Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Nefon (Nifon) syntyi papin poikana vuoden 1315 tienoilla Lukovin kylässä Epeiroksessa nykyisen Kreikan ja Albanian välimailla. Kymmenvuotiaana hänet annettiin munkkina kilvoittelevan setänsä hoiviin Mesopotamonin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Hän oli sekä oppivainen että kuuliainen, ja niin hänet vihittiin munkiksi varsin nuorena. Myös pappisvihkimyksen hän sai jo ennen kanonien säätämää ikää. Jumalan rakkauden valtaamana ja kaivaten elämää hiljaisuudessa Nefon alkoi vierailla iäkkään erakkomunkin luona, joka oli kilvoitellut Siinain luostarissa ennen asettumistaan Geromerionin luostariin Epeiroksessa. Tämä neuvoi nuorelle munkille erakkoelämän sääntöjä, sydämen varjelemista ja sisäistä rukousta.

Athosvuoren hesykasti-isien maine sai Nefonin siirtymään Athosvuorelle, jossa hän asettui Suuren lavran alaiseen Pyhän Pietari Athosvuorelaisen erakkokeljaan. Siellä asui jo tunnettu erakkokilvoittelija Teognostos, jonka oppilaaksi Nefon tuli. Vasta kolmen vuoden kuluttua Teognostos sai tietää, että Nefon oli pappismunkki. Hän esitti Nefonille, että he kilvoittelisivat tästä lähtien tasa-arvoisina veljinä. Nefon piti lujasti kiinni siitä, että hänen on palveltava vielä kuuliaisuusveljenä, jotta hän pystyisi joskus viettämään erakkoelämää. Teognostos ei kuitenkaan voinut suostua pitämään pappismunkkia noviisina. Silloin Nefon lähti Athoksen eteläiselle kallioniemekkeelle ja asettui siellä Pyhän Basileioksen erakkokeljaan. Siellä hän asui yksin 14 vuotta syöden vain kuivaa leipää ja yrttejä.

Noihin aikoihin Athosvuorella riehui ruttoepidemia, ja lähes kaikki Suuren lavran pappismunkit menehtyivät siihen. Silloin lavran igumeni kutsui Nefonin luostariin ja antoi hänelle kuuliaisuustehtäväksi toimittaa liturgioita Athoksen eteläosien Suurelle lavralle kuuluvissa erakkokeljoissa ja skiitoissa. Nefon hoiti tehtävää kolme vuotta, mutta hänen sydämensä kaipasi koko ajan hesykastista elämää. Niinpä hän jätti luostariyhteisön ja asettui nykyisen Pyhän Annan skiitan alueelle. Siellä hän eli monta vuotta enimmäkseen ulkosalla ilman asumusta ja söi pelkästään villikasveja.

Jotkut munkit alkoivat kadehtia Nefonin kilvoitusintoa ja väittivät igumenille, että hän oli Paholaisen eksyttämä. Igumeni kielsi häneltä yksinäisen kilvoituksen ja teki hänestä Vapahtajan kirkon papin.[1] Monet munkit tahtoivat ryhtyä hänen kuuliaisuusveljikseen. Nefon vältti tällaista kuuluisuutta ja löysi turvapaikan pyhän Maksimos Kausokalybialaisen luota, jonka kanssa hän vietti hesykastista elämää monta vuotta. Hän jäljitteli tämän äärimmäistä askeesia ja sai nähdä, millaisia armonosoituksia tuo kuuluisa kilvoittelija sai Jumalalta. Niinpä hän myöhemmin pystyi kirjoittamaan hänen elämäkertansa.

Vähän ennen kuolemaansa pyhä Maksimos luovutti erakkomajansa Nefonille ja rakensi itselleen uuden lähistölle. Nefon ei kuitenkaan jäänyt paikalle vaan asettui Maksimoksen siunauksella kauemmaksi erääseen luolaan vastapäätä Pyhän Kristoforoksen keljamajaa.

Tuossa luolassa Nefon vietti elämänsä loppuajan kuuliaisuusveljinään illyrialainen Markus ja oma veljensä Gabriel. Hän auttoi luonaan käyviä munkkeja profetoimisen ja selvänäkemisen lahjoillaan, kun he tulivat pyytämään hänen neuvoaan. Tapahtui myös monia ihmeparantumisia.

Kun turkkilaiset olivat kukistaneet Serbian valtiaan Johannes Uglešin vuonna 1371 ja heidän laivastonsa uhkasi Athosvuorta, Suuren lavran igumeni kääntyi pyhän Nefonin puoleen pyytäen esirukouksia. Muutaman päivän kuluttua kolme venetsialaista sotalaivaa ajoi turkkilaiset pois ja luovutti Suurelle lavralle osan saamastaan sotasaaliista. Loistettuaan kirkkaana tähtenä Pyhällä vuorella pyhittäjä Nefon vaipui kuolonuneen 96 vuoden ikäisenä vuonna 1411.

Pyhittäjä-äiti Julitta Tabennisilainen kilvoitteli Egyptin Tabennisissa Theban pohjoispuolella Niilin itärannalla pyhittäjä Pakomios Suuren aikana 300-luvun alkupuolella, kun Egyptin ensimmäiset suuret yhteiselämäluostarit syntyivät. Hän nukkui pois rauhassa.

Jumalan mies Kyrillos vietti hurskasta ja askeettista elämää. Hän oli 67 vuoden ikäinen, kun hänet vihittiin Gortynan piispaksi Kreetan saarella, missä hän kaitsi viisaasti Kristuksen kirkon laumaa 25 vuotta 200-luvun lopulla.

Vuonna 299 kristittyjä vainottiin uskonsa tähden ja kristinuskon harjoittamista pidettiin rikoksena keisari Diocletianusta ja hänen kanssahallitsijaansa Maximianusta vastaan. Kristittyjä yritettiin pakottaa uhraamaan jumalille. Kyrillos ei piitannut omasta turvallisuudestaan yrittäessään pelastaa muita pakanallisten jumalien palvonnalta. Ennen pidätystään hän näki näyn omasta kuolemastaan. Pian sen jälkeen hänet vietiin kuvernööri Agrianoksen eteen ja häntä syytettiin siitä, että hän saarnasi Kristuksen olevan todellinen Jumala. Kyrillos hyökkäsi julkisesti pakanallisia epäjumalankuvia ja veriuhreja vastaan. Agrianos käski sitoa 93-vuotiaan vanhuksen köysillä ja polttaa hänet elävältä. Jumalan armosta vain hänen kahleensa paloivat ja Kyrillos nousi liekeistä vahingoittumattomana.

Tämän ihmeen jälkeen Kyrillos vapautettiin, jolloin hän jatkoi työtään ja käännytti monia kreikkalaisia kristinuskoon. Epäjumalanpalvelijat raivostuivat nähdessään piispan menestyvän käännytystyössään ja päättivät surmata hänet. Kuvernöörin kätyrit tunkivat hevosen kuolaimet ja suitset piispan suuhun ja lastasivat hänet härkien vetämiin kärryihin. Kun kärryt saapuivat karuun Raksos-nimiseen paikkaan, vetohärät pysähtyivät ja ylhäältä kuului ääni: ”Vain tähän asti!” Korkeasti pyhitetty piispa laski päänsä miekan alle ja hänet mestattiin. Hänet haudattiin Raksokseen. Näin pyhä piispa Kyrillos voitti kaksinkertaisen kruunun: yhden hierarkkina ja toisen Herran marttyyrikilvoittelijana.

Pyhä Methodios syntyi 700-luvulla varakkaaseen sisilialaiseen perheeseen. Vartuttuaan hän meni Konstantinopoliin luodakseen siellä itselleen loistavan uran.

Konstantinopolissa Methodios tapasi erään munkkivanhuksen. Tämä kohtaaminen avasi hänen mielensä tajuamaan, että olisi paljon hyödyllisempää tavoitella loppumatonta kunniaa seuraamalla Kristusta. Täynnä hengenpaloa hän päätti mennä Khenolakkoksen luostariin. Siellä Methodiosta arvostettiin hänen kuuliaisuutensa ja kärsivällisyytensä tähden. Hän oli myös erittäin taitava kirjojen kopioija. Keisari Mikael I:n aikana (811–813) hänet liitettiin patriarkaatin papistoon ja hänestä tuli patriarkka Nikeforoksen (2.6.) ylidiakoni. Myöhemmin hänestä tuli myös Khenolakkoksen luostarin igumeni.

Methodios kaitsi rauhassa luostariaan, kunnes keisari Leo käynnisti uudelleen pyhien ikonien kunnioittajien vainon vuonna 815. Patriarkka Nikeforos syrjäytettiin ja ikonien kunnioittajat ajettiin maanpakoon tai he joutuivat etsimään turvaa autioilta seuduilta tai piiloutumaan maanalaisiin luoliin ja asumuksiin. Methodios lähti Roomaan valmistautuakseen puolustamaan oikeaa uskoa. Hän sai paavilta lupauksen, ettei tämä ottaisi vastaan harhaoppisen patriarkka Teodotoksen lähettämää kirjettä, jossa tämä pyysi patriarkaksi julistamisensa tunnustamista. Kun Mikael II tuli valtaan, Methodios palasi Konstantinopoliin mukanaan paavi Pascalius I:n kirje, jossa tämä esitti painavat todisteet ikonien kunnioittamisen puolesta ja pyysi hallitsijaa vapauttamaan pyhän Nikeforoksen. Keisari ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota saamaansa kirjeeseen. Hän syytti Methodiosta vallankaappauksen lietsomisesta ja määräsi tälle 700 raipaniskua.

Ruoskimisen jälkeen Methodios heitettiin kapeaan hautamaiseen tyrmään Pyhän Andreaksen saarelle Akritasniemen lähelle. Tyrmässä oli hänen lisäkseen myös kaksi rikollista. Vuoden kuluttua toinen rikollisista kuoli, mutta häntä ei haudattu, joten pyhä Methodios joutui kestämään hänen mätänevän ruumiinsa löyhkän. Tyrmässä oli vain pieni ikkuna, jonka kautta vangeille annettiin vähän leipää ja vettä.

Myöhemmin Methodios siirrettiin Prinssisaariin kuuluvalle Antigonen saarelle. Sieltä hän onnistui käymään kirjeenvaihtoa kohtalotovereittensa Mikael Synkelloksen (18.12.) veljien Teofaneksen (11.10.) ja Teodoroksen (27.12.) kanssa, jotka saivat lisänimekseen ”Merkitty”. Nämä lähettivät hänelle säkeitä, joissa he ylistivät häntä ”kuolleena miehenä, joka oli elossa ja joka totuuden vuoksi oli kestänyt elävänä kuolemisen”.

Vuonna 839, kun Methodios oli ollut vankilassa noin yhdeksän vuotta, keisari Teofilos törmäsi Raamattua lukiessaan vaikeatajuiseen kohtaan, jota hänen teologiset neuvonantajansa eivät pystyneet selvittämään. Erään hoviherransa neuvosta hän otti yhteyttä Methodiokseen. Pyhä mies ratkaisi tekstin merkityksen helposti, ja Teofilos kutsui hänet takaisin Konstantinopoliin. Siellä keisari suljetutti hänet vanhaan kirkkoon, joka oli lähellä palatsia. Vain yhdellä neuvonantajalla oli pääsy Methodioksen luo kyselemään häneltä vastauksia kaikenlaisiin ongelmallisiin kysymyksiin, joita tiedonhaluinen keisari ei itse pystynyt ratkaisemaan.

Teofilos otti Methodioksen mukaansa matkoilleen ja jopa sotaretkille, niin että sai niidenkin aikana nauttia hänen älykkäistä neuvoistaan. Tähän vaikutti myös se, että varotoimenpiteistä huolimatta Methodioksen vaikutusvalta niin kansaan kuin hoviväkeenkin oli kasvamassa. Hän oli jo onnistunut käännyttämään ortodoksiseen ajatteluun joitakin korkea-arvoisia virkamiehiä. Kuitenkin vasta keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 842 sijaishallitsijaksi nimitetty leskikeisarinna Teodora (11.2.) vapautti Methodioksen yhdessä muiden pyhien ikonien puolustajien kanssa.

Vapaaksi päästyään Methodios meni perustamaansa Elegmoin luostariin Bityniaan ja jatkoi siellä askeettista elämäänsä. Heti ensimmäisenä vuonna hän kopioi suurenmoisella käsialallaan suuren paaston aikana joka viikko kokonaisen psalmien kirjan eli yhteensä seitsemän psalttaria. Hän söi ja joi ainoastaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Maanpakolaisuuden ja vankeuden kärsimyksissä hän oli menettänyt kokonaan hiuksensa ja koko hänen ruumiinsa muistutti enemmän vainajaa kuin elossa olevaa ihmistä. Leukaansa, jonka hänen vainoojansa olivat murskanneet, hän piti paikoillaan kietomalla kaksi valkoista huivia päänsä ympärille. Näin hän pystyi jatkamaan opetustyötään ja julistamaan oikeaa uskoa, jota hän kutsui ”hyveiden äidiksi”. Uupumatta hän kehotti kuulijoitaan palaamaan evankeliumin mukaiseen elämään ja pyhien kanonien säätelemään järjestykseen, jota oli laiminlyöty vainon aikana.

Maaliskuussa vuonna 843 keisarinna Teodoran koolle kutsuma kirkolliskokous tunnusti Nikean II kirkolliskokouksen, erotti hereettisen patriarkka Johannes Grammatikoksen ja valitsi Methodioksen hänen sijalleen, kuten pyhä Joannikios Suuri (4.11.) oli ennustanut. Heti virkaanastujaistensa jälkeen Methodios vihki Teodoros Merkityn Nikean piispaksi. Hän myös nimitti pyhän Simeon Lesboslaisen ja muita tunnustajia tuekseen patriarkaatin hallintoon.

Noihin aikoihin pyhä Joannikios ja muut tunnustajat menivät jumalallisen näyn innoittamina Konstantinopoliin ja taivuttivat patriarkan ja keisarinnan palauttamaan virallisestikin ikonien kunnioittamisen. Teodoran kehotuksesta kaikki ortodoksisen uskon esitaistelijat pyhät Joannikios, Arsakios, Naukratios, pyhän Teodoros Studionilaisen oppilaat, Teodoros Merkitty, Teofanes Merkitty, Mikael Synkellos ja muut kerääntyivät suuren paaston ensimmäisenä perjantaina toimittamaan kokoöistä vigiliaa Hagia Sofian kirkkoon rukoillen keisari Teofiloksen sielun puolesta, että hän saisi anteeksi harhaoppiset näkemyksensä. Keisarinnan mukaan hän oli tullut katumukseen kuolinvuoteellaan.

Jumala kuuli heidän rukouksensa. Saman viikon sunnuntaina maaliskuun 11. päivänä vuonna 843 järjestettiin suuri kulkue, jossa juhlittiin pyhien ikonien kunnioituksen palauttamista ja ortodoksisuuden voittoa kaikista harhaopeista. Päätettiin, että tätä juhlaa tuli viettää joka vuosi suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina, jota alettiin kutsua ”ortodoksisuuden sunnuntaiksi”.

Rauha ei kuitenkaan vielä ollut varmistettu kirkossa. Methodios, joka oli vannonut, ettei anna silmäluomilleen lepoa, ennen kuin ortodoksinen usko vallitsee kaikkialla, joutui vielä taistelemaan erilaisia harhaoppeja vastaan, joita oli kehittynyt ikonoklasmin ohessa. Ennen kaikkea hän joutui kuitenkin kohtaamaan tuskalliset erimielisyydet ortodoksien itsensä kesken. Pyhittäjä Joannikios tuki voimakkaasti Methodiosta hänen sovittelutehtävässään. Joannikios oli pyhän Antonios Suuren (17.1.) tavoin luopunut erakkoelämästään Bitynian Olymposvuorella ja tullut Konstantinopoliin auttaakseen patriarkkaa.

Viralta pantu patriarkka Johannes Grammatikos yllytti erään naisen väittämään, että Methodios oli raiskannut hänet. Tästä syntyi oikeusjuttu, mutta pyhä patriarkka hämmästytti syyttäjiään riisumalla vaatteensa oikeusistuimen edessä ja näyttämällä kaikissa koettelemuksissa kuoleutuneen ja kuihtuneen heikon ruumiinsa, jota ei voinut edes kuvitella lihallisten himojen tyyssijaksi. Hän myös kertoi avoimesti, että vuosikymmeniä sitten Roomassa häntä oli kohdannut väkevä kiusaus, ja sitä vastaan taistellessaan hän oli saanut pyhältä apostoli Pietarilta siveyden armolahjan.

Pyhän synodin päätösten mukaisesti pyhä patriarkka erotti sellaisia piispoja ja luostarien johtajia, jotka olivat myötäilleet ikonien raastajia. Mutta alemmalle papistolle hän osoitti lempeyttä ja kielsi heidän kohdallaan ruumiillisen kurituksen. Hän joutui täyttämään vapautuneet pappien paikat nopeasti, ja joidenkin henkilöiden pappeuteen vihkiminen aiheutti vastustusta ortodoksisen papiston keskuudessa. Erityisesti Studionin luostarin munkit nousivat kiivaasti vastustamaan Methodioksen lempeää menettelyä. Osasyynä oli myös se, etteivät he olleet mielestään saaneet riittävää tunnustusta ja asemaa niiden taistelujen vuoksi, joihin he olivat antautuneet ortodoksisuutta puolustaessaan. Patriarkka oli kyllä johtanut juhlamenoja, kun pyhän Teodoros Studionilaisen reliikit siirrettiin takaisin hänen luostariinsa Konstantinopolissa 26.1.844. Se ei kuitenkaan riittänyt munkeille. Heidän vastustuksensa muuttui avoimeksi kapinaksi, kun Methodios pyysi heitä tuhoamaan ne pyhän Teodoroksen kirjoitukset, jotka tämä oli laatinut hänen edeltäjiään patriarkkoja Tarasiosta ja Nikeforosta vastaan. Lopulta Methodios päätyi julistamaan kaikki Studionin luostarin munkit anateemaan.

Kirkko oli jo uuden skisman partaalla, kun Methodios meni tapaamaan pyhää Joannikiosta, jonka lähestyvästä kuolemasta hän oli saanut ilmoituksen. Suuri kilvoittelija kehotti kaikkia läsnäolijoita elämään rauhassa ja yksimielisyydessä patriarkkansa ympärillä. Vielä hän ennusti, että Methodios liittyy häneen kahdeksan kuukauden kuluttua. Todellakin tämä sairastui vesipöhöön. Hän itse käsitti sairautensa rangaistukseksi äärimmäisestä ankaruudestaan Studionin munkkeja kohtaan ja perui tuomionsa. Vain pahimpia niskoittelijoita rangaistiin. Methodios vaipui kuolonuneen rauhassa 14.6.847. Hänet haudattiin suurin kunnianosoituksin koko kansan läsnä ollessa Pyhien apostolien kirkkoon.

Pyhä Mstislav sai kasteessa 1100-luvulla perinteisen slaavilaisen nimensä rinnalle kristillisen nimen Georgi. Hän oli Smolenskin ruhtinas Rostislavin poika. Aikalaiset antoivat hänelle lisänimen Rohkea, sillä nuoresta iästään huolimatta hän kunnostautui taisteluissa ja osoitti erityistä luonteen jaloutta puolustamalla heikompia ja asettumalla ruhtinaiden välisissä kiistoissa aina oikealle puolelle. Hän oli hyveellinen, kunnioitti papistoa ja jakoi runsaita almuja köyhille. Aikalaiset sanoivat, ettei hän pelännyt muuta kuin Jumalaa. Kun tuli tilaisuus vapauttaa pakanoiden vangiksi joutuneita kristittyjä, hän sanoi tovereilleen: ”Veljet, jos kuolemme kristittyjen puolesta, puhdistumme synneistämme.” Hän ei koonnut itselleen kultaa ja hopeaa, vaan teki lahjoituksia niin sotajoukoilleen kuin kirkoillekin.

Novgorodin kansankokous valitsi pyhän Mstislav-Georgin ruhtinaakseen. Hän sairastui kuitenkin odottamatta vaikeasti parhaassa iässään. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi samana päivänä, kesäkuun 14. päivänä 1180, henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Novgorodiin Sofian katedraaliin.

Pyhästä profeetta Elisasta, jonka nimi merkitsee ”Jumala on pelastus”, kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Hän oli varakkaan maanviljelijän Safatin poika Abel-Meholasta Jordanin laaksossa. Eräänä päivänä, kun hän oli palvelijoineen kyntämässä kahdellatoista härkäparilla, pyhä profeetta Elia (20.7.) kulki hänen ohitseen ja heitti viittansa hänen ylleen valiten hänet siten oppilaakseen ja seuraajakseen profeetan tehtävässä. Elisa teurasti härkäparin ja uhrasi härät Jumalalle. Sitten hän luopui kaikesta ja seurasi Eliaa tämän uskollisena palvelijana.

Kun Elia oli täyttänyt tehtävänsä, Elisa seurasi häntä paikkaan, jossa Elia otettaisiin taivaaseen, ja pyysi tätä antamaan hänelle perinnöksi kaksinkertaisen osuuden henkensä voimasta. Elia otettiin tuulenpyörteessä tulisissa vaunuissa taivaaseen, ja Elisa otti maasta Elialta pudonneen viitan. Hän palasi Jordanin rantaan, huusi avukseen Elian Jumalaa ja löi Elian viitalla vettä, jolloin se jakautui kahtia, niin että hän pääsi kulkemaan joen yli. Viisikymmentä profeetanoppilasta, jotka olivat seuranneet heitä, kumarsivat maahan saakka ja sanoivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.”

Elisa toimi profeettana noin 50 vuotta (850–800 eKr.) Samarian kuningaskunnassa Israelin kuninkaiden Joramin, Jehun, Joahasin ja Joaksen hallituskausilla. Väsymättä hän kehotti israelilaisia, niin kuninkaita, ylimyksiä kuin alamaisiakin, luopumaan vieraista jumalista, Baalista ja Astartesta, ja palaamaan ainoan todellisen Jumalan palvontaan.

Jotkut profeetoista saarnasivat sanojen ja näkyjen, toiset kärsimystensä ja koettelemustensa kautta. Elisa opettajansa Elian tavoin osoitti julistuksensa totuuden ihmeiden avulla. Jumalan Henki oli hänen kanssaan ja luonnon lait kumoamalla todisti armosta, joka annetaan elävän Jumalan palvelijoille, enteillen näin Vapahtajan tulevaa työtä. Profeetta Elisa puhdisti suolalla Jerikossa sijaitsevan lähteen veden, joka teki ihmiset ja karjan hedelmättömiksi. Hän poisti myrkyn profeetanoppilaiden ruoasta ja moninkertaisti kaksikymmentä ohraleipää ruokkien niillä yli sata henkeä, jolloin ruokaa jäi ylikin.

Erään profeetanoppilaan leski pyysi Elisalta apua, koska velkoja aikoi viedä hänen molemmat poikansa orjikseen. Elisa käski lesken lainata kaikilta naapureiltaan tyhjiä astioita, niin paljon kuin hän saattoi löytää, ja täyttää ne viimeisellä öljytilkalla, joka hänellä oli. Öljy lisääntyi niin, että se riitti täyttämään viimeisenkin astian. Öljyn myynnillä leski sai maksetuksi velkansa, ja hänelle ja hänen pojilleen jäi vielä rahaa elämiseen.

Aina kun Elisa kävi Sunemissa, eräs varakas nainen kutsui hänet aterioimaan, ja hänen miehensä rakensi heidän talonsa katolle huoneen Elisan majoittamista varten. Palkkioksi Elisa lupasi, että hedelmätön nainen saisi lapsen. Tämä syntyi vuoden kuluttua.

Jonkin ajan kuluttua samainen poika sairastui ja kuoli äitinsä sylissä. Nainen kiiruhti etsimään profeettaa Karmelvuorelta ja rukoili tätä palaamaan hänen kanssaan kuolleen pojan luokse. Elisa lähetti edellään palvelijansa Gehasin ja käski hänen asettaa profeetansauvan pojan kasvoille. Tämä ei kuitenkaan saanut poikaa virkoamaan eloon. Elisa löysi pojan omalta vuoteeltaan naisen talon kattohuoneesta ja asettui makaamaan pojan päälle, pani suunsa pojan suulle, silmänsä hänen silmilleen ja kämmenensä hänen kämmenilleen ja palautti häneen elämän hengen.[1]

Tällä teollaan profeetta ennaltakuvasi Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemista, kun Hän astui alas taivaista, otti ihmismuodon ja puhalsi syntiensä tähden kuolleeseen ihmiseen ikuisen elämän hengen. Nainen polvistui profeetan eteen ja kumarsi maahan asti.

Myöhemmin Elisa taivutti saman sunamilaisen naisen pakenemaan Israelin kuningaskunnasta, jonne oli tulossa seitsenvuotinen nälänhätä. Nainen asui poikineen muukalaisena filistealaisten maassa. Palattuaan hän meni kuninkaan luokse anomaan, että saisi talonsa ja peltonsa takaisin. Elisan palvelija Gehasi kertoi, kuinka Elisa oli herättänyt naisen kuolleen pojan henkiin, ja kuningas käski antaa heille heidän talonsa ja peltonsa takaisin ja korvata hänen peltonsa tuotto siltä ajalta, jonka hän oli viettänyt muualla.

Profeetanoppilaat halusivat rakentaa suuremman huoneen, jossa heillä olisi enemmän tilaa kuunnella profeetta Elisan opetusta. Kun he lähtivät Jordanin rannalle kaatamaan puita rakennustyötä varten, eräältä oppilaalta putosi lainatun kirveen terä Jordaniin. Elisa katkaisi oksan ja heitti sen veteen siihen kohtaan, johon kirves oli pudonnut, jolloin kirves nousi veden pinnalle kellumaan. Tämä ihme kuvaa ristin voimaa, joka nostaa langenneen ihmisluonnon.

Jumalan armon valaiseman Elisan katse oli niin läpitunkeva, että se paljasti Syyrian kuninkaan taistelusuunnitelmat Israelin kuninkaille ja heidän liittolaisilleen. Joka kerran, kun Syyrian kuningas yritti salaväijytystä israelilaisia vastaan, hän löysi nämä paikan päältä valmiina taistelemaan. Syyrian kuningas lähetti suuren joukon sotilaita hevosineen ja vaunuineen vangitsemaan Elisaa. He tulivat yöllä ja saartoivat kaupungin. Elisan palvelija Gehasi pelästyi, koska kaikkialla kaupungin ympärillä oli sotilaita, hevosia ja vaunuja. Profeetta Elisa rukoili Herraa avaamaan Gehasin silmät, jolloin tämä näki Elisan ympärillä vuoren, joka oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja.

Syyrialaisten hyökätessä Elisa pyysi Herraa sumentamaan heidän silmänsä ja johdatti heidät Samariaan. Israelin kuningas järjesti syyrialaisille suuret pidot ja antoi heidän lähteä rauhassa, minkä jälkeen syyrialaiset eivät enää hyökkäilleet Israeliin. Kun syyrialaiset piirittivät Samariaa ja yrittivät näännyttää sen asukkaita nälkään, Jumalan mies ilmoitti kuninkaalle, että apu oli lähellä ja he pelastuisivat. Seuraavana päivänä heille selvisi, että vihollisen armeija oli kauhistuttavan näyn järkyttämänä perääntynyt jättäen jälkeensä kaikki muonavaransa ja valtavat määrät sotasaalista.

Profeetta Elisa ei profetoinut ainoastaan israelilaisille vaan myös pakanoille. Syyrian sairas kuningas Ben-Hadad lähetti hovinsa virkamiehen Hasaelin kysymään profeetta Elisalta, paranisiko hän sairaudestaan. Elisa ilmoitti Hasaelille, että tästä itsestään tulisi Syyrian kuningas. Hasael ilmoitti kuningas Ben-Hadadille, että tämä kyllä paranisi, mutta seuraavana päivänä hän toteutti profetian ottamalla peitteen, kastamalla sen veteen ja painamalla sen kuninkaan kasvoille. Tämä kuoli ja Hasael tuli hänen sijaansa kuninkaaksi.

Elisa paransi Syyrian armeijan sotapäällikön Naamanin spitaalista ilman että olisi edes nähnyt häntä, sillä puhtausmääräykset eivät sallineet kohtaamista spitaalisen kanssa. Hän käski Naamanin mennä peseytymään seitsemän kertaa Jordanissa enteillen siten pakanoiden pelastumista pyhän kasteen kautta. Naamanin iho tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas. Pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Hän etsi ruumiillista parantumista ja hänen mielensä parantui. Liha pestiin mutta asenne puhdistui. Sillä näen, että siinä puhdistui yhtä hyvin mielen spitaali kuin ruumiinkin. Naaman kieltäytyi uhraamasta vieraille jumalille.”

Jumalan armo toimi profeetan kautta myös synnin rankaisemiseksi. Kun Betelissä, missä palvottiin epäjumalia, röyhkeät nuorukaiset pilkkasivat Elisaa hänen kaljuutensa takia, tämä kirosi heidät, jolloin metsästä tuli kaksi karhua, jotka raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi. Heidät otettiin pois tästä elämästä ennen kuin he ehtivät tehdä enemmän syntiä. Näin heidän vanhempansa saattoivat kääntyä todellisen Jumalan puoleen.

Kun Elisan palvelija Gehasi yritti varastaa sotapäällikkö Naamanin antamat kiitoslahjat, Elisa sanoi, että Naamanin spitaali tarttuisi nyt Gehasiin ja hänen jälkeläisiinsä, eikä hänen sukunsa koskaan pääsisi siitä. Lähtiessään Elisan luota Gehasi oli lumivalkea spitaalista.

Profeetta Elisan kautta tapahtuneiden Jumalan ihmeiden ansiosta Israelin kuningaskunta puhdistui miltei kokonaan Baalin palvonnasta. Juutalaiset tarvitsivat kuitenkin toistuvia jumalallisia väliintuloja luopuakseen epäjumalista ja synnistä ja palatakseen elävän Jumalan palvontaan.

Pyhä profeetta Elisa kuoli korkeassa iässä lähes 800 vuotta ennen Kristusta. Vielä kuolinvuoteellaan hän ennusti Israelin kuninkaalle Joasille, joka oli tullut suremaan hänen menettämistään, että tämä voittaisi syyrialaiset.

Pyhä profeetta Elisa teki ihmeitä vielä kuolemansa jälkeenkin. Erästä vainajaa oltiin viemässä haudattavaksi, kun moabilaiset hyökkäsivät. Ruumis heitettiin profeetan hautakammioon: kun se kosketti hänen luitaan, mies heräsi henkiin ja nousi jaloilleen. Kirkko katsoo tämän ylösnousemuksen ennuskuvaksi. ”Haudassakin hänen ruumiissaan oli profeetan voima”, kuten Sirakin kirjassa (48:13) todetaan. Juutalaiset kunnioittivat profeetta Elisan hautaa, mutta se häväistiin keisari Julianos Luopion aikana vuonna 362. Osa profeetan ihmeitätekevistä reliikeistä on joidenkin lähteiden mukaan viety Aleksandriaan ja Konstantinopoliin, missä hänelle omistettiin kirkko.

Uudessa testamentissa Jeesus mainitsi profeetta Elisan puhuessaan juutalaisille Nasaretin synagogassa siitä, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: ”Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.” Tämän kuullessaan kaikki synagogassa joutuivat raivon valtaan ja ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista.[2]

Pyhä Afrahat Persialainen on esittänyt, miten Elisan elämä oli kuva Kristuksesta. Niin kuin Elisaa vainottiin, niin myös Jeesusta vainottiin. Elisaa vainosi Ahabin poika ja Jeesusta vainosi murhanhimoinen kansa. Elisa profetoi ja Samariaan tuli yltäkylläisyys; Jeesus toi elämän ja yltäkylläisyyden: ”Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä.”[3] Elisa ruokki sata miestä kahdellakymmenellä leivällä; Jeesus ruokki neljä tuhatta miestä viidellä leivällä, lisäksi naiset ja lapset. Elisa moninkertaisti öljyn määrän; Jeesus muutti veden viiniksi. Elisa vapautti lesken tämän velkojista; Jeesus vapautti syntivelkaiset kansat. Elisa sai raudan kellumaan ja puun vajoamaan; Jeesus kohotti sen, mikä meissä oli vajonnutta, ja upotti sen, mikä oli kevyttä. Kuollut mies heitettiin Elisan luiden päälle ja palasi elämään; kaikki kansat, jotka olivat kuolleet synteihinsä, heitettiin Jeesuksen päälle ja palasivat elämään.[4]