Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Paisi syntyi kauppiasperheeseen Poltavan läänissä Ukrainassa vuonna 1821. Hänen maallikkonimensä oli Prokopi Jarotski. Hän oli lapsesta lähtien hyvin harras ja Jumalaa pelkääväinen. Vanhemmat lähettivät hänet kouluun Kiovaan, mutta hän pinnasi usein oppitunneilta ja meni niiden sijaan Kiovan luolaluostariin, jossa hän seurasi ihaillen munkkien elämää. Lopulta hänet erotettiin tottelemattomuuden vuoksi koulusta. Silloin hän pyrki luolaluostariin kuuliaisuusveljeksi. Kun hänet oli jo hyväksytty kokelaaksi, hänen vanhempansa yrittivät vielä pidätellä häntä maailmassa. Eräänä päivänä hänen ollessaan sairaana Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja lupasi auttaa häntä elämään houkkana Kristuksen tähden.

Pian Prokopi otettiin virallisesti kuuliaisuusveljeksi ja hänet määrättiin toimimaan kanttorina. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli veljestön rippi-isä pyhittäjä Parfeni (17.3.). Lisäksi hänellä oli hengellinen ystävyyssuhde houkka Feofil Kiovalaisen (28.10.) kanssa. Heti luostariin tulostaan lähtien Prokopi alkoi itsekin käyttäytyä kummallisesti, ja ennen pitkää hänet siirrettiin Golosejevon skiittaan. Vuonna 1854 hänet vihittiin viitankantajaksi ja hänen nimensä muutettiin Paisiksi. Vihkimyksen jälkeen hän aloitti varsinaisen houkkakilvoituksen. Hänen käytöksensä herätti veljestössä ärtymystä ja häntä alettiin pitää mielenvikaisena. Hän saattoi mennä kirkkoon paljain jaloin, ja kerran kun hänen piti lukea epistola, hän puhkesi nauramaan ja juoksi ulos kirkosta.

Paisi alkoi viettää vaeltelevaa elämää Kiovassa. Hän ei noudattanut sopivuuden rajoja ja kulki likaisissa vaatteissa. Yön koittaessa hän paneutui pitkäkseen siihen missä sattui olemaan. Levättyään hetken hän kuitenkin nousi ylös ja vietti loppuyön rukoillen seisaallaan. Hänellä ei ollut vaihtovaatteita, ja jos hänelle annettiin uusi viitta, hänen ei tarvinnut kuin pukea se päälleen, niin se jo likaantui ja repeytyi. Munkin myssypäähineen skufian sijaan hän kietoi päähänsä rievun ja hänen kenkänsä olivat joko täynnä reikiä tai ilman pohjia. Hän söi ruoantähteitä, joita hän keräsi saviastiaan. Kirkossa hän oli jatkuvasti liikkeessä, jahtasi kepillään demoneja, jotka hän yksin näki, nuhteli rukoilijoita ja häiritsi jumalanpalveluksen kulkua huudoilla ja kummallisilla ruumiinliikkeillä.

Paisin äärimmäinen itsekieltäymys ja ihmisten taholta häneen kohdistuva halveksunta kasvattivat hänessä selvänäkemisen ja parantamisen armolahjoja. Houkkakilvoitus herätti monissa ihailua ja pyhiinvaeltajia tuli kaukaa tapaamaan häntä. Paisin mielipuuhaa oli ojentaa ihmisiä tuikeasti. Vuonna 1867 Kiovan metropoliitta yritti saada hänet asettumaan valvonnan alaiseksi erilliseen keljaan Kitajevon skiittaan, mutta ilman tulosta.

Autuas Paisi tiesi kuolinpäivänsä etukäteen. Hän palasi luolaluostariin, jossa hänet pantiin sairaalaan. Siellä hän antoi henkensä Jumalan käsiin huhtikuun 17. päivänä vuonna 1893 nautittuaan sitä ennen pyhän ehtoollisen. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1993.

Pyhä Donnan¹ eli 500-luvulla. Hän oli irlantilainen munkki ja pyhän Columban (9.6.) ystävä ja oppilas. Donnan seurasi hengellistä isäänsä Irlannista Skotlantiin, kun Columba ja joukko hänen oppilaitaan siirtyi Ionaan 500-luvun loppupuolella. Myöhemmin Donnan ja hänen 51 (tai 52) seuraajaansa perustivat yhdessä luostarin Eiggin saarelle Sisä-Hebrideille. Donnan toimi luostarin johtajana.

Pääsiäisyönä vuonna 618 (tai pari vuotta aiemmin) merirosvot hyökkäsivät jumalanpalvelusta toimittavien munkkien kimppuun. Kyseessä oli rosvojoukko, joka oli lähetetty surmaamaan munkit. Hankkeen takana oli eräs arvovaltainen nainen, joka halusi kostaa munkeille sen, että oli menettänyt oikeutensa laidunmaahan luostarille. Toisten lähteiden mukaan kyseiset ryövärit olivat ryöstöretkellä olevia viikinkejä.

Neuvoteltuaan ryöväreiden kanssa Donnan sai luvan toimittaa pääsiäisyön jumalanpalveluksen loppuun. Sen jälkeen merirosvot pakottivat Donnanin ja muut munkit luostarin ruokasaliin. Kun kaikki olivat sisällä, rosvot sytyttivät ruokasalin tuleen. Pakoa yrittäneet he tappoivat miekalla. Pyhän Donnanin lisäksi marttyyrikuoleman kärsi yhteensä 51 munkkia.

Pyhän Donnanin ihmeitätekevän sauvan kerrotaan säilyneen aina uskonpuhdistukseen asti. Tänään muisteltava pyhä Donnan on usein sekoitettu kahteen muuhun pyhään irlantilaiseen munkkiin, joilla oli sama nimi ja jotka elivät samoihin aikoihin.

Solovetskin luostarin igumeni pyhittäjä Zosima syntyi 1400-luvun alussa Tolvuan kylässä Äänisjärven rannalla. Hän sai vanhemmiltaan Gabrielilta ja Varvaralta hurskaan kotikasvatuksen. Opittuaan lukemaan hän paneutui Raamatun ja hengellisten kirjojen tutkimiseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi hän päätti kieltäytyä avioliitosta ja omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Kun vanhemmat yrittivät taivuttaa hänet menemään naimisiin, hän lähti kotoaan ja vetäytyi yksinäisyyteen. Zosimaa kuitenkin vaivasi se, ettei hänellä ollut kokemusta kilvoituselämästä, ja hänen valitsemansa paikkakin sijaitsi liian lähellä lapsuudenkotia. Hän päätti siirtyä kauemmaksi ja rukoili Jumalaa lähettämään hänelle kokeneen hengellisen ohjaajan. Jumala vastasi nuorukaisen rukoukseen. Sumajoen suussa hän tapasi vanhus Hermanin (30.7.).

Zosima kertoi Hermanille etsivänsä sopivaa kilvoituspaikkaa ja mainitsi myös salaisen toiveensa perustaa erakkomunkkien luostari. Herman puolestaan kertoi hänelle kilvoittelustaan Solovetskin saarella yhdessä pyhittäjä Savvatin kanssa, joka oli siirtynyt Herran luo vuotta aiemmin. Nuoren Zosiman sydämessä syttyi halu päästä Solovetskiin. Yhdessä Hermanin kanssa he purjehtivat saarelle, rakensivat sinne majan ja toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen anoen kilvoitteluelämälleen Jumalan siunausta. Astuessaan aamulla ulos majasta pyhittäjä Zosima näki tavattoman kirkkaan valon loistavan kaikkialla majan ympärillä. Hän kohotti katseensa itään ja näki ilmassa suuren valkoisen kirkon. Näystä hämmästyneenä hän palasi majaan kertoakseen siitä Hermanille, joka sanoi: “Minusta tuntuu, että Herra kokoaa tänne sinun kauttasi paljon munkkeja.” Pitäen näkyä Jumalan siunauksen merkkinä he alkoivat kaataa puita keljojen rakentamista varten. He myös raivasivat kasvimaan ja hankkivat elantonsa omalla työllään hellittämättä kuitenkaan vähääkään rukouskilvoitustaan.

Kerran pyhittäjä Herman lähti veneellä mantereelle hankkimaan täydennystä erakoiden leipäviljavarastoon. Talven tulo kuitenkin yllätti hänet ja hän joutui viipymään mantereella kevääseen asti. Saarelle yksin jäänyttä Zosimaa uhkasi nälkäkuolema. Paholainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi ankarasti hänen kimppuunsa pelotellen häntä kaikenlaisilla juonilla ja näyillä. Zosima pani kaiken toivonsa Jumalaan ja turvautui voittamattomiin aseisiin: ristinmerkkiin ja rukoukseen. Ennen pitkää hänen luokseen ilmestyi kaksi tuntematonta miestä, jotka toivat hänelle leipää, jauhoja ja öljyä. Hämmästynyt Zosima ei edes ymmärtänyt kysyä, mistä he olivat tulleet, kun he jo poistuivat eivätkä enää palanneet. Näin Jumala enkeleidensä kautta varjeli Zosiman nälkäkuolemalta.

Keväällä Herman palasi saarelle mukanaan kalastaja Markus, joka myös kaipasi askeettista elämää. Hän vihkiytyi munkiksi ja liittyi kilvoittelijoiden joukkoon. Hänen esimerkkiään seurasivat pian muutamat rannikon asukkaat. Yhteisvoimin munkit rakensivat ensimmäisen puukirkon Herran kirkastumisen kunniaksi paikalle, jossa Zosima oli nähnyt ihmeellisen ilmestyksensä, ja kirkon yhteyteen sivualttarin pyhälle Nikolaokselle. Kirkko ja keljat ympäröitiin aidalla. Näin sai alkunsa Solovetskin luostari.

Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämän säännöt. Veljestön kasvaessa pyhittäjä Zosima lähetti erään kuuliaisuusveljen Novgorodiin arkkipiispa Joonan luo pyytäen tätä nimittämään luostariin igumenin ja antamaan siunauksensa kirkon vihkimiselle. Arkkipiispa lähetti Solovetskiin pappismunkki Paavalin, joka vihki Kristuksen kirkastumisen kirkon, mutta ei kestänyt vaikeaa elämää erämaassa, vaan palasi pian Novgorodiin. Samoin kävi hänen seuraajakseen lähetetylle igumeni Feodosille. Silloin Solovetskin luostarin veljestö päätti kokouksessaan valita igumenikseen pyhittäjä Zosiman, vaikka tämä suuressa nöyryydessään yritti kieltäytyä. Vasta arkkipiispan siunaus sai hänet taipumaan. Vuonna 1452 Zosima matkusti Novgorodiin papiksi vihkimistä ja igumeniksi nimittämistä varten. Kun hän Solovetskiin palattuaan toimitti ensimmäisen liturgiansa luostarissa, hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot ja kirkon täytti sanomattoman hyvä tuoksu.

Jatkuvasti kasvavan veljestön tarpeisiin rakennettiin uusia keljoja sekä suuri puukirkko Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Zosima myös siirrätti Solovetskin saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhittäjä Savvatin pyhäinjäännökset mantereelta Solovetskiin (ks. 27.9.) ja antoi haudata ne uuden kirkon alttaripäätyyn. Haudalle rakennettiin tsasouna, jossa pyhittäjä Zosima rukoili usein läpi yön aina aamunkoittoon asti. Novgorodilainen kauppias Johannes, joka oli tavannut pyhittäjä Savvatin vähän ennen tämän kuolemaa, maalasi Savvatin ikonin ja lahjoitti sen luostariin.

Vuonna 1470 pyhittäjä Zosima matkusti Novgorodiin pyytämään apua ja tukea arkkipiispa Feofililta, sillä Solovetskin ympäristön asukkaat olivat jo jonkin aikaa häirinneet luostarin elämää, taloudenhoitoa ja kalastusta. Samalla Zosima tapasi monia vaikutusvaltaisia ihmisiä. Heidän joukossaan oli erään rikkaan hallitusmiehen leski Marfa Boretskaja, joka ensin karkotti Zosiman töykeästi luotaan, mutta katui sitten ja kutsui hänet luokseen aterialle. Perimätiedon mukaan pyhittäjä Zosima katsoi aterian aikana murheellisena ja kauhistuneena kuutta pöydän ääressä istunutta pajaria. Jälkeenpäin hän sanoi oppilaalleen Danielille nähneensä ennalta miesten marttyyrikuoleman, sillä hänestä oli näyttänyt kuin he olisivat istuneet pöydän ääressä päättöminä. Pian tämän jälkeen tuli tietoon, että tsaari Iivana III oli mestauttanut miehet.

Pyhittäjä Zosima eli hyvin vanhaksi. Vähän ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan ja alkoi valmistautua lähtöönsä tästä elämästä. Sairastuttuaan hän kutsui luostarin veljet luokseen ja pyysi heitä valitsemaan keskuudestaan uuden igumenin. Murheissaan munkit sanoivat, että he haluaisivat itse tulla haudatuiksi Zosiman kanssa, jos se olisi heidän vallassaan. He myös sanoivat, etteivät he osanneet valita hänelle seuraajaa ja toivoivat, että Kristus itse pyhittäjä Zosiman kautta osoittaisi heille uuden johtajan. Silloin Zosima valitsi igumeniksi hyveellisen munkki Arsenin.

Hyvästeltyään veljestön pyhittäjä Zosima kohotti sammuvat silmänsä kohti taivasta ja lausui: “Ihmisiä rakastava Valtias, anna minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän asettui vuoteelle ja antoi henkensä Herralle, jota hän oli palvellut koko elämänsä.

Pyhittäjä Zosima lähti tästä elämästä huhtikuun 17. päivänä vuonna 1478 kilvoiteltuaan Solovetskin saarella 42 vuotta. Hänet haudattiin Kristuksen kirkastumisen kirkon alttaripäätyyn, hänen itsensä kaivamaan hautaan. Veljestö rakensi haudalle rukoushuoneen, jossa monet uskovat paranivat sairauksistaan ja saivat lohdutusta murheisiinsa. Vuonna 1547 Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) määräsi, että pyhittäjä Zosiman muistoa tuli viettää hänen kuolinpäivänään huhtikuussa.

Solovetskin luostarin ihmeidentekijöiden pyhittäjien Zosiman ja Savvatin yhteistä muistopäivää vietetään lisäksi elokuun 8. päivänä, jolloin muistellaan heidän pyhäinjäännöstensä kahta siirtämistä. Reliikkien ensimmäinen siirto tapahtui vuonna 1566, jolloin heidän hautansa avattiin ja heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin vastarakennettuun Kristuksen kirkastumisen kivikirkkoon, jossa on heidän muistolleen pyhitetty sivualttari.

Neuvostovallan aikana pyhittäjien Zosiman, Savvatin ja Hermanin pyhäinjäännökset päätyivät luostarin sulkemisen jälkeen ensin Solovetskin vankileirin museoon ja sieltä erinäisten vaiheiden jälkeen Leningradiin Uskonnon ja ateismin museoon. Kesäkuussa vuonna 1990 reliikit palautettiin Venäjän kirkolle ja elokuussa 1992 ne siirrettiin juhlallisesti Solovetskin luostariin, jossa ne ovat nyt kunnioituksen kohteena.

Pyhä Agapetus (Agapitus) syntyi 400-luvun loppupuolella. Hänet kasvatettiin hurskaaksi ja Jumalaa rakastavaksi ja hän sai hyvän maallisenkin koulutuksen. Agapetuksen isä oli pappi Gordianus, jonka vastapaavi Laurentiusta tukeneet joukot surmasivat vuonna 502.

Agapetus tunnettiin sivistyneenä kulttuurihenkilönä. Hän omisti suuren kokoelman kirkkoisien kirjoituksia, joita hän säilytti perhekartanonsa kirjastossa Caelian kukkulalla. Agapetus suunnitteli myös perustavansa Roomaan kristillisen yliopiston kirjailija ja valtiomies Cassiodoruksen (n. 490–580) kanssa.

Agapetus ja Cassiodorus kehittelivät ajatustaan roomalaisesta korkeakoulusta Egyptin Aleksandrian ja Mesopotamian Nisibiksen akatemioiden pohjalta. He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa, sillä diakoniksi vihitty Agapetus valittiin Rooman piispanistuimelle vuonna 535. Heti piispanvihkimyksen jälkeen Agapetus alkoi valvoa pyhien kanonien toteuttamista kirkon piirissä. Hän oli toimissaan erittäin suorasukainen ja taipumaton erityisesti areiolaisuutta vastaan. Sekä Afrikan piispat että keisari Justinianos Suuri (527–565) saivat Agapetukselta saman vastauksen: areiolainen ei voi toimia kirkon pappina tai piispana.

Kirkollisten ristiriitojen lisäksi Agapetus joutui keskelle poliittisia ongelmia. Keisari Justinianos Suuri suunnitteli valtaavansa Italian ja sulauttavansa sen osaksi valtakuntaansa. Kuullessaan keisarin suunnitelmista alueitaan kohtaan itägoottilainen hallitsija Theodahad huolestui. Theodahad pyysi Agapetukselta, että tämä matkaisi keisarin luo ja suostuttelisi hänet luopumaan suunnitelmistaan.

Rooman kirkon tuonaikaisen köyhyyden vuoksi Agapetus joutui myymään kirkon esineistöä, jotta voisi rahoittaa matkansa Konstantinopoliin. Matkalla tapahtui ihme. Agapetus kohtasi ramman ja syntymästään asti mykän miehen, joka raahasi itseään maata pitkin. Agapetus ojensi kätensä miehelle, nosti tämän jaloilleen ja asetti pienen palan pyhää ehtoollista miehen suuhun. Mies parani heti rampuudestaan ja mykkyydestään. Hän alkoi ylistää Jumalaa suureen ääneen.

Paavi Agapetus saapui Konstantinopoliin helmikuussa vuonna 536. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, mutta samalla keisari Justinianos ilmoitti, ettei aikonut pysäyttää valloitustoimia. Vaikka Agapetuksen matka epäonnistuikin poliittisesti, kirkollisesti hänellä oli suurempi menestys. Kuultuaan, että Konstantinopolin patriarkka, keisarinna Teodoran suosikki Anthimos oli monofysiitti, Agapetus kieltäytyi keskustelemasta hänen kanssaan. Tämän vuoksi Agapetusta yritettiin ensin lahjoa ja lopulta häntä alettiin uhkailla. Justinianos ilmoitti karkottavansa Agapetuksen, mikäli tämä yhä jatkaisi samaa linjaa suhteessa patriarkkaan. Huolimatta keisarin uhkauksista Agapetus pysyi luonteelleen ominaisesti taipumattomana. “Täynnä intoa ja kaipausta tulin katsomaan kaikkein kristillisintä keisari Justinianosta. Hänen tilallaan näen uhkailevan Diocletianuksen, joka ei kuitenkaan minua pelota”, Anicetus vastasi Justinianukselle verraten tätä kristittyjä vainonneeseen pakanakeisariin.

Vähitellen Agapetus ja keisari Justinianos pääsivät keskustelemaan asiasta avoimesti. Keisari kutsui Anthimoksen julkiseen väittelytilaisuuteen, jossa käsiteltiin kysymystä patriarkan oikeaoppisuudesta. Kokoontumisen aikana keisari vihdoin ymmärsi, että Anthimos oli todellakin monofysiitti. Anthimos syrjäytettiin patriarkan istuimelta ja hänen tilalleen valittiin Menas (536–552), jota Agapetus oli itse vihkimässä patriarkaksi.

Konstantinopolissa Agapetuksen kautta tapahtui myös toinen parantumisihme. Agapetus asetti kätensä sokean miehen päälle ja tämä sai näkönsä. Kun Agapetus oli valmistelemassa kotimatkaa Roomaan, Jumala kutsui hänet taivaalliseen kotiin. Pyhä Agapetus nukkui kuolonuneen huhtikuun 22. päivänä vuonna 536. Agapetukselle järjestettiin hautajaispalvelus Konstantinopolissa. Saman vuoden syyskuussa hänen ruumiinsa kuljetettiin lyijyarkussa Roomaan. Reliikkien siirron muistopäivä 20. syyskuuta vakiintui lännessä pyhän Agapetuksen muistopäiväksi. Sittemmin päivää on kuitenkin vaihdettu: nykyään roomalaiskatolisessa kirkossa Agapetuksen muistopäivää vietetään 22. huhtikuuta.

Pyhä Akakios oli kotoisin Armenian Melitenestä ja vaikutti 400-luvulla. Jo lukijana kirkossa toimiessaan hän tuli kuuluisaksi viisaudestaan ja pyhän Raamatun tuntemuksestaan. Niinpä piispa Otreus määräsi hänet opettamaan Raamattua ja hyveellistä elämäntapaa tulevalle pyhittäjä Euthymiokselle (20.1.) Myöhemmin Akakioksesta tuli piispa ja hän kaitsi antaumuksellisesti hänelle uskottua hiippakuntaa. Hänen rukoustensa voimalla tapahtui myös ihmeitä. Elettiin aikaa, jolloin kirkon oppia määriteltiin, ja Akakios pyrki kaikin voimin löytämään uskolle oikeita ilmaisuja.

Akakios osallistui aktiivisesti yhdessä pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kanssa Efesoksen kolmanteen yleiseen kirkolliskokoukseen vuonna 431. Kokouksessa tuomittiin Nestorioksen harhaoppi. Akakios oli yksi niistä kahdeksasta piispasta, jotka valittiin keisari Teodosios III:n luo menevään lähetystöön. Sen tehtävänä oli tiedottaa keisarille Nestorioksen käsityksiä kannattavien itäisten piispojen toimista.¹ Tämän jälkeen Nestoriosta kannattanut Antiokian piispa Johannes alkoi kantaa kaunaa Akakiokselle. Johannes erotti Akakioksen piispan asemasta, koska tämä oli osallistunut Nestorioksen seuraajan, oikeauskoisen pyhän Maksimianoksen (21.4.) virkaanasettajaisiin Konstantinopolissa.

Pyhä Kyrillos ja Johannes Antiokialainen tekivät sovinnon vuonna 433. Akakios säilytti asenteensa Kristuksen kahden luonnon yhdistymistä koskevassa kysymyksessä muuttumattomana. Edessan piispan Rabbulan avustamana hän alkoi vastustaa Teodoros Mopsuesilaista, joka oli vaikutusvaltaisimpia antiokialaisia teologeja. Akakios kirjoitti lukuisia opillisesti taipumattomia kirjeitä Armenian piispoille neuvoen heitä, etteivät he ottaisi vastaan Teodoroksen kirjoituksia, koska hän piti tätä nestoriolaisuuden harhaopin isänä. Samalla Akakios opetti heitä säilyttämään oikean uskonnäkemyksen herkän tasapainon.

Saatettuaan päätökseen Herran hänelle maan päällä uskoman tehtävän pyhä Akakios nukkui rauhallisesti kuolonuneen noin vuonna 438 näkemättä Khalkedonin yleistä kirkolliskokousta, joka kokoontui vuonna 451. Siinä hänen edustamansa uskonnäkemys vahvistettiin oikeaksi, mutta opin muotoilu palasi eräissä suhteissa lähemmäksi antiokialaista perinnettä. Melitenen paikallisen kirkolliskokouksen isät ylistivät vuonna 458 pyhän Akakioksen muistoa kutsuen häntä “isäkseen ja opettajakseen”.

Pyhä Anicetus oli kotoisin Syyrian Emesasta (Homs). Hänet valittiin Rooman piispanistuimelle 150-luvun alussa, keisari Antoninus Piuksen aikana (138–161). Piispana ollessaan Anicetus pyrki taistelemaan gnostilaisia harhaoppeja vastaan. Erityisesti hän yritti suojella hengellistä laumaansa markionilaisten vääriltä opetuksilta.

Anicetuksen piispakaudella kirkolla oli myös sisäisiä ristiriitoja. Eräs näistä koski pääsiäisen ajanlaskua. Pian Anicetuksen piispanvihkimyksen jälkeen pyhä Polykarpos Smyrnalainen (23.2.) saapui Anicetuksen luo Roomaan keskustellakseen pääsiäisen ajankohdan määrittämisestä. Itäisen tavan mukaan Polykarpos piti kiinni juutalaisesta tavasta viettää pääsiäistä Nisankuun 14. päivänä viikonpäivästä riippumatta. Polykarposta kiinnosti kuulla Anicetuksen mielipiteitä siitä, kuinka kristinuskoa voisi parhaiten puolustaa harhaoppeja vastaan. Sovitteluyrityksistä huolimatta ajanlaskukiistaa ei saatu ratkaistua. Anicetus ja Polykarpos pysyivät kuitenkin hyvissä väleissä keskenään, ja Anicetus pyysi Polykarposta johtamaan ehtoollisen toimittamista yhteisessä jumalanpalveluksessa ajanlaskueroista huolimatta.

Pyhä Anicetus kuoli vuoden 166 tienoilla. Hänet luetaan roomalaisissa ja muissa lähteissä marttyyrien joukkoon. On kuitenkin luultavaa, ettei Anicetus kokenut varsinaista marttyyrikuolemaa. Anicetuksen kunnioitus marttyyrina saattaa johtua siitä, että hän joutui kärsimään paljon uskon tähden.

Pyhä Innocentius syntyi Tortonassa 200-luvun loppupuolella. Hänen vanhempansa olivat kristittyjä ja kasvattivat pojastaan hurskaan. Tuohon aikaan kristittyjä vainottiin, mutta Innocentiuksen vanhemmilla oli keisarillinen suojeluskirja. Sen mukaan heitä ei olisi saanut vahingoittaa millään tapaa. Suojeluskirjasta huolimatta Innocentius joutui jo nuorena kärsimään pakanoiden käsissä yhdessä vanhempiensa kanssa. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostunut luopumaan kristinuskosta.

Innocentiuksen vanhemmat kuolivat, kun hän oli varttunut nuorukaiseksi, mikä jätti hänet lainsuojattoman asemaan. Suojeluskirja koski ainoastaan vanhempia, mutta ei lasta. Tämän vuoksi Innocentius kutsuttiin oikeusistuimen eteen. Koska nuorukainen kieltäytyi uhraamasta pakanajumalille, häntä kidutettiin ja sen jälkeen hänelle määrättiin kuolemantuomio roviolla polttamalla.

Teloituspäivää edeltävänä yönä Innocentius näki unessa isänsä, joka kehotti häntä lähtemään heti Roomaan. Herättyään Innocentius huomasi vartijoidensa nukkuvan sikeästi, minkä vuoksi hänen onnistui paeta vankilasta ja Tortonasta. Hän meni Roomaan. Siellä Rooman piispa pyhä Miltiades (311–314) otti hänet ystävällisesti vastaan.

Keisari Konstantinuksen julistettua kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi vuonna 313 Innocentius vihittiin Roomassa papiksi. Rooman piispanistuimelle Miltiadesta seurannut pyhä Sylvester (2.1.) vihki Innocentiuksen piispaksi vuoden 326 tienoilla. Sylvester lähetti Innocentiuksen takaisin kotikaupunkiinsa Tortonaan.

Innocentius toimi Tortonan piispana yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän levitti innokkaasti kristinuskon ilosanomaa, rakennutti kirkkoja ja muutti entisiä pakanallisia temppeleitä kristittyjen pyhäköiksi. Pyhä Innocentius nukkui kuolonuneen vuoden 350 tienoilla.

Pyhä Makarios, maallikkonimeltään Mikael, syntyi Korintissa vuonna 1731 maineikkaaseen Notaraksen sukuun. Samaa sukua oli ollut myös Kefallonian saaren suojeluspyhä Gerasimos (20.10. k. 1579), samoin kaksi Jerusalemin patriarkkaa. Vartuttuaan Mikael opiskeli Kefallonian saarella kuuluisan Eusthatios-nimisen opettajan johdolla.

Kefalloniassa innostus luostarielämään valtasi nuoren Mikaelin ja hän siirtyi vanhemmiltaan salaa Peloponnesokselle Suuren lavran luostariin. Kun vanhemmat saivat tietää hänen kadonneen, isä alkoi etsiä häntä eri luostareista ja lopulta löysi hänet ja toi kotiin. Kotonaan Mikael alkoi viettää askeettista elämää tutkien Raamattua ja pyhien isien opetuksia. Noihin aikoihin Korintin lastenkoulu jäi ilman opettajaa. Mikael suostui opettajaksi ja vieläpä ilman palkkaa – olihan hän varakasta sukua.

Mikael oli toiminut opettajana kuusi vuotta, kun Korintin arkkipiispa Parthenios kuoli. Yksimielisesti korinttilaiset valitsivat Mikaelin uudeksi arkkipiispakseen, vaikka tämä oli vielä maallikko ja vain 33-vuotias. Hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Makarios. Korintin johtomiesten saattamana hän meni Konstantinopoliin, missä ekumeeninen patriarkka Samuel I vihki hänet kirkollisen järjestyksen mukaan ensin diakoniksi, sitten papiksi ja tammikuussa 1765 piispaksi.

Arkkipiispana Makarios toimi tarmokkaasti hiippakuntansa hyväksi pyrkien erityisesti kohottamaan papiston hengellistä ja tiedollista tasoa. Hän myös perusti lukuisia kouluja. Hänen lupaavasti alkanut paimentehtävänsä katkesi kuitenkin Venäjän ja Turkin sotaan (1768–1776). Katariina Suuri nostatti sodan aikana Osmanien valtakunnan kristittyjä asukkaita kapinaan lupaamalla heille sotilaallista apua, joka kuitenkin jäi vain lupaukseksi. Kreikassakin tapahtui monia kansannousuja. Notaraksen suku sekaantui kapinahankkeisiin, ja perheen oli pakko paeta Joonian meren saarille, jotka kuuluivat Venetsian alaisuuteen. Arkkipiispa Makarioskin vietti kolme vuotta Zakynthoksen saarella. Vaaran mentyä ohi hän siirtyi Aigeian meren puolelle Hydran (Idra) saarelle. Siellä hän tapasi nuoren Nikolaoksen, josta sittemmin tuli Filokalian toimittaja Nikodemos Athosvuorelainen. Jo silloin Makarioksen huomio kiinnittyi tähän poikkeuksellisen lahjakkaaseen nuorukaiseen ja on todennäköistä, että he jo tuolloin keskustelivat yhteisistä kirjallisista hankkeista turkkilaisten ikeen alla huokailevien kreikkalaisten valistamiseksi. Vähän ennen sodan päättymistä Turkin sulttaanin hallitus Korkea Portti antoi ekumeeniselle patriarkalle määräyksen, että kaikki Peloponnesoksen piispat oli vaihdettava uusiin. Näin Makarios menetti lopullisesti piispanistuimensa Korintissa mutta sai kuitenkin pienen eläkkeen.

Piispa Makarioksesta tuli nyt eräänlainen kiertävä sisälähetystyöntekijä. Hän vaelsi paikasta toiseen, saarnasi, opetti ja kirjoitti. Tavallisesti hän asui jossakin luostarissa. Ensin hän meni Khios-saarelle ja sieltä vuonna 1777 Athokselle. Tällä käynnillä hän kohtasi Athokselle asettuneen Nikodemoksen ja antoi tälle käsikirjoitusnipun painokuntoon saatettavaksi. Näin sai alkunsa ortodoksisen maailman keskeinen hengellisen elämän opas Filokalia. Teoksen tärkeimmät käsikirjoitukset Makarios oli löytänyt Vatopedin luostarin kirjastosta. Myöhemmin Makarios julkaisi yhdessä Nikodemos Athosvuorelaisen kanssa myös kokoelman Euergetinos, joka sisältää valtavan määrän erämaaisien elämäntarinoita ja opetuksia. Heidän julkaiseminaan ilmestyi monia muitakin teoksia, niiden joukossa muun muassa Moskovan patriarkan Platonin katekismus, joka oli käännetty venäjästä kreikaksi.

Athoksella Makarios liittyi kollybadeihin ja hänestä tuli yksi liikkeen johtajista. Kollybadit pyrkivät palauttamaan takaisin vuosisatojen varrella unohtuneita kirkon alkuperäisiä käytäntöjä. Näistä eniten huomiota saivat usein tapahtuva ehtoolliseen osallistuminen ja vainajien muistopalvelusten pitäminen sunnuntain sijaan lauantaisin. Vääriin käytäntöihin tottuneet oppimattomat munkit kuitenkin vastustivat heitä fanaattisesti. Monien muiden kollybadien tapaan Makarioskin joutui poistumaan Athokselta, jossa hän tosin vieraili vielä uudelleen. Tästä lähtien Makarios asui pääasiallisesti Khioksella ja välillä myös Patmoksella, jossa hänen Kumanavuorelle rakennuttamansa pieni erakkoluostari on edelleen olemassa. Siellä hän kirjoitti Patmoksen Johannes Teologin luostarin perustajan pyhittäjä Kristoduloksen elämäkerran.

Makarioksen nimettömänä kirjoittama pamfletti “Usein tapahtuvasta ehtoolliseen osallistumisesta”, mikä oli kollybadien kuningasajatus, herätti ilmestyessään valtaisan polemiikin. Ne, joiden mielestä ehtoollisella oli sallittua käydä vain muutaman kerran vuodessa, saivat aikaan, että Konstantinopolin Pyhä synodi aluksi tuomitsi kirjan. Myöhemmin kuitenkin patriarkka Neofytos VIII puolusti Makariosta ja tunnusti kollybadien alkukirkon perinteeseen pohjautuvat näkemykset oikeiksi. Kun Nikodemos Athosvuorelainen oli editoinut Makarioksen teoksen, patriarkka jopa suositteli kristikansalle sen lukemista. Pyhää Makariosta voidaankin pitää 1900-luvun puolivälistä lähtien laajasti ortodoksiseen maailmaan levinneen usein tapahtuvan ehtoolliseen osallistumiskäytännön isänä.

Makarios kävi myös Korintissa. Isänsä kuoleman jälkeen poltti kaikki tämän hallussa olleet velkakirjat vapauttaen näin monet veloistaan. Jonkin aikaa hän vietti myös Vähän-Aasian puolella vauraassa Smyrnan kaupungissa ja harjoitti siellä monenlaista hengellistä toimintaa Johannes Mavrogordatoksen taloudellisen tuen turvin. Makarios oli ottanut huolekseen Nikodemos Athosvuorelaisen runsaan kirjallisen tuotannon painatuksen. Mavrogordatoksen lisäksi Smyrnasta löytyi muitakin mesenaatteja, jotka auttoivat Makariosta painatuskuluissa.

Khioksella Makarios toimi kirjallisten töittensä ohella rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Hän valmisti kolme pyhää uusmarttyyria Polydoroksen (3.9.), Teodoroksen (17.2.) ja Demetrioksen (14.4.) marttyyrikilvoitukseen. Makarios pani alulle myös uusmarttyyrien eli islamilaisen vallan aikana uskonsa takia surmattujen kristittyjen marttyyrikertomuksien kirjoittamisen. Näin syntyi teos Neo-Leimonarion, “Uusi Niitty”, jonka hänen oppilaansa Athanasios Paroslainen julkaisi Makarioksen kuoleman jälkeen vuonna 1819. Uusmarttyyrien historiaa täydensi myöhemmin Nikodemos Athosvuorelainen teoksellaan Neo Martyrologion, “Uusi marttyyrikertomuskokoelma”.

Ollessaan valmistamassa Neo Leimonarion-teosta painokuntoon pyhä Makarios sai sairauskohtauksen. Hänen kehonsa oikea puoli halvaantui. Hän sairasti vuoteenomana kahdeksan kuukautta Athanasios Paroslaisen ja Nikeforos Khioslaisen hoitaessa häntä. Koko ajan hän suri sitä, ettei hän omasta mielestään ollut vielä pannut alkua katumukselle. Hän siirtyi pyhien kuoroon 74-vuotiaana 17.4.1805, “esipaimenena esipaimenten joukkoon, askeettina askeettien joukkoon ja marttyyrien valmentajana marttyyrien joukkoon”, kuten hänen elämäkerrankirjoittajansa Athanasios Paroslainen toteaa.

Heti pyhän Makarioksen kuolemansa jälkeen, jo ennen hautausta tapahtui suuri ihme. Hautajaisiin tuli äitinsä mukana aasin selässä Argiri-niminen tyttö, joka oli sairastunut isorokkoon nelivuotiaana ja jonka käsivarressa oli 14 märkivää haavaa. Argiri parani äkillisesti, kun Makariosta palvellut veli siunasi hänen käsivartensa Makarioksen päähineellä. Khios-saarella Makariosta kunnioitettiin pyhänä jo hänen elinaikanaan, ja hänen poismenonsa jälkeen kunnioitus levisi koko Kreikkaan ja muuhunkin ortodoksiseen maailmaan. Virallisesti hänet kanonisoitiin heinäkuussa 1983. Myös Makarioksen lähimmät oppilaat ja hengenheimolaiset Nikodemos (14.7.), Athanasios (24.6.) ja Nikeforos (1.1.) on kanonisoitu pyhiksi.

Pyhä Hadrianos heitettiin vainojen aikana vankilaan, koska hän oli kristitty. Kun epäjumalanpalvojat suorittivat uhrimenojaan, he haetuttivat paikalle Hadrianoksen ja yrittivät pakottaa kristityn palvomaan omia jumaliaan. Hadrianos kieltäytyi jyrkästi. Sen sijaan hän syöksyi temppelin alttaria kohti ja kaatoi sen. Tämän vuoksi pakanat hyökkäsivät Hadrianoksen kimppuun ja hakkasivat häntä armottomasti. Jotkut käyttivät aseita ja toiset puolestaan kiviä ja keppejä. Tämän jälkeen pakanat sytyttivät suuren tulen ja heittivät Hadrianoksen liekkeihin. Tällä tavalla pyhä Hadrianos sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Hänen elinaikansa ja asuinpaikkansa ei ole tiedossa.

Pyhä Mappalicus eli Karthagon alueella Afrikassa 200-luvulla. Tuohon aikaan hallinnut keisari Decius päätti pysäyttää kristinuskon leviämisen ja tuhota kaikki kristityt. Decius antoi määräyksen, jonka mukaan tiettynä päivänä kaikkien piti suorittaa uhrit jumalille ja keisarille. Kieltäytyjiä rangaistaisiin.

Kun Karthagon kaupungissa saatiin kuulla tästä keisarillisesta määräyksestä, pyhä piispa Cyprianos (16.9.) vetäytyi kaupungista turvapaikkaan. Sieltä hän rohkaisi vainottua hengellistä laumaansa. Rohkaisu oli tarpeen, sillä keisarin prokonsuli saapui Karthagoon vuonna 250 ja alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräyksiä. Prokonsuli ei valvonut niiden toteutumista ainoastaan kaupungin sisällä, vaan ulotti toimenpiteet myös ympäröivään provinssiin.

Näin prokonsuli sai tietää Mappalicuksen ja seitsemäntoista muun olevan kristittyjä. Mappalicus ja hänen toverinsa vangittiin. Pyhä Mappalicus kidutettiin raa’asti hengiltä. Myös hänen kumppaninsa saivat Herralta marttyyrikruunut eri tavoin. Toiset näännytettiin nälkään ja toiset menehtyivät saastaisiin vankilaoloihin. Pyhä Cyprianos Karthagolainen kunnioitti suuresti näitä marttyyreja. Hän mainitsee Mappalicuksen nimeltä muun muassa kirjeessään marttyyreille ja todistajille.

Pyhä Simeon bar Saba eli Persian kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Hänen sydämeensä oli jo nuoruudessa syttynyt rakkaus Kristukseen. Vartuttuaan aikuiseksi Simeon vihittiin Persian pääkaupungin Seleukia-Ktesifonin arkkipiispaksi ja kaikkien Persiassa asuvien kristittyjen johtajaksi (katolikos). Simeonin piispankauden alkuaikoina alueen kristillinen yhteisö kukoisti hengellisesti ja vähitellen myös aineellisesti. Uusia kirkkoja rakennettiin ja pappeja sekä diakoneja vihittiin.

Kun Persian kristityt alkoivat saada vaikutusvaltaa, maagit tulivat heille kateellisiksi. Erityisesti Mazdean alueen maagit halusivat turvata oman asemansa ja alkoivat sen vuoksi syyttää kristittyjä poliittisesta vehkeilystä ja epälojaaliudesta. He panettelivat kristittyjä kuningas Šapurille sanoen, että kristityt juonivat häntä vastaan Rooman keisarin kanssa.

Kuningas uskoi maagejaan ja alkoi vuonna 304 verottaa kristittyjä kaksinkertaisesti. Hän toivoi, että kristityt luopuisivat uskostaan joutuessaan kärsimään sen vuoksi köyhyyttä ja veronkerääjien julmuuksia. Monet kristityt kieltäytyivät maksamasta raskasta lisäveroa. Heidän joukossaan oli heidän hengellinen johtajansa piispa Simeon, joka kirjoitti persialaiskuninkaalle kirjeen selvittääkseen kuninkaalle kristittyjen kantaa verolisäyksiin. “Jeesus Kristus on kuningasten Kuningas. Sinä et voi laittaa meitä kahleisiin: me olemme vapaita. Meistä ei tule ihmisten orjia. Meidän Jumalamme Jeesus Kristus on myös sinun Herrasi. Kaiken lisäksi Hän on teidän jumalienne, auringon ja tulen, Luoja, emmekä me voi palvoa luotuja olentoja.” Kirjeessään piispa Simeon totesi myös, ettei kristityillä ollut kultaa tai hopeaa, jolla he voisivat maksaa kohtuuttomia veroja.

Saadessaan kirjeen kuningas Šapur raivostui. Hän määräsi, että Simeon oli tuotava hänen eteensä kahlittuna. “Häntä syytetään petturuudesta kuningaskuntaa sekä persialaisten uskoa kohtaan”, kuningas ilmoitti kuultuaan alamaistensa puhuneen, että piispa Simeon ja monet muut kristityt kieltäytyivät kumartamasta kuningasta.

Kuningas Šapur II käynnisti kristittyjen vainon koko valtakuntansa alueella. Hän määräsi, että kaikki kristityt papit ja muut Kristuksen palvelijat oli tapettava ja kirkot tuhottava. Vainojen aikana Simeon valoi rohkeutta kärsiviin kristittyihin. Hänen kanssaan kristittyjä rohkaisi erityisesti hänen kaksi vanhinta pappiaan Abd-Haikla ja Hanania.¹ Pian kuninkaan miehet löysivät Simeonin ja vanhat papit ja heidät raahattiin kahlittuina kuningas Šapurin palatsiin tuomittaviksi.

Saapuessaan persialaishallitsijan eteen piispa Simeon ei osoittanut tälle hovietiketin määräämää kunnioitusta. Kuningas raivostui ja kysyi Simeonilta, miksi tämä ei kumartanut hänen edessään. Simeon vastasi, ettei voinut Jumalaa pettämättä kumartaa kuningasta ja kieltäytyi sen vuoksi.

Tämän jälkeen kuningas yritti saada Simeonia palvomaan aurinkoa, mutta piispa kieltäytyi jyrkästi. Kuullessaan tämän kuningas uhkasi tappaa tuhansia kristittyjä. Simeon vastasi, että kuningas joutuisi tuomiopäivänä vastaamaan teoistaan. Simeon itse oli valmis kuolemaan Kristuksen tähden vaikka saman tien.

Kuningas päätti heittää Simeonin vankilaan, jotta voisi seuraavana päivänä kuulustella tätä uudelleen. Kun Simeonia oltiin sotilasjoukon keskellä viemässä palatsista vankilaan, paikalle riensi kuninkaallinen neuvonantaja ja eunukki Ustazad. Iäkäs eunukki oli luopiokristitty, joka oli kieltänyt Kristuksen ja alkanut palvoa aurinkoa, koska hän oli pelännyt kidutuksia.

Ustazad kumarsi syvään piispa Simeonin edessä. Simeon ei kuitenkaan reagoinut mitenkään Ustazadin tervehdykseen, vaan kulki ohi kuin huomaamatta miestä. Tämä järkytti Ustazadia syvästi. Hän tunsi sydämessään pistoksen ja katui aiempaa pelkuruuttaan.

Tuosta hetkestä Ustazadin käytös muuttui. Hän riisui yltään kalliit valkoiset vaatteensa sekä virkamerkkinsä. Niiden tilalle Ustazad puki mustat suruvaatteet. Hän myös keräsi kaiken rohkeutensa, meni palatsin porttien eteen ja alkoi huutaa katkerasti. “Voi minua! Kuinka voin seisoa Jumalani tuomioistuimen edessä, kun olen Hänet hylännyt? Jopa läheinen ystäväni ja rakastettu piispa Simeon, jumalallisten asioiden opettaja, on kääntynyt minua vastaan!”

Pian kuningas sai kuulla neuvonantajansa käytöksestä. Hän haetutti Ustazadin luokseen ja kysyi tältä, mikä oli aiheuttanut äkillisen muutoksen tämän vaatetuksessa ja käytöksessä. Kuningas tiedusteli, oliko kenties joku Ustazadin perheessä sairastunut. Ustazad vastasi olevansa kristitty. “Pukeuduin suruvaatteisiin, koska kielsin Jumalan”, hän sanoi. “En alkanut palvoa aurinkoa sisäisestä vakaumuksesta, vaan miellyttääkseni sinua”, Ustazad jatkoi ja totesi, että ansaitsi tämän vuoksi kaksinaisen rangaistuksen. “Petin Kristuksen ja sinutkin”, Ustazad sanoi kuninkaalle. Kuninkaan kuullessa palvelijansa tunnustuksen hän raivostui silmittömästi. Šapur määräsi, että Ustazad tulisi mestata siihen paikkaan. Tällä tavalla pyhä Ustazad kärsi marttyyrikuoleman suurena torstaina vuonna 341.

Seuraavana päivänä, joka oli suuri perjantai, Simeon, Abd-Haikla ja Hanania tuotiin uudelleen kuninkaan eteen. Jälleen Šapur yritti pakottaa piispaa palvomaan aurinkoa. Simeon pysyi taipumattomana. Pyhän Simeonin kasvot loistivat kuin aurinko ja hänen ulkomuotonsa säteili jumalallista valoa, jonka nähdessään Šapurkin hämmästyi. “Pöytä on katettu ja minun paikkani siinä on valmistettu”, Simeon sanoi viitaten tulevaan marttyyrikuolemaansa.

Kuninkaan langetettua Simeonille kuolemantuomion persialaissotilaat vangitsivat yhteensä noin sata piispaa, pappia, diakonia ja munkkia. Näille Kristuksen palvelijoille annettiin vaihtoehdoiksi auringon palvominen tai kuolema. Kaikki valitsivat marttyyrikuoleman ja huusivat yhteen ääneen: “Elämämme ei ole mitään verrattuna rakkauteemme Kristusta kohtaan!”

Kuningas määräsi, että kaikki heidät tulisi surmata miekoilla Simeonin, Abd-Haiklan ja Hananian silmien edessä. Kun sotilaat alkoivat tappaa pyhiä marttyyreja, piispa Simeon siunasi hengellistä laumansa ja rohkaisi sitä jumalallisella viisaudellaan: “Meidän Pelastajamme Jeesus Kristus on tuhonnut kuoleman ja tuonut elämän ja kuolemattomuuden. On kuitenkin tarpeen, että puemme turmeltuvan ruumiimme turmeltumattomuuteen ja kuolevaisuutemme kuolemattomuuteen.” Näin puhuen Simeon valoi toivoa marttyyreihin, jotka siirtyivät ajallisesta elämästä iankaikkiseen elämään.

Kun kaikki kristityt oli surmattu piispan ja pappien nähden, sotilaat tarttuivat Abd-Haiklaan ja mestasivat hänet. Tämän jälkeen he sitoivat Hananiaan ja aikoivat tappaa hänetkin. Nähdessään miekan Hanania alkoi vapista peloissaan. Silloin paikalla ollut vaikutusvaltainen kaupungin käsityöläisten johtaja Pusaik huudahti Hananiaalle: “Älä pelkää, Hanania, älä pelkää! Nosta vain hieman katsettasi, niin näet Kristuksen valon!” Pyhät Hanania ja Abd-Haikla tapettiin ja tällä tavalla he saivat marttyyrien kruunut.

Pusaik puolestaan otettiin heti kiinni ja hänet raahattiin kuninkaan eteen. Järkyttynyt Šapur alkoi kysellä virkamieheltään, miksi tämä oli kristittyjen puolella. Pusaik vastasi olevansa itsekin kristitty ja kuolevansa mieluusti uskonsa puolesta. Raivostunut kuningas käski teloittaa pyhän Pusaikin erityisen julmalla tavalla ja määräsi myös tämän tyttärelle Asketrealle kuolemantuomion, sillä tämäkin oli kristitty. Tällä tavoin pyhä Asketreakin liittyi marttyyrien joukkoon.

Lopuksi persialainen pyöveli otti miekan käteensä tappaakseen Simeonin. Ennen kuolemaansa piispa rukoili teloittajiensa puolesta. Hän pyysi Herraa myös pitämään huolta Persiassa asuvista kristityistä aina vainojen päättymiseen asti. Suuren perjantain yhdeksäntenä hetkenä pyhä Simeon kallisti päänsä miekan alle ja sai Herralta marttyyrien kruunun. Kuten Vapahtajan kuolinhetkellä, niin myös Simeonin kuollessa suuri pimeys lankesi Persian ylle. Tämä taivaallinen ilmiö hämmästytti suuresti persialaisia astrologeja ja taivaankappaleiden palvojia. Pimeyden turvin kristityt tulivat salaa hakemaan pyhien marttyyrien ruumiit ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhän Simeonin kuolemaa seurasi Persiassa suuri kristittyjen vaino, joka kesti lähes 40 vuotta aina kuningas Šapurin kuolemaan asti (379). Aluksi persialaiset vainosivat kaikkia kristittyjä ja jopa kuninkaallisessa palatsissa työskennelleet kristityt surmattiin. Kirkkohistorioitsija Sozomenos kertoo, että vuoden vainojen jälkeen kuningas Šapur antoi kuitenkin uudet määräykset tappaa ainoastaan kristittyjen pappeja, piispoja sekä luostariväkeä. Šapurin uusi käsky johtui siitä, että hän oli kuullut läheisimmän eunukkinsa Azatin kuolleen vainoissa, mikä oli järkyttänyt häntä suuresti.

Vainojen päätyttyä 300-luvun lopulla Maiperqatin piispa Marutha siirsi näiden marttyyrien reliikit piispalliseen kaupunkiinsa, joka nimettiin uudelleen Martyropolikseksi. Tämän tapahtuman muistopäivää vietetään 16. helmikuuta.