Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Joosef oli Amvrosi Optinalaisen (10.10.) läheisin oppilas. Hän syntyi vuonna 1837 Harkovin läänissä Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Johannes (Ioann). Hänen vanhempansa Jefim ja Maria Litovkin olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä. Heidän kanssaan Johannes kävi pienestä pitäen kirkossa. Myöhemmin hän muisteli, miten vaikea hänen oli herätä aikaisin aamulla, mutta miten hyvä oli sitten rukoilla Herran huoneessa. Johannes oli likinäköinen ja vähän huonokuuloinen lapsi. Hän oli herkkä ja myötätuntoinen, mutta myös arka ja pidättyväinen.

Kun Johannes oli 8-vuotias, hän kerran kesken lasten leikkien kohotti kasvonsa ja kätensä kohti taivasta ja kaatui samassa tiedottomana maahan. Tultuaan tajuihinsa hän vastasi omaistensa kyselyihin nähneensä Taivaan Valtiattaren. ”Hänellä oli päässään kruunu, jossa oli risti, ja hänen ympärillään loisti aurinko”, pieni Johannes kertoi. Johanneksen uskonnonopettaja, kunnioitettu rovasti, sanoi, että pojasta tulisi jotakin erityistä.

Pian tämän jälkeen kylässä syttyi tulipalo. Johannes näki kotiaan uhkaavan vaaran ja alkoi rukoilla: ”Taivaan Valtiatar, säästä talomme; se on aivan uusi!” Samalla hän ojensi käsiään läheistä Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoa kohti. Lapsen rukous tuli kuulluksi ja talo säästyi, vaikka ympärillä kaikki paloi.

11-vuotiaana Johannes jäi orvoksi. Hän oli töissä ravintolassa ja sekatavarakaupassa, väsyi ja oli nälissään. Välillä hän joutui elämään huonossakin seurassa, mutta rukous oli hänen erottamaton matkatoverinsa ja kirkko ainoa paikka, josta hän löysi lohdutusta.

Lopulta Johannes pääsi hyvän kauppias Rafailovin palvelukseen Taganrogiin. Tämä mieltyi nuorukaiseen ja olisi halunnut antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta odottamatta Johannes sai kirjeen sisareltaan, joka oli vihkiytynyt nunnaksi Borisovkan luostarissa. Tämä neuvoi veljeään menemään kuuliaisuusveljeksi Optinan luostarin skiittaan, joka oli tunnettu ohjaajavanhuksistaan.

Halu jättää maailma syttyi Johanneksen sydämessä. Hän päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta poikkesi sisarensa nunna Leonidan luo Borisovkan luostariin. Siellä skeemanunna Alipia neuvoi häntä unohtamaan Kiovan ja menemään Optinaan ohjaajavanhusten luo. Matkaseurakseen hän sai Belevin luostarin sisaria, jotka kilvoittelivat Optinan isien hengellisessä ohjauksessa.

Optinassa Johannes pyysi vanhus Amvrosilta siunausta lähteäkseen pyhiinvaellukselle Kiovaan, mutta sai vastauksen: ”Mitä sinä Kiovaan − jää tänne.” Näin Johannes 23-vuotiaana liittyi skiitan veljestöön. Luostarin tavan mukaan hän aloitti kilvoittelunsa veljestön ruokasalissa, trapesassa. Hänen hyvät ominaisuutensa, kuuliaisuus, ahkeruus, vaiteliaisuus ja vihastumattomuus tulivat heti näkyviin. Pian hänet määrättiin pyhittäjä Amvrosin kelja-apulaiseksi. Hän asui tämän keljatalossa kokonaiset 50 vuotta.

Eläminen vanhus Amvrosin läheisyydessä lohdutti ja ilahdutti Johannesta; toisaalta jatkuva vieraiden vastaanottaminen ja touhu rasitti ja kiusasi häntä. Hän alkoi jälleen haaveilla Kiovasta ja Athosvuoresta. Vanhus Amvrosi näki hänen ajatuksensa ja sanoi hänelle: ”Veli Johannes, täällä meillä on parempi kuin Athoksella, jää tänne.” Vanhuksen selvänäköisyys hämmästytti Johannesta ja hän ymmärsi, että kyseessä oli ollut kiusaus.

Johannes kesti luostarissa monenlaista murhetta: epäoikeudenmukaisia moitteita, puutetta ja sairauksia. Vuosikymmeniin hänellä ei ollut omaa nurkkaa, jossa levätä, lukea ja rukoilla. Mutta koettelemukset vain vahvistivat ja puhdistivat hänen sieluaan. Ne tekivät hänestä täydellisen kuuliaisuusveljen ja munkin.

Vuonna 1872 Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joosef. Hän osoitti vanhus Amvrosille kaikessa niin täydellistä kuuliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia. Vuonna 1877 hänet täysin odottamatta vihittiin munkkidiakoniksi. Luostarin tavan mukaan hänen tuli palvella liturgiassa 40 päivän ajan, mutta hänen heikko terveytensä petti. Oikeaan kylkeen tuli tulehdus, johon hän melkein kuoli. Muuten diakoninvihkimys ei muuttanut Joosefin elämää; työtä ja huolia vain tuli lisää. Omaa keljaa hänellä ei ollut vieläkään, vaan hän nukkui vanhus Amvrosin odotushuoneessa, joka oli illalla täynnä ihmisiä noin kello 23:een asti. Keskiyön aikoihin hän pääsi nukkumaan ja jumalanpalvelusvuorossa ollessaan hänen piti olla jo yhdeltä aamuyöstä kirkossa.

Kerran isä Joosef nukahti suoraan vanhuksen kynnykselle. Mennessään keljaansa tämä kompastui nukkuvaan apulaiseensa. Joosef heräsi ja hymyili anteeksipyytävän näköisenä. Vastaansanomattomalla kuuliaisuudellaan hän saavutti nöyryyden, joka kohotti hänet hengen korkeuksiin.

Vuonna 1884 isä Joosef vihittiin pappismunkiksi. Hän toimi jo vanhus Amvrosin vanhimpana kelja-apulaisena. Hänen tärkein velvollisuutensa oli huolehtia vanhuksen voinnista. Hän kuunteli vierailijoiden asiat hiljaisena ja vakavana ja välitti heille vanhuksen vastaukset täsmällisesti lisäämättä niihin mitään omaansa. Hänen jatkuva hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa teki kaikkiin vaikutuksen. Vanhus Amvrosi alkoi yhä useammin lähettää vieraitaan isä Joosefin luo, ja heitä kaikkia hämmästytti, että tämän sanat vastasivat täsmälleen sitä, mitä vanhus itse puhui. Vanhus puolestaan tapasi sanoa hänestä: ”Minä annan teille juotavaksi vedellä laimennettua viiniä, mutta isä Joosef tulee antamaan teille viiniä laimentamattomana.” Näin Joosefia vähitellen valmistettiin ohjaajavanhuksen tehtävään.

Joosef itse hoiti tehtäväänsä hiljaa ja vaatimattomasti. Hän suhtautui kaikkiin luostarin veljiin samalla tavalla. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa eikä käynyt muualla kuin kirkossa ja siellä, minne vanhus hänet lähetti. Hänen rakkautensa vanhukseen oli hiljaista ja harrasta, niin kuin oli koko hänen elämänsä.

Vuonna 1888 isä Joosef sairastui vakavasti. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti vanhus Amvrosin keljassa, ja kun hänen tilansa yhä huononi, hänet vihittiin suureen skeemaan. Seuraavana päivänä hänelle luettiin kuolinhetken rukoukset. Kun kuuliaisuusveli toi vanhus Amvrosille sanan, että isä Joosef pyytää siunausta lähteä, vanhus käski veljeä sanomaan hänelle vastaukseksi: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” Nämä sanat kuultuaan isä Joosef pyysi saada teetä ja alkoi vähitellen toipua. Myöhemmin vanhus Amvrosi kertoi, että isä Joosef oli sairasvuoteella ollessaan nähnyt Taivaan Valtiattaren.

Kun isä Joosef oli toipunut, hänet nimitettiin vanhus Amvrosin apulaiseksi ja hän alkoi ottaa vastaan synnintunnustuksia. Keväällä 1890 vanhus Amvrosi oli tapansa mukaan lähdössä Šamordinon nunnaluostariin, kun hän äkkiä ilmoitti isä Joosefille, ettei hän tällä kertaa ottaisi tätä mukaansa. ”Sinua tarvitaan täällä”, hän sanoi. Näin vanhus ensimmäistä kertaa 30 vuoteen lähti matkalle ilman Joosefia. Lisäksi hän kehotti Joosefia muuttamaan omaan keljaansa.

Vanhus Amvrosin lähdettyä Šamordinoon monet munkit alkoivat käydä synnintunnustuksella isä Joosefin luona. Kun Amvrosin voimat alkoivat heikentyä, hän alkoi lähettää Optinaan Joosefin luo myös Šamordinon sisaria. Joosef ikävöi vanhusta ja kävi tämän luona kerran kuukaudessa.

Lokakuun 10. päivänä 1891 pyhittäjä Amvrosi antoi sielunsa Herralle. Kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, olivat murheissaan, mutta isä Joosefin suru oli suurin. Siitä huolimatta hän jaksoi lohduttaa toisia. Monet tunsivatkin, että edesmenneen vanhuksen henki oli laskeutunut häneen ja vaikutti hänessä.

Vanhus Amvrosin kuoleman jälkeen isä Joosefista tuli Šamordinon luostarin sisarten rippi-isä. Muutaman vuoden kuluttua skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli (Zertsalov, 25.1.) kuoli ja Joosef nimitettiin skiitan johtajaksi ja Optinan luostarin koko veljestön rippi-isäksi.

Joosef suhtautui ihmisiin hämmästyttävän tasapuolisesti. Hän oli puheissaan pidättyväinen, mutta vuodatti suustaan kristillisen opetuksen hunajaa. Veljestöä kohtaan hän oli luja ja vaativa, mutta ei käyttänyt heitä ohjatessaan johtajan valtaansa, vaan vaikutti heihin rakkaudellaan. Veljet sanoivatkin hänestä: ”Mitä isä Joosef ei saa tehdyksi käskemällä, sen hän saa aikaan nöyryydellään.” Hän ei mielellään siirtänyt munkkeja kuuliaisuustehtävästä toiseen, vaan sanoi, että samassa tehtävässä nämä oppivat nopeammin kärsivällisyyttä.

Jumalanpalvelukset isä Joosef toimitti keskittyneesti eikä hyväksynyt kirkossa sen enempää turhaa kiirehtimistä kuin velttoa hidasteluakaan. Pyhän ehtoollisen jälkeen hän vaipui hengelliseen katseluun ja rukous toimi hänessä niin voimakkaana, ettei hän voinut pidättää sitä sisällään, vaan lausui suureen ääneen Jumalan nimeä. Isä Joosef oli Jeesuksen rukouksen harjoittaja ja ohjasi hengellisiä lapsiaankin sisäiseen rukoukseen. Hän itse uppoutui rukoukseen niin, ettei usein huomannut kelja-apulaisensa saapumista, vaan havahtui vasta tämän puhutellessa häntä toistamiseen.

Vanhus Joosef toimi Optinan luostarin skiitan johtajana ja veljestön rippi-isänä kaksitoista vuotta. Vuonna 1905 hän alkoi heikentyä ja vetäytyi lepoon. Elämänsä viimeiset viisi vuotta hän sairasteli ja kesti kärsivällisesti kaikki vaivansa nähden niissäkin Jumalan sallimuksen. Hengeltään hän pysyi koko ajan reippaana. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1911 hänelle nousi kova kuume. Hän hyvästeli skiitan ja luostarin veljestön sekä Šamordinon ja Belevin luostarin sisaret.

Viimeisinä elinpäivinään vanhus Joosef ei enää syönyt, vaan nautti ainoastaan pyhää ehtoollista. Loppuun asti hän pysyi kuitenkin tajuissaan ja säilytti täyden ymmärryksen. Hän muisti kaiken, antoi selkeät vastaukset kysymyksiin ja saneli kirjeitä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän myös allekirjoitti ne omakätisesti. Hän makasi vuoteellaan silmät suljettuina. Monet, jotka tulivat tapaamaan häntä, luulivat, ettei hän ollut tajuissaan ja pahoittelivat, etteivät ennättäneet saada hänen siunaustaan. Silloin vanhus avasi puoliksi sammuneet silmänsä ja kohotti heikon kätensä siunatakseen vieraan.

Toukokuun 9. päivänä 1911 vanhus Joosef henkäisi viimeisen kerran ja hänen puhdas sielunsa lennähti taivaallisiin asuntoihin. Enkelimäinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja jäi väreilemään hänen huulilleen. Yhdeksäntenä päivänä pyhittäjä Joosefin kuolemasta eräs riivattu parani odottamatta hänen haudallaan. Pyhittäjä Joosef kanonisoitiin vuonna 1988. Hänen reliikkiensä äärellä Optinan luostarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä ja parantumisia.

Pyhittäjä Kristofor kilvoitteli 1500-luvulla Venäjällä Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostarissa lähellä Solvytšegodskia ja vihkiytyi siellä munkiksi. Luostarin perustajan pyhittäjä Longinin (10.2.) kuoltua Kristofor lähti etsimään itselleen yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän asettui Malaja Korjažemka -joelle, jossa hänen ympärilleen muodostui 1550-luvun puolivälissä pieni Jumalansynnyttäjälle omistettu luostari. Luostarissa oli Kristoforin hankkima Jumalansynnyttäjän Odigitria (Tiennäyttäjä) -ikoni, joka osoittautui ihmeitätekeväksi, ja lähistöllä oli parantava lähde. Vuonna 1572 Kristofor jätti veljestönsä ja lähti salaa luostarista. Hänen kuolinaikansa ja -paikkansa on tuntematon.

Pyhittäjä Šio (Simeon) eli 500-luvulla. Hän syntyi Syyrian Antiokiassa kristittyyn perheeseen ja sai hyvän koulutuksen. Kuultuaan pyhästä Johannes Zedazenilaisesta (ks. s. ###), joka oppilaineen kilvoitteli autioilla seuduilla, hän lähti salaa tämän luokse. Pyhittäjä Johannes lupasi ottaa Šion oppilaakseen, jos tämä saisi siihen vanhempiensa siunauksen. Johannes myös ennusti, että Šion vanhemmat vihkiytyisivät itsekin munkkiuteen. Šio palasi kotiinsa, mutta ei kertonut, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua Šion vanhemmat todella menivät yhteisestä päätöksestä luostariin. Silloin Šio myi kaiken omaisuutensa. Hän jakoi almuja köyhille, orvoille, leskille ja yksinäisyydessä kilvoitteleville erakoille ja vapautti kaikki perheensä palveluksessa olleet orjat. Järjestettyään näin asiansa hän palasi pyhittäjä Johanneksen luo. Tämä otti hänet iloiten vastaan ja vihki hänet munkiksi.

Šio kilvoitteli erämaassa pyhittäjä Johanneksen kanssa kaksikymmentä vuotta. Kun Johannes sai jumalallisessa ilmoituksessa kehotuksen valita oppilaidensa joukosta 12 askeettia ja lähteä näiden kanssa Iberiaan (Georgiaan) vahvistamaan kansan uskoa, hän valitsi pyhittäjä Šion lähtijöiden joukkoon.

Georgiassa pyhät isät asettuivat Zedazenvuorelle. Myöhemmin he hajaantuivat eri puolille maata julistamaan Jumalan sanaa. Pyhittäjä Johanneksen siunauksella Šio asettui Mtskhetan lähistöllä jyrkässä vuorenrinteessä olevaan luolaan ja antautui siellä ankaraan askeesiin. Hän toisti rukouksissaan jatkuvasti psalmin sanoja: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27:1). Kilvoitustensa palkkioksi hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän ja pyhän Johannes Kastajan. Kallioon puhkesi lähde, josta hän sai vettä, ja kyyhkynen toi hänelle ruokaa niin kuin korpit muinoin profeetta Elialle.

Kerran Georgian kuninkaan hovimies Evagre oli metsästämässä Sarkinetin vuorilla. Hän näki pyhittäjä Šion, joka oli kädet taivasta kohti kohotettuina uppoutunut rukoukseen. Tapaaminen kokonaan rukoukselle omistautuneen ja maailmalta piilossa elävän miehen kanssa sai Evagren valtoihinsa. Hän tunsi itsekin irtautuvansa kaikesta maallisesta ja jäi kilvoittelemaan Šion kanssa. Sana hovimiehen kääntymyksestä levisi kuitenkin nopeasti ympäri Georgiaa ja ihmisiä alkoi virrata heidän luokseen. Myös kuningas Parsman tuli tapaamaan kilvoittelijoita tuohtuneena entisen neuvonantajansa elämänmuutoksesta. Mutta kun hän näki pyhittäjä Šion kasvoilla säteilevän Jumalan armon, hän otti kruunun päästään ja polvistui hänen eteensä. Šio puolestaan suuteli kuningasta, auttoi häntä nousemaan pystyyn ja painoi kruunun takaisin hänen päähänsä. Kuningas Parsman lahjoitti Šiolle maata ja varoja kirkon rakentamiseksi erämaahan.

Kun kirkko oli valmistunut, kuningas Parsman saapui katolikoksen, useiden piispojen ja pyhittäjä Johanneksen kanssa sen vihkimisjuhlaan. Kirkon ympärille kasvoi luostariyhteisö, jossa kilvoitteli lopulta lähes kaksituhatta munkkia. Monet tulivat käymään luostarissa saadakseen pyhittäjä Šion ihmeitätekevän siunauksen ja parantuakseen sairauksistaan hänen esirukoustensa avulla.

Kaipaus täydelliseen yksinäisyyteen piti kuitenkin Šion sielua vallassaan. Hengellisen isänsä Johannes Zedazenilaisen siunauksella hän hyvästeli veljestön ja nimitti oppilaansa Evagren luostarin johtajaksi. Itse hän vetäytyi syvälle maan alle kaivomaiseen luolaan katkaisten kaiken yhteyden maailmaan. Ruoka laskettiin hänelle narun varassa alas luolaan.

Kilvoiteltuaan ruumiittoman enkelin tavoin vielä viisitoista vuotta Šio sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Pyhittäjä Šio päätti maallisen vaelluksensa toukokuun 9. päivänä osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen. Hänen ruumiinsa haudattiin hänen perustamaansa luostariin, jota alettiin kutsua Šio Mgvimeläisen nimellä. Se on yksi harvoista vanhoista luostareista, joka on säilynyt huolimatta lukuisista Georgian yli pyyhkäisseistä hävityksistä.

Pyhä Nikolaos oli kotoisin Bysantin valtakunnan itäosista ja oli jo lapsesta lähtien harrasmielinen. Hän astui armeijan palvelukseen ja kunnostautui urheudellaan, niin että keisari Leo Viisas (886–912) kohotti hänet kenraalin asemaan ja antoi hänen komentoonsa tuhannen miehen sotajoukon. Heidät lähetettiin Kreikkaan Thessalian maakuntaan suojelemaan Larissan linnoitettua kaupunkia. Kasarmissa Nikolaos harjoitti sotilaitaan paitsi sotataidoissa myös Jumalan pelossa. Huhtikuussa vuonna 901 Bysantin raja-alueita terrorisoivat arabit – toisten tietojen mukaan bulgarialaiset – valloittivat Demetriaksen rannikkokaupungin (nykyinen Volos). Sitä tukikohtanaan käyttäen he tunkeutuivat myös Thessalian sisäosiin.

Kun valloittajat lähestyivät Larissaa, Nikolaos vakuuttuneena siitä, etteivät hänen vähäiset sotajoukkonsa ja paikalliset asukkaat pystyisi asettumaan vastarintaan, antoi käskyn evakuoida kaupunki. Itse hän liittyi useiden sotilaidensa kanssa erakkoyhteisöön, joka toimi Tirnavon lähistöllä noin 15 km:n päässä Larissasta sijaitsevalla vuorella. Siellä hän saattoi paastoten ja rukoillen löytää sen rauhan, jota mikään maallinen valtakunta ei pystyisi hänelle antamaan. Eräänä yönä, kun Nikolaos seuralaisineen oli syventynyt rukoukseen, heille ilmestyi enkeli, joka kehotti heitä valmistautumaan marttyyrikilvoitukseen.

Muutaman päivän kuluttua valloittajat saapuivat erakkojen skiittaan. Nikolaoksen kehotusten ja esimerkin innostamina kristityt sotilaat pääsivät ensin voitolle vihollisista, mutta pian heidät kuitenkin saarrettiin. Viholliset ottivat heidät kiinni ja alkoivat kiduttaa heitä julmasti saadakseen heidät kieltämään uskonsa. He pysyivät kuitenkin järkähtämättöminä aivan kuin olisivat kärsineet vieraassa ruumiissa, kunnes valloittajat lopulta tappoivat heidät. Marttyyrien nimet olivat Ardomios, Gregorios, Johannes, Demetrios, Mikael, Akyndinos, Teodoros, Pankratios, Paavali, Kristoforos, Pantaleon, Euodios, Emilianos ja Nauúdios. Myös kaksi naista Irene ja Pelagia kärsivät marttyyrikuoleman.

Sotajoukosta Nikolaos yksin onnistui pakenemaan. Hän siirtyi vähän etelämmäksi, Karditsan kaupungin lähistölle, metsäiselle Buneneen vuorelle, joka oli saanut nimensä alueella sijainneen mutta sittemmin autioituneen kaupungin mukaan. Siellä Nikolaos saattoi viettää jonkin aikaa hesykastista elämää luolassa suuren tammen juurella. Voittoisana taistelussa himoja ja pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan hän loisti hyveiden kirkkaudessa Jumalan ja enkelten edessä.

Samaan aikaan viholliset jatkoivat verilöylyjään etsiessään kaikkialta kuuluisaa sotapäällikköä. Lopulta he löysivät Nikolaoksen ja tekivät yllätyshyökkäyksen häntä vastaan. Sitten he yrittivät kiduttamalla saada hänet kieltämään Kristuksen. Nikolaos vastasi, että hän pysyisi uskollisena Herralle Jeesukselle aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Pilkattuaan häntä viholliset lävistivät hänet hänen omalla keihäällään niin kuin Kristuskin aikoinaan lävistettiin. Yhtäläisen kuoleman yhdistämänä Nikolaos siirtyi voittosaatossa Herransa luo Hänen valtakuntaansa.

Kun valloittajat myöhemmin poistuivat alueelta, Larissan piispa sai kaupungin ja sen eloonjääneet asukkaat jälleen haltuunsa. Hän huolehti siitä, että Tirnavossa surmansa saaneiden marttyyrien jäännökset siirrettiin Larissaan. Pyhän Nikolaoksen ruumis jäi kuitenkin piiloon tammen onttoon runkoon, jonne valloittajat olivat sen heittäneet, ja säilyi siellä ihmeellisesti hajoamiselta ja villieläinten hyökkäyksiltä.

Lähes sata vuotta myöhemmin, vuoden 985 tienoilla, Tessalonikan käskynhaltija Eufemianos sairastui lepraan. Kun mitkään lääkintäyritykset eivät auttaneet, hän päätti turvautua pyhien apuun. Ensin hän kävi rukoilemassa Tessalonikan suojeluspyhän Demetrioksen (26.10.) haudalla. Sen jälkeen hän meni Larissaan kunnioittamaan pyhän Akhillioksen (15.5.) pyhäinjäännöksiä. Siellä hän näki näyn, jossa hän sai käskyn käydä kylpemässä lähteessä, joka sijaitsi lähellä pyhän Nikolaoksen ruumiin kätköpaikkaa Buneneen vuorella. Pitkän etsinnän jälkeen hän vihdoin löysi ensin pyhän Nikolaoksen ruumiin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon reliikit sijoitettiin. Sen jälkeen hän näki vielä toisen näyn ja löysi myös lähteen. Kylvettyään siinä kolme kertaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen hän tuli täysin terveeksi. Nykyään pyhän Nikolaos Bunenelaisen pääkalloa säilytetään Androksen saarella luostarissa, joka on omistettu Pyhälle Nikolaokselle, Lyykian Myrran arkkipiispalle.

Myrran kaupunki Lyykiassa joutui vuonna 1036 muslimien käsiin ja tuhottiin monien muiden kaupunkien ja kylien tavoin. Monet ortodoksit pakenivat turkkilaisten tieltä. Jumalan sallimuksesta kirkko ja siellä säilytetyt pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan pyhäinjäännökset säästyivät kuitenkin tuolloin hävitykseltä. Ne siirrettiin Italiaan, Barin kaupunkiin, jotta uskovat voisivat edelleenkin kunnioittaa niitä ja kokea niiden avulla parantumisia ja muita ihmeitä. Reliikkien siirrosta kirjoitettiin useita kertomuksia heti sen tapahduttua.

Pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle hurskaalle ja arvostetulle Barissa asuvalle papille ja sanoi: ”Nouse ja käske kirkon koko papiston lähteä Lyykian Myrraan. Ottakaa sieltä mukaanne minun pyhäinjäännökseni ja tuokaa ne tänne Bariin. En halua enää jäädä siihen lohduttomaan paikkaan. Tämä on Herran tahto.” Pappi lähti heti kertomaan näystä toisille papeille, jotka riemuitsivat kuullessaan siitä. He varustivat kolme laivaa ja valitsivat kunnioitettuja, hurskaita miehiä, jotka lähtisivät yhdessä pappien ja diakonien kanssa noutamaan pyhiä reliikkejä. Laivoihin lastattiin vehnää, jotta ne näyttäisivät tavallisilta kauppalaivoilta. Samaan aikaan kallisarvoisia reliikkejä lähti pelastamaan myös venetsialaisten laivojen retkikunta. Barilaiset ehtivät kuitenkin Myrraan ensimmäisenä.

Pyhän Nikolaoksen kirkon kryptasta barilaiset löysivät sarkofagin, jota vartioi neljä kreikkalaista munkkia. Muut kristityt olivat paenneet vuorille. Munkit olivat vuotta aiemmin nähneet näyn, jossa heille oli ilmoitettu reliikkien siirto ulkomaille. Pyhäinjäännökset olivat maatumattomat ja niitä ympäröi ihanan tuoksuinen mirha. Reliikit annettiin retkikunnassa matkustavien pappien Lupuksen ja Grimalduksen kannettavaksi, ja mirha kaadettiin astioihin. Kun Myrran kreikkalaiset saivat tietää asiasta, he vaativat barilaisia jättämään edes osan reliikeistä Myrraan. Niin sinne jätettiin sarkofagi, mirha ja ikoni. Tämä tapahtui 1.4.1087. Kaksi reliikkejä vartioinutta munkkia lähti retkikunnan mukana Bariin, jossa asui noihin aikoihin paljon kreikkalaisia.

Matkan varrella miehistö jakoi pyhän Nikolaoksen siunausta kaikissa satamissa, joihin laivat poikkesivat. Kun retkikunta lopulta saapui Bariin, uutinen levisi nopeasti. Kaupungin asukkaat kiiruhtivat piispojen, pappien ja munkkien johdolla kynttilöitä ja suitsutusastioita kantaen vastaanottamaan pyhäinjäännöksiä. Kaikki lauloivat ja ylistivät Jumalaa ja Hänen pyhäänsä. Reliikit saatettiin pyhän Johannes Edelläkävijän kirkkoon meren rannalle.

Vammaiset, sokeat, kuurot, riivatut ja kaikenlaiset sairaat turvautuivat uskossa Nikolaos Ihmeidentekijän armon täyttämiin pyhäinjäännöksiin, ja monet parantuivat ihmeellisesti. Niinpä Barin asukkaat päättivät rakentaa suuren basilikan ja valmistaa hopeisen pyhäinjäännöslippaan, joka kullattiin ja koristeltiin jalokivillä. Paavi Urbanus II oli vihkimässä uutta Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, ja reliikit siirrettiin kirkon kryptaan.

Muutamia vuosia myöhemmin pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle munkille ja käski siirtää reliikkinsä kryptasta alttaripöydän alle. Näin tehtiin, ja pyhän kantapäistä alkoi joka vuosi hänen muistopäivänään jumalallisen liturgian aikana virrata vuolaasti mirhaa, joka paransi kaikki sairaudet Jumalan kunniaksi. Jumalallinen liturgia toimitettiin niin hitaasti, että se kesti kolme tuntia, jotta mirhaa ehtisi vuotaa pitempään ja siitä riittäisi mahdollisimman monelle pyhiinvaeltajalle. Mirhan tuoksu täytti koko kirkon. Liturgian päättyessä mirha lakkasi valumasta, ja sitä jaettiin pienissä pulloissa kaikkialle Italiaan ja ulkomaillekin. Lukemattomat ihmiset, jotka uskossa voitelivat itsensä mirhalla, paranivat. Vielä nykyäänkin pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännöksistä tihkuu pieniä määriä mirhaa, joka kootaan ja sekoitetaan veteen jaettavaksi pyhiinvaeltajille. Sitä on nimitetty myös mannaksi.

Reliikkien siirto oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että pyhästä Nikolaoksesta tuli koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa yksi kaikkien aikojen kunnioitetuimmista ja kuuluisimmista pyhistä. Hänestä on kerrottu enemmän hänen varsinaisen muistopäivänsä (6.12.) kohdalla.

Pyhä Kristoforos sai marttyyrien kruunun keisari Deciuksen aikana (249–251). Eräs keisarin sotapäällikkö kohtasi taistelussa vieraita kansoja vastaan outoon heimoon kuuluvan väkivahvan miehen nimeltä Reprobe ja otti hänet sotavangiksi. Tämän kasvonpiirteet olivat voimakkaasti ulkonevat, mikä teki hänestä ruman ja villiintyneen näköisen. Hän saikin lisänimekseen ”koirakasvo”. Mutta olemukseltaan Reprobe oli hyvä ja sääliväinen. Jumalan sana asui hänen sydämessään. Nähdessään epäjumalien palvelijoiden päivittäin pahoinpitelevän kristittyjä hän oli murheissaan ja tunsi myötätuntoa heitä kohtaan. Hän ei kuitenkaan osannut vangitsijoidensa kieltä eikä pystynyt puuttumaan asioihin. Hartaasti rukoiltuaan hän kuitenkin oppi kielen. Heti hän tunnustautui itsekin kristityksi ja moitti niitä, jotka vainosivat kristittyjä.

Kun Decius lähetti sotilaita vangitsemaan Reproben, nämä kohtasivat tämän rukoilemassa kirkon ulkopuolella. Ensin he säikähtivät hänen ulkomuotoaan, mutta Reprobe rauhoitteli heitä ja lupasi vapaaehtoisesti seurata heidän mukanaan, jos hän vain ensin saisi kasteen. Sotilaat sanoivat, etteivät he voi odottaa, koska heidän ruokatavaransa ovat lopussa. Enkeli tuli kuitenkin Reproben pyynnöstä siunaamaan sotilaiden vielä jäljellä olevat leivät, jonka jälkeen ne riittivät moneksi päiväksi. Ihme sai sotilaatkin uskomaan Kristukseen. Iloiten asioiden käänteestä Reprobe opetti heille kristinuskon perusteet, ja sitten he menivät yhdessä Antiokian piispan Babylaksen (4.9.) luo, joka kastoi heidät kaikki. Reprobe sai kasteessa kristilliseksi nimekseen Kristoforos. Kaiken tämän jälkeen sotilaiden oli kuitenkin pakko viedä hengellinen opettajansa sidottuna keisari Deciuksen eteen.

Keisari hämmentyi nähdessään Kristoforoksen erikoisen ulkomuodon. Hän määräsi, että Kristoforoksen jalkoihin oli sidottava raskas kivi ja että hänet oli ripustettava hiuksistaan roikkumaan paaluun. Lisäksi hänen kainaloitaan kärvennettiin soihduilla.

Kristoforos ei kuitenkaan luhistunut näissä kidutuksissa, ja niin keisari muutti taktiikkaa. Kristoforos vietiin palatsiin ja suljettiin samaan huoneeseen kahden kauniin prostituoidun kanssa. Heidätkin Kristoforos sai kääntymään kristinuskoon ja antoi heille nimeksi Akylina ja Kallinike. Molemmat tunnustivat uskonsa ja kärsivät marttyyrikuoleman. Myös Kristoforoksen vaikutuksesta kristinuskoon kääntyneet sotilaat mestattiin.

Sitten tuli Kristoforoksen itsensä vuoro. Ensin hänet yritettiin polttaa, mutta hän selvisi hengissä. Samoin kävi, kun hänet raskas kivi kaulassaan yritettiin hukuttaa syvään kaivoon. Lopulta hänetkin mestattiin, ja niin hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Attaleian piispa Petros lahjoi sotilaat ja sai ostetuksi itselleen marttyyrin ruumiin, jonka hän toi Attaleiaan.

Pian Kristoforoksen julman kuoleman jälkeen keisari Decius itse sairastui vakavasti. Kerrotaan, että hän katui kuolinvuoteellaan raakaa menettelyään kristittyjä ja erityisesti Kristoforosta kohtaan.