Kirkkokalenteri

Joona on yksi Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Joona voi olla sama henkilö kuin Joona Amittain poika Gat-Heferistä, joka ennusti kuningas Jerobeamille (788-748 eKr.) Israelin valtakunnan saavuttavan entiset rajansa (2. Kun. 14:23-29). Apokryfisen tradition[1] mukaan Joona sen sijaan olisi sen leskivaimon poika, jonka profeetta Elia herätti kuolleista.

Herra käski Joonaa lähteä Ninivehen varoittamaan kaupungin tuhosta, elleivät sen asukkaat katuisi. Joona ei uskonut, että Jumala toimisi näin armottomasti, ja koska hän ei tahtonut osoittautua vääräksi profeetaksi, hän nousi Japposta (nyk. Tel Avivin vanhakaupunki) Tarsisiin (luultavasti Espanjassa) menevään laivaan. Jumala antoi kuitenkin nousta niin kovan myrskyn, että laiva oli uppoamaisillaan. Merimiehet saivat selville, että myrsky johtui Joonasta, joka tunnusti tämän itsekin. Joona heitettiin mereen, ja myrsky tyyntyi välittömästi.

Suuri meripeto nielaisi Joonan, joka pysyi sen vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, minkä jälkeen peto Jumalan käskystä oksensi Joonan rannalle. Nyt Joona lähti Ninivehen ja julisti kolmen päivän ajan kaupungin tuhoutumista. Hänen yllätyksekseen ihmiset joutuivat katumuksen valtaan ja Jumala perui uhkauksensa. Joona harmistui, syytti Jumalaa ja vetäytyi kaupungin itäpuolelle. Siellä häntä varjostamaan nousi risiinikasvi, joka kuitenkin lakastui seuraavana päivänä profeetan suureksi harmiksi. Silloin Jumala ilmoitti, että jos Joona sääli kasvia noin paljon, kuinka paljon pitäisikään sääliä kokonaista kaupunkia. Kasvin avulla Jumala opetti Joonalle, että Hänen armonsa on suurempi kuin Hänen oikeudenmukaisuutensa, ja niin Hän odottaisi jokaisessa sukupolvessa syntisten kääntymystä, jotta he saisivat elää.

Joonan kirjan sanoma on rikas ja moniulotteinen. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät pysähdy Israelin kansaan vaan leviävät kaikkien kansojen sekaan. Eläimetkin luetaan Jumalan armon piiriin kuuluviksi. Kertomus Joonasta meripedon vatsassa on profeetallinen esikuva Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta ja ylösnousemuksesta. Siksi Joonan kirja luetaan kokonaisuudessaan suurena lauantaina. Aamupalveluksen kanonin kuudes veisu on omistettu Joonalle, ja Joonan rukouksen ”Hädässäni minä huusin Herraa, ja Hän vastasi minulle” innoittamana on laadittu suuri määrä tropareita.

Pyhä Fokas syntyi Sinopen kaupungissa Mustanmeren rannikolla Pamfilios-nimisen laivanrakentajan perheeseen. Fokaksesta tuli Sinopen piispa ja hän johdatti rohkealla julistuksellaan ja voimakkailla rukouksillaan monia pakanoita Kristuksen luokse. Keisari Trajanuksen (98-117) vainon aikana hän näki kyyhkysen asettavan kukkasista tehdyn kruunun hänen päänsä päälle sanoen: ”Sinulle on valmistettu malja, joka sinun on juotava.” Fokas tiesi, mitä näky tarkoitti, ja meni suoraan maaherran luokse tunnustaen rohkeasti Kristuksen. Monien kidutusten jälkeen pyhä Fokas heitettiin kiehuvaan veteen, jossa hän antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 117.

Pyhää marttyyripiispa Fokasta on kunnioitettu erityisesti suojelijana tulipaloja vastaan sekä veden varaan joutuneiden auttajana. Heinäkuun 22. päivänä vuonna 404 hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Myös puutarhuri Fokas oli kotoisin Mustanmeren rantakaupungista Sinopesta. Nämä kaksi samannimistä pyhää onkin usein sekoitettu toisiinsa. Tämä jälkimmäinen Fokas hoiti nuoresta pitäen pientä puutarhaa, josta hän sai elantonsa. Hänen vaatimaton talonsa sijaitsi satamasta kaupunkiin vievän portin pielessä. Niinpä hänen pöydästään ei koskaan puuttunut köyhiä kulkijoita, joiden kanssa hän jakoi puutarhansa tuotteet.

Vielä enemmän kuin kasvimaastaan pyhä Fokas huolehti kuitenkin sielunsa puutarhasta. Kristuksen palvelijan maine kantautui Sinopen kaupunginjohtajankin korviin, ja hän lähetti sotilaita katkaisemaan silloin vielä kielletyn uskonnon kannattajan pään. Oikeaa paikkaa etsiessään sotilaat tulivat Fokaksen majalle. Fokas kestitsi tulijoita kuten kaikkia muitakin. Sitten hän kysyi, mistä syystä he olivat tulleet hänen matalaan majaansa. He kertoivat hänelle tehtävänsä, jolloin Fokas heti ilmoitti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat hämmentyivät, olivathan he saaneet osakseen lämmintä vieraanvaraisuutta, eivätkä tahtoneet toteuttaa saamaansa määräystä. Marttyyri kiiruhti kuitenkin iloissaan kaivamaan itselleen hautaa ja palattuaan pyysi heitä toimeenpanemaan saamansa käskyn viivyttelemättä. Ennen kuolemaansa hän antoi vielä ohjeet, joiden mukaan hänen omaisuutensa jaettiin köyhille.

Pyhän marttyyri Fokaksen haudalla alkoi tapahtua ihmeitä, ja myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Asterios Amasialainen kirjoitti vuoden 400 tienoilla puutarhuri Fokaksen marttyyrikertomuksen. Sittemmin pyhää Fokasta on kunnioitettu erityisesti merenkulkijoiden suojelijana.

Pyhittäjä Joona oli kotoisin Šoksan kylästä Äänisjärven lounaispuolelta ja oli todennäköisesti karjalainen. Hän kilvoitteli ensin Syvärin luostarissa, mutta perusti myöhemmin, luultavasti 1570-luvulla, Jaasjärven luostarin kivikkoiseen erämaahan noin 17 kilometrin päähän kotiseudultaan. Luostariin rakennettiin puukirkko, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän ilmestymiselle. Kirkossa oli sivualttari pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle. Joonan luokse kokoontui kahdeksan hengen veljestö, joka kilvoitteli erämaassa, viljeli elannokseen peltoa ja hoiti karjaa.

Pyhittäjä Joona näki paljon vaivaa luostarin hyväksi. Hän kaivoi omin käsin kanavan Jaasjärvestä läheiseen Heinäjärveen tehdäkseen kalastuksen helpommaksi. Luostarin asioissa hän ratsasti hevosella syrjäisiä metsäpolkuja pitkin. Luostarissa on näiltä ajoilta säilytetty kahta Joonalle kuulunutta nahkaista satulalaukkua. Hän myös veisti ja kaiversi puusta jumalanpalveluksissa tarvittavia astioita. Niistä on säilynyt visakoivusta valmistettu kauha, jota käytettiin liturgiassa ns. lämpimyyden eli kuuman veden antamiseen.

Joonan elämän pyhyys ja hänen työnsä luostarin hyväksi tuottivat hänelle mainetta ja toivat luostarille ylhäisiä suojelijoita. Tsaari Vasili Šuiski (1606-1610) lahjoitti luostariin Joonan eläessä jumalanpalveluskirjoja ja antoi sen käyttöön peltoja, metsää ja kalastusoikeuksia. Kilvoituksillaan Joona sai osakseen myös Solovetskin luostarin igumenien Jakobin (1581-1597) ja Irinarkin (1613-1626, muistopäivä 17.7.) sekä Novgorodin metropoliitan Isidorin rakkauden ja kunnioituksen. He kaikki tekivät lahjoituksia köyhälle luostarille. Vuonna 1628 Jaasjärven luostarissa oli jo kaksi kirkkoa. Pyhittäjä Joonan tarkkaa kuolinaikaa ei tiedetä. Todennäköisesti hän kuoli 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu luostarin kellotornin alle.

Pyhittäjä Makari kilvoitteli 1600-luvun alkupuolella nykyisen Tulan läänin alueella Venäjällä. Hänet tunnetaan vähän aiemmin autioituneen ja mahdollisesti puolalaisten ja liettualaisten sotajoukkojen tuhoaman Žabynin luostarin uudelleen perustajana. Elämänsä loppupuolella hän kilvoitteli suureen skeemaan vihittynä Žabynin lähteellä. Pyhittäjä Makari kuoli 84 vuoden ikäisenä vuonna 1623 ja hänet haudattiin luostarin kirkon lähelle.

Pyhä Sofroni syntyi vuonna 1739 Kotelinin pikkukaupunkiin Bulgariassa ja sai kasteensa yhteydessä nimen Stoiko. Hän jäi jo pienenä orvoksi, mutta pääsi yhdeksänvuotiaana seminaariin, jossa oppi slaavia ja kreikkaa. Saatuaan opintonsa loppuun hänet vihittiin papiksi vuonna 1762. Siitä lähtien hän käytti kaiken voimansa julistaakseen kansalle Jumalan sanaa ja opettaakseen kirkollisen koulun lapsille jumaluusoppia ja pyhiä kirjoituksia. Hän myös käänsi pyhien elämäkertoja kreikasta ja kirkkoslaavista bulgariaksi. Hänen innokas omistautumisensa pastoraaliseen työhön herätti vastustusta sekä bulgarialaisten pappien keskuudessa kateuden tähden että turkkilaisten taholta, jotka vangitsivat ja pahoinpitelivät tämän pyhän papin. Hänen oli jätettävä kotiseutunsa, joten hän pakeni Vidinin alueelle Bulgarian luoteisimpaan kolkkaan, jossa piispa antoi hänen vastuulleen seurakunnan. Hän asettui kuitenkin jälleen hengenvaaraan puolustamalla kristittyä tyttöä turkkilaisen lähentelyiltä.

Sofroni vihittiin munkiksi Turnovon seudulla olevassa luostarissa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli kuollut. Sofroni vihittiin länsi-bulgarialaisen Vracan piispaksi vuonna 1794, mutta hän joutui heti kohtaamaan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Islaminuskoiset maantierosvot saivat aikaan hänen hiippakuntansa kylissä niin paljon tuhoa, että väen oli muutettava toisille alueille. Piispakin pakeni paikasta toiseen kuin ainainen pakolainen ja piileksi metsissä ilman minkäänlaisia ruokatarpeita. Lopulta Sofroni onnistui pääsemään Bukarestiin, jossa hän vuonna 1803 asettui kirkon palvelukseen Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitta Dositeoksen alaisuudessa. (Hiippakunnan alue vastaa suunnilleen nykyistä Transilvaniaa.) Sofroni jatkoi työskentelyään kansansa hengelliseksi rakentumiseksi. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja bulgariaksi, muun muassa katekismuksen ja saarnakokoelman sunnuntaita ja juhlapäiviä varten.

Elämänsä lopulla pyhä Sofroni kuvasi nöyrästi kohtaamiaan koettelemuksia kirjassa nimeltä Sofroni Syntisen elämä ja kärsimykset, jonka hän päätti pyytämällä kaikilta anteeksiantoa. Hän nukkui pois Herran rauhassa syyskuun 22. tai 23. vuonna 1813. Hänet haudattiin Bukarestiin luostariin, jonka igumenina hän oli elämänsä viimeiset vuodet. Bulgarian ortodoksinen kirkko liitti pyhän Sofronin kalenteriinsa pyhien joukkoon 31.12.1964.

Autuas Paraskeva Ivanovna, joka tunnetaan paremmin Paša Sarovilaisena, syntyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Tambovin läänissä Venäjällä maaorjan perheeseen. Kasteessa hän sai nimen Irina. Kun hän oli 17 vuoden ikäinen, isännät pakottivat hänet avioliittoon talonpoika Feodorin kanssa. Irina rakasti kirkon jumalanpalveluksia, rukoili paljon, karttoi vieraita ja oli ahkera työssä. Viisitoista vuotta hän eli miehensä kanssa kaikessa sovussa, mutta Jumala ei suonut heille lapsia. Näihin aikoihin isännät myivät heidät toisille tilanomistajille, saksalaissyntyisille Schmidteille. Kun Feodor kuoli, tilanomistajat ottivat Irinan keittäjäksi ja taloudenhoitajaksi. Toisesta avioliitosta hän kieltäytyi. Pian Irinaa alettiin syyttää kahden kartanosta kadonneen taulun varastamisesta. Paikalle kutsuttiin poliisipäällikkö sotilaineen. Tilanomistajat vaativat, että syyllistä oli rangaistava, jolloin sotilaat pieksivät ja pahoinpitelivät Irinan niin perinpohjaisesti, että hänen kalloonsa tuli murtuma ja korvat repesivät. Irina kiisti koko ajan syyllisyytensä, ja pian selvisi, että taulut oli varastanut toinen Irina.

Kokemansa vääryyden jälkeen Irina ei enää kyennyt asumaan tilanomistajien luona. Hän karkasi ja matkusti Kiovaan, mistä hänet löydettiin puolen vuoden kuluttua ja palautettiin vangittuna isännilleen. Nämä ottivat hänet takaisin palvelukseen ja asettivat kasvimaan hoitajaksi. Irina palveli heitä uskollisesti vuoden ajan, mutta hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Kiovassa hän oli tavannut ohjaajavanhuksia, ja nyt hänen sydämessään eli Jumala. Hän janosi hengellistä elämää ja karkasi uudelleen Kiovaan. Vuoden kuluttua hänet palautettiin taas vankisaattueessa isännilleen, mutta nämä eivät enää huolineet häntä takaisin, vaan karkottivat hänet alastomana ja nälkäisenä kylän raitille. Silloin Irina aloitti houkkana kilvoittelun, mihin hän oli luultavasti saanut siunauksen Kiovan luolaluostarin vanhuksilta.

Viiden vuoden ajan Irina vaelsi kylässä kaikkien pilkattavana. Hän eli läpi vuoden taivasalla nälkäisenä ja kylmissään. Kylästä hän siirtyi kilvoittelemaan ensin johonkin tuntemattomaan paikkaan ja lopulta Sarovin metsään, missä hän asui noin 30 vuotta itse kaivamissaan luolissa. Luultavasti hänet oli jo Kiovassa vihitty salaisesti nunnaksi nimellä Paraskeva, minkä tähden hän kutsui itseään Pašaksi. Silloin tällöin hän kävi Sarovin ja Divejevon luostareissa. Ulkomuodoltaan hän oli kookas ja auringon tummaksi polttama; hän kulki paljasjaloin ja käsivarret paljaina. Kaikki, jotka eivät ennestään tunteneet häntä, pelästyivät hänet nähdessään.

Neljä vuotta ennen hänen Divejevoon muuttoaan rosvot kävivät hänen kimppuunsa ja pahoinpitelivät hänet puolikuoliaaksi. Tuon jälkeen hän sairasti vuoden eikä enää koskaan toipunut ennalleen. Kun Divejevon naisluostarissa kilvoitellut Kristuksen tähden houkka Pelagia Ivanovna (30.1.) kuoli vuonna 1884, autuas Paraskeva asettui lopullisesti asumaan Divejevoon. Näiden molempien houkkien tehtävänä oli pelastaa sisarten sieluja ihmiskunnan vihollisen hyökkäyksiltä, kiusauksilta ja himoilta, jotka he selvänäköisyydessään tiesivät.

Autuaan Paraskevan vertauskuvalliset puheet ja kujeet olivat vain ulkokuori, jonka alle kätkeytyi nöyrä, rakastava ja myötätuntoinen ihminen. Yöt hän vietti usein rukoillen ja vaati, että kaikkien sisarten piti nousta keskiyöllä rukoilemaan. Keljassa hän teki käsitöitä, neuloi sukkia tai kehräsi lankaa ja harjoitti samalla sisäistä Jeesuksen rukousta. Puhuessaan “rouskujen keräämisestä” tai “sukkien neulomisesta” hän tarkoitti maahankumarruksia ja Jeesuksen rukousta. Usein hän meni yksinään pellolle tai metsään rukoilemaan. Mukanaan hän kantoi pientä nyyttiä, jossa oli erilaisia roskia, kuoria ja riepuja; hän nauraa hohotti tutkiessaan tuota omaisuuttaan. Vanhasta tottumuksesta hän hoiti mielellään kasvimaata, kitki ja kasteli sitä, mutta nyt hän liitti tähänkin työhön lakkaamattoman rukouksen. “Kukaan ei kitke, kukaan ei kastele, vain minä teen työtä” sanoessaan hän tarkoitti, ettei hän yksin pysty rukoilemaan kaikkien puolesta ja että esirukouksia pitää pyytää muiltakin kuin vain häneltä. Jumalaa ja pyhiä hän rakasti omalla erikoisella tavallaan. Joskus hän saattoi syöttää ikoneja, koristella niitä kukkasin ja keskustella niiden kanssa. Jumalansynnyttäjää hän sanoi “lasintakaiseksi äidiksi”. Jokaiselle askeleelleen ja toimelleen hän pyysi Jumalalta siunauksen.

Autuaan Paraskevan selvänäköisyydestä on lukuisia esimerkkejä. Hän vastasi useammin luonaan kävijöiden ajatuksiin kuin heidän kysymyksiinsä. Mieluisin lahja, minkä hänelle saattoi tuoda, oli nukke. Nukkien avulla hän opetti ja ennusti erilaisia asioita.

Vuonna 1903 pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlan yhteydessä tsaari Nikolai II ja tsaaritar Aleksandra vierailivat Divejevossa autuaan Paraskevan luona. Hallitsijapari rukoili Jumalaa antamaan heille kruununperillisen. Autuas Paraskeva osoitti heille poikanukkea ja sanoi: “Tämä on teidän”. Näin hän ennusti kruununperillisen (Aleksein) syntymän.

Vähän ennen kuolemaansa Paraskeva teki maahankumarruksia tsaarin muotokuvan edessä. Kun sisaret ihmettelivät, miksi hän teki niin, hän vastasi: “Tyhmyrit, hän tulee olemaan kaikkia muita tsaareja ylempänä.”

Autuas Paraskeva kuoli syyskuun 22. päivänä vuonna 1915 ja hänet haudattiin Divejevon luostariin Pyhän Kolminaisuuden kirkon alttaripäätyyn. Venäjän kirkko kanonisoi hänet kesällä 2003 pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin 100-vuotisjuhlan yhteydessä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.