Kirkkokalenteri

Pyhä Anastasios syntyi Kyproksella 600-luvun alkupuolella. Hän sai hyvän filosofisen koulutuksen ja vietti jonkin aikaa luostarielämää kotisaarellaan. Sieltä hän siirtyi Lähi-idän kuuluisimpaan luostarikeskukseen Siinaille päästäkseen siellä hiljaisuudessa ja rukouksessa juomaan todellisen viisauden lähteistä. Hän kertoi omasta elämästään seuraavan tapauksen, vaikka yrittikin esittää sen ikään kuin jollekin toiselle tapahtuneena. Hän oli kerran nähnyt arabien kohtelevan julmasti kristittyä sotavankia ja tahtoi auttaa kristiveljeään. Koska hänellä ei ollut rahaa ostaa tätä vapaaksi, hän vain yksinkertaisesti riisui tämän rautakahleista ja pukeutui itse kahleisiin hänen sijaansa. Kahden päivän kuluttua kristityt, joiden sydäntä Jumala oli koskettanut, lunastivat hänet vapaaksi 200 kultarahalla. Kristus palkitsi Anastasioksen suuren uhrautuvaisuuden lähimmäisensä hyväksi antamalla hänen sieluunsa ja ruumiiseensa poikkeuksellisen armovoiman. Anastasios pyysi Herraa jo hillitsemään armonsa virtoja, jotka huumasivat hänet ihanuudellaan.

Erämaan näköalapaikalta Anastasios havaitsi, että monofysiittien toiminta kaikkialla Lähi-idässä saattoi kirkon vaaraan. Hän osallistui monofysitismin vastaiseen taisteluun sekä kirjoituksillaan että lähetysmatkoillaan Egyptiin ja Syyriaan. Matkoillaan hän järjesti julkisia väittelytilaisuuksia, joissa hän taitavasti osoitti harhaoppisten opit vääriksi. Hän antoi heille luettavaksi pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen tekstejä ja muiden samojen isien kirjoituksia, joihin vastapuolen edustajat itsekin vetosivat. Hän kirjoitti selityksiä Raamatun kirjoihin ja teologisia tutkielmia, joissa hän vastasi aikalaistensa kysymyksiin sillä auktoriteetilla, jonka Pyhän Hengen armo hänelle antoi. Hän myös kirjoitti muistiin hyödyllisiä kertomuksia isistä, jotka olivat eläneet Siinain erämaassa.

Eräässä kirjoitelmassaan Anastasios kertoo munkista, joka oli viettänyt koko elämänsä välinpitämättömästi. Kun munkki sairastui ja lähestyi kuolemaa, hän ei osoittanut minkäänlaista pelkoa, niin että toiset isä hämmästyivät. Päinvastoin hän oli iloinen ja luottavainen. Heidän ihmetellessään munkki kertoi heille, että sillä hetkellä jolloin enkelit olivat näyttäneet hänelle pergamenttipalan, johon oli kirjoitettu kaikki hänen syntinsä, hän oli vastannut heille: “Todellakin, olen syyllistynyt kaikkeen tuohon, mutta en ole koskaan tuominnut ketään tai muistellut kokemiani vääryyksiä. Olen aina pitänyt mielessäni Herran sanat: ‘Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.’” Silloin hän oli nähnyt, kuinka pergamentti oli revitty kappaleiksi, ja niin hän saattoi valmistautua astumaan Kristuksen eteen ilolla, jota mikään ei varjostanut.

Eräänä päivänä nähdessään pyhän Johannes Siinailaisen laskeutuvan alas Siinain vuoren huipulta pyhittäjä Anastasios lausui, että tästä tulee vielä Siinain luostarin igumeni. Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen 700-luvun alussa pyhittäjä Anastasios nukkui pois rauhassa.

Pyhä Beuno¹ syntyi kuudennella vuosisadalla. Hän oli ylhäistä sukua ja kotoisin Clwydistä. Beunon isä oli nimeltään Beugi (Hywgi) ja hänen isoisänsä oli Walesin kuninkaallisia. Beuno oli myös pyhän neitsytmarttyyri Winefride Treffynnonlaisen (3.11) eno.

Beunon vanhemmat olivat kauan toivoneet poikalasta mutta turhaan. Vanhempien jo luovuttua toivosta enkeli ilmestyi heille ja ilmoitti pojan syntymästä. Vartuttuaan nuorukaiseksi Beuno lähti opiskelemaan Herefordshireen. Opintojen päätyttyä hän jätti vanhempiensa kodin mennäkseen luostariin. Kilvoiteltuaan luostarissa jonkin aikaa Beuno lähti sieltä ja perusti oman luostariyhteisön Caernarvonshiressa sijaitsevaan Clynnogiin. Veljestönsä lisäksi Beuno toimi myös sisarentyttärensä Winefriden hengellisenä ohjaajana.

Beunon elämän suuri käänne liittyi alueen valtaapitävien välienselvittelyyn. Pohjois-Walesin hallitsija Cadvan voitti taistelussa Northumberlandian hallitsija Ethelredin, joka oli vuoden 607 tienoilla surmauttanut verilöylyssä Bangorin munkit. Pyhä Beuno lahjoitti Cadvanille kultaisen valtikan. Kiitokseksi tästä Cadvan lupasi Beunolle maa-alueen luostarin rakentamista varten.

Hallitsijan lahjoittama maatila sijaitsi lähellä ”Beunon lähteenä” (Fynnon Beuno) tunnettua paikkaa Llanwundassa. Kun Beuno oli jo laskemassa luostarinsa perustusta, hänen luokseen saapui nainen käsivarsillaan pienokainen. Nainen ilmoitti, että maa-alue oli lapsen isänperintö. Beuno huolestui kuulemastaan. Hän otti naisen mukaansa ja meni hallitsija Cadvanin luo.

Beuno ilmoitti Cadvanille, ettei hän voinut pyhittää Jumalalle toisten perintömaata. Cadvan ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, ja Beuno päätti jo luopua hankkeesta. Hallitsija Cadvanin serkku Gwyddeiant ratkaisi tilanteen lupaamalla Beunon luostaria varten oman perintömaansa, joka sijaitsi Clynnog Fawrissa. Beuno rakensi paikalle kirkon vuoden 616 tienoilla. Hallitsija Cadvan kuoli samoihin aikoihin. Hänen seuraajansa hallitsijanistuimelle oli hänen poikansa Cadwallon. Uusi hallitsija kohteli Beunoa ja tämän luostaria isäänsäkin avokätisemmin.

Pyhä Beuno teki useita ihmeitä. Kerran hänen luokseen tuli mies, joka oli menettänyt onnettomuudessa kulmakarvansa. Beuno kosketti miehen kulmia sauvansa rautaisella päällä ja ne paranivat. Kiitokseksi parantunut mies rakennutti kirkon neljän mailin päähän Clynnogista. Kirkon nimi on vielä nykyäänkin Llanael Hayarn, mikä merkitsee rautaisen kulmakarvan kirkkoa.

Myöhemmin Beuno tai hänen oppilaansa perustivat useita muitakin luostareita Itä-Walesiin ja Clwydiin. Beuno tuli myös tunnetuksi ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen esirukoustensa kautta. Kuuluisimpia ovat kolme tapausta, joissa pyhän Beunon rukoukset herättivät ihmisen kuolleista. Tämän lisäksi Beunon mainetta lisäsivät hänen puheenlahjansa, jotka tekivät suuren vaikutuksen moniin Pohjois-Walesin asukkaisiin.

Pyhä Beuno nukkui kuolonuneen vuoden 630 tienoilla. Hänet haudattiin Clynnog Fawriin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin uuteen kirkkoon (Eglwys y Bedd), jossa niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Pyhän Beunon kunnioittaminen säilyi uskonpuhdistuksenkin yli. Englannin kuningatar Elisabeth I:n aikakaudelta on säilynyt dokumentteja, joissa valitetaan ihmisten tapaa uhrata lampaita ja vasikoita pyhän Beunon haudan luona. Vielä 1700-luvun lopulla sairaita lapsia kylvetettiin parantumisen toivossa pyhän Beunon kaivossa (Ffynnon Beuno), joka on säilynyt nykyaikoihin saakka. Pyhä Beuno nimetäänkin usein Pohjois-Walesin tärkeimmäksi paikallispyhäksi.

Pyhä Januarius (Gennaro) oli Italian Campanian alueella sijaitsevan Beneventumin piispana keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikaan. Hänen alaisuudessaan toimivat diakonit Proculus, Sosius ja Faustus. Samassa hiippakunnassa palveli myös Desiderius, joka oli vihitty lukijaksi. Acutius ja Eutychius kuuluivat pyhän Januariuksen hengelliseen laumaan maallikkojäseninä.

Piispana Januarius pyrki valaisemaan ihmisten sydämet evankeliumin valolla. Hän oli arvostettu hengellinen paimen, ja monet pakanatkin kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vainojen puhjetessa Januariuksen hengellisen lauman jäseniä vangittiin. Heidän joukossaan olivat diakonit Sosius ja Proculus sekä Acutius ja Eutychius. Kun piispa Januarius sai kuulla kaittaviensa kärsimyksistä, hän meni käymään heidän luonaan vankilassa. Tämä tuli kuitenkin viranomaisten tietoon, ja he pidättivät Januariuksen.

Januarius raahattiin tuomioistuimen eteen. Tuomarina oikeudenkäynnissä toimi Campagnan maaherra Timoteus.¹ Hän määräsi, että piispa tulisi heittää vankilaan. Kun diakoni Faustus ja lukija Desiderius kuulivat piispansa ahdingosta, he kiiruhtivat vankilaan hänen avukseen. He menivät virkamiesten luo ja alkoivat kysellä näiltä, miksi piispa oli pidätetty. Tämän vuoksi Timeoteus määräsi heidätkin vangittaviksi.

Myöhemmin pyhät marttyyrit tuotiin kidutettaviksi. Kun piispa Januarius työnnettiin tuliseen pätsiin, tapahtui ihme. Jumala suojeli häntä niin, että hän säilyi vahingoittumattomana liekkien keskellä. Nähdessään tämän maaherra Timoteus pelästyi. Hän arveli, että ihmiset saattaisivat ihmeen voimasta kääntyä kristityiksi, ja määräsi piispa Januariuksen ja hänen kumppaninsa mestattaviksi hetimiten.

Kuullessaan Januariuksen tuomiosta lähellä sijaitsevan Napolin² asukkaat kiiruhtivat paikalle ja yrittivät pelastaa piispan. Januarius kuitenkin esti kansanjoukon aikeet ja sanoi heille, että marttyyrikuolemansa kautta hänestä tulisi kaupungin suojeluspyhä. Ennen kuolemaansa pyhä Januarius rukoili vielä maaherra Timoteuksen puolesta, joka oli yllättäen menettänyt näkönsä. Kun hän päätti rukouksensa, maaherran näkö palautui. Ihmeestä huolimatta Timoteus ei peruuttanut marttyyrien kuolemantuomiota.

Pyhä Januarius ja hänen toverinsa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Tämä tapahtui vuoden 305 tienoilla. Napolilaisten lisäksi myös muiden lähikaupunkien kristittyjä tuli kunnioittamaan heidän kuolemaansa, ja kaikki veivät pyhien marttyyrien reliikkejä omiin kaupunkeihinsa. Pyhän diakoni Sosiuksen reliikit vietiin Misenoon, jossa hänen muistoaan vietetään 23. syyskuuta. Pozzuolin kaupunkilaiset ottivat haltuunsa diakoni Proculuksen sekä Acutiuksen ja Eutychiuksen reliikit. Diakoni Faustuksen sekä lukija Desideruksen pyhäinjäännökset jäivät Beneventumin kaupunkilaisille.

Pyhä Januarius täytti Napolin kaupungille antamansa lupauksen. Hänen reliikkinsä siirrettiin Napoliin, ja ne suojelivat kaupunkia muun muassa tulivuori Vesuviuksen purkauksen aikana niin, että laavavirrat pysähtyivät. Januariuksen reliikit, joita säilytetään Napolin katedraalissa, sisältävät hänen pääkallonsa lisäksi myös pullollisen jähmettynyttä verta. Aika ajoin tämä veri muuttuu nestemäiseksi ja alkaa kuohua aivan kuin se olisi tuoretta. Pyhän Januariuksen muistoa vietetään Napolissa 19. syyskuuta.

Muutamia vuosia myöhemmin kristittyjen vainojen päätyttyä ja kristinuskon saadessa rauhassa levittäytyä Rooman imperiumin alueelle Maximiana-niminen leski menetti ainoan poikansa. Surun murtama Maximiana itki lohduttomasti kirkossa, jonne hänen rakkaan poikansa ruumis oli siirretty hautauspalvelusta varten.

Kun Maximiana silmäili surullisena kirkkoa, hänen katseensa osui kirkkolippuun, jossa oli pyhää Januariusta esittävä luonnollisen kokoinen kuva. Jumalallisen armon ohjaamana Maximianan murheen murtama mieli siirtyi muistelemaan vanhurskasta profeetta Elisaa, joka oli herättänyt kuolleista sunemilaisen naisen pojan asettumalla tämän ylle (2. Kun. 4:32–36). Jumalallisen ajatuksen innoittamana Maximiana otti pyhän Januariuksen kuvan ja vei sen poikansa ruumiin luo. Hän asetti kirkkolipun kuolleen poikansa päälle niin, että kuvan kasvot olivat pojan kasvoja vasten ja muut ruumiin jäsenet pojan ruumiin jäseniä vasten.

Tämän jälkeen Maximiana rukoili Jumalaa. ”Armahda minua ja herätä minun poikani, kuten kerran herätit profeetta Elisan kautta sunemilaisnaisen pojan.” Jumala teki pyhän Januariuksen kuvan kautta ihmeen hurskaalle leskelle: tämän kuollut poika virkosi henkiin. Monet poikaa suremaan tulleet ihmiset näkivät ihmeen ja ylistivät Jumalaa ilosta suunniltaan.

Teodoros oli innokas 18-vuotias kristitty, joka oli kotoisin Pamfylian Pergestä. Keisari Antonius Piuksen aikana (138–161) Pergen maaherra Teodotos kokosi alueeltaan nuoria miehiä keisarin sotajoukkoihin. Kun värvärit tulivat Pergeen ja näkivät Teodoroksen, he kokeneilla silmillään havaitsivat heti, että tästä kehittyisi ihanteellinen sotilas, joka pystyisi pelastamaan muitakin taisteluissa. Kun Teodorosta lähdettiin viemään maaherran luo, hän ymmärsi, että oli koittanut hänen jo pitkään odottamansa tilaisuus saada todistaa Kristuksesta ja kiitti Herraa siitä. Maaherrakin oli iloinen nähdessään komean nuorukaisen ja käski lyödä häneen leiman, jolla sotilaiksi värvätyt merkittiin. Mutta Teodoros heittäytyi maahan ja huusi: “Minut on jo lapsesta lähtien sinetöity Kristus-kuninkaan sinetillä pyhässä kasteessa enkä tahdo ryhtyä keisari Antoniuksen sotilaaksi.” Maaherra hämmästyi ja käski hänen uhrata jumalille. Teodoros pilkkasi jumaluustaruja, jolloin suuttunut maaherra käski ruoskia häntä häränjänteillä.

Ruoskintaa oli tarkoitus jatkaa niin pitkään, että Teodoros antaisi periksi ja uhraisi. Mutta hän vain rukoili ja pyysi Kristukselta voimaa kestää loppuun asti. Silloin hänet pantiin tulikuuman rautaisen ritilän päälle, mutta maa järisi ritilän alla ja siitä kumpusi lähde, joka sammutti tulen. Ihme sai pakanapappi Dioskoroksen kääntymään kristityksi. Keisari käski tämän hypätä ensimmäisenä ristikolle, joka kuumennettiin uudelleen. Dioskoros hyppäsi sen päälle huutaen: “Teodoroksen Jumala, auta minua ja ota henkeni rauhassa!” Hän kuoli heti. Paikalla olleet kristityt hautasivat hänet lähistölle.

Teodoros itse vietiin takaisin vankilaan. Yöllä Pergen piispa Pegasos meni vankilaan rohkaisemaan marttyyria. Hän lankesi Teodoroksen jalkoihin ja suudellen niitä sanoi: “Kiitän Sinua, Herrani Jeesus Kristus, että vaikka olenkin arvoton paimentamaan laumaasi, Sinä valitsit yhden niistä lampaista, jonka olet minulle uskonut, että hänestä tulisi koko lauman esikuva ja edelläkävijä.”

Viiden päivän kuluttua Teodoros vietiin uudestaan Teodotoksen eteen. Tämä painosti häntä uhraamaan Zeukselle. Kerrotaan, että marttyyri vastasi: “Saanko kysyä Zeuksen patsaalta, tahtooko se, että uhraan sille?” “Kysy vain”, maaherra sanoi. Silloin patsaassa asuva demoni alkoi puhua: “Kolme vuotta on jo kulunut, kun olen yrittänyt johtaa tämän nuorukaisen haureuteen irrottaakseni hänet siten Kristuksen laumasta mutta turhaan. En tahdo häneltä uhria, sillä tiedän, että hän karkottaa minut täältä, niin kuin toiset marttyyrit ovat jo minut karkottaneet entisiltä asuinsijoiltani. En tiedä minne kätkeytyä, sillä koko maailma on alistumassa Ristiinnaulitun valtaan.” Tämän jälkeen demoni löi Zeuksen patsaan murskaksi.

Hämmentyneenä kaikesta tästä Teodotos kysyi Teodorokselta, missä on kristittyjen voima ja mitkä ovat Kristuksen salaisuudet. Teodoros näki kuitenkin, ettei hän ollut vilpitön, ja vastasi, ettei kristittyjen ollut sallittua antaa pyhää koirille. Loukkaantunut maaherra käski sitoa hänet villien muulien vetämien vankkureiden perään, jotka sitten lähtivät raahaamaan häntä autiomaahan. Sotilaat, jotka sitoivat häntä muulivankkureihin, olivat itsekin alkaneet uskoa Kristukseen ja pyysivät, että hän johtaisi heidät pelastukseen. Teodoros rukoili, että Jumala pelastaisi hänet, niin että hän voisi johdattaa uskoon myös muita. Silloin paikalla olleet näkivät, kuinka taivaasta laskeutui ikään kuin vaunu, joka irrotti Teodoroksen vankkureista ja palautti hänet tuomiopaikalle.

Kun Teodoros oli kolmannen kerran tuomittavana, hänet heitettiin palavaan uuniin yhdessä uskovien sotilaiden Sokrateksen ja Dionysioksen kanssa. Kuin kolme nuorukaista kasteen virvoittamina he seisoivat tulessa ja Teodoros lauloi ylistystä Jumalalle kehottaen seuralaisiaan yhtymään Halleluja-lauselmaan. Teodoros tahtoi kovasti, että hänen hurskas äitinsä Filippa olisi näkemässä hänen kilvoituksensa. Jumala toteutti hänen toiveensa. Aikansa tulessa laulettuaan nuorukaiset nukahtivat. Kun Teodoros heräsi, hän näki, että paikalle oli tullut hänen äitinsä, joka oli ollut kolme vuotta sotavankina. Hän lohdutti äitiään ja muistutti tälle, että kärsimykset ovat hänelle valmistautumista ikuiseen iloon. Äiti sai Jumalalta tiedon, että Teodoros ristiinnaulitaan ja hänen toverinsa tapetaan miekalla.

Maaherra hämmästyi kuullessaan aamulla, että Teodoros ja hänen toverinsa olivat säilyneet hengissä tulesta. Hän määräsi tämän ristiinnaulittavaksi ja hänen toverinsa miekalla surmattaviksi. Sotilaat vetivät Teodoroksen ulos polttouunista, mutta hänen toverinsa he tappoivat miekoillaan polttouunin sisälle.

Teodoros pyysi, että hänet ristiinnaulittaisiin pää alaspäin, koska hän piti liian suurena kunniana saada samanlainen kuolema kuin Herransa. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet saaneet sellaista käskyä ja ristiinnaulitsivat hänet tavalliseen tapaan. Viimeisiksi sanoikseen Teodoros huusi: “Nyt olen polkenut jalkoihini sinut, paholainen, enkä enää pelkää, koska olen kiinni elämänpuun oksissa!” Filippa rukoili poikansa ristin juurella, ja siihen hänet myös mestattiin miekalla.

Teodoros riippui ristillä kolme vuorokautta. Nähdessään, ettei hänen sielunsa lähtenyt ruumiista, hän huusi Kristuksen tavoin: “Abba Isä, ota minun henkeni.” Nämä sanat huulillaan hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Pergen kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Kreikkalaisessa kalenterissa pyhien Teodoroksen ja Filippan muistopäivää vietetään 19.4.

Pyhä Maximianus syntyi varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Myöhemmin hän muutti Roomasta Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään ja ankarasta elämästään. Hän rakasti suuresti pyhiä marttyyreja ja rakennutti muistomerkkejä heidän kunniakseen. Koska Maximianus oli myös älykäs ja oppinut, patriarkka Sisinios (426–427, ks. 11.10.) vihki hänet papiksi.

Sisinioksen kuoleman jälkeen Konstantinopolin patriarkan istuimelle nousi antiokialainen Nestorios (428–431). Kun uusi patriarkka toi julki harhaoppiset näkökantansa, Maximianus nousi vastustamaan häntä. Kun Nestorios oli lähetetty maanpakoon, keisari ja kansa valitsivat yksimielisesti hänen sijalleen patriarkaksi Maximianuksen. Hänen aikanaan pahennuksen aiheet ja harhaoppien aiheuttamat mellakat laantuivat, ja Kristuksen kirkossa vallitsi rauha. Paimennettuaan hyvin laumaansa kaksi vuotta ja viisi kuukautta (431–434) pyhä Maximianus antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun.

Pyhä Malrubius¹ syntyi vuoden 642 tienoilla kuninkaalliseen irlantilaissukuun. Vartuttuaan hän meni pyhän Comgallin (10.5.) perustamaan luostariin, joka sijaitsi Pohjois-Irlannin Bangorissa. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja myöhemmin papiksi. Täytettyään 29 vuotta Malrubius lähti Skotlantiin levittämään evankeliumia piktien keskuuteen. Aluksi hän asettui Ionan saarelle ja siirtyi myöhemmin mantereelle.

Saavuttuaan Skotlannin mannermaalle Malrubius rakennutti ensitöikseen kirkon ja luostarin Apurcrossaniin (Applecross) County Rossiin. Hän toimi luostarinsa johtajana ja tuli pian tunnetuksi hurskaudestaan ja askeettisesta elämästään. Applecrossista käsin Malrubius teki myös lähetystyötä laajalla alueella. Hänen levittämänsä evankeliumin ilosanoma ja tekemänsä ihmeet tekivät vaikutuksen kansaan, ja monet kääntyivät kristityiksi. Tämän vuoksi Malrubius tunnetaankin piktien apostolina.

Malrubius uurasti Jumalan sanan levittämiseksi yli 50 vuoden ajan. Kun hän oli 80-vuotias, hän kohtasi norjalaisia merirosvoja, joita hän yritti ohjata todellisen Jumalan palvelemiseen. Väkivaltaiset merirosvot eivät kuitenkaan halunneet kuullakaan Kristuksesta ja tappoivat pyhän Malrubiuksen. Tämä tapahtui vuonna 722.²

Myöhemmin pyhän Malrubiuksen kuolinpaikalle rakennettiin kirkko. Hänen mukaansa nimettiin myös useita paikallisia seurakuntia (Maree, Mulbury, Murry ja Summuruff). Tämän lisäksi Malrubiuksen itsensä rakennuttaman kirkon läheisyydessä Loch Mareen järvellä sijaitsevalla Eilean Mareen saarella on Malrubiuksen kaivona tunnettu lähde, josta virtaava vesi on parantanut erityisesti mielisairaudesta kärsiviä. Gaelin kieleen on myös jäänyt pyhän nimestä huudahdus Ma Ruibbe!, jota kuullaan vieläkin Harrisin seuduilla

Pyhä Aleksi Gneušev palveli koko elämänsä pappina Bortsurmanin kylässä nykyisen Nižni Novgordin alueella. Hän syntyi papinperheeseen vuonna 1762. Hän kävi pappisseminaarin ja meni naimisiin, minkä jälkeen hänet 22-vuotiaana vihittiin diakoniksi Bortsurmanin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kyläkirkkoon. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin kirkon papiksi.

Eräänä yönä isä Aleksia pyydettiin naapurikylään viemään ehtoollista kuolevalle. Hän harmistui, että häntä tultiin häiritsemään keskellä yötä, ajoi asiaa toimittamaan tulleen miehen pois ja kävi uudelleen nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua omatunto alkoi kuitenkin vaivata häntä ja hän lähti matkaan. Astuessaan taloon hän näki, että talonpoika oli jo kuollut ja että vainajan vieressä seisoi enkeli ehtoollismalja kädessään. Näystä hämmästyneenä Aleksi lankesi maahan polvilleen ja rukoili koko yön. Aamulla hän palasi kotiin muuttuneena miehenä.

Tuosta päivästä lähtien pyhä Aleksi omistautui Jumalan ja ihmisten palvelemiselle. Hän alkoi toimittaa liturgian joka päivä, jos se vain oli mahdollista, ja noudatti voimiensa mukaan luostarirukoussääntöä. Keskiyöllä hän nousi lukemaan puoliyöpalveluksen, 12 psalmia, päivän pyhän elämäkerran ja päivän tekstin kirkkoisien opetuspuhekokoelmasta. Aamulla olivat vuorossa aamurukoukset ja hetket sekä akatistos pyhittäjä Sergei Radonežilaiselle, suurmarttyyri Barbaralle tai pyhälle Mitrofan Voronežilaiselle. Päivällä hän luki neljä katismaa psalttarista ja illalla kanonin ja akatistoksen Vapahtajalle sekä kanonin suojelusenkelille ja iltarukoukset. Hän teki päivittäin jopa 1500 kumarrusta lausuen Jeesuksen rukousta. Jumalanpalveluksilta ja rukoussäännöltä vapaaksi jäävänä aikana hän otti vastaan ihmisiä ja auttoi salaa köyhiä. Hän opetti luokseen tulevia sellaisella nöyryydellä ja rakkaudella, että taivutti ihmisten sydämet väkisinkin puoleensa. Vain noituutta harjoittaviin hän suhtautui ankarasti eikä päästänyt heitä luokseen, jos he eivät ensin sanoutuneet irti pimeisiin voimiin liittyvistä puuhistaan. Myös noitien ja tietäjien apuun turvautuvia hän ojensi ankarasti.

Jumala palkitsi vanhurskaan Aleksin hyvän kilvoituksen suomalla hänelle parantamisen ja selvänäkemisen armolahjat. Hän sai osakseen myös monia jumalallisia ilmestyksiä. Kerran liturgian aikana hän kuuli paratiisillista laulua ja näki itsensä Herran, joka käski hänen kaitsea Kristuksen laumaa. Vanhurskas Aleksi kirjoitti muistiin kokemansa Vapahtajan, Jumalanäidin ja pyhien ilmestykset. Muutamista hän kertoi Arzamasin luostarin igumenia Marialle, jota hän kunnioitti.

Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa vanhurskas Aleksi siirtyi vanhuudenlepoon. Silti hän toimitti yhä liturgian entiseen tapaansa melkein joka päivä. Viimeiset vuodet hän asui talonsa yhteydessä olevassa pienessä keljassa. Jätettyään kaikki maalliset huolet hän antautui askeettiseen rukouskilvoitukseen. Hän piti jouhipaitaa, nukkui kovalla alustalla pelkän huovan päällä ja söi vain kerran päivässä eikä koskaan lihaa. Tieto hänestä esirukoilijana ja ihmeidentekijänä kantautui kauas. Kun pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luo tuli ihmisiä vanhurskaan Aleksin asuinseudulta, hän käännytti heidät takaisin sanoen, että heillä oli oma esirukoilijansa. “Hän rukouksineen on kuin palava kynttilä Jumalan valtaistuimen edessä. Vaikka tuo uurastaja ei ole tehnyt munkkilupauksia, hän ylittää monet munkit. Tähden tavoin hän loistaa kristinuskon taivaalla”, pyhittäjä Serafim sanoi.

Pyhä Aleksi Bortsurmanilainen teki paljon ihmeitä. Hän herätti rukouksellaan kuolleen pojan ja paransi kuusivuotiaan Tatjanan, joka ei ollut koskaan pystynyt kävelemään. Eräs kauppias, joka vapautui häntä piinanneista riivaajista pyhän Aleksin rukousten avulla, rakennutti Bortsurmanin kirkkoon harkkorautalattian.

Vuoden 1848 alussa pyhä Aleksi alkoi silminnähden heikentyä eikä enää kyennyt toimittamaan jumalanpalveluksia. Hänen pyynnöstään omaiset veivät hänet kirkkoon palveluksiin. Heikkenemisestään huolimatta hän piti suurena syntinä kieltäytyä auttamasta ihmisiä ja täytti viimeisillä voimillaan kaikkien pyynnöt. Kuolinpäivänään 21. huhtikuuta 1848 hän istui avoimen ikkunan ääressä siunaten kansaa, joka oli kauniina kevätpäivänä kokoontunut nähdäkseen hänet vielä kerran. Näin hän päätti maallisen vaelluksensa.

Pyhä Aleksi haudattiin Bortsurmanin kyläkirkon alttaripäätyyn. Ennen kuolemaansa hän oli vakuuttanut kaikille, ettei hän unohtaisi niitä, jotka tulisivat muistelemaan häntä. Lähikylien asukkaat kunnioittivat hänen hautaansa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä haudalla toimitettiin panihidoja ja monet sairaat paranivat vaivoistaan. Tapana oli myös ottaa haudalta hiekkaa ja nauttia se veden kanssa vaikean sairauden kohdatessa. Lokakuussa vuonna 1913 Bortsurmaniin saapui Nižni Novgorodin hengellisen konsistorin lähettämä komissio, jonka tehtävänä oli tutkia sekä suulliset että painetut kertomukset Aleksi Bortsurmanilaiseen liittyvistä ihmeistä. Ihmeet vahvistettiin tosiksi, mutta vallankumous esti kanonisoinnin. Neuvostoaikana viranomaiset yrittivät moneen kertaan hävittää haudan, mutta kansan kilvoittelijaa kohtaan osoittama kunnioitus ja paikalla tapahtuneet eittämättömät ihmeet estivät aikeet. Venäjän kirkko kanonisoi vanhurskaan Aleksi Bortsurmanilaisen vuonna 2000.