Yksi tapa nostaa omat toiveet esiin on kirjata ylös sielunhoidollinen hoitotahto ja käydä se yhdessä läpi läheisten ja/tai hoitohenkilöstön kanssa. Yksinkertaisimmillaan sielunhoitotahto on seurakunnista saatava ja lompakossa pidettävä kortti, johon merkitään oman nimen lisäksi kotiseurakunnan nimi ja rippi-isän tai diakoniatyöntekijän nimi ja puhelinnumero. Kortissa on lisäksi seuraava teksti: ”Olen ortodoksi ja pyydän, että luokseni kutsutaan pappi tai diakoniatyöntekijä, jos olen sairauden tai onnettomuuden vuoksi kyvytön sitä itse tekemään. Toivon, että luonani vieraillaan ja että voin saada sairaanvoitelun ja Pyhää Ehtoollista.”
Vastaavat tiedot voi kirjata myös Omakanta -palveluun. Tiedot auttavat omaisia ja hoitohenkilöstöä huolehtimaan siitä, että kirkon jäsen pääsee osalliseksi oman kirkkonsa sielunhoidollisista palveluista myös tilanteessa, jossa hän ei itse kykene ottamaan yhteyttä seurakuntaan.
Erityisen tärkeäksi hoitotahto nousee kuoleman lähestyessä. Jos kuoleva ihminen ei enää itse pysty kutsumaan pappia luokseen, mutta on toivonut niin tehtävän, niin kutsuminen jää omaisten tai hoitohenkilöstön tehtäväksi. Pappi voi käydä kuolevan luona joko kotona, sairaalassa tai saattohoitoyksikössä. Rukoushetket ja sielunhoidolliset keskustelut ovat monille tärkeitä elämän lähestyessä loppuaan. Pappi voi toimittaa myös katumuksen sakramentin ja jakaa kuolevalle ehtoollisen, mikäli hän pystyy vielä ottamaan sen vastaan. Myös sielunhoidollinen keskustelu auttaa monia kuoleman låhestyessä. Sairaanvoitelun sakramenttia ei yleensä toimiteta enää aivan kuoleman edellä. Kirkolla on kuitenkin erityiset kuoleman hetkellä luettavat rukoukset, jotka pappi voi lukea viimeisten hetkien koittaessa. Ne valmistavat myös omaisia kohtaamaan lähestyvän kuoleman.