4.10.2022

P. Hieroteos, Ateenan piispa († 100-l)

Pt. Ammon Kiovan luolaluostarista († 1200-l)

Epistola
Ef. 5:20–26

Ef. 5:20–26

20 Kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. 21 Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. 22 Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, 23 sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. 24 Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. 25 Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta 26 pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla.

Luuk. 6:37–45
Luuk. 6:37–45

Herra sanoi: 37 "Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. 38 Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan." 39 Hän puhui heille vielä vertauksin: "Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. 40 Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen. 41 "Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? 42 Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä. 43 "Yksikään hyvä puu ei tee kelvotonta hedelmää eikä yksikään kelvoton puu hyvää hedelmää. 44 Hedelmästään jokainen puu tunnetaan. Eihän orjantappuroista koota viikunoita eikä piikkipensaasta poimita rypäleitä. 45 Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta esiin pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Päivän synaksario

4.10.

Pyhä Hieroteos kuului pyhän Dionysioksen tavoin Ateenan yhdeksänjäseniseen areiopagiin ja oli yksi niistä harvoista ateenalaisista, jotka kääntyivät apostoli Paavalin julistaessa evankeliumia kaupungissa. Apostolin jättäessä kaupungin Hieroteoksesta tuli sen ensimmäinen piispa ja hän otti tehtäväkseen vihkiä Dionysioksen kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita Jumala paljasti hänen valaistuneen järkensä mietiskellessä jumalallisia asioita.

Erään tarinan mukaan pyhä Hieroteos oli läsnä Jerusalemissa Jumalanäidin hautaamisessa, jossa hän alkoi jumalallisen inspiraation vallassa hurmoksellisesti laulaa ihania säkeitä Jumalanäidin kunniaksi: ”Riennä, oi Neitsyt, Poikasi luokse, Hänen valtakuntaansa, jossa enkelit veisaavat, profeetat ylistävät ja ylienkelit laulavat.”

Uskollisesti palveltuaan pyhä Hieroteos siirtyi Herran iloon ja jätti Dionysioksen seuraajakseen. Pyhä Hieroteos ei jättänyt jälkeensä minkäänlaisia kirjoituksia. Hänen viisautensa hedelminä pidetään niitä kirjoituksia, jotka ovat säilyneet Dionysioksen nimellä. Syyrian kielellä on säilynyt kaunis ja ylevähenkinen ”Pyhän Hieroteoksen kirja”, joka on kuitenkin peräisin vasta 500-luvun alusta.[1]


[1] Kirjan omaperäistä maailmaa on esitelty teoksessa Munkki Serafim: Kerubin silmin (Suomen Itämainen Seura, Helsinki 2002), s. 221–225.

Ammun syntyi Egyptissä vuoden 290 tienoilla. Hän jäi orvoksi nuorena ja peri suuren omaisuuden. 22-vuotiaana hän meni naimisiin enonsa vaatimuksesta, mutta häiden jälkeen hän sopi vaimonsa kanssa, että he omistavat neitsyytensä Kristukselle ja elävät kuin sisar ja veli. Näin he solmivat katoavaisen liiton sijaan katoamattoman hengellisen liiton. He asuivat samassa talossa mutta eri huoneissa kilvoitellen yhdessä paastoin ja rukouksin. Ammun teki päivän työtä puutarhassa, ja illan tullen he rukoilivat ja söivät yhdessä kasvisaterian. Suurimman osan yöstä Ammun vietti rukouksessa lukien psalmeja ja ylistysveisuja sekä omia rukouksiaan itsensä ja vaimonsa puolesta. Vähitellen he saavuttivat kilvoituksissaan himottomuuden autuaan tilan.

He kilvoittelivat tähän tapaan 18 vuotta kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Vuoden 330 tienoilla vaimo esitti, että Ammun ei enää kätkisi valoaan vaan muuttaisi yksinäiseen kilvoitukseen, jotta kaikki saisivat nähdä hänen hyveensä ja hänessä vaikuttavan Pyhän Hengen armon. Ammun ilahtui ehdotuksesta ja rakennutti itselleen Nitrian erämaahan (noin 100 km Aleksandriasta etelään) kaksi keljaa, joissa oli pienet kupolit. Vaimo jäi asumaan heidän kotitaloonsa, ja hänen luokseen muodostui sisaryhteisö. Ammun vieraili heidän luonaan kaksi kertaa vuodessa.

Ammun eli viimeiset parikymmentä vuottaan Nitrian erämaassa. Hän oli yksi ensimmäisiä erämaaisiä ja sai nopeasti suuren määrän seuraajia. Kun Ammunilta kysyttiin, kuinka kiusaus voidaan voittaa, hän antoi yksinkertaisen neuvon: ”Aina kun kiusaus hyökkää kimppuusi, sano: Kaiken hyveen Jumala, isäni rukouksien tähden pelasta minut siltä.”

Abba Ammun paastosi ankarasti syöden vain leipää ja vettä kerran päivässä, elämänsä loppupuolella enää kahdesti viikossa. Korkean hengellisen tilansa seurauksena Ammun sai ihmeidentekemisen ja selvänäköisyyden lahjat. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu nuorukainen. Ammun sanoi: ”Miksi tuotte hänet minun luokseni? Pyydätte sellaista, mikä ei ole minun vallassani. Hänen parantumisensa on teidän omissa käsissänne. Menkää ja korvatkaa härkä, jonka olette varastaneet leskeltä ja salaa teurastaneet.” Miehet lähtivät ja veivät leskelle uuden härän, ja nuorukainen parani.

Abba Ammun kävi usein Antonios Suuren luona keskustelemassa ja pyytämässä hänen siunaustaan. Kun Ammun kerran oli toisen erakon kanssa matkalla Antonioksen luokse, heidän oli ylitettävä joki uimalla. Häveliäisyyden tähden he etääntyivät toisistaan, jotteivät näkisi toisiaan ilman viittaa. Ammun kuitenkin tunsi niin suurta häveliäisyyttä, ettei halunnut nähdä edes omaa ruumistaan alastomana. Hieman myöhemmin he tapasivat toisella rannalla, ja toinen erakko oli märkä mutta Ammun aivan kuiva. Erakko kysyi ihmeissään, miten Ammun oli ylittänyt joen, mutta Ammun vältteli aihetta. Erakko kuitenkin vaatimalla vaati vastausta: ”Oliko se Jumalan armo, pyhä isä, kyllä vai ei?” Kun Ammun huomasi, ettei kykene salaamaan tapahtunutta, hän lopulta lupasi paljastaa mitä oli tapahtunut, jos erakko ei kertoisi sitä kenellekään ennen Ammunin kuolemaa. Ammun kertoi, että enkeli oli kantanut hänet veden yli, eivätkä edes hänen jalkansa olleet koskettaneet vettä.

Ammun eli erakkona, mutta hänen ympärilleen kerääntyi runsaasti seuraajia, jotka järjestäytyivät vähitellen luostareiksi. 300-luvun loppupuolella alueella oli jo 50 luostaria, joissa eli lähes 5000 munkkia. Ammunin kuolinhetken koittaessa pyhä Antonios näki omassa kilvoittelupaikassaan kolmentoista päivämatkan päässä, kuinka enkelit nousivat taivaaseen pyhän Ammunin sielun kanssa. Tämä tapahtui 350-luvun alkupuolella.

Pian tämän jälkeen myös Ammunin vaimo nukkui pois. Abba Ammunia pidetään luostarimaailman kolmantena suurena isähahmona pyhän Antonios Suuren (17.1.) ja pyhän Pakomios Suuren (15.5.) jälkeen.[1]


[1] Ammun on usein sekoitettu kahteen lähes samannimiseen erämaakilvoittelijaan: Ammonakseen, josta tuli piispa, tai abba Ammoekseen.

Pyhä marttyyri Domnina ja hänen tyttärensä Bernike ja Prosdokia rakastivat Jumalaa koko sydämestään ja olivat täynnä jumalallista intoa. He jättivät kotinsa, sukulaisensa ja omaisuutensa ja asettuivat Edessaan (nykyinen Urfa Turkissa), jota kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”. Mutta Berniken mies, joka oli innokas epäjumalanpalvelija, vainosi heitä lähettäen sotilasjoukon heidän peräänsä. Sotilaat pidättivät naiset ja lähtivät viemään heitä Hierapoliksen kaupunkiin (Pohjois-Syyriassa lähellä Aleppoa). Matkalla he tulivat Eufratin rannalle. Sotilaat pysähtyivät syömään ja juopuivat. Naiset ymmärsivät sotilaiden aikovan raiskata heidät ja päättivät paeta. Jotta sotilaita ei syytettäisi heidän hukuttamisestaan, he jättivät sandaalinsa rannalle todistukseksi siitä, että olivat menneet jokeen vapaaehtoisesti. Naiset astuivat jokeen ja antautuivat rukoillen virran vietäviksi. Pian he hukkuivat. Pyhältä Johannes Krysostomokselta (354–407) on säilynyt ylistyspuhe näiden pyhien naisten kunniaksi.

Pietari syntyi 600-luvun puolivälin tienoilla Capitolian kaupungissa Palestiinan pohjoisosassa. Hän oli viisaan ja ymmärtäväisen ihmisen maineessa, naimisissa ja kolmen pojan isä. Pietari rakasti Jumalaa palavasti ja tahtoi omistautua täydellisesti Hänen palvelukseensa. Pietari vihittiin munkiksi, ja myöhemmin Bostran piispa vaati häntä ottamaan myös pappisvihkimyksen.

Kuusikymmentä vuotta täytettyään pappismunkki Pietari sairastui vakavasti. Hän ei kuitenkaan halunnut kuolla ilman marttyyrin kruunua. Pietari järjesti tapaamisen johtavien muslimien kanssa päästäkseen hoitamaan perintöasioitaan, mutta alkoikin intomielisesti todistaa heille kristinuskon totuutta ja kumota islamia. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä muslimit eivät katsoneet tarpeelliseksi syyttää miestä, joka kuolisi joka tapauksessa pian. Pietari alkoi kuitenkin toipua sairaudestaan. Hän ryhtyi tavoittelemaan voittopalkintoa entistä innokkaammin ja herjasi islamin erehdyksiä avoimesti kaduilla ja kaupungin aukioilla. Pietari pidätettiin pian. Kun häntä lähdettiin viemään tuomittavaksi, Capitolian kristityt kokoontuivat saattamaan pappiaan.

Pietari vietiin Damaskokseen kalifi Walidin eteen. Pietari vastasi kalifin kysymyksiin pisteliäästi ja intoa hehkuen. Kalifi kiusaantui Pietarin rohkeudesta ja määräsi hänet surmattavaksi erityisen pitkin ja julmin kidutuksin. Tammikuun 10. päivänä vuonna 715 pyhä marttyyri tuotiin takaisin Capitoliaan häväistäväksi kaiken kansan edessä. Pietarin poika ja tytär tuotiin eturiviin katsomaan isänsä kärsimyksiä. Perjantaina pyhän Pietarin kieli kiskottiin ulos juurineen. Seuraavana päivänä katkaistiin oikea käsi ja toinen jalka. Sunnuntaina paikalla oli paljon yleisöä. Marttyyrin vasen käsi ja toinenkin jalka katkaistiin. Tämän jälkeen hänen silmänsä puhkaistiin, ja lopuksi hänet naulattiin kiinni ristiin. Pyhä ruumis lävistettiin keihäällä kolme kertaa, ja pää hakattiin irti. Sotilaat pitivät Pietarin ruumista esillä viisi päivää, minkä jälkeen he polttivat sen ja heittivät tuhkat virtaavaan veteen. He jopa pesivät huolellisesti kaikki verijäljet, jotta kristityille ei jäisi mitään kunnioitettavaa.

Pyhä Johannes syntyi Lampadoksen kylässä Kyproksella 960-luvulla. 18-vuotiaana hän kieltäytyi vanhempiensa järjestämästä avioliitosta, jätti kyläyhteisönsä ja lähti erakoksi Marathasan kylään Pyhän Hereklideksen luostarin lähistölle. Kun Johannes oli asunut paikalla neljä vuotta, hän menetti näkönsä. Kertoman mukaan Johanneksen morsiamen vanhemmat saivat hänet sokeutumaan käyttämällä noituuksia. Johannes oli kuitenkin Jumalan armon suojeluksessa. Sokeuduttuaan hän kilvoitteli 12 vuotta eläen enkelin tavoin. Hänestä tuli Pyhän Hengen astia, jolla oli lahja tehdä ihmeellisiä tekoja. Eräänä kuumana päivänä hän oli ystävänsä kanssa kuivalla alueella, ja molemmilla oli kova jano. Johannes rukoili kuin profeetta Mooses, ja vesi alkoi pulputa ulos kalliosta. Rukouksillaan Johannes myös ajoi ulos pahoja henkiä.

Kolme päivää ennen kuolemaansa pyhä Johannes sai näkönsä takaisin. Ensimmäiseksi hän näki kolme kotkaa, jotka kaartelivat hänen yläpuolellaan. Hän ymmärsi tämän merkiksi siitä, että hänen pois ottamisensa hetki oli koittamassa. Johannes kertoi tämän oppilaalleen ennen kuolemaansa. Pyhä Johannes antoi sielunsa suuresti rakastamalleen Jumalalle täynnä iloa ja riemua.

Pyhä Johannes on ollut suuresti rakastettu Kyproksen kansan keskuudessa. Hänen hautapaikallaan on tapahtunut ihmeitä aina meidän aikoihimme asti. Kyseiselle paikalle on rakennettu hänen muistolleen omistettu kirkko ja luostari.

Novgorodin ruhtinas Vladimir, apostolienvertaisen ruhtinas Vladimirin (15.7.) pojanpoika, syntyi vuonna 1020. Hänen isänsä Jaroslav antoi Novgorodin ruhtinaskunnan hänen hallittavakseen. Yhdessä Novgorodin arkkipiispa Luukkaan kanssa hän rakennutti kaupunkiin Jumalan Viisaudelle, pyhälle Sofialle omistetun kirkon, josta tuli Novgorodin katedraali ja hengellinen keskus. Hallittuaan viisaasti pyhä Vladimir kuoli vuonna 1052 ja hänet haudattiin perustamaansa pyhän Sofian kirkkoon, jonne oli haudattu myös hänen äitinsä pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.). Pyhän ruhtinas Vladimir Jaroslavinpojan pyhäinjäännökset säilyivät maatumattomina.

Pyhittäjä Ammon kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Igumenin siunauksesta hän teki pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle ja Jerusalemiin ja pyrki jäljittelemään suurten kilvoittelijaisien elämää. Palattuaan omaan luostariinsa hän eli niin pyhästi, että vanhuksetkin ottivat hänestä esimerkkiä. Hän rakasti köyhyyttä ja pyrki kokoamaan katoamattoman aarteen taivaaseen. Lopulta hän sulkeutui luolaan ja voitti kilvoituksillaan kaikki sielunvihollisen juonet. Ammonin kanssa muistellaan samana päivänä myös kahta muuta Kiovan luolaluostarin pyhittäjää, Elladia ja Onesimia.

Montenegrolaisesta Stefan Stilianovicista tuli vuonna 1502 Sremin alueen yksinvaltias. Tämä ortodoksisten serbien asuttama alue Tonavan pohjoispuolella oli eräänlainen puskurivyöhyke Unkarin roomalaiskatolisen valtakunnan ja turkkilaisten välissä aikana, jolloin turkkilaisten mahti oli suurimmillaan. Itävalta ja Unkari olivat luoneet Adrianmeren ja Transilvanian välille ”sotilasvyöhykkeen” (vojna krajina) suojaamaan rajojaan osmanien ryöstöretkiltä. Unkarilaiset kuitenkin hävisivät Mohácsin taistelun vuonna 1526, ja kolme vuotta myöhemmin Budapest vallattiin.

Stefan oli oikeamielinen ortodoksisuuden puolustaja, joka vastusti sankarillisesti turkkilaisten hyökkäyksen vyöryä. Kun sotimisen ja turkkilaisten harjoittamien ryöstöretkien köyhdyttämä maa ajautui nälänhätään, Stefan avasi omat vilja-aittansa ja jakoi viljaa kansalle ilmaiseksi.

Stefan kuoli vuoden 1540 tienoilla ja haudattiin Djuntir-nimiselle kukkulalle. Turkkilaisten joukkojen edetessä Stefanin vaimo Helena pakeni maasta. Eräänä yönä turkkilaiset sotilaat näkivät kukkulalta valonhohdetta. Luullen löytävänsä aarteen he alkoivat kaivaa ja löysivät pyhän ruhtinaan ruumiin, josta huokui hyvää tuoksua. Sotilaat kertoivat asiasta nopeasti komentajalleen Amirille. Tämä oli janitsaari ja Stefanin kaukainen sukulainen, jonka turkkilaiset olivat vieneet mukanaan ja kasvattaneet muslimiksi. Amir salli serbialaisten munkkien ostaa reliikit.

Reliikit asetettiin Sisatovacin luostariin, jonka Stefanin vaimo ruhtinatar Helena oli perustanut vuonna 1520. Löydöstä kuullessaan Helena palasi Serbiaan ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Elisabet. Hän eli vielä kolme vuotta kieltäymyksessä ja rukouksessa, minkä jälkeen nukkui pois rauhassa ja haudattiin Sisatovacin luostariin. Tämä kunniakas luostari kukoisti aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin kroatialaiset äärinationalistisen ustaša-liikkeen kannattajat tuhosivat luostarin ja surmasivat kaikki sen munkit. Pyhän Stefanin reliikit kuitenkin saatiin siirrettyä Belgradiin, ortodoksiseen Pyhän Savan katedraaliin.

Pyhä esipaimen Guri, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Radonežissa pienaatelistoperheeseen. Hän hoiti virkaa ruhtinas Ivan Penkovin talossa ja eli askeettisesti. Toiset palvelijat panettelivat häntä ruhtinas Ivanille ja syyttivät häntä haureellisesta suhteesta ruhtinattaren kanssa. Rangaistukseksi raivostunut ruhtinas antoi teljetä Grigorin maanalaiseen vankikuoppaan. Muutaman päivän välein hänelle laskettiin pienen ikkuna-aukon kautta ruoaksi pari kauralyhdettä ja vähän vettä. Syytön vanki alistui kohtaloonsa. Hän muisteli marttyyrien kärsimyksiä ja lohduttautui ajattelemalla, että vankeus oli päästänyt hänet maallisista viettelyksistä ja huolista ja antanut hänelle aikaa valmistautua iankaikkisuutta varten. Hänen ainoana aarteenaan oli Jumalanäidin ikoni.

Grigorin toisena vankeusvuotena eräs hänen ystävistään pääsi keskustelemaan hänen kanssaan ikkuna-aukon kautta ja tarjoutui tuomaan ruokaa. Grigori torjui tarjouksen ja sanoi: ”Ilman tätä rangaistusta sieluni olisi voinut jäädä parantumatta.” Ruoan sijaan hän pyysi ystäväänsä tuomaan mustekynän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan lapsille aapisia. Hankkimansa rahat hän antoi köyhille ja osti itselleen lisää paperia. Näin hän toteutti kaksi salaista toivettaan: hän opetti lapsia lukemaan Jumalan sanaa ja auttoi köyhiä.

Kahden vuoden kuluttua vankilan ovella leimahti valo ja ovi avautui itsestään. Grigori ymmärsi, että Herra antaa hänelle vapauden. Hän otti Jumalanäidin ikonin, lähti vankilasta ja meni suoraan Joosef Volokolamskilaisen luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Guri. Siellä hän eli monta vuotta harjoittaen paastoa, vaikenemista ja jatkuvaa Jumalan muistamista, kunnes hänet vuonna 1543 valittiin igumeniksi. Johdettuaan luostaria yhdeksän vuotta hän vetäytyi syrjään johtotehtävistä ja omistautui entisille kilvoituksilleen.

Noihin aikoihin Venäjän tsaari Iivana Julma valloitti Kazanin alueen, jonne perustettiin heti uusi piispanistuin. Pyhä Guri vihittiin vuonna 1555 Kazanin ensimmäiseksi arkkipiispaksi ja määrättiin lähetystyöhön tuolle kaukaiselle seudulle. Avukseen hän sai arkkimandriitta Hermanin (6.11.) ja igumeni Varsonofin, joista tuli hänen uskollisia apulaisiaan ja seuraajiaan piispanistuimella. Rakkauden hengessä pyhä Guri alkoi johdattaa muslimeja ja pakanoita ortodoksiseen uskoon. Hän opetti vastakastettuja ja huolehti tataarien tarpeista myös silloin, kun he kieltäytyivät ottamasta kastetta. Hän perusti hiippakuntaansa neljä luostaria. Yhden luostarin yhteydessä toimi koulu, jossa munkit opettivat lapsia ja nuoria lukemaan ja ymmärtämään pyhiä kirjoituksia. Tämä opetustyö oli niin menestyksellistä, että Kazanin asukkaille tuli pyhän Gurin kuoleman jälkeen tavaksi pyytää hänen pyhäinjäännöstensä luona siunausta lapsilleen ennen kuin alkoivat opettaa heitä lukemaan.

Pyhä Guri johti hiippakuntaa kahdeksan vuotta. Viimeiset kaksi vuotta hän oli vaikeasti sairas, mutta into Jumalan työhön ei laimentunut hänen sielussaan. Hän sanoi: ”Sielun voimat kasvavat sitä mukaa kun ruumis heikkenee. Tämän elämän aika on työn ja vaivannäön aikaa. Palkan saamme tulevassa elämässä. Taivaan ilot suodaan vain sille, joka kilvoittelee maan päällä ja hylkää katoavat hyvyydet saadakseen katoamattomat. On kilvoiteltava vaikeuksista välittämättä, sillä ’nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme’ (Room. 8:18)”. Pyhä Guri antoi henkensä Jumalan haltuun 5.12.1563.

Pyhä Varsonofi oli papin poika Serpuhovin kaupungista. 17-vuotiaana hän jäi Krimin tataarien vangiksi, kun nämä tekivät sotaretken hänen synnyinseudulleen Okajoen varrelle. Vankeutta kesti kolme vuotta. Sen aikana nuori vanki rukoili lakkaamatta. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lohdutusta, mitä ei ollut koskaan kokenut vanhempiensa kodissa. Rakkaus Jumalaan ja valmius antautua Hänen pyhään tahtoonsa kasvoivat hänen sielussaan. Päivät hän vietti uuvuttavassa työssä mutta yöt hän omisti rukoukselle ja psalmilaululle. Näin hän eli kuin kuuliaisuusveli luostarissa. Lahjakkuutensa ansiosta hän oppi nopeasti sekä puhumaan että kirjoittamaan tataarien kieltä.

Päästyään vapaaksi nuorukainen palasi kotiinsa, mutta kiinnostus maallisiin iloihin ja huvituksiin oli lopullisesti kylmennyt hänen sydämessään. Hän meni Moskovaan Andronikin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Varsonofi. Vankeudessa vietetyt vuodet olivat olleet ikään kuin kuuliaisuuden koetusaikaa, ja hän edistyi nopeasti hyveissä ja rukouskilvoituksessa. Hurskaan elämänsä tähden hänet nimitettiin igumeniksi Pesnošin luostariin.

Kun Kazanin hiippakunta perustettiin, pyhä Varsonofi lähetettiin sinne avustamaan hiippakunnan ensimmäistä esipaimenta pyhää Guria. Hän perusti kaupunkiin Kristuksen kirkastumisen luostarin ja käännytti muslimeja kristinuskoon. Loistavan älynsä, tataarien kielen taitonsa ja islaminuskon perusteellisen tuntemuksensa avulla hän pystyi vastaansanomattomasti osoittamaan muslimien erehdykset. Lisäksi hänellä oli parantamisen lahja, mikä toi hänen luokseen paljon sairaita ja herätti heidän sydämissään luottamusta häntä itseään ja kristinuskoa kohtaan.

Vuonna 1567 pyhä Varsonofi nimitettiin Tverin piispaksi. Hän jatkoi askeettista elämäänsä ja oli laumalleen todellinen valo, joka johdatti seuraajiaan Kristuksen pelastavaa tietä ei vain sanoillaan vaan koko olemuksellaan. Vanhoilla päivillään hän vetäytyi lepoon perustamaansa Kristuksen kirkastumisen luostariin Kazaniin ja eli siellä viisi vuotta rukouksessa ja yksinäisyydessä vihkiytyen suureen skeemaan. Pyhä Varsonofi nukkui pois 11.4.1576 ja hänet haudattiin Kazaniin Kristuksen kirkastumisen luostariin. Vasta tällöin tuli ilmi, että hän oli salaa kantanut kilvoituskahleita näännyttääkseen ruumistaan.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kristuksen kirkastumisen luostariin alettiin rakentaa uutta kirkkoa. Perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien Gurin ja Varsonofin maalliset jäännökset, jotka olivat säilyneet maatumattomina ja suorastaan uivat kirkkaassa tuoksuvassa mirhassa. Kazanin metropoliitan Jermogenin aloitteesta pyhäinjäännökset siirrettiin uusiin arkkuihin ja sijoitettiin kirkkoon kansan kunnioitettavaksi. Tämä tapahtui 4.10.1595. Pyhien Gurin ja Varsonofin pyhäinjäännösten löytymisen muistopäivää vietetään heidän pääjuhlanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.10.2022

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

M. Haritina († n. 300)

Moskovan esipaimenet ja koko Venäjän ihmeidentekijät Pietari, Aleksi, Joona, Filip ja Jermogen

Epistola
Ef. 5:25–33

Ef. 5:25–33

25 Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta 26 pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla 27 voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. 28 Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. 29 Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, 30 omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. 31 "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." 32 Tämä on suuri salaisuus minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. 33 Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.

Luuk. 6:46–7:1
Luuk. 6:46–7:1

Herra sanoi: 46 "Miksi te sanotte minulle: 'Herra, Herra', mutta ette tee mitä minä sanon? 47 Minä kerron teille, millainen on se, joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan. 48 Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten, ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli hyvin rakennettu. 49 Se taas, joka kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman perustusta. Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten, se sortui heti maan tasalle." 7:1 Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän heille kansan kuunnellessa, hän lähti Kapernaumiin.

Päivän synaksario

5.10.

Pyhä Haritina oli orjatyttö, joka eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hänen isäntänsä Claudius oli hyvä mies, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Haritina oli innokas kristitty. Hän vahvisti kristiveljiensä ja -sisariensa uskoa silloisina vaikeina aikoina ja sai monia kääntymään kristinuskoon. Tämä ei jäänyt huomaamatta keisarin neuvonantajalta Domitiukselta, joka kirjoitti Claudiukselle käskien häntä lähettämään tytön tutkittavaksi. Syvästi murheissaan Claudius pukeutui suruvaatteisiin ja alkoi valittaa, koska hän tiesi, mikä Haritinaa odotti. Tyttö yritti lohduttaa häntä: ”Älä ole murheissasi, isäntä, vaan iloitse, sillä minut on valittu uhrattavaksi omien syntieni ja sinun syntiesi edestä.”

Kun Haritina saapui tuomioistuimen eteen, tuomari näytti hänelle heti alkuun kidutusvälineet, joihin hän joutuisi, jollei uhraisi epäjumalille. Samalla hän maalaili kaunein värein onnellista elämää, joka häntä odottaa Kristuksen kiellettyään. Haritina pyysi Herran apua ja pysyi lujana. Rohkeasti hän puhui tuomarille epäjumalien turhuudesta. Heti ensimmäiseksi häntä häpäistiin ajelemalla hänen päänsä paljaaksi, mutta hiukset kasvoivat heti uudestaan. Sitten hänen päänsä päälle pantiin tulisia hiiliä ja hänen rintansa lävistettiin hehkuvilla rautapuikoilla.

Haritina ei kuitenkaan suostunut uhraamaan epäjumalille, ja niin hänen kaulaansa sidottiin painava kivi ja hänet heitettiin mereen. Kivi irtosi ja hän nousi pinnalle ja käveli merta pitkin rannalle. Hämmästyneelle Dometiukselle hän sanoi: ”Hei, tuomari! Etkö vieläkään tajua Kristuksen voimaa? Hylkää pimeys ja tule todelliseen valoon, että pelastuisit.” Ihme järkytti Dometiusta, mutta itsepintaisesti hän kieltäytyi uskomasta Kristukseen ja päätti pitää kaikkea vain taikuutena.

Haritinan kidutukset jatkuivat ja lopulta Dometius käski nostaa Haritinan korkealle lavalle. Hän kuulutti ympäristössä, että kuka vain halusi, saattoi tulla häpäisemään hänet. Haritina oli kuitenkin luottavainen ja uskoi, että Kristus pystyy tekemään tyhjiksi nämä saastaiset suunnitelmat ja ottamaan hänet puhtaana luokseen. Niinpä hän rukoiltuaan antoi henkensä Herran haltuun tuoden Hänelle uhriksi sekä sielunsa että ruumiinsa.

Dometius käski heittää Haritinan jäännökset hiekkasäkissä mereen. Kolmen päivän kuluttua meri kuitenkin heitti ne vahingoittumattomina kuivalle maalle. Haritinan hyvä isäntä Claudius otti ne haltuunsa, puki juhlavaatteisiin ja sijoitti arvokkaaseen paikkaan.

Pyhä Mamelta eli Persiassa 300-luvun alkupuolella. Hän oli papittarena pakanallisen jumalattaren temppelissä. Eräänä yönä hän näki unessa enkelin, joka opetti hänelle kristinuskon salaisuuksia. Mamelta heräsi pyhän pelon vallassa vavisten kauttaaltaan ja kertoi näystään sisarelleen, joka oli kristitty. Sisar vei Mameltan kaupungin piispan luokse, joka aikansa häntä koeteltuaan salli hänen ottaa kasteen.

Kun pakanat saivat tietää, että heidän jumalansa palvelukseen omistautunut neito oli kääntynyt kristityksi, he ryntäsivät raivoissaan hänen luokseen ja näkivät, että hänellä oli vielä yllään vasta kastettujen valkea viitta. Sen näkeminen sai pakanat pois tolaltaan ja he kivittivät Mameltan kuoliaaksi. Hänen pyhä ruumiinsa heitettiin vedellä täyttyneeseen syvään kuiluun, josta kristityt onnistuivat hädin tuskin löytämään sen. Tämä tapahtui vuoden 344 tienoilla.

Myöhemmin kristityille annettiin lupa hajottaa jumalattaren temppeli ja rakentaa sen paikalle kirkko pyhän Mameltan kunniaksi. Hänen pyhät jäännöksensä asetettiin kirkkoon sen valmistuttua. Rooman martyrologiassa pyhän Mameltan taivaalliseksi syntymäpäiväksi on merkitty 17. lokakuuta.

Pyhittäjä Grigori syntyi georgialaisen aatelisperheen poikana. Hän oli hyvin lahjakas ja hurskas. Jo lapsena hän keskittyi Jumalan muistamiseen, karttoi maailmaa ja eli kuin munkki. Hänen ylhäiset sukulaisensa kehottivat häntä ottamaan pappisvihkimyksen, mutta kun Grigori sai tietää, että he suunnittelivat hänen vihkimistään piispaksi, hän pakeni muutaman samanmielisen ystävänsä kanssa Etelä-Georgiaan. Siellä he elivät köyhässä Opizan luostarissa kilvoitellen kuuliaisuudessa ja itsekkyytensä kuolettamisessa. Grigori kävi myös tapaamassa ympäröivillä vuorilla asuvia erakkoja ja yritti parhaansa mukaan jäljitellä heidän hyveitään.

Erään iäkkään erakon näkemän näyn innoittamana ja igumeninsa siunaamana Grigori ystävineen perusti uuden luostarin lounaaseen arabijoukkojen ja koleraepidemian autioittamalle Khandztan alueelle. He joutuivat tekemään kovasti työtä vaikeissa oloissa, mutta rukous ja Jumalan ylistäminen täytti heidän mielensä. Ennen pitkää Grigorista tuli Jumalan valittu astia, jonka hyveellinen elämä houkutteli luostariin pyhiinvaeltajia kaikkialta Georgiasta. Veljestöön hän hyväksyi vain nöyrät ja opinhaluiset, jotka olivat valmiit kilvoittelemaan hyveissä ja alistumaan kuuliaisuuden marttyyrikilvoitukseen. Hän näki, että maallisen elämän perimmäinen tarkoitus on kuuliaisuus, joka suo luoduille uudenlaisen korkeamman vapauden. Luostarielämän kulmakiveksi hän asetti kuuliaisuuden rippi-isää kohtaan.

Luostarin rakennustöiden edistyttyä pyhittäjä Grigori kävi pyhiinvaellusmatkalla Konstantinopolissa ja toi sieltä mukanaan paljon reliikkejä, ikoneita ja muita arvoesineitä. Grigori kannatti kirkon ja valtion tiivistä yhteistyötä ja niiden keskinäistä riippumattomuutta ja tasavertaisuutta. Hän nautti ruhtinas Ashot Kuropalaten (780–826) suosiota ja sai tämän hovilta suuria lahjoituksia luostariaan varten. Grigorin auktoriteetti maassa kasvoi niin suureksi, että hänen mielipidettään kuultiin kaikissa tärkeissä asioissa. Monista hänen oppilaistaan tuli piispoja. Heistä huomattavimpia olivat Adsqurin piispa Efraim sekä Arseni Suuri, josta Grigorin tukemana tuli Georgian katolikos.

Vuosien myötä pyhä Grigori sai johdettavakseen kaksitoista luostaria, joita sanottiin Georgian Siinaiksi. Hän nimitti luostareihin johtajat, mutta pysyi itse munkkien hengellisenä ohjaajana selittäen heille erinomaisen muistinsa avulla pyhiä kirjoituksia ja kanonista lakia. Päättäväisesti hän torjui toistuvat yritykset vihkiä hänet piispaksi ja sanoi: ”Erämaiden kirkot ovat myös jumalallisen armon istuimia, eivätkä ne suinkaan ole tämän maailman valtaistuimia huonompia.”

Kerran eräs hairahtunut piispa, jota pyhä Grigori oli ojentanut, lahjoi jousimiehen väijymään pyhää tämän palatessa luostariinsa. Kun Grigori ilmestyi tielle, mies näki hänen yläpuolellaan taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja sateenkaaren tavoin sädehtivän ristin. Kauhu valtasi miehen, hän pudotti jousensa, juoksi pyhän luo, heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja pyysi anteeksi. Piispa oli raivoissaan kuullessaan juonensa epäonnistumisesta ja yritti tuhota luostarin. Mutta Jumala rankaisi piispaa, joka sai onnettoman lopun.

Kristuksen voima vahvisti pyhittäjä Grigoria niin, että hän saavutti 102 vuoden iän ja säilytti terveytensä loppuun asti. Viimeiset kuukautensa hän vietti yksin keljassaan ja sai nähdä ihmeellisiä näkyjä. Hän antoi etukäteen jakaa luostareidensa kaikille munkeille kynttilät ja ilmoitti, minä päivänä heidän tuli sytyttää ne ja rukoilla hänelle iankaikkista muistoa. Lokakuun 5. päivänä hänen antaessaan oppilailleen viimeisiä neuvojaan sanomattoman kirkas valo äkkiä valaisi hänet. Hän siunasi ristinmerkillä luostarinsa ja hänen sielunsa siirtyi taivaaseen, mistä kuului ääni: ”Autuas olet sinä, joka sait periä kunnian ja loppumattoman ilon pyhien joukossa!”

Johannes Mauropous syntyi Paflagoniassa 900-luvun lopulla. Opiskellessaan hän edistyi nopeasti ja loisti kaikilla oppialoilla. Hänestä tuli retoriikan opettaja Konstantinopoliin, jossa hän oli aktiivisesti mukana järjestämässä yliopiston uudelleenorganisointia. Vuonna 1046 Johanneksesta tuli munkki. Hänet vihittiin papiksi Petraksen luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän jätti kaupungin ja hänestä tuli Pontoksen Eukhaitan piispa. Hän johti hengellistä laumaansa viisaudella ja oli yksi aikansa loisteliaimpia puhujia ja kirkkoveisujen laatijoita. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Damian kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin (3.5.) aikana ja jäljitteli kaikessa ohjaajansa hyveitä ja enkeltenvertaista elämää. Hän paastosi ankarasti ja söi kuolemaansa asti vain vettä ja leipää. Suuren nöyryytensä ja hyveidensä tähden hän sai Herralta ihmeidentekemisen ja parantamisen armolahjan. Kun luostariin tuotiin sairaita, pyhittäjä Feodosi lähetti heidät Damianin luo käskien tätä lukemaan rukouksen heidän puolestaan. Damian piti itseään kelvottomana parantamaan sairaita, mutta luki nöyrästi ja vastustelematta heidän puolestaan rukouksen ja voiteli heidät pyhällä öljyllä, ja Jumalan armosta kaikki sairaat palasivat koteihinsa terveinä.

Pyhän Damianin koko elämä kului Jumalalle otollisissa töissä ja kilvoituksissa. Kuolinvuoteellaan hän rukoili itkien, ettei Herra erottaisi häntä ohjaajastaan pyhittäjä Feodosista vaan saattaisi heidät yhdessä pyhien kunniaan. Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle pyhittäjä Feodosin hahmossa ja sanoi, että hänen rukouksensa on kuultu ja että he saavat asua yhdessä taivaan majoissa. Enkelin poistuttua Damian pyysi pyhittäjä Feodosin luokseen ja kertoi tälle näystä, mikä sai tämän hämmästymään ja liikuttumaan. Tämän jälkeen autuas Damian jätti iloiten henkensä Herran haltuun 5.10.1071.

Kiovan luolaluostarissa eli myös munkki Jeremia, joka muisti Venäjän kasteen ja oli itsekin ollut kastettujen joukossa. Monen vuoden kuluttua hän tuli luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Jumala antoi hänelle selvänäkemisen lahjan. Hän ennusti tulevia tapahtumia, ja jos hän näki jonkun munkeista hautovan huonoja ajatuksia, hän nuhteli tätä kahden kesken ja kehotti varomaan Paholaisen juonia. Jos joku veljistä halusi lähteä luostarista, pyhittäjä meni hänen luokseen, paljasti hänen aikeensa ja lohdutti ja vahvisti häntä. Pyhittäjä Jeremia eli monta vuotta ja tuotti paljon hyötyä lähimmäisilleen selvänäköisyyden lahjallaan. Hän nukkui pois 90 vuoden ikäisenä.

Pyhittäjä Matteus eli luolaluostarissa sen perustajien aikana. Suurten kilvoitustensa tähden hän sai Herralta sellaisen lahjan, että näki selvästi pahat henget ja pystyi paljastamaan niiden salaiset juonet kilvoittelijoiden hyödyksi. Seistessään kerran kirkossa jumalanpalveluksen aikana hän näki, miten paha henki kulki rukoilevien munkkien joukossa sotilaan hahmossa ja heitti heidän päälleen tahmeita kukkia. Jos kukka tarttui johonkin munkkiveljeen, tämä lakkasi heti seuraamasta jumalanpalvelusta, kadotti rukousintonsa ja poistui pikimmiten kirkosta jonkin tekosyyn varjolla ja meni keljaansa nukkumaan. Jos kukka ei tarttunut veljeen vaan meni ohi, tämä jatkoi rukoustaan ja seisoi kirkossa palveluksen loppuun asti. Vanhus Matteus kertoi kaiken näkemänsä munkkiveljille, ja he alkoivat varoa, etteivät enää lähtisi kirkosta kesken jumalanpalveluksen. Pyhittäjä näki monia muitakin näkyjä ja kertoi niistä veljille opettaakseen ja hyödyttääkseen heitä.

Luostarin johtajan pyhittäjä Feodosin kuoltua igumeniksi valittiin Stefan ja hänen jälkeensä Nikon. Hänen aikanaan Matteus kerran näki kirkossa igumenin paikalla aasin. Hän kertoi näystä igumenille, joka ymmärsi, että se oli tarkoitettu hänelle rangaistukseksi huolimattomasta osallistumisesta yhteisiin jumalanpalveluksiin. Igumeni katui, ja sen jälkeen ei mikään laiskuus eivätkä luostarin työt estäneet häntä käymästä säännöllisesti kirkossa. Pyhittäjä Matteus nukkui pois hyvin iäkkäänä vuoden 1085 tienoilla.

Liettualainen ruhtinatar Haritina pakeni 1200-luvun jälkipuoliskolla kotimaansa levottomuuksia venäläisten hallitsemalle alueelle. Hän löysi turvapaikan Novgorodista Pietarin ja Paavalin luostarista ja omistautui palvelemaan Jumalaa. Hylättyään maallisen onnen hän vietti ankaraa kilvoituselämää ja sai sen tähden nimityksen luostarin johtajaksi. Pyhittäjä Haritina nukkui pois 1200-luvun loppupuolella.

Emme tiedä, milloin tämä jumalankantajaisä eli, emme mitään hänen kilvoituksistaan, emme edes hänen nimeään. Vuonna 1840 Athoksen vuoren Vatopedin luostarin hautausmaan kunnostustöiden yhteydessä löydettiin pyhän ruumis, joka oli rukoilevassa asennossa ja joka piteli Jumalanäidin ikonia merkkinä siitä, että oli tullut luostariin vapaaehtoisesti antaakseen sielunsa Jumalalle siellä. Pyhästä reliikistä huokui tuoksua, joka täytti ilman. Tämän jumalallisen suosion (eudokia) merkin perusteella tätä isää voidaan kunnioittaa pyhien joukkoon kuuluvana, minkä lisäksi hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä niille, jotka ovat niitä uskossa lähestyneet.

Kun tätä tuntematonta kilvoittelijaa oli alettu nimittää Eudokimokseksi, eräs Vatopedin munkeista näki näyn, jossa pyhä ilmoitti oikean nimensä olevan Sabbas. Tämän jälkeen Vatopedin luostarin traditiossa kyseinen pyhä on samastettu alla olevaan Sabbakseen, vaikka hänen kerrotaankin kuolleen Konstantinopolissa.

Pyhä Sabbas Hesykasti syntyi Tessalonikassa vuonna 1283. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen luovan uran sotilaana, mutta seitsemäntoista ikäisenä hän alkoi tuntea tämän elämän turhuuden ja karkasi Athoksen pyhälle vuorelle ottamatta mitään mukaansa. Hän etsi Jumalaa janoavalle sielulleen ankaraa vanhusta, joka kykenisi ohjaamaan häntä kuuliaisuuden ja nöyryyden tiellä, ja löysi etsimänsä ”tieteiden tieteen” mestarin Karieksen lähistöltä.

Sabbas kilvoitteli täynnä intoa ja kesti iloiten hengellisen isänsä jakamat solvaukset, pilkan ja lyönnit aivan kuin olisi saanut juoda ikuisen elämän maljasta. Nälkä, jano ja kaikenlainen puute olivat hänelle keino ”täyttää ruumiissaan Kristuksen kärsimykset”. (Kol. 1:24) Hänen täydellinen oman tahtonsa kieltäminen teki hänet vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle ja vapaaksi maallisista huolista, jolloin jumalallinen läsnäolo loisti hänen lävitseen esteettä ja hänen ulkonainen olemuksensa heijasteli sellaista sielun rauhaa, että kaikki rakastivat häntä.

Sävyisyys ja veljesrakkaus oli Sabbakselle luonnollista. Kerran hänen ollessaan kantamassa raskaita kuormia toisen munkin kanssa hän otti ensin väsyneen toverinsa taakan itselleen, ja kun kumppani ei jaksanut enää edes kävellä, Sabbas kantoi hänetkin. Sabbaksen ohjaajavanhus suositteli hänelle pappisvihkimystä, mutta vihkimyspäivän koittaessa Sabbas pakeni ja palasi vasta ollessaan varma, että saisi elää vapaana ilman kunnia-asemia.

Kun Sabbas oli ollut Athoksella seitsemän vuotta, hänen ohjaajansa siirtyi monien muiden munkkien mukana Tessalonikaan, mutta Sabbas päätti kuitenkin jäädä paikalle kilvoittelemaan yksin. Tessalonika joutui pian turkkilaisten piirittämäksi, ja Sabbas huomasi valinneensa oikein. Hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle kohti Pyhää maata.

Kyprokselle päästyään Sabbas jumalallisen rakkauden polttamana aloitti houkkakilvoituksen. Hän heitti pois vaatteensa ja alkoi elää kodittomana kulkurina täysin irrallaan kaikesta tähän maailman kuuluvasta. Kristuksen tavoin hän tarjosi itsensä viattomaksi uhriksi kestäen pilkan ja halveksunnan. Sabbas kulki paikasta paikkaan, ei koskaan pyytänyt almuja vaan eli pelkillä villikasveilla ja vetäytyi aika ajoin autioon paikkaan tai luolaan omistautuakseen puhtaalle mietiskelylle.

Vapaaehtoinen kuoleminen maailmalle hulluutta teeskennellen on hedelmällistä vain niille, jotka tietävät, kuinka pitää itsensä tiukassa kurissa hiljaisuuden avulla. Tästä syystä pyhä Sabbas noudatti kaksikymmenvuotisen houkkakilvoituksensa ajan tarkasti ulkonaista hiljaisuutta keskittyen sisäiseen taisteluun ajatusten kanssa. Kun muuan nainen osoitti mieltymystä Sabban ulkomuotoon, houkka heittäytyi viemärikanavaan ja pysyi siellä pimeän tuloon saakka.

Kulkiessaan Sabbas pyrki aina saamaan osakseen halveksuntaa ja nöyryytyksiä ikään kuin vetäen päälleen ihmiskunnan vihan voidakseen puhdistaa maailman siitä samaan tapaan kuin Kristus ja marttyyrit, jotka rukoilivat kiduttajiensa puolesta. Silti Sabbas oli aina iloinen ja ystävällinen niin hyviä kuin pahojakin kohtaan.

Kyproksella ollessaan Sabbas meni kerran roomalaiskatolisen luostarin portille. Nähdessään likaisen kulkurin vauraat munkit parjasivat häntä ja heittivät hänet ulos. Sabbas noudatti vaeltelevaa elämäänsä keskeytyksettä, mutta sen jälkeen kun hän oli kerran suostunut paljastamaan nimensä eräälle hyväntekijälleen, ihmiset alkoivat ymmärtää hänen todellisen luonteensa, ja hän alkoi saada osakseen ihailua ja kunnioitusta. Ihmiset pyysivät hänen rukouksiaan ja kunnioittivat häntä pyhänä. Sabbaksesta jopa maalattiin ikoni. Hänestä puhuttiin jo Konstantinopolissa ja Athoksella saakka. Sabbas päätti paeta Pyhälle maalle.

Jerusalemiin päästyään Sabbas käveli 20 päivässä läpi erämaan Siinain vuorelle, jossa hän oli kaksi vuotta noviisina. Sieltä hän palasi Jerusalemiin ja asettui luolaan Jordanin alueen erämaassa omistautuakseen puhtaaseen rukoukseen, joka yhdistää sielun Jumalaan. Kerran Paholainen hyökkäsi häntä vastaan käärmeen hahmossa, mutta Sabbas ajoi sen pois huutamalla avuksi Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän voiton myötä Sabbas sai jumalallistumisen armon. Hänen luolansa täyttyi luomattomalla valolla. Pyhä Henki kirkasti hänen henkensä silmät, niin että aistimaailmasta vapautuen ja maahan langeten hän sai katsella Kristusta Hänen kirkkaudessaan. Pyhä Sabbas sai siis armosta jumalallistuneena nähdä Jumalan sellaisena kuin Hän on. Hänen näkemänsä kirkkaus ja valo oli taivaan valtakuntaa sellaisena kuin se voidaan maan päällä vastaanottaa.

Sabbas ei voinut kätkeä saamaansa armoa. Munkkeja tuli kaikkialta hänen luokseen etsimään hyödyllistä sanaa, mutta kukaan heistä ei saanut häntä rikkomaan pyhää hiljaisuuttaan. Sabbas pakeni syvemmälle erämaahan alastomana ja ilman ruokaa tavoitellen entistä täydellisempää yhteyttä Jumalan kanssa. Viisikymmentä päivää kuljettuaan hän kaatui nääntyneenä maahan. Jumala lähetti hänen luokseen valoon ja taivaalliseen tuoksuun verhoutuneen enkelin, joka otti Sabbaksen suojelukseensa. Kristuksen kirkkauden valosta tuli tästä lähtien Sabbaksen ravinto, vaate, terveys ja lepo. Jumalan armo yhtyi hänen sieluunsa yhtä tiiviisti kuin sielu ja ruumis ovat yhtä. Neljän vuoden ajan Sabbas pysyi erämaassa nauttien jumalallisesta valaistumisesta.

Sabbas siirtyi Pyhän Sabbaksen luostariin sulkeutumiskilvoitukseen. Eräänä päivänä demonit hyökkäsivät häntä vastaan ja syöksivät hänet pää edellä rotkoon. Enkelin kantama pyhä pääsi kuitenkin jaloilleen vahingoittumattomana ja pysyi rotkon pohjalla neljäkymmentä päivää syömättä, juomatta ja nukkumatta seisoen hurmioituneena kädet kohotettuina taivasta kohti. Sabbas tempautui hengessä taivasten ja enkeliluokkien yläpuolelle; jumalallisessa kirkkaudessa kylpien hän oli jo kaikkien valon, Herramme Jeesuksen Kristuksen luona. Kun munkit lopulta vetivät Sabbaksen ylös rotkosta, hän palasi tavanomaiseen tilaansa ja meni takaisin keljaansa jatkaakseen kilvoituksiaan. Hän eli kuivan leivän palasilla ja vedellä ja vietti kokonaisen vuoden maaten liikkumatta toisella kyljellään sekä toisen vuoden istuen liikkumatta tuolilla.

Kolmen vuoden kuluttua Sabbas jätti Pyhän Sabbaksen luostarin. Sabbas kulki Jordanvirran alueelle ja tarjoutui erääseen toiseen luostariin noviisiksi. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai kirkonhoitajan tehtävät. Toiset munkit eivät tienneet hänen taustaansa, mutta alkoivat pian ihmetellä hänen hyveitään. Hänen nöyryytensä oli niin suuri, että kun leijonat hyökkäsivät luostarin aasien kimppuun, hän tarjosi itsensä petojen ruuaksi, jolloin eläimet pysähtyivät ja palasivat nöyrinä luoliinsa.

Lopulta enkeli ilmestyi Sabbakselle neuvoen häntä jättämään Pyhän maan ja palaamaan Bysantin alueelle, jossa hän olisi hyödyksi monille sieluille. Hän lähti matkaan, mutta taival taittui hitaasti. Sabbas vietti vielä neljä vuotta Kreetan asumattomissa osissa asettumatta kertaakaan makuulleen. Kuljettuaan Peloponneksen, Makedonian ja Traakian kautta hän saapui lopulta Konstantinopoliin ja sulkeutui keljaan Pyhän Diomedeksen luostarissa. Siellä Sabbas kieltäytyi vastaanottamasta vieraita ja verhosi kasvonsa aina hunnullaan. Keisari Andronikos III (1328–1341) ja patriarkka Jesaja (1323–1334) saivat kuulla tästä jumalankantajaisästä ja yrittivät turhaan päästä tapaamaan häntä. Kun Sabbaksen ortodoksisuutta alettiin epäillä, hän kirjoitti uskontunnustuksen ja uskollisuudenjulistuksen keisarille ja patriarkalle. Sitten hän pakeni Konstantinopolista Athokselle ja pyysi päästä Vatopedin veljestöön.

Vatopedissä pyhä Sabbas rikkoi 21 vuotta kestäneen hiljaisuutensa. Hän tutustui pyhään Filoteokseen (11.10), joka oli hänen oppilaanaan ja kirjoitti hänen elämäkertansa. Sabbas palveli luostarissa kirkonhoitajana, sairaanhoitajana ja keittiössä. Jumalalta saamiaan armolahjoja ja hyveitä varjellakseen hän kieltäytyi kaikenlaisista kunnianosoituksista ja vastuullisemmista tehtävistä peläten menettävänsä sen armon, jonka nöyrä kuuliaisuus tuo mukanaan. Hän suostui kuitenkin liittymään lähetystöön, joka lähetettiin Athokselta Konstantinopoliin maaliskuussa 1341 pyrkimyksenään saattaa sovintoon Johannes Kantakuzenos ja Johannes V Paleologos, jotta heikentynyttä valtakuntaa jakava sisällissota saataisiin päättymään.

Pyhä Sabbas profetoi tehtävän epäonnistuvan ja vetäytyi Konstantinopolissa Khoran luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset kuusi vuotta sulkeutuneena rukoillen ja vuodattaen kyyneleitä kirkon ja koko maailman rauhan puolesta. Kirkon rauhaa horjuttivat tuolloin Akyndinoksen ja patriarkka Johannes Kalekasin Jumalan armoa koskeneet hereettiset opetukset. Keisari Johannes VI Kantakuzenos (1341–1354) vieraili pyhän Sabbaksen luona ja painosti häntä suostumaan patriarkan tai vähintäänkin piispan vihkimykseen, mutta Sabbas oli horjumaton päätöksessään pysyä pyhässä hiljaisuudessa ja nauttia salaisesta seurustelusta Jumalan kanssa. Pyhä Sabbas nukkui kuolonuneen vuonna 1350 ja yhdistyi lopullisesti rakkaaseen Herraansa. Myöhemmin keisari ja hänen vaimonsa siirtyivät itsekin luostarielämään Sabbaksen neuvon innoittamina.

Niin kuin kolme suurta ortodoksisuuden pylvästä Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos varjelivat itäisen kirkon horjumattomana ympärillä riehuvien harhaoppien hyökkäyksissä, niin Venäjän kirkon suuret esipaimenet Pietari (21.12.), Aleksi (12.2.), Joona (31.3.), Filip (9.1.) ja Jermogen (17.2.) varjelivat ortodoksisen uskon vahingoittumattomana Venäjän sisäisten vaikeuksien ja ulkoisten ahdistusten myllerryksessä. Kuten yleinen ortodoksinen kirkko viettää kolmen suuren esipaimenen yksityisten muistopäivien lisäksi heidän yhteistä juhlaansa muistellen heidän yhteistä uskoaan, intoaan ja rakkauttaan, niin Venäjän kirkko viettää viiden esipaimenen yhteistä juhlaa.

Pyhät esipaimenet todistivat elämällään ortodoksisuuden voimasta ja totuudesta. Juhlan alku juontaa juurensa vuoteen 1596, jolloin alettiin viettää Moskovan metropoliittojen pyhien Pietarin, Aleksin ja Joonan yhteistä muistoa. Myöhemmin joukkoon liitettiin Filip ja viimeisenä Jermogen. Pyhien elämäkerrat löytyvät heidän omien muistopäiviensä kohdalta.

Pyhittäjä-äiti Metodia syntyi Kykladeihin kuuluvalla Kimoloksen saarella kahdeksanlapsisen perheen toisena tyttärenä 10.11.1865 ja sai kasteessa nimen Irene. Jo lapsesta lähtien hän rakasti jumalanpalveluksia ja hänessä syttyi halu omistautua kokonaan Kristukselle. Kun hän oli 17-vuotias, hänen vanhempansa naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Khios-saarelta kotoisin olleen merimiehen kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä laiva, jossa Irenen mies oli, kärsi haaksirikon Vähän-Aasian rannikolla eikä mies enää palannut Kimolokselle.

Irene päätti heti toteuttaa alkuperäisen haaveensa luostarielämästä. Tässä häntä auttoi hänen hurskas rippi-isänsä Georgios Logothetis. Nunnaksi hänet vihki silloinen Syroksen Metropoliitta Metodios, joka antoi oman nimensä hänelle nunnanimeksi muodossa Metodia.

Kimoloksella ei tuohon aikaan ollut luostaria. Niinpä nunna Metodia asettui pieneen keljaan, joka sijaitsi Kristuksen syntymälle omistetun kirkon lähellä Kimoloksen kaupungissa. Keljassaan hän eli askeettisesti noudattaen paastoa kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, valvoen ja rukoillen lakkaamatta. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Keljastaan hän poistui vain auttamaan lähimmäisiään. Hän jakoi saamiaan ruokatarpeita sairaille ja köyhille. Suuren paaston hän vietti keljaansa sulkeutuneena eikä ottanut vastaan ketään.

Monet naiset kävivät hänen luonaan ja saivat häneltä hengellistä opetusta. Miehiä hän ei ottanut vastaan, mutta nämä saivat kuulla hänen opetuksistaan vaimoiltaan. Monet miehistä olivat merimiehiä ja viettivät turmeltunutta elämää. Pyhän Metodian opetukset saivat heissä kuitenkin aikaan muutoksen ja rauha palasi perheisiin. Sairaita pyhän Metodian oli tapana voidella öljyllä, jota hän otti keljassaan jatkuvasti palavasta lampukasta. Tapahtui monia parantumisia. Myös lapsettomat naiset saivat lapsia.

Pyhän Metodian elämänkaari ei ollut pitkä. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen 43-vuotiaana joulukuun 15. päivänä 1908. Kimoloslaiset kunnioittivat häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vielä vuonna 1921 Kimoloksella opettajana palvellut arkkimandriitta Emmanuel Karpathios saattoi todeta pyhän Metodian hyvän vaikutuksen saaren asukkaisiin, jotka olivat poikkeuksellisen hurskaita. Pyhän Metodian kunniaksi on kirjoitettu jumalanpalvelustekstit ja hänen pyhiä jäännöksiään säilytetään Kimoloksella Pyhän Spyridonin ja pyhien 40 marttyyrin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.