Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Andronik oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen tavoin kotoisin Rostovin seudulta. Hän tuli nuorena pyhittäjä Sergein luo, ja tämä vihki hänet munkiksi. Ohjaajansa alaisuudessa Andronik edistyi hengellisessä elämässä. Hän oli hyveiden kaunistama ja osoitti ehdotonta kuuliaisuutta hengelliselle isälleen.

Kerran Moskovan metropoliitta Aleksi (12.2.) vieraili pyhittäjä Sergein luona ja kertoi aikeestaan perustaa luostari Jumalalle antamansa lupauksen mukaan. Hän oli joutunut merellä myrskyyn paluumatkalla Konstantinopolista vuonna 1356 ja oli silloin luvannut rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Laiva rantautui elokuun 16. päivänä, ja niin pyhä metropoliitta Aleksi rakennutti luostarin Kristuksen käsittätehdyn ikonin kunniaksi. Hän pyysi, että pyhittäjä Sergei antaisi oppilaansa Andronikin sen igumeniksi.

Pyhittäjä Sergei kävi itse siunaamassa uuden luostarin paikan Jauzajoen varrella noin neljän kilometrin päässä Moskovan Kremlistä. Luostarin kirkko valmistui vuonna 1361.

Andronikista tuli luostarin ensimmäinen igumeni. Otettuaan käyttöön yhteiselämän säännöt hän johti luostaria nöyrästi ja pyrki itse koko ajan edistymään kilvoituselämässä. Lempeydellään ja isällisellä ohjauksellaan hän innoitti oppilaitaan rakastamaan hyveitä ja taistelemaan pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan. Andronikin maine hengellisenä kilvoittelijana levisi ympäri Venäjää ja veljestö kasvoi. Kun pyhittäjä Sergei muutaman vuoden kuluttua vieraili luostarissa katsomassa Andronikin aikaansaannoksia, hän antoi tämän työlle hyväksyntänsä ja siunauksensa. Luostarissa säilyi vuosisatojen ajan Andronikin omin käsin kaivama kaivo.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Andronik luovutti hengellisen laumansa oppilaalleen Savvalle, joka oli monien hyveiden kaunistama kilvoittelija. Annettuaan veljestölle viimeiset hengelliset ohjeensa Andronik antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 13. päivänä vuonna 1395.

Pyhittäjä Savva seurasi Andronikia luostarin johtajana. Hän oli ollut Andronikin kilvoittelukumppani niin öisissä valvomisissa kuin päivän töissäkin. Savva sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hänen hengellinen laumansa kasvoi ja monista hänen oppilaistaan tuli igumeneja toisiin luostareihin. Elettyään pitkän ja Jumalalle otollisen elämän hän siirtyi rauhassa Herransa luo 1400-luvun alkupuolella.

Pyhittäjä Andronikin perustama luostari tunnetaan Vapahtajan-Andronikin luostarina (Spaso-Andronikov monastyr). Luostarin kolmannen igumenin Aleksanterin aikana 1420-luvulla sinne rakennettiin uusi kivinen pääkirkko. Sen seinämaalaukset ovat kahden kuulun ikonimaalarin Daniel Mustan ja pyhän Andrei Rublevin (4.7.) käsialaa. Osa seinämaalauksista on yhä nähtävissä kirkossa. Andrei Rublev vietti Andronikovin luostarissa elämänsä viimeiset vuodet. Hän vihkiytyi siellä munkiksi ja sinne hänet myös haudattiin.

Venäjän vallankumouksen jälkeen luostari suljettiin. Se toimi poliittisten vankien vankileirinä, kodittomien lasten siirtolana ja teollisuuslaitoksena. Toisen maailmansodan jälkeen luostarin tiloihin perustettiin monien Neuvosto-Venäjän kulttuurivaikuttajien ponnistelujen tuloksena Andrei Rublevin nimeä kantava museo.

Pyhittäjä Aleksandra (Agafia Melgunova) syntyi 1720−1730-lukujen vaihteessa nižninovgorodilaiseen aatelissukuun ja sai kasteessa nimen Agafia. Hän meni naimisiin, mutta jäi leskeksi noin 30-vuotiaana ja päätti omistaa loppuelämänsä Jumalalle. Hän lähti kolmevuotiaan tyttärensä kanssa Kiovaan, jossa hänet vihittiin nunnaksi Pyhän Floroksen luostarissa ja hän sai nimekseen Aleksandra.

Kerran yöllä pitkään rukoiltuaan nunna Aleksandra näki unessa näyn. Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle ja kehotti häntä lähtemään vaeltajaksi kiertämään Pohjois-Venäjän luostareita, kunnes hänelle osoitettaisiin paikka, johon hänen tulisi pysähtyä ja perustaa luostari. Jumalanäiti lupasi, että luostarilla olisi hänen siunauksensa ja että siitä tulisi hänen neljäs arpaosansa maan päällä.

Näky täytti Aleksandran sydämen ilolla. Varmistuakseen asiasta hän kertoi näystä Kiovan luolaluostarin ohjaajavanhuksille ja oman luostarinsa hengellisessä elämässä edistyneille nunnille. He vahvistivat yksimielisesti, että kyseessä oli todellinen ilmestys eikä eksyttäjän petos. Ohjaajiensa neuvosta Aleksandra salasi nunnavihkimyksensä ja lähti vaeltamaan ympäri Venäjää pienen tyttärensä kanssa.

Noin vuonna 1760 Aleksandra saapui Sarovin luostarin lähellä sijaitsevaan Divejevon kylään. Siellä Jumalanäiti ilmestyi hänelle toistamiseen ja kehotti häntä jäämään Divejevoon, jonne tulisi syntymään vertaansa vailla oleva luostari. Aleksandra kertoi ilmestyksestä Sarovin luostarin ohjaajavanhuksille, jotka kehottivat häntä jättäytymään kokonaan Jumalan johdatukseen.

Aleksandra asettui läheiseen rauhalliseen Osinovkan kylään. Siellä hänen yhdeksänvuotias tyttärensä sairastui ja kuoli. Sen myötä katkesi Aleksandran viimeinenkin side maailmaan. Hän järjesti lopullisesti asiansa maailmassa, myi maatilansa, vapautti palveluksessaan olleet talonpojat ja palasi muutaman vuoden kuluttua Divejevoon. Hän asui 20 vuotta pappilan pihalle rakennuttamassaan talossa ja kilvoitteli Sarovin luostarin munkkivanhusten ohjauksessa. Hän auttoi talonpoikia sadonkorjuussa, huolehti lapsista, lämmitti uuneja, leipoi leipää ja pesi pyykkiä.

Aleksandra pani alulle Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kivikirkon rakennuttamisen Divejevoon. Hän hankki kirkkoon temppeli-ikonin Kazanista, pyhäinjäännöksiä Kiovasta ja kirkonkellon Moskovasta. Eräs hyväntekijä lahjoitti hänelle maapalstan kirkon vierestä. Puoli vuotta ennen kuolemaansa Aleksandra rakennutti kolme keljaa ja muutti niihin neljän kuuliaisuussisarensa kanssa. He kilvoittelivat lakkaamatta rukoillen ja työtä tehden. Sarovin luostari huolehti pienen yhteisön toimeentulosta ja korvaukseksi sisaret tekivät ompelutöitä veljestölle.

Pari viikkoa ennen äiti Aleksandran kuolemaa Sarovin luostarin rahastonhoitaja isä Jesaja vihki hänet suureen skeemaan. Samoihin aikoihin Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi vieraili hänen luonaan nuoren munkkidiakoni Serafim Sarovilaisen kanssa (2.1.). Äiti Aleksandra pyysi isä Pahomia huolehtimaan pienestä sisaristosta ja tulevasta Jumalanäidin lupaamasta luostarista. Isä Pahomi vetosi vanhuuteensa ja kehotti äiti Aleksandraa uskomaan huolenpidon luostarista pyhittäjä Serafimille.

Viimeisinä elinpäivinään Aleksandra osallistui joka päivä pyhään ehtoolliseen. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 13. päivänä 1789. Sarovin ohjaajavanhukset Pahomi ja Jesaja toimittivat hautauspalveluksen yhdessä munkkidiakoni Serafimin kanssa.

Pyhittäjä-äiti Aleksandra uskoi lujasti Jumalanäidin lupaukseen, vaikkei saanut nähdä sen toteutumista: hänen kuollessaan Divejevon yhteisössä oli vain muutama sisar. 1900-luvun alkuun mennessä Divejevo kuitenkin kasvoi suureksi luostariksi monine kirkkoineen. Sisariston määrä nousi noin tuhanteen henkeen. Neuvostovallan aikana luostari suljettiin ja sisaristo hajotettiin.

Divejevon luostari aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1991. Samana vuonna sinne tuotiin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen pyhäinjäännökset, jotka olivat löytyneet Pietarista, uskonnon ja ateismin historian museosta. Kukoistava Divejevon luostari on nykyisin yksi Venäjän kirkon suurimmista pyhiinvaelluskohteista. Pyhittäjä-äiti Aleksandran hauta avattiin ja pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 2000. Samana vuonna alkoi hänen virallinen kunnioituksensa Nižni Novgorodin hiippakunnan paikallisena pyhänä. Neljä vuotta myöhemmin hänen nimensä liitettiin Venäjän kirkon viralliseen pyhäinkalenteriin.

Pyhä Anna syntyi köyhien vanhempien lapsena Larissan kaupungissa Thessalian maakunnassa. Kun hän jäi orvoksi, eräs huomattava perhe otti hänet ottotyttärekseen. Hänet kasvatettiin hurskauteen ja vaatimattomuuteen. Kun Anna varttui, hänet naitettiin perheen pojalle. Muu suku ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt tätä eriarvoista liittoa ja nuori aviomies sai siitä koko ajan moitteita. Anna kärsi tästä ja pyysi miestään ottamaan eron hänestä, niin että hän voisi mennä luostariin ja mies itse avioitua uudelleen. Kun aviomies kuitenkin kieltäytyi, Anna pakeni yöllä kodistaan tietämättä, että oli raskaana. Saavuttuaan merenrannalle hän meni laivaan, jonka määränpää oli Sisilia. Kun laiva poikkesi autioksi jääneelle saarelle, hän jäi sinne viettämään askeettista elämää. Yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti pojan ja kasvatti häntä tuolla yksinäisellä saarella, missä he elivät villiyrteillä.

Kun Annan poika täytti 30 vuotta, Anna rukoili Herraa lähettämään papin kastamaan hänet. Jonkin ajan kuluttua Rooman ja Konstantinopolin väliä kulkeva laiva pysähtyi saaren rantaan ja eräs pappismunkki astui maihin tutustuakseen saareen. Hän löysi sieltä pyhän Annan ja heitti hänelle viittansa, koska tämän omat vaatteet olivat ajat sitten kuluneet loppuun. Munkki kyseli hänen elämästään ja elämäntavastaan. Annan pyynnöstä hän kastoi hänen poikansa antaen tälle nimeksi Johannes. Sitten hän toimitti heille vielä liturgian. Liturgian jälkeen nuo kaksi erakkoa, äiti ja poika, söivät ensin vähän papin heille tarjoamaa ruokaa ja sitten antoivat kumpikin sielunsa Jumalan haltuun.

Pyhä neitsytmarttyyri Akylina oli Eutolmios-nimisen ylimyksen tytär Foinikian Bybloksesta (nyk. Libanonissa). Piispa Euthalios kastoi Akylinan, kun tämä oli viisivuotias (293). Kymmenvuotiaana Akylina jo opasti samanikäisiä tovereitaan kääntymään epäjumalien palveluksesta kristinuskoon niin innokkaasti, että eräs Nikodemos ilmiantoi hänet kuvernööri Volusianukselle, jonka keisari Diocletianus oli määrännyt panemaan toimeen ensimmäiset kristittyjen vainoa koskevat säädöksensä maakunnassa.

Akylina tunnusti pelotta Vapahtajan nimeä tuomarin edessä, joka säälimättä hänen nuoruuttaan määräsi, että häntä on piestävä ja tulinen naskali on työnnettävä hänen korviinsa. Kun Akylinan luultiin kuolleen, hänet jätettiin makaamaan kaupungin ulkopuolelle.

Enkeli virvoitti Akylinan ja hän meni vartijoiden ohi Volusianuksen makuuhuoneeseen. Kuvernööri pelästyi ja huusi apua. Hän syytti Akylinaa noituudesta ja seuraavana päivänä mestautti hänet.

Pyhän neitsytmarttyyri Akylinan reliikit vietiin myöhemmin Konstantinopolin foorumin lähellä olevaan kirkkoon, joka omistettiin hänelle. Siellä hän sai osakseen suurta kunnioitusta.

Pyhän neitsytmarttyyri Felicula Roomalaisen kunnioitus liittyy läheisesti pyhään neitsytmarttyyri Petronilla Roomalaiseen (31.5.), jonka kasvattisisar hänen uskotaan olleen. Petronillan kuoltua tämän torjuma kosija Flaccus käski Feliculaa tulemaan hänen vaimokseen ja uhraamaan epäjumalille. Kun Felicula kieltäytyi kummastakin, hänet heitettiin viikoksi pimeään tyrmään ilman ruokaa ja juomaa. Sitten hänet annettiin Vestan neitsyiden eli pakanapapittarien haltuun, jotta nämä murtaisivat hänen vastustuksensa, mutta hän ei huolinut heidän tarjoamiaan ruokia ja juomia vaan paastosi vielä toisenkin viikon. Sen jälkeen Feliculaa kidutettiin piinapenkissä ja lopulta hänet surmattiin hukuttamalla likaojaan.

Feliculan marttyyrikuolema tapahtui Roomassa vuoden 90 tienoilla. Pappi Nikomedes otti talteen hänen ruumiinsa, joka haudattiin Ardeaan johtavan tien varteen seitsemännen mailipylvään kohdalle. Pyhän neitsytmarttyyri Felicula Roomalaisen pyhiä reliikkejä on useissa Rooman kirkoissa.