Kirkkokalenteri

Pyhittäjä David (Davit) Garedjilainen oli syntyjään syyrialainen. Hänestä tuli pyhän Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja hän siirtyi tämän mukana 500-luvulla Georgiaan. Siellä David asettui hengellisen poikansa Lukianen kanssa vuorelle, joka kohosi Kartlin[1] pääkaupungin Tifliksen (Tbilisi) yläpuolella.

Kartli oli tuohon aikaan persialaisten tulenpalvojien uhkaama. Pyhittäjä David vietti päivät rukouksessa anoen Herralta anteeksiantoa kaupungin asukkaiden synneille. Päätettyään rukouksensa hän siunasi vuorelta käsin kaupungin. Kerran viikossa hän laskeutui Lukianen kanssa Tiflikseen saarnaamaan.

Davidin arvovalta ja suosio saivat tulenpalvojat kuohuksiin. Häväistäkseen hänet kansan silmissä he syyttivät häntä haureudesta ja kutsuivat todistajakseen erään raskaana olevan prostituoidun, joka väitti häntä lapsensa isäksi. Pannen toivonsa Jumalaan David kosketti sauvallaan naisen vatsaa käskien syntymätöntä lasta ilmoittamaan totuuden. Silloin lapsi sanoi kohdusta todellisen isänsä nimen. Panettelusta raivostuneet paikallaolijat kivittivät naisen kuoliaaksi. David yritti turhaan saada heitä lopettamaan, mutta ei pystynyt hillitsemään kiihtynyttä joukkoa.

Näiden tapahtumien syvästi järkyttämänä David lähti seudulta oppilaansa Lukianen kanssa. He asettuivat pieneen luolaan erämaassa ja viettivät kaiken aikansa rukouksessa. He söivät vain villiyrttejä ja puiden kaarnaa. Kun yrtit kuivuivat kesän kuumuudessa, Jumala lähetti heidän luokseen peuroja. Lukiane lypsi ne ja toi maidon pyhittäjä Davidille. Tämä teki ristinmerkin maidon ylle, jolloin se muuttui ihmeellisesti juustoksi. Hämmästyksen lyömä Lukiane sanoi Davidille: ”Vaikka ruumiini mätänisi ja riutuisi nälästä ja janosta, en salli itseni huolehtia tämän ajallisen elämän asioista.” Keskiviikkoisin ja perjantaisin David ja Lukiane paastosivat syömättä mitään eivätkä peurat tulleet heidän luokseen noina päivinä.

Kerran vaarallinen käärme asettui läheiseen luolaan ja hyökkäili kaikkien kohdalle osuvien eläinten kimppuun. Pyhittäjä Davidin käskystä se kuitenkin jätti paikan.

Paikalliset metsästäjät sattuivat kerran peuroja jäljittäessään näkemään, miten Lukiane lypsi peuroja niiden seisoessa paikoillaan kuin lampaat. Metsästäjät osoittivat kunnioitustaan pyhittäjä Davidille ja kotiin palattuaan kertoivat, mitä olivat nähneet. Pian Garedjin erämaa täyttyi kilvoittelijoista, jotka kaipasivat päästä lähemmäksi Kristusta. Paikalle perustettiin luostari, joka oli vuosisatojen ajan uskon ja oppineisuuden keskus ja kulmakivi Georgiassa.

Jonkin ajan kuluttua David lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän jätti Lukianen sijaisekseen luostariin ja otti mukaansa muutamia muita veljiä. Kun pyhiinvaeltajat saapuivat ”Armon harjanteena” tunnetulle paikalle, josta Jerusalem jo näkyi, David lankesi polvilleen ja ylisti kyyneliä vuodattaen Jumalaa. Pitäen itseään arvottomana seuraamaan Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä, hän tyytyi vain katselemaan kaupunkia matkan päästä. Jerusalemin porttien ulkopuolella hän rukoili palavasti sillä välin kun hänen matkatoverinsa kävivät kunnioittamassa pyhiä paikkoja.

David otti muistoksi mukaansa kolme kiveä ”Armon harjanteelta” ja lähti paluumatkalle. Samana yönä enkeli ilmestyi Jerusalemin patriarkalle ilmoittaen, että kaukaa tullut hurskas mies nimeltä David oli ottanut mukaansa Jerusalemin koko pyhyyden. Enkeli kertoi, että tuo hurskas mies oli kävellyt Nablusin kaupungin halki ryysyihin pukeutuneena selässään vanha reppu, jossa kolme pyhää kiveä olivat. Patriarkka lähetti sananviejiä muukalaisen perään vaatimaan, että tämä palauttaisi kaksi kiveä ja veisi mukanaan vain yhden. Pyhittäjä David palautti kaksi kiveä, mutta torjui patriarkan esittämän vierailukutsun. Hän vei kolmannen kiven luostariinsa, ja tähän päivään asti se on ollut täynnä ihmeellistä parantavaa armoa.

Pyhittäjä Davidin tuotua ihmeitätekevän kiven Jerusalemista veljestön määrä luostarissa kaksinkertaistui. David itse huolehti heistä hengellisesti ja rohkaisi heitä kaikkia. Hän vieraili myös vanhempien erakkojen luona tuoden heille lohdutusta. Hänen tahdostaan perustettiin Pyhän Johannes Kastajan luostari paikalle, jonka nimi oli Mravalmta eli ”Vierivät vuoret”.

Jumala ilmoitti Davidille ennalta, että tämän siirtyminen taivasten valtakuntaan oli lähestymässä. David kutsui erämaan isät luokseen ja kehotti heitä viimeisen kerran pysymään horjumattomina kilvoituksessaan ja anomaan lakkaamatta Herralta pelastusta sielulleen. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän kohotti kätensä Herran puoleen ja antoi henkensä.

Pyhittäjä Davidin reliikkien äärellä on kautta aikojen tapahtunut paljon ihmeitä. Sokeana syntyneet ovat parantuneet pyhäinjäännöksiä kunnioittaessaan. Tähän päivään asti uskovat ovat pyhittäjä Davidin haudalla parantuneet hengellisistä ja ruumiillisista koettelemuksista. Georgiassa pyhittäjä Davidin muistoa on vietetty Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä torstaina.

Pyhittäjä Dodo Garedjilainen syntyi Kahetian alueella ja kuului Andronikašvilin kuninkaalliseen sukuun. Hän meni jo nuorena luostariin ja edistyi kaikissa hyveissä. Hän rakasti köyhyyttä ja yksinäisyyttä ja kilvoitteli ensin erakkona Kahetian Ninotsmindassa Itä-Georgiassa.

Kuultuaan pyhän David Garedjilaisen tekemistä ihmeistä Dodo lähti tapaamaan häntä Garedjin erämaahan Tifliksen itäpuolelle. Dodo jäi hänen oppilaakseen ja he alkoivat kilvoitella yhdessä. David oli yksi kahdestatoista syyrialaisesta isästä, jotka yhdessä pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen kanssa olivat perustaneet Georgian luostarilaitoksen.

Kun muita kilvoittelijoita alkoi kerääntyä heidän ympärilleen, Dodon antaumuksellisesta uskosta vaikuttunut David kehotti Dodoa ottamaan mukaansa joukon munkkeja ja rakentamaan heille keljoja vastapäisen vuoren kallioille. Dodo siirtyi hänelle osoitettuun paikkaan ja aloitti pienen veljestönsä kanssa palavasieluisen kilvoittelun. Jumalanäidin kaikkein pyhimmälle nimelle omistetun luostarin veljestön määrä kasvoi vähitellen kahteensataan. Dodo itse eli erakkona kapeassa kallionhalkeamassa, jossa oli hädin tuskin tilaa yhdelle ihmiselle. Yötä päivää hän rukoili sekä kesän helteessä että talven pakkasessa katumuksen kyynelin syntiensä anteeksiantamusta, veljestön sielujen vahvistusta ja oikean uskon voimistumista koko maassa.

Kerran pyhä David paransi ihmeellisesti Rustavin prinssi Bubakarin pojan. Kiitollinen prinssi lahjoitti Garedjin luostarille elintarvikkeita ja muita välttämättömiä tarvikkeita, joista David lähetti osan Dodon veljestölle. Davidin neuvosta Bubakar pyysi Dodoa kastamaan hänet, ja ilomielin tämä kastoi ruhtinaan, tämän pojat ja koko seurueen.

Dodo kilvoitteli uutterasti luostarissaan koko pitkän ikänsä, kunnes nukkui pois rauhassa vuonna 596. Hänen hengelliset lapsensa hautasivat hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin kirkko. Georgiassa pyhittäjä Dodo Garedjilaisen muistopäivää vietetään Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä keskiviikkona ja pyhittäjä David Garedjilaisen muistopäivää sitä seuraavana päivänä.

Pyhittäjä Nil syntyi vuonna 1433. Hän oli lähtöisin yläluokasta, mutta ymmärsi jo nuorena kaiken katoavaisen turhuuden ja vetäytyi pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamaan Belozerskin luostariin. Siellä hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhien isien kirjoituksiin perehtynyt ohjaajavanhus Paisi Jaroslavov.

Belozerskin luostarissa kyti noihin aikoihin kiista luostarin maaomaisuuksista. Ongelmaksi oli muodostunut se, että vaikka munkit olivat yksilöinä omaisuudettomia, luostarit saattoivat olla hyvinkin rikkaita. Osa veljestöstä kannatti maaomaisuuksien kartuttamista, osa tahtoi poistaa luostarilta kaiken omaisuuden. Tähän kiistaan pyhittäjä Nil tuli aikanaan osallistumaan vaatimalla kirjoituksissaan täydellistä omaisuudettomuutta niin munkeilta kuin luostareiltakin.

Hesykasti-isien kirjoitusten tutkiminen kasvatti älykkäässä ja itsetutkiskeluun suuntautuneessa Nilissä kaipausta yhä sisäisempään elämään. Yhdessä oppilaansa Innokentin (19.3.) kanssa hän lähti pyhiinvaellukselle kilvoituselämän lähteille Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Athosvuorelle. Athoksella elettiin tuolloin hesykasmin nousukautta. Kreikan kielen taitoisena Nilillä oli mahdollisuus tutustua syvällisesti pyhien isien mielen varjelemista ja sisäistä rukousta käsitteleviin teksteihin. Myöhemmin hän lainasi omissa kirjoituksissaan ahkerasti muun muassa Iisak Syyrialaisen, Johannes Siinailaisen, Simeon Uuden Teologin, Gregorios Siinailaisen ja Neilos Askeetin opetuksia.

Athoksella Nil pääsi perehtymään myös Venäjällä siihen asti tuntemattomaan skiittaelämään, joka on yhteiselämäluostarin ja erakkolaisuuden välimuoto. Skiitan isät kilvoittelevat erillisissä keljoissaan pienen matkan päässä toisistaan ja kokoontuvat säännöllisesti yhteen viettääkseen liturgiaa ja osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Tältä pohjalta olivat aikanaan syntyneet Egyptin kukoistavat luostariyhteisöt. Kirkon pyhät isät ylistävät skiittaelämää parhaaksi kilvoittelumuodoksi, joka sopii myös aloittelijoille, toisin kuin varsinainen erakkoelämä.

Kun Nil Athoksella viettämiensä vuosien jälkeen palasi Venäjälle Belozerskin luostariin, hän oli vakuuttunut skiittaelämän paremmuudesta. Hän ei enää jäänyt luostariin, vaan rakensi itselleen keljan sen ulkopuolelle. Pian hän kuitenkin siirtyi noin 16 kilometrin päähän luostarista soiseen ja alavaan maastoon hiljaa virtaavan Sorajoen rannalle, josta hän löysi oman hengelliseen työskentelyyn sopivan erämaansa. Siellä hän antautui sisäiseen hiljaisuuteen, häiritsemättömään rukoukseen sekä Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Hän mietiskeli kaikkea lukemaansa ja kirjoitti muistiin sen, mitä piti Jumalalle otollisena ja omalle sielulleen hyödyllisenä. Oppilaalleen Innokentille hän kirjoitti: ”Heikkoudessani ja laiskuudessani olen pannut kaiken toivoni Jumalaan ja Kaikkeinpyhimpään Jumalansynnyttäjään. Jos minun on ryhdyttävä johonkin asiaan enkä löydä siitä ohjetta kirjoituksista, panen asian joksikin aikaa sivuun, kunnes löydän neuvon. Oman tahtoni ja ymmärrykseni mukaan en rohkene ryhtyä mihinkään. Elitpä erakkona tai yhteisössä, tutki pyhiä kirjoituksia ja kulje isien jalanjäljissä tai ole kuuliainen sille, jonka tiedät hengelliseksi mieheksi niin sanoiltaan, elämältään kuin ymmärrykseltään. Pyhät kirjoitukset ovat ankaria vain sille, joka ei halua nöyrtyä eikä luopua maallisista ajatuksista, vaan haluaa elää oman himollisen tahtonsa mukaan.”

Aluksi Nil ei ottanut ketään luokseen asumaan pitäen itseään ”syntisenä ja typeränä ihmisenä” niin kuin hän itsestään kirjoitti. Mutta kun jotkut eivät antaneet hänelle rauhaa, vaan tahtoivat väkisin jäädä, hän lopulta antoi periksi. Hänen ympärilleen muodostui skiittayhteisö, jossa veljet asuivat omissa keljamökeissään kivenheiton päässä toisistaan. Skiitan keskellä oli Herran temppeliintuomiselle pyhitetty vaatimaton puukirkko. Lauantai-iltaisin ja juhlapäivien aattona siinä toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus, joka päättyi aamulla liturgiaan ja yhteiseen ateriaan. Laulun osuus palveluksissa oli vähäinen; pääpaino oli psalmien hitaassa resitoinnissa sekä isien opetusten lukemisessa. Muina päivinä munkit elivät kukin yksinään tai muutaman veljen ryhmissä omistaen suurimman osan ajasta rukoukselle ja pyhien kirjoitusten tutkimiselle. Kukin piti huolta itsestään ja järjesti päiväohjelmansa ja rukoussääntönsä niin kuin hyväksi näki.

Nil ei pitänyt itseään yhteisön esimiehenä eikä halunnut ottaa vastuuta veljien sielujen ohjaamisesta. Hän eli vertaisena heidän keskuudessaan välittäen omalla elämällään sitä, minkä oli vuosien varrella pyhistä kirjoituksista oppinut. Veltot ja riidanhaluiset veljet hän kuitenkin lähetti pois.

Nil ja hänen veljestönsä kopioivat kirjoja. Skiitasta ei poistuttu eikä maailman asioita pohdittu. Nilin mielestä lähimmäisrakkauden korkein muoto oli esirukous ja ilmaisten neuvojen antaminen, joiden kautta munkin tuli ilmaista rakkauttaan ihmisiin.

Skiitan ulkoisen elämän normisto oli lyhyt. Nil määräsi, että skiitan munkkien tuli hankkia elanto omalla työllään. Maanviljelyä hän ei hyväksynyt pitäen sitä liian raskaana ja sopimattomana erakoille. Almuja ja lahjoituksia veljet saivat ottaa vastaan vain sairaana ollessaan tai äärimmäisessä puutteessa. Veljet eivät saaneet poistua skiitasta eikä naisilla ollut sinne pääsyä. Kirkossa kaiken tuli olla vaatimatonta; hopeaa ei hyväksytty edes ehtoollisastioissa. Munkkien tuli elää yksinkertaisesti tyytyen vain kaikkein välttämättömimpään ja keskittyä hengelliseen työskentelyyn: lakkaamattomaan rukoukseen ja taisteluun omia ajatuksia ja himoja vastaan.

Nilin oma kirjallinen tuotanto koostuu kirjeistä sekä kahdesta pääteoksesta Predanie(Perimätieto) ja Ustav (Luostarisääntö), jotka ovat vuosisatojen saatossa sulautuneet yhteen. Predanie on lyhyt skiittaelämän normisto. Laaja luostarisääntö Ustav ei sen sijaan nimestään huolimatta ole sääntökokoelma, vaan askeettinen tutkielma sisäisestä hengellisestä elämästä ja lakkaamattoman rukouksen harjoittamisesta. Näin se sisältönsä puolesta eroaa kaikista muista ohjesäännöistä, joita luostareiden perustajat ovat eri aikoina laatineet.

Ankarasta maailmasta vetäytymisestä huolimatta Nilin maine kantautui Venäjän keskuksiin, Moskovaan ja Novgorodiin. Vuonna 1490 hänet kutsuttiin osallistumaan juutalaistajien harhaoppia käsittelevään kirkolliskokoukseen Moskovassa. Novgorodin arkkipiispa Gennadi vaati harhaoppisille jopa kuolemantuomiota. Nil luultavasti kannatti lempeämpää ja suvaitsevaisempaa linjaa, sillä kirjoituksissaan hän painottaa, ettei hyveen polulta eksyneitä pidä syyttää, vaan jättää asia Jumalan haltuun.

Vuonna 1503 Nil osallistui toistamiseen kirkolliskokoukseen Moskovassa. Tällä kertaa kokouksen jo ollessa päättymäisillään hän nosti esille luostareiden suuret maaomaisuudet, joihin liittyi myös väärinkäytöksiä. Nil ehdotti, etteivät luostarit saisi enää pitää hallussaan asuttuja kyliä ja maita, vaan munkkien tulisi elää yksinäisyydessä ja hankkia elantonsa käsitöitä tekemällä. Monet Belozerskin luostarin munkit ja Volgan takaisen alueen erakot kannattivat Niliä.

Volokolamskin luostarin igumeni Joosef (9.9.) puolestaan nousi vastustamaan ehdotusta. Hän vetosi kirkon kunnioittamiin pyhiin luostarinjohtajiin, kuten pyhittäjä Teodoros Studionilaiseen ja Athanasios Athoslaiseen. Hänen mukaansa luostareiden maaomaisuus teki mahdolliseksi niiden harjoittaman hyväntekeväisyyden. Tästä kehkeytyi ”omaisuudettomien” ja ”joosefilaisten” välille yleinen kiista, joka jakoi Venäjän kirkkoa vuosisatojen ajan. Kun Nil huomasi kohtaavansa vastustusta, hän kieltäytyi jatkamasta kirkollista väittelyä. Hän vain totesi: ”Ei ole sopivaa, että munkki sekaantuu kiistoihin, joissa on otettava kantaa asioihin. Parempi on, että hän vetäytyy syrjään.” Nil palasi Sorajoen skiittaan, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet hesykasmin hengessä pyhien isien kirjoituksia jäljentäen.

Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti läheisimmän oppilaansa Innokentin Vologdan alueelle, jotta tämä perustaisi sinne luostarin. Hän myös ennusti, että Innokentin yhteisöstä muodostuisi yhteiselämäluostari, kun taas hänen oma skiittansa tulisi pysymään köyhänä erakkomunkkien yhteisönä.

Veljestön lukumäärästä Sorajoen skiitassa Nilin elinaikana ei ole tarkkaa tietoa. Ilmeistä kuitenkin on, että veljestö pysyi suhteellisen pienenä. Seitsemän vuotta Nilin kuoleman jälkeen skiitassa tiedetään kilvoitelleen 14 munkkia.

Tuntiessaan päiviensä määrän täyttyvän pyhittäjä Nil kirjoitti veljestölle testamenttinsa. Siinä hän pyysi kilvoittelutovereitaan jättämään ruumiinsa hautaamatta ilman kunnianosoituksia. ”Minä, arvoton Nil, pyydän teitä, kanssani samanmieliset herrani ja veljeni, heittäkää ruumiini korpeen petojen ja lintujen syötäväksi, sillä se on tehnyt paljon syntiä Jumalan edessä eikä ansaitse tulla haudatuksi. Jos ette tee näin, niin kaivakaa kuoppa ja haudatkaa minut siihen mahdollisimman häpeällisesti. Olen aina pyrkinyt voimieni mukaan välttämään tämän maailman kunniaa ja kiitosta tässä elämässä, ja niin myös kuolemani jälkeen.” Pyhittäjä Nil antoi sielunsa Herralle 75 vuoden ikäisenä toukokuun 7. päivänä vuonna 1508.

Sorajoen luostari säilyi aina pienenä ja vaatimattomana yhteisönä niin kuin pyhittäjä Nil oli toivonutkin. Vuonna 1569 tsaari Iivana Julma halusi rakennuttaa Nilin hautapaikalle kivikirkon, mutta tämä ilmestyi tsaarille unessa ja kielsi ryhtymästä hankkeeseen.

Nilin pyhäinjäännökset on haudattu skiitan kirkon lattian alle. Hänen nimensä liitettiin kirkkokalenteriin 1800-luvulla, jolloin häntä jo kunnioitettiin pyhänä kautta Venäjän. Myös Nilin luostarisääntöä kopioitiin ahkerasti. Esimerkiksi Valamon luostarin vanhojen käsikirjoitusten joukossa on useita jäljennöksiä Nilin teoksista, vanhimmat niistä 1700-luvulta.

Luostareiden maaomaisuuskiistassa Nilin kanta kärsi tappion, mutta hänen askeettinen ihanteensa jäi elämään. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän pysyi itse loppuun asti uskollisena luostarisäännölleen ja toteutti sen periaatteita omassa elämässään ja kilvoituksessaan. Hän myös siirsi Venäjällä eteenpäin kirkon varhaisten isien opetusta ja valmisti siten pohjaa sille hengelliselle renessanssille, joka alkoi Venäjän kirkossa Paisi Velitškovskin (15.11.) ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten vaikutuksesta.

Pyhä Alexis syntyi vuonna 1854 (1853) Karpaattien alueella nykyisessä Slovakiassa keisari Frans Joosefin (1848−1916) hallitessa Itävalta-Unkaria. Hänen vanhempansa olivat Karpaattien ruteeneja ja hänen isänsä Georgi Toth oli uniaattikirkon pappi. Alexis sai erinomaisen koulutuksen. Opiskeltuaan vuoden roomalaiskatolisessa seminaarissa hän siirtyi uniaattien ylläpitämään kreikkalaiskatoliseen seminaariin, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Prahan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän oppi useita vieraita kieliä.

Alexis meni naimisiin Rosalie Mihalukin kanssa ja vihkiytyi papiksi. Muutaman vuoden kuluttua Rosalie ja perheen ainoa lapsi kuitenkin kuolivat. Tämän jälkeen Alexis omistautui kokonaan papin kutsumukselleen. Hän työskenteli Prešovin uniaattipiispa Nikolain sihteerinä sekä kanonisen lain ja kirkkohistorian professorina Prešovin kreikkalaiskatolisessa seminaarissa.

1880-luvun lopulla Alexisin entinen opiskelutoveri isä Aleksander Dzubay kirjoitti Amerikasta Prešovin uudelle piispa Johannekselle ja pyysi, että tämä lähettäisi Alexisin lähetystyöhön Pohjois-Amerikkaan. Piispa antoi asialle siunauksensa ja vuonna 1889 isä Alexis siirtyi Yhdysvaltoihin Minneapolisiin uuden Pyhän Marian kirkon papiksi.

Otettuaan vastuun seurakunnasta isä Alexis lähti tapaamaan paikallista roomalaiskatolista arkkipiispaa John Irelandia, jonka alaisuuteen hän kuului. Arkkipiispa ajoi voimakkaasti katolisen kirkon amerikkalaistamista eikä hyväksynyt kansallisten seurakuntayhteisöjen toimintaa. Niinpä hän suhtautui isä Alexisiin avoimen vihamielisesti. Hän kieltäytyi tunnustamasta uniaattien noudattamaa bysanttilaista (ortodoksista) riitusta ja isä Alexisin valtuuksia toimia pappina. Alexis esitti vastalauseensa. Hän kiisteli asiasta pitkään arkkipiispan kanssa, mutta tämä pysyi itsepäisesti kannassaan. Arkkipiispa Ireland sai näkemyksilleen tukea muilta Yhdysvaltojen katolilaisilta piispoilta. Lopulta hän kehotti kaikkia katolisia pappeja ja seurakuntia välttämään kanssakäymistä isä Alexisin kanssa.

Isä Alexis yritti hoitaa tehtäviään uniaattien ja Vatikaanin tekemien sopimusten mukaisesti. Uniaattipapit eri puolilta Yhdysvaltoja kuitenkin raportoivat hänelle, että heillä oli samanlaisia ongelmia piispan kanssa ja että heitä kaikkia uhkasi viraltapano ja paluu Eurooppaan.

Vastoinkäymiset saivat isä Alexisin tarttumaan asiaan, joka oli kypsynyt hänen sydämessään jo pitkään. Hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Hän kutsui Pyhän Marian kirkon seurakuntalaiset kokoukseen, ja joulukuussa vuonna 1890 seurakunta otti yhteyttä Venäjän ortodoksisen kirkon edustajiin Yhdysvalloissa. Isä Alexisin ja San Franciscon piispa Vladimirin tapaamiset johtivat siihen, että isä Alexis otettiin muutaman kuukauden kuluttua, helmikuussa 1891, ortodoksisen kirkon yhteyteen. Venäjän kirkko oli kuitenkin hämmästynyt siitä, että kokonainen seurakunta halusi siirtyä ortodoksiseen kirkkoon. Kesti vuoden ennen kuin piispa Vladimir liitti Pyhän Marian seurakunnan, yhteensä 361 henkeä, ortodoksiseen kirkkoon osaksi Yhdysvalloissa toimivaa Alaskan hiippakuntaa. Neljän kuukauden kuluttua Venäjän kirkon pyhä synodi hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä.

Isä Alexis Toth oli ensimmäinen uniaattipappi, joka johti seurakuntansa Yhdysvalloissa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hänen esimerkkinsä innoitti satoja itäeurooppalaisia maahanmuuttajia, niin maallikoita kuin papistoa. Hänen palavat saarnansa ortodoksisuudesta vaikuttivat moniin. Hän oli korkeasti koulutettu ja oppinut teologi, joka osasi puhua kansalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Vuonna 1892 hän puhui maahanmuuttajille Wilkes-Barressa Pennsylvaniassa heidän sosiaalisesta ja uskonnollisesta tulevaisuudestaan Amerikassa. Vuonna 1902 hän johti Pyhän Johannes Kastajan seurakunnan Mayfieldissä Pennsylvaniassa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hän neuvoi ihmisiä pitämään lujasti kiinni ortodoksisesta uskosta, mutta samalla hän opasti heitä olemaan tuomitsematta toisia ja suhtautumaan suvaitsevasti muihin uskoviin. Hän julkaisi kirjoituksia ortodoksisuudesta sekä pastoraalista opetusta vastakääntyneille.

Isä Alexisin liittyminen ortodoksiseen kirkkoon toi hänelle kuitenkin myös vihamiehiä. Häntä syytettiin siitä, että hän myi maanmiehiään Moskovalle ja hyötyi siitä itse taloudellisesti. Tosiasiassa hän jakoi vähäisistä varoistaan almuja ja avusti erityisesti köyhempiä pappeja. Oman toimeentulonsa hän jätti kokonaan kaitselmuksen huomaan ja etsi ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan (Matt. 6:33). Kaikki koettelemukset hän otti vastaan iloiten.

Amerikan ortodoksiset piispat tunnistivat isä Alexisin kyvyt ja hyveet. He lähettivät hänet usein pitämään opetuspuheita hajallaan eri puolilla maata asuville ortodoksisille slaaveille. Hän vieraili myös monissa tuntemissaan uniaattiseurakunnissa selittämässä ortodoksisen, katolisen ja uniaattikirkon välisiä eroja sekä kehotti niiden papistoa ja seurakuntalaisia seuraamaan omaa esimerkkiään. Hänen vaikutuksestaan 17 amerikkalaista uniaattiseurakuntaa siirtyi takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen päättäessään työnsä yli 20 000 Karpaattien ja Galitsian[1] alueen uniaattia oli palannut ortodoksiseen kirkkoon. Heistä tuli hapate, joka osaltaan edisti ortodoksisuuden leviämistä Pohjois-Amerikassa.

Isä Alexis sai rovastin arvon ja lukuisia kirkollisia arvomerkkejä. Vuonna 1907 hänet nimettiin piispaehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hänen tilalleen tulisi valita nuorempi ja terveempi kandidaatti. Seuraavan vuoden lopulla hänen terveydentilansa huononi. Pyhä Alexis antoi sielunsa Herralle rauhallisesti toukokuun 7. päivänä vuonna 1909. Hänet haudattiin Pyhän Tiihonin luostariin Pennsylvaniassa. Testamentissaan hän toivoi yksinkertaisia hautajaisia ilman kukkalaitteita ja seremonioita. Varoja tai omaisuutta häneltä ei jäänyt. Amerikan ortodoksinen kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.