Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Antoni (Andrei Medvedev) syntyi vuonna 1792 Lyskovon kylässä Nižni Novgorodin läänissä. Kasteessa hän sai nimen pyhän Andreas Kreetalaisen mukaan. Andrein isä oli vapautuskirjan saanut maaorja-talonpoika, joka palveli ruhtinas Gruzinskin kokkina. Hän kuoli Andrein ollessa vasta neljävuotias. Perheeseen jäi neljä lasta, joille äiti antoi kristillisen kasvatuksen. Andrei oppi lukemaan ja pääsi apteekkarin apulaiseksi kotikylänsä sairaalaan. Hän perehtyi lääketieteeseen niin hyvin, että ajan myötä ruhtinas Gruzinski uskoi hänelle sairaalan johtamisen.

Andrei tunsi kuitenkin, ettei lääketiede ollut hänen varsinainen kutsumuksensa. Hän tutustui Arzamasin kaupungissa sijaitsevan nunnaluostarin syvälliseen ja hengelliseen johtajaan Olgaan (Strigaleva), jonka vaikutuksesta hänen sielussaan heräsi kaipaus luostarielämään. Vuonna 1818 hän meni kuuliaisuusveljeksi Sarovin luostariin. Siellä hän ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa hengellistä ohjausta. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.), joka kilvoitteli samaan aikaan Sarovissa, eli vaikenemiskilvoittelijana keljaansa sulkeutuneena. Puolentoista vuoden kuluttua Andrei palasikin Arzamasiin aikomuksenaan palata maailmaan. Hänen hengellinen äitinsä Olga kuitenkin neuvoi häntä siirtymään Vysokogorin luostariin neljän kilometrin päässä Arzamasista. Siellä Andrei vihittiin munkiksi nimellä Antoni.

Vuonna 1826 Antoni nimitettiin Vysokogorin luostarin johtajaksi. Hän oli taitava sanankäyttäjä, pystyvä johtaja ja kilvoitteleva munkki, jonka johdolla luostari alkoi kukoistaa. Pyhiinvaeltajat hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa ja luostarin veljestön määrä kasvoi 20:stä 90:een. Johtajana ollessaan Antoni kävi usein Sarovin luostarissa keskustelemassa muutamien hengellisten vanhusten ja erityisesti pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanssa, joka oli tuolloin jo lopettanut eristäytymiskilvoituksensa.

Tammikuussa vuonna 1831 Antoni vieraili jälleen Sarovissa. Hänen mieltään painoi ajatus, ettei hän eläisi enää pitkään. Vanhus Serafim lohdutti häntä ja ennusti, ettei häntä odota kuolema, vaan siirto suuren lavran johtajaksi. Vanhus myös neuvoi, että hänen tulisi olla tulevalle veljestölleen enemmän äiti kuin isä.

Pian Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtaja kuoli. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) kutsui uudeksi johtajaksi Antonin. Näin pyhittäjä Serafimin profetia toteutui kahden kuukauden sisällä.

Antoni johti lavraa 47 vuotta ja nosti sen uuteen kukoistukseen. Hän perusti lavran lähelle Getsemanen skiitan, järjesti lavran moniin kylmiin kirkkoihin lämmityksen ja kunnostutti luostaria ympäröivän muurin. Pihamaa kaunistettiin istutuksin. Pyhittäjä Antoni perusti lavran yhteyteen myös sairaalan sekä orpokodin ja koulun. Ikonimaalaamon tiloissa alkoi toimia ikonimaalauskoulu ja pyhiinvaeltajille järjestettiin ruokailu. Luostarin jumalanpalveluselämä koheni ja jumalanpalveluksiin tuli uutta hartautta ja juhlavuutta.

Metropoliitta Filaret mieltyi nopeasti huomattavat hallinnolliset kyvyt omaavaan Antoniin, joka oli lisäksi perehtynyt askeettiseen kirjallisuuteen ja pyrki toteuttamaan sen ihanteita omassa elämässään. Metropoliitta valitsi hänet rippi-isäkseen ja lähetti hänen luokseen hengellistä ohjausta ja lohdutusta tarvitsevia ihmisiä.

Kaivatessaan hiljaisuutta Antoni vetäytyi joskus perustamaansa Getsemanen skiittaan, jossa hän uppoutui rukoukseen ja hengelliseen katseluun. Ajan myötä hänen käsityksensä hiljaisuudesta laajeni. ”Erämaa on kaikkialla, missä vallitsee mielen vaikeneminen, himojen tyyntyminen, sielun rauha ja sydämen nöyryys; missä rukouksen lamppu ei sammu ja missä lihalliset ajatukset eivät keskeytä ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa, missä rakkauden tuli palaa rauhallisella taivaaseen ulottuvalla liekillä. Erämaa on siellä, missä on Kristus ja Hänen armonsa ja pyhityksensä. Tämä ei ole kiinni paikasta, vaan meistä, omasta sisäisestä tilastamme.”

Luostarinjohtajana Antoni seurasi munkkien sisäistä elämää. Hän piti mielessään pyhittäjä Serafimin ohjeen äidillisestä suhtautumisesta veljestöön. Hän ei nuhdellut veljiä ankarasti paheista, vaan yritti ennemmin osoittaa heille hyveen kauneuden ja toisaalta paheen vastenmielisyyden. Näin hän ohjasi heitä kilvoittelemaan oikeassa munkkiuden hengessä.

Pyhittäjä Antoni paneutui myös kirjallisiin töihin. Hänen ja metropoliitta Filaretin yhteisin ponnistuksin julkaistiin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ensimmäinen elämäkerta vuonna 1841. Metropoliitan pyynnöstä Antoni tarkasti huolellisesti Iisak Syyrialaisen ja Johannes Siinailaisen teosten venäjänkieliset käännökset. Lisäksi hän avusti Optinan luostarin isiä kirjojen julkaisuasioissa.

Täytettyään 80 vuotta Antoni pyysi uudelta metropoliitta Innokentilta lupaa vetäytyä vanhuudenlepoon, mutta pyyntö evättiin. Pian hän sai lievän sydäninfarktin ja joutui lähes vuoteenomaksi. Metropoliitan siunauksella hänen keljansa yhteyteen rakennettiin kotikirkko, jossa hän toimitti harvakseltaan liturgian. Lavraa johti vanhintenneuvosto ja Antonilta kysyttiin neuvoa vain tärkeimmissä asioissa. Sairastettuaan lähes viisi vuotta pyhittäjä Antoni hyvästeli veljestön ja antoi henkensä Herralle vuonna 1877. Hänen hautaustoimitukseensa osallistui kaksi piispaa ja 60 pappia sekä valtava kansanjoukko. Pyhittäjä Antoni kanonisoitiin vuonna 1998.

Pyhittäjä Dionisi syntyi 1500-luvun puolivälissä Tverin läänissä ja sai kasteessa nimen David. Hän vietti lapsuutensa Staritsan kaupungissa ja oppi lukemaan paikallisessa luostarissa munkkien Gurin ja Hermanin ohjauksessa. David oli tunnollinen oppilas, jonka sydämessä paloi hyveellisen elämän kaipaus. Hänen rippi-isänsä Grigori ihmetteli hänen nöyryyttään ja kypsää ymmärrystään ja ennusti, että hänestä tulisi hengellinen valo monille. Ikätoverit kuitenkin pilkkasivat ja löivätkin nuorta ja nöyrää Davidia.

Vanhempiensa painostuksesta David meni vasten tahtoaan naimisiin. Hänet vihittiin nuorena papiksi ja hänen vastuulleen uskottiin kyläkirkko noin 12 kilometrin päässä kaupungista. Kuuden vuoden kuluttua hänen vaimonsa Vassa ja kaksi pientä poikaansa Vasili ja Kosma kuolivat. Silloin hän maallisista huolista vapautuneena meni Staritsaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Dionisi.

Dionisi rakasti kirjoja ja lukemista. Kerran ollessaan luostarin asioilla Moskovassa hän meni torille, jossa myytiin kirjoja. Nuori munkki herätti monien huomion ja eräs torilla olijoista tokaisi hänelle loukkaavaan sävyyn: ”Mitä sinä, munkki, täällä teet?” Dionisi huokaisi sielunsa pohjasta ja sanoi: ”Veli, olen tosiaan juuri sellainen syntinen kuin ajattelet. Jos olisin oikea munkki, en kuljeskelisi täällä torilla. Anna minulle syntiselle anteeksi.” Nöyrä vastaus liikutti läsnäolijoita ja he alkoivat moittia Dionisia loukannutta miestä moukaksi. Dionisi kuitenkin keskeytti heidät sanoen: ”Ei hän ole moukka, vaan minä. Minun pitäisi muistaa, että tehtäväni on pysyä keljassani.”

Vuonna 1605 Dionisi korotettiin arkkimandriitaksi ja Staritsan luostarin johtajaksi. Pian tämän jälkeen vale-Dimitrin kannattajat karkottivat patriarkka Jobin (19.6.) Staritsan luostariin. Vaikka Dionisia oli kehotettu kohtelemaan syrjäytettyä patriarkkaa ankarasti ja pitämään häntä vankina, hän otti tämän vastaan rakkaudella. Hän kysyi pyhältä Jobilta neuvoa kaikissa asioissa, yritti helpottaa tämän osaa ja palvella häntä kuin poika isäänsä. Kun patriarkka pian kuoli, hänet haudattiin Staritsan luostariin.

Uusi patriarkka Jermogen (17.2.) arvosti Dionisin viisautta ja piti häntä neuvonantajanaan. Vuonna 1610 hän nimitti Dionisin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi. Lavra ei ollut vielä toipunut puolalaisten piirityksestä ja tarvitsi hyvää esimiestä. Moskova oli samaan aikaan puolalaisten miehittämä. Tavallinen kansa näki nälkää ja kärsi kylmyydestä. Rosvojoukkojen ryöstely ja mielivalta pahensivat ihmisten hätää. Pyhän Kolminaisuuden lavra täyttyi apua tarvitsevista ja kuolevista ihmisistä, jotka pitivät luostaria viimeisenä toivonaan. Kristilliseen rakkauteen vedoten Dionisi käski käyttää kaikki luostarin varat kärsivien auttamiseen. Hänen rohkaisevat sanansa saivat innostuksen ja uhrautuvaisuuden kipinän syttymään luostarin veljestön ja työväen sydämessä, niin että he olivat valmiit tinkimään omastaan toisten hyväksi. Lavran pappismunkit ottivat huolehtiakseen kuolleiden kristillisestä hautaamisesta.

Moskovan puolitoista vuotta kestäneen miehityksen aikana pyhittäjä Dionisi rukoili lakkaamatta niin kirkossa kuin keljassaankin kaupungin vapautumisen puolesta. Hän myös tarttui käytännön toimiin kirjoittamalla kirjeitä, joissa hän vetosi venäläisten kansallistunteeseen. Lähetit kiidättivät kirjeet eri kaupunkeihin ja joukko-osastoihin. Ne synnyttivät suuren innostuksen erityisesti Nižni Novgorodissa, josta Kosma Mininin ja ruhtinas Požarskin johtamat joukot lähtivät voitokkaasti etenemään kohti Moskovaa.

Pääkaupungin vapautumisen jälkeen Dionisi kunnostutti piiritysten vaurioittamaa lavraa. Sen muurit, tornit ja keljat korjattiin ja talous saatettiin toimivaan kuntoon.

Tuskin Dionisi oli saanut päätökseen luostarin talouden kohentamisen, kun uusi tsaari Mikael (1613−1645) uskoi hänelle liturgisten kirjojen, erityisesti Euhologionin, korjaamisen vanhoihin venäläisiin ja kreikkalaisiin teksteihin vertaamalla. Karkeita virheitä löytyi paljon. Dionisin vedenpyhitystoimitukseen tekemät korjaukset kohtasivat kuitenkin vastustusta. Korjattua tekstiä käsiteltiin vuoden 1618 kirkolliskokouksessa, joka totesi Dionisin harhaoppiseksi ja tuomitsi hänet pappeuden menettäneenä vankeuteen. Hänet teljettiin Novo-Spasskin luostariin, jossa häntä näännytettiin nälällä ja pakotettiin tekemään päivittäin tuhat maahankumarrusta. Jumalan avulla pyhittäjä Dionisi täytti hänelle määrätyn katumusrangaistuksen äksi omasta halustaan vielä toiset tuhat kumarrusta. Juhlapäivinä häntä seisotettiin kahleissa metropoliitan pihalla iltaan asti antamatta helteelläkään mitään juotavaa. Toiset tönivät häntäja teki lis, toiset surkuttelivat hänen kohtaloaan, mutta hän itse suhtautui kaikkeen nöyrästi kuin lapsi. ”Ei tämä ole mikään onnettomuus, vaan Jumalan laupeutta”, hän sanoi. ”Minua nöyryytetään, jotta en olisi ylpeä. Tosi onnettomuus on se, jos joutuu palamaan helvetin tulessa; siitä Jumala meitä varjelkoon!”

Dionisin pahimpia panettelijoita olivat kaksi hänen oman luostarinsa munkkia Longin ja Filaret. Longin oli kerran sylkenyt ja töninyt häntä jopa kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Dionisi puolestaan oli silloin vain seissyt itkien Vapahtajan ikonin edessä ja rukoillut, että Herra antaisi hänelle anteeksi. ”Minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan, ei hän”, hän huokaili.

Vuoden kuluttua Jerusalemin patriarkka Teofilos vieraili Moskovassa. Hän vetosi Dionisin puolesta ja osoitti, että tämän tekemät korjaukset vedenpyhityksen tekstiin olivat olleet oikeita. Dionisi vapautettiin ja hän palasi Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi.

Dionisi pyrki aina jäljittelemään nöyryydessään suurta pyhittäjä Sergei Radonežilaista. Hän oli veljestöä kohtaan sävyisä, suora ja ystävällinen ja pyrki opettamaan heitä enemmän omalla esimerkillään ja rukouksella kuin käskemällä. Hän oli itse aina läsnä jumalanpalveluksissa ja huolehti, että veljet olivat myös paikalla. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän luki ja lauloi usein itse kirkossa.

Keljassaan Dionisi luki psalmeja ja Uutta testamenttia sekä useita akatistoksia ja kanoneja joka päivä. Hän nukkui vain muutaman tunnin yöunet ja heräsi aina niin, että ehti ennen aamupalveluksen alkua tehdä kolmesataa maahankumarrusta.

Dionisin osana oli kärsiä oman veljestönsä parista nousevaa panettelua läpi koko elämänsä. Eräs munkki Rafail yritti panetella häntä tsaarille ja patriarkalle. Toisen kerran luostarin taloudenhoitaja väitti hänen tavoittelevan patriarkanistuinta ja läimäytti häntä poskelle kesken veljestön kokouksen. Sitten hän telkesi Dionisin keljaansa eikä päästänyt häntä ulos neljään päivään. Kun tsaari ryhtyi tutkimaan tapahtunutta, pyhittäjä Dionisi yritti peittää kaiken rakkaudellaan. Hän piti kaikkia ystävinään ja vain itseään syyllisenä. Tämän jälkeen tsaari ei enää uskonut mitään Dionisiin kohdistuneita panetteluja.

Kun pyhittäjä Dionisin lähtö tästä maailmasta läheni, hän ei lakannut osallistumasta jumalanpalveluksiin. Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä hän toimitti liturgian. Kuolinpäivänsä aamuna hän oli jälleen kirkossa aamupalveluksessa ja liturgiassa. Kun kirkonkellojen soitto illalla ilmoitti ehtoopalveluksen alkamisen, hän nousi lähteäkseen kirkkoon, mutta tunsikin äärimmäistä heikotusta ja pyysi, että hänet vihittäisiin suureen skeemaan. Siunattuaan sen jälkeen muutamat veljet hän asettui makuulle, risti kädet rinnalleen ja antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1633. Arkussa hänen kasvoillaan väreili niin iloinen ilme, että se herätti ihastusta kaikissa.

Nuoruudessaan pyhittäjä Epifani kilvoitteli yhdessä pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) kanssa Rostovissa Gregorios Teologin luostarissa. Siellä hän oppi kreikan kielen ja perehtyi patristisiin kirjoituksiin. Hän oli aikansa ihmiseksi varsin sivistynyt ja oli matkustellut pyhillä paikoilla, mahdollisesti Konstantinopolissa, Jerusalemissa ja Athosvuorella asti.

Noin vuonna 1380 Epifani saapui pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Pyhittäjä Sergein kuoltua hän lähti luostarista, mutta palasi myöhemmin takaisin ja toimi ennen kuolemaansa veljestön rippi-isänä. Hän nukkui pois vuoden 1420 tienoilla.

Epifani Viisas tunnetaan ennen kaikkea Sergei Radonežilaisen ja Stefan Permiläisen elämäkertojen kirjoittajana. Vähäiset tiedot hänen omasta elämästään ovat peräisin hänen kirjoituksistaan.

Pyhä Epifanios, Salamiksen arkkipiispa, syntyi juutalaiseen perheeseen Eleutheropoliksen seudulla Palestiinassa vuoden 315 tienoilla. Hänen isänsä viljeli maata ja hänen äitinsä oli pellavankehrääjä. Kun isä kuoli pojan ollessa noin kymmenvuotias ja perhe jäi kärsimään puutetta, hurskas ja oppinut juutalainen Trifon otti Epifanioksen kasvatettavakseen ja huolehti hänen äitinsä ja sisarensa elatuksesta. Trifon antoi Epifaniokselle perusteellista opetusta Mooseksen laista ja juutalaisista kirjoituksista. Pystyäkseen tutkimaan pyhiä kirjoituksia Epifanios opetteli nuoruudessaan hepreaa, koptia, syyriaa, kreikkaa ja latinaa, mikä oli jo tuolloin harvinainen saavutus. Trifon oli toivonut voivansa antaa ainoan lapsensa Epifaniokselle vaimoksi, mutta tytär kuoli nuorena, ja kun aika jätti Trifonista, hän antoi koko omaisuutensa perinnöksi Epifaniokselle. Äitinsä kuoltua Epifanios otti sisarensa Kallitropen luokseen asumaan Trifonin taloon.

Eräänä päivänä, kun Epifanios oli ratsain tarkastamassa perimiään tiluksia, hän sattui näkemään, kuinka Lukianos-niminen munkki antoi kerjäläiselle viittansa, jotta tämä voisi myydä sen ja ostaa ruokaa, ja tällöin taivaasta laskeutui hohtavan valkoinen viitta Lukianoksen suojaksi. Tämä lisäsi entisestäänkin Epifanioksen ihailua kristittyjä kohtaan, jota hän oli tuntenut siitä asti, kun eräs kristitty oli pelastanut hänet ihmeellisesti hevosen vauhkoonnuttua. Hän heittäytyi isä Lukianoksen jalkojen juureen ja pyysi saada kasteen ja päästä hänen luostariinsa.

Kun isä Lukianos oli antanut Epifaniokselle ja hänen sisarelleen kristillistä opetusta, piispa kastoi heidät ja he nauttivat pyhän ehtoollisen. Myös Kallitrope halusi mennä luostariin, joten Epifanios luovutti nunnaluostarille tuhat kultarahaa sisarensa elatusta varten, myi kaiken omaisuutensa ja jakoi tuoton köyhille. Itselleen hän jätti vain tietyn summan kirjojen hankkimista varten ja meni Lukianoksen luostariin, missä kymmenen munkkia elätti itsensä kalligrafialla eli käsikirjoitusten kopioinnilla ja koristelulla. Tuloilla luostari avusti köyhiä. Epifanios vihittiin munkiksi 16-vuotiaana.

Luostarissa Epifanios sai ohjaajakseen pyhittäjä Hilarion Suuren (21.10.), jonka esikuvaa ankarassa askeettisessa kilvoittelussa hän noudatti lopun ikäänsä. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa ja joivat vähän vettä. Epifanios tutki Raamattua innokkaasti isä Hilarionin avulla, ja Vanhan testamentin mysteerit ja hahmot saivat Kristuksen opetuksen valossa koko ajan täydemmän merkityksen.

Kerran kun luostarissa ei ollut tippaakaan vettä, koska se täytyi hakea kahdeksan kilometrin päästä, Epifanios muutti viinin vedeksi voidakseen tarjota luostarin vieraille juotavaa. Tämä ihme tuotti hänelle niin paljon mainetta ja kunniaa, että hän pakeni Foinikian Spanydrioniin, jossa hän kilvoitteli ensin erakkona ja sittemmin yhdessä muutamien oppilaiden kanssa, joita kertyi myöhemmin lisää.

Epifanioksen kerrotaan tehneen monia muitakin ihmeitä: hän karkotti demoneja Persian kuninkaan tyttärestä, paransi surkastuneen käden, herätti lapsen kuolleista, sai veden virtaamaan kuivuuden vaivaamasta maasta ja paransi häntä tikarilla uhanneen arabin sokean silmän. Villieläimet tottelivat, kun hän pyysi niitä jättämään heidän puutarhansa vihannekset rauhaan, ja useita ihmisiä syöneen leijonan tarvitsi vain vilkaista Epifaniokseen, kun se jo vaipui kuolleena maahan.[1]

Joidenkin oppilaidensa mielestä Epifanios harjoitti yli voimiensa meneviä kilvoituksia, mutta hän vastasi heille: ”Jumala ei anna meille taivasten valtakuntaa, ellemme me näe vaivaa sen eteen, ja kaikki se, mitä me teemme, ei ole mitään verrattuna kruunuun, jonka haluamme voittaa.” Ruumiilliseen pidättyvyyteen hän lisäsi väsymättömän rukouksen ja opiskelun ja tutustui useimpiin siihen aikaan saatavilla olleisiin kirjoituksiin. Mutta ennen kaikkea hän osasi opettaa ja selittää pyhiä kirjoituksia.

Epifanios tunsi hyvin kreikkalaisen filosofian vaarat monenlaisten harhaoppien lähteenä. Laajasti lukeneena hän omistautui loppuiäkseen puolustamaan oikeaa uskoa kaikenlaisia hyökkäyksiä vastaan. Kerrotaan, että eräs edessalainen filosofi tuli Epifanioksen luostariin keskustellakseen pyhistä kirjoituksista hänen kanssaan. He väittelivät kokonaisen vuoden luomisen mysteeristä Epifanioksen tukeutuessa pyhään Raamattuun ja filosofin vedotessa Hesiodoksen kirjoituksiin. Vaikka totuuden valo oli ilmeinen, filosofi pysyi kannassaan, kunnes näki erään demonin riivaaman henkilön parantuvan Epifanioksen tehdessä kolme ristinmerkkiä hänen edessään lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ristiinnaulitun Pojan, nimessä minä syntinen Epifanios, Herran palvelija, käsken sinun lähteä tästä nuorukaisesta ja olla kiusaamatta häntä enempää.” Riivaaja lähti heti miehestä. Filosofi luopui kaikesta maallisesta viisaudesta ja pyysi saada kasteen, jolloin Hilarion kastoi hänet. Myöhemmin Eleutheropoliksen piispa vihki hänet papiksi.

Kun Epifanioksen maine levisi eikä luostarissa ollut enää kilvoittelurauhaa, hän lähti Jerusalemin kautta Egyptiin, missä hän kohtasi Pafnutioksen, pyhän Antonioksen oppilaan, jolta hän pyysi lupaa saada jäädä asumaan Nitriaan. Pafnutios kehotti häntä perehtymään Nitrian erämaan isien opetuksiin ja sitten menemään Kyprokselle paimentamaan kristittyjen laumaa, levittämään saamiaan opetuksia muillekin ja käännyttämään epäjumalanpalvelijoita. Nitriassa Epifanios perehtyi lukuisten lahkojen ja harhaoppisten ryhmien oppeihin ja kokosi tietoja myöhemmin kirjoittamaansa laajaan tutkielmaan harhaoppeja vastaan. Eräs väärin opettanut mykistyi, kun Epifanios moitti häntä, ja sai puhekykynsä takaisin vasta kun Epifanios oli kolme tuntia opettanut oikeaoppisesti samasta aiheesta ja salli toisen taas puhua. Epifanios oleskeli jonkin aikaa myös Egyptin Ylä-Thebaiksessa, missä hän karkotti demonin nuorukaisesta, ja seitsemän vuotta Bucoliassa, missä hän väitteli erään filosofin kanssa ja paransi tämän pojan sokean silmän, jonka jälkeen filosofi pyysi saada kasteen.

Epifanios tuli kuuluisaksi koko Egyptissä, minkä vuoksi piispat etsivät tilaisuutta vihkiä hänet piispaksi, mutta Epifanios aavisti heidän aikeensa ja palasi kotimaahansa Palestiinaan. Kun hän ei löytänyt sieltä Hilarionia, joka oli muuttanut Kyprokselle, hän lähti omaan luostariinsa Spanydrioniin, jonka uudeksi johtajaksi hän oli lähtiessään asettanut kristityksi kääntyneen edessalaisfilosofin. Luostari oli tällä välin saanut koko joukon uusia kilvoittelijoita.

Koko Foinikiaa vaivasi kuivuus, ja veljestö pyysi Epifaniosta rukoilemaan sadetta. Hän lähetti toiset syömään ja polvistui keljaansa rukoilemaan. Vielä saman aterian aikana koko Foinikiassa alkoi sataa kaatamalla, mistä kaikki kiittivät Herraa. Kolmen päivän kuluttua häntä pyydettiin jo rukoilemaan sateen loppumista, minkä jälkeen sade lakkasi. Häntä kunnioittavien vieraiden virta häiritsi kuitenkin Epifanioksen kilvoittelua, minkä vuoksi hän halusi lähteä luostarista. Samaan aikaan seudun piispat päättivät vihkiä hänet piispaksi ja lähettivät Polybios-nimisen munkin noutamaan häntä kieltäen kuitenkaan sanomasta syytä. Epifanios tiesi sen sanomattakin ja kehotti Polybiosta jäämään luostariin. Piispat saisivat etsiä jonkun toisen piispaehdokkaan. Jumalan tahdosta Epifanios päätti lähteä Jerusalemin kautta Kyprokselle. Yöllä hän otti mukaansa oppilaansa Johanneksen ja Polybioksen. He menivät ensin Jerusalemiin saadakseen kunnioittaa kunniallista ja eläväksitekevää ristiä.

Jerusalemista kolmikko matkusti Kyprokselle, jossa he viipyivät kaksi kuukautta Hilarionin luostarissa. Hilarion kehotti Epifaniosta menemään Salamikseen ja varoitti, että Epifanios joutuisi merihätään, jos yrittäisi lähteä pois saarelta. Epifanios halusi pysyä kaukana Salamiksesta, koska tiesi joutuvansa siellä piispaksi. Hän meni seurueineen satamaan, josta yksi laiva oli lähdössä Salamikseen ja toinen Palestiinan Gazaan. He nousivat Gazaan menevään laivaan, mutta merellä nousi rajuilma, joka oli vähällä pirstoa laivan. Neljäntenä epätoivoisena myrskypäivänä laivan oli pakko laskea maihin Salamiksessa, missä matkustajat kaatuivat uupuneina maahan.

Salamiksen piispa oli kuollut, ja Jumala ilmoitti Pappos-nimiselle paljon kärsineelle ja 58 vuotta piispana palvelleelle vanhukselle, että Epifanios oli heidän etsimänsä piispaehdokas. Epifanios löytyi torilta ja vietiin kirkkoon. Hänet saatettiin heti paikalla alttariin ja vihittiin diakoniksi, seuraavana päivänä papiksi ja sitä seuraavana Salamiksen (silloinen Konstantia) arkkipiispaksi. Epifanios katsoi olevansa arvoton tehtävään ja oli niin onneton piispuuden taakasta, että itki ja valitti lohduttomasti.

Epifanios hallitsi hiippakuntaansa esimerkillisesti kymmenien vuosien ajan ja vahvisti oikeaa uskoa niin Kyproksella kuin koko maailmassakin. Lukuisat ihmeet todistivat hänen hyveistään ja isällisestä rakkaudestaan laumaansa kohtaan. Hän järjesti kansalle viljaa nälänhädän aikana. Hänen huolenpitoaan köyhistä kuvaillaan rajattomaksi, ja monet ihmiset antoivat hänelle rahaa jaettavaksi köyhille. Tämä herätti kateutta joissakin papiston jäsenissä. Kun Epifanios lunasti kirkon rahoilla kristityn miehen velkavankeudesta sadan kultarahan velan takia, mihin hänellä piispana oli oikeus, eräs diakoni, joka olisi itse halunnut tulla arkkipiispaksi, syytti häntä kirkon varojen tuhlaamisesta ja yritti pilata hänen maineensa. Epifanios pysyi aina yhtä hyvänsuopana diakonia kohtaan, vaikka tämä rikkoi monin tavoin häntä vastaan, kunnes lopulta Jumala rankaisi diakonia, jonka elämä sai surkean lopun. Diakonin leski antoi omaisuutensa kirkolle, hänet vihittiin diakonissaksi ja Epifanios paransi hänen kymmenen vuotta aikaisemmin halvaantuneen kätensä. Velkavankeudesta vapautunut kristitty korvasi kirkolle koko summan ja ylikin ja palveli kirkkoa lopun ikäänsä.

Aina kun Epifanios toimitti jumalallista liturgiaa, hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan pyhien lahjojen ylle hänen lausuessaan sanoja: ”Ja tee tämä leipä…” Eräänä päivänä Pyhä Henki ei ilmestynyt, ja Jumala ilmaisi syyksi erään diakonin arvottomuuden, jolloin Epifanios pyysi tätä poistumaan alttarista. Kun hän sitten anoi hartaasti Jumalalta, että saisi taas nähdä jumalallisen näyn, Pyhä Henki ilmestyi. Liturgian jälkeen hän puhutteli diakonia, joka tunnusti olleensa edellisenä yönä aviollisessa yhteydessä vaimonsa kanssa. Epifanios puhui papistolle heidän puhtautensa merkityksestä, jotta he eivät toimittaisi jumalallisia mysteerejä arvottomasti, eikä enää vihkinyt avioliitossa olevia miehiä pappeuteen vaan suosi munkkeja, leskiä ja vanhoja miehiä, jotka olivat osoittautuneet pappeuden armon arvoisiksi. Hän valvoi valppaasti papistonsa moraalista puhtautta ja teki piispan palatsistaan luostarin, jossa hän vietti yhteiselämää yli 70 papiston jäsenen kanssa.

Epifanioksen uskollinen oppilas, pappismunkki Johannes, kirjasi kymmenien vuosien ajan hengellisen isänsä ihmeitä muistiin, ja ennen kuolemaansa hän kehotti toista oppilasta Polybiosta jatkamaan tätä työtä ja säilyttämään tiedot jälkipolville. Johanneksen kuoleman jälkeen Epifanios halusi vihkiä Polybioksen papiksi, mutta tämä pelkäsi pappeuden suurta vastuuta ja aikoi paeta ennen vihkimistä. Kun he tulivat yhdessä kirkkoon, Epifanios sanoi hänelle: ”Seiso tässä.” Siitä hetkestä alkaen Polybios ei pystynyt liikahtamaan paikaltaan: hänen jalkansa olivat ikään kuin naulatut kiinni lattiaan. Niillä sijoillaan Polybios vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi.

Eräs jerusalemilainen diakoni tuli kertomaan Epifaniokselle, että Jerusalemin piispa Johannes II (386–417) on rahanahne eikä käytä kirkon varoja köyhistä huolehtimiseen. Epifanios tunsi Johanneksen niiltä ajoilta, jolloin he olivat olleet samaan aikaan Hilarionin luostarissa. Hän lähti Polybioksen kanssa Jerusalemiin, missä Johannes toivotti heidät tervetulleiksi, majoitti heidät ylellisesti ja tarjosi heille runsaita aterioita. Epifanios pyysi häneltä lainaksi hänen parhaat hopea-astiastonsa, jotka Johannes antoikin hänelle, mutta Epifanios pyysi aina vain lisää. Johannes alkoi pian kysellä, milloin hän palauttaisi astiat, ja Epifanios lupasi palauttaa ne mutta ei palauttanut. Vähitellen Johannes alkoi suuttua häneen yhä enemmän ja lopulta kävi häneen käsiksi ja loukkasi häntä käyttäen karkeaa kieltä. Silloin Epifanios puhalsi Johannesta kasvoihin, jolloin tämän silmät sokeutuivat. Johannes heittäytyi maahan Epifanioksen eteen ja pyysi häntä rukoilemaan, että hän saisi näkönsä takaisin. Kun Epifanios laski kätensä Johanneksen pään päälle, tämän silmät avautuivat. Epifanios nuhteli häntä ankarasti hänen saituudestaan ja omistushalustaan. Johannes paransi tapansa ja hänestä tuli armollinen, avokätinen ja kaikin tavoin hyveellinen.

Kerran kaksi miestä päätti tehdä Epifaniokselle kepposen. Toinen heistä heittäytyi maahan tekeytyen kuolleeksi ja toinen pyysi Epifaniosta peittämään ruumiin jollakin. Epifanios lausui rukouksen kuolleen puolesta ja levitti päällysviittansa miehen peitoksi. Kun hän oli jatkanut matkaansa, mies sanoi makaavalle toverilleen: ”Typerys, joka antoi meille viittansa, on jo mennyt, voit nyt nousta.” Maassa makaava oli kuitenkin sillä välin kuollut.

Kun Kyproksella vallitsi ankara nälänhätä, rikkaalla epäjumalien palvelijalla Faustianoksella oli runsaasti viljaa, mutta hän nosti hinnan niin korkeaksi, ettei köyhillä ollut varaa ostaa sitä. Epifanios avasi Zeuksen temppelin ovet, jotka viranomaiset olivat sulkeneet kauan sitten, jotta siellä ei enää palvottaisi epäjumalia; temppelistä löytyi kulta- ja hopea-aarteita. Niillä Epifanios osti Faustianokselta viljaa ja jakoi köyhille.

Faustianos myi kuitenkin ahneudessaan kaiken viljansa, jolloin hän itse joutui hätään eikä kehdannut pyytää Epifaniokselta mitään. Niinpä hän lähetti viisi omaa laivaansa ja viisi vuokrattua laivaa Italiaan ostamaan viljaa. Raskaasti lastatut laivat joutuivat paluumatkalla rajuun myrskyyn ja upposivat. Niiden lastia ajautui Salamiksen rantaan, mistä köyhät keräsivät viljaa talteen. Faustianos oli raivoissaan ja syytti Jumalaa ja Epifaniosta onnettomuudesta. Faustianoksen vaimo lähetti miehensä tietämättä Epifaniokselle kaksituhatta kultarahaa ostaakseen sillä viljaa. Epifanios ei ottanut rahoja vaan kehotti vaimoa ottamaan niin paljon viljaa kuin tarvitsi ja korvaamaan sen uudesta sadosta.

Faustianos puolestaan värväsi diakoni Rufinoksen murhaamaan Epifanioksen luvaten diakonille siitä hyvästä piispan istuimen, mutta hanke epäonnistui perusteellisesti: tikari putosi Rufinoksen jalkaan, ja tämä menehtyi haavaan muutaman päivän kuluttua. Faustianos joutui vankilaan loukattuaan keisaria, ja vaikka Epifanios rukoili Jumalaa ja puhui hänen puolestaan viranomaisille, keisari ei suostunut vapauttamaan häntä. Faustianos kuoli pian sen jälkeen ja jätti omaisuutensa vaimolleen, joka lahjoitti sen sekä oman omaisuutensa kirkolle jaettavaksi köyhille, ja hänet vihittiin diakonissaksi.

Epifanioksen antaumuksellinen omistautuminen kilvoituselämälle ja kirkolliselle opille teki hänestä arvostetun hahmon myös Kyproksen ulkopuolella. Monet tulivat pyytämään häneltä neuvoa. Vuoden 376 tienoilla hän meni Antiokiaan tutkimaan apollinarismia ja välittämään skismassa, joka jakoi Antiokian kirkkoa. Hän ratkaisi asian piispa Paulinuksen hyväksi, jota Rooma kannatti, idän kannattamaa Meletiosta vastaan. Vuonna 382 hän oli Rooman kirkolliskokouksessa tukemassa Paulinus Antiokialaisen asiaa. Hän myös arvosteli Jerusalemin piispaa Johannesta tämän osoittamasta ymmärtämyksestä Origeneen harhaoppeja kohtaan. Epifanios saarnasi tästä Johanneksen läsnä ollessa Jerusalemissa vuonna 392 sekä kirjoitti aiheesta kahdessa kirjeessä, joista toinen on säilynyt Hieronymuksen latinannoksena.

Hiippakunnassa oli runsaasti valentinolaisen harhaopin kannattajia. Kun Epifanios moitti heidän piispaansa ja kehotti tätä suitsimaan suutaan ja lopettamaan Jumalan pilkkaamisen, piispa tuli mykäksi kuudeksi päiväksi ja kuoli seitsemäntenä. Hänen kannattajansa polvistuivat Epifanioksen eteen, luopuivat harhauskostaan ja siirtyivät kannattamaan ortodoksista uskoa. Kyproksella oli monia muitakin harhaoppisia ryhmiä. Epifanios pyysi keisaria määräämään, että heidät karkotettaisiin saarelta, jos he pysyisivät harhaopeissaan. Monet menivät Epifanioksen opetettavaksi ja luopuivat harhaopeistaan ja toiset karkotettiin Kyprokselta.

Aleksandriassa oli kolme veljestä, jotka menivät autiomaahan viettämään luostarielämää, mutta Aleksandrian patriarkka Teofilos pakotti heidät vilpillisin keinoin kirkon tehtäviin, yhden piispaksi ja toiset diakoneiksi ja taloudenhoitajiksi. He olisivat halunneet palata autiomaahan, mutta patriarkka Teofilos ei sallinut sitä. Kolme vuotta palveltuaan he pakenivat salaa, jolloin Teofilos erotti heidät kolmeksi vuodeksi ehtoollisyhteydestä. Konstantinopolin patriarkka, pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) pyysi Teofilosta palauttamaan heidät ehtoollisyhteyteen, ja kun tämä kieltäytyi, hän teki sen itse. Tämä viilensi huomattavasti Johannes Krysostomoksen ja patriarkka Teofiloksen välejä.

Kun Teofilos kuuli, että keisarinna Eudokia halusi karkottaa Johannes Krysostomoksen, hän juonitteli Krysostomosta vastaan ja kirjoitti Epifaniokselle kertoen keisarinnan syyttävän Johannes Krysostomosta Origeneen oppien kannattamisesta. Epifanios suhtautui Teofilokseen varauksellisesti ja lähti oppilaidensa kanssa Konstantinopoliin selvittämään asiaa. He asuivat sellaisessa luostarissa, joka ei kannattanut Krysostomosta, ja kun luostarin kirkko tarvitsi välttämättä diakonin, Epifanios vihki erään miehen diakoniksi, vaikka kirkon kanonit kieltävät piispaa toimimasta toisen piispan hiippakunnassa ilman tämän lupaa. Krysostomos luuli, että Epifanios oli hyväksynyt suunnitelman hänen karkottamisestaan, ja kirjoitti tälle, ettei tämäkään enää kauan istuisi piispanistuimella. Epifanios ymmärsi joutuneensa Teofiloksen juonittelun välikappaleeksi ja päätti palata välittömästi kotiin Kyprokselle. Hän poistui Konstantinopolista vähän ennen laitonta kirkolliskokousta, jossa Johannes Krysostomos pantiin viralta.

Paluumatkalla Epifanios tunsi kuolinhetkensä lähestyvän. Hän kehotti oppilaitaan säilyttämään oikean uskon puhtauden ja varjelemaan itseään rikkauden ja herjauksen houkutuksilta. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin merellä, toukokuun 12. päivänä vuonna 403. Laivan rantautuessa Salamikseen valtava ihmisjoukko tuli paimentaan vastaan kynttilät kädessä ja saattoi hänet kyynelehtien kirkkoon, missä suuri osa Kyproksen asukkaista tuli seuraavan seitsemän päivän aikana kunnioittamaan hänen ruumistaan.

Pyhän Epifanios Salamislaisen kunnioitus levisi nopeasti, ja hänen hautakammionsa on yhä yksi tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Kyproksen saarella, jonka suojeluspyhä Epifanios on yhdessä pyhän Barnabaksen kanssa. Hänen oppilaastaan Polybioksesta tuli myöhemmin Rinikouran piispa Koillis-Egyptiin.

Pyhän Epifanioksen arvostus kasvoi vuosisatojen varrella entisestään. Pyhä Hieronymus kutsui Epifaniosta kirjeessään ”piispojen isäksi”, ja seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (Nikea II vuonna 787) häntä nimitettiin ”koko kirkon isäksi ja opettajaksi”. Epifanios oli saanut oppinsa jo hyvin nuoresta pitäen sekä kyltymättömällä lukemisella että kuuluisilta askeeteilta käytännön viisautta ammentaen. Hän vietti paljon aikaa Egyptissä ja tuli tunnetuksi siellä samoin kuin Palestiinassa luostarifilosofian harjoittajana. Pyhä Epifanios tunnettiin paitsi ihmeistään ja oppineisuudestaan myös hellyydestään, rakkaudestaan ja avokätisyydestään köyhiä kohtaan.

Epifanioksen kirjoituksista varhaisin on Ankyrotos, jossa hän käsittelee erityisesti Pyhää Kolminaisuutta ja ylösnousemusta sekä osoittaa areiolaisten ja Origeneen harhoja. Teoksen lopussa on kaksi uskontunnustusta, joista ensimmäinen, Konstantian kirkon kasteuskontunnustus, on merkittävä uskontunnustusten historian kannalta. Toisessa teoksessaan Panarion hän kirjoittaa peräti 80 harhaopista. Hänen näkemyksensä perustuvat osaksi kuulopuheisiin, mutta siinä on myös paljon erittäin arvokasta ja jopa ainutlaatuista tietoa 300-luvun uskontohistoriasta perustuen joko hänen omiin suoriin havaintoihinsa tai dokumentteihin, joiden tiedot ovat säilyneet jälkipolville vain tässä teoksessa. Lisäksi Epifanios on kirjoittanut teokset Mitoista ja painoista, jossa hän esittelee pyhiä kirjoituksia Raamatun tekstien historian ja arkeologian avulla, ja Kahdestatoista korukivestä, joka selittää Vanhan testamentin ylipapin rintakilven koristeita. Hän on myös yksi 300-luvun arvovaltaisimmista kirjoittajista, jotka käsittelevät Jumalanäidin kunnioittamista.[2]

Pyhä Filippos Agiralainen vaikutti Traakiassa keisari Arkadiuksen hallituskaudella (395–408). Hänen isänsä oli rikasta syyrialaista sukua ja äitinsä roomalaisesta perheestä. Perheen kolme ensimmäistä poikaa hukkuivat ollessaan palaamassa vuoden kestäneeltä liikematkalta, mutta Jumala lahjoitti pariskunnalle heidän vanhoilla päivillään vielä yhden pojan, jolle he antoivat nimeksi Filippos.

Etevä poika edistyi nopeasti pyhien syyriankielisten kirjoitusten tutkimisessa, ja hänet vihittiin 21-vuotiaana diakoniksi. Filippos halusi päästä tutustumaan äitinsä kotimaahan ja lähti matkalle Eusebios-nimisen munkin kanssa, joka toimi tulkkina ja oli hänen tukenaan askeettisessa kilvoituksessa.

Rooman paavi toivotti Filippoksen tervetulleeksi ja antoi hänelle siunauksensa. Ihmeellisen nopeasti tämän jälkeen Filippos pystyi lukemaan liturgian osia latinaksi ja alkoi puhua latinaa sujuvasti. Kun hänet oli vihitty papiksi, paavi lähetti hänet Agiran (Argyrion, Agirone) seudulle Sisiliaan saarnaamaan asukkaille evankeliumia ja vapauttamaan heidät Etnan vuoren demonien vaikutuksesta. Uskollisen toverinsa Eusebiuksen kanssa Filippos kiipesi eräälle vuorelle, jolta he pystyivät näkemään tulivuoren huipun, ja karkotti demonit kutsumalla avuksi Kristusta ja pyhää Pietaria.

Myöhemmin Filippos vapautti yli neljäsataa riivattua ihmistä asettamalla kätensä heidän päällensä. Näin hän tuli seudulla tunnetuksi demonien vainoajana. Hän rakensi kirkkoja useille paikkakunnille ja ojensi taikauskoisia vanhempia, jotka toivat kuolleiden lastensa haudoille uhreja varmistaakseen heidän rauhallisen leponsa.

Uuden apostolin tavoin pappi Filippos paransi lukuisia ihmisiä ja paimensi laumaansa armon niityillä varjellen sitä susilta ja villieläimiltä – pimeyden hengiltä. Hän nukkui pois rauhassa 63 vuoden iässä. Hänen hautapaikalleen perustettiin myöhemmin pyhän Filippos Agiralaisen luostari, josta tuli yksi tunnetuimmista bysanttilaisen luostarielämän keskuksista Sisiliassa.

Pyhä Germanos syntyi Konstantinopolissa vuoden 650 tienoilla. Germanoksen isä Justinianos oli hurskas ja hyveellinen senaattori, joka joutui keisari Konstantinos IV:n kateuden kohteeksi. Keisari surmautti hänet sillä verukkeella, että Justinianos kannatti kansankiihotusta keisaria vastaan. Tämän pojan Germanoksen hän antoi kuohita ja määräsi hänet kirkon palvelukseen, jolloin hänestä tuli suuren Hagia Sofian kirkon pappi. Germanos ei ajatellut kostoa vaan omistautui opinnoille ja pyhille kirjoituksille. Herran ylistys oli jatkuvasti hänen huulillaan, ja hänestä tuli Pyhän Hengen astia.

Kun Germanos vihittiin Kyzikoksen piispaksi, hän joutui taistelemaan monoteliittien harhaoppia vastaan, jonka mukaan Kristuksella oli vain yksi tahto. Uusi keisari Anastasios II hylkäsi monotelitismin, jota hänen edeltäjänsä oli kannattanut, erotti patriarkka Johanneksen ja asetti Germanoksen 11.8.715 hänen tilalleen Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Germanos kutsui koolle Kreikan piispojen kokouksen, jossa he vahvistivat opin Kristuksen kahdesta tahdosta.

Patriarkka Germanoksella oli profetoimisen lahja. Kerran kun hän oli menossa Hagia Sofiaan toimittamaan jumalanpalvelusta, eräs nainen pyysi siunausta vielä syntymättömälle lapselleen. Patriarkka näki, mikä lapsesta tulisi, ja sanoi: ”Siunatkoon Herra pyhän ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen esirukouksien tähden sinun kantamasi lapsen!” Lapsen nimeksi tuli Stefanos, ja aikuisena hän meni luostariin Auksentioksen vuorelle. Jumalattomalle keisari Leo III Isaurialaiselle syntyi lapsi Konstantinos, joka Germanoksen toimittaessa hänen kastettaan ulosti pyhään kasteveteen. Germanos ennusti, että Konstantinoksen kautta kristityille ja kirkolle tapahtuisi paljon pahaa, että tämä häpäisisi kirkon pyhyyttä harhaopeilla ja vuodattaisi monien Kristuksen hurskaiden palvelijoiden verta. Näin tapahtui pyhien ikonien kunnioittamisen takia, ja marttyyrien joukossa oli pyhä tunnustaja ja marttyyri Stefanos Uusi (28.11.).

Keisari Leo kielsi ikonien kunnioittamisen. Hän kutsui ikoneita epäjumalankuviksi ja niiden kunnioittajia epäjumalanpalvelijoiksi. Patriarkka Germanos vastusti keisarin harhaoppia ja yritti vakuuttaa häntä sanomalla: ”Me emme maalaa ikoneita näkymättömästä jumaluudesta, jota edes korkeimmat enkelit eivät pysty käsittämään, vaan koska Jumalan ainokainen Poika alentui tulemaan ihmiseksi Isän armollisesta tahdosta ja Pyhästä Hengestä, me maalaamme Hänen ihmiskasvonsa ja ihmismuotonsa lihassa, emme Hänen käsittämätöntä ja näkymätöntä jumaluuttaan.” Germanos pyysi keisaria tekemään lopun mielivallasta, mutta Leo ei kuunnellut häntä. Leolla oli puolellaan Germanoksen oppilas Anastasios, jolle hän lupasi patriarkan istuimen Germanoksen jälkeen. Germanoksella taas oli tukenaan Rooman hurskas paavi Gregorios.

Jeesuksen Kristuksen sotilaana Germanos taisteli pyhien kuvien kunnioittamisen puolesta miehekkäästi Pyhän Hengen miekalla, Jumalan sanalla. Hän puhui rohkeasti keisarille: ”Ei ole sinun arvosi mukaista ylittää pyhien isien asettamia rajoja. Sillä Jumalan Sanan tultua lihaksi kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän puhtaasta verestä uhraaminen demoneille ja epäjumalien palvonta loppuivat. Me olemme saaneet pyhiltä apostoleilta, kirkon isiltä ja opettajilta perinteen kuvata Kristusta, Jumalansynnyttäjää ja Jumalan pyhiä värein ikoneissa. Pyhiä kuvia kunnioitetaan vielä tänäänkin, seitsemänsataa vuotta Herramme ihmiseksi tulemisen jälkeen. Pyhä kirkko on jatkanut ikonien maalaamisen ja kunnioittamisen perinnettä, koska tämän pyhän taiteen alkuunpanija on ollut Herra itse. Herra valmisti käsittä ensimmäisen ikonin, kun Hän painoi kasvonsa liinaan ja lähetti liinan Edessan kuninkaalle Abgarille. Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen nainen, joka oli koskettanut Herran viitan tupsua ja parantunut,[1] osoitti kiitollisuuttaan teettämällä Jeesusta esittävän pronssiveistoksen. Evankelista Luukas maalasi monia kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ikoneita, kun tämä vielä eli maan päällä. Tästä alkoi hurskas tapa kuvata Kristusta, Hänen äitiään ja pyhiä ihmisiä. Ortodoksiset kristityt koristavat Jumalan temppelit ja omat kotinsa pyhillä ikoneilla. Pyhät ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet tämän käytännön ja käskeneet meidän kunnioittaa ikoneita. Mutta me emme palvo niitä, niin kuin nyt väitetään, vaan kunnioitamme ikonien kautta niitä henkilöitä, joita ne esittävät. Me emme tee ikoneista jumalia. Jos sinä siis aloitat ikonoklasmin, minä olen ensimmäisenä vastustamassa sitä. Olen valmis kärsimään ja vaikka kuolemaankin Kristuksen ikonin takia, sillä Hän vuodatti verensä minun sieluni langenneen kuvan palauttamiseksi. Se, joka häpäisee ikoneita, häpäisee niihin kuvattuja henkilöitä. Ilman ekumeenista kirkolliskokousta minä en voi tehdä mitään uudistuksia kirkon opetukseen. Älä tule uskottomaksi totuudelle, ettet olisi niin kuin heprealaiset, jotka vihaavat Kristuksen ikonia. Älä lukeudu niiden uskottomien joukkoon, jotka perivät iankaikkisen rangaistuksen.”

Keisari Leo suuttui patriarkka Germanoksen puheesta. Koska hän ei voinut kiistää totuutta, hän kohotti kätensä, läimäytti Germanosta kasvoihin ja huusi: ”Häivy minun silmistäni, ettet menettäisi vielä henkeäsikin!” Germanos kesti lyönnin tyynesti niin kuin Kristus ennen häntä ja lähti. Keisari kutsui viisaimman opettajan luokseen ja neuvotteli hänen kanssaan päätöksestään hävittää ikonit. Opettaja selitti asian samoin kuin Germanoskin vahvistaen, että kyseessä oli pyhien apostolien perinne ja että jo Abgar Edessalainen oli kunnioittanut Herran käsittätehtyä kuvaa ja siten parantunut sairaudestaan. Keisari ei halunnut uskoa häntäkään vaan poltatti koulun, jolloin opettajia ja oppilaita sai surmansa ja sen kuuluisa kirjasto tuhoutui.

Seuraavana päivänä Leo määräsi ikonit poistettavaksi kirkoista. Niitä poltettiin ja heitettiin mereen. Kun Germanos näki tämän, hän meni kirkkoon, rukoili, itki ja asetti sitten omoforinsa pyhälle pöydälle. Hän kirjoitti Rooman paavi Gregoriokselle kirjeen, jossa hän kuvaili Konstantinopolin tapahtumia. Tähän kirjeeseen liittyy myös ihmekertomus. Sen mukaan Germanos kiinnitti kirjeen patriarkaatista ottamaansa suureen Kristuksen ikoniin ja rukoili hartaasti Kristusta varjelemaan kuvaansa. Sitten hän heitti ikonin mereen, ja ikoni pysyi pystyssä ja lähti lipumaan aaltojen harjalla. Roomassa paavi Gregoriokselle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka ilmoitti, että Kristus Jumala oli tulossa hänen luokseen Tiberjoella. Aamulla paavi laskeutui seurueineen suitsutusastioiden ja kynttilöiden kanssa joelle ja löysi sieltä ikonin ja kirjeen. Ikoni vietiin kirkkoon, missä siitä valui pyhää suolavettä, joka teki monia ihmeitä.

Keisari Leo lähetti sotilaita pidättämään patriarkka Germanoksen, joka loukkaantui heidän käsissään. Tämä tapahtui vuonna 729. Ikonien puolustajat surivat rakastamansa patriarkan kohtelua. Ikonien vastustajat rikkoivat ikoneita, heittivät niitä lokaan, polkivat jalkoihinsa ja polttivat niitä. Uudeksi patriarkaksi kohosi Anastasios, Germanoksen oppilas, joka oli juonitellut keisari Leon kanssa ikonoklasmin puolesta ja heitti ulos kaikki Hagia Sofian ikonit. Monia ikonien puolustajia surmattiin. Germanos, joka oli ajettu pois patriarkaatista, meni asumaan lapsuudenkotiinsa ja vietti siellä hiljaista kilvoitteluelämää.

Kun keisari Leo Isaurialainen kuoli vuonna 741, hänen poikansa Konstantinos V Kopronymos seurasi häntä keisarin istuimelle. Häneltä anasti välillä vallan Artabasos, joka palautti ikonien kunnioittamisen. Kun Kopronymos pääsi taas valtaan, hän antoi puhkaista Artabasoksen ja hänen poikiensa silmät. Patriarkka Anastasios riisuttiin alasti, hänet piestiin julkisesti, istutettiin takaperin aasin selkään ja vietiin stadionille ihmisten pilkattavaksi. Koska keisari ei löytänyt ketään yhtä innokasta ikonien tuhoajaa, hän antoi Anastasioksen kuitenkin jäädä patriarkan istuimelle. Anastasios sai surkean lopun palveltuaan 24 vuotta patriarkkana: hänen suolensa tukkeutui, hän oksensi ulostetta ja hänen elimistönsä myrkyttyi, mikä johti kivuliaaseen kuolemaan.

Erotettu patriarkka Germanos jätti jälkeensä runsaasti kirjoituksia, lähinnä hymnejä ja opetuspuheita Kristuksen ja Jumalanäidin suuria juhlia varten ja erinäisten pyhien kunniaksi. Hän oli Jumalanäidin puolestapuhuja, joka kuvaili esimerkiksi sitä, kuinka Neitsyt kasvatettiin temppelissä enkelien ruokkiessa häntä ja kihlattiin Joosefille, jonka arpa oli valinnut. Germanos kutsui Mariaa Jumalan morsiameksi.[2]

Pyhä Germanos nukkui pois rauhassa vuoden 740 tienoilla noin 90 vuoden iässä. Kun hänen pyhiä reliikkejään kannettiin hautaan, monet sairaat parantuivat, ja myöhemminkin ne paransivat monia, jotka lähestyivät uskossa pyhän hautaa. Germanos haudattiin Khoran luostariin, mutta reliikit siirrettiin myöhemmin Ranskaan.

Pyhä Johannes syntyi rikkaaseen perheeseen Makedonian Serreksessä turkkilaiskauden alkuaikoina.[1] Nuori Johannes vietti ylellistä elämää, joka aiheutti kateutta muutamissa turkkilaisissa. He nostivat Johannesta vastaan syytteen siitä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin ja pettänyt lupauksensa. Puolustautuakseen Johannes sanoi vain, että hän oli Kristuksen palvelija. Hänet vietiin vankilaan, ja hän kärsi vankeuden valoisin mielin.

Jonkin ajan kuluttua Johannes tuotiin vankilasta ja häntä yritettiin taivutella uhkauksilla ja lupauksilla. Kun hän ei antanut periksi, hänet piestiin armottomasti. Kutsuessaan avuksi Kristuksen nimeä Johannes näki mahtavan ja loistavan ratsastajan ilmestyvän oikealle puolelleen ja ojentavan hänelle kättään rohkaisten häntä kestämään kärsimykset urheasti. Siitä alkaen hän ei enää tuntenut tuskaa vaan palasi vankityrmään hyvillä mielin.

Johanneksen viholliset eivät vieläkään saaneet vihaansa tyydytetyksi vaan vetosivat sulttaaniin ja saivat tämän langettamaan kuolemantuomion, jos Johannes ei suostuisi kääntymään islamiin. Hänet tuotiin taas vankilasta ja vietiin tuomarin eteen. Tuomari yritti voittaa hänet mielistelyllä puolelleen, mutta turhaan, ja julisti sitten kuolemantuomion, jonka Johannes otti mielihyvin vastaan seuraten kiduttajiaan niin kuin lammas, jota viedään teuraaksi. Pyövelit olivat saaneet määräyksen mestata hänet ensin ja sitten polttaa hänen ruumiinsa, mutta he tekivätkin päinvastoin: he sitoivat hänet neljään seipääseen ja alkoivat polttaa häntä jaloista polviin asti. Pyhä Johannes ei tuntenut tuskaa vaan kysyi tyynesti: ”Aiotteko te heittää minut tuleen?” Eräs hänen kiduttajistaan luuli hänen pilkkaavan heitä, otti yhden seipäistä ja mursi sillä hänen leukansa, jolloin pyhä uusmarttyyri Johannes antoi urhoollisen sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui todennäköisesti 1400-luvun alkupuolella.

Pyhä uusmarttyyri Johannes syntyi rikkaaseen ylhäisöperheeseen Valakian maakunnassa nykyisen Romanian alueella vuonna 1647. Noihin aikoihin Valakiaa hallitsivat Turkin sulttaanin alaiset hallitusmiehet, vojevodit. Sulttaani Mehmet IV:n aikana (1648–1687) vojevodi Mihna nousi raskaiden verojen vuoksi kapinaan turkkilaisia vastaan. Hän tappoi turkkilaisia ja eteni joukkoineen itse Turkin alueelle saaden aikaan paljon tuhoa. Sulttaani puolestaan lähetti Valakiaan turkkilaisia joukkoja, jotka panivat toimeen kristittyjen verilöylyjä. Samalla suuret määrät sekä miehiä että naisia joutui sotavangeiksi. Tämä kohtalo tuli myös nuoren Johanneksen osaksi.

Nähdessään kauniin 15-vuotiaan pojan eräs turkkilainen osti hänet itselleen siveettömiä tarkoituksia varten. Poika taisteli omistajaansa vastaan, joka lopulta sitoi hänet puuhun odottamaan uutta siveetöntä hyökkäystä. Johannes repi kuitenkin itsensä vapaaksi ja raivoissaan tappoi miehen. Saatuaan selville, mitä oli tapahtunut, miehen sotilastoverit sitoivat Johanneksen ja veivät hänet Konstantinopoliin. Visiiri tuomitsi hänet annettavaksi hänen tappamansa miehen vaimolle, joka saisi menetellä hänen kanssaan niin kuin tahtoi.

Nainen ihastui kauniiseen nuorukaiseen ja lupasi mennä naimisiin hänen kanssaan, kunhan poika ensin kääntyisi islamiin. Johannes vastasi ehdotukseen tekemällä ristinmerkin ja kutsumalla avukseen Jeesuksen nimeä. Silloin nainen lähetti hänet vankilaan, jossa häntä kidutettiin julmasti päiväkausia. Häpeämätön nainen tuli joka päivä vankilaan uudistamaan naimatarjouksensa. Mutta nuorukainen pysyi horjumattomana uskossaan katsoen ainoastaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän sai voiman voittaa niin näkyvät kuin näkymättömät viholliset.

Kun Johanneksen kiduttajat totesivat, etteivät he saa mitään aikaan, he pyysivät visiiriä tuomitsemaan tämän kuolemaan. Pyövelit veivät nuorukaisen teloituspaikalle, missä hänet hirtettiin 12.5.1662. Tällä tavoin urhea uskonsa ja puhtautensa puolesta taistelija sai marttyyrien voittoseppeleen.