Jokainen kastettu ja mirhavoideltu ortodoksisen kirkon jäsen on osa Kristuksen perustamaa Kirkkoa. Seurakunta on tämän jäsenyyden ”käyttöliittymä” – paikallinen yhteisö, jonka olemus on yhtaikaa sekä syvästi inhimillinen että pyhä ja selittämätön.
Luostarielämää pidetään usein ortodoksisen kristillisyyden esikuvana. Kuitenkin valtaosa kirkon jäsenistä kaikkialla maailmassa elää kirkon jäsenyyttä todeksi nimenomaan seurakuntayhteisössä kilvoitellen.
Suomessa seurakunta -sanalla viitataan virallisesti alueellisesti laajoihin kokonaisuuksiin. Käytännössä jokainen seurakunta sisältää kuitenkin useita ”seurakuntia” – alueellisesti hahmottuvia paikallis- tai pyhäkköyhteisöjä, joissa toteutuu aidosti ajatus yhteisön jäsenenä kilvoittelusta ja kasvusta.
Jumalanpalvelukset ja hengellinen opetus ja ohjaus ovat seurakunnan ydintoimintaa. Seurakunta ei ole kuitenkaan olemassa vain omia jäseniään varten. Seurakuntayhteisön tehtävä on tehdä Kristuksen työtä maailmassa, olla diakoninen yhteisö.
Diakoniatyöhön voi osallistua jokainen, jolla on siihen halua – tapoja on monia ja paljon voidaan tehdä ilman minkäänlaista ammatillista osaamista. Jotkut ahkeroivat vapaaehtoistyössä, toinen hymyilee kirkkoon pistäytyvälle ihmiselle, tarjoaa kyydin kirkkomatkalle tai muistaa muita esirukouksissaan.
Jokaisessa seurakunnassa on myös jäseniä, jotka eivät juuri osallistu seurakunnan toimintaan. Myös he ovat osa seurakuntayhteisöä.