Pietari oli Muromin ruhtinas Juri Vladimirovitšin poika, josta tuli Muromin hallitsija vuonna 1203. Vähän ennen ruhtinaan istuimelle nousuaan hän sairastui spitaaliin, jota kukaan ei pystynyt parantamaan. Unessa hän sai ilmoituksen, että hänet voi parantaa mehiläistenhoitajan hurskas tytär Febronia Rjazanin seudulta. Pietari lähetti heti hakemaan Febronian. Nähtyään neidon hän ihastui tämän hurskauteen, viisauteen ja hyvyyteen ja lupasi ottaa tämän vaimokseen parannuttuaan sairaudestaan. Pyhä Febronia paransi ruhtinaan ja he solmivat avioliiton.

Muromin ylimystö vastusti kuitenkin Pietarin avioliittoa alhaisen talonpoikaistytön kanssa väittäen sen loukkaavan säätynaisia. He vaativat Pietaria joko hylkäämään Febronian tai lähtemään Muromista. Haluten pitää kristillisen avioliiton kunniassa Pietari pakeni Febronian kanssa veneellä Muromista Okajokea pitkin. Murheelliset ajatukset valtasivat hänen mielensä, kun hän ymmärsi heidän jäävän lähes puille paljaille. Febronia lohdutti häntä vakuuttaen, ettei laupias Jumala hylkäisi heitä. Pian Muromissa puhkesi riitaisuuksia ja väkivaltaisuuksia vallantavoittelijoiden kesken. Silloin kaupungin pajarit pyysivät Pietaria ja Febroniaa palaamaan takaisin.

Ruhtinaan asemaan palattuaan Pietari hallitsi oikeudenmukaisesti ja laupiaasti. Viisas Febronia auttoi häntä neuvoillaan. He elivät Jumalan käskyjen mukaan harjoittaen hyväntekeväisyyttä ja rakastaen kaikkia. He kunnioittivat pappeja ja munkkeja ja heidän kotinsa oli aina avoinna köyhille vaeltajille.

Kerran Febronian liikkuessa veneellä Okajoella eräs ylimysmies alkoi hänen kauneutensa viettelemänä katsella häntä himokkaasti. Febronia käski hänen ammentaa kädellä vettä ensin veneen toiselta puolelta ja sitten toiselta. Kun mies oli tehnyt niin, Febronia kysyi, huomasiko hän mitään eroa vedessä. ”En mitään”, mies vastasi. Silloin Febronia sanoi: ”Samoin on naisen luonnon laita. Turhaan jätät oman vaimosi ja ajattelet vierasta.”

Pyhät Pietari ja Febronia elivät koko elämänsä esimerkillisenä kristittynä avioparina. Ennen kuolemaansa he kruunasivat hyveellisen elämänsä vihkiytymällä munkiksi ja nunnaksi ja saivat uusiksi nimikseen David ja Jefrosinia. He nukkuivat kuolonuneen samana päivänä ja samalla hetkellä, kesäkuun 25. päivänä vuonna 1228. Heidän toivomuksestaan heidän maalliset jäännöksensä haudattiin samaan arkkuun. Pyhiä Pietaria ja Febroniaa on vuosisatojen ajan kunnioitettu nuorten avioparien suojelijoina.

Pyhittäjäisä Dionysios syntyi Korissoksen kylässä lähellä Kastoriaa noin vuoden 1316 tienoilla ja oli hurskaan maanviljelijäperheen nuorin poika. Hänen vanhin veljensä pyhittäjä Teodosios (11.1.) oli munkkina Athosvuorella ja hänestä tuli Filoteoksen luostarin igumeni. Dionysios seurasi veljeään luostariin heti kun se oli mahdollista eli noin 18-vuotiaana. Jo muutaman päivän kuluttua veli vihki hänet munkiksi. Dionysios omaksui nopeasti luostarielämän periaatteet ja antautui kokosydämisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia kirkon hoitajana. Kun hän saavutti kanonien säätämän 30 vuoden iän, hänet vihittiin papiksi. Uusi arvo ei ylpistänyt häntä, vaan hän alkoi kilvoitella entistäkin enemmän sekä askeesissa että nöyryydessä ”jättäen mielestään sen, mikä on takanapäin, ponnistellen sitä kohti, mikä on edessä”.[1]

Dionysios eteni paastossa ja valvomisessa mutta ennen kaikkea rukouksessa ja sielunliikkeittensä hallinnassa. Suuren veljestön hälinässä ja levottomuudessa hän alkoi kuitenkin kaivata hiljaisempaa elämää saadakseen keskittyä jatkuvaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Kokeneiden vanhusten neuvosta hän poistui salaa luostaristaan etsimään sopivaa paikkaa hesykastiselle kilvoittelulle. Lopulta hän asettui Antiathokseksi kutsutun Athoksen matalamman huipun etelärinteen luolaan, jonka lähellä oli kirkasvetinen lähde. Siellä hän omisti koko aikansa rukoukselle. Mukaansa hän ei ottanut mitään, vaan pani luottamuksensa kokonaan Jumalan huolenpitoon. Hän käytti ruokanaan villiyrttejä, ja kun hän tarvitsi leipää, hän kävi pyytämässä sitä luostareista. Heti sitä saatuaan hän palasi piilopaikkaansa, jonka Jumala yksin tunsi.

Kolmen vuoden kuluttua eräs toinen hiljaisuuden rakastaja löysi Dionysioksen. Tämä antoi tulokkaalle luvan rakentaa luolan lähelle pienen keljan. Pian sen jälkeen heihin liittyi vielä yksi, joka rakensi itselleen majan. Oli ilmeistä, että Jumala tahtoi vastoin Dionysioksen omaa toivomusta paljastaa hänen hyveittensä valon yhä useammalle. Myös maallikkomiehet alkoivat käydä hänen luonaan synnintunnustuksella. Osa heistä tahtoi ryhtyä munkeiksi ja pyysi saada kilvoitella Dionysioksen ohjauksessa. Kun paikka alkoi käydä ahtaaksi, he löysivät luolan pohjoispuolelta paikan, jonne he rakensivat keljamajoja. Sinne pystytettiin myös kappeli, joka omistettiin Herran edelläkävijälle ja kastajalle Johannekselle. Dionysios itse poistui luolastaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin toimittamaan liturgiaa ja jakamaan veljille opetustensa hunajaa.

Dionysioksella oli tapana tähdentää munkeilleen, kuinka tärkeää on valvoa sydäntään pahojen ajatusten hyökkäyksiltä. Ne saastuttavat sielun ja avaavat oven varsinaisille synninteoille. Hän kehotti heitä myös pysymään kohtuudessa, olemaan kuuliaisia ja kärsivällisiä, rakastamaan hiljaisuutta ja rukousta. Ennen kaikkea heillä tuli olla vilpitön rakkaus Jumalaan. Jumalan lupaamien ikuisten aarteiden toivon piti siivittää heidän kilvoitustaan.

Kun veljestön lukumäärä oli kohonnut kahdeksaantoista, Dionysios ehdotti, että he rakentaisivat uudet keljat noin 350 metrin päähän silloisesta paikastaan, joka oli altis talven kylmyydelle. Uusi paikka oli tasaisella ja suojaisella alueella. Keljojen lisäksi sinne rakennettiin myös uusi Johannes Kastajalle omistettu kirkko, joka oli talvikäytössä. He hankkivat pienen veneen tavaroiden kuljetusta varten ja pystyttivät venerantaan varastorakennuksen. Dionysios, joka oli heidän esikuvansa kaikessa, tuli usein auttamaan oppilaitaan tavaroiden kantamisessa ja vietti öitään varastorakennuksessa.

Kerran kun Dionysios oli yöpymässä varastossa, hän meni tapansa mukaan ulos rukoilemaan. Kun hän kääntyi länteen päin, hän näki taivaallisen valon loistavan kuin kirkas soihtu kalliolta, joka oli 80 metriä vedenpinnan yläpuolella. Hän pelkäsi, että kyseessä saattoi olla demonien aiheuttama petos, eikä puhunut asiasta oppilailleen. Sen sijaan hän meni kysymään neuvoa pappismunkki Dometiokselta, joka oli tunnettu henkien erottelemiskyvystään. He palasivat yhdessä paikalle ja näkivät molemmat saman valonäyn kolmena yönä peräkkäin. Silloin he kertoivat asiasta myös muille veljille, ja hekin kaikki näkivät saman valoilmiön kallion yläpuolella. Dometios vakuutti, että se oli merkki Jumalalta, ja neuvoi heitä perustamaan viivyttelemättä yhteiselämäluostarin valon osoittamalle paikalle. Hän pyysi itsekin saada olla mukana tässä työssä Jumalan kunniaksi.

Veljestö aloitti työn heti. Ensimmäiseksi he rakensivat noin 20 metriä korkean puolustustornin, koska turkkilaiset merirosvot ryöstelivät jatkuvasti Athosvuorta. Varoja sen rakentamiseen he saivat pyhän Dionysioksen hengellisiltä lapsilta. Kun Pyhän vuoren munkkineuvoston johtaja eli protos luovutti vuonna 1366 kyseisen maa-alueen virallisestikin heidän yhteisölleen, he saattoivat jatkaa rakennustöitä.

Tällä välin Dionysioksen veljestä igumeni Teodosioksesta oli tullut Trapezuntan metropoliitta erikoisella tavalla. Kun hän oli ollut Athosvuoren vesillä kalastamassa munkkiensa kanssa, turkkilaiset merirosvot olivat siepanneet heidät ja myyneet heidät Prussan kaupungin orjamarkkinoilla. Siellä kristityt ostivat heidät ja päästivät kaikki vapaiksi. Teodosios ei kuitenkaan palannut Athokselle vaan meni Konstantinopoliin, missä patriarkka nimitti hänet erään konstantinopolilaisen kaupunkiluostarin igumeniksi. Jonkin ajan kuluttua Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin Trapezuntan metropoliitta kuoli. Silloin keisari ehdotti patriarkalle, että Teodosios nimitettäisiin uudeksi metropoliitaksi. Kaikki olivat pitäneet ajatusta erinomaisena.

Kun Dionysios sai kuulla veljensä piispaksi vihkimisestä, hän ilahtui ja päätti lähteä tapaamaan tätä. Samalla hän pyysi Trapezuntan keisarilta Aleksios III Komnenokselta avustusta rakenteilla olevaan luostariinsa Athoksella. Kuultuaan luostarin vaiheista keisari otti sen suojelukseensa, antoi varoja rakentamiseen ja vuosittaisen avustuksen luostarin ylläpitoon. Keisari alkoi kutsui luostaria Suuren Komnenoksen luostariksi.

Paluumatkalla Dionysiosta odotti koettelemus. Merirosvot hyökkäsivät laivaa vastaan, mutta itse Johannes Kastaja ilmestyi ja säikytti heidät pois. Athoksella rakennustyöt alkoivat edistyä ripeästi. Ensin rakennettiin kirkko ja sen ympärille ruokasali ja keljat. Kun rahat loppuivat, Dionysios matkusti uudestaan Trapezuntaan ja sai keisarilta lisää avustusta. Mutta kun hän palasi Athokselle, häntä odotti järkyttävä näky: merirosvot olivat ryöstäneet luostarin ja vieneet kaikki munkit mukanaan. Pyhittäjä kohotti valitushuudon Herralle kuin Job aikoinaan. Hän ei kuitenkaan nurkunut Jumalalle, sillä hän ymmärsi kyseessä olevan Paholaisen aikaansaannoksen. Täynnä uutta rohkeutta hän lähti hyvän paimenen tavoin etsimään hajalle joutuneita lampaitaan. Hän löysi heidät idän orjamarkkinoilta ja osti heidät kaikki vapaiksi keisarilta saamillaan varoilla.

Palattuaan Athokselle igumeni Dionysios ja veljet alkoivat taas rakentaa luostariaan. Varat eivät kuitenkaan riittäneet edes kasvavan veljestön juokseviin tarpeisiin. Niinpä Dionysios päätti vielä kerran turvautua helläsydämiseen keisariin. Taas hän matkusti Trapezuntaan ja keisari lupasi antaa hänelle lisälahjoituksen. Mutta ennen kuin keisari ehti toteuttaa lupauksensa, Dionysios sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin kaukana omasta veljestöstään. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1389, jolloin hän oli 72-vuotias. Hänet haudattiin Trapezuntan katedraaliin. Koko kaupunki kävi kumartamassa hänen pyhäinjäännöksiään, joiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Keisari antoi Dionysiokselle lupaamansa avustuksen tämän matkakumppaneille, jotka palasivat luostariin tuoden mukanaan kuolinuutisen. Sen kuullessaan hänen hengelliset lapsensa vaipuivat syvän surun valtaan. Igumenin sijaisena toiminut Dometios lohdutti heitä ja vakuutti, että heidän hengellinen isänsä tulisi aina huolehtimaan luostaristaan. Kun Dometios veljiä rauhoiteltuaan valmistautui vetäytymään oman erakkomajansa hiljaisuuteen, he lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen kyynelsilmin, että hän ryhtyisi heidän paimenekseen. Dometios suostui ja opasti heitä Herran tiellä aina autuaaseen loppuunsa saakka noin vuonna 1407.

Pyhän igumeni Dionysioksen muistoa vietetään kesäkuun 25. päivänä heti luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Johannes Kastajan syntymäjuhlan jälkeen.

Pyhä uusmarttyyri Prokopios Smyrnalainen syntyi 1700-luvulla kreikkalaiseen perheeseen Bulgarian Varnassa. Täytettyään 20 vuotta hän lähti pois kotoaan ja meni munkiksi Athosvuorelle. Oleskeltuaan eri luostareissa hänestä tuli Dionysios-nimisen vanhuksen oppilas Pyhän Johannes Kastajan skiittaan, joka kuului Ivironin luostarin alaisuuteen. Muut skiitan veljet ihmettelivät hänen viatonta yksinkertaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja askeettisia kilvoituksiaan. Pian hänet vihittiin munkiksi. Paholainen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja toi hänen mieleensä vähän väliä ajatuksia palaamisesta takaisin maailmaan.

Lopulta Prokopios antoi periksi kiusauksille ja lähti Pyhältä vuorelta. Hän meni Smyrnaan (nyk. Izmir), jossa ajatukset alkoivat pian ahdistaa häntä. Epätoivoisten ajatusten heittelemänä hän alkoi uskoa, että jokainen, joka lähtee luostaristaan takaisin maailmaan, joutuu kadotukseen. Lopulta hän päätyi ajattelemaan, että pelastuksen toivon menettämänä hän voi saman tien ryhtyä muslimiksi päästäkseen edes tämänpuoleisessa vähän helpommalla.

Prokopios kääntyi islamiin, mutta heti kun hän oli antanut ympärileikkauttaa itsensä, hänen omatuntonsa heräsi. Hän muisti, että Herra äärettömässä armossaan ”ei tahdo jumalattoman kuolemaa vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”.[1]Prokopios karkasi janitsaarien päällikön valvonnasta ja meni erään hänelle jo Athokselta tutun rippi-isän luo. Hän tunnusti tälle luopumuksensa ja kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi katuvansa syvästi ja haluavansa pestä pois syntinsä marttyyrikuolemalla. Rippi-isä varoitteli Prokopiosta kidutuksista, jotka saattaisivat saada hänet luopumaan päätöksestään, ja suositteli, että hän palaisi katumaan Athokselle oman vanhuksensa luo. Jumalan armo näet on suurempi kuin suurinkaan synti.

Prokopios ei kuitenkaan tyytynyt tähän viisaaseen neuvoon vaan selitti uskovansa Jumalan antavan hänelle rohkeutta ja kestävyyttä kidutuksissa niin kuin niin monille marttyyreille ennen häntä. Hän painosti pappia suorittamaan hänelle uudestaan mirhavoitelun sakramentin.[2] Rippi-isä sanoi, ettei hänellä ole hallussaan mirhavoidetta eikä sitä edes tarvittaisi, koska Prokopios kastettaisiin uudelleen omalla verellään. Se on toinen ja viimeinen kaste, jota mikään ei voi saastuttaa, sillä se puhdistaa ihmisestä jokaisen synnin, myös luopumuksen. Parin viikon ajan Prokopios vieraili salaa rippi-isänsä luona saadakseen häneltä vahvistusta.

Viimeisellä käynnillä he rukoilivat yhdessä ja vaihtoivat rauhansuudelman. Prokopios sai pappismunkilta puhtaat vaatteet ja skufian eli munkin päähineen, jonka hän kätki vaatteiden alle. Pappismunkki seurasi häntä oikeustalon lähellä olevan kristityn verstaan luokse nähdäkseen, mitä tapahtui. Prokopios meni tuomioistuimen eteen, heitti muslimin turbaaninsa lattialle, pani päähänsä skufian ja ilmoitti, että Paholainen oli houkutellut hänet ansaan ja saanut hänet luopumaan todellisesta Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta, mutta nyt hän oli toipunut Muhammadin harhoista. Turkkilaiset kävivät hänen kimppuunsa, nappasivat skufian hänen päästään ja huutaen ”jumalanpilkkaa!” sitoivat hänet hänen oman turbaaninsa kankaalla. Sitten he veivät hänet tuomarin ja janitsaarien päällikön eteen.

Prokopios toisti sanansa islamin hylkäämisestä ja vastasi tuomarin kysymyksiin: ”Minun sydämessäni ei ole mitään muuta kuin Herra Jeesus Kristus ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä.” Kesken kuulustelun kaupunkiin saapui yllättäen sulttaanin julistus, että valtakunta on suuressa vaarassa. Uutisen kuultuaan tuomari ja muut päättäjät päättivät olla tuhlaamatta aikaansa kidutuksiin vaan julistivat välittömästi kuolemantuomion. Prokopiosta lähdettiin viemään kädet taakse sidottuina mestauslavaa kohden, mutta hän kiiruhti sinne innoissaan, juoksuaskelia ottaen. Matkan varrella hän tervehti tapaamiansa kristittyjä aivan kuin olisi menossa juhlaan. Tällainen yliluonnollinen ilo lamaannutti teloittajat, eikä kukaan heistä halunnut kohottaa miekkaansa häntä vastaan. Lopulta he löysivät julman ja tunteettoman kristityn luopion, joka katkaisi pyhän uusmarttyyri Prokopios Smyrnalaisen pään 25.6.1810.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1800 tienoilla. Hän oli vauraan kristityn perheen poika Attaliasta Vähän-Aasian Pamfyliassa. Perhe oli jopa rakennuttanut mailleen oman pyhälle suurmarttyyri Katariinalle omistetun kirkon. Tuolla alueella kristittyjen kotikieli oli turkki. Kun Georgios oli vielä pieni, alueen turkkilainen johtomies (aga) sattui huomaamaan hänet hänen leikkiessään kadulla muiden lasten kanssa jonkin matkan päässä kotoaan. Aga kiinnitti huomiota rauhalliseen, kauniisti käyttäytyvään poikaan. Hän otti tämän mukaansa ja vei omaan kotiinsa. Tämäntapaiset kristittyjen lasten ryöstöt olivat tuohon aikaan yleisiä.

Maaherran talossa poika käännytettiin islamiin ja hän sai nimekseen Mehmet. Georgioksen vanhemmat luulivat ensin lapsensa kadonneen, mutta saivat lopulta selville, missä tämä oli. Maaherra oli kuitenkin jo antanut Georgiokselle tyttärensä toveriksi ja myöhemmin vaimoksi,[1] jolloin hänen vanhempansa menettivät kaiken toivon saada hänet takaisin.

Maaherran taloudessa palveli kristitty nainen Maria. Aikanaan Georgioksen vanhemmat pyysivät tätä muistuttamaan poikaansa hänen alkuperästään. Varovaisesti Maria alkoi salaa puhua Georgiokselle tämän vanhemmista ja siitä kuinka he surevat hänen tähtensä. Hänen sanansa putosivat hyvään maahan ja alkoivat kantaa hedelmää Georgioksen sydämessä. Hän sanoi Marialle haluavansa järjestää omat asiansa kuntoon mutta jossain kauempana, niin ettei hänen vanhempiaan syytettäisi.

He keksivät, että Maria pyytäisi isännältään lupaa lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin ja Georgios taas sanoi lähtevänsä Mekkaan. He saivat luvan, mutta matkalla Georgios jäi Jerusalemiin, jossa hän palasi kristityksi ja kävi kunnioittamassa kaikkia pyhiä paikkoja. Erityisesti kastautuessaan Jordaniin hän tunsi suuren huojennuksen. Pyhän Sabbaksen luostarissa hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Kun he olivat viipyneet Jerusalemissa kaksi vuotta, Maria neuvoi häntä lähtemään muualle. Jos näet heidän isäntänsä saisi jotakin kautta tietää, mitä oli tapahtunut, he molemmat olisivat hengenvaarassa. Maria ehdotti, että Georgios liittyisi pyhiinvaeltajiin, jotka olivat tulleet pyhiinvaellukselle Jerusalemiin Vähän-Aasian länsirannikolta Krinin (Tsesmelides) pikkukaupungista, jossa kristityt ja turkkilaiset olivat hyvissä väleissä keskenään. Georgios totteli neuvoa. Krinissä hän perusti kahvikaupan ja solmi kristillisen avioliiton Helena Mavrojiannin kanssa. Myös Maria asettui Kriniin.

Kreikan itsenäisyystaisteluiden alettua vuonna 1821 turkkilaiset alkoivat rangaista kreikkalaisia kristittyjä kaikkialla. Myös Kriniin lähetettiin osmaniarmeijan rankaisuosastoja. Eräänä päivänä tiedotettiin, että julmuudestaan kuuluisan sotilasosaston päällikkö, alueen pašša oli tulossa kaupunkiin. Hän oli menossa Khiokselle, jonka hän oli päättänyt tuhota tulella ja miekalla. Kyseessä oli Georgioksen kasvatusisä ja appi.

Georgios toimi tällöin hevosten hoitajana Krinin kaupungin hallintokeskuksessa. Maria ja Georgioksen vaimo pyysivät häntä kätkeytymään siihen saakka, kunnes sotilasosasto olisi kulkenut ohi. Georgios, jolla oli omat suunnitelmansa, sanoi kuitenkin, ettei hänellä ole mitään vaaraa vaan ennemminkin hän tulee hyötymään tästä tapaamisesta.

Kun pašša saapui, Georgios kiirehti auttamaan hänet alas ratsun selästä. Tämä ei tunnistanut Georgiosta. Mutta kun pašša sisään mentyään katsoi ulos ikkunasta, hän yhtäkkiä ymmärsi, että hevosenhoitaja, joka oli viemässä hänen ratsuaan talliin, olikin hänen vävynsä. Hän haetutti tämän sisään ja kysyi häneltä: ”Mehmet, kuinka saatoit lähteä kotoasi tuolla tavoin meitä petkutettuasi? Jos et säälinyt vaimoasi, niin eikö edes pienen poikasi kohtalo sinua liikuttanut?” Tähän Georgios vastasi vain: ”Erehdyt, en ole islaminuskoinen Mehmet vaan kristitty Georgios ja kristittynä tulen kuolemaankin.” Silloin pašša päätti ruoskituttaa hänet ja panna hänet vankilaan. Siellä Georgiosta pidettiin jalkapuussa. Kun pappi, myös nimeltään Georgios, kuuli tästä, hän järjesti niin, että kaksi kristittyä vangittiin joidenkin epäselvien velkojen tekosyyllä. He menivät vankilaan voidakseen rohkaista ja tukea Georgiosta.

Georgiosta kidutettiin panemalla kuumennettu kuparikattila hänen päänsä päälle. Sen jälkeen hänen ylleen kaadettiin tulikuumaa öljyä. Hän kesti kidutuksensa Jumalaa ylistäen. Tämän nähdessään pašša määräsi hänet hirtettäväksi.

Samana iltana pappi onnistui lähettämään Georgiokselle pyhän ehtoollisen viinirypäleisiin kätkettynä. Täynnä iloa Georgios vietti viimeisen yönsä rukouksessa ja anoi Jumalalta apua viimeiseen taistoonsa. Lauantaiaamuna 25. kesäkuuta 1823 Georgios vietiin kaupungin keskusaukiolle, jonne hirsipuu oli pystytetty. Hänen kaulaansa pantiin köydensilmukka ja häntä vedettiin korkealle. Ennen kuolemaansa hän ehti vielä kääntää kasvonsa itään ja huudahtaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!”

Turkkilaiset sotilaat vartioivat Georgioksen ruumista kolme vuorokautta. Joka yö he näkivät sen ympärillä valon sekä sitä suitsuttavan papin. Neljäntenä päivänä tuomari määräsi, että ruumis oli otettava alas, raahattava satamaan ja heitettävä meren syvyyksiin. Mutta vähän ajan kuluttua pyhän ruumis nousi kellumaan ja osui Itävallan lipun alla purjehtivan laivan köliin. Kapteeni tunnisti ruumiin ja vei sen Venäjälle, missä kristityt alkoivat kunnioittaa marttyyrin jäännöksiä.

Samana yönä sen jälkeen kun marttyyrin ruumis oli päätetty heittää mereen, Georgios ilmestyi ottoäidilleen Marialle unessa, lohdutti häntä ja pyysi häntä huolehtimaan puolisostaan, joka synnyttäisi tyttären. Unessa hän sanoi, että jos joku kysyy hänestä, niin häntä on nimitettävä Georgios Merenkulkijaksi.

Pyhittäjä ja tunnustaja Nikon Optinalainen syntyi vuonna 1888 Moskovassa Beljajevin kauppiasperheeseen ja sai kasteessa nimen Nikolai. Perhe oli ulkonaisesti hurskas mutta oli vieraantunut syvällisestä hengellisestä elämästä kuten tuon ajan keskiluokka yleensäkin. Nikolai sai viettää aineellisesti turvatun, jopa yltäkylläisen lapsuuden. Varhaisesta teini-iästä lähtien hän alkoi kokea mieluistenkin ajanvietteiden keskellä tyytymättömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Rippi-isänsä neuvosta hän alkoi käydä kirkossa ensin juhlapäivinä ja sitten arkisinkin, jos vain oli vapaata aikaa. Ennen pitkää siitä tuli hänelle tapa.

Lukion jälkeen Nikolai opiskeli vähän aikaa yliopistossa. Kirkon jumalanpalvelukset vetivät häntä yhä enemmän puoleensa. 19-vuotiaana hän päätti ensimmäisen kerran osallistua katumuksen sakramenttiin ja ehtoolliseen ei vain muodollisuutena vaan päästäkseen tietoisesti yhdistymään Jumalaan ja Kirkkoon. Pian tämän jälkeen hän kertoi lukioaikaiselle uskonnonopettajalleen isä Pjotr Saharoville aikeestaan mennä luostariin. Isä Pjotr lähetti Nikolain piispa Trifonin (Turkestanov)[1] puheille, joka siunasi hänet pyrkimään Optinan luostariin.

Nikolai matkusti viivyttelemättä Optinaan, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä ja josta hän ei ollut aiemmin edes kuullut mitään. Luostarin johtaja ja vanhemmat munkit neuvoivat häntä kuitenkin elämään toistaiseksi maailmassa. Niin Nikolai palasi Moskovaan, jossa hän eli vielä kahdeksan kuukautta. Sitten hänen rippi-isänsä, Jumalan ilmestymisen luostarin igumeni Joona kehotti häntä jättämään maailman mitä pikimmin ja menemään luostariin. Joulukuun alussa 1907 Nikolai matkusti toistamiseen Optinaan ja sillä kertaa Optinan skiitan johtaja vanhus Varsonofi (1.4.) antoi siunauksen hänen luostariin jäämiselleen.

Nikolai asettui Optinan luostarin skiittaan joulun alla vuonna 1907. Hänen tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväkseen tuli pian sihteerin työ ohjaajavanhuksensa isä Varsonofin luona. Elämä skiitassa pyöri kirkon, oman keljan ja isä Varsonofin keljan välillä. Ohjaajansa siunauksella hän piti päiväkirjaa. Noin vuoden luostarissa olon jälkeen hän kirjoitti: ”Kaikki tietoni olen saanut skiitassa. Vakaumukseni ja käsitykseni ovat muotoutuneet määrätynlaisiksi täällä skiitassa. Olen saanut täällä itselleni enemmän kuin koko maailmassa oloni aikana, enemmän kuin lukiossa ja yliopistossa. Siellä sain tuskin mitään, vaikka elin maailmassa 19 vuotta ja skiitassa en ole ollut vielä vuottakaan.”

Vanhus Varsonofi oli saavuttanut hengen korkeudet ja tunsi itsensä jollain tapaa yksinäiseksi veljestönkin parissa, varsinkin kun Optinassa syntyi tuohon aikaan erimielisyyksiä ja riitaisuuksia. Keskustelut nöyrän ja vilpittömän, opetusta ja pelastusta janoavan Nikolain kanssa toivat hänelle lohdutusta. Samat hengelliset pyrkimykset yhdistivät heitä ikäerosta ja erilaisista elämänkokemuksista huolimatta.

Suurena perjantaina vuonna 1910 Nikolai vihittiin viitankantajaksi yhdessä toisten kuuliaisuusveljien kanssa. Optinassa vähitellen syntyneet erimielisyydet ja maallikoiden yritykset syrjäyttää vanhus Varsonofi skiitanjohtajan tehtävästä johtivat siihen, että pyhä synodi siirsi vanhus Varsonofin vuonna 1912 Vanhan Golutvinin luostarin johtajaksi lähelle Kolomnan kaupunkia. Veljestön vastalauseet jätettiin huomiotta. Seuraavana vuonna vanhus antoi sielunsa Herralle.

Nikolai jatkoi kilvoitustaan Optinassa. Vuonna 1915 hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikon. Kaksi vuotta myöhemmin, Venäjän vallankumouksen aikoihin, hänet vihittiin pappismunkiksi. Pian vallankumouksen jälkeen puna-armeijan joukot tekivät tarkastuksen luostarissa. Luostari jatkoi kuitenkin toimintaansa, vaikka joutui muuttamaan sen ulkonaisia muotoja. Vuonna 1919 sen rakennukset siirrettiin Optinaan perustetun museon hoitoon. Museon johtajaksi nimitettiin väliaikaisesti isä Nikon. Hänet pidätettiin kahdesti, mutta vapautettiin molemmilla kerroilla parin viikon kuluttua. Vuonna 1920 likvidointikomissio laati asiakirjan luostarin koko omaisuuden siirtämisestä Keskusmuseolle. Veljestö järjestäytyi puutarhaviljelyosuuskunnaksi voidakseen jatkaa elämää luostarissa.

Parin vuoden kuluttua likvidointikomissio karkotti Optinasta suurimman osan munkeista. Luostari otettiin valtiollisen poliisin (OGPU) hoitoon, jolla oli luostarissa vakituinen tarkkailija. Tämä piti hallussaan kaikkia avaimia kirkkoja ja museota lukuun ottamatta.

Optinan skiitanjohtaja skeemaigumeni Feodosi ja skeemapappismunkki pyhittäjä Anatoli (Potapov, 30.7.) nukkuivat kuolonuneen 1920-luvun alussa. Samoihin aikoihin pyhittäjä Nektari Optinalainen (29.4.) pidätettiin. Hän antoi rippilapsilleen siunauksen kääntyä hengellisissä kysymyksissä isä Nikonin puoleen. Näin Nikon joutui ottamaan synnintunnustukselle ihmisiä, jotka entiseen tapaan tulivat Optinaan saadakseen hengellistä ohjausta.

Neuvostoviranomaiset ottivat vähän kerrassaan luostarin kirkot haltuunsa ja karkottivat munkkeja. Viimeinen veljestön käytössä ollut kirkko suljettiin Kristuksen kirkastusjuhlana 1923. Juhlaliturgian päätteeksi arkkimandriitta Iisak (26.12.) pyysi Nikonia jäämään vielä Optinaan tietäen, että pyhiinvaeltajia tulisi sinne yhä. Jumalanpalveluksia toimitettiin vielä vuoden ajan sairaalarakennuksen keljoissa.

Kansaa todella tuli Optinaan niin kuin ennenkin. Kukaan ei voinut käsittää, miten kaikkien tuntema hengellisen opetuksen ja lohdutuksen lähde saattaisi hetkessä hävitä. Hengellinen huolenpito pyhiinvaeltajista jäi isä Nikonin tehtäväksi. Ennen pitkää hän uupui niin, että sairastui. Ihmiset kuitenkin tulivat hänen luokseen, niin kuin olivat ennen tulleet kuulujen ohjaajavanhusten luo. Tuntiessaan vointinsa paremmaksi isä Nikon otti heitä vastaan vuoteessa maaten.

Toivuttuaan isä Nikon siirtyi läheiseen Kozelskin kaupunkiin, jossa hän jatkoi rippilasten vastaanottamista. Hän vieraili myös Šamordinon luostarin nunnien luona, jotka asuivat pieninä yhteisöinä vuokra-asunnoissa eri puolilla kaupunkia, ja piti heille hengellisiä keskusteluhetkiä. Palvelukset hän toimitti Kozelskin kirkossa. Hän piti yhteyttä Optinaan perustetun museon hallintoon. Viranomaisten käskystä museo myi luostarin omaisuutta huutokaupalla. Nikon lunasti sieltä takaisin muun muassa jumalanpalveluspukuja ja lahjoitti niitä papeille, joita tuli eri puolilta maata pyhiinvaellukselle Optinaan. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri tahoille hajaantuneen veljestön kanssa.

Vuonna 1927 vähän ennen Venäjän kaikkien luostareiden sulkemista viranomaiset päättivät tuhota Optinan lopullisesti ja pidättää Kozelskissa asuvat munkit sekä museon hallinnon, joka viranomaisten silmissä ei ollut suoriutunut odotetulla tavalla hengellisesti vaikutusvaltaisen luostarin tuhoamisesta. Noihin aikoihin ilmiantajat ympäröivät jokaista vähänkin merkittävää munkkien ja pappien ryhmää. Eräs pappismunkki Guri oli jo tehnyt ilmiannon Nikonista.

Kesäkuussa 1927 Nikon pidätettiin ja suljettiin Kalugan vankilaan. Saman oikeusjutun yhteydessä pidätettiin yksitoista henkeä. Heitä syytettiin uskontoon verhotusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Nikon tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille. Tammikuussa 1928 hänet lähetettiin Solovetskin leirille, mutta koska purjehduskausi oli päättynyt, hänet jätettiin Vienan Kemin vankileirille. Paratiisimaisesta Optinan luostarista ja hengellisten kokemusten parista hän päätyi ulkoiseen helvettiin, jossa synti häikäilemättömästi kukoisti. Hänen tehtäväkseen tuli meren rannalla olevan vajan vartiointi.

Vuonna 1930, kun kolmen vuoden tuomio oli umpeutumassa, Nikon määrättiin ilman uutta tutkintaa karkotettavaksi Arkangelin alueelle seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Keskitysleirillä hän oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin. Arkangelissa lääkäri neuvoi häntä huolehtimaan terveydestään ja pyytämään siirtoa sopivampaan paikkaan. Nikon ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin asiassa. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, hän sanoi vain. Hänet lähetettiin pieneen kylään parin kilometrin päässä Pinegan kaupungista. Talon emäntä oli tyly vanha nainen, joka piti karkotettua munkkia vain ilmaisena renkinä. Raskas työ heikensi Nikonin terveyttä entisestään ja tuberkuloosi eteni. Nähdessään hänen heikkenevän emäntä alkoi säälittä häätää häntä luotaan. Lasaruksen lauantaina naapurikylässä Kozlovossa karkotuksessa asuva Optinan munkki Pietari tuli käymään Nikonin luona. Nikonin pyynnöstä hän vuokrasi hevosen ja kyyditsi sairaan luokseen Kozlovoon. Siellä hyvässä hoidossa Nikon tunsi olonsa paremmaksi. Mielellään hän keskusteli Pietarin kanssa Optinasta ja muisteli autuasta aikaa, jolloin vanhus Varsonofi vielä eli.

Sairaus kuitenkin eteni ja Nikon heikkeni heikkenemistään. Lääkäri, joka kävi katsomassa häntä, totesi hänen tilansa toivottomaksi, mutta rohkaisi kuitenkin Nikonia sanomalla, että tätä vaivasi vain ohimenevä heikkous. Uupumuksestaan huolimatta Nikon kirjoitti vielä omakätisesti lyhyitä viestejä hengellisille lapsilleen. Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1931 arkkimandriitta Nikita toi hänelle pyhän ehtoollisen ja luki kuolinhetken kanonin. Samana iltana pyhittäjä Nikon antoi sielunsa Herralle. Hänet haudattiin Kozlovon kylän hautausmaalle.

Kun ylienkeli Gabriel oli lähtenyt kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän luota ilmoitettuaan tälle ilouutisen neitseellisestä synnyttämisestä ja mainittuaan hänen sukulaisensa Elisabetin raskauden, Maria kiiruhti Nasaretista Juudean vuoriseudulle Ein Keremiin, jossa Sakarias ja Elisabet asuivat. Kun hän tervehti Elisabetia, lapsi hypähti riemusta tämän kohdussa ja tuli Vapahtajan edelläkävijäksi jo ennen syntymäänsä. Elisabet lainasi oman äänensä profeetalle ja huusi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”[1] Maria vastasi vaikuttavalla kiitosvirrellä, joka lauletaan kirkossa useimpina kirkkovuoden päivinä: ”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Maria vietti kolme kuukautta Elisabetin luona ja palasi sitten kotiinsa.

Kun Elisabetin aika tuli, hän synnytti pojan. Kahdeksantena päivänä lapsi ympärileikattiin, ja sukulaiset olettivat, että hänen nimekseen tulee Sakarias isänsä mukaan, niin kuin tapana oli, mutta Elisabet sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Johannes on arameaa ja merkitsee ”Hän armahtaa meitä” (juhannan). Toiset sanoivat, ettei heidän suvussaan ole ollut ketään Johannesta, ja kysyivät viittomalla pappi Sakariaan mielipidettä. Sakarias oli ollut kuuro ja mykkä siitä asti, kun ylienkeli Gabriel oli käynyt hänen luonaan (23.9.). Sakarias pyysi saada kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Samalla hetkellä hän vapautui mykkyydestään, täyttyi Pyhällä Hengellä ja alkoi puhua profeetallisin sanoin: ”Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.”

Lapsi, joka vastoin odotuksia syntyi hedelmättömästä kohdusta, toi syntymänsä kautta hengellisen kevään julistaen, että Messias, jolle hän valmisti tietä, tulisi uudistamaan ihmisluonnon lait ja avaamaan ihmiskunnalle tien jumaloitumiseen. Hän, jonka Jumala kutsui tulemaan Sanan ääneksi, saattoi päätökseensä Vanhan liiton varjot ja vapautti isänsä kielen, joka oli joutunut vankeuteen Sakariaan uskonpuutteen takia. Johannes, profeetoista viimeinen, on Herran sanojen mukaan suurin kaikista naisista syntyneistä[2] mutta samalla myös ensimmäinen apostoleista. Kun hän syntyi, hän alkoi loistaa maailmassa todellisen Valon palavana soihtuna, tähtenä, joka ilmoittaa vanhurskauden Auringon, ja sanansaattajana, joka ilmoittaa Sanan saapumisen.

Kaikki, jotka tästä kuulivat, joutuivat pelon valtaan, ja koko Juudeassa puhuttiin näistä tapahtumista. Lapsi kasvoi ja vahvistui Hengessä. Jo nuorena Johannes meni asumaan autiomaahan pukeutuen kamelinkarvavaatteeseen, jonka hän vyötti nahkavyöllä, ja hänen ravintonaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Oli ollut muitakin profeettoja ennen häntä, jotka ovat eläneet autiomaassa, kuten Mooses ja Elia, mutta Johannes eli autiomaassa ikään kuin taivaassa ja julisti yksinäisyyteen vetäytymisellään ihmisluonnon uudistumista, jonka edelläkävijä hänestä oli tullut. Hän toi ihmiskunnalle mahdollisuuden elää lihassa enkelien elämää neitseellisyyden, askeesin ja mietiskelyn kautta. Siksi hänet kuvataan ikoneissa usein siivellisenä.

Johannes vietti enkelielämää autiomaassa keisari Tiberiuksen viidenteentoista hallitusvuoteen asti.[3] Sitten hänelle tuli Jumalan sana, joka kehotti häntä palaamaan asutuille seuduille. Hänen oli määrä julistaa Herran tulemista ja valmistaa Hänelle tietä kehottamalla ihmisiä katumaan ja tulemaan kasteelle Jordanille syntien anteeksi saamiseksi. Johanneksen julistus oli niin voimallista, että kaikki ihmettelivät, voisiko hän olla se Messias, jota Israel odotti. Johannes kuitenkin vastasi heille: ”Minä kastan vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”[4] Näin Johannes julisti ihmisille hyvää sanomaa pelastuksesta Kristuksessa Jeesuksessa.

Vaikka kaikki Johannes Edelläkävijän ennustukset ovat täyttyneet, hänen sanomansa ei ole menettänyt arvoaan. Hän pysyy Edelläkävijänä aikojen loppuun asti julistaen kaikille, jotka haluavat toivottaa Vapahtajan tervetulleeksi, että he voivat valmistautua Kristuksen toiseen tulemiseen Pyhän Hengen voimassa katumalla, luopumalla maailmallisista iloista ja vetäytymällä yksinäisyyteen ja rukoukseen.

Englantilainen pyhä Bede (26.5.) on kirjoittanut: ”Niin kuin Elia edeltää Herran toista tulemista Hengen voimassa, niin Johannes edelsi Jeesuksen ensimmäistä tulemista, ja niin kuin Elia on Jeesuksen edeltäjä, kun Herra tulee Tuomarina, niin Johanneksesta tuli Jeesuksen edelläkävijä Vapahtajana. Sekä Elia että Johannes viettivät neitseellistä elämää, käyttivät karkeita vaatteita ja elivät autiomaassa. Molemmat olivat totuuden sanansaattajia ja molemmat kärsivät vainoa oikeuden takia kuninkaan ja kuningattaren käsissä – Elia Ahabin ja Isebelin, Johannes Herodeksen ja Herodiaan käsissä. Elia otettiin tulisissa vaunuissa taivaaseen, jotta pahat ihmiset eivät surmaisi häntä. Johannes kärsi marttyyrikuoleman, jotta pahat ihmiset eivät voittaisi häntä.”

Pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta kerrotaan myös profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivän (5.9.), Johanneksen sikiämisen muistopäivän (23.9.), Johannes Kastajan teofanianjälkeisen muistopäivän (7.1.), hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivän (24.2.) ja kolmannen löytymisen muistopäivän (25.5.) sekä hänen mestaamisensa muistopäivän (29.8.) yhteydessä.

Pyhä Simplicius oli lähtöisin ylhäisestä Gallian roomalaisesta suvusta. Hän otti vaimokseen nuoren ja varakkaan naisen, jonka kanssa hän vietti neitseellistä elämää ja omistautui laupeudentöille. Kun Simplicius oli vihitty Autunin piispaksi, syntyi skandaali, kun monet paheksuivat piispan ja hänen vaimonsa asumista saman katon alla. Pariskunta alisti itsensä vapaaehtoisesti tulikokeelle, josta he selviytyivät vahingoittumatta. Tämän ihmeen ansiosta tuhannet pakanat pyysivät saada kasteen.

Toinen ihme tapahtui pakanajumalattaren Berecynthian juhlassa, jossa tavattiin viettää häpeällisiä orgioita. Kun jumalattaren patsasta kuljetettiin vaunuissa siunaamaan peltoja, piispa Simplicius rukoili ja teki ristinmerkin. Silloin patsas putosi maahan eikä sitä millään keinoilla saatu nostetuksi ylös. Vaunuja vetävät hevosetkaan eivät suostuneet enää liikahtamaan.

Pyhä Simplicius oli laajalti arvostettu korkean moraalinsa ja avokätisen hyväntekeväisyytensä takia. Hän nukkui pois vuoden 375 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni syntyi hurskaaseen kristittyyn perheeseen Novgorodissa vuonna 1157. Kerran jumalanpalveluksessa hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”[1] Näitä sanoja mietiskellen Antoni jätti vanhempiensa kodin ja meni Hutynin Kristuksen kirkastumisen luostariin Novgorodin lähellä. Luostarin igumeni pyhittäjä Varlaam Hutynilainen (6.11.) vihki hänet munkiksi.

Antoni kilvoitteli täydessä kuuliaisuudessa pyhittäjä Varlaamille. Perimätiedon mukaan hän matkusti luostarin asioissa Konstantinopoliin ja vieraili monilla pyhillä paikoilla. Viiden vuoden kuluttua hän palasi Hutynin luostariin, jossa hän tapasi pyhittäjä Varlaamin kuolinvuoteella. Varlaam siunasi Antonin seuraajakseen luostarin rakentajana ja veljestön ohjaajana.

Antoni alistui kuuliaisesti ohjaajansa viimeiseen tahtoon. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua hän jätti luostarin johtajan tehtävät ja vetäytyi autioon paikkaan Dymskin metsiin noin 15 kilometrin päässä Tihvinästä. Antoni rakensi itselleen Dymskinjärven lähelle pienen keljan ja kaivoi talviasumukseksi luolan. Kärsivällisesti hän kilvoitteli niin helteessä kuin pakkasessa ja taisteli demonien lähettämiä kiusauksia vastaan. Kun hänen asuinpaikkansa tuli ihmisten tietoon, hänen luokseen kerääntyi oppilaita ja vähitellen syntyi luostari, jonka kirkko pyhitettiin Antonios Suuren muistolle.

Pyhittäjä Antoni johti luostaria viisaasti kuolemaansa asti (1224). Ikonissa hänet kuvataan kädessään kirjakäärö, jossa on teksti: ”Katso, olen kaukana pakosalla ja oleskelen ulkona autiomaassa.”[2]

Jaakob ja Johannes olivat veljeksiä, jotka asuivat hurskaiden vanhempiensa kanssa noin 60 kilometrin päässä Novgorodista. Pahantekijät surmasivat heidät 1560-luvun lopulla Jaakobin ollessa kolmevuotias ja Johanneksen viisivuotias. Heidät haudattiin Menjugajoen varrella olevaan kirkkoon, johon rakennettiin heille pyhitetty sivualttari.