Kirkkokalenteri

Georgialainen pyhittäjämarttyyri Kaikhosro vihittiin munkiksi Jerusalemissa 1500-luvulla. Hänestä tuli innokas georgialaisen luostarielämän kehittäjä. Hän rakennutti pyhän Nikolaoksen kirkon Kristuksen haudan lähelle ja osti Pyhän ristin luostarin takaisin turkkilaisilta, minkä vuoksi häntä pidetään sen uutena perustajana.

Kaikhosron elämäkerta on säilynyt historioitsija-kirjailija arkkipiispa Timote Gabašvilin (1703–1764) ansiosta. Kuvaillessaan Jerusalemin Pyhän ristin luostarin freskoja ja muistelukirjoja piispa Timote toteaa freskojen joukossa olleen Kaikhosro Georgialaista esittävä maalaus. Muistelukirjan mukaan šaahi Abbas I kidutti pyhittäjämarttyyri Kaikhosro Georgialaisen kuoliaaksi vuonna 1612, koska tämä kunnioitti hartaasti pyhiä ikoneita.

Pyhittäjä Moisei (Mooses) syntyi vuonna 1782 hurskaaseen Putilovin kauppiasperheeseen Borisoglebskin kaupungissa Jaroslavlin läänissä ja sai kasteessa nimen Timofei. Hänen isänsä Ivan oli hyvin kirkollinen mies. Hän noudatti tarkkaan paastoja, lauloi kirkkokuorossa ja tutki Raamattua, pyhien elämäkertoja ja kirkkohistoriaa. Lapsia hän ei antanut seurakuntakouluun peläten heidän saavan siellä huonoja vaikutteita, vaan opetti heidät itse lukemaan ja kirjoittamaan.

Timofei oli perheen kymmenestä lapsesta kolmanneksi vanhin ja sai perheen muiden lasten tavoin kotona lähes luostarimaisen kasvatuksen. Kun hän oli täyttänyt 18 vuotta, isä lähetti hänet nuoremman 14-vuotiaan Joona-veljen kanssa Moskovaan tutun tavaranvuokraajan palvelukseen.

Moskovassa Timofei hankki ja luki hengellisiä kirjoja. Veljekset tutustuivat Novospasskin luostarin vanhuksiin Aleksanteriin ja Filaretiin, jotka pitivät yhteyttä pyhittäjä Paisi Velitškovskiin (15.11.). Pyrkimys luostarielämään vahvistui lopullisesti heidän sydämessään.

Yhteisestä päätöksestä veljekset menivät Sarovin luostariin. Timofei oli tuolloin 22-vuotias ja Joona 18-vuotias. Peläten, ettei isä antaisi heille siunausta luostarielämään, he kirjoittivat hänelle kirjeen ja selittivät lähteneensä isäntänsä luota palvellakseen toista Isäntää, jonka palvelukseen he olivat luvanneet astua. Vasta Sarovista he kirjoittivat avoimesti aikomuksestaan. Isä kiivastui ja käski heidän heti palata kotiin, mutta veljekset eivät näyttäytyneet kahteen ja puoleen vuoteen. Timofei meni tapaamaan isäänsä vasta tämän sairastuttua, pyysi häneltä anteeksi ja sai siunauksen palata luostariin. Joonan isä päästi luotaan vasta vuoden kuluttua monien suostuttelujen jälkeen.

Sarovissa veljekset tapasivat pyhittäjä Serafim Sarovilaisen, joka kilvoitteli erakkona metsässä. He saivat hengellistä ohjausta pyhittäjältä ja luostarin muilta vanhuksilta. Timofeilla oli kuuliaisuustehtävä luostarin leipomossa, ja lisäksi hän hoiti sairasta rakentajavanhus Jesajaa. Kolmen vuoden kuluttua Joona päätti jäädä Saroviin. Hänestä tuli aikanaan Sarovin luostarin igumeni Jesaja. Timofei puolestaan siirtyi Svenskin luostariin Orjolin hiippakunnassa. Siellä häntä ilmeisesti viehätti läheinen Roslavlin metsä, jossa kilvoitteli useita erakkoja. Vuonna 1811 Timofei liittyi erakkojen joukkoon 29 vuoden ikäisenä.

Timofei kilvoitteli erakkojen seurassa kymmenen vuotta. Paisi Velitškovskin oppilas vanhus Afanasi vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Moisei pyhittäjä Mooses Etiopialaisen mukaan. Nimenvalintaan vaikutti Timofein suuri vieraanvaraisuus, jonka hän oli perinyt äidiltään. Pyhittäjä Mooseksen elämäkerrassa (28.8.) on vieraanvaraisuudesta kertova episodi.

Moisei kilvoitteli erakkojen seurassa metsässä pienen joen varrella. He toimittivat joka päivä täydet maallikkopalvelukset. Juhlapäivinä tuli pappi toimittamaan liturgian ja jakamaan pyhän ehtoollisen. Erakot rukoilivat, tekivät käsitöitä ja viljelivät naurismaata. Kesäisin he keräsivät marjoja ja sieniä hyväntekijöille, jotka joskus lähettivät heille leipää, ryynejä ja kasvisöljyä. Ruoasta oli usein puutetta. Moisei löysi itselleen mieluisan kirjoihin liittyvän tehtävän: hän alkoi kopioida Raamattua ja teki sen seisten, koska tunsi pyhää kirjaa kohtaan niin harrasta kunnioitusta.

Monet vaarat uhkasivat erakkoja. Talvisin ympärillä ulvoi susia, ja kerran rosvojoukko hyökkäsi heidän kimppuunsa. Poliisikin ahdisteli heitä joskus. Pelottavimpia olivat myrskyt, jotka kaatoivat ikimetsän puita. Kerran kaatuva puu miltei hajotti Moisein keljan.

Vuonna 1816 Moisein seuraan lyöttäytyi nuorempi veli Aleksander, joka neljän vuoden koeajan jälkeen vihittiin munkiksi nimellä Antoni. Hänet uskottiin vanhemman veljensä ohjaukseen, ja hän pysyi tälle kuuliaisena koko loppuelämänsä. Erakkoelämässä isä Moisei kypsyi hengellisesti. Hän saavutti keskittyneisyyden, vaikenemisen, tarkkaavaisuuden ja rukouksen lahjan sekä perehtyi perusteellisesti Kirkon opetukseen ja pyhien isien kirjoituksiin.

Kun Moisei oli elänyt erakkoyhteisössä kymmenen vuotta, hän poikkesi kerran ohikulkumatkalla Optinan luostariin. Hänet esiteltiin Kalugan piispa Filaretille, joka rakasti kilvoituselämää ja suunnitteli skiitan perustamista Optinan alaisuuteen luostaria ympäröivään mäntymetsään. Hän oli kuullut Roslavlin erakoista ja tutustuminen isä Moiseihin vakuutti hänet siitä, että asia oli uskottava heille.

Piispan kutsusta isä Moisei siirtyi veljensä Antonin ja kahden muun munkin kanssa Optinaan, jossa he asettuivat luostarin mehiläistarhaan. Suurella vaivalla he raivasivat alueen, kaatoivat vuosisataiset puut ja rakensivat niistä keljan ja kirkon pyhän Johannes Kastajan kunniaksi sekä aidan alueen ympärille. Kirkko vihittiin vuonna 1822. Piispa Filaretin vieraillessa Optinassa isä Moisei pyysi häneltä siunausta vihkiytyäkseen suureen skeemaan. Piispa ymmärsi kuitenkin, että Moiseilla oli kykyjä vaativiin tehtäviin ja tarjosi hänelle pappisvihkimystä. Moisei yritti kieltäytyä, mutta hänet taivutettiin suostumaan. Niin hänet 40 vuoden ikäisenä vihittiin pappismunkiksi ja määrättiin Optinan luostarin rippi-isäksi. Kolmen vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Moisei johti Optinan luostaria 37 vuotta. Tuona aikana Optina nousi kukoistukseen. Veljestön määrä kasvoi moninkertaiseksi. Luostariin perustettiin hedelmätarha ja karjahovi, koottiin suuri kirjasto ja laajennettiin pääkirkkoa. Lisäksi rakennettiin kaksi uutta kirkkoa, trapesakirkko, vierastalot pyhiinvaeltajille, uusia keljoja sekä Optinan kuulu valkoinen luostarimuuri. Tärkeimpänä kaikista luostarin hengellinen elämä koheni.

Isä Moisei toteutti suuria rakennushankkeita luostarin tarpeita ajatellen, mutta myös antaakseen köyhille tilaisuuden ansaita rahaa. Joskus hän osti tarpeettomia tavaroita kalliimmalla hinnalla kuin mitä niistä pyydettiin vain auttaakseen puutteessa olevaa myyjää, tai hankki mätiä elintarvikkeita ja söi niitä itse. Luostarin vierastalossa ei ollut kiinteätä maksua, vaan jokainen yöpyjä maksoi lippaaseen minkä verran halusi. Eräs rikas kauppias ihmetteli, eikö luostarin johtaja pelännyt kaikkien yöpyvän ilmaiseksi. Moisei vastasi hänelle: ”Jos yhdeksänkymmentäyhdeksän ei maksa mitään, Jumala lähettää sadannen, joka maksaa kaikkien edestä.” Kauppiaasta tuli tämän jälkeen luostarin tukija ja hyväntekijä.

Luostariin pyrkijöiltä Moisei ei vaatinut rahalahjoituksia. Hän otti veljestöön sairaitakin, jotka eivät pystyneet tekemään paljoakaan luostarin hyväksi. Kun hänen kuolemansa jälkeen avattiin laatikko, jossa hän säilytti rahoja, siinä oli vain yksi pohjan ja seinämän väliin juuttunut lantti. ”Varmaan hän ei huomannut sitä, muuten hän olisi käyttänyt senkin köyhien hyväksi”, hänen veljensä Antoni sanoi.

Moisei kulki samaa sisäisen hengellisen työskentelyn tietä kuin Optinan ohjaajavanhus Leo (11.10.). Näiden kahden kilvoittelijan välillä vallitsi keskinäinen ymmärrys ja yksimielisyys. Moisei asetti veljestön hengelliseksi ohjaajaksi Leon rinnalle tämän oppilaan pyhittäjä Makarin (7.9.), joka jatkoi Leon työtä tämän kuoleman jälkeen. Moisein igumenikautena Optinaan tuli kuuliaisuusveljeksi Amvrosi Optinalainen, tuleva suuri ohjaajavanhus (10.10.).

Vaikka Moisei oli itse ankara paastoaja ja kilvoittelija, hän oli täynnä rakkautta ihmisiä kohtaan ja suhtautui lempeästi heidän rikkeisiinsä. Lakkaamattomien ulkonaisten huolten ja toimien keskellä hän eli salattua elämää Jumalassa ja uhrasi kaikki voimansa lähimmäisten palvelemiseen. Moisei osasi pitää itsensä salassa ihmisiltä. Siksi monet, jotka eivät tunteneet häntä hyvin, pitivät häntä hyvänä mutta tavallisena ihmisenä. Vain hengelliset ihmiset huomasivat hänen hyveidensä tuoksun ja osasivat arvostaa häntä ohjaajavanhuksena. Pyhittäjä Moisein elämän suuri ihme on Optinan luostari, joka alkoi kukoistaa Venäjän hengellisenä keskuksena.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Moisei vihittiin suureen skeemaan. Kun tieto vihkimyksestä ja vanhuksen lähestyvästä kuolemasta levisi, hänen vuoteensa ääreen kerääntyi joukoittain ihmisiä, niin munkkeja kuin maallikkoja, jotka halusivat saada häneltä viimeisen siunauksen. Selvänäköisyyden lahja, jonka hän oli pitänyt piilossa, tuli ilmi kuolinvuoteella.

Pyhittäjä Moisei nukkui kuolonuneen vuonna 1862. Muutaman vuoden kuluttua hänen veljeään igumeni Antonia haudattaessa todettiin, että Moisein ruumis oli säilynyt maassa turmeltumattomana. Pyhittäjä Moisei kanonisoitiin paikallisesti vuonna 1996, ja vuonna 2000 hänen nimensä liitettiin Venäjän kirkon yleiseen pyhäinkalenteriin.

Pyhittäjä Tiihon eli 1400-luvulla. Hän oli kotoisin Kiovasta mutta vihkiytyi munkiksi Moskovassa, todennäköisesti Ylienkeli Mikaelin ihmeen (Tšudovin) luostarissa. Rakkaus hesykastiseen elämään sai hänet myöhemmin vetäytymään asumattomaan paikkaan noin 17 kilometrin päässä Kalugasta pienen Vepreikajoen varrelle. Lähistöllä on Medynin kaupunki, minkä johdosta Tiihonia kutsutaan myös Medynilaiseksi.

Tiihon asettui kilvoittelemaan suuren tammen onttoon runkoon. Hän käytti ravinnokseen villiyrttejä ja joi vettä lähteestä, jonka hän kaivoi Vepreikajoen alkulähteille. Se tunnetaan yhä pyhittäjä Tiihonin lähteenä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita.

Ruhtinas Vasili, jolle alueen maat kuuluivat, löysi kerran metsästysretkellään Tiihonin asumuksen. Hän käski pyhittäjän poistua seudulta ja nosti kätensä huitaistakseen tätä ansalangalla, mutta samassa hänen kätensä jähmettyi paikoilleen. Ruhtinaan viha lauhtui ja hän pyysi Tiihonilta anteeksi. Pyhittäjä paransi hänet, minkä jälkeen ruhtinas pyysi Tiihonia jäämään ikuisiksi ajoiksi hänen mailleen ja rakentamaan sinne luostarin oppilaitaan varten. Hän myös lupasi antaa Tiihonille kaiken, mitä tämä tarvitsi luostaria varten. Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin Tiihonin tammen lähelle ja pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Tiihonista tuli luostarin ensimmäinen igumeni ja hän johti sitä nöyrästi ja viisaasti vanhuuteensa saakka. Hän antoi henkensä Herralle vuonna 1492.

Luostari tuhoutui Venäjän sekasorron vuosien aikana 1600-luvun alussa, mutta se jälleenrakennettiin pian uudestaan. Pyhittäjä Tiihonin reliikit sijoitettiin uuteen suureen Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Pyhittäjä Tiihonin kaivama parantava lähde on yhä tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhittäjä Tiihon syntyi Liettuan ruhtinaskunnassa ja palveli siellä sotilaana. Roomalaiskatolilaisten painostustoimiin väsyneenä hän siirtyi vuonna 1482 Liettuasta Moskovaan omistautuakseen Jumalan palvelemiseen kaikessa rauhassa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille, vihkiytyi munkiksi ja vetäytyi Kostroman hiippakuntaan Luhajoen varrelle, maa-alueelle, jonka omisti hänen kanssaan Liettuasta paennut ruhtinas Feodor Belski.

Tiihon kilvoitteli ensin yksin, mutta sai pian seurakseen kaksi oppilasta Fotin ja Gerasimin. Kilvoittelijat viettivät ankaraa elämää. He harjoittivat mieltään ylistämällä lakkaamatta Jumalaa ja vaivasivat ruumistaan tekemällä työtä, jolla he hankkivat oman elantonsa. He eivät ottaneet keneltäkään vastaan elintarvikkeita. Jos he joutuivat äärimmäisessä puutteessa hankkimaan jotakin, he maksoivat sen käsitöillään tai Tiihonin kopioimilla kirjoilla. Pienellä yhteisöllä ei ollut hevosta. Kun maata piti kyntää, Tiihon sairauksistaan ja jalkavaivoistaan huolimatta antoi valjastaa itsensä ikeen alle ja käski oppilaidensa ohjata auraa. Nöyryydessään Tiihon ei koskaan suostunut ottamaan vastaan pappisvihkimystä.

Pyhittäjä Tiihon saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa vuonna 1503. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen syntyi Pyhän Nikolaoksen luostari.

Pyhä Aurelianus vihittiin Arlesin piispaksi vuonna 546 paavi Vigiliuksen aikana ja nimitettiin paavin vikaariksi Galliaan. Aurelianus perusti munkkiluostarin, johon hän toi monia reliikkejä ja jota varten hän laati luostarisäännön, ja lisäksi hän perusti nunnaluostarin. Puhtaan opin nimissä hän kirjoitti kirjeen paavi Vigiliukselle, joka oli silloin Konstantinopolissa, ja pyysi häneltä selitystä tämän ja keisari Justinianuksen välisestä kiistasta, joka liittyi Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiin. Aurelianus sai paavilta rauhoittavan ja ystävällisen joskin melko epämääräisen vastauksen. Pyhä Aurelianus kuoli vuonna 551 Lyonissa. Hänen hautansa ehti jo unohtua, kunnes se löydettiin vuonna 1308.

Marttyyripiispa Jermogen, maallikkonimeltään Georgi Dolganov, syntyi vuonna 1858 Hersonin läänissä. Hänen isänsä oli sellaisen vanhauskoisen suuntauksen pappi, joka tunnusti Venäjän virallisen kirkon.[1] Georgi suoritti oikeustieteen tutkinnon Novorossijskin yliopistossa sekä lisäksi kursseja niin matemaattisessa kuin historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Hän oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen ja kilvoituselämä veti häntä puoleensa jo varhain. Yliopisto-opintojen jälkeen hän siirtyi Pietarin hengelliseen akatemiaan, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Jermogen. Vuonna 1892 hänet vihittiin pappismunkiksi. Seuraavana vuonna Jermogen valmistui akatemiasta ja sai nimityksen ensin Tiflisin hengellisen seminaarin apulaisjohtajaksi ja sitten rehtoriksi. Samalla hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon.

Jermogen pyrki vastustamaan aikansa kirkonvastaista ja materialistista henkeä ja ohjasi seminaarin elämää kirkolliseen suuntaan. Hänen hengellinen valistustyönsä ei rajoittunut vain seminaarin seinien sisään, vaan hän perusti kirkollisia kouluja ja järjesti lähetystyötä sen ulkopuolellakin. Vuonna 1901 hänet vihittiin Pietarissa Kazanin katedraalissa Saratovin hiippakunnan apulaispiispaksi. Parin vuoden kuluttua hänet korotettiin koko hiippakunnan esipaimeneksi ja kutsuttiin Venäjän kirkon hallintoelimen pyhän synodin jäseneksi.

Jermogenille oli ominaista hellittämätön hengen palavuus. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, skiittoja ja tsasounia. Luostareissa alettiin toimittaa typikonin mukaiset jumalanpalvelukset lyhentämättöminä. Hengellisiä esitteitä ja vihkosia julkaistiin ja jaettiin ilmaiseksi kansalle. Lisäksi piispa Jermogen järjesti hengellisiä luento- ja keskustelutilaisuuksia, joiden ohjelman hän suunnitteli ja joita hän myös itse johti. Hän kiersi hiippakuntansa seurakuntia ja toimitti jumalanpalvelukset niin hartaasti, että monet itkivät hengellisestä ilosta ja liikutuksesta. Joka keskiviikkoilta hän toimitti ehtoopalveluksen ja akatistoksen Vapahtajalle. Palvelukset keräsivät joukoittain uskovia ja kaikki osallistuivat lauluun.

Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana piispa Jermogen teki kaikkensa rauhoittaakseen levotonta kansaa. Hän toimitti jumalanpalvelukset lähes päivittäin ja piti innoittuneita opetuspuheita, joissa hän selitti tapahtumien sisältöä ja kehotti ihmisiä pitämään kiinni kristinuskosta ja ortodoksisesta kirkosta. Hän muistutti, että taivasten valtakuntaan ei mennä leveästä portista vaan kaitaa tietä jokainen omaa ristiään kantaen. Hän kehotti työläisiä kokoontumaan yhteen ratkomaan uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistui itse näihin kokouksiin. Eräässä kokouksessa päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka kuuluisi työläisille.

Pyhä Johannes Kronstadtilainen suhtautui suurella rakkaudella ja kunnioituksella piispa Jermogeniin. Hän sanoi olevansa rauhallinen ortodoksisen uskon suhteen, kun piispat Jermogen ja Serafim (Tšitšagov, ks. 28.11.) olivat jatkamassa hänen työtään ja taistelemassa ortodoksisuuden puolesta. Hän myös ennusti Jermogenin marttyyrikuoleman toteamalla: ”Herra aukaisee taivaan niin kuin ylidiakoni Stefanokselle ja siunaa teidät.”

Kun maallinen henki levisi yhteiskunnassa, teattereissa alettiin esittää kirkkoa halventavia ja herjaavia näytelmiä. Näin tapahtui myös Saratovissa. Piispa Jermogen yritti vetoomuksillaan saada esitykset loppumaan, mutta turhaan. Hän piti aiheesta pyhän synodin istunnossa esitelmän, joka painettiin ja jaettiin vaikutusvaltaisille virkamiehille, mutta he eivät reagoineet asiaan.

Vuoden 1911 lopussa Jermogen asettui pyhän synodin istunnossa vastustamaan yliprokuraattori Sableria, kun synodissa käsiteltiin diakonissan virkaa ja toisuskoisten vainajien muistelua. Jermogen piti käsiteltäviä asioita kanonien vastaisina, mutta Sabler ja synodin virkamiehet pysyivät kannassaan piispojen hiljaisella tuella. Jermogen ei hellittänyt, vaan kirjoitti tsaari Nikolai II:lle sähkeen ilmaisten huolensa synodin työskentelystä. Sabler puolestaan jätti tsaarille oman selvityksensä tilanteesta ja vaati erottamaan Jermogenin synodin jäsenyydestä. Tammikuun alussa tsaari allekirjoitti Jermogenin erokirjan ja määräsi hänet palaamaan viikon sisällä omaan hiippakuntaansa. Jermogen oli kuitenkin sairaana ja pyysi Sablerilta kolmen päivän lisäaikaa, mihin tämä ei suostunut. Saatuaan kuulla, että Jermogen oli yhä Pietarissa, Sabler pyysi tsaaria erottamaan hänet hiippakunnan johdosta ja karkottamaan Žirovitsin luostariin, mihin tsaari suostui.

Žirovitsin luostarissa Jermogen eli kilvoittelijan elämää. Lähiseudun kansaa kokoontui hänen toimittamiinsa jumalanpalveluksiin. Muutaman vuoden kuluttua tsaari Nikolai II, joka oli viety vartioituna Tobolskiin Siperiaan, pyysi välittämään piispa Jermogenille maahankumarruksen ja anteeksipyynnön viraltapanon johdosta. Vastineeksi Jermogen lähetti tsaarille maahankumarruksen ja pyysi hänkin anteeksi.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Jermogen nimitettiin Tobolskin hiippakunnan piispaksi. Hänen puhtaan uskonsa valo alkoi heti loistaa kaikkien nähtävänä. Hän huolehti erityisesti rintamalta palaavista sotilaista, joiden mielen kommunistinen propaganda oli turmellut ja jotka vallanpitäjien silmissä sopivat yllytettäviksi mihin hyvänsä veritekoihin.

Tammikuussa 1918 julkaistiin asetus kirkon ja valtion erosta. Käytännössä se merkitsi uskovaisten jättämistä lainsuojattomiksi. Piispa Jermogen painatti lehtisiä, joissa hän vetosi kansaan: ”Kristityt veljet! Kohottakaa äänenne puolustamaan apostolista uskoa ja kirkon pyhiä aarteita. Varjelkaa sielunne aarretta, omantunnon vapauttanne. Mikään valta ei voi vaatia teiltä sellaista, mikä on vastoin uskoanne ja uskonnollista omaatuntoanne!” Tämän jälkeen bolševikit alkoivat valmistautua piispan pidättämiseen.

Jermogen määräsi suuren ristisaaton toimitettavaksi palmusunnuntaina 15.4.1918. Vigilian aikana hän piti puheen, jossa hän sanoi: ”En ole puuttunut, en puutu enkä tule puuttumaan politiikkaan. Väheksyn sitä, sillä pidän sitä suunnattoman paljon alempiarvoisena kuin Kristuksen korkeata opetusta. Pyydän vain, etteivät valtaapitävät koskisi Jumalan kirkkoon eivätkä rukoustilaisuuksiin.”

Myöhemmin samana iltana Jermogen sanoi eräälle ystävälleen: ”En odota heiltä armoa. He tappavat minut, eikä siinä kaikki, he kiduttavat minua, mutta minä olen valmis, olen valmis vaikka heti. En pelkää enkä murehdi omasta puolestani. Mutta suren kaupunkia, pelkään ihmisten puolesta: mitä he tekevät heille?” Tämän sanottuaan hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä, meni ikkunan ääreen ja alkoi piispallisella siunauksella siunata kaupunkia ja sen asukkaita kaikkiin suuntiin − niin uskovia kuin vainoajia ja omia murhaajiaankin.

Ristisaattoon osallistui Jermogenin määräyksestä koko kaupungin papisto ja siihen kokoontui paljon kansaa. Puna-armeijan jalka- ja ratsuväkijoukot seurasivat saattoa koko matkan ajan. Ristisaaton palatessa keskustaan väki alkoi hajaantua. Silloin sotilaat hajottivat loppujoukon ja pidättivät piispa Jermogenin. Joidenkin onnistui nousta kellotorniin ja soittaa hälytyssoitto, mutta sotilaat avasivat tulen ja pakottivat soittajat laskeutumaan.

Jermogen vietiin Jekaterinburgin vankilaan. Vaikeista vankilaoloista huolimatta hän oli henkisesti reipas ja rukoili paljon. Erään vanhan vartijan kautta hän onnistui pitämään kirjeyhteyttä ulkomaailmaan. Paikallinen kansankomissaarien neuvosto vaati sadantuhannen ruplan takuusummaa hänen vapauttamisestaan, mutta huomattuaan, ettei sellaista summaa ollut mahdollista saada, pienensi sen kymmeneentuhanteen ruplaan. Eräs kauppias Polirušev lahjoitti tarvittavan summan. Kun papiston kolmen hengen delegaatio toi sen viranomaisille, heille annettiin kuitti, mutta Jermogenin vapauttamisen sijaan heidät itsensäkin vangittiin ja nähtävästi heidät surmattiin jo ennen Jermogeniä.

Toisena helluntaipäivänä eli Pyhän Hengen päivänä Jermogen sai luvan osallistua ehtoolliseen vankisellissään. Seuraavana päivänä hänet vietiin muutamien muiden vankien kanssa rautatieasemalle ja siirrettiin Tjumenin junaan. Juna saapui perille kesäkuun 13. päivän vastaisena yönä. Vangit siirrettiin höyrylaivaan. Seuraavana päivänä vangit piispa Jermogenia ja pappi Pietari Karelinia lukuun ottamatta ammuttiin rannalla. Heidät siirrettiin toiseen laivaan, johon astuessaan Jermogen kuiskasi luotsille: ”Viekää, hyvä kristitty, koko suureen maailmaan pyyntö rukoilla puolestani Jumalaa.” Laivassa vangit suljettiin likaiseen ja pimeään tyrmään. Keskiyöllä bolševikit veivät isä Pietarin kannelle ja heittivät hänet jokeen köytettyään häneen painoksi kaksi suurta graniittikiveä. Puolen tunnin kuluttua piispa Jermogenia odotti sama kohtalo. Viimeiseen hetkeen asti hän rukoili. Kun pyövelit köyttivät häntä kiveen, hän siunasi heidät. Sitten hänet heitettiin veteen. Villi hohotus kaikui veden loiskeen yllä.

Pyhän Jermogenin ruumis ajautui joen rantaan, josta Usolskojen kylän asukkaat löysivät sen heinäkuun 3. päivänä ja hautasivat löytöpaikalle. Heinäkuun loppupuolella puna-armeijan vetäydyttyä alueelta ruumis nostettiin haudasta. Se vietiin Tobolskiin, jossa toimitettiin juhlallinen hautauspalvelus ja pyhän piispan ruumis haudattiin kaupungin katedraaliin tehtyyn hautaholviin.

Lyonin piispa Irenaios vihki pyhän Ferreoluksen papiksi ja pyhän Ferrution (Ferjeux) diakoniksi sekä lähetti heidät saarnaamaan evankeliumia Besançonissa ja lähiympäristössä. He olivat mahdollisesti kreikkalaista syntyperää tai kenties gallialaisia, jotka olivat opiskelleet idässä.

Kun Ferreolus ja Ferrutio olivat tehneet menestyksekkäästi lähetystyötä kolmisenkymmentä vuotta, heidät pidätettiin heidän uskonsa takia ja heitä kidutettiin monin tavoin. Lopulta heidät mestattiin noin vuonna 212 keisari Caracallan hallituskaudella.

Ferreoluksen ja Ferrution reliikit löydettiin vuonna 370 Besançonista, ja piispa Anianus siirrätti ne kunnioitettaviksi kirkkoon. Niitä tiedetään kunnioitetun Toursin piispa Gregoriuksen aikana 500-luvulla, jolloin Gregoriuksen lanko parani niiden ansiosta vakavasta sairaudesta. Tämä tapahtui niin, että Gregoriuksen sisar meni kirkkoon ja rukoili maahan kumartuneena, kun hänen kätensä osui lattialla yrtinlehteen. Kotona hän kastoi lehden veteen ja antoi veden miehelleen juotavaksi, jolloin tämä parantui.

Pyhä Tykhon syntyi 300-luvun lopulla vaatimattomaan kristittyyn perheeseen Amathuksen kaupungissa Kyproksen eteläosassa. Jo nuorena hänet vihittiin lukijaksi. Hänen isänsä oli leipuri. Kerran kun Tykhon oli vielä nuori poika, isä lähetti hänet myymään leipiä. Evankeliumin opetuksen innoittamana Tykhon jakoi ne ilmaiseksi kaupungin köyhille. Isä, jolla oli perhe elätettävänään, suuttui kovasti. Silloin poika sanoi hänelle, että hän oli ainoastaan lainannut leivät köyhille ja Herran lupauksen mukaan he tulisivat saamaan satakertaisen palkan. Kun isä sitten meni heidän viljavarastoonsa, se oli täpötäynnä vehnää.

Isänsä kuoleman jälkeen Tykhon luopui perinnöstään ja maallisista huolista ottaakseen päälleen Kristuksen keveän ikeen. Amathuksen piispa Mnemonios pani merkille hänen hurskaan elämänsä ja lahjakkuutensa ja vihki hänet diakoniksi. Tykhonin tehtäväksi tuli huolehtia kirkon omaisuuden kristillisestä käytöstä ja opettaa kansaa. Jumalan rakkauden siivittämillä sanoillaan Tykhon torjui helposti Kyproksella asuvien juutalaisten ja pakanoiden väitteet ja toi heitä suurin joukoin piispan luo kastettaviksi.

Mnemonioksen kuoleman jälkeen pyhä Epifanios (12.5.) vihki Tykhonin Amathuksen piispaksi. Siitä lähtien hän loisti kuin kirkas valo kirkon lampunjalassa. Toiset hän sai vakuuttuneiksi evankeliumin totuudesta puheenlahjoillaan ja toiset hän johti uskoon hämmästyttävillä ihmeteoillaan. Tykhon karkotti demoneja ja paransi sekä ruumiin että mielen sairauksia. Hän teki mahdottoman mahdolliseksi, koska Jumalan armo vaikutti voimakkaasti hänen kauttaan.

Kun jotkut tahtoivat itsepintaisesti pysyä epäjumalien palvelijoina, Tykhon tuli pakanatemppeliin ja heitti jumalpatsaat ulos. Ruoska kädessään hän ajoi temppelistä myös Artemis-jumalattaren papittaren Anthusan, joka oli syytänyt kirouksia häntä vastaan. Myöhemmin nainen ymmärsi, että Jumalan armo oli pyhän piispan kanssa, tunnusti Kristuksen ja otti kasteen saaden uudeksi nimekseen Euanthia.

Eräänä päivänä epäjumalanpalvelijat viettivät omaa juhlaansa, ja riettaan tanssimisen päätyttyä he alkoivat kantaa kulkueessa Kyproksen jumalattaren patsasta. Kun he kulkivat kirkon ohi, Tykhon tuli ulos ja löi patsaan rikki. Pakanoiden taikauskoiset käsitykset romahtivat, ja moni halusi kääntyä kristityksi.

Kerran kaksi epäjumalanpalvelijaa Kalykios ja Kleopatra nostivat syytteen Tykhonia vastaan, ja tämän oli tultava saaren käskynhaltijan eteen. Hän selitti tälle Jumalansa olevan ihmisten ystävä. Siksi hän itsekään ei voinut muuta tehdä kuin jäljitellä Jumalaansa ja sääliä kaikkia eksytyksen pimeydessä olevia tuomalla heille tietoa todellisesta Jumalasta. Hän lisäsi näkevänsä pakanat sairaina ihmisinä, joiden parantamisen Jumala oli antanut hänen vastuulleen. Tykhon totesi myös olevansa valmis kärsimään heidän herjauksiaan ja pahoinpitelyjään pienenä kiitollisuudenosoituksena niistä kärsimyksistä, jotka Herra itse oli kestänyt meidän pelastuksemme tähden. Pyhän piispan rauhallinen luottavaisuus teki käskynhaltijaan niin suuren vaikutuksen, että hän päästi tämän vapaaksi. Moni läsnäolija ilmaisi halunsa kääntyä kristityiksi.

Tykhonilla oli pelto, jonka hän oli istuttanut täyteen viiniköynnöksiä. Vähän ennen kuolemaansa hän meni katsomaan sitä ja seurasi, kuinka viininviljelijät karsivat pois kuivuneita versoja. Hän otti yhden irti leikatun verson ja nosti sen korkealle ikään kuin Kristuksen nähtäväksi pyytäen, että Hän tekisi sen eläväksi ja saisi sen tuottamaan etuajassa runsain määrin makeita rypäleitä. Sen jälkeen hän istutti verson ja vakuutti läsnäolijoille, että tämä ihme tulee jatkumaan ikuisesti ja on heille todisteena, että heidän paimenensa on läsnä ja rukoilee heidän puolestaan. Hänen kuolemansa jälkeen joka vuosi tapahtui, että rypäleet olivat raakoja vielä hänen muistojuhlansa aattona kesäkuun 15. päivänä, mutta öisen vigiliapalveluksen aikana ne kypsyivät tummiksi ja mehukkaiksi. Niiden mehua voitiin käyttää jo juhlapäivän liturgiassa ehtoollisviininä. Osan rypäleistä uskovat veivät koteihinsa omien viinitarhojensa siunaukseksi. Niitä käytettiin myös sairaiden parantamiseen.

Kun piispa Tykhon sai Jumalalta tietää lähestyvästä kuolemastaan, hän meni kaittaviensa luo näiden ollessa korjaamassa ohrasatoaan. Väki ryntäsi saamaan hänen siunauksensa, ja monet kuulivat taivaallisen äänen, joka kutsui Tykhonia taivasten valtakuntaan. Kolmen päivän kuluttua piispa, joka oli vuosien mittaan rukoillut niin monen sairaan puolesta, sairastui itse. Hän lohdutti itkevää äitiään muistuttaen tätä siitä, että maan päällä tulee elää ylösnousemuksen toivossa. Sitten hän kokosi paikalle hengelliset lapsensa, niin papit kuin maallikot. Hän puhui heille kristittyjen korkeasta arvosta, kuinka heistä on tullut Jumalan lapsia ja Kristuksen veljiä ja sisaria ja kuinka heidän tulee seurata Hänen jälkiään antamatta periksi tämän maailman houkutuksille.

Oltuaan vuoteenomana kolme päivää pyhä piispa vastaanotettiin taivaallisiin palatseihin, ja koko Kypros joutui surun valtaan. Hautajaisissa olivat mukana kaikki Kyproksen piispat ja valtava kansanpaljous. Vainajan ruumiista säteili kirkasta valoa ja huokui ihanaa tuoksua. Tämä tapahtui vuonna 425.

Lupauksensa mukaan pyhä Tykhon ei kuolemansa jälkeenkään lakannut huolehtimasta laumastaan. Hän paransi erään lepraa sairastavan naisen ja kuuromykän lapsen. Tämän vanhemmat rukoilivat pitkään lapsensa parantumisen puolesta Tykhonin hautakammiossa ja olivat jo allapäin lähdössä pois syyttäen itseään siitä, ettei heidän rukoustaan kuultu. Yhtäkkiä Tykhon ilmestyi heille papinpuvussa ja kehotti heitä jatkamaan rukoustaan. Silloin demoni alkoi höykyttää lasta ja lopulta syöksyi ulos hänestä huutaen: ”Tykhon, sinun luottamuksesi Jumalaan ajaa minut pois!” Tämän jälkeen lapsi alkoi puhua normaalisti.