19.6.2018

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. ap. Juudas, Herran veli (+ 1. vs.)

pt. Paisios Suuri (+ 400-l.)

Epistola
Room. 14:9–18

Room. 14:9–18

9 Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra. 10 Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. 11 Onhan kirjoitettu: -- Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa. 12 Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään. 13 Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. 14 Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta. Mutta jos joku pitää jotakin epäpuhtaana, hänelle se on epäpuhdasta. 15 Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. 16 Älkää antako aihetta pilkata sitä hyvää, minkä olette saaneet. 17 Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. 18 Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon.

Matt. 12:14–16, 22–30

19.6.2018

Matt. 12:14–16, 22–30

Siihen aikaan 14 fariseukset ryhtyivät suunnittelemaan, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä. 15 Kun Jeesus sai tietää tästä, hän lähti sieltä. Hänen perässään kulki paljon väkeä, ja hän paransi kaikki sairaat. 16 Hän kuitenkin varoitti heitä puhumasta hänestä julkisesti. 22 Sitten Jeesuksen luo tuotiin sokea ja mykkä mies, jota vaivasi paha henki. Jeesus paransi hänet, niin että mies puhui ja näki. 23 Kaikki olivat ihmeissään ja kyselivät: "Entäpä jos tämä on Daavidin Poika?" 24 Mutta kun fariseukset kuulivat sen, he sanoivat: "Itsensä Belsebulin, pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa." 25 Jeesus tiesi heidän ajatuksensa ja sanoi heille: "Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat. 26 Jos Saatana ajaa ulos Saatanan, silloin se on noussut itseään vastaan. Kuinka sen valtakunta silloin voi pysyä koossa? 27 Jos minä karkotan pahoja henkiä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. 28 Mutta jos minä karkotan pahoja henkiä Jumalan Hengen voimalla, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne. 29 "Kuinka kukaan voi tunkeutua väkevän miehen taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, ellei ensin sido häntä? Vasta sitten hän voi ryöstää talon ja tavarat. 30 Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa.

Päivän synaksario

Pyhä apostoli Juudas (Taddeus), Herran veli

Pyhä apostoli Juudas, josta evankeliumeissa käytetään myös nimiä Taddeus ja Lebbaios,[1] oli yksi Herran kahdestatoista apostolista. Lisänimiä on otettu käyttöön, jottei häntä sekoitettaisi Juudas Iskariotiin, joka kavalsi Jeesuksen.

Apostoli Juudas syntyi Galilean Nasaretissa kuningas Daavidin jälkeläisenä Juudan sukukuntaan vanhurskaan Joosefin, Jumalansynnyttäjän Kihlaajan, poikana Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa, joka oli pyhän Johannes Edelläkävijän sukulainen. Juudas oli siis Jeesuksen velipuoli, jonka sisaruksia olivat Jerusalemin seurakunnan ensimmäinen piispa pyhä apostoli Jaakob samoin kuin muutkin Joosefin pojat – Joosef ja Simon – ja tyttäret. Raamatussa heitä kutsutaan Herran veljiksi ja sisariksi, mutta nöyryydessään Juudas ei katsonut olevansa arvollinen tulla kutsutuksi Herran veljeksi, koska oli epäillyt Jeesuksen messiaanisuutta, vaan nimitti itseään kirjeensä alussa nöyrästi Juudakseksi, Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi, Jaakobin veljeksi.[2]

Apostoli Juudaksen varhaisvaiheista ei ole säilynyt kovin paljon tietoa. Perimätiedon mukaan hänen vaimonsa nimi oli Mariam. Toisen perimätiedon mukaan Joosef Kihlaaja alkoi Egyptistä palattuaan jakaa maataan lapsilleen ensimmäisestä avioliitosta ja halusi antaa osuuden myös Jeesukselle, joka oli syntynyt yliluonnollisesti, mutta pojista kolme ei halunnut Hänen saavan omaa osuuttaan, jolloin pyhä Jaakob otti Hänet oman osuutensa toiseksi omistajaksi. Evankelista Johannes Teologi todistaa siitä, että Juudas ei aluksi uskonut Jeesukseen: ”Veljetkään eivät näet uskoneet häneen.”[3] Vasta myöhemmin Juudas uskoi Jeesuksen Messiaaksi ja alkoi todistaa Kristuksesta.

Evankeliumeissa Juudas mainitaan opetuslasten ja Herran veljien ohella vain yhdessä kohdassa: ”Juudas – se toinen, ei Iskariot – sanoi hänelle: ’Herra, miksi teet niin? Miksi ilmaiset itsesi vain meille etkä maailmalle?’ Jeesus vastasi: ’Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani – mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.’”[4]

Pian Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen apostoli Juudas Pyhän Hengen vahvistamana lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia. Hän levitti kristinuskoa ensin Juudeassa, Galileassa, Samariassa, Idumeassa ja myöhemmin Arabiassa (tarkoittanee nykyisen Jordanian alueita), Syyriassa ja Mesopotamiassa. Hän toimi kuningas Abgarin hallitsemassa Edessassa, jossa toinen apostoli Taddeus (21.8.), yksi seitsemästäkymmenestä, oli jo ennen häntä aloittanut evankeliumin julistamisen. Tuo toinen Taddeus tunnettiin idässä myös nimellä Addai. Näihin kahteen Taddeukseen liittyvät traditiot sekoittuivat jo varhain.

Kirjeessään Juudas kirjoittaa: ”Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu.” Hän kehotti kristittyjä pysymään Jumalan rakkaudessa ja odottamaan, että Herramme Jeesus Kristus armossaan johtaa meidät iankaikkiseen elämään.

Apostoli Juudas Taddeus liikkui Pohjois-Mesopotamiassa yhä idemmäksi ja julisti evankeliumia Urmiajärven pohjoispuolella. Alueella asui tuohon aikaan lähinnä armenialaisia sekä jonkin verran arameankielisiä pakanoita ja juutalaisia. Apostoli Juudas Taddeus toimi viimeiset aikansa Armeniassa Araratin vuoren eteläpuolisilla alueilla, missä hän käännytti monia kristinuskoon. Armenialaiset kunnioittavat häntä yhä omana apostolinaan Bartolomeuksen ohella.

Noilla seuduilla pakanauskon papit ottivat Juudas Taddeuksen kiinni ja kiduttivat häntä monin tavoin. Hänet ristiinnaulittiin ja lävistettiin nuolilla. Näin päättyi Kristuksen sukulaisen pyhän apostoli Juudas Taddeuksen elämä, ja hän siirtyi Kristus-Jumalan luokse jättäen maailmalle työnsä hedelmät mutta voittaen palkinnokseen ikuisen kruunun taivaassa. Kun hän oli kyynelin ja vaivoin kylvänyt hyvää sanomaa, hän korjasi jumalallisen sadon iloiten ja siunattuna.

Apostoli Taddeuksen hauta jäi armenialaisten kristittyjen muistiin. Myöhemmin hautapaikalle rakennettiin Pyhän Taddeuksen luostari, joka on hävitetty ja jälleenrakennettu useita kertoja. Se sijaitsee nyky-Iranin pohjoisimmassa kolkassa, josta on näköyhteys Araratin vuorelle.


[1] Juudas, Jeesuksen veli, mainitaan Matt. 13:55 ja Mark. 6:3. Luukas käyttää hänestä nimitystä ”Jaakobin Juudas” (Luuk. 6:16, Ap. t. 1:13), mihin suomennoksessa on lisätty harhaanjohtava ”poika”-sana, sillä kyseessä on viittaus hänen kuuluisaan veljeensä Jaakobiin. Matteuksen ja Luukkaan mainitsemat Juudakset olivat sama henkilö, koska Johannes käyttää nimitystä ”Juudas, ei Iskariot” (Joh. 14:22), mikä tarkoittaa että apostoli Juudaksia oli kaksi mutta ei enempää. Markus (3:18) puhuu pelkästään Taddeuksesta. Matteus mainitsee, että Lebbaiosta nimitetään Taddeukseksi, mutta viittaus Lebbaiokseen puuttuu kokonaan joistain evankeliumikäsikirjoituksista ja siksi se on jätetty pois uudesta suomennoksesta (Matt. 10:3).

[2] Juud. 1:1.

[3] Joh. 7:5.

[4] Joh. 14:22–24.

Pyhä marttyyri Zosimos

Pyhä Zosimos, joka oli kotoisin Apolloniasta, palveli Rooman armeijassa Pisidian Sozopoliksen alueella Vähän-Aasian kaakkoisosassa keisari Trajanuksen aikana 90-luvulla. Jumalan armo kosketti häntä, ja hän otti kasteen. Sen jälkeen hän karkasi armeijasta, jossa vaadittiin osallistumista pakanakultteihin. Zosimos alkoi julistaa uskoa Kristukseen pelkäämättä Pisidian Antiokian maaherran Dometianuksen julmia vastatoimenpiteitä kristinuskon tukahduttamiseksi.

Kun maaherra saapui Sozopoliksesta Apolloniakseen, hänelle kerrottiin Zosimoksen kääntymisestä ja hänen toiminnastaan kristinuskon levittämiseksi. Maaherra vangitutti hänet heti, ja Zosimos tuotiin oikeusistuimen eteen. Maaherran kysymyksiin Zosimos vastasi, että hän oli luopunut maallisesta armeijasta ja siirtynyt taivasten Kuninkaan palvelukseen eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta. Kun Zosimos seuraavana päivänä kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, Dometianus ruoskitutti häntä julmasti. Kun Zosimos rukoili Kristusta antamaan hänelle voimaa kestää kidutukset, hän kuuli taivaallisen äänen: ”Ole urhea, Zosimos, minä olen sinun kanssasi!”

Dometianus määräsi Zosimoksen sidottavaksi raajoistaan paaluihin ruoskittavaksi vielä kerran. Havaitessaan, että monet läsnäolijat nähdessään Zosimoksen ihmeellisen kestäväisyyden alkoivat uskoa Kristukseen, Dometianus päätti nopeuttaa hänen loppuaan. Hänet laskettiin hehkuvalle rautavuoteelle. Enkelit tulivat kuitenkin suojelemaan häntä, ja yhä useammat alkoivat ihailla kristinuskon voimaa.

Lähtiessään Komanekseen Dometianus käski naulata sandaalit Zosimoksen jalkoihin ja sitoi hänet ratsunsa perään. Kun Zosimos oli kävellyt kolme päivää ilman mitään suuhunpantavaa, enkelit kahden lapsen hahmossa antoivat hänelle leipää ja vettä. Kun saattue saapui kaupunkiin, viranomaiset veivät Zosimoksen oikeusistuimen eteen. Tämä pysyi yhtä lujana uskossaan kuin aikaisemminkin. He raastoivat hänen kylkiään ja sivelivät haavoja palavilla soihduilla.

Lopulta Zosimos sai mestaustuomion, ja hän otti vastaan voitonkruunun, jonka Kristus on luvannut urheille sotilailleen. Tämä tapahtui vuonna 98. Zosimoksen reliikit, joita alettiin kunnioittaa Komaneksessa, saivat aikaan monia ihmeitä.

Pyhittäjä Paisios Suuri

Paisios oli seitsenlapsisen kristityn perheen nuorin vesa, jonka hänen äitinsä leskeksi jäätyään omisti Jumalalle saatuaan enkeliltä kehotuksen. Paisioksen elinajasta on erilaisia näkemyksiä. Kreikkalaisen elämäkerran mukaan hän kuului Egyptin 300-luvulla syntyneen munkkilaisuuden ensimmäiseen sukupolveen. Muissa itäisissä lähteissä hänen katsotaan kuuluvan Sketiksen erämaan kolmanteen munkkisukupolveen ja vaikuttaneen vasta 400-luvulla. Tässä seurataan kreikkalaista versiota.

Vartuttuaan Paisios meni Nitrian erämaahan abba Pambon (18.6.) luo, joka puki heti hänen ylleen munkin vaatetuksen. Paisios kunnioitti suuresti ohjaajavanhustaan ja oli kaikessa tälle kuuliainen. Koetellakseen häntä Pambo käski hänen pitää katseensa aina maahan suunnattuna. Niinpä Paisios vietti kolme vuotta katsoen vain alaspäin mieli täysin rukoukseen omistautuneena. Välillä hän pohdiskeli Raamatun opetuksia, jotka olivat hänelle hunajaakin makeampia.

Abba Pambon kuoleman jälkeen Paisios kilvoitteli samassa keljamajassa Johannes Koloboksen (9.11.) kanssa, joka hänkin oli Pambon oppilas. He jatkoivat kilvoitteluaan Pambolta saamiensa ohjeiden mukaan. Jonkin ajan kuluttua Paisios alkoi janota ankarampia kilvoituksia. Hän alkoi pidättyä kokonaan ruoasta viikon arkipäivinä ja söi vain sunnuntaisin ja silloinkin pelkkää leipää. Hän tutkiskeli Raamattua ja paneutui erityisesti profeetta Jeremian kirjaan. Paisios näki useamman kerran profeetan ilmestyvän hänelle selittääkseen kirjansa vaikeatajuisia kohtia.

Into päästä kilvoittelemaan yksin erämaahan siivitti Paisiosta. Hän ja Johannes rukoilivat yhdessä saadakseen tietää Jumalan tahdon tässä asiassa. Lopulta enkeli ilmestyi heille ja käski Paisiosta vetäytymään Sketiksen erämaan länsiosiin, kun taas Johanneksen piti jäädä heidän keljamajaansa.

Erämaassa Paisios kaivoi itselleen luolan kallioon ja omistautui palavalla innolla rukoukseen. Itse Kristus ilmestyi hänelle useita kertoja vahvistaen, että hän oli oikealla tiellä. Kristus ilmoitti Paisiokselle myös, että Sketiksen erämaa tulee vielä täyttymään kilvoittelijoista, jotka jäljittelevät hänen elämäntapaansa. Kun Paisios ihmetteli, millä he tulevat toimeen, Herra itse lupasi huolehtia heidän aineellisista tarpeistaan ja suojella heitä Paholaisen juonilta.

Paisios sai kokea ekstaasin, jonka aikana hän siirtyi paratiisiin, esikoisten juhlajoukkoon. Tämän kokemuksen myötä hän sai Jumalalta armon tulla toimeen pelkästään pyhän ehtoollisen voimalla, jota hän nautti joka sunnuntai. Sillä tavoin hän eli 70 vuotta tuntematta nälkää, sillä armo vahvisti häntä. Noihin aikoihin eräs rikas egyptiläinen tuli tarjoamaan Paisiokselle suurta rahasummaa veljien ruokkimiseksi. Paisios näki tässä Paholaisen ansan, jolla häntä yritettiin houkutella luopumaan evankelisesta köyhyydestään, ja hän käski miestä antamaan rahat köyhille.

Paisioksen pyhyys säteili laajalle, ja munkkeja ja maallikoita saapui suurin joukoin hänen luokseen nauttimaan hänen hengellisestä opetuksestaan. Hän pystyi heti arvioimaan, kuka oli kypsä jo luostarielämänsä alkuvaiheessa viettämään erakkoelämää. Toisille hän taas suositteli menoa yhteiselämäluostariin. Jokaiselle hän antoi kuitenkin ehdottoman neuvon, ettei pidä tehdä mitään omaan tahtoonsa luottaen vaan on toimittava hengellisen isän ohjeiden mukaan.[1]

Välitettyään opetuksensa ensimmäisille oppilailleen Paisios vetäytyi kolmeksi vuodeksi syvälle erämaahan. Siellä hän punoi pitkät hiuksensa kiinni paalun yläpäähän, niin että hänen oli pakko pysyä seisaallaan. Tämän uuden kilvoituksen alussa Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi armahtaa jokaista, jonka puolesta hän rukoilisi. Kohta Paisioksen luo tulikin vanha munkki, joka pyysi itkien häntä vapauttamaan kuolleen oppilaansa tuonelasta. Tämä oli suhtautunut välinpitämättömästi kilvoitteluelämään. Vedoten Herralta saamaansa lupaukseen Paisios alkoi hartaasti rukoilla ja näki näyssä välinpitämättömän veljen kohoavan tuonelasta paratiisiin.

Paisios olisi halunnut vetäytyä yhä kauemmaksi ihmisistä, mutta Jumala määräsi hänet palaamaan ”ulompaan erämaahan” eli Nitriaan opettamaan veljiä. Osoittaakseen hänelle, kuinka arvokasta työtä toisten ohjaaminen on, Jumala ilmoitti hänelle: ”Se, joka harjoittaa kilvoituselämää yksinäisyydessä, on palvelijani, mutta se, joka antautuu toisten palvelemiseen, on poikani ja perilliseni.” Kun Nitrian munkit kuulivat, että Paisios oli tullut heidän luokseen, he kiiruhtivat toivottamaan hänet tervetulleeksi. Heidän joukossaan oli myös hänen entinen kilvoittelukumppaninsa Johannes Kolobos.

Kun Johannes Kolobos meni Paisioksen ovelle, hän kuuli tämän puhuvan jonkun kanssa. Mutta kun hän meni sisään, siellä ei ollut muita kuin Paisios. Tämä kertoi hänelle, että vierailija oli ollut edesmennyt keisari Konstantinos Suuri, valtakunnan ensimmäinen kristitty hallitsija. Jumala oli lähettänyt hänet ilmaisemaan ihailunsa munkeille ja kertomaan, ettei hän ollut taivaassa päässyt niin läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa kuin he. Vielä hän sanoi olevansa pahoillaan, ettei ollut elinaikanaan vaihtanut kuninkaallista purppuraviittaansa munkin asuun.

Abba Poimen (27.8.) saapui tuolloin vielä nuorena munkkina vierailemaan Paisioksen luo mukanaan Paavali Thebalainen (15.1.), joka oli Paisioksen ystävä. Poimen pysähtyi ovensuuhun uskaltamatta astua sisään, mutta Paisios veti hänet keljaan, syleili häntä hellästi ja ennusti, että hänestä tulisi valaiseva lampunjalka erämaahan ja pelastuksen aihe monille.

Paisios eli yksinäisyydessä, mutta hänen oppilaansa muodostivat hänen ympärilleen omanlaisensa väljän erakkoyhteisön. Hän käytti hengellistä kokemustaan vapauttamalla heidät erilaisista kuvitelmista, kehotti heitä katumukseen ja opetti heitä erottamaan toisistaan demonien kiusaukset ja heidän omien himojensa aiheuttamat pahat ajatukset. Rukouksillaan hän kerran jopa sitoi demonin ja sai sen näin lopettamaan heikkojen veljien ahdistamisen. Toisen kerran Paisios sai demonin tunnustamaan, ettei se hyökännyt vasta-alkajien kimppuun, koska Jumalan armo ja heidän oma kilvoitteluintonsa suojelivat heitä. Se odotti kärsivällisesti aikaa, jolloin heidän intonsa laantuisi ja he antaisivat periksi välinpitämättömyydelle. Silloin he olivat helppo saalis demoneille.

Eräs syyrialainen munkkivanhus alkoi miettiä, muistuttiko hän ketään niistä, jotka ovat olleet Jumalalle otollisia. Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi: ”Mene erämaahan ja sieltä löydät munkin nimeltä Paisios. Hän on nöyrä ja rakastaa Jumalaa niin kuin sinäkin.” Korkeasta iästään huolimatta munkki lähti heti taivaltamaan kohti Egyptiä. Paisios oli jo niin kuuluisa, että munkki löysi hänet helposti. Vaikeutena oli kuitenkin se, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Paisios oli kovin pahoillaan, kun ei pystynyt ymmärtämään vieraansa sielulle hyödyllistä puhetta. Hän huokaisi sydämensä pohjasta pyytäen, että Jumalan Poika ja Sana valistaisi hänet ymmärtämään vieraansa kieltä. Niin tapahtuikin. Hän sekä ymmärsi että puhui syyriaa vieraansa kanssa. Kun pyhä vanhus oli kuuden päivän kuluttua lähdössä kotimatkalle, Paisios kutsui oppilaansa ja kehotti heitä ottamaan häneltä siunauksen. He kumartuivat kaikki maahan saakka, ja vanhus rukoili heidän puolestaan ja siunasi heidät.

Kerran joku kysyi Paisiokselta, mikä on suurin hyve. Hän vastasi: ”Se, jota harjoitetaan salassa.” Toiselle veljelle, joka kysyi samaa asiaa, hän sanoi: ”Suurin hyve on seurata toisen neuvoa eikä omaa tahtoaan.” Itse hän ei koskaan muiden veljien keskellä tuonut esille mitään omasta elämäntavastaan. Jos jokin hänen askeettisista kilvoituksistaan tuli tunnetuksi, hän luopui siitä heti paetakseen ihmisten ylistyksiä.

Kun Paisios kerran oli rukoilemassa keljassaan, Kristus ilmestyi hänelle kahden enkelin kanssa samaan tapaan kuin Hän oli ilmestynyt Abrahamille Mamren tammistossa. Abrahamin tavoin myös Paisios pesi Herran jalat. Kristus siunasi hänet sanoen: ”Rauha olkoon sinulle, valittu palvelijani!” Herran poistuttua Paisios sydän palaen joi pesuvettä ja jätti vähän oppilaalleenkin, joka oli toimittamassa jotain asiaa. Kun oppilas palasi keljaan janoisena, Paisios kehotti häntä juomaan vettä pesuvadista. Oppilas pahoitti mielensä, sillä saatavilla oli myös puhdasta vettä, eikä Paisioksen toinen ja kolmaskaan kehotus mennyt perille. Silloin vanhus sanoi, mitä vettä se oli. Silloin oppilas kiiruhti juomaan, mutta vettä ei enää ollut.

Oppilas järkyttyi kovasti, että oli menettänyt sellaisen siunauksen. Paisios lähetti hänet pyhiinvaellukselle kolmen pyhän miehen haudalle ja keskimmäinen heistä Paisioksen nimen kuultuaan nousi pystyyn ja puhui veljelle pitkään kuuliaisuuden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen kuollut asettui jälleen hautaan, ja veli palasi rauhoittuneena Paisioksen luo.

Korkean iän saavutettuaan Paisios meni abba Paavalin luo ja viipyi siellä jonkin aikaa. Paisios neuvoi ikätoveriaan kuin tämä olisi nuori vasta-alkaja, että heidän tulisi lakkaamatta kilpailla innossa nousta kohti Jumalaa. Sen jälkeen hän palattuaan omaan erämaahansa nukkui rauhassa kuolonuneen. Siten Paisios pääsi autuaiden majoihin vähän aikaisemmin kuin abba Paavali.

Kerrotaan, että kuultuaan Paisioksen kuolemasta abba Isidoros tuli hakemaan hänen jäännöksiään siirtääkseen ne Pisidiaan. Kun laiva tuli lähelle paikkaa, mihin pyhä Paavali oli haudattu, se seisahtui. Isidoros tulkitsi sen merkiksi Jumalalta, että heidän piti siirtää myös pyhän abba Paavalin reliikit laivaan. Näin Paisioksen ja Paavalin ruumiit kohtasivat kuoleman jälkeen. Ne sijoitettiin erääseen Pisidian luostariin, missä niiden edessä tapahtui paljon ihmeitä.[2]


[1] Tällaista korostusta ei ollut vielä munkkilaisuuden kaikkein varhaisimmassa vaiheessa, mikä viittaa siihen, että Paisos ei ollut ”ensimmäisen sukupolven” munkkeja.

[2] Mitään muuta tietoa näiden kahden egyptiläisen pyhän kunnioituksesta Pisidiassa ei ole säilynyt.

Pyhittäjä Zenon

Hylättyään maailman kaikkine turhuuksineen pyhittäjä Zenon ryhtyi Sketiksen erämaan suuren vanhuksen Siluanoksen oppilaaksi. Vuonna 380 Siluanos muutti kahdentoista oppilaansa kanssa Siinaille. Sieltä he siirtyivät lopulta Gazan alueelle Palestiinaan. Luostarielämänsä alussa Zenon päätti, ettei koskaan ota keneltäkään vastaan mitään lahjoja. Mutta sitten hän huomasi, että hänen vierailijansa lähtivät pois pahoillaan, toiset siksi ettei hän ollut ottanut vastaan heidän tuomisiaan ja toiset siksi, etteivät olleet saaneet häneltä mitään muistoksi. Niinpä hän päätti ottaa vastaan saamansa lahjat ja jakaa ne sitten uusille kävijöille, jotka pyysivät häneltä jotakin muistoksi vierailustaan. Näin hän säilytti sielunrauhansa ja pyhiinvaeltajat olivat tyytyväisiä.

Yhtenä päivänä kun Zenon käveli Palestiinassa, hän väsähti ja istuutui nälissään kurkkupenkin viereen levähtämään. Hänen mieleensä nousi ajatus poimia yksi kurkku ja syödä se, mutta hän sanoi itselleen: ”Varkaat saavat rangaistuksen. Kestäisitkö sinä sen?” Sen jälkeen hän nousi pystyyn ja seisoi liikkumatta polttavan auringon alla viisi päivää. Kun hän oli kärventynyt auringonpaahteessa joka puolelta, hän sanoi: ”Jos kerran et voi kestää rangaistusta, niin älä varasta äläkä syö!”

Toisessa yhteydessä hän sanoi: ”Sen, joka tahtoo Jumalan kuulevan nopeasti rukouksiaan, tulee ennen kaikkea heti noustessaan puhumaan Jumalalle rukoilla koko sydämestään vihamiestensä puolesta. Silloin Jumala kuulee kaiken, mitä hän pyytää.”

Saatuaan askeesillaan ja oman tahtonsa täydellisellä kieltämisellä armon tehdä ihmeitä ja ajaa ulos demoneja, pyhä Zenon nukkui Herrassa 62-vuotiaana.

Pyhittäjä Varlaam Vagalainen, Šenkurskilainen

Pyhittäjä Varlaamin maallikkonimi oli Vasili Stepanovitš Svojezemtsev. Hän oli Suuren Novgorodin hallitusmies 1400-luvulla ja hyvin varakas. Hän oli saanut isältään perinnöksi suuret maa-alueet Pohjois-Venäjältä Vienanjoen sivujoen Vagan ympäristöstä. Vasili oli ensimmäinen, joka aloitti viljan viljelyn Vagajoen varrella. Sitä ennen alueen suomensukuiset kansat olivat saaneet elantonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Hän myös käytti varallisuuttaan alueen ja sen asukkaiden valistamiseen. Hän rakennutti Vagajoen varrelle pienen kaupungin ja useita kirkkoja.

Vuonna 1444 Vasili perusti Šenkurskin lähelle Pyhän Johannes Teologin luostarin. Vasili itse asui suurimman osan ajastaan Novgorodissa. Hän hallitsi sitä rehellisesti unohtamatta auttaa köyhiä, orpoja ja sairaita. Usein hän kävi Moskovassa, jossa hän tapasi suuriruhtinaan ja osallistui virallisiin tilaisuuksiin. Hänen nimensä esiintyy Novgorodin tärkeissä historiallisissa dokumenteissa vuosilta 1446−1456.

Ajan myötä Vasili vakuuttui, että elämä maailmassa oli täynnä levottomuutta ja turhuutta. Hän vetäytyi rakastamansa Vagajoen varrelle. Tuntien maallisen elämän tyhjyyden ja valmistettuaan laupeudentöillä sielunsa kilvoituksiin hän jätti vaimonsa ja lapsensa ja meni perustamaansa Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Varlaam.

Varlaam asetti itsensä nöyryydessä ja kuuliaisuudessa kaikkien alaisuuteen ikään kuin ei olisi lainkaan ollut luostarin perustaja ja laajojen maa-alueiden omistaja. Jos hän oli ollut tunnettu luostarin muurien ulkopuolella, niin samassa määrin hän pyrki olemaan luostarissa tunnettu vain munkin kilvoituksistaan. Kaiket päivät hän palveli uskollisesti Herraansa paastoten ja rukoillen. Saavutettuaan korkean iän hän nukkui pois rauhassa kesäkuun 19. päivänä 1462. Ennen kuolemaansa hän pyysi jakamaan luostarissa ruokaa ja leipää köyhille.

Pyhittäjä Varlaamin maatumattomat pyhäinjäännökset löytyivät kevättulvan aikana vuonna 1552. Niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Tieto Varlaamin elämästä oli säilynyt luostarissa erillisinä muistiinpanoina, joiden pohjalta Antoni Siijalaisen luostarin munkki Joona kirjoitti hänen elämäkertansa vuonna 1589.

Pyhä Job, Venäjän ensimmäinen patriarkka

Pyhä Job syntyi noin vuonna 1530 hurskaaseen perheeseen Staritsan kaupungissa lähellä Tveriä. Hän sai opetusta kaupungin luostarissa, jossa hän mieltyi kilvoituselämään. Kun hänen vanhempansa päättivät järjestää hänelle avioliiton, hän pakeni luostariin arkkimandriitta Hermanin suojiin, joka vihki hänet munkiksi. Job eli Staritsan luostarissa yli viisitoista vuotta osoittaen esimerkillistä kilvoitusintoa. Hän rakasti Raamatun lukemista ja osasi hyvän muistinsa ansiosta monia rukouksia ja raamatuntekstejä ulkoa. Hänet valittiin luostarin johtajaksi, missä asemassa hän innoitti veljestöä niin sanoillaan kuin esimerkillään hengelliseen työskentelyyn.

Vuonna 1571 Job kutsuttiin johtamaan Simonovon luostaria Moskovassa ja vähän myöhemmin hänet valittiin Novospasskin (Vapahtajan) luostarin johtajaksi. Aikansa tärkeimpien luostareiden johtajana hän osallistui kirkolliskokouksiin, joissa päätettiin koko Venäjän kirkkoa koskevista asioista.

Job valittiin Kolomnan piispaksi vuonna 1581. Viiden vuoden kuluttua hänet siirrettiin johtamaan Rostovin hiippakuntaa ja joulukuun 11. päivänä 1587 hänet asetettiin Moskovan ja koko Venäjän metropoliitaksi.

Venäjän hallitsija Iivana IV Julma (1530−1584) oli muutamia vuosikymmeniä aiemmin ottanut käyttöön tsaarin eli ”keisarin” arvonimen, mikä korosti Venäjän ja Moskovan asemaa ”kolmantena Roomana” ja idän kirkkojen tukijana ”toisen Rooman” eli Konstantinopolin kukistuttua osmanien hyökkäyksessä vuonna 1453. Niinpä Venäjällä heräsi myös toive omasta patriarkasta. Konstantinopolin patriarkka Jeremia II matkusti Venäjälle. Boris Godunovin johdolla käytyjen neuvottelujen päätteeksi patriarkka Jeremia asetti Jobin Venäjän patriarkaksi Moskovan Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa 26.1.1589. Virkaanasettamisseremoniassa patriarkka asetti Jobin pään päälle evankeliumin rukoillen, että hänestä tulisi uskon sammumaton valo. Yhdessä he toimittivat liturgian. Venäjän kirkon kanoninen riippumattomuus Konstantinopolista vahvistettiin idän kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1590. Samalla Venäjän patriarkalle määriteltiin arvojärjestyksessä viides sija Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin jälkeen.

Heti virkakautensa alussa Job korotti neljän suuren kaupungin piispat metropoliitoiksi. Hän pyrki vahvistamaan kirkon hengellistä elämää ja tehostamaan kansanvalistusta. Hän vertaili ja korjaili liturgisia käsikirjoituksia ja ryhtyi ensimmäistä kertaa painattamaan niitä laajassa mitassa, sillä liturgisista kirjoista oli puutetta kaikkialla, erityisesti uusilla kristityillä alueilla Kazanissa, Astrahanissa ja Siperiassa. Patriarkka Job kehitti lähetystyötä ja vahvisti ortodoksisuutta valtakunnan äärialueilla. Hänen aikanaan perustettiin Pihkovan, Astrahanin ja Karjalan hiippakunnat. Syrjäseuduille rakennettiin kirkkoja ja luostareita ja sinne lähetettiin lähetystyötä tekeviä pappeja.

Jobin aikana kanonisoitiin muutamia venäläisiä pyhiä, mm. autuas Vasili ja pyhittäjä Joosef Volokolamskilainen. Job vaali venäläisten pyhien muistoa ja kunnioitusta ja jatkoi siten Moskovan metropoliitta Makarin (30.12.) aloittamaa työtä.

Henkilökohtaiset varansa ja tsaarilta saamansa lahjoitukset patriarkka Job käytti hyväntekeväisyyteen ja kirkkojen rakentamiseen. Kahdeksan vuoden aikana hän rakennutti pelkästään Moskovaan 12 kirkkoa. Myös luostareita rakennettiin niin pääkaupunkiin kuin kauas Siperiaan.

Tsaari Feodorin kuoleman jälkeen (1598) Venäjällä alkoi vaikea sekasorron aika. Patriarkka Job tuki Boris Godunovin valintaa hallitsijaksi ja teki kaikkensa saadakseen vale-Dimitrin vaikutuspiiriin luisuneet eteläiset ruhtinaskunnat liittymään muuhun Venäjään. Boriksen kuoleman jälkeen vuonna 1605 vale-Dimitri valtasi Moskovan. Patriarkka Job arvosteli rohkeasti vallananastajia ja järjestyksen rikkojia. Suurimman osan ajastaan hän vietti rukoillen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Kerran hänen toimittaessaan liturgiaa vale-Dimitrin miehet tunkeutuivat kirkkoon. He tönivät pyhää esipaimenta ja repivät hänen vaatteitaan. Raahattuaan hänet ulos kirkosta he kuljettivat häntä häpeällisesti pitkin katuja ja lopulta karkottivat hänet yksinkertaisessa munkinviitassa Staritsan luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoituksensa.

Pyhä Job eli luostarissa kaksi vuotta. Hän heikkeni ja menetti näkönsä, mutta vietti kaiken aikansa rukouksessa. Kapinoitsijat yrittivät painostaa hänet hyväksymään katolilaismielisen arkkipiispa Ignatin valitsemisen hänen sijalleen, mutta pyhä Job kieltäytyi siitä ehdottomasti.

Vale-Dimitrin kukistumisen jälkeen Venäjän piispainkokous pyysi Jobia palaamaan patriarkanistuimelle. Hän kieltäytyi tehtävästä ja antoi siunauksensa pyhälle Jermogenille (17.2.), joka asetettiin patriarkaksi. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat. Tsaari ja uusi patriarkka halusivat antaa kansalle tilaisuuden katua ja kutsuivat pyhän Jobin Moskovaan. Pyhä vanhus asettui tavallisessa munkinviitassa kansan eteen ja antoi kaikille synninpäästön. Neljän kuukauden kuluttua kesäkuun 19. päivänä vuonna 1607 hän nukkui pois rauhassa Staritsan luostarissa. Kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin vuonna 1652 Moskovaan, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua ja saivat aikaan parantumisia.

Pyhittäjä Paisi Hilandarilainen

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Samokovon kaupungissa Lounais-Bulgariassa. 23 vuoden ikäisenä hänestä tuli munkki Athosvuorella Hilandarin luostarissa, jossa hänen veljensä Lavrenti oli igumenina. Paisi vietti Jumalalle otollista elämää. Kansansa surkuteltavasta hengellisestä tilasta ja kulttuurillisesta tietoisuudesta huolestuneena hän myös kokosi aineistoa Bulgarian historiaa varten. Papiksi vihittynä hän toimi luostarin johtotehtävissä. Kun munkkien parissa syntyi erimielisyyttä verojen maksamisesta turkkilaisille, Paisi päätti lähteä Hilandarista.

Paisi asettui bulgarialaiseen Zografoksen luostariin, jossa hän jatkoi tutkimustyötään ja kirjoitti vuonna 1762 Bulgarian kuninkaiden ja pyhien historian. Heikosta terveydestään huolimatta hän matkusteli monien vuosien ajan Balkanilla vieraillen Athosvuoren luostareiden sivuluostareissa. Samalla hän ohjasi osmanivallan alla kilvoittelevaa kansaa ja kokosi aineistoa historiankirjaansa varten. Vuonna 1765 hän vieraili Kotelin kaupungissa Bulgariassa ja tapasi pyhän Sofronin (22.9.), jolle hän näytti kirjansa käsikirjoituksen. Sofroni luki sen innostuneena, kopioi käsikirjoituksen ja kehotti monia lukemaan sen. Kirjalla oli suuri vaikutus ortodoksisen kansallistunteen heräämiseen Bulgariassa.

Päätettyään apostolisen työnsä pyhittäjä Paisi nukkui rauhassa kuolonuneen Zografoksen luostarissa mahdollisesti vuonna 1773 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1798). Hänen kunnioitukseensa Bulgariassa on ajoittain liittynyt voimakkaita etnisiä ja poliittisia painotuksia. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1962.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

20.6.2018

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Paastopäivä

m. piispa Methodios Pataralainen (+ 312)

p. Nikolaos Kabasilas (+ 1397)

Epistola
Room. 15:7–16

Room. 15:7–16

7 Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. 8 Tarkoitan tätä: Kristus on tullut palvelemaan juutalaisia. Hän on tullut vahvistamaan isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan. 9 Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu: -- Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi. 10 Ja edelleen: -- Riemuitkaa, kansat, yhdessä hänen kansansa kanssa. 11 Ja vielä: -- Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat! 12 Jesaja taas sanoo: -- Iisain juuresta nousee verso, joka kohoaa kansojen hallitsijaksi. Häneen kansat panevat toivonsa. 13 Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo. 14 Olen toki varma, veljeni, siitä että teillä jo on runsaasti hyvää tahtoa ja kaikkea tietoa ja että pystytte itsekin neuvomaan toisianne. 15 Silti olen kirjoittanut teille paikoitellen rohkeastikin muistuttaakseni teitä eräistä asioista. Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut 16 Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.

Matt. 12:38–45

20.6.2018

Matt. 12:38–45

Siihen aikaan 38 muutamat lainopettajat ja fariseukset sanoivat Jeesukselle: "Opettaja, anna tässä meidän nähtemme merkki!" 39 Mutta Jeesus vastasi heille: "Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki. 40 Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä. 41 Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona! 42 Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa sille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo! 43 "Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. 44 Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini, josta lähdin.' Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa tyhjillään, lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, 45 silloin se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa. Samoin käy tämän pahan sukupolven."

Päivän synaksario

Pyhä marttyyripiispa Methodios Olympialainen

Pyhä Methodios, jonka hänen vanhempansa omistivat Jumalalle jo varhain, sai hyvän koulutuksen ja hänestä tuli tunnettu filosofi. 200-luvun jälkipuoliskolla hänet vihittiin Lyykian Olympoksen piispaksi. Kun Patarassa järjestettiin keskustelu Kristuksen ylösnousemuksesta, Methodios matkusti Miletoksesta Pataraan osallistuakseen siihen. Kuuluisan dialogimuotoisen teoksensa Ylösnousemuksesta hän kirjoitti juuri Patarassa. Sieltä käsin hän myös vieraili Lyykian ja Pamfylian tärkeimmissä kaupungeissa puolustamassa kristinuskoa pakanafilosofeja vastaan. Pataran merkitys hänen elämässään oli niin suuri, että hänet on usein tunnettu enemmänkin pataralaisena kuin oman hiippakuntansa mukaan Olymposlaisena.

Antiikin filosofi Platon on kirjoittanut erosta eli eroottissävyistä rakkautta koskevan ylistyksen: hänen käsityksensä oli, että eros voi kohota ihmisruumiiseen kohdistuvasta rakkaudesta rakkaudeksi henkisiin realiteetteihin. Vastaukseksi Methodios sepitti ylevän neitseellisyyden ja kristillisen hyveellisen elämän puolustuspuheen nimeltä ”Kymmenen neitseen pidot”. Hän muovaili esityksensä Platonin tapaan keskusteluksi, joka tapahtuu rouva Hyveen, Filosofian sisaren, puutarhassa järjestetyissä pidoissa. Puutarha on istutettu itään samoin kuin Edenin paratiisi. Jokainen kymmenestä neitseestä käyttää puheenvuoron.

Ensimmäisenä puhuu Markella. Hän ylistää neitsyyttä hyveenä, joka maan päällä harjoitettuna kohottaa sielun vaunun taivaaseen ja johtaa turmeltumattomuuteen. Se tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi, koska neitseellinen ihminen jäljittelee Kristusta, joka oli aivan erityisellä tavalla neitseellinen. Neitsyys paljastaa Jumalan kasvatuksen päämäärän. Jumala on käyttänyt sitä johtaakseen ihmiskunnan kohti täydellisyyttä. Ensin Hän salli sukurutsaukseen perustuvat liitot, sitten moniavioisuuden, joka sittemmin väistyi ja johti siveyteen yksiavioisessa liitossa ja lopulta neitseellisyyteen.

Toinen neitsyt Teofilia puuttuu puheeseen tehdäkseen selväksi, että avioliittoa ei pidä väheksyä neitseyden kustannuksella: ”Jos hunaja on makeampaa kuin muu ravinto, se ei tarkoita, että muut ruoat olisivat kitkeriä. Kirkko on kuin puutarha, jossa kasvaa monenlaisia kukkia. Jotkut ovat neitseellisyyden, toiset ihmissuvun jatkamisen ja toiset siveyden kukkia.” Kun hän päättää puheenvuoronsa, kaikki neitseet taputtavat käsiään ilmaisten näin arvostuksensa avioliittoa kohtaan.

Thaleia on kolmas puhuja. Ensin hän puhuu miehen ja naisen liitosta Kristuksen ja Hänen kirkkonsa liiton symbolina. Sitten hän jatkaa, että tästä näkökulmasta neitsyys on hengellinen avioliitto, jossa toteutuu tuo suuri mysteeri eli sielun yhdistyminen Ylkään. Jos siis kerran avioliitto annettiin ihmisille jonkinlaisena myönnytyksenä synnin tähden, neitsyys on tullut Jumalan lahjana.

Teopatra kehittää edelleen tätä ajatusta todeten, ettei mistään ole enempää apua paratiisin elämän entiselleen palauttamisessa ja sovinnon saavuttamisessa Jumalan kanssa kuin puhtaasta ja siveästä elämästä. Thalassia puolestaan toteaa, että ollakseen nimensä vertaisia neitseiden tulee säilyttää itsensä täysin puhtaina omistamalla Jumalalle kaikki ruumiin ja sielun liikkeet. Ruumiilliseen puhtauteen tulee lisätä myös suun, silmien, korvien, hajuaistin, kosketuksen ja ennen kaikkea sydämen puhtaus. Se tarkoittaa, että sydämen ei pidä enää välittää mistään maallisesta eikä olla vihan tai turhuuden vaikutuksen alaisena.

Agathe käyttää vertausta kymmenestä neitsyestä[1] osoittamaan, että neitsyyttä tulee valppaasti varjella turmeluksen hyökkäyksiltä. Sen jälkeen puheenvuoron saa Prokilla, joka palaa aiheen teologiseen puoleen todeten, että Kristuksen lihallinen olemus oli ensimmäinen morsian, jonka Sana otti itselleen. Hän asetti sen kuin kuningattaren Isän oikealle puolelle, ja siten kaikista neitseistä tulee sen seuraajia. Prokilla ylistää neitseellisyyttä marttyyrikilvoitustakin arvokkaammaksi. Neitsyydessä ei näet kohdata koetusta vain lyhyen hetken verran, vaan joudutaan kestämään himon hyökkäyksiä koko elämän ajan.

Tämän jälkeen tulee Teklan vuoro, jota muut ihailevat hänen sekä maallisen että teologisen filosofian tuntemuksensa takia. Hänen puheensa onkin kaikkia muita pitempi. Hän ylistää neitsyyttä myös keksimällä etymologian, jonka mukaan kreikan kielen neitsyyttä ilmaiseva sana parthenia juontuisi ilmaisusta para Theon, ”Jumalan vieressä”. Tämä ajatus antaa sielulle siivet viettää jo maan päällä samanlaista elämää kuin enkelit taivaassa.

Keskustelu päättyy Dysianan ja Domninan allegorisiin Vanhan testamentin tulkintoihin. Lopuksi rouva Hyve käyttää viimeisen puheenvuoron sanoen, että neitsyys ei tarkoita vain seksuaalista pidättymistä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista kaikkien hengen ja aistien liikkeiden omistamista Jumalalle. Tämän sanottuaan hän ojentaa Teklalle seppeleen. Sitten hän alkaa viritellä hymniä neitseyden kunniaksi. Muut neidot muodostavat tanssivan kuoron ja toistavat kertosäettä: ”Minä pidän itseni puhtaana Sinulle, oi Ylkäni, ja kohtaan Sinut palava soihtu kädessäni.”

Julistusmatkoillaan pyhä Methodios vastusti gnostilaisia ja muita harhaoppisia, jotka pitivät ruumista ja aistein havaittavaa luomakuntaa vastenmielisinä. Hän osoitti, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Methodios oli myös ensimmäinen, joka tunnisti Origeneen opetuksissa piilevät erheet. Hän alkoi vastustaa Origeneen kehittelemää ajatusta sielun pre-eksistenssistä ja kumosi myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan sielu suistuu ruumiiseen kuin vankilaan. Tämä johtaisi ruumiin ylösnousemuksen kieltämiseen.

Suoritettuaan elämäntyönsä totuuden säilyttämiseksi pyhä Methodios sai kärsiä marttyyrikuoleman. Hänet mestattiin Syyrian Khalkiksessa vuoden 311 tienoilla keisari Liciniuksen vainon aikana. Methodios on tunnettu myös hänen nimiinsä myöhemmin liitetyistä ennustuksista, jotka koskevat Seitsemän kukkulan kaupunkia eli Konstantinopolia lopun aikoina.


[1] Matt. 25:1–13.

Pyhä marttyyri Silverius, Rooman paavi

Rooman paavi, pyhä marttyyri Silverius oli paavi Hormisdasin laillinen poika, joka syntyi ennen tämän pappisvihkimystä. Silverius oli vasta alidiakoni, kun hänet Italian kuninkaan painostuksesta vihittiin Rooman piispanistuimelle paavi Agapitus I:n kuoltua vuonna 536.

Keisarinna Teodora pyysi Silveriusta tunnustamaan Konstantinopolin patriarkaksi Anthimuksen ja Antiokian patriarkaksi Severuksen, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin tunnustusta. Silverius kieltäytyi kohteliaasti vaikka tiesikin siten allekirjoittavansa oman tuomionsa. Theodoralla oli kuitenkin varaa odottaa. Silverius lavastettiin syylliseksi maanpetokselliseen salajuoneen ja hänet vietiin Lyykian Pataraan Vähään-Aasiaan. Hänen tilalleen paaviksi tuli Teodoran suosikki diakoni Vigilius. Keisari Justinianus puolestaan lähetti Silveriuksen takaisin Roomaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Vigiliuksen kannattajat veivät hänet Palmarolan saarelle Napolin edustalla, missä hänet surmattiin vuonna 537.

Pyhittäjämarttyyri Gobain

Pyhä Gobain syntyi Irlannissa 600-luvun alussa. Hän oli munkki Furseyn oppilas, joka seurasi ohjaajaansa Itä-Angliaan ja siirtyi myöhemmin Galliaan. Hän vaikutti siellä useissa eri paikoissa kunnes rakensi metsään Oisejoen rannalle ensin erakkomajan ja sitten pyhälle Pietarille omistetun kirkon. Se tunnettiin myöhemmin Pyhän Gobainin kirkkona.

Kristinuskoa vihaavat saksalaiset barbaarit, jotka ryöstelivät seutua, tunkeutuivat pyhän Gobainin erakkomajaan noin vuonna 670. Kun he eivät löytäneet aarteita, he suutuspäissään katkaisivat hänen kaulansa. Aisnen departementissa Ranskassa sijaitsevaa paikkaa, jossa pyhä Gobain eli ja kuoli, kutsuttiin ensin Mont d’Hermitageksi ja myöhemmin Saint Gobainiksi.

Pyhä Mina, Polotskin piispa

Pyhä Mina kilvoitteli pitkään Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1105 hänet vihittiin Polotskin piispaksi. Hän oli yksi ensimmäisistä venäläisistä piispoista, jotka julistivat kristinuskoa Venäjän kasteen jälkeen. Hän nukkui pois vuonna 1116.

Pyhä Gleb, Vladimirin ruhtinas

Pyhä Gleb oli ruhtinas Andrei Bogoljubskin (4.7.) poika. Hän syntyi Vladimirissa vuonna 1155 ja sai kasteessa kristillisen nimen Georgi, mutta hänet tunnettiin yleisesti vanhalla nimellään Gleb. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen, ja hän eli 12-vuotiaasta lähtien hyvin hengellisesti. Hän rakasti Raamatun ja pyhien kirjojen lukemista, kunnioitti papistoa ja oli armelias ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Nuoresta iästään huolimatta Gleb näännytti itseään ankaralla paastolla ja vahvisti sieluaan rukouksella ja valvomisella.

Puhdas ja nuhteeton ruhtinas nukkui autuaaseen kuolonuneen 19-vuotiaana vuonna 1175. Hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen ajan ihmeitä ja ne varjelivat Vladimirin kaupunkia vihollisten hyökkäyksiltä. Pyhäinjäännökset avattiin vuonna 1702, mistä lähtien pyhää Glebiä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa. Vladimirissa häntä pidetään kaupungin suojelijana. Pyhän Glebin reliikit ovat Vladimirissa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkossa.

Pyhä Kallistos, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Kallistos oli Athosvuoren Suuren lavran munkki, joka siirtyi pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilaaksi Magulan skiittaan. Hän eli vuosikausia hesykasmin mestarin Gregorioksen ohjauksessa ja kirjoitti tämän elämäkerran. Turkkilaisten merirosvojen uhatessa Pyhää vuorta yhä uudelleen Gregorios ja hänen oppilaansa lähtivät Athokselta vuonna 1326 ja kiersivät monissa paikoissa ennen kuin vetäytyivät Parorian erämaahan lähelle Bulgarian rajaa. Välillä he joutuivat pakenemaan Konstantinopoliin, mutta kun Gregorios pääsi Bulgarian tsaarin suojeluksen ansiosta takaisin Paroriaan, Kallistos päätti palata Athokselle (1331). Hän oli Magulan skiitassa, kun sinne tuli pyhittäjä Athanasios (20.4.), Meteoran luostarin tuleva perustaja, ja juuri Kallistos lähetti hänet pappismunkki Gregorioksen luokse Milean vuorialueelle.

Kallistos asettui Ivironin luostariin, jonka johtajanakin hän mahdollisesti toimi. Pyhän vuoren viranomaiset lähettivät hänet usein tärkeissä asioissa Konstantinopoliin. 10.6.1350 Kallistos valittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Seuraavana vuonna hän johti Konstantinopolin paikallissynodia, joka vahvisti pyhän Gregorios Palamaksen opin ihmisen jumalallistumisesta luomattomien energioiden kautta sekä hänen määritelmänsä substanssin ja energioiden välisestä suhteesta. Myös Palamas itse oli läsnä. 1300-luvun loppuun mennessä kaikki ortodoksiset paikalliskirkot olivat hyväksyneet hänen oppinsa.

Kaksi vuotta myöhemmin Johannes Kantakuzenos pyysi Kallistosta kruunaamaan poikansa Matteuksen keisariksi ja olemaan mainitsematta liturgiassa Johannes V Paleologosta, laillista keisaria. Patriarkka ei suostunut vaan piti kiinni laillisesta järjestyksestä ja vetäytyi pyhittäjä Athanasioksen luostariin ja myöhemmin Mamaksen luostariin. Hän ei kuitenkaan luopunut patriarkan tittelistään, mikä esti vallantavoittelijan kruunaamisen. Pyhä synodi pani lopulta hänet viralta 14.8.1353 ja korvasi hänet Herakleian metropoliitalla, pyhällä Filoteoksella (11.10.), joka kruunasi helmikuussa 1354 Matteus Kantakuzenoksen kanssakeisariksi.

Kallistos lähti Tenedokseen, missä maanpakoon joutunut keisari Johannes V Paleologos asui, ja toimi siellä aivan kuin olisi yhä patriarkka. Johannes Paleologoksen palattua Konstantinopoliin ja Kantakuzenoksen luovuttua vallasta ja mentyä luostariin Kallistos palautettiin patriarkan istuimelle ja Filoteos sysättiin syrjään. Toisella patriarkkakaudellaan Kallistos puolusti ekumeenisen patriarkaatin oikeuksia ja yritti palauttaa sopusointua kirkon ja siviiliviranomaisten välille.

Patriarkka Kallistos matkusti Serrekseen tapaamaan Serbian keisarinna Helenaa hankkiakseen sotilaallista apua turkkilaisia vastaan. Matkalla hän kävi Athoksella, jossa hän tapasi pyhittäjä Maksimos Majanpolttajan (13.1.), joka ennusti hänen lähestyvän kuolemansa. Ja todellakin saman matkan aikana elokuussa 1363 pyhä patriarkka Kallistos kuoli epidemiaan samoin kuin suurin osa hänen seurueensa arvohenkilöistä. Hänet haudattiin Thessalian Magnesiaan. Pyhä synodi palautti Filoteoksen patriarkan istuimelle.

Pyhä Nikolaos Kabasilas

Pyhä Nikolaos Kabasilas syntyi Tessalonikassa vuoden 1322 tienoilla. Hän oli isän puolelta Khamateos-sukua, mutta otti myöhemmin käyttöön äitinsä vanhan ja kunniakkaan sukunimen Kabasilas. Nuoruudessaan hänellä oli hengellisenä opettajanaan ja ohjaajanaan pyhän Gregorios Palamaksen läheinen oppilas Doroteos Blates. Hän perusti yhdessä veljensä kanssa Tessalonikaan Pantokratorin luostarin (nykyinen Vlatadon). Myöhemmin Doroteoksesta tuli Tessalonikan metropoliitta. Nuoresta pitäen Nikolaos liikkui hurskaiden maallikoiden piireissä, joissa harrastettiin Jeesuksen rukousta tulevan patriarkan Isidoros Bukheiran (1347–1350) johdolla. Saatuaan kirjallisuuden ja filosofian opetusta enoltaan Neilos Kabasilakselta, josta hänestäkin tuli Tessalonikan metropoliitta (1361–1363), Nikolaos lähti jatkamaan opintojaan Konstantinopolin filosofiseen kouluun. Siellä hän tutustui lähemmin antiikin klassiseen kirjallisuuteen ja sen ihailijana alkoi liikkua myös humanistisissa piireissä poikkeamatta kuitenkaan kirkon opista.

Nikolaoksen pääkaupungissa oleskelun aikana alkoivat hesykasmia koskevat oppiriidat pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) ja Barlaamin välillä. Ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua armosta luomattomien energioiden välityksellä herätti myös Nikolaoksessa kiinnostusta kristillisen elämän lopulliseen päämäärään. Pääasiassa hän kuitenkin vielä askaroi aikansa sosiaalisten ja poliittisten ongelmien parissa.

Keisari Andronikos III:n jälkeen valtakunnassa syttyi repivä sisällissota Johannes V Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä. Tessalonikassa kiivailijoiden (zelotes) puolue käytti tilaisuutta hyväkseen ja nousi kapinaan keisarinvaltaa ja aatelistoa vastaan. Nikolaos palasi kotikaupunkiinsa ja teki aloitteen rauhanneuvotteluista kapinallisten ja keisari Johannes Kantakuzenoksen välillä. Vuonna 1345 hänet lähetettiin Beroiaan keisarin pojan Manuelin lähettiläänä, ja hän sai neuvotelluksi kapinallisille hyvät rauhanehdot, jos he suostuisivat antautumaan.

Kun Nikolaos palasi Tessalonikaan, Andreas Paleologos vastusti suunnitelmaa. Hän kiihotti kiivailijat ja kaupungin köyhien alueiden asukkaat hyökkäämään linnoitukseen, jonne ylhäisö oli paennut. Seurasi julma teurastus, mutta Nikolaos onnistui kuitenkin säilyttämään henkensä piilottautumalla kaivoon. Hän viipyi Tessalonikassa ilman ongelmia aina vuoteen 1347 saakka, vaikka hänen sympatiansa Kantakuzenosta kohtaan oli tiedossa. Hän mietiskeli sisällissodan syitä ja kirjoitti useita artikkeleja koronkiskonnasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Kun Kantakuzenoksesta tuli keisari nimellä Johannes VI, hän kutsui Nikolaoksen luokseen Konstantinopoliin ja teki hänestä neuvonantajansa. Nikolaoksen ja hänen lapsuudenystävänsä Demetrios Kydoneksen vaikutus keisariin oli niin suuri, että tässä syttyi ajatus luopua kruunusta ja mennä luostariin. Mutta Tessalonikan vaikean tilanteen takia hän ei voinut toteuttaa suunnitelmaansa.

Samalla kun Nikolaos otti aktiivisesti osaa julkiseen elämään, hän harrasti koko ajan myös kirjoittamista. Pyhän Gregorios Palamaan tultua valituksi Tessalonikan arkkipiispaksi syyskuussa 1347 Nikolaos oli mukana saattamassa häntä kaupunkiin. Mutta kun kansa ei suostunut ottamaan Gregoriosta vastaan, he molemmat vetäytyivät Athosvuorelle, missä he viettivät vuoden ajan hesykastista rukouselämää.

Vuonna 1349 Nikolaos palasi Tessalonikaan, jossa kiivailijoiden puolueen kansannousu oli tukahdutettu ja puolueet olivat solmineet rauhan, joten pyhä Gregorios Palamas saatettiin asettaa tehtäväänsä. Vuonna 1351 hesykasmi julistettiin kirkon viralliseksi opiksi. Nikolaos hyväksyi Gregorios Palamaksen teologian ja suhtautui myönteisesti idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseen tähtääviin suunnitelmiin, kunhan niihin ei sisältyisi opillisia kompromisseja. Hänen ystävänsä Demetrios Kydones sen sijaan asettui molemmissa kysymyksissä vastakkaiselle kannalle.

Kun uusi sisällissota syttyi Johannes Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä, se johti patriarkka Kallistos I:n eroon. Monet kannattivat Nikolaos Kabasilasta uudeksi patriarkaksi, mutta loppujen lopuksi valituksi tuli pyhä Filoteos (11.9.). Valta vaihtui kuitenkin pian. Keisari Johannes Paleologos pakotettiin eroamaan, ja hän vihkiytyi munkiksi nimellä Joasaf. Pyhä Kallistos palautettiin patriarkaksi.

Tässä vaiheessa Nikolaos vetäytyi pois julkisuudesta ja antautui kokonaan mietiskelemään Kristuksen mysteeriä. Ei ole täysin selvää, pysyikö hän elämänsä loppuun asti ”maallikkohesykastina” vai oliko hän jossakin vaiheessa vihkiytynyt munkiksi, kuten hänen teostensa joitain yksityiskohtia on tulkittu. Kahta Tessalonikassa viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta hän asui elämänsä loppuun saakka Konstantinopolissa, missä hän oli tuttu vieras monissa luostareissa.

Nikolaos Kabasilas tultiin tuntemaan miehenä, joka oli kohonnut hyveiden korkeuteen. Monet valtakunnan johtomiehet keisari Manuel Paleologoksesta alkaen kysyivät häneltä neuvoa ja pitivät häntä hengellisenä isänään. Nikolaos itse ei kuitenkaan tahtonut enää sekaantua maailmallisiin ongelmiin vaan eli mieluummin hiljaisuudessa. Sisäisen elämänsä hedelminä hän kirjoitti kaksi teosta, ”Pyhän Liturgian selitys” ja ”Elämä Kristuksessa”. Ne todistavat hänen pyhyydestään, ja niitä pidetään oikeutetusti kristillisen kirjallisuuden helminä.

Teoksessaan ”Elämä Kristuksessa” Nikolaos Kabasilas osoittaa, kuinka uskovat vastaanottavat kasteen, voitelun ja pyhän ehtoollisen sakramenteissa olemisen, liikkeen ja todellisen elämän. Kasvaessaan hengellisesti hyveitä harjoittamalla he toivottavat Pyhän Hengen voiman välityksellä Kristuksen itsensä tervetulleiksi olemukseensa. Hän tulee heihin asumaan ja kasvaa heissä, kunnes he päätyvät täyteen yhteyteen Jumalan kanssa. Kristuksen lihaksituleminen on kaiken hengellisen elämän perustus. Hänen ihmiseksi tulemisensa on yhdistänyt erillään olleet ja mahdollistanut yhteyden, luodun ja luomattoman uudenlaisen ”sekoituksen” syntymisen.

Elämä Kristuksessa alkaa jo tällä puolen, mutta sen täyteys toteutuu vasta ikuisessa valtakunnassa. Tässä ajassa tuo valtakunta tulee ulottuvillemme kirkossa. Kristus antaa itsensä ja sekoittaa itsensä jokaiseen omaan jäseneensä sakramenttien välityksellä, samalla tavoin kuin valo tunkeutuu huoneeseen ikkunan läpi. Hän toteuttaa avioyhteytensä mysteerin ihmiskunnan kanssa ja tuo meidän kuolevaiseen, muutoksille alttiiseen ruumiiseemme kuolemattomuuden ja ikuisen elämän. Tämä Herran läsnäolo aktivoituu kuitenkin vain, jos ihminen tekee yhteistyötä (synergia) Hänen kanssaan vastaamalla vapaasti Jumalan lahjaan. Se tarkoittaa keskittymistä siihen, että tarkkaavaisesti varjelemme saamaamme armoa.

Kristityn hengellinen elämä koostuu siis hänen omien jäsentensä ja aistiensa vartioinnista, sillä Kristus on yhdistänyt itsensä niihin. Lisäksi siihen kuuluu sen suuren kunnian mietiskely, minkä Hän on meille suonut. On mahdotonta tuntea vetoa pahaan, jos on tajunnut sen ”rakkauden aina hulluuteen saakka” jolla Kristus on meitä rakastanut. Hän meni niin pitkälle, että tarjosi itsensä uhriksi ristille tehdäkseen meistä Hänen temppeleitään ja Hänen oman ruumiinsa jäseniä. Näihin asioihin syventyneelle ihmiselle Herra on ainoa tavoiteltava. Ja kun tällainen ihminen on saanut Kristuksen hengen, hyveiden harjoittaminen muuttuu helpoksi. Ihminen kasvaa hyveessä ja yhdistää oman tahtonsa täysin Kristuksen tahtoon. Silloin hän iloitsee siitä, mikä tuottaa Kristukselle iloa, ja on murheissaan siitä, mikä murehduttaa Kristusta. Jumalallinen rakkaus on jokapäiväistä elämää, ja ihmispersoona pystyy osallistumaan Jumalihmisen jumalallisen luonnon ominaisuuksista.

Jumalallistuminen on siis ihmisolennon lopullinen päämäärä. Pyhä Nikolaos näki sen heijastuvan täydellisesti Jumalanäidissä. Sielunsa koko kauneudella ja tahdolla, joka oli antautunut Jumalan suunnitelmille, Neitsyt Maria veti alas Pyhän Hengen, niin että Vapahtaja saattoi syntyä hänestä.

Omassa elämässään Nikolaos noudatti toisenlaista tietä kuin pyhä Gregorios Palamas. Hän, joka oli humanisti koulutukseltaan mutta hesykasti kutsumukseltaan, pystyi osoittamaan, että jumalallistuminen ja yhteys Kristukseen muodostavat jokaisen kristityn hengellisen elämän päämäärän. Ne eivät siis koske ainoastaan kaukana maailmasta ja sen askareista eläviä munkkeja. Hän kirkasti oman aikansa humanistisen kulttuurin positiiviset elementit ja hänestä itsestään tuli ”sakramentaalisen hesykasmin” oppi-isä. Niinpä hän on saanut ansaitsemansa paikan ortodoksisen kirkon pyhien isien kuorossa.

Pyhän Nikolaos Kabasilaksen kuolinajasta ja -tavasta ei ole säilynyt tietoja. Hän siirtyi uuteen elämään joskus vuosien 1391–1397 välillä. Pyhäksi hänet julistettiin virallisesti vuonna 1982 Tessalonikan metropoliitan aloitteesta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.