Kirkkokalenteri

Pyhä Mstislav oli Kiovan suuriruhtinas Vladimir Monomahin (1113–1125) poika. Hän hallitsi 12-vuotiaasta lähtien Novgorodia. Isänsä kuoleman jälkeen hänestä tuli Kiovan suuriruhtinas. Hän oli tunnettu hyvyydestään, rauhaa rakastavasta luonteestaan ja kirkkojen rakentamisinnostaan. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1132 ja hänet haudattiin Pyhän Teodoros Alokkaan kirkkoon, jonka hän oli rakennuttanut taivaallisen suojelijansa muistolle. Häntä on kunnioitettu pyhänä slaavilaisissa maissa 1200–1300-lukujen vaihteesta lähtien, mistä todistavat hänen elämäkertansa vanhoissa bulgarialaisissa ja serbialaisissa lähteissä.

Pyhä Efraim Suuri oli Georgian kirkon johtavia hahmoja 800-luvulla. Hän pääsi jo nuorena kuuluisan munkin Grigol Khandztalaisen oppilaaksi. Kun Grigol toi luostariin ja erään toisen nuorukaisen, munkit vastustivat nuorten poikien tuloa veljestöön. Grigol sanoi tietävänsä, että poikien tuleminen luostariin on Jumalan tahto ja että näistä nuorukaisista tulisi Efraim Syyrialaisen ja Arsenios Suuren hengellisiä perillisiä.

Nämä sanat kävivät toteen vuosien kuluttua. Pyhästä Efraimista tuli Atsqurin piispa ja toisesta nuorukaisesta Georgian kirkon ylin johtaja, katolikos Arsen. Pyhä Efraim johti hiippakuntaansa peräti 40 vuoden ajan. Jumala antoi hänelle profetoimisen, parantamisen ja ihmeidentekemisen lahjat.

Pyhä Efraim Atsqurilainen oli vaikuttamassa Georgian kirkon hallinnolliseen itsenäistymiseen 800-luvulla. Se oli ensin ollut vuosisatoja Armenian kirkon alaisuudessa ja 600-luvulla siirtynyt Bysantin kirkon yhteyteen. Itsenäisyyden keskeisenä merkkinä ja seurauksena oli se, että Georgian ortodoksinen kirkko saattoi ryhtyä pyhittämään itse oman mirhaöljynsä, jolla kastettavat voidellaan kirkon jäseniksi. Korkean iän saavutettuaan pyhä Efraim Atsqurilainen nukkui pois rauhassa. Hänen reliikkinsä ovat nykyaikoihin saakka toimineet parantumisen lähteenä.

Pyhä Hunna¹ eli 600-luvulla. Hän oli kotoisin Alsacesta Koillis-Ranskasta. Hunnan perhe kuului ylhäisöön, ja Hunna meni naimisiin aatelisen Huno Hunnaweyerilaisen kanssa. Hunna ja hänen aviomiehensä asuivat kylässä, joka sijaitsi Strasbourgin hiippakunnassa. Hunna synnytti miehelleen ainakin yhden pojan, joka sai nimensä hänet kastaneelta pyhältä piispa Deodatukselta (Dié). Aikuiseksi vartuttuaan poika meni luostariin, jonka Deodatus oli perustanut.

Oltuaan naimissa useita vuosia Hunna jäi leskeksi. Hän avusti naapureitaan ja köyhiä kaikin tavoin. Hän jopa pesi heidän pyykkejään, minkä vuoksi Hunnaa alettiin kutsua lempinimellä “pyhä pyykinpesijätär”. Pyhä Hunna nukkui kuolonuneen vuonna 679. Hänen hyvien tekojensa ja pyhittyneen olemuksensa takia häntä alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Pyhä Crescens oli kristitty Lyykian Myrrassa ja eli todennäköisesti 200-luvulla. Hän oli huomattavaa sukua ja jo iäkäs. Hän oli pahoillaan nähdessään ihmisten palvelevan epäjumalia ja uhraavan elottomille patsaille. Niinpä hän kerran astui pakanoiden keskelle ja kehotti heitä luopumaan eksytyksestään ja kääntymään kristittyjen tunteman todellisen Jumalan, maailman ja kaiken elämän Luojan, puoleen. Seurauksena oli, että hänet pidätettiin ja vietiin käskynhaltijan luo. Kun tämä tiedusteli hänen nimeään, hän vastasi vain, että hän on kristitty. Käskynhaltija ei saanut häntä millään pelotuksilla osoittamaan vähäisintäkään kunnioitusta epäjumalia kohtaan, vaan hän tunnusti todellisen Jumalan kaikkien edessä. Näin hän todisti todeksi omat sanansa, että kaikissa olosuhteissa on mahdollista pitää ruumis sielun hallinnassa.

Kun Crescens ei suostunut kieltämään uskoaan, hänet ripustettiin puuhun ja hänen kehoaan ruoskittiin ja revittiin. Jatkuvasti hän toisteli kasvot ilosta loistaen: “Herra Jeesus Kristus, tule minun avukseni!” Sitten hänet heitettiin tuleen, mutta hiuskarvakaan ei palanut hänen päästään. Kun hänen kylkiään kärvennettiin soihduilla, hän pyyteli Herralta, että uskottomat oppisivat tuntemaan Hänet. Yhtäkkiä soihdut putosivat kiduttajien käsistä, sillä he näkivät neljän enkelin keskustelevan marttyyrin kanssa. He huusivat: “Suuri on kristittyjen Jumala!” Peläten, että muutkin oikeudenpalvelijat ja sotilaat alkavat uskoa Kristukseen, maaherra määräsi uudet uskovat heti mestattaviksi. Crescens itse vietiin takaisin vankilaan.

Seuraavana päivänä Crescensin kidutuksia jatkettiin. Lopulta hän Jumalaa kiittäen antoi sielunsa Herransa käsiin tulikuumassa uunissa ja sai siten Häneltä marttyyrikruunun. Myrrassa oli aikoinaan pyhälle Crescensille ja muutamille muille keisari Deciuksen vainoissa noin vuonna 250 surmansa saaneille marttyyreille omistettu kirkko.

Pyhät Sukias, Lukianos, Polyeuktos, Kodratos, Antiokhos, Iksoron, Memmas, Fokas, Sergios, Dometios, Adrian, Zosimas, Viktor, Thalkissos, Jordan, Anastasios, Teodoros, Jaakob ja Teodosios syntyivät armenialaisiin ylimysperheisiin ensimmäisellä vuosisadalla. Ylhäisen syntyperänsä vuoksi he kaikki päätyivät Armenian kuninkaallisen perheen palvelukseen. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella Armenia ulottui Kaspianmereltä Kappadokiaan. Sitä hallitsi kuningas Artašes, jonka puolisona oli kuningatar Satenik.¹ Sukias ja hänen kumppaninsa sekä muu hoviväki asuivat palatsissa kuninkaallisen parin kanssa.

Kun pyhän apostoli Taddeuksen (24.8.) oppilas pyhä Voskeank saapui Armenian Artašatin alueelle, pyhä Sukias ja hänen kumppaninsa ottivat innokkaasti vastaan pelastavaisen ilosanoman Kristuksesta. Voskeank kastoi heidät, ja niin heistä tuli kristittyjä. Kuningatar Satenikin kuultua osan ylhäisöstään kääntyneen joukolla kristityiksi hän kielsi heti kristilliseltä lähetyssaarnaajalta pääsyn palatsiin. Voskeank pakeni ja hänen uudet oppilaansa seurasivat häntä.

Karkurit jäivät kuitenkin pian kiinni. Heidät vanginneet hovimiehet yrittivät turhaan saada heitä palaamaan palatsiin. Sukias ja hänen kumppaninsa ilmoittivat, että tahtoivat seurauksista huolimatta pysyä yhdessä hengellisen isänsä kanssa. Pyhä Voskeank tapettiin, ja niin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut koskea ylhäisiin Sukiakseen ja hänen kumppaneihinsa. Niinpä Sukias seuralaiseneen pakeni Zrabashin vuorelle. Vuori sai myöhemmin pyhän Sukiaksen mukaan uuden nimen, Sukavet.

Sukias ja hänen kumppaninsa elivät vuorella neljäkymmentäneljä vuotta. Tuona rauhaisana aikana he viettivät enkelimäistä elämää, jota rytmitti jatkuva rukous. Askeettien ruokavalio koostui maassa luonnostaan kasvavista yrteistä, hedelmistä ja vihanneksista. Ihmeellisellä tavalla Jumala myös puetti pyhät kilvoittelijansa paksuun karvaan, joka kasvoi heidän ruumiinsa suojaksi.

Kuningas Artašes kuoli vuoden 130 tienoilla. Kuninkaan uusi seuraaja sai pian kuulla, että jotkut hänen alamaistaan olivat muutama vuosikymmen aiemmin jättäneet kaiken elääkseen kristillistä elämää. Niinpä uusi kuningas lähetti armeijajoukon etsimään Sukiasta ja hänen kumppaneitaan.

Kuninkaallisen armeijan löydettyä karvan peittämät kristityt he eivät ensin tajunneet näiden olevan lainkaan ihmisiä. Toivuttuaan hämmennyksestä armeijan johtaja alkoi kysellä Sukiaalta, miksi kumppanukset elelivät vuorilla. Sukias vastasi, että hän ja hänen ystävänsä olivat paenneet maailmallista elämää. “Me halusimme elää Jumalalle omistettua elämää rauhallisessa paikassa ja luottaa Hänen huolenpitoonsa kaikissa asioissa”, Sukias sanoi.

Päällikkö lupasi Sukiaalle ja tämän kilvoitteluveljille ylellistä elämää, jos he palaisivat takaisin palatsiin. Tähän Sukias ja hänen kumppaninsa vastasivat: “Olemme Jumalan palvelijoita ja palkkiomme aika lähestyy. Emme mitenkään voi hylätä tätä elämäntapaa ja vieraantua Herrasta.”

Armeijan päällikön kuullessa kristittyjen vastauksen hän kysyi ihmeissään: “Oletteko vaihtaneet vapautenne ja ylhäisen syntyperänne ristiinnaulittua palvovien orjien uskoon?” Sukias ja kumppanukset vastasivat yhteen ääneen, että Kristus oli todella Jumala. “Jos sinä tuntisit Hänet, tekisit samoin kuin me, sillä Hän antaa iankaikkisen elämän”, urheat kristityt sanoivat päällikölle. Tämän jälkeen Sukiasta ja hänen kumppaneitaan alettiin kiduttaa. Koska yksikään heistä ei luopunut uskostaan Kristukseen, armeijan päällikkö käski mestata heidät.

Jaakob ja Teodosios onnistuivat kuitenkin pakenemaan mestaajia. He hautasivat marttyyrikuoleman kärsineiden kumppaneidensa ruumiit ja jäivät kilvoittelemaan paikalle. Monet kristityt saapuivat kunnioittamaan pyhien marttyyrien reliikkejä, ja osa heistä jäi kilvoittelemaan Jaakobin ja Teodosioksen kanssa. Niinpä paikalle syntyi hiljalleen suuri askeettien yhteisö. 200-luvun lopussa Armenian valontuoja pyhä Grigor Valontuoja (Gregorios, 30.9.) rakennutti paikalle kirkon ja luostarin. Pyhien marttyyrien hautapaikalle puhkesi myös parantava lähde.

Georgian ortodoksinen kirkko on ominut saman tradition ja kunnioittaa pyhää marttyyri Sukiaa ja hänen 16 kilvoittelijatoveriaan “georgialaisina ylhäisömiehinä”, jotka palvelivat ensimmäisellä vuosisadalla Kaukasuksen Albanian² ruhtinaskunnan hallitsijan hovissa. Georgialaisen version mukaan Sukian joukko päätti kääntyä kristityiksi Armeniassa, minkä jälkeen he vaelsivat etelään ja ottivat kasteen Eufratjoessa. Nähtyään Kristuksen ilmestyvän läheisen kukkulan laella he pystyttivät sinne ristin ja jäivät kilvoittelemaan kastepaikalleen. Myöhemmin Armenian kuninkaan lähetit surmasivat viisi heistä samalla paikalla. Sittemmin loput heistä siirtyivät kilvoittelemaan Sukavetin (Sukaket) vuorelle Bagdevandin kylän lähistölle. Kun Albanian kuninkaan lähetti löysi pyhän Sukian, tämä muistutti villi-ihmistä. Heidät poltettiin kuoliaaksi.

Pyhä Pausolypios eli keisari Hadrianuksen aikana (117–138). Tuolloin kristittyjä vainottiin ja evankeliumin opettaminen oli kiellettyä. Pausolypios pidätettiin, koska hän pyrki julkisesti levittämään kristillistä uskoa. Hänet vietiin Traakian prefekti Priscuksen eteen. Koska Pausolypios ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen, hänelle annettiin kuolemantuomio.

Prefekti Priscus käski ensin ruoskia Pausolypioksen, minkä jälkeen häntä lähdettiin viemään mestauspaikalle. Matkalla Pausolypioksen siteet löystyivät ja hänen onnistui paeta. Pausolypios löysi erakkoyhteisön ja siellä hän omisti elämänsä rukoukselle. Jonkin ajan kuluttua pyhä Pausolypios nukkui rauhassa kuolonuneen.

Joissain lähteissä mainitaan Pausolypioksen yhteydessä Teodoros-niminen pappi, joka kärsi marttyyrikuoleman samoihin aikoihin. Hänet mestattiin miekalla. Heidän muistopäiväänsä on vietetty myös 8.4.

Pyhät apostolit Aristarkhos, Pudens ja Trofimos kuuluvat Vapahtajan seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. He elivät ensimmäisellä vuosisadalla. Pudensin kastajana oli ilmeisesti itse apostoli Pietari (29.6.). Heistä kaikista tuli apostoli Paavalin (29.6.) oppilaita.

Pyhä Aristarkhos oli juutalainen ja kotoisin Tessalonikasta. Hän oli jo iäkäs päästessään Kristuksen apostolien joukkoon. Apostoli Paavali piti häntä suuressa arvossa. Kirjeessään kolossalaisille Paavali nimitti Aristarkhosta vankitoverikseen (4:10). Aristarkhos oli Paavalin mukana, kun tämä matkusti Efesoon, Makedoniaan, Kreikkaan, Juudeaan ja Roomaan.

Ollessaan Efesossa Paavali, Aristarkhos ja heidän seuralaisensa joutuivat paikallisten pakanoiden hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjät olivat käsityöläisiä ja metalliseppiä Artemiksen temppelistä. Epäjumalien palvonnasta hyötyneet kultasepät pelkäsivät menettävänsä tulonsa kristillisen evankeliumin leviämisen takia. Niinpä käsityöläiset raahasivat Aristarkhoksen kaupungin teatteriin, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Sinne oli kokoontunut ihmisiä, jotka eivät edes tienneet mikä oli kokoontumisen syy. Aristarkhokselle olisi saattanut käydä huonosti, ellei Efeson kaupunginsihteeri olisi saanut väkijoukkoa rauhoittumaan ja hajaantumaan. Tästä hyökkäyksestä kerrotaan Apostolien teoissa (19:23–40).

Tämän jälkeen Aristarkhos auttoi Paavalia keräämään varoja Palestiinan kristityille. Aristarkhos myös seurasi Paavalia Roomaan, jossa Paavali vangittiin ensimmäisen kerran (60–62). Myöhemmin Aristarkhos vihittiin Syyriassa sijaitsevan Apamean piispaksi. Häntä kutsuttiin toiseksi Johannes Kastajaksi, sillä Edelläkävijän tavoin hänkin pukeutui jouhipaitaan ja eli erittäin askeettisesti. Pyhä apostoli Aristarkhos sai marttyyrien kruunun keisari Neron (37–68) vainoissa.

Pyhä Pudens oli Rooman kansalainen ja senaattori. Hän oli vielä nuori mies liittyessään Kristuksen seuraajiin. Apostoli Paavali mainitsee Pudensin toisessa kirjeessään Timoteukselle (4:21). Paavali tervehtii Timoteusta Pudensin puolesta ja kirjoittaa: “Sinulle lähettävät terveisiä Eubulos, Pudens, Linos, Claudia ja kaikki veljet.”

Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kirjoittaa näistä neljästä apostolin nimeämästä tervehdyksen lähettäjästä. Kultasuinen kirkkoisä huomauttaa, ettei Paavali mainitse muita veljiä nimeltä. “Huomaatko, että nimeltä mainitut olivat kaikista palavimpia?”¹ Aristarkhoksen tavoin myös pyhä apostoli Pudens kärsi marttyyrikuoleman keisari Neron vainoissa. Hänet surmattiin mestaamalla.

Pyhästä Trofimoksesta tiedetään, että hän oli kreikkalainen ja kotoisin Efesoksesta. Hänkin matkasi apostoli Paavalin kanssa. Efeson mellakoiden jälkeen Trofimos seurasi Paavalia Eurooppaan ja jälkeenpäin odotteli Paavalia Troaksessa. Trofimos kuului niiden kahdeksan ystävän joukkoon, jotka kulkivat Paavalin kanssa tämän kolmannella lähetysmatkalla Kreikasta Jerusalemiin.

Jerusalemissa Paavalia syytettiin valheellisesti, että hän olisi tuonut kreikkalaisen Trofimoksen mukanaan juutalaiseen temppeliin ja antanut hänen astua sisemmälle sisäpihalle, jonne pääsy oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty kaikilta ei-juutalaisilta. Raivostuneet juutalaiset alkoivat kapinoida ja ottivat Paavalin kiinni. He aikoivat tappaa Paavalin, mutta paikalle saapuneet roomalaissotilaat estivät juutalaisten aikeet. Sotilaat pidättivät Paavalin ja veivät hänet oman tuomioistuimensa eteen (Ap. t. 21:27–36).

Matkatessaan myöhemmin kohti Roomaa apostoli Paavali mainitsee Trofimoksen toisessa kirjeessään Timoteukselle. Epistolassa Paavali toteaa jättäneensä sairastuneen Trofimoksen Miletokseen (4:20). Kahden muun tänään muisteltavan apostolin tavoin myös pyhä apostoli Trofimos mestattiin keisari Neron vainojen aikaan. Näiden kolmen apostolien muistopäivä on alun perin 14. huhtikuuta, mutta slaavilaisessa kalenterissa se on siirretty huhtikuun 15. päiväksi, mikä on vakiintunut käytännöksi Suomessakin.