Kirkkokalenteri

Pyhän Pakomioksen (15.5.) kuoleman jälkeen, noin vuonna 346, pyhittäjä Petronios (22.10.) nimitettiin Pakomioksen perustamien luostareiden johtoon, vaikka hän oli jo sairastunut samaan tappavaan kulkutautiin, johon Pakomios oli menehtynyt. Petronios ehti olla vastuussa luostareista vain muutaman päivän, kun tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän nimitti seuraajakseen munkki Orsisioksen sanoen: ”Minä en määrää sinua tähän tehtävään eikä kukaan muukaan ihminen, vaan Jumala ja edesmennyt isämme Pakomios.” Vähän aikaisemmin Pakomios oli nimittäessään Orsisioksen Khinoboskionin luostarin johtoon ylistänyt häntä ”kultaiseksi lampuksi, joka säihkyy Jumalan huoneessa”.

Kuultuaan Orsisioksen nimityksestä Aleksandrian arkkipiispa Athanasios ja pyhittäjä Antonios Suuri lähettivät Pakomioksen munkeille onnittelukirjeet ilmaisten tyytyväisyytensä nimitykseen. Antonios, joka oli nähnyt Orsisiosta koskevan ilmestyksen, lisäsi vielä: ”Älkää kutsuko häntä Orsisiokseksi vaan Israelilaiseksi, mikä tarkoittaa jumalannäkijää.”[1]

Orsisios, joka ryhtyi johtajan tehtävään vastoin omaa tahtoaan, alkoi vierailla Koinonia-yhteisön luostareissa. Hän vahvisti veljiä heidän kutsumuksessaan ja kehotti heitä noudattamaan kaikkea, mitä pyhä Pakomios oli heille säätänyt.

Orsisios ei ollut ehtinyt olla tehtävässään viittäkään vuotta, kun monet luostareista alkoivat Monkhosiksen luostarin igumenin Apollonioksen vaikutuksesta luisua väärään suuntaan kieltäen Orsisioksen auktoriteetin. Huolissaan ja syyttäen itseään siitä, että hänestä oli tullut epäjärjestyksen aiheuttaja, Orsisios turvautui rukoukseen. Pyhän Pakomioksen ilmestyttyä hänelle hän luopui Koinonian johtamisesta ja luovutti tehtävän pyhälle Teodorokselle. Itse hän vetäytyi hiljaisuuteen omaan Khinoboskionin luostariinsa.

Teodoros puolestaan piti itseään vain Orsisioksen avustajana. Hän sanoi, että heillä oli ”yksi ruumis, yksi sielu ja yksi sama henki kaikissa asioissa, jotka Jumala oli määrännyt” ja että hän ei koskaan tehnyt mitään kysymättä Orsisioksen neuvoa. Pyhä Antonios kutsui kirjeitse Orsisioksen luokseen, ja vierailun jälkeen tämä suostui Teodoroksen suureksi huojennukseksi siirtymään omasta luostaristaan Phboviin, joka oli Koinonian yhteisön pääluostari. Siellä hän kehotti veljiä säilyttämään Pakomioksen säätämän elämän yksinkertaisuuden.

Vaikka Orsisios oli rukoillut, että saisi kuolla ennen Teodorosta, niin ei käynyt. Teodoros kuoli nuorena ja Orsisios joutui uudestaan ottamaan Koinonian johtoonsa. Hän vieraili kaikissa luostareissa ja voittaen oman surunsa lohdutti veljiä ja kehotti heitä hengelliseen valppauteen.

Orsisios nukkui kuolonuneen vuoden 380 tienoilla. Hän jätti jälkeensä suurenmoisen ”Testamentiksi” kutsutun kirjoituksen, joka muodostuu sopivasti yhteen liitetyistä Raamatun opetuksista. Teos on ollut suurena apuna pyhän Pakomioksen kilvoittelutradition siirtämisessä tuleville sukupolville erityisesti lännessä. Pyhästä Orsisioksesta kerrotaan myös pyhittäjä Teodoroksen elämäkerrassa (16.5.).

Augustinus syntyi vuonna 354 Tagastessa nykyisen Algerian alueella. Hänen isänsä Patricius, joka oli arvostettu pieni maanomistaja paikkakunnalla, otti kasteen vasta viimeisinä vuosinaan, mutta hänen äitinsä pyhä Monica (4.5.) oli harras kristitty, joka vei pojan jo lapsena säännöllisesti kirkkoon ja katekumeenikouluun. Kaste lykättiin kuitenkin sen aikaisen tavan mukaan myöhäisemmäksi. Lapsi osoittautui kurittomaksi eikä piitannut äitinsä nuhteista vaan käänsi selkänsä kristinuskolle.

Älykäs Augustinus hallitsi erinomaisesti latinan mutta oli haluton oppimaan kreikkaa, mikä myöhemmin johti ongelmiin hänen teologisessa ajattelussaan. Augustinus lähetettiin 17-vuotiaana Pohjois-Afrikan metropoliin Karthagoon opiskelemaan retoriikkaa. Kaupungin kiusaukset ja huono seura johtivat hänet viettämään irstasta elämää. Augustinuksella oli suhde kristityn naisen kanssa, joka synnytti hänelle pojan, Adeodatuksen vuonna 372.

Luettuaan Ciceroa Augustinus siirtyi oikeustieteen ja retoriikan opinnoista etsimään totuutta ja viisautta. Hän pettyi Raamatun näennäiseen kuivuuteen ja innostui sen sijaan manikealaisten opista, jossa hänen mielestään yhdistyivät Kristus ja mahdollisuus hankkia viisautta pelkästään järjen voimalla. Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin hän luopui manikealaisuudesta. Hän menetti illuusionsa manikealaisten opeista keskusteltuaan heidän piispansa Faustuksen kanssa.

Augustinus opetti retoriikkaa ensin Tagastessa ja sitten Karthagossa, mutta kyllästyi nopeasti opetustyöhön oppilaidensa huonon käytöksen takia. Hän matkusti Roomaan ja myöhemmin Milanoon, missä hän yhä haaveili loistavasta urasta hallinnossa (384). Siellä hänet esiteltiin paikalliselle piispalle, pyhälle Ambrosius Milanolaiselle (7.12.), joka valloitti hänet lempeydellään ja varsinkin kaunopuheisuudellaan ja hengellisellä pyhien kirjoitusten tulkinnallaan, joka avasi Augustinuksen sydämen käsittämään Jumalan Sanan syvyyksiä.

Augustinuksen äiti Monica, joka oli seurannut hänen perässään Milanoon, taivutti hänet luopumaan jalkavaimosta ja yritti turhaan järjestää hänelle edullista naimakauppaa. Augustinus oli pettynyt sekä filosofiaan että maailmallisiin huvituksiin ja etsi kaikin voimin todellisen onnen lähdettä. Uusplatonististen filosofien teokset saivat hänet luopumaan lopullisesti manikealaisuudesta. Tämä vapautti hänet etsimään lihaksitullutta Jumalaa, jonka hän alkoi jo hyväksyä järjellään mutta jota hän ei vielä kyennyt kokemaan sydämessään.

Noihin aikoihin Augustinus kuuli pyhän Antonios Suuren elämäkerrasta, jonka pyhä Athanasios oli kirjoittanut ollessaan lännessä maanpaossa ja jonka ansiosta monet ylhäiset miehet yllättäen alkoivat kääntyä kristinuskoon. Hieman myöhemmin Augustinus oli ystävänsä Alypiuksen puutarhassa yksinään suremassa elämäänsä, kun hän kuuli lapsen äänen: ”Ota ja lue!” Hän avasi Paavalin Roomalaiskirjeen ja luki: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.”[1] Kaikki epäilyksen varjot katosivat hetkessä ja lempeä valo täytti Augustinuksen sydämen ilolla. Tuolla hetkellä hänestä tuli uusi ihminen, joka eli siitä lähtien vain Jeesukselle Kristukselle ja Hänen kirkolleen. Hänen äitinsä riemuitsi kuullessaan tästä muutoksesta.

Augustinus luopui retoriikasta ja vetäytyi useaksi kuukaudeksi äitinsä, sukulaisten ja muutamien ystäviensä kanssa maatilalle toipumaan sairauksistaan, joita hänen kääntymyksensä aiheuttama tunnekuohu oli pahentanut. Hänen elämänsä siellä koostui rukouksesta, pyhien kirjoitusten mietiskelystä ja filosofisista keskusteluista.

Palattuaan Milanoon Augustinus vietti ankaraa ja syrjään vetäytynyttä elämää ennen kuin Ambrosius kastoi hänet, hänen ystävänsä Alypiuksen ja poikansa Adeodatuksen 24.4.387. Sitten Augustinus lähti Ostiaan yhdessä äitinsä kanssa tarkoituksenaan palata Afrikkaan ja viettää siellä luostarimaista elämää. Eräänä iltana heidän keskustellessaan heidän hurskaat puheensa ja heidän pyrkimyksensä päästä taivaallisen lähteen vesien äärelle sai heidät kohoamaan jonkinlaisessa ekstaasissa kaikkien näkyvien ja näkymättömien luotujen yläpuolelle yhteyteen ikuisen Viisauden kanssa. Heistä tuntui kuin he saisivat kutsun maistaa ”Herran ilojuhlan” ikuista elämää jo maan päällä. Augustinus on kuvaillut tätä kokemusta yksityiskohtaisesti teoksessaan Tunnustukset, joka kuuluu maailmankirjallisuuden helmiin. Hänen äitinsä pyhä Monica kuoli pian tämän jälkeen, ja Augustinus jäi vielä vähäksi aikaa Italiaan kirjoittaakseen poleemisia tekstejä manikealaisuutta vastaan.

Syyskuussa 388 Augustinus palasi Tagasteen Alypiuksen ja Adeodatuksen kanssa, jotka molemmat kuolivat siellä. Augustinus myi kaiken omaisuutensa jakaen tuotot köyhille ja omistautui kolmen vuoden ajan luostarin perustamiselle ja sen olojen järjestämiselle yhdessä ystäviensä ja oppilaidensa kanssa. Paastoon ja rukoukseen hän yhdisti Jumalan säädösten tutkistelun öin ja päivin jakaen keskusteluissa ja kirjeissä oppilailleen sitä, mitä oli Herralta saanut.

Kerran Augustinus lähti Hippon pikkukaupunkiin erään virkamiehen pyynnöstä, joka harkitsi liittymistä kristilliseen kirkkoon. Augustinus tuli Hippon kirkkoon yhdessä iäkkään piispa Valeriuksen kanssa. Kun kreikankielinen piispa kertoi suunnittelevansa latinaa puhuvan papin vihkimistä avustajakseen, uskovaiset tervehtivät myrskyisin suosionosoituksin Augustinusta. Tämä hyväksyi vihkimyksen kyynelsilmin ymmärtäen vaaran, joka syntyi hänen ”jättäessään Jumalan Jumalan takia”, nimittäin luopuessaan luostarista palvellakseen Kristuksen ruumista, seurakuntaa. Hän sai kuitenkin viivyteltyä vihkimystä muutaman kuukauden, joiden aikana hän valmistautui pappeuteen pyhiä kirjoituksia tutkien. Piispa antoi hänelle kirkon läheltä palan maata, jotta hän saattoi perustaa uuden ”puutarhaluostarin”. Se tuotti kirkolle myöhemmin kymmenen piispaa. Augustinus vihittiin papiksi vuonna 391.

Vuoden 395 lopulla Augustinus sai piispanvihkimyksen ja seurasi pian sen jälkeen Valeriusta Hippon piispana. Hiippakunta oli hyvin pieni, mutta piispa Augustinus valisti koko Afrikan kirkkoa ja laajemminkin koko latinankielistä kristikuntaa vuosikymmenien ajan opettamalla ja toimimalla esikuvallisena hyvänä paimenena, joka antaa elämänsä lampaidensa puolesta ja näkee itsensä Jumalan palvelijoiden palvelijana. Augustinus saarnasi väsymättä lähes joka päivä pyrkien välittämään kuulijoille rakkautensa Jumalaan ja taivaallisiin siunauksiin. Lähes 800 saarnaa on säilynyt meidän päiviimme asti.

Päivisin Augustinus sovitteli kiistoja, valvoi kirkon hallintoa ja piti huolta köyhistä epäröimättä sulattaa kirkon astioita, kun rahasta tuli pulaa. Öisin hänestä tuli taas munkki, joka oli täydellisesti omistautunut Yljälleen. Hän asui piispantalossa yhdessä pappiensa kanssa. Hän laati heille luostarisäännön, joka edellytti ehdotonta köyhyyttä ja käskyjen noudattamista mutta oli sovellettu heidän elinoloihinsa.

Augustinuksen palava rakkaus kirkon ykseyteen ei sallinut hänen olla välinpitämätön kristinuskoa vaivaavia ongelmia kohtaan. Hän osallistui kirkolliskokouksiin ja vaikutti koko roomalaisessa Afrikassa, joka oli siihen asti ollut jakautuneena. Hän kirjoitti noin sata teosta, joista suuri osa oli omistettu taistelulle skismaatikkoja, harhaoppisia ja pakanoita vastaan.

Osoitettuaan ensin vääräksi manikealaisten opit Augustinus vastusti novatiolaisia, joiden mielestä sakramenttien pätevyys riippui papin hyveellisyydestä ja jotka olivat melkein sata vuotta kylväneet erimielisyyttä afrikkalaisissa kirkoissa luomalla rinnakkaisen hierarkian. Kun kaikki piispan ponnistukset ja perustelut novatiolaisten palauttamiseksi takaisin kirkon helmaan osoittautuivat turhiksi heidän vihamielisyytensä takia, hän päätti raskain sydämin kääntyä maallisten voimien puoleen oikeuttamatta kuitenkaan koskaan väkivallan käyttöä. Koska monet pitivät kristittyjä syypäinä Rooman tuhoon (410), Augustinus kirjoitti suurenmoisen kirjan ”Jumalan kaupunki”, jossa hän osoittaa, että kirkko kaikista vaiheistaan huolimatta on lähestymässä ikuista valtakuntaa.

Seuraavaksi Augustinus joutui taistelemaan harhaoppisia pelagiolaisia vastaan, jotka korostivat vapaan tahdon merkitystä mutta samalla väheksyivät jumalallisen armon osuutta, väittivät ihmisen pystyvän omin voimin olemaan tekemättä syntiä, kiistivät alkusynnin siirtymisen ja pitivät lasten kastamista tarpeettomana. Augustinus pyrki kumoamaan heidän väitteensä suojellakseen oikeaa oppia, mutta kiistan kärjistymisen ja oman luonteenlaatunsa takia hän esitti vapaan tahdon ja armon vastakohtaisuuden liian jyrkästi, mistä oli myöhemmin haitallisia seurauksia lännessä. Hänen onnistui tuomituttaa pelagiolaiset Karthagon (411) ja Rooman (417) kirkolliskokouksissa, mutta heidän oppiaan hän ei saanut kokonaan kitketyksi.

Kun vandaalit alkoivat hyökätä Espanjasta kristillistä Afrikkaa vastaan tuhoten kaiken mitä heidän tielleen osui, piispa Augustinus työskenteli vaivojaan säästämättä pelastaakseen sen mikä pelastettavissa oli. 35-vuotisen piispakauden ja apostolisten ponnistusten jälkeen Augustinus sai surukseen nähdä epäjumalien palveluksen ja areiolaisen harhaopin leviävän valloittajien mukana veren tahrimien raunioiden keskelle. Hippoa piiritettiin kolme kuukautta, jona aikana Augustinus sairastui korkeaan kuumeeseen. Hän ripustutti isoilla kirjaimilla kirjoitettuja katumuspsalmeja huoneensa seinille ja antoi urhean sielunsa Herran käsiin elokuun 28. päivänä 430.

Pyhä Augustinus jätti jälkeensä valtavan laajan kirjallisen tuotannon, joka pitää sisällään syvällisiä pohdintoja ja raikasta evankeliumin opetusta – mutta myös paljon näkemyksiä ja painotuksia, jotka ovat vieraita idän kristikunnalle. Idän ja lännen kristillisyyden painopiste-eroista monet juontuvat Augustinukseen, jonka vaikutus lännessä oli suunnaton. Monessa kohdin hän kuitenkin käänsi kirkollisen ajattelun kurssia pois ensimmäisen neljän vuosisadan isien perinnöstä.

Älyllisen mielenlaatunsa ja oman henkilöhistoriansa vaiheiden takia Augustinus tarkasteli ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta enemmän tai vähemmän psykologisesta näkökulmasta toisin kuin aikaisempi patristinen traditio, joka käsitteli samoja asioita enemmän ihmisyyden ja jumaluuden tasolla kuin yksilön ongelmina. Tämä vaikutti Augustinuksen pessimistisiin näkemyksiin perisynnistä ja luonnon ja armon suhteesta sekä Pyhästä Kolminaisuudesta ja muista kysymyksistä.

Ortodoksisen käsityksen mukaan luonnon ja armon suhteesta puhutaan yhteistyönä (synergia). Siinä oleellisen tärkeä on ihmisen vapaa tahto, jonka Luoja tietää ikuisesti mutta ei määrää sitä ennalta. Augustinus yritti ymmärtää jumalallisen ennaltatietämyksen mysteerin, mikä johti hänet yksipuoliseen ja liioiteltuun käsitykseen predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen. Tästä Augustinuksen opista tuli monien länsimaisten ennaltamääräämistä koskevien harhaoppien kuten kalvinismin lähde.

Niin kauan kuin Augustinuksen teesejä pidettiin hänen henkilökohtaisina teologisina mielipiteinään (theologoumena), ne eivät estäneet hänen kunnioittamistaan ortodoksisten pyhien joukossa. Vasta sitten kun Rooman kirkko hyväksyi Augustinuksen näkemykset viralliseksi opikseen, niistä tuli ortodoksisen ja katolisen kirkon erimielisyyksien aihe. Pyhää Augustinusta kunnioitetaan ortodoksisena pyhänä, mutta ei niinkään teologina vaan esipaimenena ja hänen kiistämättömän henkilökohtaisen pyhyytensä takia. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa hänen elämäänsä mutta ei hyväksy kaikkia hänen oppejaan eikä varsinkaan niiden epäsuotuisaa myöhempää kehitystä.

Vaikka pyhän Augustinuksen opetus tarjosikin lännessä tilaisuuden poikkeamiin oikeasta opista, häntä ei voida syyttää harhaoppisuudesta. Hän alisti pohdintansa aina nöyrästi kirkon ratkaistavaksi ja päätti teoksensa Pyhästä Kolminaisuudesta sanoihin: ”Oi Herra Jumala, ainoa Jumala, kolmiyhteinen Jumala, hyväksykööt ne, jotka ovat Sinun, mitä olen näissä kirjoissa kirjoittanut sellaista, mikä on Sinun; jos niissä on jotakin minun omaani, pyydän sitä anteeksi sekä Sinulta että niiltä, jotka ovat Sinun.”

Pyhä Hieronymus syntyi noin vuonna 347 kristittyyn perheeseen Stridoniumissa Dalmatiassa lähellä Ljubljanaa, nykyisen Slovenian alueella. Hänen täydellinen nimensä oli Eusebius Hieronymus Sofrinius. Jo nuorena hänet lähetettiin Roomaan opiskelemaan kuuluisan latinan kieliopintutkijan Donatuksen johdolla. Tämä herätti Hieronymuksessa rakkauden retoriikkaan, minkä huomaa kaikista hänen kirjoituksistaan. Pojalla oli kiihkeä temperamentti ja hyvä muisti, ja hän opiskeli innokkaasti ja osoitti loputonta tiedonjanoa.

Säännölliset käynnit marttyyrien haudoilla katakombeissa sytyttivät Hieronymuksessa rakkauden Kristukseen, mutta huono seura teki hänen nuoruudestaan sekavan ja myrskyisän, mitä hän myöhemmin katkerasti katui.

Hieronymus otti kasteen Roomassa ja pian sen jälkeen lähti Trieriin, jossa noihin aikoihin oli keisarin residenssi, tarkoituksenaan luoda uraa hallinnossa. Siellä kaksikymppinen nuorukainen tunsi saavansa Jumalalta vastustamattoman kutsun jättää kaikki ja palvella yksin Häntä.

Hieronymus muutti Aquileiaan, missä hän ystävänsä Rufinuksen kanssa liittyi pappien ja maallikoiden ryhmään, joka omistautui rukoukselle ja mietiskelylle. Tämä ”siunattujen kuoro” ei ollut varsinainen luostari. Siitä alkaen Hieronymus omistautui koko kompromisseja karsastavan luonteensa innolla kilvoituselämään ja pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Saatuaan sisarensakin innostumaan askeettisesta elämästä Hieronymus matkusti itään, jossa oli enemmän pyhiä paikkoja ja pyhiä ihmisiä.

Saavuttuaan Antiokiaan Hieronymus vietti suuren paaston paastoten ja profeettojen kirjoituksia mietiskellen, mutta luki sivussa myös klassisia kirjoituksia. Paaston puolivälissä askeesin kuihduttama Hieronymus sairastui korkeaan kuumeeseen. Hänen läheisensä uskoivat hänen olevan jo kuoleman kielissä. Silloin hän näki näyn, jossa hänet kannettiin Kristuksen tuomioistuimen eteen. Tuomarista säteili häikäisevän kirkas valo. Kun Kristus kysyi, kuka hän oli, hän ilmoitti olevansa kristitty, mutta Tuomari vastasi: ”Valehtelet, sinä olet Ciceron opetuslapsi etkä Kristuksen! Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” Kristus määräsi hänet hakattavaksi. Muut läsnäolijat pyysivät Herraa armahtamaan Hieronymusta ja antamaan hänelle tilaisuuden parannukseen.

Tämä näky sai Hieronymuksen luopumaan maailmasta ja maailmallisesta kirjallisuudesta. Hän vannoi: ”Herra, jos minä koskaan enää omistan maallisia kirjoja tai luen niitä, olen kieltänyt Sinut!” Hän oli vuosien kuluessa koonnut suuren kirjaston, jossa oli sekä klassista että kristillistä kirjallisuutta, ja vaikka hän oli paastonnut, valvonut öitään ja itkenyt syntejään, hän oli kuitenkin lukenut myös Ciceroa, Plautusta ja muita klassisia kirjailijoita. Nyt hän omistautui pelkästään pyhien kirjoitusten lukemiselle.

Pyytämättä neuvoa keneltäkään Hieronymus vetäytyi vuonna 375 erakkojen asuttamaan Khalkiksen autiomaahan Antiokian lounaispuolella tarkoituksenaan jäljitellä pyhän Antonios Suuren kilvoittelua. Hän vietti vuosia täydellisessä yksinäisyydessä huonon terveyden ja kiivaiden lihallisten kiusausten kiduttamana. Hieronymus huomasi yliarvioineensa voimansa. Paastosta ja askeettisesta kilvoituksesta huolimatta hän sai huomata, että ajatukset ja menneen elämän muistot kiusasivat häntä jatkuvasti. Kuolettaessaan lihaansa askeettisilla ponnisteluilla auringon paahteessa skorpionien ja villieläinten asuttamassa autiomaassa Hieronymus yhä muisti nuoruutensa elämän Rooman huvituksissa.

Hieronymus päätti taistella mielikuvia vastaan täyttämällä aikansa hyödyllisillä opinnoilla. Hän täydensi kreikan kielen taitoaan ja opiskeli hepreaa kastetun juutalaisen munkin opissa, samoin kuin arameaa. Samalla hän piti yllä kirjeenvaihtoa Aquileiassa asuvien ystäviensä kanssa. Näin hän ei enää elänyt täysin erakkona vaan oli yhteydessä toisiin ihmisiin.

Koetuksissaan Hieronymus sai jumalallisia lohdutuksia, mutta siitä huolimatta hänen oli lähdettävä autiomaasta, jonka rauha häiriintyi munkkien kiistellessä Antiokian kirkon skismasta. Sekavassa tilanteessa peräti kolme piispaa kilpaili oikeudesta Antiokian piispanistuimeen: areiolainen Vitalis, ortodoksinen mutta areiolaisten valitsema Meletios ja ortodoksinen, lännen tukema Paulinos. Hieronymus oli Paulinoksen puolella ja vetosi paavi Damasukseen pyytäen tätä lopettamaan kiistan mutta ei saanut vastausta.

Hieronymus muutti Antiokiaan, missä Paulinos vihki Hieronymuksen tämän vastusteluista huolimatta papiksi. Hieronymus ei kuitenkaan koskaan toimittanut liturgiaa. Hän suostui papin vihkimykseen vain sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse koskaan palvella missään papillisessa tehtävässä vaan hän voi elää tavallisena munkkina ja erakkona.

Hieronymus jatkoi Raamatun tutkimista oppineen Apollinaris Laodikealaisen ohjauksessa hyläten sen, mikä tämän opetuksessa ei ollut ortodoksisen opin mukaista. Pyhän Gregorios Teologin (25.1.) kaunopuheisuuden ja pyhyyden houkuttelemana hän lähti Konstantinopoliin, missä hän vietti kolme vuotta pyhän Gregorioksen koulussa ja ihastui Origeneen teoksiin, joita hän alkoi kääntää. Hän tapasi myös pyhän Gregorios Nyssalaisen (10.1.). Näihin aikoihin hänen näkönsä alkoi heikentyä.

Piispa Paulinos ja pyhä Epifanios (12.5.) pyysivät Hieronymuksen mukaansa Rooman kirkolliskokoukseen vuonna 382. Istuntojen aikana paavi Damasus huomasi Hieronymuksen harvinaisen lahjakkuuden ja Raamatun tuntemuksen ja otti hänet kirkolliskokouksen päätyttyä sihteerikseen. Paavi antoi hänelle tehtäväksi tutkia vaikeita Raamatun kohtia ja tarkistaa evankeliumien latinalaista käännöstä vertaamalla sitä kreikkalaiseen alkutekstiin.

Aventinuksen palatsissa kokoontui hurskaiden yläluokkaisten leskien ja neitseiden yhteisö, joka oli muodostunut pyhän Marcella Roomalaisen (31.1.) ympärille. Raamatunselittäjän maineensa ansiosta Hieronymus päätyi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. He rukoilivat ja lauloivat psalmeja hepreaksi. Hieronymus ei ainoastaan selittänyt heille pyhiä kirjoituksia ja opettanut hepreaa, vaan hän myös innosti naisia viettämään askeettista ja neitseellistä elämää.

Hieronymus solmi hengellisen ystävyyssuhteen pyhän Paula Roomalaisen (26.1.) kanssa. Hän luki ja selitti pyhiä kirjoituksia myös miehille ja rohkaisi heitä askeesissa. Hän laati erittäin piikikkään kirjoitelman Helvidiusta vastaan, joka oli rohjennut väittää, että Neitsyt Marialla oli muitakin lapsia Joosefin kanssa Kristuksen syntymän jälkeen.

Hieronymus oli paavi Damasuksen suojeluksessa, mutta tämän kuoleman jälkeen (384) Hieronymuksen yliampuvan innokas kieltäymyksellisen elämän ylistys ja maailmallisen papiston käytöksen nuhteleminen nostattivat hänelle monia vihamiehiä, jotka syyttivät häntä avioliiton halventamisesta ja herjasivat häntä. Lopulta hänen oli pakko lähteä Roomasta yhdessä veljensä Paulinianuksen ja pappi Vincentiuksen kanssa.

Matkan varrella kolmikko kävi tapaamassa Kyproksella Salamiksen piispaa, pyhää Epifaniosta, ja Antiokiassa Hieronymuksen otti vastaan piispa Paulinos. Siellä hän kohtasi uudelleen leski Paulan ja tämän tyttären Eustochiumin. He tekivät pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja Egyptin erämaaisien luokse, joilta he saivat hengellistä ravintoa.

Lopulta Hieronymus asettui asumaan Betlehemiin ja perusti kaksi luostaria Kristuksen syntymäkirkon lähelle. Näistä toinen oli nunnaluostari Paulalle ja häntä seuranneille hurskaille naisille (389). Hieronymus valvoi näitä yhteisöjä ja kirjoitti niitä varten pyhittäjien Paavali Erakon (15.1.), Hilarion Suuren (21.10.) ja Malkan (24.11.) elämäkerrat.

Naisten luostariyhteisöön kuului viitisenkymmentä yläluokkaista roomalaista neitsyttä. Varakas Paula perusti päätien varrelle majatalon, jossa pyhiinvaeltajat saattoivat asua ilmaiseksi. Hieronymus sanoi, ettei enää saa käydä niin, etteivät Maria ja Joosef löydä sijaa majatalosta. Hieronymus mainitsee kirjoituksissaan, että majatalossa asui gallialaisia, brittejä, armenialaisia, persialaisia, intialaisia, etiopialaisia, egyptiläisiä, pontoslaisia, kappadokialaisia, syyrialaisia ja mesopotamialaisia. Harhaoppien opettajia majatalossa kuitenkaan ei majoitettu.

Kun Paulan varat olivat ehtyneet hänen hyväntekeväisyytensä takia, Hieronymus lähetti veljensä Paulinianuksen heidän kotiseudulleen myymään Hieronymuksen perimät maat, jotta luostarille saataisiin varoja. Luostarin johtajana Hieronymus asui luolassa aivan Kristuksen syntymäluolan tuntumassa. Hänen luolansa oli täynnä kirjoja, ja hän omistautui ennen kaikkea Raamatun ja sen selitysteosten kääntämiselle ja kirjoittamiselle. Hän söi vain vähän leipää ja vihanneksia ja joi vain vettä, ja paastopäivinä hän tapasi syödä yksinkertaisen aterian vasta auringonlaskun jälkeen.

Joka päivä Hieronymus selitti Raamattua Paulalle ja tämän oppilaille sekä munkkiluostarin veljestölle ja otti vastaan monia pyhiinvaeltajia, jotka tulivat kunnioittamaan Kristuksen syntymäluolaa ja ammentamaan hänen oppineisuudestaan. Hän opetti munkkien avulla katekumeeneja valmistaen heitä pyhään kasteeseen.

Viidentoista vuoden herkeämättömällä työllä Hieronymus käänsi koko Vanhan testamentin hepreasta latinaksi. Käännös tunnetaan nimellä Vulgata. Hän julkaisi kirjaa osissa, koska hänellä oli monia muita tehtäviä Raamatun käännöksen ohella. Käännös ei ollut virheetön, mutta sen kauneutta ja tarkkuutta kiitettiin. Hieronymusta on kuitenkin arvosteltu siitä, että hän ei käyttänyt lainkaan Septuagintaa, Vanhan testamentin kreikkalaista käännöstä, jonka alkutekstinä uskottiin käytetyn puhtaampaa hepreankielistä tekstimuotoa kuin sitä, joka oli käytössä 300-luvulla jKr.

Hieronymuksen kiihkeä luonne ei sallinut hänen – kaikkien näiden ponnistusten ohessa – vaieta kirkon ajankohtaisista ongelmista. Samalla innolla, jolla hän oli autiomaassa kamppaillut himoja vastaan, hän antautui taisteluun totuuden puolustamiseksi kaikkia jossain asiassa toisin opettavia vastaan. Hän oli osallisena kuudessa suuressa kiistassa, joissa hänen vastustajiaan olivat Jovinianus, origenistit, Jerusalemin piispa Johannes, Rufinus, Vigilantius ja Hippon piispa Augustinus.

Roomalainen munkki Jovinianus oli antanut munkkilupaukset liittymättä mihinkään luostariin ja eli kuin kuka tahansa maallikko mutta solmimatta kuitenkaan avioliittoa. Hänen mielestään neitsyys, avioliitto ja leskeys olivat Jumalan silmissä samanarvoisia, jos vietti hurskasta elämää. Paastolla ei ollut väliä, kunhan vain kiitti Jumalaa. Hieronymuksen ohella Jovinianuksen näkemyksen tuomitsivat myös paavi Siricius ja piispa Ambrosius Milanolainen. Hieronymus puolusti luostarielämää ja selitti, että munkki etsii turvaa paetessaan tilaisuutta syntiin, koska hän tietää oman heikkoutensa.

Vaikka Hieronymus ihailikin Origeneen kirjoituksia, hän ei hyväksynyt kaikkia tämän mielipiteitä. Hän käänsi joitakin Origeneen teoksia kommentoimatta väitteitä sielun pre-eksistenssistä ja Saatanan mahdollisesta eskatologisesta kääntymyksestä. Myöhemmin hän selitti, että Origeneen oppikäsityksiä oli luettava äärimmäisen varovasti, vaikka hän pitikin niitä lukemisen arvoisena kirjallisuutena. Vähitellen Hieronymus päätyi kuitenkin tuomitsemaan Origeneen näkemykset, koska niiden lukeminen saattaisi johtaa arvostelukyvyttömät harhaoppeihin.

Jerusalemin patriarkka Johannes oli Origenesta kannattavien askeettien oppilas, kun taas Salamiksen piispa Epifanios oli Origeneen vastustaja. Hieronymus oli hyvissä väleissä patriarkan ja ystävänsä Rufinuksen kanssa, joka asui Öljymäellä. Piispa Epifanios saarnasi origenismia vastaan Jerusalemissa, jossa hän oli hyvin suosittu. Patriarkka Johannes katsoi, että saarna oli kohdistettu häntä vastaan, ja lähetti ylidiakoninsa nuhtelemaan vierailevaa piispaa. Siitä syntyi ikävä kohtaus kirkossa.

Epifanios neuvoi Hieronymusta irtautumaan piispasta, minkä tämä tekikin, mutta hän tarvitsi papin palvelemaan luostariyhteisöjä. Silloin Epifanios päätti vihkiä Hieronymuksen kaksikymmentä vuotta nuoremman veljen Paulinianuksen papiksi palvelemaan Betlehemin luostareita. Paulinianus vastusti vihkimystä siinä määrin, että piispa katsoi tarpeelliseksi pakottaa hänet siihen. Johannes protestoi tätä kanonien vastaista toisen piispan alueella toimimista vastaan ja kielsi Hieronymusta ja hänen oppilaitaan astumasta Kristuksen syntymäkirkkoon. Epifanios kirjoitti kirjeen Johannekselle selittäen käyttäytymistään. Teofilos Aleksandrialaisen välityksellä he löysivät kompromissin.

Hieronymus teki sovinnon patriarkka Johanneksen kanssa, mutta kiista hänen ystävänsä Rufinuksen kanssa ei päättynyt yhtä hyvin. Rufinus käänsi latinaksi Origeneen filosofisen tutkielman Alkuprinsiipeistä, jonka esipuheessa hän kiitti Hieronymusta pitäen häntä edeltäjänään tässä työssä. Hieronymuksen mielestä käännöksellä ja esipuheella yritettiin peitellä Origeneen harhaoppeja. Hän pyysi kääntämään saman tekstin tarkasti alkutekstin mukaan, jotta siitä paljastuisivat Origeneen harhaopit. Origenes oli kirjoittanut täydellisimmän kokoelman Raamatun selitysteoksia, joka tuohon aikaan oli käytössä, ja myös Hieronymus luki Origeneen teoksia vaikka ei omaksunutkaan Origeneen oppeja. Tästä kuitenkin syntyi viisivuotinen kiista Rufinuksen kanssa, joka päättyi entisten ystävien välien rikkoutumiseen.

Gallialais-roomalainen pappi Vigilantius halvensi selibaattia ja tuomitsi reliikkien kunnioittamisen. Hän kutsui reliikkien kunnioittajia epäjumalien ja tuhkan palvelijoiksi. Hieronymus vastasi hänelle: ”Me emme palvo marttyyrien reliikkejä, vaan heitä kunnioittaessamme me palvomme Häntä, jonka marttyyreja he ovat. Kun apostolit ja marttyyrit maan päällä eläessään rukoilivat toisten ihmisten puolesta, kuinka paljon enemmän he tekevät sitä voittonsa jälkeen. Onko heillä vähemmän voimaa nyt, kun he ovat Jeesuksen Kristuksen kanssa?”

Hippon piispa Augustinus oli eri mieltä eräistä Hieronymuksen Galatalaiskirjeen selityksistä, vaikka Johannes Krysostomos edusti samaa näkemystä kuin Hieronymus. Hieronymus puolestaan piti tiettyjä Augustinuksen Psalmien selityksiä virheellisinä. Lopulta he saivat kuitenkin sovittua kiistansa.

Kun barbaarit olivat ryöstäneet Rooman vuonna 410, suuria pakolaisjoukkoja tulvi lännestä Betlehemiin. Hieronymus joutui palvelemaan heitä päivisin, mutta öisin hän jatkoi Raamatun selitysten ja harhaoppien vastaisten kirjoitusten laatimista. Hän kirjoitti erityisesti pelagiolaisia vastaan, jotka kostoksi hajottivat Hieronymuksen luostarin Betlehemissä vuonna 416.

Hieronymuksen perustama yhteisö oli irrallinen latinalainen saareke keskellä itää. Se alkoi heiketä pelagiolaisten kostoiskun jälkeen ja hajosi kokonaan pyhän Hieronymuksen kuoleman jälkeen. Hän nukkui pois syyskuun 30. päivänä 420 ehdittyään jo 97 vuoden ikään. Hän oli viettänyt viimeiset 34 vuottaan Betlehemissä.

Pyhä Hieronymus haudattiin Kristuksen syntymäkirkon alle Paulan ja Eustochiumin lähelle. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Roomaan, missä hänen haudallaan tapahtui ihmeitä. Häneltä on säilynyt noin 120 kirjettä ja valtava kokoelma raamatunselityksiä, käännöksiä ja muita kirjoituksia.

Pyhittäjä Dulas oli pyhittäjä Bessarionin (20.2.) sävyisä, nöyrä ja kuuliainen oppilas egyptiläisessä luostarissa 300-luvun lopulla. Kaksikymmentä vuotta hän kesti munkkiveljiensä pilkkaa, solvauksia ja halveksuntaa. Aluksi hänen oli vaikeaa kestää nöyrästi loukkauksia, mutta lopulta hän saavutti sellaisen tunteiden hillinnän (apatheia) asteen, että hän sääli panettelijoitaan ja rukoili kaikesta sydämestään heidän puolestaan.

Kerran Dulas joutui vielä suurempaan koettelemukseen. Eräs munkki varasti kirkkoesineitä ja piilotti ne. Luostarin igumeni ja vanhimmat syyttivät Dulasta varkaudesta, koska hän ei ollut osallistunut sinä iltana vigiliaan, vaikka yleensä hän kävi kaikissa palveluksissa. Tuolloin hän oli kuitenkin ollut sairaana. Dulas vakuutti syyttömyyttään, mutta hänen vihollisensa panettelivat häntä ja väittivät nähneensä varkauden. Kun he eivät uskoneet häntä, hän ei väittänyt vastaan vaan sanoi: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, minä olen syntinen.” Igumeni määräsi, että Dulakselta riisutaan munkin vaatteet ja hänet puetaan maallikon vaatteisiin. Dulas rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun pyhän nimesi tähden minä pukeuduin munkinpukuun, mutta nyt se riisutaan minulta syntieni tähden.”

Taloudenhoitaja vaati Dulasta sanomaan, minne hän oli piilottanut kirkkoesineet, mutta viaton kärsimyksenkantaja toisti: ”Antakaa minulle anteeksi, olen tehnyt syntiä.” Hänet luovutettiin siviiliviranomaisille, häntä kidutettiin ja oikeuden päätöksen mukaan hänen molemmat kätensä oli katkaistava. Ennen tuomion täytäntöönpanoa kuvernööri lupasi, että Dulas pääsisi vapaaksi, jos hän ilmoittaisi, missä esineet olivat. Dulas vastasi: ”En voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt.” Hänet vietiin tuomion täytäntöönpanopaikalle. Silloin todellinen varas alkoi katua tekoaan ja tunnusti igumenille, että hän oli syyllistynyt varkauteen.

Lopulta Dulas sai luvan palata luostariin. Munkit alkoivat pyydellä häneltä anteeksi tekoaan. Dulas ei kantanut heille kaunaa vaan oli jopa kiitollinen siitä, että he olivat antaneet hänelle tilaisuuden kestää syyttömänä kärsimystä. Hän pyysi Jumalaa antamaan syyttäjilleen anteeksi.

Kolmen päivän kuluttua he saivat todeta Dulaksen kuolleen polvistuneena rukoukseen. Hänen ruumiinsa vietiin katedraaliin ja ovi lukittiin. Hautaus oli määrä toimittaa sitten kun luostarin igumeni ja veljestö saapuisivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla ja menivät kirkkoon, viattomasti kärsineen pyhittäjä Dulaksen ruumis ei ollutkaan katedraalissa. Vain hänen vaatteensa ja sandaalinsa löytyivät sieltä. Ne, jotka olivat syyttäneet pyhää kärsimyksenkantajaa Dulasta synnistä, jota hän ei ollut tehnyt, eivät olleet arvollisia hautaamaan hänen ruumistaan.

Pyhä Dulas polveutui tunnetusta suvusta Kilikian maakunnan Pretoriaksen kylästä. Jo lapsena hän sai kristillisen kasvatuksen. Diocletianuksen vainossa (293–305) Dulas vangittiin ja vietiin maaherra Maximinuksen eteen Zefyriokseen. Hän julisti olevansa kristitty eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksesta. Dulas pilkkasi pakanajumalia tehden pilaa Dafneen rakastuneesta Apollonista, joka ei takaa-ajosta huolimatta päässyt toteuttamaan halujaan.

Dulaksen puheet saivat maaherran raivoihinsa. Dulasta lyötiin raipoilla vatsaan ja hänet heitettiin tulikuuman halstarin päälle. Hänen päälaelleen pantiin hehkuvia hiiliä, kun hiukset oli ensin kasteltu öljyllä. Hänen selkäänsä viilleltiin ja haavoja hierottiin rosoisilla kivillä ja etikalla. Kurjassa tilassa Dulas vietiin lopulta vankilaan.

Kun Dulas tuotiin toisen kerran maaherran eteen, hän oli elpynyt ja oli valmis keskustelemaan maaherran kanssa kristinuskosta. Tämä kysyi Dulakselta, kuinka Kristusta voidaan pitää Jumalana, kun Hän oli kuitenkin joka suhteessa ihminen. Dulas selosti hänelle lyhyesti koko pelastuksen mysteerin.

Kolmannessa kuulustelussa Dulakselle syötettiin väkisin epäjumalille uhrattua ruokaa. Kun hän sylkäisi sen inhoten suustaan, häntä raastettiin niin pahasti, että luut ja suolet tulivat näkyviin. Tuossa tilassa hänen käskettiin lähteä kävelemään. Pyhä Dulas menehtyi uskoen henkensä Jumalan haltuun.

Pyhä profeetta Aamos on vanhin niistä profeetoista, joiden kirjoitukset on otettu Israelin pyhiin kirjoituksiin. Aikaisemmat profeetat kuten Elia ja Elisa tunnetaan paremmin teoistaan kuin kirjoituksistaan. Aamoksesta alkaa kirjoittavien profeettojen perinne. Heprealainen nimi Aamos merkitsee ”taakoitettua”.

Aamos eli Juudan kuninkaan Ussian (781–740 eKr.) ja Israelin kuninkaan Jerobeam II:n (784–744 eKr.) hallituskausilla. Israel oli noin 200 vuoden ajan jakautuneena pohjoiseen Israelin ja eteläiseen Juudan valtioon. Tällä verrattain rauhallisella kaudella Israelin väestöä siirtyi kaupankäynnin ansiosta runsaasti maaseudulta kaupunkeihin, ja varallisuuden lisääntyminen johti huonoon elämään ja Baalin palvontaan. Pakanallisissa juhlissa harjoitettiin juopottelua, väkivaltaa, epäjumalien palvontaa ja moraalittomuutta.

Aamos oli kirjansa mukaan ”Tekoan seudun karjankasvattajia”. Itsestään hän julistaa: ”En ole profeetta enkä profeetan oppilas, vaan karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä. Herra otti minut laumojeni keskeltä ja sanoi minulle: ’Mene ja julista kansaani Israelia vastaan!’”[1] Tekoa sijaitsi Juudan kuningaskunnassa Betlehemin lähistöllä.

Aamoksen kirja on laadittu tyylillisesti hiotulla mutta kiihkeällä kielellä, jossa käytetään moninaisia tyylikeinoja ja runollisia ilmaisuja. Hänen profetiansa kertovat Juudan, Israelin ja naapurivaltioiden historian tarkasta tuntemuksesta. Luultavasti hän oli varakas ja sivistynyt mies, jonka Jumala kutsui profeetan tehtävään, vaikka hän ei ollut saanut profeetan koulutusta eikä kuulunut mihinkään profeettayhteisöön. Siten hän eroaa ammattimaisista profeetoista, jotka hankkivat elatuksensa tulevaisuuden ennustamisella ja ottivat usein lahjuksia kuninkaallisilta tukijoiltaan.

Saatuaan kutsun profeetaksi Aamos lähti Juudasta Israeliin, jonka asukkaat olivat luopuneet elävän Jumalan palvelemisesta kumartaakseen epäjumalia ja viettivät ylellistä ja irstasta elämää sekä riistivät köyhiä ottaen heiltä heidän vähäisenkin omaisuutensa. Siksi Jumala käski profeettansa julistaa heille, että rangaistus oli lähellä. Aamos ennusti ensin pakanallisten naapurivaltioiden Damaskoksen, Gazan (Filistea), Tyroksen (Foinikia), Edomin, Ammonin ja Moabin tuhon ja ilmoitti kullekin kansalle säädetyn rangaistuksen. Herran viha kohdistuisi myös eteläiseen Juudan kuningaskuntaan.

Suurin osa ennustuksista koskee kuitenkin Israelia, pohjoista kuningaskuntaa. ”Vain teidät minä olen ottanut omakseni kaikista maailman kansoista. Sen tähden minä vaadin teidät tilille kaikista vääryyksistänne.” ”Kuule, Israelin kansa. Minä laulan sinusta kuolinvirren! Kaatui, ei enää nouse neitsyt Israel.”

Profeetta Aamos kertoo viidestä tuomionäystä, joista ensimmäisessä heinäsirkat syövät maan lähes paljaaksi ja toisessa tuli nielee syvyyden vedet ja uhkaa niellä myös viljelysmaan. Vaikka profeetta julistaa tuomiota, hänen sydämensä liikuttuu myötätunnosta asukkaita kohtaan. Kummallakin kerralla profeetta puhuu Israelin puolesta, jolloin Herra katuu ja sanoo: ”Tämä ei tapahdu.” Kolmannessa näyssä Herra seisoo muurin harjalla luotilanka kädessään: ”Katso, minä tutkin luotilangalla kansani Israelin enkä enää kulje armahtaen sen ohitse.” Israelilaiset eivät katuneet tekojaan vaan pysyivät synneissään. Seuraa neljäs näky. ”Herra Jumala näytti minulle tämän näyn: oli korillinen loppukesän hedelmiä. Hän kysyi minulta: ’Mitä näet, Aamos?’ Minä vastasin: ’Korillisen loppukesän hedelmiä.’ Herra sanoi minulle: ’Loppu on tullut kansalleni Israelille. Enää en kulje armahtaen sen ohitse.’”[2]

Aamos välitti myös Herran sanat: ”Sinä päivänä minä annan auringon laskea puolenpäivän aikaan ja pimennän maan keskellä kirkasta päivää.”[3] Tässä kohdassa pyhät isät ovat nähneet enteen auringon pimentymisestä keskipäivällä, kun Kristus oli ristiinnaulittuna. Aamoksen viides näky kertoo pyhäkön tuhoamisesta.

Israelilaisten ylpeyden rangaistus olisi hirvittävä: ”Paljon on ruumiita, joka paikkaan viskattuja.” Kaikki, jotka eivät tuhoudu, valittaisivat ja surisivat. Nämä onnettomuudet merkitsisivät jakaantuneen Israelin valtakunnan loppua. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan ole menetetty niiden osalta, jotka katuvat ja kääntyvät. Ne, jotka Jumalaa etsivät, saavat elää. ”Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää! Saattakaa kaupunginportissa oikeus voimaan. Ehkä Herra Jumala Sebaot silloin armahtaa Joosefin heimon jäännöstä.”

Profeetta toimi Betelissä, missä pappi Amasja syytti häntä kuninkaan edessä kapinan lietsomisesta ja kertoi Aamoksen ennustaneen kuningas Jerobeamin kuolevan miekkaan ja Israelin kansan joutuvan pakkosiirtolaisuuteen. Amasja kehotti Aamosta palaamaan Juudaan ja kielsi häntä profetoimasta Betelissä.

Aamos ylisti Jumalaa, joka ilmaisisi suuruutensa tuomion ja syntisten tuhoamisen kautta. Mutta Aamos ilmoitti myös, että lopulta Israelin kansan kohtalo kääntyisi ja perustettaisiin Messiaan valtakunta, jota kohti kaikki pakanavaltiot kiiruhtaisivat: ”Sinä päivänä minä rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Minä muuraan umpeen sen halkeamat, korjaan sen luhistumat ja saatan sen entiseen loistoonsa. Minä käännän kansani Israelin kohtalon. He rakentavat jälleen hävitetyt kaupunkinsa.” Daavidin sortuneen majan on Kristus rakentanut uudelleen, ja universaali kirkko edustaa hänen valtakuntaansa.

Profeetta Aamos profetoi viisikymmentä vuotta, ja hänen ennustuksensa toteutuivat sukupolvea myöhemmin. Apokryfisen Profeettojen elämät[4] -nimisen kirjoituksen mukaan hänet surmasi pappi Amasjan poika, jota profeetta oli moittinut siitä, että juutalaiset kumarsivat ja palvoivat kahta kultaista vasikkaa. Kertomuksen mukaan Amasjan poika iski profeetta Aamosta sauvalla kuolettavasti päähän. Aamos vajosi maahan mutta onnistui vielä palaamaan kotimaahansa Juudaan, missä hän menehtyi vammoihinsa kahden päivän kuluttua. Hänet haudattiin isiensä viereen.

Kirkkohistorioitsija Eusebius (k. 339) ja pyhä Hieronymus (k. 420) mainitsevat, että heidän aikanaan pyhän profeetta Aamoksen hautakammiota näytettiin yhä Tekoassa, Betlehemin eteläpuolella. Ikoneissa profeetta Aamos kuvataan suippopartaisena vanhuksena.

Pyhät apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kuuluvat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Stefanas ja hänen perheensä olivat niitä harvoja, jotka apostoli Paavali kertoo itse kastaneensa, ja Paavali arvosti Stefanasta ja tämän työtä seurakunnan hyväksi: ”Minulla on teille pyyntö, veljet. Niin kuin tiedätte, Stefanas ja hänen perheväkensä ovat ensi hedelmä työstämme Akhaiassa, ja he ovat antautuneet palvelemaan pyhiä. Olkaa te puolestanne kuuliaisia heille ja kaikille, jotka työskentelevät ja näkevät vaivaa yhdessä heidän kanssaan.”[1]

Apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kävivät Korintin seurakunnan edustajina tapaamassa apostoli Paavalia, joka kirjoittaa: ”Olen iloinen siitä, että Stefanas, Fortunatus ja Akaikos ovat tulleet tänne. He korvaavat minulle sen, että joudun olemaan erossa teistä. He ovat virkistäneet minua niin kuin teitäkin. Antakaa tunnustus tällaisille miehille!”[2] He kertoivat Paavalille Korintin seurakunnan ongelmista ja esittivät hänelle seurakunnassa syntyneitä kysymyksiä. Paavali vastasi niihin ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, jonka apostolit veivät perille.

Kolmesta pyhästä apostolista Stefanas nukkui pois rauhassa, mutta toiset kuolivat marttyyreina: Fortunatus surmattiin miekalla ja Akaikos menehtyi nälkään ja janoon.

Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia kärsivät Kristuksen tähden keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Vitus syntyi Sisiliassa varakkaiden pakanoiden perheeseen, mutta opettajansa Modestuksen ja hoitajansa Crescentian ansiosta hänet kastettiin jo lapsena. Kaksitoistavuotiaana Vitus alkoi enkelien opettamana ja rohkaisemana viettää askeettista elämää. Kun Sisilian kuvernööri Valerianus sai tietää lapsen tekevän ihmeitä, hän määräsi, että isän oli pakotettava hänet luopumaan uskosta. Kun isä astui pojan huoneeseen, hän sokaistui nähdessään siellä kaksitoista kirkkaasti loistavaa enkeliä.

Taivaallinen enkeliolento johdatti Vituksen, Modestuksen ja Crescentian Etelä-Italian Lucanian alueelle[1] Silarisjoen varrelle, missä he saarnasivat evankeliumia ja tekivät ihmeitä. Roomassa Vitus paransi rukouksellaan keisari Diocletianuksen pojan, mutta kiittämätön keisari antoi kiduttaa heitä raa’asti. He olivat jo menehtymäisillään, kun enkeli vapautti heidät ja vei heidät takaisin Lucaniaan. Siellä pyhä marttyyri Vitus ja hänen toverinsa menehtyivät kärsimiinsä vammoihin ja antoivat henkensä Jumalan käsiin. Kolme päivää kuolemansa jälkeen Vitus ilmestyi Florentia-nimiselle naiselle ja ilmoitti, missä heidän ruumiinsa olivat.

Vitusta, Modestusta ja Crescentiaa tiedetään kunnioitetun pyhinä jo 400-luvulla, mutta elämäkerta on peräisin vasta 500- tai 600-luvulta. Erityisen kunnioitettuja he ovat olleet Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, jossa toimi pyhälle Vitukselle omistettu luostari. Hänen reliikkejään siirrettiin 700- ja 800-luvuilla Ranskaan ja Saksaan, joissa hän nousi kunnioitetuimpien marttyyrien joukkoon.