Kirkkokalenteri

Pyhä Jaakob eli 400-luvun alussa erakkona Antiokian pohjoispuolisilla kukkuloilla. Hän oli pyhän Maronin (14.2.) oppilas mutta osoittautui hengellistä isäänsäkin suuremmaksi. Jaakob kilvoitteli kokonaan ilman keljaa tai luolaa eläen avoimen taivaan alla säästä riippumatta. Auringon paahde poltti häntä kesällä, ja talvisin hän selviytyi usein ainoastaan paikallisten talonpoikien ansiosta, jotka saivat toisinaan kaivaa hänet esiin lumen alta. Jaakob eli vain Jumalalle unohtaen mielestään kaikki ruumiilliset tarpeet ja taistellen ruumiin raskautta vastaan. Hänellä oli raskaat kahleet sidottuna ristiin ruumiinsa ympäri, ja mielensä hän keskitti hiljaiseen mietiskelyyn ja psalmien luentaan. Ulkona elävänä hän ei voinut sulkeutua yksityisyyteen, vaan hän otti kaikki tulijat vastaan lämpimästi ja pitkämielisesti, vaikka kärsikin aina joutuessaan keskeyttämään kanssakäymisensä Jumalan kanssa. Hän oli niin kärsivällinen, ettei alkanut hyvästellä vieraitaan ennen kuin yö oli jo koittamassa, vaikka kärsi suolistosairauden aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa. Mutta hän oli myös vapaa ihmiskunnian tarpeesta ja turhamaisuudesta. Sairastuttuaan toisen kerran hän otti vastaan ystäviensä antaman lääkityksen ajattelematta, että hänen maineensa suurena kilvoittelijana saattaisi kärsiä.

Jaakobin maine oli niin suuri, että kun hän sairastui vakavasti ja hänen huhuttiin tekevän kuolemaa, naapurikylän väkeä alkoi tulla havittelemaan hänen pyhää ruumistaan. Silloin Jaakobia omanaan pitäneen lähikaupungin miehet lähtivät aseet kädessä karkottamaan tunkeilijat. Kiviä heitellen ja nuolia ampuen he saivat naapurikyläläiset poistumaan, mutta Jaakob ei kuollutkaan vaan toipui sairaudestaan.

Eräälle pariskunnalle oli syntynyt monta lasta mutta kaikki olivat kuolleet. Viimeisen syntyessä isä vei sen Jaakobin siunattavaksi ja lupasi antaa lapsen Jumalalle, mikäli Jumala sallisi sen elää. Nelivuotiaana lapsi sairastui ja todettiin jo kuolleeksi. Isä ajatteli täyttävänsä lupauksensa joka tapauksessa: vaikka lapsi oli kuollut, isä otti sen ruumispaareilta ja lähti viemään sitä Jumalan miehelle. Pyhä Jaakob otti lapsen vastaan, asettui polvilleen ja alkoi rukoilla. Illansuussa lapsi virkosi ja kysyi isäänsä. Myöhemmin piispa Teodoret Kyrroslainen, joka kirjoitti Jaakobin elämäkerran, tapasi itse kyseisen lapsen.

Jaakob oli tottunut taistelemaan pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan. Hän näki myös puhtaita hengellisiä ilmestyksiä, muun muassa Johannes Kastajan. Henkien erottamiskykyisenä hän tuki alueen ortodoksisia piispoja näiden kamppailussa markionilaisuutta vastaan. Hän paransi rukouksillaan sairaita mutta ei pyytänyt terveyttä itselleen. Toimittuaan oman aikansa siunauksena ihmiskunnalle pyhä Jaakob nukkui pois rauhassa.

Pyhä Akakios eli eräässä luostarissa Latrosvuorella Vähän-Aasian alueella kuudennella vuosisadalla. Hänen ohjaajavanhuksensa oli ankara, kärsimätön ja helposti vihastuva. Hän moitti ja herjasi Akakiosta – ja hakkasi niin, että tämä oli mustelmilla.

Akakios kesti kaiken nöyrästi ja vaieten ajattelematta pahaa vanhuksestaan. Lähellä eli joku toinen hengellinen vanhus, joka seurasi ihmetellen Akakioksen kärsivällisyyttä. Hänen oli tapana kysyä tältä: ”Kuinka voit tänään, veli Akakios? Oletko saanut hyötyä vai kärsinyt vahinkoa?” Silloin Akakios näytti milloin mustuneen silmänsä, turvonneen niskansa tai ruhjotun päänsä. ”Hyvä, hyvä”, sanoi vanhus. ”Kestä ja palkkasi on suuri.”

Kun Akakios oli elänyt yhdeksän vuotta kuuliaisena armottomalle ohjaajavanhukselleen, hän yhtäkkiä kuoli. Silloin hänen vanhuksensa meni tuon toisen hengellisesti kokeneen vanhuksen luo ja sanoi: ”Veli Akakios on kuollut.” Tämä ei uskonut. Niinpä Akakioksen vanhus vei hänet hautausmaalle. Toinen vanhus seisahtui Akakioksen haudalle ja kysyi: ”Veli Akakios, oletko kuollut?” Silloin haudasta kuului vastaus: ”Isä, kuinka on mahdollista, että kuuliaisuutta harjoittanut kuolisi?” Akakioksen vanhus kauhistui kuultuaan nämä sanat ja lankesi itkien haudalle. Hän päätti viettää loppuelämänsä katumuksessa lähellä oppilaansa hautaa. Pyhä Johannes Siinailainen kertoo Akakioksesta teoksessaan Portaat.

Pyhä Basolus (Basle) syntyi Limogesissa vuoden 555 tienoilla. Nuoruudessaan hän palveli sotilaana, mutta jätti sitten maailman ja sen taistelut taakseen. Hänet vihittiin munkiksi Verzyssä, Reimsin lähistöllä. Basolus eli 40 vuotta erakkomunkkina kukkulalla kaupungin vieressä. Hänen ympärilleen tuli oppilaita ja hän saavutti mainetta ihmeidentekijänä. Pyhä Basolus kuoli vuoden 620 tienoilla.

Alypios syntyi Vähän-Aasian Adrianopoliksessa keisari Herakleioksen aikana (610–641). Hänen äitinsä näki raskaana ollessaan näyn, jossa lampaalla oli sarvina kaksi palavaa kynttilää. Ne kuvasivat sitä Hengen hehkua, joka pojassa olisi palava: armon valoa, jonka kaikki saisivat nähdä. Kun Alypios oli kolmevuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti jätti pojan piispa Teodoroksen huostaan, jotta lapsi saisi oppia kirjoituksia ja valmistautua kirkon palvelemiseen.

Seuraavan piispan aikana Alypios vihittiin diakoniksi, ja hän alkoi palvella kirkonhoitajana. Hän hoiti tehtäviään tunnollisesti, mutta hänen Kristuksen rakkauden haavoittama sielunsa kaipasi erakkoelämän ahdasta ja kapeaa polkua. Lopulta hän kuunteli omatuntonsa ääntä, antoi tavaransa köyhille ja kertoi hurskaalle äidilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle ja jäävänsä luostarielämään. Äiti ei vastustellut eikä yrittänyt pitää poikaansa väkisin luonaan vaan heittäytyi itkien hänen syliinsä, ylisti Jumalaa poikansa rohkeasta päätöksestä ja antoi hänelle siunauksensa.

Alypios lähti matkaan salaa, jotta piispa tai kaupunkilaiset eivät yrittäisi estää häntä. Kun Alypios oli päässyt Eukhaitaan asti, piispa tavoitti hänet pyhän Teodoroksen juhlapäivänä (17.2.) ja vaati häntä palaamaan kotiin. Murehtiessaan asiaa Alypios näki näyn, jossa Betlehemin, Nasaretin ja Jerusalemin pyhät paikat olivat salaisesti läsnä hänen kotikaupungissaan. Alypios ymmärsi Jumalan tahtovan sen hänen kilvoituspaikakseen. Alypios löysi Adrianopoliksen eteläpuoliselta kukkulalta paikan, jossa oli vesilähde, ja rakensi sinne itselleen pienen kappelin ja keljan. Mutta piispa halusi Alypioksen elävän kirkon tuntumassa ja tukitutti lähteen saadakseen Alypioksen palaamaan lähemmäksi maailmaa ja palvelemaan kirkkoa.

Alypios oli kuitenkin vakaasti päättänyt jättää maailman ja asettui kaikkien karttamalle vanhalle hautausmaalle, jossa oli pakanauskontojen aikaisia hautakiviä ja pyhäkköjä. Hän valitsi kilvoituspaikakseen erään vanhan monumentin. Siihen kuului pylväs, jonka päässä oli koristehahmo, puoliksi härkä ja puoliksi leijona. Alypios irrotti patsaan ja asetti sen paikalle ristin. Myöhemmin hän rakennutti paikalle pyhälle Eufemialle omistetun kappelin, jonka hänen ystävänsä kustansivat. Alypios oli noin 30 vuoden ikäinen vetäytyessään kirkon vieressä olleeseen pienen keljaansa. Hän antoi paaston, valvomisen ja rukouksen puhdistaa sieluaan. Pahojen henkien ehdotukset hän ajoi pois ristinmerkillä ja pyhien kirjoituksien tultakestävillä sanoilla.

Pyhän Alypioksen maine alkoi levitä, ja hänen luokseen tuli koko ajan enemmän väkeä pyytämään hänen siunaustaan. Sävyisänä ja kuunteluhaluisena hänelle oli helppo puhua, eikä kenenkään tarvinnut lähteä saamatta tuntea hengellistä iloa. Jatkuva kanssakäyminen ei kuitenkaan ollut hänelle itselleen hyväksi. Alypios päätti asettua pylvään päähän, johon tehtiin pieni puukatos suojaksi säätä vastaan. Pylvään päässä ei ollut tilaa asettua pitkäkseen, joten Alypios kilvoitteli seisaallaan. Hän seisoi elävänä pylväänä tuulessa ja sateessa, helteellä ja pakkasella.

Marttyyrien kärsimykset kestivät vain hetken, mutta Alypios kilvoitteli omistautuen jokapäiväiseen marttyyrikilvoitukseensa 53 vuoden ajan. Kun pahat henget ahdistivat häntä ja uhkasivat heitellä häntä kivenmurikoilla, hän pyysi pylvään lähellä asunutta äitiään tuomaan hänelle kirveen. Alypios hakkasi pois suojan, joka hänellä oli pylvään päässä, ja huusi olevansa valmis kuolemaan kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos. Pahat henget kauhistuivat hänen horjumatonta uskoaan.

Pyhä Alypios oli kaikkien nähtävänä kuin valo lampunjalassa, ja hänen hyveensä kirkkaus loisti kaikille. Apostolien tavoin hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”. (1. Kor. 4:9) Ihmisiä vaelsi joukoittain pylvään luokse pyytämään Alypioksen siunausta, ja muutamat tulijoista tahtoivat jäädä hänen oppilaikseen. Ensimmäinen näistä oli ylimysnainen nimeltä Eufemia. Toinen tulija oli Eubula, josta tuli pylvään juurelle vähitellen muodostuneen nunnaluostarin igumenia. Heihin liittyi myös Alypioksen äiti, joka ei kuitenkaan poikansa pyynnöistä huolimatta ottanut viittaa ja vihkiytynyt nunnaksi.

Pylvään toiselle puolelle muodostui munkkiluostari. Näin paikalla saattoi kuulla, kuinka veljet ja sisaret lauloivat vuorotellen ylistystä Jumalalle seitsemän kertaa päivässä, ja kaiken keskellä pyhä Alypios seisoi kuin maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen yhdistäen äänensä alhaalta kohoavaan ylistykseen ja kohottaen kätensä kolmiyhteisen Jumalan puoleen koko maailman pelastuksen puolesta. Muutaman kerran jotkut näkivät ylimaallisen valon loistavan pylvään päällä ikään kuin salamoiden ja ukkosenjylyn säestämänä.

Pyhä Alypios sai profetian lahjan ja paransi sairaita. Hän saattoi vihamiehiä sovintoon ja opetti Jumalan viisauden salaisuuksia sekä suullisesti että kirjeitse. Eräänä talvipäivänä hän heitti viittansa kerjäläiselle ja jäi palelemaan pylväänsä päähän vilusta hytisten, kunnes eräs munkkiluostarin veljistä lopulta huomasi hänen tilansa ja toimitti hänelle apua. Alypioksen saama armo tuli myös hänen seuraajiensa osaksi, ja useat heistä päätyivät piispoiksi.

53 vuoden kilvoituksen jälkeen puolet Alypioksen ruumiista halvaantui ja hänen jalkansa herposivat. Viimeiset vuotensa hän makasi toisella kyljellään melkein liikkumatta. Tuskallisten haavaumien ja paiseiden vaivaamana hän siunasi Herran nimeä kuin vanhurskas Job (1:21). Lopulta pyhä Alypios antoi sielunsa Jumalan haltuun 99 vuoden ikäisenä. Kansa riensi kunnioittamaan hänen ruumistaan, jonka edessä eräs riivattu vapautui demonista.

Pyhittäjä Stylianos oli Jumalan valitsema äitinsä kohdusta lähtien. Tämän maailman katoavaiset hyvyydet eivät vetäneet häntä puoleensa. Niinpä hän jakoi perimänsä omaisuuden köyhille ja ryhtyi munkiksi. Luostarissa Stylianos kunnostautui askeettisissa kilvoituksissa ja muutaman vuoden jälkeen ryhtyi asumaan erakkona luolassa. Siellä hän vietti aikansa kolmiyhteisen Jumalan sisäisessä katselemisessa. Näin hän ”riisui yltään vanhan minänsä kaikkine tekoineen” (Kol. 3:9), ja hänestä tuli uusi ihminen Kristuksessa. Koska hän rakasti myös lähimmäistään, Jumala huolehti hänestä lähettäen enkelin tuomaan hänelle ravintoa.

Pian Stylianoksesta tuli otollinen esirukoilija. Erityisesti hän rukoili sairaiden lasten ja lapsettomien naisten puolesta. Niinpä hänet kuvataan ikoneissa kapalolapsi sylissään. Pyhältä Stylianokselta pyydetään edelleenkin apua lasten sairauksiin sekä lapsettomuuteen.

Pyhä Nikon syntyi varakkaaseen perheeseen Pontoksen Trapezuntassa. Jo nuorena hän oli miettiväinen ja harkitseva ja rakasti Jumalaa. Kun hän kerran kierteli perheen maatiloilla, hän liikuttui nähdessään maatyöläisten raskaan raadannan ja köyhät olot. Tämä pani hänet ajattelemaan elämän turhuutta: niin paljon vaivaa ja pettymyksiä lyhyen elämän aikana, joka väistämättä päätyy hautaan yhtälailla köyhien kuin rikkaidenkin kohdalla. Niinpä hän päätti jättää maailman ja liittyä munkkien joukkoon, jotka tekevät työtä iankaikkisen elämän hyväksi.

Salaa omaisiltaan Nikon meni Kultaisen kiven luostariin, joka sijaitsee Pontoksen ja Paflagonian välillä. Parhaillaan liturgiaa toimittava igumeni sai yliluonnollisella tavalla tiedon nuorukaisen tulosta. Hän toivotti tämän tervetulleeksi ja puki heti suureen skeemaan ilman minkäänlaisia koeaikoja. Kokeneimmatkin munkit joutuivat ihmettelemään tulokkaan täydellistä kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja halukkuutta ottaa vastaan ikävimmät tehtävät. Hän myös paastosi ankarasti ja vietti öitään kyynelrukouksessa.

Elettyään kaksi vuotta luostarissa Nikon sai igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäiseen keljaan ja antautua kokonaan rukouselämään. Hän kovensi entisestäänkin paastojaan ja valvomisiaan. Sydämen heltymyksessä hän vuodatti niin runsaasti kyyneleitä, että keljan lattia oli aina märkä. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän itki, hän sanoi, että hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä, kun Jumala salli hänen katsella sisimmässään vanhurskaita odottavia ikuisia hyvyyksiä. Hän itki tuntiessaan oman arvottomuutensa ja pelätessään jäävänsä vaille ikuista elämää, jonka suloisuutta hän sai joka päivä maistaa sydämessään.

Nikon vietti keljassa kaksitoista vuotta saavuttaen autuaallisen himottomuuden ja sydämen puhtauden. Sen jälkeen igumeni sai ilmestyksessä tietää, että Nikonin oli tullut aika vaihtaa sulkeutumisensa apostoliseen kutsumukseen. Hän kehotti pyhää lähtemään sinne, mihin Jumalan kaitselmus hänet johtaisi. Kaikkialla hänen pitäisi julistaa ihmisille Jumalan armoa ja kehottaa heitä Johannes Kastajan ja Vapahtajan itsensä sanoilla: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt. 4:17)

Muutamia päiviä Nikonin lähdön jälkeen hänen isänsä tuli palvelijoiden kanssa ottamaan hänet kiinni ja hakemaan kotiin, mutta ihmeellisellä tavalla pyhä pakeni kävellen vuolaan joen poikki. Toisella rannalla hän kumarsi kolme kertaa syvään isälleen ja lähti pois taakseen katsomatta.

Nikon vaelsi ympäriinsä paljain jaloin kuluneessa viitassaan ajattelematta ruokaa ja yösijaa. Hän saarnasi katumusta ja Kristuksen toista tulemista, jonka otaksui olevan lähellä. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän huusi: ”Kadu!” Hän julisti, että pelastukseen tarvitaan sydämen kääntymystä, kyyneleitä ja evankeliumin hengen mukaista elämää. Herran sanoja noudattaen hän ei ottanut matkoilleen mukaan mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, ei rahaa (Luuk. 9:3). Mennen minne Jumala häntä johti ja kohdaten monenlaisia Paholaisen kiusauksia hän pani kaiken toivonsa iankaikkiseen elämään.

Saarnattuaan kolme vuotta Nikon purjehti Kreetalle, jonka keisari Nikeforos Fokas oli hiljattain vapauttanut pitkästä ja raskaasta arabien miehityksestä. Moraali oli siellä vaikeiden aikojen jäljiltä alhaisella tasolla. Nikon vietti saarella seitsemän vuotta kuuluttaen katumuksen sanomaa ja auttaen suuresti kristillisen elämän elpymistä. Sitten hän meni Manner-Kreikkaan, saarnasi Peloponnesoksella ja jatkoi matkaansa Ateenaan, jossa sai hyvän vastaanoton. Sieltä hän siirtyi Euboian saarelle, missä ihmiset riensivät kuuntelemaan häntä öin ja päivin. Hänen sanojaan vahvistivat ihmeet ja parantumiset, ja monet kääntyivät ja alkoivat viettää hurskasta ja pyhää elämää.

Vielä Nikon meni Theeben kautta Korinttoon ja sieltä edelleen etelämmäksi Peloponnesokseen aina Spartaan saakka (noin vuonna 910). Sieltä lähdettyään hän sairastui ja vietti jonkin aikaa jossakin luolassa, johon hänen rukouksillaan puhkesi terveyttä tuottava lähde.

Spartassa oli alkanut raivota rutto, ja kun Nikon oli toipunut omasta sairaudestaan, sen asukkaat tulivat pyytämään häntä avuksi kaupunkiinsa. Rutto lakkasi hänen rukouksiensa avulla ja hän päätti viettää loppuelämänsä Spartan alueella. Asukkaat rakastivat häntä suuresti ja turvautuivat kaikissa vaivoissaan hänen rukouksiinsa. Piispa Teopemptoksen siunauksella Nikon alkoi hengellisten lastensa tuella rakennuttaa kaupunkiin mahtavaa kirkkoa. Monta ihmeellistä tapahtumaa edisti työn valmistumista: kallio saatiin poistetuksi, rakennusaineita ja ruokaa työmiehille siunautui. Kirkko saatiin nopeasti valmiiksi ja pyhä muutti asumaan sen yhteyteen. Kohta paikalle syntyi myös pieni luostari hänen oppilaitaan varten.

Joidenkin vuosien kuluttua Nikon tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän keräsi oppilaansa ympärilleen ja kertoi heille elämäntarinansa muistellen Jumalan suuria armotekoja. Hän puhui heille kääntymyksen tarpeellisuudesta ja ylösnousemuksesta, kehotti heitä pitämään rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin tärkeimpänä omaisuutenaan. ”Karttakaa ylpeyttä, pysykää nöyrinä, älkää halveksiko köyhiä, pysykää puhtaina kaikesta pahasta, kaikesta kateudesta ja pahan muistamisesta, antakaa veljillenne anteeksi. Käykää säännöllisesti kirkossa ja usein synnintunnustuksella. Jos noudatatte näitä neuvojani, en koskaan jätä teitä.”

Jätettyään kaikki hengelliset lapsensa Jumalan haltuun Nikon antoi sielunsa Taivaallisen Isänsä käsiin noin vuonna 1000. Spartalaiset pitivät Nikonia heti pyhänä. Hänestä tuli kaupungin suojeluspyhä, ja hänen reliikkejään kunnioitetaan Spartassa edelleen.

Pyhä Innokenti, maallikkonimeltään Ioann (Johannes), syntyi aatelisperheeseen Tšernigovin läänissä noin vuonna 1680. Opiskellessaan Kiovan hengellisessä akatemiassa hän tunsi sydämessään palavaa rakkautta Jumalaan. Päätettyään opintonsa hän liittyi Kiovan luolaluostarin veljestöön ja otti vastaan munkiksivihkimyksen saaden nimekseen Innokenti. Pian hän sai kutsun Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaisen akatemian opettajaksi ja sieltä edelleen pappismunkiksi Aleksanteri Nevskin lavraan, josta hänet lähetettiin suuren Pohjan sodan (1700–1721) viimeisinä vuosina Suomen Turkuun Venäjän laivaston johtavaksi papiksi ja kirkollisen esivallan edustajaksi.[1]

Suuren Pohjan sodan päätyttyä vuonna 1721 Innokenti vihittiin piispaksi ja lähetettiin lähetystyöhön Kiinaan. Matka Venäjän ja Siperian tiettömien taipaleiden halki Baikaljärven rannalle Irkutskiin kesti vuoden ja oli hyvin raskas. Perillä kävi ilmi, että Kiinan hallitus kieltäytyi poliittisen tilanteen ja erinäisten väärinkäsitysten johdosta päästämästä Innokentia maahan, ja tämä joutui asettumaan tilapäisesti Selenginskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin odottamaan uusia ohjeita. Pian piispan seurueen varat loppuivat ja he joutuivat elättämään itsensä venäläisiltä kauppiailta saamillaan lahjoituksilla ja kalastuksella. Hankalasta tilanteesta huolimatta Innokenti ei vaipunut joutilaisuuteen. Hän rukoili, maalasi ikoneja ja saarnasi Jumalan sanaa mongoleille ja burjaateille. Kolmen vuoden kuluttua hän sai synodilta kehotuksen siirtyä Irkutskiin Kristuksen taivaaseen astumisen luostariin. Siellä odotus jatkui vielä kaksi vuotta, kunnes hän vuonna 1727 sai nimityksen Irkutskin hiippakunnan piispaksi.

Uuden laajan hiippakunnan alueella oli tuolloin vain 33 kirkkoa ja neljä luostaria. Paikallinen väestö ei tiennyt mitään evankeliumista, ja ortodoksiset venäläiset olivat vaipuneet moraaliseen rappiotilaan. Pyhä Innokenti alkoi huolehtia kristinuskon julistamisesta mongoleille ja burjaateille. Hän perusti koulun papistoa varten ja pyrki kasvattamaan kristillistä hartautta niin papeissa, maallikoissa kuin luostariasukkaissakin. Koska kirkkojen rakentamisen ei ollut varaa, hän antoi pystyttää useita rukoushuoneita eri puolille hiippakuntaa. Hänen viisaat ja isälliset opetuspuheensa koskettivat kuulijoiden sydämiä ja monet kirjoittivat niitä muistiin.

Pyhä Innokenti oli Irkutskin piispanistuimella vain neljä vuotta ja kolme kuukautta mutta laski tuona lyhyenä aikana lujan pohjan alueen kristilliselle elämälle. Itse hän vaelsi ahdasta puutteen ja murheen täyttämää tietä, mutta suuressa nöyryydessään hän ei valittanut osaansa vaan tunsi kohdallaan Jumalan kaitselmuksen ja huolenpidon. Hän vetäytyi usein rukoilemaan luolaan, jonka Kristuksen taivaaseen astumisen luostarin perustaja Gerasim oli kaivanut itselleen. Yöt pyhä Innokenti vietti rukoilen, tutkien pyhien isien kirjoituksia ja laatien opetuspuheita laumalleen.

Siperian ankara ilmasto ja jatkuva työnteko mursivat esipaimenen heikon terveyden. Hän sairastui ja siirtyi rauhassa Herransa luo vuonna 1731 noin 50 vuoden ikäisenä. Hänen haudallaan on tapahtunut paljon ihmeitä ja siperialaiset kunnioittavat häntä maansa valistajana. Venäjän kirkko viettää pyhän Innokentin juhlaa myös helmikuun 9. päivänä, jolloin muistellaan hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytymistä vuonna 1805.

Pyhä Georgios syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Khios-saarella. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen, ja hän kasvoi isänsä ja äitipuolensa hoivissa. Jo pienenä isä pani hänet puunleikkaajan oppipojaksi. Kun hän kerran oli mestarinsa kanssa Paros-saarella tekemässä ikonostaasia johonkin kirkkoon, hän lähti tältä salaa tovereittensa kanssa laivalla mantereelle Kavalan kaupunkiin. Siellä Georgios meni laivapoikien mukana turkkilaisten pellolle kähveltämään meloneja. Vartija kuitenkin näki sen. Muut juoksivat pakoon, mutta Georgios jäi kiinni. Vartija vei hänet muille pelotukseksi turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä kymmenvuotias poikanen peloissaan kielsi uskonsa Kristukseen ja kääntyi islamiin. Hän sai uudeksi nimekseen Ahmed ja eräs turkkilainen otti hänet palvelukseensa.

Vanhemmilla ei ollut mitään tietoa hänestä, kunnes yhtenä päivänä Khioksen satamaan saapui meloneilla lastattu laiva. Mukana oli myös Georgios, jonka eräs hänen sukulaisensa tunnisti. Joku huusi poikaa ja kutsui häntä Ahmediksi. Sukulaismies hämmästyi, mutta Georgios palasi mitään puhumatta laivaan.

Jonkin ajan kuluttua Georgios tuli kuitenkin kristityn vaatteisiin pukeutuneena takaisin Khiokselle isänsä luo. Isä huokaili: ”Mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin luopumuksen kurjuudessa.” Georgios vietti joitakin päiviä kotonaan, mutta vaara, että turkkilaiset tunnistaisivat hänet entiseksi muslimiksi, oli suuri.[1] Niinpä isä lähetti hänet Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan ja luovutti siellä erään hyvän kristityn haltuun. Varmemmaksi turvaksi tämä lähetti hänet pois kaupungista maatilalleen, missä poika teki töitä ja eli kaikin puolin esimerkillisesti. Kun hän oli 20-vuotias, hän palasi Kydoniaan, tutustui siellä lähes kaikkiin asukkaisiin ja sai paljon ystäviä. Eräästä vanhasta naisesta tuli hänelle äidin sijainen ja huolenpitäjä.

Georgioksen isä Khioksella oli kuitenkin jatkuvasti huolissaan poikansa lopullisesta kohtalosta. Kerran hän tuli Kydoniaan ja olisi tahtonut lähettää Georgioksen venäläisen laivan mukana Venäjälle turvaan turkkilaisilta. Poika ei kuitenkaan suostunut ja väitti olevansa turvassa, koska kukaan ei tiennyt hänen luopumuksestaan. Ajan mittaan hän kuitenkin kertoi asiasta mummolle, joka huolehti hänestä.

Ennen pitkää Georgioksen tuli aika perustaa perhe. Hän kihlautui erään tytön kanssa. Tytön vanhemmat tulivat tiedustelemaan mummolta tulevan vävynsä taustaa, ja tämä kertoi heille tuon tapahtuman Georgioksen lapsuudesta. Mutta koska nuorukainen muuten oli tytön vanhemmille mieleen, he eivät siitä välittäneet.

Kävi kuitenkin niin, että Georgios ja hänen morsiamensa veli riitautuivat jonkin vanhan velan tähden. Suutuksissaan veli meni ja ilmiantoi Georgioksen turkkilaisille entisenä muslimina. Georgios ei yrittänyt paeta, vaikka hänelle tarjottiin mahdollisuutta, vaan antautui itse vangittavaksi. Pelottomasti hän tunnusti olevansa ja aina olleensa kristitty. Kääntymyksensä hän sanoi johtuneen pienen lapsen ymmärtämättömyydestä.

Georgiosta pidettiin vankilassa seitsemäntoista päivää. Kristityt kävivät siellä häntä rohkaisemassa. Turkkilaiset uhkailivat koko ajan, että jollei hän palaa muslimiksi, hän joutuu kokemaan tuskallisen kuoleman. Georgios julisti kuitenkin rohkeasti, että hän tulee pysymään kristittynä. Kun sitten päätös kuolemanrangaistuksesta tuli, hänen rippi-isänsä saapui illalla vankilaan ja otti hänet synnintunnustukselle. Sen jälkeen hän antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Suuri rauha täytti Georgioksen sydämen ja vaikka hän oli ensimmäistä kertaa vankilassa, hän nukkui yönsä rauhallisesti.

Mestausyönä kristityt toimittivat kaupungin kirkossa kokoöisen jumalanpalveluksen rukoillen vahvistusta marttyyrille, ettei tämä viime hetkellä kieltäisi uskoaan. Kun palvelus oli puolivälissä, joku tapahtumia seurannut juoksi kirkkoon huutaen: ”Loppu!” Suuri ilo valtasi kristittyjen mielen, ja loppuosassa palvelusta Georgiosta muisteltiin jo marttyyrina.

Georgioksen loppu oli ollut julma. Pyöveli tuli mestauspaikalle tuliase kädessään ja miekka hampaissaan. Ensin hän ampui marttyyria selkään, sitten löi häntä niskaan. Mutta kun tämä seisoi yhä polvillaan toistellen Kristuksen ja Jumalanäidin nimeä, pyöveli potkaisi hänet kumoon ja sahasi hänen kaulansa poikki. Pyhä uusmarttyyri Georgios kärsi marttyyrikuoleman 22 vuoden ikäisenä marraskuun 26. päivänä vuonna 1807. Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset Kydonian Pyhän suurmarttyyri Georgioksen kirkkoon alttaripöydän oikealle puolelle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen