä piti huolta, että Johannes sai parhaat mahdolliset opettajat.

Johanneksella oli enkelimäisen kaunis lauluääni, jonka ansiosta hän tuli tunnetuksi jo nuorena. Hänen uransa johti hänet Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli hovin kuoron paras laulaja ja keisarin suosikki. Keisari oli valmis järjestämään hänelle hyvän avioliiton, mutta nuorukaisen sydän oli toisaalla. Hän ajatteli vain, kuinka pääsisi jättämään maailman ja ryhtymään munkiksi. Kun Suuren lavran luostarin igumeni vieraili hovissa, Johannes tunsi tilaisuutensa tulleen. Johannes lähestyi igumenia ja alkoi käydä keskusteluja hänen kanssaan selittämättä, mikä hänen asemansa hovissa tarkkaan ottaen oli. Muutamassa päivässä igumeni vakuuttui hänen luostarikutsumuksestaan, puki hänet munkin pukuun ja otti mukaansa pyhälle Athosvuorelle.

Luostarissa Johanneksen tehtäväksi uskottiin vuohipukkien paimentaminen. Hän vietti koko päivän paimenessa vuorilla samalla rukoillen ja laulaen kirkkoveisuja niin kauniisti, että vuohetkin pysähtyivät kuuntelemaan. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään ihanan laulun lumoamana. Kerran kuitenkin eräs erakkomunkki kuuli hänen laulavan ja kertoi hänestä igumenille. Silloin Johanneksen oli pakko ilmaista, kuka hän oli. Tällä välin keisari oli etsinyt häntä kaikkialta, mutta igumenin pyyntöjen taivuttamana salli lopulta hänen jäädä Athokselle.

Johannes asettui asumaan Lavran lähelle Pyhien ylienkelien skiittaan. Kuusi päivää viikossa hän vietti yksinäisyydessä, mutta sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän meni luostariin laulaakseen kirkossa oikealla kliirossilla saaden näin palvella veljiään. Hänen kaunis veisuunsa oli omiaan kohottamaan munkkien sydämet Jumalan puoleen.

Kerran suuren paaston viidentenä lauantaina, jolloin toimitetaan Jumalanäidin akatistospalvelus, Johannes pani parastaan ylistääkseen Jumalanäitiä hänen ansionsa mukaan. Kun oli vasemmanpuoleisen kuoron vuoro laulaa, Johannes nukahti kevyesti seisaalleen kirkkotuoliinsa. Silloin tapahtui, että Jumalanäiti itse ilmestyi hänelle ja pani hänen käteensä kultarahan sanoen: ”Ole tervehditty, poikani Johannes. Laula minulle ja minä en koskaan jätä sinua.” Johannes hätkähti hereille ja näki hämmästyksekseen kultarahan kädessään. Rahaa säilytettiin sittemmin luostarin kirkossa.

Tämän tapauksen jälkeen pyhä Johannes jatkoi laulamista entistäkin innokkaammin eikä koskaan jäänyt pois paikaltaan oikeanpuoleiselta kliirossilta. Paljosta seisomisesta hän sai pahan säärihaavan, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja paransi hänet sanoen: ”Tästä lähtien olet terve.” Johannes kiitti Jumalanäitiä ja vietti koko loppuelämänsä terveenä katumuksessa, paastossa ja jatkuvassa rukouksessa.

Pyhä Johannes tiesi kuolinpäivänsä etukäteen. Hän keräsi luokseen veljet, pyysi heiltä anteeksi ja käski heidän haudata hänet Pyhien ylienkelien keljamajan alueelle. Hänen sävellyksensä, joista monet ovat säilyneet käsikirjoituksissa, muodostavat merkkipaalun bysanttilaisen musiikin kehityksessä. Pyhän Johannes Kukuzeleksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä. Hänen lähtönsä tästä elämästä lienee kuitenkin tapahtunut ennen vuotta 1341.

Pyhä Gregorios kilvoitteli Athoksen pyhällä vuorella samoihin aikoihin Johannes Kukuzeleksen kanssa. Gregorios lauloi Suuren lavran jumalanpalveluksissa. Kerran teofanian aattopäivän liturgiassa hänen olisi pitänyt veisata tavanomainen Totisesti on kohtuullista, mutta hän alkoikin jumalallisen innoituksen vallassa laulaa: Sinun tähtesi, armoitettu, iloitsevat kaikki luodut.

Palveluksen lopulla Gregorios torkahti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi hänelle kultakolikon lausuen: ”Kuoronjohtaja, ota tämä laulustasi. Paljon kiitoksia!” Kolikkoa säilytetään edelleen luostarissa olevaan Jumalasynnyttäjän ikoniin kiinnitettynä. Elettyään Jumalaa miellyttäen pyhä Gregorios nukkui pois rauhassa. Gregorioksen saamaa ylistysveisua alettiin laulaa Basileios Suuren liturgiassa anaforan aikana.

Pyhittäjä Savva syntyi Tverin ruhtinaskunnassa 1300-luvun lopulla. Rakkaudesta Jumalaan hän vihkiytyi munkiksi eräässä Tverin luostarissa. Munkkiveljet rakastivat ja kunnioittivat Savvaa hänen nöyryytensä ja suurten kilvoitustensa tähden. Hän tuntui heistä kuin Jumalan enkeliltä, ja he valitsivat hänet luostarinsa igumeniksi. Myös seudun pajarit ja muut asukkaat pitivät häntä pyhänä ja sana hänen nöyryydestään ja hyveistään levisi laajalle. Ihmisiltä tuleva kunnia kiusasi pyhittäjä Savvaa ja hän meni joksikin aikaa Athosvuorelle.

Palattuaan takaisin Venäjälle Savva alkoi vaeltaa köyhänä munkkina Novgorodin luostareissa etsien rauhallista kilvoittelupaikkaa. Lopulta hän asettui erakoksi Višerajoen varrelle noin seitsemän kilometrin päähän Novgorodista.

Kerran eräs kaupungin asukas sattui kulkemaan sen paikan ohi, missä Savva kilvoitteli. Päivä oli helteinen, mutta erakko seisoi rukoilemassa eikä hievahtanutkaan, vaikka hänen kasvonsa olivat hyttysten peitossa ja verille syödyt. Hän oli niin uppoutunut rukoukseen, ettei tuntunut huomaavan mitään.

Kun Novgorodin arkkipiispa Johannes kuuli hiippakuntaansa tulleesta erakosta, hän lähetti edustajiaan kysymään, miten tämä oli rohjennut asettua paikalle ilman hänen siunaustaan. Pyhittäjä Savva vastasi, että hän oli vain tahtonut paeta maailmaa eikä suinkaan halunnut elää alueella ilman piispallista siunausta. Pian arkkipiispa lähti itse erämaahan tapaamaan kilvoittelijaa. Matkalla autuas Savva tuli häntä vastaan nukkavieruun viittaan pukeutuneena ja kumarsi nöyrästi maahan piispan edessä. Arkkipiispa siunasi pyhittäjän luullen häntä tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Vasta erakkomajalla pyhä kertoi olevansa syntinen Savva. Esipaimen ihmetteli hänen nöyryyttään. Hän nautti pyhittäjän tarjoaman vaatimattoman aterian ja hyötyi hengellisestä keskustelusta hänen kanssaan.

Kerran kun pyhittäjä oli rakentamassa keljaa, pari rosvoa tuli hänen luokseen pahoissa aikeissa. Nöyriksi tekeytyen he tulivat pyytämään siunausta, mutta pyhittäjä näki heidän kavaluutensa ja sanoi: ”Lapseni, auttakaa minua nostamaan tämä hirsi seinän päälle.” Samalla hän kehotti heitä tarttumaan hirren kapeampaan päähän ja alkoi itse nostaa paksumpaa. Rosvot eivät millään saaneet hirttä nostettua, mutta vanhus nosti Jumalan avulla koko hirren vaivatta seinän päälle. Tämän nähtyään rosvot jättivät pyhittäjän rauhaan.

Pyhittäjä Savvan luokse tuli oppilaita ja hän perusti luostarin Herran taivaaseenastumisen kunniaksi. Itselleen hän pystytti pylvään ja vietti sen päällä koko viikon paastoten ja rukoillen. Lauantaina hän laskeutui pylväästä, osallistui pyhään ehtoolliseen ja ruokaili veljestön kanssa. Pidettyään sielua pelastavaisen opetuspuheen hän nousi jälleen pylvääseen ja kilvoitteli siellä seuraavaan lauantaihin asti. Pylvään päällä eläen hän ohjasi luokseen tulevia pyhiinvaeltajia, sekä munkkeja että maallikoita.

80 vuoden ikäisenä pyhittäjä Savva sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaansa. Hän kutsui munkkiveljet koolle ja antoi heille viimeiset hengelliset ohjeensa kehottaen heitä pysymään ortodoksisessa uskossa, pitämään munkkilupauksensa ja kilvoittelemaan nöyryydessä. Ennen kuolemaansa hän pyysi, etteivät veljet järjestäisi juhlallisia hautajaisia vaan saattaisivat hänen ruumiinsa ilman valmisteluja haudan lepoon. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän nukkui pois rauhassa lokakuun 1. päivänä vuonna 1460.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.