Kirkkokalenteri

Pyhän Gabrielin vanhemmat olivat ortodoksisia maanviljelijöitä Puola-Liettuassa Zverkin kylässä noin 13 kilometrin päässä Zabłudówista. Kylä sijaitsee nykyisessä Itä-Puolassa lähellä Białystokin kaupunkia. Gabriel menehtyi vuonna 1690 ollessaan kuusivuotias. Koirat löysivät hänen ruumiinsa pellolta, ja kyläläiset hautasivat sen kirkon lähelle. Aluella levinneen uskomuksen mukaan paikallinen juutalainen oli kaapannut Gabrielin kotoaan ja surmannut hänet suorittamalla julman rituaalimurhan. Tällainen uskomus oli juurtunut syvälle, vaikka rituaalimurhat eivät ole koskaan kuuluneet juutalaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin alueella raivosi tuhoisa epidemia. Vanhemmat yrittivät haudata kuolleet lapsensa mahdollisimman lähelle Gabrielin hautaa. Lopulta hauta romahti, minkä jälkeen Gabrielin reliikit löytyivät maatumattomina.

Vuonna 1755 reliikit siirrettiin Slutskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin Minskin lääniin. Samalla Gabrielin traagista kuolemaa käytettiin jälleen antisemitistisiin tarkoituksiin ja juutalaisia syytettiin avoimesti hänen surmaamisestaan. Gabrielin kunnioitus levisi ympäri Venäjää ja hänet kanonisoitiin vuonna 1820.

Nykyisin pyhän Gabrielin reliikit ovat Puolassa Białystokin kaupungissa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Pyhää lapsimarttyyri Gabrielin pidetään lasten suojeluspyhänä. Valitettavasti pyhän Gabrielin erikoista elämäkertaa on alusta alkaen käytetty antisemitistisiin tarkoituksiin, näin myös meidän aikanamme esimerkiksi Valko-Venäjällä 1990-luvulla.

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen syntyi vuonna 1427 pienessä kylässä noin 60 kilometrin päässä Belozerskin kaupungista. Hänen isänsä Nikifor oli hurskas maanviljelijä, joka tunnettiin lisänimellä Oševen¹. Nikifor eli vaimonsa Fotinian kanssa kristillisesti kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Heille syntyi aluksi poikia ja tyttäriä, mutta myöhemmin lapsia ei muutamaan vuoteen enää syntynytkään. Vanhemmat olivat tästä kovin pahoillaan. Fotinia kävi läheisessä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa rukoilemassa, että Jumala antaisi heille vielä yhden pojan. Kerran hänen rukoillessaan ja itkiessään maahan vaipuneena hän näki odottamatta kirkkaassa valossa punaviittaisen naisen, jonka kasvot sädehtivät kuin aurinko. Tämä oli itse Jumalansynnyttäjä, jota seurasi kaksi valkopukuista nuorukaista sekä harmaahapsinen vanhus. Jumalansynnyttäjä sanoi vanhusta osoittaen: “Iloitkaa, hyvät puolisot, sillä teidän pyynnöstänne ja vanhus Kirilin esirukousten tähden Jumala antaa teille kuulun pojan. Hän saattaa kunniaan Herran nimen ja Herra puolestaan nostaa hänet kunniaan ja monet pelastuvat hänen kauttaan.” Noustessaan maasta ilmestyksen jälkeen Fotinia oli iloissaan ja peloissaan eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Aleksi. Aikanaan hänet annettiin erään opettajana toimineen lukkarin oppiin. Aleksi edistyi niin nopeasti, että lukkari ajatteli mielessään: “Hän on saanut kirjojen ymmärtämisen lahjan Jumalalta; ei se ole minun opetukseni tulosta.”

Kerran Aleksi tapansa mukaan meni Jumalanäidin kirkkoon. Hän kumartui Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonin eteen ja rukoili kyyneleet silmissään: “Herra Jeesus Kristus, ainosyntyinen Poika, älä kätke minulta käskyjäsi, vaan anna ymmärrystä minulle, joka etsin Sinua, sillä Sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.” Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Nouse äläkä pelkää. Saat sen, mitä pyydät.” Aleksi nousi heti ylös, kiitti Jumalaa ja palasi kotiinsa kasvot ilosta säteillen.

Vanhemmat iloitsivat Aleksin edistymisestä. Myös naapurit sanoivat, että Aleksissa oli jotakin erityistä, että hänestä säteili hyvyyttä, kauneutta ja viisautta. Aleksi puolestaan yritti olla kaikessa kuuliainen vanhemmilleen. Hän myös harjoitti itsehillintää, söi vain kerran päivässä ja nukkui vähän. Kun hänen äitinsä huomasi tämän, hän koetti lempeästi hillitä poikaansa, mutta tämä pyysi, että äiti antaisi hänen Jumalan avulla jatkaa aloittamaansa kilvoitusta. Aleksin viisaasta ja kypsästä vastauksesta hämmästyneenä äiti rohkaistui kertomaan hänelle aikoinaan kokemastaan ilmestyksestä, Jumalanäidistä ja pyhittäjä Kirilistä. Tämä kaikki lisäsi entisestään Aleksin kilvoitusintoa.

Aleksin täytettyä kahdeksantoista vuotta vanhemmat halusivat hänen solmivan avioliiton. Aleksi puolestaan halusi karttaa maailmaa ja sen houkutuksia ja pyrkiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän sai vanhemmiltaan siunauksen lähteä muutamien ystäviensä kanssa pyhiinvaellukselle pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen luostariin. Nuorukaiset osallistuivat pyhittäjä Kirilin muistopäivän juhlaan kesäkuun 9. päivänä, minkä jälkeen juhlaväki hankkiutui paluumatkalle. Aleksi sen sijaan piiloutui omalta seurueeltaan ja kertoi vain yhdelle ystävälleen aikovansa jäädä luostariin vielä joksikin aikaa. Vanhemmilleen hän kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi lupaa viipyä luostarissa vähän pidempään.

Ystävien lähdettyä Aleksi meni tapaamaan luostarin igumenia ja pyysi päästä veljestöön kolmen vuoden koeajalle. Nuorukaisen ymmärtäväinen puhe teki vaikutuksen igumeniin ja hän lähetti Aleksin erään viisaan ja Raamatun kirjoituksiin perehtyneen lukijana toimivan munkin oppiin. Tämä mieltyi heti Aleksiin niin, että piti tätä enemmän veljenään kuin oppilaanaan.

Aleksi enensi kilvoituksiaan. Hän rasitti ruumistaan paastoamalla ja valvomalla, rukoili paljon, luki jatkuvasti pyhiä kirjoja ja kävi joka päivä kirkossa. Hän seurasi kaikessa ohjaajansa neuvoja ja kuunteli innokkaasti hänen opetuksiaan. Hän oli altis palvelemaan muita veljiä, teki työtä päivät pitkät, ja kaikki pitivät hänestä.

Vuoden kuluttua Aleksin isä Nikifor tuli luostariin tapaamaan poikaansa. Igumeni osoitti hänelle erityistä vieraanvaraisuutta. Nähdessään, miten Aleksi eli luostarissa ja miten igumeni ja veljestö arvostivat häntä, Nikifor ei enää halunnut kiusata häntä pyynnöillä palata kotiin, vaan antoi hänelle siunauksen jatkaa luostarielämää.

Kun Aleksi oli kilvoitellut luostarissa yli kuusi vuotta, hän meni igumenin puheille, kertoi rakkaudestaan enkelielämään ja halustaan elää niin, etteivät maailman himot koskettaisi häntä edes vastoin hänen tahtoaan. Nähtyään 25-vuotiaan nuorukaisen rakkauden Jumalaan igumeni käsitti hänen olevan Jumalan erityinen valittu ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri.

Munkkivihkimyksen jälkeen Aleksanteri enensi kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt karkottaen unisuuden ylistysveisuja laulamalla. Päivisin hän näännytti ruumistaan työllä ja kilvoituksilla. Hän hoiti palvelutehtäviä luostarin leipomossa ja keittiössä ja oli aina sävyisä ja kärsivällinen. Kaikki igumenia myöten ihmettelivät hänen nöyryyttään ja reippauttaan ja pitivät häntä esimerkillisenä kilvoittelijana.

Aleksanteri kuitenkin syytti itseään siitä, että toiset kunnioittivat häntä. Hän arveli sen tekevän tyhjäksi hänen kilvoituksensa ja riistävän häneltä kuoleman jälkeen taivaallisen autuuden. Niinpä hän pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen Kargopolin alueelle, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Igumeni kieltäytyi antamasta siunaustaan pitäen häntä aivan liian nuorena erakkoelämään. Hän varoitti Aleksanteria ylpeyden demonista ja kaikista erakkoelämän vaaroista ja kiusauksista.

Aleksanteri kuunteli vastaan sanomatta igumeniaan ja alistui nöyrästi hänen tahtoonsa. Hän jatkoi nuhteetonta elämäänsä luostarissa kilvoitellen kuin ruumiiton henkiolento. Usein hän valvoi ja rukoili yöt läpeensä. Hän ravitsi itseään vain vedellä ja leivällä näännyttäen nuorta ruumistaan. Talvisin hän kärsi kylmää ja tyytyi pitämään huonoja, moneen kertaan paikattuja vaatteita.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli toistamiseen igumenin luo ja pyysi jälleen siunausta lähteä joksikin aikaa Kargopolin alueelle. Nähdessään hänen nöyryytensä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli hänen kanssaan ja päästi hänet menemään. Aleksanteri lähti luostarista mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja vähän leipää. Hän purjehti järviä ja jokia pitkin Kargopoliin ja sieltä edelleen kylään, jossa hänen vanhempansa asuivat.

Aleksanteri viipyi jonkin aikaa vanhempiensa luona. Ennen lähtöä hän meni isänsä pyynnöstä katsomaan tämän Äänisjoen toiselta puolelta hankkimaa maa-aluetta. Isän mielestä se sopi erinomaisesti luostarin paikaksi ja hän toivoi Aleksanterin jäävän sinne. Aleksanteri mieltyi heti suon ja metsän ympäröimään paikkaan. Hän torkahti siellä hetkeksi ja kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä ja sanoi: “Otollinen palvelijani Aleksanteri! Olen valmistanut sinulle paikan, jonne olet nyt tullut. Asetu tänne ja pelasta sielusi. Niin saat rauhan ikuisiksi ajoiksi ja monet pelastuvat sinun kauttasi.”

Aleksanteri havahtui hereille täynnä iloa. Hän päätti heti lähteä Belozerskin luostariin pyytämään igumenilta siunauksen saada palata takaisin ja asettua löytämälleen paikalle, niin kuin Herra oli häntä kehottanut.

Igumeni ei nuhdellut Aleksanteria pitkästä poissaolosta, vaan otti hänet rakkaudella vastaan. Aleksanteri jatkoi kuitenkin vielä kilvoitteluaan Belozerskissa. Hän voitti kaikki nöyryydessä, ajatteli jatkuvasti sielun lähtöä ruumiista ja vuodatti heltymyksen kyyneleitä. Igumeni neuvoteltuaan veljestön kanssa vihki hänet pian diakoniksi.

Aleksanteri palveli Jumalaa sielun puhtaudessa. Kun hänellä ei ollut palveluvuoroa kirkossa, hän meni keittiöön tai leipomoon auttamaan veljiä. Hän ei tuntenut joutilaisuutta eikä ylpistynyt saatuaan diakoninvihkimyksen.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli jälleen igumenin luo ja pyysi siunausta lähteäkseen löytämälleen paikalle. Igumeni ei ensin halunnut päästää häntä, mutta Aleksanterin kerrottua kuulemastaan ihmeellisestä äänestä ja lupauksestaan palata tuolle paikalle, igumeni ei enää vastustellut. Hän antoi Aleksanterille matkatoveriksi kokeneen vanhemman munkin ja siunasi hänet Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen ikoneilla.

Syksyllä Jumalanäidin syntymäjuhlan aikaan Aleksanteri tovereineen saapui tulevan luostarin paikalle Kargopolin alueelle. Hän pystytti heti ikonikatoksen, asetti siihen saamansa ikonit ja rukoili Jumalanäidiltä suojelusta pahojen henkien juonia vastaan sekä pelastusta sielulleen. Isänsä avustuksella hän palkkasi työmiehiä rakentamaan keljan ja kirkon. Määrättyään isänsä rakennustöiden valvojaksi Aleksanteri toverinsa kanssa matkusti Novgorodiin saadakseen arkkipiispa Joonalta siunauksen luostarin perustamiselle. Vakuututtuaan Aleksanterin ymmärtäväisyydestä ja järkevyydestä arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet rakennettavan Oševenin luostarin igumeniksi.

Novgorodissa Aleksanteri vieraili myös hyväntekeväisyydestään kuulun pajarinvaimon Anastasian luona. Tämä omisti pohjoisessa Tšurjagajoella kokonaisen pitäjän, jonka verotusoikeudesta hän antoi osan luostarille sen toimeentulon turvaamiseksi.

Palattuaan pohjoiseen Aleksanteri vihki rakennetun kirkon pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Hän jatkoi ankaraa kilvoittelua harjoittaen paastoa, itsehillintää, kokoöistä valvomista ja rukousta. Hän sai kokea pahojen henkien hyökkäyksiä ja hänen hikensä vuoti luostarin rakennustyömaalla. Ennen pitkää hänen kanssaan tullut munkki ilmoitti, ettei hän enää kestänyt jatkuvaa uurastusta, ankaraa kilvoitusta ja työtä ilman lepoa. Lisäksi paikka oli autio ja asumaton ja talvi oli alkamassa. Murhemielin he hyvästelivät toisensa ja pyhittäjä Aleksanteri jäi talveksi yksin. Hän eli kuin enkeli ihmisruumiissa, ja sana hänen hyveellisestä elämästään levisi kaikkialle ympäristöön.

Pyhittäjä Aleksanterin luokse alkoi tulla pappeja, diakoneja, munkkeja ja pyhiinvaeltajia. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmisin ja he halusivat päästä viettämään hyveellistä elämää hänen kanssaan. Kuin rakastava isä hän otti heidät kaikki iloiten vastaan. Luostari kasvoi ja järjestäytyi. Pyhittäjä Aleksanterin vaatimuksesta kukaan ei saanut sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli luostarissa yhteistä. Hän myös kehotti veljiä aina toistamaan mielessään Daavidin psalmeja tai Jeesuksen rukousta. Näin heidän tekemänsä työ saisi siunauksen ja heidän sielunsa pyhittyisi. Aleksanterin opetukset lankesivat hyvään maahan ja veljestö kantoi Jumalalle satoa kukin saamiensa lahjojen ja vaivannäkönsä mukaan.

Monet tulivat pyhittäjä Aleksanterin luo saadakseen hänen siunauksensa tai kysyäkseen neuvoa jossakin vaikeassa asiassa. Aleksanteri kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja ja kaikki ihmettelivät sitä Jumalan armoa, joka virtasi hänen suustaan, hänen ihmeellistä viisauttaan ja asioiden arvostelukykyään. Pyhiinvaeltajat toivat luostariin lahjoja. Aleksanteri kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili hyväntekijöiden puolesta.

Myös pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat ja sukulaiset kävivät hänen luonaan ja toivat luostariin kaikkea tarpeellista. Muita useammin hänen luokseen tulivat hänen veljiensä Amvrosin ja Lukianin pojat Nikon ja Pjotr. Pyhittäjä Aleksanterin opetusten innostamina pojat pyrkivät luostariin, ja ennen pitkää pyhittäjä itse vihki heidät munkeiksi. Aleksanterin veli Amvrosi kuitenkin kiivastui asiasta kuultuaan. Hän päätteli, ettei Aleksanteri halua ottaa luokseen vieraita munkkeja, jotka eivät kestä raskasta elämää, ja houkuttelee siksi veljenpoikiaan luostariin. Sadatellen hän säntäsi luostariin valmiina käymään veljensä kimppuun. Aleksanteri tuli häntä vastaan keljansa kuistille ja sanoi rauhallisesti: “Lapsistanne ei ollut hyötyä kenellekään, mutta nyt he ovat Jumalan palvelijoita.” Tämän sanottuaan hän palasi keljaansa. Aleksanterin nöyrät sanat saivat Amvrosin hetkessä rauhoittumaan. Hän vain huokaisi syvään ja jätti poikansa Jumalan haltuun.

Pian tämän jälkeen pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat kuolivat. Hän hautasi heidät ja tajusi entistä selvemmin oman kuolevaisuutensa. Hän enensi kilvoituksiaan ja noudatti paastoa ja pidättyväisyyttä aina näännyksiin asti. Monet veljestössä eivät kestäneet ankaraa elämää ja lähtivät pois. Uudet luostariin tulijatkaan eivät viipyneet pitkään, sillä vain harvat pystyivät kilvoittelemaan johtajansa tavoin.

Aleksanterin pyhän elämän ahdistamina demonit nousivat hyökkäykseen häntä vastaan, mutta hänen rukouksensa poltti niitä kuin tuli ja karkotti ne. Silloin demonit keksivät uuden juonen hänen nujertamisekseen. Ne nostattivat pyhittäjä Aleksanterin vihkimissä sukulaispojissa vihan häntä kohtaan, niin että nämä yksissä tuumin karkasivat luostarista johonkin tuntemattomaan paikkaan. Aleksanteri pahoitti mielensä. Hän itki ja valitti, ei syönyt eikä juonut, mutta yön tullen hän nousi rukoilemaan anoen Herraa vahvistamaan häntä taistelussa demoneja vastaan. Hän rukoili aamuun asti ja kuuli lopulta demonien sanovan: “Sinä olet voittanut meidät Kristuksen armolla ja kärsivällisyydelläsi!” Tämän jälkeen demonit katosivat tietymättömiin eivätkä enää ahdistelleet häntä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Aleksanteri sairastui niin, ettei pystynyt liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Silloin pyhittäjä Kiril Belozerskilainen ilmestyi hänelle, siunasi hänet ristillä ja lupasi rukoilla Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta hän paranisi. Heti tämän jälkeen Aleksanteri nousi sairasvuoteeltaan, meni kirkkoon ja kertoi veljestölle ihmeellisestä parantumisestaan.

Kun pyhittäjä Aleksanteri tunsi lähtönsä Herran luo lähestyvän, hän ei enää puhunut muusta kuin kuolemasta. Hän varoitti veljiä, että hänen kuolemansa jälkeen luostaria tulisi kohtaamaan suuri kiusaus. Hän jätti veljet Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä huostaan, kehotti heitä turvautumaan pyhän Nikolaoksen ja kaikkien pyhien esirukouksiin ja pysymään murheiden kohdatessa kärsivällisinä paikoillaan. Vaikka hän oli ruumiillisesti jättämässä veljet, hän lupasi hengellisesti olla aina heidän kanssaan. Veljet pyysivät häneltä viimeisen siunauksen. Hän suuteli kaikkia, pyysi ja antoi anteeksi. Kuolinhetkensä lähestyessä hän osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi kaikki eläväksitekevällä ristillä ja itsensä ristinmerkillä ja lausui: “Rauha kaikille. Ihmisiä rakastava Herra, suo minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän sanoi viimeiset sanansa: “Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi puhtaan sielunsa rukoillen Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1479. Pyhittäjä Aleksanteri oli kuollessaan 52 vuoden ikäinen.

Pyhittäjän haudasta Oševenin luostarissa tuli parannusten lähde sairaille. Hän myös ilmestyi usein luostarinsa munkeille. Pappismunkki Feodosi kirjoitti pyhittäjä Aleksanterin elämäkerran vuonna 1567 vajaat sata vuotta tämän kuoleman jälkeen.

Pyhittäjä Johannes eli todennäköisesti 800-luvulla. Jo nuorena hän rakkaudesta Kristukseen jätti vanhempansa ja ottaen päälleen Kristuksen ikeen lähti vieraaseen maahan. Myöhemmin hän teki pyhiinvaelluksen Palestiinan pyhille paikoille ja asettui kilvoittelemaan Sukan Lauraan, jonka pyhittäjä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvulla. Se tunnetaan myös nimellä Vanha Laura erotukseksi toisesta laurasta, jonka pyhä Hariton perusti myöhemmin. Siellä hän kilvoiteltuaan innokkaasti eri hyveissä siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjäisä Athanasios oli kotoisen Uudesta Patrasta, nykyisestä Ipatista (Hypate), jossa hän syntyi vuonna 1305 ja sai kasteessa nimen Andronikos. Hän ei itse koskaan puhunut suvustaan, joka kaikesta päätellen oli tunnettu ja varakas. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Isäkin kuoli jonkin ajan kuluttua ja jätti pojan veljensä huollettavaksi. Tuolloin Aragonin ruhtinas Alfonsus Fatrigues, joka oli ottanut haltuunsa Ateenan latinalaisen herttuakunnan (1317–1330), valloitti myös Uuden Patran. Andronikos, jonka ruhtinas tahtoi lähettää palvelijaksi kotiinsa, pakeni setänsä kanssa Tessalonikaan. Setä kuoli pian, ja eräs keisarillinen sihteeri otti Andronikoksen suojelukseensa. Nuorukainen oli tiedonhaluinen ja tahtoi opiskella. Koska hänellä ei ollut siihen tarvittavia varoja, hän seisoi koulun ulkopuolella ja kuunteli ikkunasta opetusta. Tämän huomattuaan jotkut opettajat antoivat hänelle opetusta ilmaiseksi.

Tessalonikasta käsin Andronikos vieraili Athosvuorella ja sai suurta hyötyä keskusteluista hengellisten isien kanssa. Hän oli kuitenkin vielä liian nuori saadakseen luvan jäädä Athokselle. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin. Siellä hän kävi kaupungin lukuisissa kirkoissa ja kunnioitti niissä olevia pyhäinjäännöksiä. Pääkaupungissa hän tutustui myös moniin oppineisiin hengellisiin isiin kuten Gregorios Siinailaiseen (8.4.) ja pyhään Isidorokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan (1347–1349), joka innosti häntä ryhtymään munkiksi.

Konstantinopolista Andronikos purjehti Kreetalle. Siellä hän pääsi erään hyväsydämisen varakkaan kristityn palvelukseen auttamaan tätä hyväntekeväisyydessä. Mies alkoi toivoa, että hän saisi Andronikoksesta itselleen vävyn. Kun tämä ymmärsi asian, hän pakeni Kreetalta ja suuntasi kulkunsa uudelleen Athokselle.

Athoksella Andronikos meni Magulan skiittaan, joka oli tuohon aikaan Athoksen hesykasmin keskus. Siellä pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat neuvoivat häntä menemään suurten kilvoittelijoiden pappismunkki Gregorioksen ja munkki Mooseksen oppilaaksi, jotka asuivat Athoksella Milean vuorialueella. Hän noudatti neuvoa. Kun Andronikos täytti 30 vuotta, pappismunkki Gregorios vihki hänet munkiksi nimellä Athanasios. Sydän palavana ja täydellisesti luottaen ohjaajiinsa isä Athanasios palveli heitä kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä. Kärsivällisesti hän kantoi selässään ylös vuorelle kaiken, mitä he tarvitsivat. Talvella satoi paljon lunta ja oli hyvin kylmä. Kerran vuorelle kiivetessään Athanasios jäi lumen saartamaksi. Hän sitoi jalkoihinsa kankaiset rätit ja liukui lumista vuorenrinnettä alas, kunnes päätyi erään alempana olevan majan katolle. Siellä asuvat neljä munkkia ottivat hänet suojiinsa, ja niin hän pelastui paleltumiselta.

Jatkuvat merirosvojen hyökkäykset pakottivat kuitenkin hesykastiveljet lähtemään pois majastaan. Isä Mooses vetäytyi Ivironin luostarin muurien suojiin. Gregorios otti mukaansa Athanasioksen ja siirtyi Beroian (nykyinen Veria) alueelle, kuten heitä ennen olivat tehneet sekä Gregorios Siinailainen (6.4.) että Gregorios Palamas (14.11.). Siellä kuitenkin uskovien jatkuva pyhiinvaellus häiritsi heidän hiljaista elämäänsä. He kuulivat, että Thessaliassa Stagoin (nykyinen Kalampaka) pikkukaupungin yläpuolella kohosi mahtavia korkeita kalliomuodostelmia, jotka olivat kuin Luojan itsensä sinne hiljaista rukouskilvoitusta varten istuttamia. Niinpä he siirtyivät Thessaliaan. Kalliot olivat vaikuttavia, mutta niiden onkaloissa asusti vain korppikotkia ja muita petolintuja. Ainoastaan lähellä kaupunkia Stylos-nimisellä vuorenhuipulla – nimi tarkoittaa pilaria – oli jo asunut kilvoittelijoita ja kallion sisään oli rakennettu kirkko. Sinne Gregorios ja Athanasios asettuivat.

Isä Gregorios säikkyi kuitenkin paikan karuutta. Hän olisi halunnut lähteä pois, mutta Athanasios vakuutti hänelle, ettei heiltä koskaan tulisi puuttumaan mitään tarpeellista, ja sai hänet jäämään. Ja todellakin kun paikalliset asukkaat saivat tietää munkkien saapumisesta, he tulivat saamaan heiltä hengellisiä neuvoja ja samalla toivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Pian heidän ympärilleen kerääntyi muita veljiä. Silloin isä Gregorios antoi Athanasiokselle siunauksen viettää viisi päivää viikossa erakkoelämää. Athanasios asui kallion seinämässä olevassa luolassa punoen villanyörejä ja toistellen jatkuvasti: “Sielu, ole tarkkaavainen, että tulisit pelastetuksi, ruumis, tee työtä että tulisit ravituksi.” Usein rukouksen aikana hän koki haltioitumisen tiloja, joista hän ei kuitenkaan koskaan puhunut oppilailleen. Eräänä yönä Gregorios näki demonien hyökkäävän Athanasiosta vastaan saadakseen hänet heitetyksi luolastaan alas ammottavaan syvyyteen. Tämän jälkeen vanhus ei enää sallinut Athanasioksen asua kallioseinämän luolassa vaan käski häntä laskeutumaan matalammalla olevaan luolaan. Siellä hän vietti kuusi päivää viikosta. Lauantai-iltaisin hän palasi muiden munkkien luo Pilarin kirkkoon sunnuntaivigiliaan.

Kun Athanasios oli asunut jonkin aikaa uudessa luolassaan, sinne nousi eräänä yönä varkaita, jotka toivoivat löytävänsä sieltä jotakin arvokasta. Tämä järkytti Athanasiosta, ja hän pyysi vanhukseltaan siunauksen muuttaa alueen korkeimman kallion laakealle huipulle. Sitä ympäröivät joka taholta huikeat äkkijyrkät rinteet. Nykyisinkään ei vielä ole yksimielistä selitystä sille, kuinka ensimmäinen ihminen oli yleensä päässyt tuolle paikalle. Vanhus Gregorios olisi tahtonut jättää Athanasioksen seuraajakseen Styloksen veljestön igumeniksi, mutta suostui kuitenkin lopulta hänen pyyntöönsä ja antoi hänen mukaansa kaksi veljeä. Heistä toinen nimeltä Jaakob vihittiin papiksi, niin että pieni veljestö saattoi viettää liturgiaa omalla vuorenhuipullaan. Yhteen huipun tuntumassa olevaan luolaan rakennettiin pieni kirkko Jumalanäidille ja toisessa luolassa veljet asuivat.

Kymmenen vuotta Stylokselle asettumisensa jälkeen vanhus Gregorios kyllästyi maallisten johtomiesten hänelle aiheuttamiin vaikeuksiin ja päätti poistua Thessaliasta ja palata kotikaupunkiinsa Konstantinopoliin. Athanasios jäi kuitenkin Stagoihin ja määräsi uuden igumenin Styloksen luostarin veljestölle. Alussa hän salli vain 14 munkin asua kanssaan kallion laella Meteorassa, kuten hän kutsui omaa asuinpaikkaansa. Nimi, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa, kuvaa hyvin paikan mahtavia kallioita, jotka tuntuvat todella sijaitsevan taivaan ja maan välillä.

Pian Athanasioksen luo alkoi kuitenkin pyrkiä niin monia veljiä, että hänen piti organisoida Meteoran erakkoasumuksensa yhteiselämäluostariksi. Sinne saapui myös jo vihittyjä munkkeja, jotka merirosvojen takia eivät enää voineet asua rauhassa Athoksella. Heistä kaikista tuli pyhän Athanasioksen kuuliaisuusveljiä. Hän opetti heille lakkaamatonta rukousta ja mielen varjelemista ja muita hesykastisia perinteitä.

Pyhä Athanasios omisti kallioluostarin Kristuksen kirkastumisen muistolle ja rakennutti sinne tuolle juhlalle omistetun kirkon. Hänen kirjoittamansa luostarin ohjesääntö on säilynyt. Siinä hän määräsi, että luostari oli avaton eli naisilta oli pääsy kielletty samoin kuin Athoksella. Tätä noudatettiinkin aina 1920-luvulla syttyneeseen tulipaloon saakka, jolloin lähikylän asukkaat naiset mukaan luettuina auttoivat palon sammuttamisessa. Vasta noihin aikoihin kallioon rakennettiin portaat, joita myöten luostariin pääsee pitkän kapuamisen jälkeen. Sitä ennen sinne oli mahdollista nousta vain verkossa, joka hilattiin luostarista käsin ylös. Rohkeimmat saattoivat kiivetä luostariin kallionseinämään kiinnitettyjä köysitikkaita myöten.

Pyhä Athanasios oli saanut arvostelukyvyn armolahjan, niin että hän osasi johtaa veljiä pelastukseen. Hänellä oli myös profetoimisen lahja. Hän ennusti turkkilaisten epäonnistuneen hyökkäyksen Tessalonikaa vastaan, joka toteutui vuonna 1372. Myöhemmällä iällä Athanasios siirsi luostarin johdon oppilaalleen Gregoriokselle voidakseen jatkaa rakastamaansa hesykastista elämää. Gregorioksen jälkeen johtajaksi tuli Makarios. Kun tämä kuoli ja 78-vuotias Athanasios tunsi omankin lähtönsä lähestyvän, hän luovutti johtajuuden munkki Joasafille, joka oli kuninkaallista sukua. Sairastettuaan 40 päivää Athanasios siirtyi vuonna 1380 pyhien isien kuoroihin.

Kuningasmunkkina tunnettu Joasaf, maallikkonimeltään Johannes Uroš Paleologos syntyi 1300-luvun puolivälissä ja kuului tunnettuun serbialaiseen Nemanjan hallitsijasukuun. Hänen isänsä Simeon Uroš, jonka äiti oli kreikkalaista Paleologoksen sukua, oli veljensä Stefan Dushanin kuoleman jälkeen kieltäytynyt tunnustamasta tämän seuraajaa ja oli muodostanut Epeiroksen ja Thessalian maakunnista erillisen kuningaskunnan. Sen pääkaupunkina oli Trikala – kaupunki joka oli antiikin aikana tunnettu lääketieteen jumalan Asklepioksen palvontapaikkana. Simeonin vaimo oli Epeiroksen kreikkalaisen hallitsijan Johannes II Paleologoksen tytär Thomais. Kun Simeon kuoli vuonna 1371, hänen nuoresta pojastaan Johanneksesta tuli hänen seuraajansa.

Johannes oli pienestä pitäen ollut hurskas lapsi, joka rakasti jumalanpalveluksia. Kuninkaanakin hän ajatteli ennen kaikkea, kuinka pääsisi vapaaksi maallisista velvollisuuksistaan ja voisi omistautua kokonaan taivaallisille asioille. Munkin kaapu veti häntä puoleensa enemmän kuin kuninkaallinen purppura. Trikala sijaitsee lähellä Meteoraa, ja nuori kuningas vieraili siellä mielellään. Pyhä Athanasios teki häneen suuren vaikutuksen ja hän tahtoi saada tämän hengelliseksi opettajakseen. Lopulta hän sai vanhus Athanasiokselta siunauksen jättää valtakuntansa sukulaisensa Aleksios Angelos Filanthropinoksen haltuun. Itse hän meni munkiksi Meteoraan kuitenkaan varsinaisesti luopumatta kruunusta. Kerrotaan, että kokeillakseen uuden munkkinsa kuuliaisuutta ja nöyryyttä Athanasios heti alkuun lähetti entisen kuninkaan myymään munkkien tekemiä luutia Trikalan markkinoille.

Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Nimellä on kuninkaallinen alkuperä, sillä se viittaa intialaiseen prinssiin, joka legendan mukaan kääntyi kristityksi. Joasaf oli Athanasioksen uskollinen oppilas ja heidän välillään vallitsi keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Athanasioksen kuollessa Joasaf oli Athoksella, mutta palasi Meteoraan tämän seuraajaksi ja alkoi omilla ja sisarensa Angelina Paleologinan, Epeiroksen ruhtinaan lesken, varoilla rakentaa voimallisesti Meteoran luostaria. Athanasioksen rakennuttamaa kirkkoa laajennettiin siten, että alkuperäisestä kirkosta tuli kokonaisuudessaan uuden kirkon alttariosa. Rakennettiin keljarakennus, sairaala iäkkäille munkeille ja muita tiloja suuren luostarin toimintaa varten. Rakentaminen oli erityisen vaivalloista, koska kaikki rakennustarvikkeet piti sen ajan keinoin hilata köysin korkealle kallion laelle.

Kun turkkilaiset alkoivat yhä tiuhempaan hyökkäillä Thessaliaan, Joasaf joutui pakenemaan Athokselle Vatopedin luostariin. Vaaran mentyä ohi hän palasi vuonna 1401 takaisin Meteoran kalliolle, missä hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan haltuun vuonna 1423. Athanasioksen tavoin hänkin oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä ja käytti itsestään mieluummin nimitystä Meteoran isä kuin igumeni. Meteorassa on säilynyt useita hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja. Joissakin niissä on allekirjoituksena “Joasaf, kuningas munkkien joukossa”. Kun muillekin Meteoran kallioille alkoi 1500-luvulla nousta luostareita, Athanasioksen perustamaa ja suurimmaksi osaksi Joasafin rakennuttamaa luostaria alettiin kutsua Suureksi Meteoraksi.

Luostarissa on kumarrettavina sekä pyhittäjä Athanasioksen että pyhittäjä Joasafin pääkallot. Muutenkin Suuren Meteoran luostari on tunnettu lukuisista reliikeistään. Siellä säilytetään muun muassa pyhän Gregorios Teologin, Johannes Siinailaisen ja pyhän patriarkka Johannes Laupiaan pääkalloja ja pyhän Johannes Krysostomoksen oikeaa kättä.

Pyhien Athanasioksen ja Joasafin lisäksi Meteoran alueelta tunnetaan monia muitakin pyhiä, joista mainittakoon Dionysios Laupias (28.3.), Varlaamin luostarin perustajat Nektarios ja Teofanes (17.5.), Rusanun luostarin perustajat Maksimos ja Joasaf ja Pyhän Stefanoksen luostarin perustajat Antonios ja Filotheos.

Pyhittäjä Teodoros syntyi Konstantinopolissa 300-luvulla. Hän oli rikkaasta mutta hurskaasta perheestä. Hän jätti entisen elämänsä ja meni erääseen alueen monista luostareista. Teodoros tuli tunnetuksi ankarasta kilvoituksestaan. Hänellä oli aina yllään sama karkea vaate, minkä tähden häntä alettiin kutsua nimellä Trikhinas, Jouhipaita. Hän tapasi nukkua lyhyet yöunensa paljaalla kivellä. Pyhän Hengen armo tuli Teodoroksen osaksi niin runsaana, että hän saattoi parantaa sairaita ja tehdä muita ihmeitä.

Pyhittäjä Teodoros Jouhipaitakilvoittelijan nukuttua kuolonuneen 400-luvun alussa hänen haudastaan alkoi valua hyväntuoksuista mirhaa. Myöhemmin hänen luostariaan alettiin nimittää hänen mukaansa Jouhipaitaluostariksi (Trikhinas).

Pyhä Anastasios I eli 500-luvulla. Hän syntyi Palestiinassa ja tutustui pyhien isien opetuksiin jo lapsuudessaan. Vartuttuaan aikuiseksi Anastasios toimi Aleksandrian ja Antiokian patriarkkojen välisenä lähettiläänä. Kun Antiokian patriarkka Domninos nukkui kuolonuneen vuonna 561, Anastasios valittiin hänen seuraajakseen. Tämän käänteen Anastasioksen elämässä oli jo muutamia vuosia aiemmin ilmoittanut pyhittäjä Simeon Styliitta (1.9.).

Patriarkkana Anastasios kunnostautui ortodoksisen uskon puolustajana. Hän muun muassa kutsui Antiokiaan koolle kirkolliskokouksen, jossa piispat vahvistivat sitoutuvansa kannattamaan Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) päätöksiä. Anastasios tyrmäsi myös aftartodoketismin¹ harhaopin, vaikka itse keisari oli asettunut harhaoppisten puolelle. Vuonna 570 Anastasios joutui hovijuonittelujen uhriksi. Niiden seurauksena keisari Justinos II (565–578) lähetti hänet maanpakoon. Anastasioksen tilalle piispanistuimelle nostettiin Gregorios-niminen kirkonmies.

Anastasios pakeni Konstantinopoliin. Maanpakolaisvuosiensa aikana hän kirjoitti useita dogmaattisia teoksia. Hän ystävystyi pääkaupungissa tuohon aikaan Rooman piispan lähettiläänä työskennelleen pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) kanssa. Kun Gregorius hieman myöhemmin vihittiin Rooman piispaksi, hän vetosi heti keisari Marikios I Tiberiukseen (582–602), jotta tämä palauttaisi Anastasioksen piispanistuimelle.

Keisari suostui Gregoriuksen pyyntöön, mutta Anastasios itse oli haluton palaamaan patriarkan tehtäviin. Hän piti hiljaisesta ja rauhallisesta elämästään, jonka täyttivät rukous ja kirjoittaminen. Kun kuitenkin monet ystävät useita kertoja anoivat Anastasiosta palaamaan Antiokiaan, hän suostui lopulta. Kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen maanpakolaisuuden jälkeen Anastasios nousi jälleen Antiokian piispanistuimelle. Hän toimi nyt oman seuraajansa Gregorioksen seuraajana, sillä tämä oli kuollut vuonna 594.

Seuraavien viiden vuoden aikana Anastasios johti hengellistä laumaansa viisaudella. Häntä kunnioitettiin koko kirkossa. Paimenena hän joutui kohtaamaan myös vaikeuksia, jotka vaikuttivat kirkon elämässä kuin sudet lammaslauman keskellä. Näistä ongelmistaan Anastasios kertoi ystävälleen Rooman piispa Gregoriukselle, joka lohdutti häntä kirjeissään.

Patriarkka Anastasios puolestaan neuvoi Gregoriusta olemaan hermostumatta liikaa, kun Konstantinopolin patriarkka oli ottanut itselleen arvonimen ekumeeninen patriarkka. Anastasios kirjoitti Gregoriukselle, että Konstantinopolin patriarkan teko ei ollut edes huomion arvoinen. Samassa yhteydessä Anastasios puhutteli Gregoriusta ylistävään sävyyn.

Tarkkanäköisen Gregoriuksen vastaus Anastasiokselle sisälsi jonkin verran ironisia sanakäänteitä. Gregorius kirjoittaa ystävänsä kirjeen olevan “kuin mehiläinen, joka kantaa mukanaan sekä hunajaa että pistintä”. Gregorius jatkoi Anastasioksen sanojen tekevän hänet kylläiseksi hunajalla ja lävistävän pistimellä. Tämä oli Gregoriuksen mukaan kuitenkin hyvä asia. Hän viittasi kuningas Salomon sanoihin: “Rakastavan lyöntikin on rakkautta, vihamiehen suudelmakin pelkkää vihaa.” (Sananl. 27:6).²

Pyhä Anastasios eli korkeaan ikään ja nukkui kuolonuneen vuonna 599. Hänen teologisia kirjoituksiaan on säilynyt meidän päiviimme asti. Niiden joukossa on viisi opillista opetuspuhetta sekä kirkon juhlapäiviin liittyviä saarnoja, joissa käsitellään muun muassa Kristuksen temppeliintuomista, ilmestysjuhlaa sekä Kristuksen kirkastumista. Näiden lisäksi Anastasios kirjoitti muutamia kommentaareja Matteuksen evankeliumiin. Eräissä teksteissään hän käsitteli muun muassa sitä, ettei kristittyjen tule pyrkiä kostamaan.

Pyhä apostoli Sakkeus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Vapahtajan 70 apostolin joukkoon. Sakkeus oli rikas publikaani, ammatiltaan verojenkerääjä ja asui Jerikossa. Apostoli ja evankelista Luukas kertoo Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta (Luuk. 19:1–10). Pienikokoisena ja uteliaana miehenä Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Vapahtajan tämän kulkiessa ohi (Luuk.19:3).

Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) kirjoitti tästä hengellisen tulkinnan: Sakkeus pyrki näkemään Jeesuksen, mutta moninaisuus esti häntä näkemästä. Tämä moninaisuus ei Kyrilloksen mukaan ollut niinkään ihmisjoukko, vaan Sakkeuksen syntien paljous. Siksi Sakkeuksen oli noustava maallisen yläpuolelle voidakseen nähdä Vapahtajan niin fyysisillä kuin hengellisillä silmillään.

Jeesus Kristus ei kulkenut puun ohitse, vaan pysähtyi sen kohdalle ja sanoi publikaanille: “Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Kristuksen vierailu Sakkeuksen katon alla aiheutti paheksuntaa. Ihmiset sanoivat, että Sakkeus oli syntinen mies, eikä sellaisen kodissa vieraileminen ei ollut sopivaa Vapahtajalle.

Vapahtajan läsnäolo ja sanat muuttivat kuitenkin Sakkeuksen elämän. Hän sanoi Vapahtajalle: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” (Luuk. 19:8.) Tämä Sakkeuksen anteliaisuus innoitti kirkkoisä Ambrosius Milanolaista (n. 339–397), joka pyysi kuuntelijoitaan kiinnittämään huomiota publikaanin suureen omaisuuteen. “Teille kerrotaan Sakkeuksen olleen rikas, jotta tietäisitte, etteivät kaikki rikkaat miehet ole ahneita”, pyhä Ambrosius kirjoittaa.

Vapahtajan noustua taivaaseen Sakkeus matkasi julistamassa evankeliumia apostoli Pietarin kanssa. Myöhemmin Sakkeus vihittiin Palestiinan Kesarean piispaksi. Pyhä apostoli Sakkeus nukkui rauhassa kuolonuneen.

Evankeliumikertomus Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta luetaan Suuren paaston valmistusviikkoja edeltävänä sunnuntaina. Tämän vuoksi kyseistä pyhäpäivää kutsutaan Sakkeuksen sunnuntaiksi. Pyhää apostoli Sakkeusta muistetaan myös Herran seitsemänkymmenen apostolin muistopäivänä 4. tammikuuta.

Pyhä Marcellinus eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Marcellinus oli vihitty papiksi ja hän saapui Eurooppaan lähetystyöhön. Yhdessä tovereidensa Vincentin ja Domninuksen kanssa Marcellinus julisti evankeliumia Galliassa alueella, joka myöhemmin on tunnettu nimellä Dauphiné.

Marcellinus ja hänen toverinsa tekivät Embrunin kaupungista keskuspaikan kristinuskon sanoman levittämiselle. Ennen pitkää kaikki kaupunkilaiset olivat kääntyneet kristityiksi. Tämän vuoksi Marcellinus, Vincent ja Domninus rakennuttivat kaupunkiin suuren kirkon.

Hieman myöhemmin Marcellinus vihittiin Embrunin ensimmäiseksi piispaksi. Piispuutensa aikana hän paransi sairaita ja teki muitakin ihmeitä. Marcellinuksen elämän loppupuolella areiolaiset alkoivat vainota häntä. Iäkäs piispa joutui pakenemaan Auvergen kukkuloille, jossa hän eli eristettyä elämää. Joinakin öinä hän tosin hiipi salaa Embruniin, jossa hän rohkaisi papistoa ja opetti kaupungin kristittyjä. Pyhä Marcellinus nukkui kuolonuneen vuoden 374 tienoilla.

Pyhä Marcianus¹ eli 400-luvulla. Hän syntyi Ranskan Bourgesissa köyhään perheeseen. Kun visigootit alkoivat valloittaa Marcianuksen synnyinalueita, nuori mies pakeni kotiseudultaan. Marcianus meni maallikkoveljeksi Auxerressa sijaitsevaan luostariin, jonka oli perustanut pyhä Germanus Auxerrelainen (31.7.).

Luostarin johtajana toimi tuohon aikaan Mamertinus. Hän päätti koetella nuorta Marcianusta ja antoi tälle mahdollisimman halpa-arvoisen kuuliaisuustehtävän. Marcianuksen piti paimentaa luostarin Mérillen maantilalla laiduntavia lehmiä ja lampaita. Marcianus otti tehtävän iloiten vastaan.

Marcianus toimi loppuelämänsä luostarin karjan paimenena. Jumala antoi kilvoittelijalle armolahjan, joka mahdollisti hänelle ihmeellisen suhteen eläinkuntaan. Hänen paimentamansa kotieläimet menestyivät ja lisääntyivät erityisen hyvin. Linnut tulivat syömään ruokaa hänen kädestään. Marcianuksen käskystä myös sudet ja karhut pakenivat, eivätkä hyökänneet karjan kimppuun.

Kerran takaa-ajettu villikarju hakeutui Marcianuksen luo, jotta pyhä mies suojelisi sitä metsästäjiä vastaan. Hän pitikin pelokkaan villisian suojissaan, kunnes metsämiehet olivat menneet, ja sen jälkeen vapautti eläimen. Pyhän Marcianuksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä, mutta kuolema sijoittuu vuosien 470–488 väliselle ajalle. Marcianuksen kuoleman jälkeen luostari nimettiin uudelleen hänen mukaansa.

Pyhä Anastasios II eli 500- ja 600-lukujen taitteessa. Anastasios oli munkki ja toimi ilmeisesti Siinain luostarin igumenina. Antiokian patriarkka Anastasios I:n kuoltua vuonna 599 Anastasios II valittiin hänen seuraajakseen piispanistuimelle. Patriarkkana Anastasios II ohjasi hengellistä laumaansa hyvän paimenen vakaalla otteella. Hän kirjoitti myös useita tekstejä juutalaisia vastaan. Taustalla oli ajan poliittiset jännitteet. Juutalaiset olivat kapinoineet Syyrian alueella, mikä myös kostettiin heille verisesti. Bysantin ja Persian välisissä taisteluissa juutalaiset olivat asettumassa persialaisten puolelle, mikä johti hieman myöhemmin bysanttilaisen Jerusalemin hävittämiseen.

Vuonna 609 keisari Fokas (602–610) teki kohtalokkaan virheen yrittämällä pakottaa kaikki Antiokian juutalaiset ottamaan kristillisen kasteen. Jo aiemminkin keisarin suorittamat juutalaisten ja monofysiittien vainot olivat nostattaneet vastarintaa. Nyt Fokaksen teoista seurasi suoranainen juutalaisten kansannousu. Kapinalliset ottivat vangikseen Anastasioksen, joka oli ollut patriarkkana kymmenen vuoden ajan. He murhasivat pyhän Anastasioksen raa’asti. Kapinalliset sitoivat hänen silvotun ruumiinsa köyteen ja vetivät sitä pitkin Antiokian katuja. Tämän jälkeen he viskasivat pyhän Anastasioksen ruumiin liekkeihin. Pyhä patriarkka luettiin marttyyriksi, koska hänen kuoli edustamansa kristinuskon takia – olkoonkin että hänen kohtaamansa vihan taustalla oli kristillisen keisarin epäkristillinen politiikka.

Pyhä Teotimos eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Dacia Ponticasta Skyytiasta. Teotimos oli sukujuuriltaan osittain roomalainen. Hän sai lisänimekseen “Filosofi”, sillä hänellä oli laaja maallisen kirjallisuuden tuntemus. Hän oli opiskellut erityisesti kreikkalaista filosofiaa ja retoriikkaa. Kun Teotimos kääntyi kristityksi, hän aloitti erittäin ankaran kilvoitteluelämän. Myöhemmin hänestä tuli pyhien Johannes Cassianuksen ja Germanuksen (29.2.) ensimmäinen opettaja. Näiden kahden pyhän miehen lisäksi Teotimos oli myös pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) ystävä. Krysostomos lähetti hänen luokseen munkkeja, jotta nämä tekisivät lähetystyötä hunnien parisa.

Tomiksen piispa Germanuksen kuoltua Teotimos valittiin kaupungin piispanistuimelle. Tämä tapahtui keisari Teodosioksen hallintokaudella (378–385). Piispana ollessaan Teotimos rakennutti kauniita kirkkoja. Hän järjesti myös luostarielämän Skyytiassa. Tämän jälkeen piispa Teotimos matkasi muutamien evankeliumin valoa levittävien lähetystyöntekijöiden kanssa Tonavan yli hunnien alueille.

Pakanalliset hunnit, jotka olivat vaellelleet Teotimoksenkin hiippakunnan alueella, hyökkäsivät aika ajoin kristittyjen kimppuun. Kohdattuaan Teotimoksen hunnit kuitenkin lopettivat ryöstöretkensä. He alkoivat kutsua Teotimosta nimellä “roomalaisten jumala” nähdessään tämän tekemät ihmeteot.

Tämän jälkeen Teotimos matkusti Konstantinopoliin ja osallistui siellä vuonna 403 kokoontuneeseen kirkolliskokoukseen. Kokouksen tarkoitus oli tuomita aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) kirjoitukset. Teotimos ei suostunut suoralta kädeltä tuomitsemaan harhaoppiseksi Origeneen koko tuotantoa, joka oli erittäin laaja ja syvällinen. Pyhä Teotimos nukkui kuolonuneen vuoden 410 tienoilla.

Pyhä Hieronymus (15.6.) mainitsee Teotimoksen kirjoituksissaan. Hän kuvailee Teotimosta hyväksi paimeneksi, viisaaksi teologiksi ja lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Hieronymus toteaa Teotimoksen kirjoittaneen lyhyitä teoksia dialogimuotoihin. Kirjoituksissaan Teotimos osoittaa syvällisen teologisen tiedon lisäksi myös retoriikan ja filosofian tuntemusta. Teotimos kirjoitti muun muassa sydämen ja mielen roolista rukouksessa. Luultavasti tämän vuoksi häntä pidetään romanialaisen Filokalian isänä.

Viktor, Akindynos , Zotikos, Zenon ja Severianos kärsivät marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana (284–305) seuraten pyhän suurmarttyyri Georgioksen esimerkkiä. Nähdessään, että pyhä Georgios säilyi vahingoittumattomana, vaikka hänet oli sidottu kidutuspyörään, he kaikki viisi julistivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Heidät teloitettiin heti, ja näin he saivat marttyyrien kruunut. (Näillä marttyyreilla on joissain kalentereissa oma muistopäivänsä 18.4. )

Kristoforos, Theonas, Caesarius ja Antoninos olivat keisarin henkivartijoita. Kun he näkivät, että pyhä Georgios herätti keisarin vaatimuksesta rukouksellaan henkiin jo kauan kuolleena olleen henkilön, he heittivät keisarin ja paikalle kokoontuneen kansanjoukon edessä maahan sotilasvyönsä ja aseensa ja julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Heidät vangittiin heti. Muutaman päivän kuluttua heidät vietiin Diocletianuksen eteen, joka määräsi heidät kidutettaviksi. Heitä raadeltiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Lopuksi heidät heitettiin tuleen, ja niin he saivat Kristukselta voitonseppeleet.