Kirkkokalenteri

Pyhä Aristion oli Aleksandrian arkkipiispa. Hänen intomielinen julistuksensa sytytti kristittyjen uskon uuteen liekkiin, kiinnitti heidän toivonsa tulevan maailman hyvyyksiin ja sai heidät rakastamaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ilmestyi maan päälle meidän pelastuksemme tähden. Aristion rohkaisi heitä halveksimaan tämän maailman turhuuksia, joita epäjumalanpalvelijat seurasivat. Aristion tuotiin Aleksandrian vallanpitäjän eteen. Tämä määräsi piispan poltettavaksi elävältä, ja niin hän sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 167.

Pyhä pappismarttyyri Rafael Momcilovic toimi maailmansotien välisenä aikana Sisotovacin luostarin igumenina Sremin alueella, joka vastaa suunnilleen nykyistä Länsi-Vojvodinaa ja joka kuului toisen maailmansodan aikana Kroatialle. Hän oli myös lahjakas ikonimaalari. Saksalaisten miehittäessä alueen vuonna 1941 Kroatiasta tuli fasistinen valtio. Ustašit¹ pidättivät isä Rafaelin saman vuoden elokuussa ja lähettivät hänet Slavonska Pozenkan keskitysleirille. Siellä hänet surmattiin syyskuun 3. päivänä vuonna 1941 kuten niin monet muutkin viattomat. Serbian kirkko julisti hänet pyhäksi syyskuussa 1999.

Pyhittäjä Teoktistos rakasti Jumalaa lapsesta lähtien. Hän jätti isänmaansa ja sukulaisensa päästäkseen Pyhään maahan, jossa hän vetäytyi erämaahan. Saavuttuaan pyhittäjä Haritonin (muistopäivä 28.9.) lauraan¹, joka sijaitsi Faranissa noin kahdeksan kilometriä Jerusalemista koilliseen, hän asettui asumaan erakkomajaan lauran ulkopuolelle ja taisteli siellä himoja ja pahoja henkiä vastaan.

Samoihin aikoihin myös suuri Euthymios (20.1.) lähti kotimaastaan Armeniasta ja tuli hänkin asumaan Faraniin. Rakkaus hyveeseen ja yhteiset askeettiset kilvoitukset liittivät Euthymioksen ja Teoktistoksen yhteen niin voimakkaalla hengellisellä rakkaudella, että sekä heidän ajattelu- että elämäntapansa olivat yhtenevät – he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Yhteisen tavoitteen yhdistäminä he vetäytyivät joka vuosi teofanian juhlakauden päätyttyä (14.1.) Kutilaan autiomaahan Kuolleenmeren seuduille kauaksi ihmisten ilmoilta. Heidän ainoa halunsa oli saada olla erämaan hiljaisuudessa ja yhdistyä Jumalaan rukouksen kautta. He viipyivät siellä aina palmusunnuntaihin saakka. Samalla kun he taltuttivat jatkuvasti ruumistaan ankaralla askeesilla, he ruokkivat sieluaan hengellisellä ravinnolla.

Kun Euthymios ja Teoktistos olivat kilvoitelleet yhdessä Faranissa viisi vuotta, he lähtivät tapansa mukaan jälleen Kutilaan erämaahan. Jumalan ohjaamina he saapuivat syvän ja vaikeakulkuisen rotkon reunalle, jonka pohjoissivustalta he löysivät suuren luolan. Iloissaan kilvoittelijat asettuivat tähän Jumalan rakentamaan asumukseen. Ainoana ravintonaan heillä oli alueella kasvaneet villiruohot. Luolasta, joka oli aikaisemmin ollut villieläinten turvapaikka, tuli nyt Jumalan huone pyhittäjien veisatessa ja rukoillessa siellä lakkaamatta.

Jonkin ajan kuluttua Jumala paljasti heidän olinpaikkansa betanialaisille paimenille. Kaksikon pyhästä elämäntavasta viehättyneinä monet kiiruhtivat asumaan heidän lähettyvilleen. Koska Euthymios rakasti kovasti hiljaisuutta, hän uskoi tulijat autuaan Teoktistoksen haltuun ja pyysi tätä huolehtimaan heistä. Ja Teoktistos, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematon, otti heidät vastaan. Kaikista asioista hän kuitenkin neuvotteli Euthymioksen kanssa.

Vähitellen erakkoyhdyskunnasta kehittyi yhteiselämää noudattava luostari, jonka kirkkona luola oli ja jota Teoktistos johti. Pyhittäjä Euthymios poistui muutamaksi vuodeksi yhdessä Dometianuksen kanssa etelään Hebroniin ulottuvaan erämaahan, mutta palasi sitten Teoktistoksen luo ja vietti hesykastista elämää ylempänä pienessä luolassa. Siitä kehittyi hänen nimeään kantava laura, neljän kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista. Ja Euthymioksen edistyessä hesykastisessa elämässä Teoktistos puolestaan kunnostautui yhteiselämän hyveissä.

Kun Euthymios Suuri oli saavuttanut 90 vuoden iän, Teoktistos, joka oli myös jo vanhus, sairastui vaikeasti. Euthymios, joka oli tullut häntä tervehtimään, viipyi hänen luonaan loppuun saakka. Teoktistos nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 3. päivänä vuonna 468. Pyhittäjä Euthymios sekä Jerusalemin patriarkka Anastasios I (458-478) hautasivat hänet.

Pyhittäjä Vassian perusti Krestomirin Kristuksen kirkastumisen luostarin Äänisjoelle 1300-luvun alkupuolella (tai toisen ajoituksen mukaan 1500-luvulla). Hänen pyhäinjäännöksensä lepäsivät luostarin kirkossa, joka myöhemmin muutettiin seurakuntakirkoksi.

Autuaan Johanneksen lyhyestä käsin kirjoitetusta elämäkerrasta ei käy ilmi, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut Rostoviin. Moskovan metropoliitta Filaret (virassa 1821-1867) on olettanut, että Johannes oli oppinut ja ylhäistä sukua. Todennäköisesti hän pakeni Moskovasta tsaari Iivana IV Julman hallintokauden hirmutekoja saadakseen palvella Jumalaa tuntemattomana ja kaikessa hiljaisuudessa. Rostovissa autuas Johannes aloitti houkan kilvoituksen ja sai kestää paljon puutetta ja murhetta. Hänellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Vain harvoin hän kävi levähtämässä rippi-isänsä kodissa tai erään vanhan leskivaimon luona. Hänellä oli tuuhea tukka ja parta, mistä syystä hän sai lisänimen Karvainen. Johannes eli nöyränä, kärsivällisenä ja lakkaamatta rukoillen ja ohjasi hengellisesti monia ihmisiä, muun muassa pyhittäjä Irinark Rostovilaista (muistopäivä 13.1.).

Kilvoiteltuaan pitkään ja kestettyään monia murheita autuas Johannes kuoli hyvin vanhana 3.9.1580. Heti hautajaisten jälkeen hurskaat ihmiset alkoivat käydä hänen haudallaan ja ottaa sieltä hiekkaa mukaansa. Monet paranivat sairauksistaan, minkä johdosta Johannesta alettiin kutsua “laupiaaksi” taivaallisen esirukoilijansa Aleksandrian patriarkan pyhän Johannes Laupiaan mukaan.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pyhä Foibe oli diakonissa Kenkrean seurakunnassa Korintin tuntumassa. Apostoli Paavali suositteli häntä Rooman seurakunnalle mainiten hänen olleen ”tukena monille, myös minulle” (Room. 16:1-2). Foibe toi kyseisen kirjeen mukanaan Rooman seurakunnalle. Muuta hänestä ei tiedetä.

Pyhä Basilissa (Vasilissa) eli Nikomedeian kaupungin laitamilla keisari Diocletianuksen (284-305) aikana. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, pyhä Basilissa, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, vangittiin ja hänet vietiin Bitynian käskynhaltijan Aleksanterin eteen. Kuulusteluissa Aleksanteri havaitsi tytön uskon Kristukseen järkkymättömäksi ja käski lyödä häntä kasvoihin, riisua hänet alastomaksi ja ruoskia häntä julmasti. Kidutusten aikana Basilissa huudahti: ”Jumalani, minä kiitän Sinua!” Vihoissaan siitä, että pienen tytön kestävyys pääsi voitolle, käskynhaltija käski lävistää tytön nilkat. Reikiin pujotettiin ketju, josta Basilissa ripustettiin roikkumaan pää alaspäin. Häntä savustettiin paksulla tukahduttavalla rikki- ja tervasavulla. Jumalan suojelus säilytti hänet kuitenkin vaurioitumattomana. Sitten hänet heitettiin tuliseen pätsiin, mutta tulikaan ei vahingoittanut häntä. Lopulta hänet vietiin kahden leijonan eteen, mutta nekään eivät tehneet hänelle pahaa.

Aleksanteri ihmetteli näitä yliluonnollisia tapahtumia. Hän ei enää voinut kieltää kristittyjen Jumalan voimaa. Hartaan liikutuksen vallassa hän pyysi pyhältä anteeksi. Nikomedeian piispa kastoi hänet, entisen vainoojan, ja jonkin ajan kuluttua hän antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun. Kun Basilissa oli yhdessä piispan kanssa haudannut Aleksanterin, hän meni vähän kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi vuotaa vettä, jota hän joi kiittäen Jumalaa. Sitten hän pyysi Herralta, että tämä ottaisi hänet luokseen, ja luovutti rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin.