Kirkkokalenteri

Matej Pavlik, tuleva piispa Gorazd, syntyi 20.5.1879 roomalaiskatoliseen perheeseen ammoisen Suur-Määrin keisarikunnan alueella. Hän opiskeli katolisessa koulussa ja valmistui vuonna 1902 Olomoucin teologisesta tiedekunnasta ilmentäen jo tuolloin erityistä kiinnostusta idän kirkon historiaan ja ajatteluun. Hänet vihittiin roomalaiskatoliseksi papiksi vuonna 1906. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän omaksui voimakkaan sodanvastaisen elämänasenteen, mutta tuki silti tšekkiläistä kansallisuusaatetta ja kannatti maan vapautumista Itävalta-Unkarin herruudesta. Hän oli myös mukana katolisen kirkon uudistumista ajaneessa liikkeessä, joka vaati kansankielisiä jumalanpalveluksia, pappien naimattomuuden palauttamista vapaaehtoiseksi ja maallikkojen oikeuksien lisäämistä kirkossa.

Vatikaani suhtautui vaatimuksiin kielteisesti, ja liikkeen papisto päätti isä Matejin johdolla lähestyä Serbian ortodoksista patriarkaattia. Tästä sai alkunsa Tšekkoslovakian kansallinen ortodoksinen kirkko. Serbian patriarkka Dimitrije vihki Matejin piispaksi 25.9.1921. Tämä sai uudeksi nimekseen Gorazd pyhän Metodioksen oppilaan (muistopäivä 27.7.) mukaan. Piispa Gorazd oli ensimmäinen tšekkiläinen esipaimen yli tuhanteen vuoteen. Monipuolisesti sivistynyt esipaimen ilmensi ortodoksisen piispuuden ihannetta: palavaa uskoa ja uskon mukaista käytäntöä.

Pyhät esikuvansa mielessään pitäen piispa Gorazd pyrki kaikin voimin kasvattamaan ja ohjaamaan laumaansa hengellisesti. Hän vieraili pienissäkin seurakunnissa toimittamassa palveluksia ja opettamassa kansaa. Hän näki kirkon olevan lähetyksellinen yhteisö, jonka hengellinen kasvu tukahtuu, ellei se levitä evankeliumia ulospäin. Gorazdin johdolla perustettiin 11 seurakuntaa, joiden kirkot rakennettiin pääasiassa ortodoksien omin varoin. Gorazd käänsi jumalanpalvelustekstejä tšekiksi ja julkaisi rukouskirjan, katekismuksen ja hartauskirjoja. Lisäksi Gorazd oli ekumenian edelläkävijä, joka solmi hyviä suhteita niin idän kuin lännen kirkkoihin.

Pyhällä piispalla riitti myös vastustajia ja kadehtijoita. Osa uudistusliikkeessä mukana olleesta papistosta käänsi selkänsä havaittuaan ortodoksisuuden ”liian rasittavaksi”. Gorazdilla riitti myös runsaasti arvostelijoita, syyttelijöitä ja panettelijoita, joihin hän kuitenkin suhtautui kärsivällisesti.

Natsit miehittivät Tšekkoslovakian vuonna 1938. He asennoituivat alusta asti epäluuloisesti tähän tarmokkaaseen, kansallismieliseen ja rauhaa rakastavaan piispaan. Hänen kirkolliset yhteytensä Amerikkaan ja Englantiin olivat omiaan lisäämään epäilyksiä.

Asiat kärjistyivät sen jälkeen, kun ”Prahan teurastajana” tunnettu entinen Gestapon päällikkö, satojen tšekkien teloituksesta vastannut valtakunnanprotektori Reinhard Heydrich murhattiin attentaatissa Prahassa kesällä 1942. Surman takana olleet vapaustaistelijat piiloutuivat ortodoksiseen Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen kirkon kryptaan, jossa ortodoksit piilottelivat heitä henkensä uhalla. Kirkko piiritettiin, jolloin yksi seitsemästä vastarintamiehestä kuoli kranaatinsirpaleesta ja kuusi teki itsemurhan. Kirkon papeista kaksi pidätettiin, ja natsit suunnittelivat toimenpiteitä koko ortodoksista kirkkoa vastaan.

Silloin piispa Gorazd toimi jaloimmalla mahdollisella tavalla osoittaen olevansa todellinen Kristuksen opetuslapsi. Hän kirjoitti uusille valtaapitäville ilmoittaen ottavansa täyden vastuun kaikesta tapahtuneesta ja tarjoutuen uhraamaan oman elämänsä pelastaakseen pappinsa ja kirkkonsa. Hänet pidätettiin 25.6.1942. Gorazd joutui kolmen papin kanssa julmasti kidutettavaksi kahden kuukauden ajaksi, kunnes heidät lopulta ammuttiin 4. syyskuuta vuonna 1942. Näin hän sinetöi Tšekin ja Slovakian autonomisen kirkon perustuksen omalla verellään. Hänen uhrauksestaan huolimatta kirkko tuomittiin yhteisönä, sen toiminta tukahdutettiin ja papistoa lähetettiin keskitysleireihin.

Pyhä Marcellus oli pappi Lyonin kaupungissa. Hänet vangittiin uskonsa tähden, mutta hän pääsi pakenemaan vankilasta. Kun hänet otettiin kiinni toisen kerran, viranomaiset hautasivat hänet vyötäröön asti ja jättivät joen rannalle kuolemaan. Pyhä Marcellus kuoli kolmen päivän kuluttua. Tämä tapahtui vuoden 178 tienoilla. Maalaustaiteessa pyhää Marcellusta kuvataan pappina, joka on puoliksi haudattu elävänä. Häntä on kunnioitettu erityisesti Lyonin alueella.

Apostoli ja diakoni Filippoksen (muistopäivä 4.10.) neljästä tyttärestä, jotka Apostolien tekojen mukaan (21:8-9) olivat neitseitä ja profeettoja, Hermione ja Eutykhis menivät Efesokseen tavatakseen pyhän Johannes Teologin. Koska kuitenkin Herran rakastama opetuslapsi oli jo ehtinyt siirtyä taivaaseen, he seurasivat tämän oppilasta Petroniosta. Hermione, joka harjoitti lääkintätaitoa, oppi hänen lähellään parantamaan myös ihmisten sieluja.

Tuohon aikaan keisari Trajanus (98-117), joka kulki Efesoksen kautta sotaretkellään parthialaisia vastaan, kuuli Hermionen ihmeteoista ja profetioista ja käski tuoda tämän luokseen. Aluksi keisari yritti pakottaa hänet kieltämään Kristuksen, mutta kun ei siinä onnistunut, käski lyödä häntä kasvoihin. Pyhä näki Kristuksen istuvan tuomioistuimella Petronioksen hahmossa ja otti lyönnit vastaan iloiten. Kun hän ennusti, että keisari voittaa parthialaiset eikä kruunu joudu pois hänen suvultaan vaan valtaistuimelle nousee hänen jälkeensä hänen vävynsä, Trajanus päästi hänet vapaaksi. Tämän jälkeen Hermione perusti Vähään-Aasiaan köyhille tarkoitetun majatalon, jossa nämä saivat hoivaa sekä ruumiin että sielun vaivoihin.

Kun Hadrianus nousi profetian mukaisesti valtaistuimelle vuonna 117, hän sai kuulla pyhästä Hermionesta ja kutsutti tämän luokseen. Kun Hermionelta tiedusteltiin hänen ikäänsä ja syntyperäänsä, hän vastasi: ”Kristus tietää, kuinka vanha olen ja mistä olen kotoisin.” Hallitsija vihastui hänen rohkeasta vastauksestaan ja käski riisua hänet alasti, lyödä häntä raipoilla ja heittää hänet kiehuvaan tervan, rikin ja lyijyn seokseen. Kun Hermione astui siihen, tuli sammui ja näytti kuin hän olisi seissyt vilpoisessa paikassa. Hadrianus tahtoi päästä selville, mitä nämä oudot tapahtumat oikein olivat, ja hän meni ja kosketti pataa kädellään. Heti hänen ihonsa tarttui pataan ja repesi ja hänen kyntensä irtosivat. Silloin Hermione huusi hänelle padasta: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Noloon tilanteeseen joutunut keisari käski heittää hänet valtavalle, hehkuvalle rautalevylle. Hermionen enkeli suojeli kuitenkin häntä ja hajotti tulen levyn alta, niin että lähellä seisoneet paloivat.

Lopulta Hadrianus luovutti marttyyrin pyövelien Teotimoksen ja Teoduloksen käsiin, että nämä mestaisivat tämän kaupungin ulkopuolella. Kun pyövelit kiiruhtivat toteuttamaan määräystä, heidän kätensä menivät hervottomiksi. Silloin heidän mielensä valaistui, he uskoivat Kristukseen ja heidän kätensä paranivat samalla hetkellä. He pyysivät pyhää Hermionea rukoilemaan puolestaan ja antoivat rauhassa henkensä Jumalan haltuun. Pelastuttuaan kaikista paholaisen juonista pyhä Hermionekin antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Efesokseen.

Pyhä esipaimen Joasaf (Joakim Gorlenkov) syntyi Ukrainassa Poltavan läänissä vuonna 1705. Kun hän oli täyttänyt seitsemän vuotta, isä vei hänet oppilaaksi Kiovan hengelliseen kouluun, jossa hän alkoi tuntea kutsumusta luostarielämään. Seitsemän vuoden ajan hän koetteli itseään ennen kuin kertoi kutsumuksesta vanhemmilleen. Nämä pyysivät, ettei esikoispoika lähtisi luostaritielle, mutta vuonna 1725 Joakim heiltä salaa otti vastaan viitankantajamunkin vihkimyksen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Samaan aikaan hän päätti opintonsa hengellisessä akatemiassa.

Kiovan arkkipiispa Rafael huomasi nuoren kilvoittelijan kyvyt ja nimitti hänet Kiovan arkkihiippakunnan tarkastajaksi ja hengellisen konsistorin jäseneksi. Joasaf antautui kaikin voimin palvelemaan kirkkoa ja hoitamaan hänelle uskottuja kuuliaisuustehtäviä. Samalla hän harjoitti sisäistä kilvoittelua ja nousi nopeasti hengellisiä portaita, mistä todistaa hänen kirjoittamansa teos Seitsemän kunniallisen hyveen taistelu seitsemää kuolemansyntiä vastaan.

Vuonna 1737 pappismunkki Joasaf nimitettiin igumeniksi Kristuksen kirkastumisen luostariin Mgarissa, joka on pikkupaikka Kiovan ja Poltavan puolivälissä. Hän pyrki voimiaan säästämättä saattamaan hyvään kuntoon luostarin, joka oli ennen ollut ortodoksisuuden tukikohta taistelussa uniaatteja¹ vastaan. Luostarissa olivat Konstantinopolin patriarkan ja Lubnyn kaupungin ihmeidentekijän Athanasioksen (muistopäivä 2.5.) pyhäinjäännökset. Muutaman kerran pyhä patriarkka ilmestyi Joasafille todistaen suojeluksestaan. Mgarin luostarista Joasaf siirrettiin pyhän synodin päätöksellä Moskovan lähelle Pyhän Kolminaisuuden luostarin (lavran) varajohtajaksi. Sielläkin hän hoiti uhrautuvasti saamaansa kuuliaisuustehtävää.

Vuonna 1748 Joasaf vihittiin Belgorodin piispaksi. Hiippakunnassaan hän kiinnitti huomiota pappien koulutukseen ja vaati heitä noudattamaan jumalanpalvelusjärjestystä ja kirkollisia perinteitä. Hän seurasi myös kansan elämäntapaa ja moraalia, joissa oli toivomisen varaa. Entiseen tapaansa hän käytti kaikki voimansa palvelutehtävänsä hoitamiseen eikä säästänyt omaa terveyttään. Hän kuoli todennäköisesti keuhkotautiin joulukuun 10. päivänä vuonna 1754 vain 49 vuoden ikäisenä. Pyhä Joasaf kanonisoitiin 4.9.1911.

Mooses syntyi Egyptissä Leevin sukuun heprealaisten ollessa vielä orjuudessa. Farao oli käskenyt surmata kaikki poikalapset, koska hän pelkäsi juutalaisten kasvavan egyptiläisiä suuremmaksi kansaksi. Mooseksen äiti tahtoi pelastaa lapsensa, asetti hänet koriin ja jätti sen Niilin rannalle luottaen siihen, että Jumala pitäisi huolen lapsesta. Faraon tytär löysi lapsen ja antoi hänelle nimen Mooses¹, ’vedestä pelastettu’. Hän kasvatti Mooseksen kuin oman lapsensa. Mooses sai parhaan mahdollisen koulutuksen ja oppi kaiken egyptiläisten viisauden ja tiedon.

Neljänkymmenen vuoden ikäisenä Mooses surmasi egyptiläisen nähdessään tämän hakkaavan heprealaista. Mooses joutui pakenemaan Midiatiin, jossa hän meni naimisiin pappi Jetron tyttären Sipporan kanssa. He saivat pojan, jonka nimeksi annettiin Gersom, sillä Mooses oli muukalaisena (hepreaksi ger) vieraassa maassa. Niin Mooses eli kaukana kansastaan paimentaen appensa laumoja erämaassa ja vuortenrinteillä. Puhdistaessaan sydäntään ja henkeään rukouksella ja alituisella Jumalan ihmeellisten tekojen mietiskelyllä hän tietämättään valmistautui tulemaan Herran hengellisen lauman paimeneksi.

Eräänä päivänä Jumala itse ilmestyi Moosekselle siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista katsoa Häntä. Mooses oli tuonut laumansa Siinaille Horebin vuorelle, jossa hän sai nähdä pensaan palavan aurinkoa kirkkaampaa tulta mutta kuitenkaan kulumatta. Tämä Mooseksen näky kuvasi ennalta meidän Vapahtajamme lihaksitulemista ja neitseellisen sikiämisen suurta salaisuutta, jossa luonnon lait kumoutuivat vaikka pysyivätkin voimassa.

Kun Mooses oli viettänyt neljäkymmentä vuotta Midianissa, Jumala lähetti hänet takaisin Egyptiin vapahtamaan Israelin lapset faraon alaisuudesta. Hän nimitti veljensä Aaronin auttajakseen ja puhemiehekseen, koska oli itse hidaspuheinen ja pelkäsi, ettei kansa kuuntelisi häntä. Mutta farao oli kovettanut sydämensä juutalaisia vastaan eikä päästänyt heitä vapaaksi vaan piti heitä orjina rakennustyömaallaan. Sen tähden Jumala löi Egyptiä Mooseksen käden kautta kymmenellä vitsauksella. Hän muutti Egyptin vedet vereksi, peitti koko maan sammakoilla aina faraon makuuhuonetta myöten, muutti maan tomun syöpäläisiksi, lähetti paarmoja, karjaruton sekä paiseita, jotka vaivasivat niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Hän antoi salamoida, myrskytä ja sataa rakeita niin ankarasti, ”ettei sellaista ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen”. Hän lähetti valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaiken kasvillisuuden, ja peitti Egyptin pimeydellä kolmeksi päiväksi. Kun farao edelleen kieltäytyi päästämästä heprealaisia, Herra antoi viimeisen vitsauksen. Koko Egyptin maan esikoiset kuolivat yhtenä ja samana yönä. Niin Jumalan voima taivutti faraon pahan tahdon, ja tämä antoi heprealaisten lähteä mukanaan paljon karjaa ja omaisuutta.

Herra kulki heprealaisten edellä päivisin pilvipatsaan ja öisin tulipatsaan muodossa. Herra kuitenkin antoi faraon sydämen paatua vielä kerran, ja tämä lähti sotajoukkoineen ajamaan takaa juutalaisia. Mooseksen sanasta Herra jakoi Punaisenmeren kahtia, jotta kansa pääsi kulkemaan sen yli kuin kuivaa maata myöten. Sitten Herra antoi vesien käydä jälleen yhteen ja peittää alleen faraon sotajoukot.

Neljänkymmenen vuoden ajan Mooses johti kansaansa erämaassa. Kansa sai oppia ja harjoitusta, mikä valmisti heitä luvatun maan perimiseen. Jumala ei ottanut laupeuttaan heiltä pois vaan kesti heidän monet niskurointinsa ja rikkomuksensa palvelijansa Mooseksen esirukouksien tähden. Messiasta, ainoaa välimiestä, ennaltakuvaten Mooses huusi Jumalan puoleen: ”Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi.” (2. Moos. 32:32)

Herra osoitti rakkautensa ja pitkämielisyytensä moninaisin ihmein. Kun kansa valitti nälkää erämaassa, Hän antoi sataa taivaasta niin paljon mannaa kuin he tahtoivat. Marassa Hän teki kitkerän veden makeaksi. Hän antoi heille voiton amalekilaisista ja muista autiomaan heimoista.

Kun he saapuivat Siinaille, Jumala kutsui Mooseksen vuoren huipulle ja ilmestyi hänelle tulisessa pilvessä ja kovassa pauhussa. Koko Horebin vuori järisi ja peittyi savuun. Siellä Mooses puhui Jumalalle niin kuin ihminen puhuu ystävälleen (2. Moos. 33:11), ja Herra vastasi jylisten. Tämän pelottavan ilmestymisensä aikana Jumala opetti palvelijalleen kaikki pyhän lakinsa käskyt ja säädökset. Mooses pysyi vuorella Jumalan kanssa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Hän sai oppia kaiken mikä on tarpeellista vanhurskautta varten ja tuli tuntemaan jumalallisen tiedon. Mooses vastaanotti yksityiskohtaiset ohjeet maallisen pyhäkön rakentamista varten sekä ohjeet kaikkeuden Luojan palvelemista varten aina siihen saakka, kunnes Hän itse ilmestyisi lihassa.

Kun Mooses oli vastaanottanut taivaalliset ilmestykset pimeydessä, joka oli maallista valoa kirkkaampaa, hän laskeutui vuorelta mukanaan laki, jonka Jumala oli kaivertanut kahteen kivitauluun. Jumalallinen valo oli virrannut hänen sydämeensä niin ylitsevuotavaisesti, että hänen kasvonsakin säteilivät taivaallista kirkkautta. Kansa, joka ei ollut päässyt Jumalan salaisuuksien sisäpuolelle, ei kestänyt katsoa Moosesta, ja siksi tämän oli hunnutettava kasvonsa puhuessaan heille.

Näistä kaikista ihmeistä huolimatta kansa vajosi epäjumalanpalvelukseen. Mooses ei kuitenkaan väsynyt toimimaan heidän välittäjänään. Hänen säälinsä heitä kohtaan oli niin suuri, että Meribassa kansan tarvitessa vettä Mooses sortui epäilemään Jumalan apua ja puhui sanojaan harkitsematta sekä löi sauvallaan kalliota, josta alkoi kyllä virrata vettä Jumalan lupauksen mukaan, vaikka Mooses toimi toisin kuin Herra oli käskenyt. (2. Moos. 17:6;  4. Moos. 20:2-12;  Ps. 106:33) Jumala ilmoitti Moosekselle, että tämä ei pääsisi luvattuun maahan, joka tihkuu maitoa ja hunajaa. Kukaan siitä sukupolvesta, joka oli lähtenyt Egyptistä, ei päässyt astumaan tuohon maahan – niin paljon he olivat erämaataivalluksen aikana epäilleet Herran uskollisuutta.

Kun Mooses oli 120 vuoden ikäinen ja israelilaiset valmistautuivat siirtymään Kanaanin maahan, Herra käski häntä nousemaan Abarimin vuorelle (Kuolleenmeren itäpuolella) ja katselemaan etäältä maata, johon hän oli tuonut Israelin lapsia monien koettelemusten kautta. Mooses kuoli ja haudattiin tuolle vuorelle, mutta tarkkaa paikkaa kukaan ei koskaan saanut tietää.