25.6.2023

Pyhä Febronia eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305) Mesopotamiassa ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 304. Hän vietti koko elämänsä aina kaksivuotiaasta lähtien Nisibiksessä sijainneessa luostarissa, jonka igumeniana toimi hänen tätinsä, viisas Bryene, joka oli diakonissa Platoniksen hengellinen lapsi. Igumenia Bryene valvoi väsymättä sisartensa kilvoittelua ja luostarisäännön noudattamista. Viidestäkymmenestä sisaresta 20-vuotias Febronia ja toinen nuori sisar Prokla erottuivat muista hyveellisyydellään. Febronia oli myös ulkonäöltään huomiota herättävän kaunis.

Igumenia Bryene varjeli Febroniaa ja hänen sisäistä kauneuttaan lapsesta asti kuin omaa silmäteräänsä. Kun muut sisaret söivät kerran päivässä, hän käski Febronian syödä vain joka toinen päivä, jotta tämä laihtuisi eikä näyttäisi niin kauniilta. Febronia vei kilvoituksensa kuitenkin vieläkin pidemmälle. Hän ei koskaan syönyt eikä juonut itseään kylläiseksi, vaan nautti ravintoa vain sen verran, että pysyi hengissä. Febronia nukkui äärimmäisen vähän, eikä koskaan vuoteella, vaan joko jakkaralla istuen tai pitkällään lattialla.

Jos Febronia nukahti hetkeksi, hän nousi pian ylös ja alkoi tutkia kirjoja, sillä hän rakasti uuden oppimista. Hänen viisautensa kasvoi siinä määrin, että igumeniakin oli hämmästyksissään ja määräsi Febronian kuuliaisuustehtäväksi pyhien kirjoitusten lukemisen. Kun jalosukuisia maallikkonaisia vieraili luostarissa, Bryene pani Febronian lukemaan heille verhon takaa. Tämän hän teki kätkeäkseen Febronian heidän katseiltaan mutta myös siksi, ettei Febronia joutuisi katselemaan maallista koreutta.

Eräänä päivänä luostariin saapui jalosukuisten vanhempien tytär Hiereia, joka halusi keskustella Febronian kanssa. Igumenia Bryene antoi suostumuksensa sillä ehdolla, että Hiereia pukeutuisi nunnan asuun. Sitten he menivät yhdessä Febronian luo, ja igumenia käski tämän lukea tytölle jotakin sielulle hyödyllistä. Hiereia oli niin liikuttunut Febronian opetuksesta, että he viettivät koko yön yhdessä valvoen. Febronia ei väsynyt lukemaan eikä Hiereia kuuntelemaan, vaan päinvastoin itki niin vuolaasti, että lattia kastui hänen kyynelistään. Hän ei ollut kristitty eikä ollut koskaan kuullut vastaavanlaista opetusta. Kun aamu valkeni, igumenian täytyi pakottaa Hiereia lähtemään kotiinsa. Kotonaan tämä kertoi vanhemmilleen kaiken, mitä oli luostarissa kuullut, ja sai heidätkin ottamaan vastaan pyhän kasteen. Noihin aikoihin Febronia sairastui vakavasti, eikä Hiereia poistunut hänen luotaan hetkeksikään vaan piti hänestä huolta koko hänen sairautensa ajan.

Siihen aikaan Roomassa oli maaherrana Anthimos, jolla oli poika nimeltä Lysimakhos. Kun Anthimos sairastui vakavasti, hän luovutti poikansa veljensä Selinoksen haltuun. Anthimoksen kuoltua keisari kutsui Lysimakhoksen puheilleen. Hän ilmoitti aikovansa tehdä tästä maaherran kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan. Ensin hän tahtoi kuitenkin varmistua nuorukaisen uskollisuudesta lähettämällä tämän itään hävittämään kristinuskoa. Lysimakhoksen äiti oli näet kristitty, ja keisari oli kuullut Lysimakhoksenkin kunnioittavan Kristusta. Lysimakhos, joka oli tuolloin vain kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei uskaltanut kieltäytyä. Keisarin käskyn mukaisesti Lysimakhos ja hänen setänsä Selinos ottivat mukaansa sotilaita ja lähtivät Mesopotamiaan alueelle, jossa Febronian luostari sijaitsi.

Mesopotamiassa Selinos osoitti julmuutensa surmaamalla ja kiduttamalla kristittyjä. Toiset hän poltti tulessa, toiset silpoi armottomasti. Hänen maineensa kiiri laajalle, ja kaikki idän kristityt pelkäsivät häntä. Lysimakhos sitä vastoin suri tätä kaikkea katkerasti. Vaikka hän ei uskaltanutkaan kieltää pakanallisia jumalia, koska pelkäsi setäänsä ja keisaria, hän kuitenkin tunsi myötätuntoa kristittyjä kohtaan. Niinpä hän käski veljenpoikansa Primoksen, joka toimi sotajoukkojen komentajana, lopettaa kristittyjen vangitsemisen ja päinvastoin levittää etukäteen tietoa vainoojien tulosta, jotta kristityt voisivat piiloutua heiltä.

Kun tieto Selinoksen lähestymisestä saapui Nisibikseen, kaikki kristityt, niin maallikot ja papit kuin munkit ja nunnatkin, jättivät asuinpaikkansa ja pakenivat vuorille piiloutuakseen luoliin. Myös kaupungin piispa oli heidän joukossaan. Tieto tästä kantautui myös Bryenen luostariin, ja sisaret pyysivät siunausta lähteä luostarista, kunnes vaara olisi mennyt ohi. Bryene koetti kuitenkin vahvistaa ja rohkaista heitä ennemmin kohtaamaan marttyyrikuoleman kuin pakenemaan. Vain Febronia halusi ehdottomasti jäädä luostariin kuollakseen siellä Kristuksen tähden. Nähdessään sisarten pelon Bryene salli jokaisen päättää omasta puolestaan. Silloin sisaret, yksi toisensa jälkeen, hyvästelivät igumenian ja Febronian ja lähtivät. Prokla, Febronian ikätoveri, suostui ensin rakkaudesta Febroniaa kohtaan jäämään, mutta yöllä pelko jälleen valtasi hänet, ja hän lähti salaa pakoon.

Luostariin jäi lopulta vain kolme sisarta: igumenia Bryene, Thomais ja Febronia. Igumenia murehti Febronian tähden tietäessään, ettei voisi enää suojella tätä vainoojilta. Thomais kuitenkin kehotti Bryeneä olemaan kärsivällinen ja luottamaan Kaikkivaltiaan Jumalan apuun. Yhdessä he alkoivat rohkaista ja vahvistaa nuorta Febroniaa kohtaamaan rohkeasti edessä olevat marttyyrikilvoitukset. He tiesivät, että heidät vanhat tapettaisiin, mutta nuori ja kaunis Febronia säästettäisiin, jotta hänet saataisiin imarteluilla ja uhkauksilla hylkäämään uskonsa ja luopumaan neitsyydestään. Febronia otti neuvot iloiten vastaan ja vakuutti haluaan kuolla Kristuksen tähden, jos Jumala armossaan katsoisi hänet siihen kelvolliseksi.

Seuraavana aamuna kaupungissa nousi suuri hämminki, sillä Selinos oli ottanut käskyvallan ja heittänyt kristittyjä vankilaan eri tavoin kidutettaviksi. Selinos sai kuulla myös alueella sijaitsevasta nunnaluostarista ja lähetti sinne välittömästi sotilaita vangitsemaan nunnia. Sotilaat mursivat luostarin portit, mutta löysivät sisältä vain kolme sisarta. Yksi heistä veti miekan esiin surmatakseen igumenian, mutta silloin Febronia heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa anoen: ”Pyydän teitä Jumalan nimessä, joka asuu taivaissa, surmatkaa ensin minut, etten joutuisi näkemään hengellisen äitini kuolemaa!” Silloin paikalle saapui myös Primos, joka ajoi sotilaat ulos ja kysyi sitten igumenialta, mitä muille nunnille oli tapahtunut. Tämä vastasi heidän pelänneen ja paenneen. Primos tunsi sääliä sisaria kohtaan, neuvoi heitäkin piiloutumaan ja palasi sitten maaherran palatsiin.

Yksi sotilaista kuitenkin kertoi Selinokselle, että he olivat löytäneet luostarista nuoren, harvinaisen kauniin nunnan. Selinos raivostui ja lähetti sotilaat takaisin hakemaan hänet. Tultuaan luostariin sotilaat tarttuivat Febroniaan raa’asti, sitoivat hänet kaulasta ja vetivät häntä perässään. Igumenia ja Thomais halusivat seurata Febronian mukana voidakseen rohkaista häntä, mutta sotilaat eivät sallineet sitä. Vain hetken he saivat viettää kirkossa rukoillen Herraa ja vahvistaen Febroniaa tuleviin kidutuksiin. Febronia otti hengellisen äitinsä kehotukset nöyrästi vastaan ja sanoi: ”En ole koskaan jättänyt noudattamatta yhtäkään käskyistänne, hengelliset äitini. Toivon Jumalan nimessä, että olisin kuuliainen nytkin ja että minulla olisi rohkeus Kristuksessa ja ainaisessa Neitseessä, Jumalanäidissä. Suokoon Jumala, että osoittaisin urheutta ja rohkeutta, jotta kansa minut nähdessään hämmästyisi ja sanoisi: Totisesti tämä taimi on suuren Bryenen kasvattama. Antakaa minun siis lähteä ja rukoilkaa puolestani.” Thomais päätti seurata vangitsijoita salaa nähdäkseen Febronian kilvoituksen. Bryene hyvästeli Febronian itkien ja jäi luostariin rukoilemaan palavasti tämän puolesta.

Sotilaat veivät pyhän mukanaan, ja taaempana heidän jäljessään seurasi Thomais mieheksi pukeutuneena. Myös monet maallikkonaiset, jotka olivat vierailleet luostarissa opetusta saamassa, seurasivat sotilaita nähdäkseen pyhän marttyyrin kilvoituksen ja löivät rintaansa itkien murheissaan. Hiereiakin kuuli asiasta kotonaan ja taivutti vanhempansa päästämään hänet tuomiopaikalle. Hän otti seurakseen palvelijattarensa ja lähti itkien amfiteatteriin.

Kun Febroniaa tuotiin amfiteatteriin, paikalle kerääntyi suuri väkijoukko, ja kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat myötätuntoa nuorta nunnaa kohtaan. Kun Selinos näki Febronian kauneuden, hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi taivuttaa tätä hylkäämään kristinuskon ja naimaan veljenpoikansa Lysimakhoksen. Selinos tarjosi rikkauksia, mainetta ja kunniaa, mutta Febronia kieltäytyi hylkäämästä uskoaan ja pyysi Selinosta olemaan suotta tuhlaamatta aikaa mielistelyyn tai kidutuksiin, sillä mikään ei saisi häntä suostumaan.

Febronian kieltäytymisestä raivostuneena Selinos käski sotilaiden riisua hänet alastomaksi ja tuoda sitten kaikkien eteen. Hän luuli saavansa hänet häpeämään alastomuuttaan ja kauhistumaan tilannetta. Febronia kuitenkin vastasi rauhallisesti Selinokselle: ”Yksi on Luoja, joka meidät alussa teki mieheksi ja naiseksi. Siksi en kestä vain tätä alastomuuttani vaan myös sen, että kaikki jäseneni katkotaan Kristuksen tähden, jos Hän rakkaudessaan tekee minut otolliseksi saamaan osakseni sellaisen kidutuksen.” Vihoissaan Selinos syytti pyhää hävyttömyydestä ja turhamaisuudesta. Hän uskoi Febronian olevan vain kiitollinen siitä, että ihmiset näkivät hänen kauneutensa, mutta Febronia, joka oli viettänyt koko elämänsä nunnaluostarissa näkemättä miehenhahmoakaan, pysyi horjumattomana luottamuksessaan Jumalaan.

Selinos käski neljän miehen venyttää Febroniaa, sytyttää tulen hänen alleen ja toisten neljän painaa hänen selkäänsä päältä päin. Miehet ruokkivat tulta öljyllä saadakseen sen palamaan suuremmalla liekillä. Nähdessään Febronian kärsimykset kansa rukoili Selinokselta armoa, mutta tämä ei taipunut vaan käski alaistensa lyödä Febroniaa. Vasta kun Febronia alkoi vaikuttaa elottomalta, Selinos käski miesten viskata hänet syrjään. Kuullessaan Hiereian itkun yleisön joukosta Febronia virkosi ja pyysi saada nähdä ystävänsä. Selinos ei sallinut sitä, vaan alkoi uudelleen kuulustella häntä. Kun Febronia yhä tunnusti rohkeasti uskoaan Kristukseen, Selinos käski ripustaa hänet puuhun, repiä hänen kylkiään rautakynsillä ja sitten polttaa hänen jäsenensä luita myöten.

Kiduttajat toteuttivat Selinoksen käskyn. He raastoivat pyhää rautakynsillä, kunnes hänen lihaansa putoili maahan ja hänen verensä valui virtanaan. Sen jälkeen he toivat tulisoihtuja polttaakseen hänen sisäelimiään. Silloin Febronia ojentautui taivasta kohden rukoillen: ”Tule avukseni, Herra! Älä hylkää minua, palvelijaasi!” Monet katselijoista poistuivat hallitsijan julmuuden tähden ja paikalle jääneet anoivat häntä säästämään pyhän liekeiltä. Selinos kuuli heidän pyyntöään ja käski sammuttaa tulen.

Selinos puhutteli Febroniaa, mutta tämä ei kyennyt vastaamaan. Rangaistakseen pyhää vaikenemisesta Selinos käski sitoa tämän kidutuspaaluun, leikata tältä kielen pois ja polttaa sen. Silloin Febronia työnsi itse ulos kielensä ja viittasi lääkäriä leikkaamaan sen pois käskyn mukaisesti. Kansan anomusten tähden Selinos kuitenkin perui sanansa ja määräsi kielen sijaan repimään Febronialta hampaat pois. Kun lääkäri oli repinyt irti seitsemäntoista hammasta, Febronia pyörtyi kovien tuskien ja verenhukan tähden. Selinos määräsi lääkärin keskeyttämään työnsä ja antamaan Febronialle lääkeyrttiä, jotta verenvuoto lakkaisi.

Sen jälkeen Selinos alkoi jälleen taivuttaa Febroniaa kumartamaan jumalia. Uskossaan horjumattomana Febronia kuitenkin herjasi häntä sanoen: ”Sinä kirottu! Mikset surmaa minua kaikkein nopeimmalla tavalla, että pääsisin rakkaan Kristukseni luokse, vaan seisot tielläni?” Raivoissaan Selinos vastasi tuhoavansa hänen ruumiinsa tulella ja miekalla hävittääkseen hänen kopeutensa. Hän käski leikata pois pyhän rinnat ja sen jälkeen polttaa tulella hänen rintakehäänsä. Kun kiduttajat olivat toteuttaneet määräyksen, katselijat alkoivat kirota Selinosta ja hänen jumaliaan. Thomais ja Hiereia lähettivät igumenialle sanan tapahtumista, ettei hän lakkaisi rukoilemasta marttyyrin puolesta.

Selinos vapautti pyhän kidutuspaalusta, jotta voisi luovuttaa hänet vielä uudenlaisiin kidutuksiin, mutta Febronia oli liian voimaton seisomaan tai puhumaan ja kaatui maahan lähes hengettömänä. Tämän nähdessään Hiereia astui esiin ja alkoi herjata Selinosta, joka raivostui ja käski tuoda hänetkin tuomittavaksi. Hiereia tuli kidutuspaikalle mielihyvin, mutta Selinoksen ystävät neuvoivat jättämään Hiereian rauhaan hänen ylhäisen syntyperänsä vuoksi. Kun Selinos ei voinut koskea Hiereiaan, hän käski sen sijaan kostoksi katkaista Febronian kädet ja toisen jalan. Marttyyrin molemmat kädet katkaistiin, mutta kun pyöveli yritti katkaista jalkaa nilkan kohdalta, kirves ei pystynyt siihen jänteiden takia, ja niin hän joutui lyömään sitä kolmeen kertaan, ennen kuin sai sen poikki. Valtavien tuskien ja pahoinvoinnin tähden Febronia ojensi myös toisen jalkansa pölkylle päästäkseen lopullisesti kärsimyksistään. Selinos käski katkaista senkin. Lysimakhos yritti taivuttaa setäänsä lopettamaan kidutukset, mutta Selinos tahtoi nähdä Febronian kärsivän loppuun saakka. Febronia makasi maassa pitkään henkitoreissaan, kunnes Selinos viimein käski katkaista tämän kaulan päästäkseen itse lähtemään aterialle. Pyöveli kannatteli pyhää hiuksista ja katkaisi hänen päänsä 25. kesäkuuta vuonna 304.

Kun Selinos oli saanut tahtonsa toteutettua, hän lähti palatsiin syömään. Lysimakhos puolestaan jäi paikalle surren pyhän marttyyrin kohtaloa. Hän ei antanut kristittyjen ryöstää Febronian ruumista, vaan määräsi sotilaat vartioimaan sitä ajatellen kunnioittavansa pyhää hautaamalla hänen ruumiinsa kokonaisena luostariin. Määräyksen annettuaan hän ei mennyt aterialle, vaan sulkeutui huoneeseensa ja itki Febronian kuolemaa.

Kun Selinos kuuli tästä, hänkin jätti syömisen ja alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin palatsin eri huoneissa. Kuljeskellessaan hän katsoi taivasta kohden, päästeli epämääräisiä ääniä ja lopulta menetti järkensä kokonaan: hän mylvi kuin härkä, elehti kuin pahan hengen vallassa ja sai raivokohtauksia. Lopulta hän hakkasi päätään pylvääseen niin kovaa, että menehtyi.

Koko maaherran palatsi joutui sekasorron valtaan ja kaikki juoksivat paikalle nähdäkseen Selinoksen luonnottoman kuoleman. Myös Lysimakhos tuli paikalle ja kuuli sotilailta, mitä oli tapahtunut. Hän pudisteli pitkään päätään ja sanoi kaikkien kuullen: ”Suuri on kristittyjen Jumala! Hän kosti vanhurskaan Febronian veren, joka vuodatettiin epäoikeudenmukaisesti.” Sitten hän kutsui Primoksen luokseen ja käski tämän valmistuttaa Febronialle arkun lahoamattomasta puusta ja lähettää sanansaattajia kuuluttamaan setänsä kuolemasta ja kutsumaan kristittyjä kunnioittamaan pyhää marttyyria. Väen kokoonnuttua sotilaiden tulisi kantaa Febronian pyhäinjäännökset kunniasaatossa luostariin. Reliikit koottiin pienintäkin osaa ja maahan vuotanutta verta myöten, ja Febronian ruumis kannettiin luostariin valtavan kansanjoukon saattaessa sitä. Luostarissa Primos sijoitti pyhän jäännökset kirkkoon ja jätti sotilaita vartioimaan niitä, mutta itse hän palasi Lysimakhoksen luo.

Kun Bryene näki marttyyrin silvotun ruumiin, hän kaatui pyörtyneenä maahan. Pitkän ajan kuluttua hän nousi ja syleili sitä itkien. Silloin paikalle tulivat myös muut sisaret ja Hiereia, ja kaikki surivat itkien menetystään ja ylistivät Febronian kilvoituksia. Kun tuli ehtoopalveluksen aika, Thomais vaikeroi katkerasti kyynelehtien: ”Sinä et koskaan jättänyt täyttämättä yhtäkään igumenian käskyistä. Mikset nyt kuule meitä, rakas sisaremme ja äitimme, ja tule lukemaan yhdeksättä hetkeä tapasi mukaan?”

Sitten luostarin portit avattiin, ja paikalle alkoi kerääntyä väkeä ympäröiviltä seuduilta. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen laulaen seisaallaan veisuja Herralle aamuun asti. Puoliyöpalveluksen aikaan Febronia ilmestyi heidän keskelleen ja seisoi paikallaan aina kolmanteen rukoukseen asti. Kaikki sisaret näkivät hänet, mutta yksikään ei uskaltanut lähestyä häntä tai puhutella häntä. Vain igumenia yritti lähestyä Febroniaa, mutta tuolloin pyhä muuttui näkymättömäksi, eikä kukaan enää rohjennut lähestyä häntä. Kaikki vain katsoivat häntä ja itkivät ilosta nähdessään tämän ihmeellisen näyn.

Lysimakhos ja Primos toivat luostariin Febronian pyhäinjäännöksiä varten valmistuttamansa arkun. He laittoivat kaikki hänen pyhät jäsenensä paikoilleen, kunkin omalle kohdalleen. Hampaat he asettivat Febronian rinnan päälle, ettei mitään puuttuisi. He toivat hyväntuoksuisia öljyjä ja yrttejä ja nostivat arkun kunniapaikalle ylistäen ja kiittäen Herraa.

Suuri joukko pakanoita uskoi Kristukseen ja otti vastaan pyhän kasteen. Lysimakhos ja Primoskin päättivät yhdessä kääntyä kristityiksi. He viettivät koko loppuelämänsä kilvoitellen erämaassa. Myös Hiereia ja hänen vanhempansa hylkäsivät maailman ja lahjoittivat Bryenen luostarille koko omaisuutensa. Hiereia kulutti kaikki myötäjäisensä luostarin kirkon kaunistamiseen. Hän sulatti kulta- ja hopeakorunsa ja kultasi autuaan Febronian pyhäinjäännösarkun, jonka äärellä tapahtui lukemattomia ihmeitä.

Kaupungin piispa rakennutti Febronian kunniaksi Nisibikseen kauniin kirkon ja kutsui sitten muut seudun piispat koolle vihkiäkseen sen käyttöön. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen ja paikalle kerääntyi niin suuri väkijoukko, etteivät kaikki mahtuneet kirkon sisälle. Aamulla palveluksen päätyttyä piispat lähtivät luostariin noutaakseen pyhäinjäännökset uuteen kirkkoon. Igumenia Bryene ja sisaret tulivat surullisiksi tämän kuullessaan, mutteivät voineet kieltäytyäkään.

Piispat eivät kuitenkaan kyenneet nostamaan pyhäinjäännöksiä, sillä ukkospuuskat ja maanjäristys ravistelivat maata heti, kun he yrittivät lähestyä arkkua. Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, ettei pyhä halunnut lähteä luostaristaan. Sisaret iloitsivat, mutta kaupunkilaiset ja heidän piispansa surivat ja pyysivät igumeniaa antamaan heille edes yhden osan pyhän jäännöksistä. Silloin Bryene avasi arkun, ja pyhästä loisti auringon säteen ja salaman välähdyksen kaltainen valo. Igumenia ojensi oikean kätensä antaakseen toisen marttyyrin käsistä piispalle, mutta heti hänen oma kätensä surkastui ja jähmettyi liikkumattomaksi, eikä hän pystynyt vetämään sitä takaisin arkusta. Itkien hän pyysi anteeksi Febronialta, jolloin hänen kätensä palasi ennalleen. Silloin Bryene otti vain yhden marttyyrin rinnan päällä olevista hampaista ja antoi sen piispalle. Laulaen, kynttilöitä kantaen ja suitsuttaen piispat palasivat uuteen kirkkoon suuren kansanjoukon saattamina ja sijoittivat hampaan pyhään alttariin, jossa sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Orentios ja hänen veljensä olivat kristittyjä, jotka värvättiin Antiokiassa vuonna 301 Rooman valtakunnan Legeandra-nimiseen legioonaan yhdessä 1200 muun sotilaan kanssa. Skyytit olivat tulleet Tonavan yli ja hävittivät Traakiaa, jolloin keisari Maximinianus lähti joukkoineen heitä vastaan. Kun armeijat kohtasivat, skyyttien ylipäällikkö jättimäinen väkivahva soturi Marmarot haastoi Maximianuksen tai kenet tahansa hänen sotureistaan kaksintaisteluun. Maximianus joutui vaikeaan tilanteeseen, josta Orentios pelasti hänet tarjoutumalla taistelemaan hänen asemestaan.

Kristittynä Orentios luotti enemmän Kristukseen kuin omaan voimaansa. Orentioksen onnistuikin kukistaa tuo uusi Goljat lävistämällä tämä keihäällään, minkä jälkeen hän katkaisi tältä pään. Helpottunut Maximianus määräsi heti järjestettäväksi juhlallisen uhritoimituksen jumalille. Orentios kieltäytyi kuitenkin osallistumasta uhritoimitukseen ja sanoi voiton tulleen Kristukselta eikä olemattomilta pakanajumaluuksilta. Peläten sotilaittensa reaktiota keisari ei painostanut häntä, vaan vieläpä antoi hänelle palkinnoksi Marmarotin vyön.

Muutaman päivän kuluttua keisari kuitenkin kutsui luokseen Orentioksen ja hänen kuusi veljeään ja käski heidän luopua uskostaan. Kun he kieltäytyivät, hän lähetti heidät Armenian Satalaan. Mukana seurasi kirje sikäläiselle ruhtinaalle, että mikäli veljekset eivät suostuisi uhraamaan jumalille, heidät tulisi karkottaa Abhasian ja Zikhian alueelle Kaukasukselle. Yksimielisesti Orentios ja hänen veljensä kieltäytyivät uhraamasta pakanajumalille.

Tästä alkoi veljesten matka kohti kuolemaa. He näkivät nälkää ja joutuivat kärsimään saattajiensa julmuudesta. Yksi toisensa jälkeen he heittivät henkensä jo ennen perille pääsyään. Ensin kuoli Eros kesäkuun 22. päivänä Hyssoksen alueella Trapezuntan ja Rhizoksen välisellä rannikkoalueella. Kaksi päivää myöhemmin Orentios heitettiin mereen Rhizoksessa kivi kaulaan sidottuna. Ylienkeli Rafael tuli kuitenkin hänen avukseen ja johdatti hänet luodolle, jossa hän antoi rukoillen sielunsa Jumalalle. Hän sai osakseen kunniallisen hautauksen. Farnatios kuoli heinäkuun 3. päivänä Kordylassa noin 25 km Rhizoksesta.

Heinäkuun 7. päivään mennessä saattue oli saapunut Apsaroksen linnoitukseen. Siellä Firmos ja Firminos menehtyivät. Kyriakos vietiin lazien alueelle, ja hän pääsi ikuiseen lepoon Ziganeoksen vartiopaikalla heinäkuun 24. päivänä. Longinos, viimeinen urheista marttyyreista, menehtyi haaksirikossa merellä. Hänen ruumiinsa haudattiin neljä päivää myöhemmin Pityuntan satamaan.

Pyhittäjä Simon ei pitänyt korkea-arvoisten tai tärkeiden ihmisten hyväksyntää minkään arvoisena, sillä hän kaipasi ainoastaan Jumalan suosiota. Ihmisten edessä hän keksi aina uusia tapoja saada halveksuntaa ja väheksyntää. Kerran Simon sai tietää, että eräs hallitsija halusi nähdä hänet ja oli tulossa. Hän vyötti itsensä ja meni korjaamaan satoa taatelipalmusta. Kun hallitsijan saattajat huomasivat hänet, he kysyivät, missä erakko oli. Simon vastasi, että erakko ei ollut keljassaan, ja niin he lähtivät tyhjin toimin.

Toisella kerralla eräs kuvernööri halusi nähdä Simonin. Papit käskivät hänen olla valmiina, koska kuvernööri oli kuullut hänen maineestaan ja tuli hakemaan häneltä siunausta. Simon lupasi olla valmiina. Niin hän puki ylleen vanhan, moneen kertaan paikatun ja repaleisen viitan ja meni keljansa oven ulkopuolelle istumaan ja ahmimaan leipää ja juustoa. Kun kuvernööri saapui seurueensa kanssa ja näki hänet syömässä, hän alkoi pilkata Simonia: ”Tämäkö on se kuuluisa askeetti, jota me olemme kuulleet ylistettävän?” Ja he kääntyivät heti takaisin.

Näin kilvoiteltuaan pyhittäjä Simon nukkui pois rauhassa. Tietoa siitä, missä ja milloin hän eli, ei ole säilynyt.

Pyhän Torinon piispa Maximuksen kirjoituksia on säilynyt runsaasti, mutta hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi vuoden 380 tienoilla ja oli syvällinen Raamatun tutkija, opettaja ja julistaja. Hän osallistui vuonna 451 Milanon kirkolliskokoukseen, jota johti hänen metropoliittansa Eusebius, ja vuonna 465 Rooman kirkolliskokoukseen, jonka asiakirjassa hänen allekirjoituksensa on ensimmäisenä paavi Hilariuksen jälkeen. Tämä todistaa hänen olleen silloin jo hyvin iäkkään.

Säilyneissä saarnoissaan pyhä Maximus sanoo, ettei kukaan saisi laiminlyödä aamu- ja iltarukouksia sekä rukouksia ennen ateriaa ja sen jälkeen. Hän kehottaa kristittyjä tekemään ristinmerkin ennen kuin aloittavat jonkin tehtävän saadakseen siihen Jeesuksen Kristuksen siunauksen. Hän paheksuu tapaa antaa vuodenvaihteessa lahjoja varakkaille antamatta samalla myös almuja köyhille ja arvostelee pappeja, jotka myyvät synninpäästön sen sijaan, että käskisivät syntisten katua ja itkeä syntejään. Pyhä piispa Maximus kuoli vuonna 467.

Eurosia oli ylhäinen neitsyt Ranskan Bayonnen maakunnasta. Hän kieltäytyi menemästä maurilaisen heimopäällikön vaimoksi ja pakeni luolaan, jonne muslimit surmasivat hänet. Pyhän Eurosian marttyyrikuolema tapahtui vuonna 714 Espanjan Jacassa, jonka katedraalissa hänen reliikkejään säilytetään. Häntä on kunnioitettu ensin Jacassa ja myöhemmin myös Italian Lombardiassa. Monissa paikoissa Comon, Cremonan, Pavian ja Novaran hiippakunnissa on Eurosian reliikkejä ja hänelle pyhitettyjä kappeleita ja alttareita.

Pakanalliset viikingit ryöstelivät varhaiskeskiajalla anglosaksilaisen Englannin ja Ranskan rannikoita. He valitsivat kohteikseen erityisesti luostareita, yhtäältä vihasta kristinuskoa kohtaan ja toisaalta siksi, että luostarien omistamat tai niiden haltuun uskotut aarteet oli mahdollista saada käsiinsä ilman suurempaa vastarintaa. Iskut olivat julmia. Erityisesti silloin kun viikingit kohtasivat vastarintaa tai eivät löytäneet aarteita, he tuhosivat kaikki rakennukset ja tappoivat kaikki löytämänsä ihmiset.

Vuonna 843 Loirejoen suulle saapui viikinkien laivoja. Ne ohjasi joen ylävirtaan Lambert-niminen petturi, joka oli turhaan yrittänyt saada haltuunsa Nantesin kreivikunnan. Asukkaat pelästyivät, kun vieraat laivat saapuivat Nantesiin. Läheisen luostarin munkit kantoivat kirkolliset aarteensa pyhien Pietarin ja Paavalin kirkkoon, jossa Nantesin piispa Gohard oli juuri toimittamassa pyhän Johannes Kastajan juhlan jumalanpalvelusta. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne etsien turvaa, mutta viikingit rikkoivat ovet ja ikkunat. He tunkeutuivat sisään ja surmasivat piispa Gohardin juuri, kun hän oli sanomassa ”Ylentäkäämme sydämemme”, samoin kuin hänen kanssaan palvelleet papit sekä munkit. Viikingit sytyttivät kirkon tuleen ja sieppasivat merkkihenkilöitä vaatien lunnaita heidän vapauttamisestaan. He perääntyivät vasta ryöstettyään koko kaupungin.

Kristityt pelastivat pyhän piispa Gohardin ruumiin, ja hänen reliikkinsä vietiin hänen kotikaupunkiinsa Angersiin.

Pietari oli Muromin ruhtinas Juri Vladimirovitšin poika, josta tuli Muromin hallitsija vuonna 1203. Vähän ennen ruhtinaan istuimelle nousuaan hän sairastui spitaaliin, jota kukaan ei pystynyt parantamaan. Unessa hän sai ilmoituksen, että hänet voi parantaa mehiläistenhoitajan hurskas tytär Febronia Rjazanin seudulta. Pietari lähetti heti hakemaan Febronian. Nähtyään neidon hän ihastui tämän hurskauteen, viisauteen ja hyvyyteen ja lupasi ottaa tämän vaimokseen parannuttuaan sairaudestaan. Pyhä Febronia paransi ruhtinaan ja he solmivat avioliiton.

Muromin ylimystö vastusti kuitenkin Pietarin avioliittoa alhaisen talonpoikaistytön kanssa väittäen sen loukkaavan säätynaisia. He vaativat Pietaria joko hylkäämään Febronian tai lähtemään Muromista. Haluten pitää kristillisen avioliiton kunniassa Pietari pakeni Febronian kanssa veneellä Muromista Okajokea pitkin. Murheelliset ajatukset valtasivat hänen mielensä, kun hän ymmärsi heidän jäävän lähes puille paljaille. Febronia lohdutti häntä vakuuttaen, ettei laupias Jumala hylkäisi heitä. Pian Muromissa puhkesi riitaisuuksia ja väkivaltaisuuksia vallantavoittelijoiden kesken. Silloin kaupungin pajarit pyysivät Pietaria ja Febroniaa palaamaan takaisin.

Ruhtinaan asemaan palattuaan Pietari hallitsi oikeudenmukaisesti ja laupiaasti. Viisas Febronia auttoi häntä neuvoillaan. He elivät Jumalan käskyjen mukaan harjoittaen hyväntekeväisyyttä ja rakastaen kaikkia. He kunnioittivat pappeja ja munkkeja ja heidän kotinsa oli aina avoinna köyhille vaeltajille.

Kerran Febronian liikkuessa veneellä Okajoella eräs ylimysmies alkoi hänen kauneutensa viettelemänä katsella häntä himokkaasti. Febronia käski hänen ammentaa kädellä vettä ensin veneen toiselta puolelta ja sitten toiselta. Kun mies oli tehnyt niin, Febronia kysyi, huomasiko hän mitään eroa vedessä. ”En mitään”, mies vastasi. Silloin Febronia sanoi: ”Samoin on naisen luonnon laita. Turhaan jätät oman vaimosi ja ajattelet vierasta.”

Pyhät Pietari ja Febronia elivät koko elämänsä esimerkillisenä kristittynä avioparina. Ennen kuolemaansa he kruunasivat hyveellisen elämänsä vihkiytymällä munkiksi ja nunnaksi ja saivat uusiksi nimikseen David ja Jefrosinia. He nukkuivat kuolonuneen samana päivänä ja samalla hetkellä, kesäkuun 25. päivänä vuonna 1228. Heidän toivomuksestaan heidän maalliset jäännöksensä haudattiin samaan arkkuun. Pyhiä Pietaria ja Febroniaa on vuosisatojen ajan kunnioitettu nuorten avioparien suojelijoina.

Pyhittäjäisä Dionysios syntyi Korissoksen kylässä lähellä Kastoriaa noin vuoden 1316 tienoilla ja oli hurskaan maanviljelijäperheen nuorin poika. Hänen vanhin veljensä pyhittäjä Teodosios (11.1.) oli munkkina Athosvuorella ja hänestä tuli Filoteoksen luostarin igumeni. Dionysios seurasi veljeään luostariin heti kun se oli mahdollista eli noin 18-vuotiaana. Jo muutaman päivän kuluttua veli vihki hänet munkiksi. Dionysios omaksui nopeasti luostarielämän periaatteet ja antautui kokosydämisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia kirkon hoitajana. Kun hän saavutti kanonien säätämän 30 vuoden iän, hänet vihittiin papiksi. Uusi arvo ei ylpistänyt häntä, vaan hän alkoi kilvoitella entistäkin enemmän sekä askeesissa että nöyryydessä ”jättäen mielestään sen, mikä on takanapäin, ponnistellen sitä kohti, mikä on edessä”.[1]

Dionysios eteni paastossa ja valvomisessa mutta ennen kaikkea rukouksessa ja sielunliikkeittensä hallinnassa. Suuren veljestön hälinässä ja levottomuudessa hän alkoi kuitenkin kaivata hiljaisempaa elämää saadakseen keskittyä jatkuvaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Kokeneiden vanhusten neuvosta hän poistui salaa luostaristaan etsimään sopivaa paikkaa hesykastiselle kilvoittelulle. Lopulta hän asettui Antiathokseksi kutsutun Athoksen matalamman huipun etelärinteen luolaan, jonka lähellä oli kirkasvetinen lähde. Siellä hän omisti koko aikansa rukoukselle. Mukaansa hän ei ottanut mitään, vaan pani luottamuksensa kokonaan Jumalan huolenpitoon. Hän käytti ruokanaan villiyrttejä, ja kun hän tarvitsi leipää, hän kävi pyytämässä sitä luostareista. Heti sitä saatuaan hän palasi piilopaikkaansa, jonka Jumala yksin tunsi.

Kolmen vuoden kuluttua eräs toinen hiljaisuuden rakastaja löysi Dionysioksen. Tämä antoi tulokkaalle luvan rakentaa luolan lähelle pienen keljan. Pian sen jälkeen heihin liittyi vielä yksi, joka rakensi itselleen majan. Oli ilmeistä, että Jumala tahtoi vastoin Dionysioksen omaa toivomusta paljastaa hänen hyveittensä valon yhä useammalle. Myös maallikkomiehet alkoivat käydä hänen luonaan synnintunnustuksella. Osa heistä tahtoi ryhtyä munkeiksi ja pyysi saada kilvoitella Dionysioksen ohjauksessa. Kun paikka alkoi käydä ahtaaksi, he löysivät luolan pohjoispuolelta paikan, jonne he rakensivat keljamajoja. Sinne pystytettiin myös kappeli, joka omistettiin Herran edelläkävijälle ja kastajalle Johannekselle. Dionysios itse poistui luolastaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin toimittamaan liturgiaa ja jakamaan veljille opetustensa hunajaa.

Dionysioksella oli tapana tähdentää munkeilleen, kuinka tärkeää on valvoa sydäntään pahojen ajatusten hyökkäyksiltä. Ne saastuttavat sielun ja avaavat oven varsinaisille synninteoille. Hän kehotti heitä myös pysymään kohtuudessa, olemaan kuuliaisia ja kärsivällisiä, rakastamaan hiljaisuutta ja rukousta. Ennen kaikkea heillä tuli olla vilpitön rakkaus Jumalaan. Jumalan lupaamien ikuisten aarteiden toivon piti siivittää heidän kilvoitustaan.

Kun veljestön lukumäärä oli kohonnut kahdeksaantoista, Dionysios ehdotti, että he rakentaisivat uudet keljat noin 350 metrin päähän silloisesta paikastaan, joka oli altis talven kylmyydelle. Uusi paikka oli tasaisella ja suojaisella alueella. Keljojen lisäksi sinne rakennettiin myös uusi Johannes Kastajalle omistettu kirkko, joka oli talvikäytössä. He hankkivat pienen veneen tavaroiden kuljetusta varten ja pystyttivät venerantaan varastorakennuksen. Dionysios, joka oli heidän esikuvansa kaikessa, tuli usein auttamaan oppilaitaan tavaroiden kantamisessa ja vietti öitään varastorakennuksessa.

Kerran kun Dionysios oli yöpymässä varastossa, hän meni tapansa mukaan ulos rukoilemaan. Kun hän kääntyi länteen päin, hän näki taivaallisen valon loistavan kuin kirkas soihtu kalliolta, joka oli 80 metriä vedenpinnan yläpuolella. Hän pelkäsi, että kyseessä saattoi olla demonien aiheuttama petos, eikä puhunut asiasta oppilailleen. Sen sijaan hän meni kysymään neuvoa pappismunkki Dometiokselta, joka oli tunnettu henkien erottelemiskyvystään. He palasivat yhdessä paikalle ja näkivät molemmat saman valonäyn kolmena yönä peräkkäin. Silloin he kertoivat asiasta myös muille veljille, ja hekin kaikki näkivät saman valoilmiön kallion yläpuolella. Dometios vakuutti, että se oli merkki Jumalalta, ja neuvoi heitä perustamaan viivyttelemättä yhteiselämäluostarin valon osoittamalle paikalle. Hän pyysi itsekin saada olla mukana tässä työssä Jumalan kunniaksi.

Veljestö aloitti työn heti. Ensimmäiseksi he rakensivat noin 20 metriä korkean puolustustornin, koska turkkilaiset merirosvot ryöstelivät jatkuvasti Athosvuorta. Varoja sen rakentamiseen he saivat pyhän Dionysioksen hengellisiltä lapsilta. Kun Pyhän vuoren munkkineuvoston johtaja eli protos luovutti vuonna 1366 kyseisen maa-alueen virallisestikin heidän yhteisölleen, he saattoivat jatkaa rakennustöitä.

Tällä välin Dionysioksen veljestä igumeni Teodosioksesta oli tullut Trapezuntan metropoliitta erikoisella tavalla. Kun hän oli ollut Athosvuoren vesillä kalastamassa munkkiensa kanssa, turkkilaiset merirosvot olivat siepanneet heidät ja myyneet heidät Prussan kaupungin orjamarkkinoilla. Siellä kristityt ostivat heidät ja päästivät kaikki vapaiksi. Teodosios ei kuitenkaan palannut Athokselle vaan meni Konstantinopoliin, missä patriarkka nimitti hänet erään konstantinopolilaisen kaupunkiluostarin igumeniksi. Jonkin ajan kuluttua Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin Trapezuntan metropoliitta kuoli. Silloin keisari ehdotti patriarkalle, että Teodosios nimitettäisiin uudeksi metropoliitaksi. Kaikki olivat pitäneet ajatusta erinomaisena.

Kun Dionysios sai kuulla veljensä piispaksi vihkimisestä, hän ilahtui ja päätti lähteä tapaamaan tätä. Samalla hän pyysi Trapezuntan keisarilta Aleksios III Komnenokselta avustusta rakenteilla olevaan luostariinsa Athoksella. Kuultuaan luostarin vaiheista keisari otti sen suojelukseensa, antoi varoja rakentamiseen ja vuosittaisen avustuksen luostarin ylläpitoon. Keisari alkoi kutsui luostaria Suuren Komnenoksen luostariksi.

Paluumatkalla Dionysiosta odotti koettelemus. Merirosvot hyökkäsivät laivaa vastaan, mutta itse Johannes Kastaja ilmestyi ja säikytti heidät pois. Athoksella rakennustyöt alkoivat edistyä ripeästi. Ensin rakennettiin kirkko ja sen ympärille ruokasali ja keljat. Kun rahat loppuivat, Dionysios matkusti uudestaan Trapezuntaan ja sai keisarilta lisää avustusta. Mutta kun hän palasi Athokselle, häntä odotti järkyttävä näky: merirosvot olivat ryöstäneet luostarin ja vieneet kaikki munkit mukanaan. Pyhittäjä kohotti valitushuudon Herralle kuin Job aikoinaan. Hän ei kuitenkaan nurkunut Jumalalle, sillä hän ymmärsi kyseessä olevan Paholaisen aikaansaannoksen. Täynnä uutta rohkeutta hän lähti hyvän paimenen tavoin etsimään hajalle joutuneita lampaitaan. Hän löysi heidät idän orjamarkkinoilta ja osti heidät kaikki vapaiksi keisarilta saamillaan varoilla.

Palattuaan Athokselle igumeni Dionysios ja veljet alkoivat taas rakentaa luostariaan. Varat eivät kuitenkaan riittäneet edes kasvavan veljestön juokseviin tarpeisiin. Niinpä Dionysios päätti vielä kerran turvautua helläsydämiseen keisariin. Taas hän matkusti Trapezuntaan ja keisari lupasi antaa hänelle lisälahjoituksen. Mutta ennen kuin keisari ehti toteuttaa lupauksensa, Dionysios sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin kaukana omasta veljestöstään. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1389, jolloin hän oli 72-vuotias. Hänet haudattiin Trapezuntan katedraaliin. Koko kaupunki kävi kumartamassa hänen pyhäinjäännöksiään, joiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Keisari antoi Dionysiokselle lupaamansa avustuksen tämän matkakumppaneille, jotka palasivat luostariin tuoden mukanaan kuolinuutisen. Sen kuullessaan hänen hengelliset lapsensa vaipuivat syvän surun valtaan. Igumenin sijaisena toiminut Dometios lohdutti heitä ja vakuutti, että heidän hengellinen isänsä tulisi aina huolehtimaan luostaristaan. Kun Dometios veljiä rauhoiteltuaan valmistautui vetäytymään oman erakkomajansa hiljaisuuteen, he lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen kyynelsilmin, että hän ryhtyisi heidän paimenekseen. Dometios suostui ja opasti heitä Herran tiellä aina autuaaseen loppuunsa saakka noin vuonna 1407.

Pyhän igumeni Dionysioksen muistoa vietetään kesäkuun 25. päivänä heti luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Johannes Kastajan syntymäjuhlan jälkeen.

Pyhä uusmarttyyri Prokopios Smyrnalainen syntyi 1700-luvulla kreikkalaiseen perheeseen Bulgarian Varnassa. Täytettyään 20 vuotta hän lähti pois kotoaan ja meni munkiksi Athosvuorelle. Oleskeltuaan eri luostareissa hänestä tuli Dionysios-nimisen vanhuksen oppilas Pyhän Johannes Kastajan skiittaan, joka kuului Ivironin luostarin alaisuuteen. Muut skiitan veljet ihmettelivät hänen viatonta yksinkertaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja askeettisia kilvoituksiaan. Pian hänet vihittiin munkiksi. Paholainen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja toi hänen mieleensä vähän väliä ajatuksia palaamisesta takaisin maailmaan.

Lopulta Prokopios antoi periksi kiusauksille ja lähti Pyhältä vuorelta. Hän meni Smyrnaan (nyk. Izmir), jossa ajatukset alkoivat pian ahdistaa häntä. Epätoivoisten ajatusten heittelemänä hän alkoi uskoa, että jokainen, joka lähtee luostaristaan takaisin maailmaan, joutuu kadotukseen. Lopulta hän päätyi ajattelemaan, että pelastuksen toivon menettämänä hän voi saman tien ryhtyä muslimiksi päästäkseen edes tämänpuoleisessa vähän helpommalla.

Prokopios kääntyi islamiin, mutta heti kun hän oli antanut ympärileikkauttaa itsensä, hänen omatuntonsa heräsi. Hän muisti, että Herra äärettömässä armossaan ”ei tahdo jumalattoman kuolemaa vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”.[1] Prokopios karkasi janitsaarien päällikön valvonnasta ja meni erään hänelle jo Athokselta tutun rippi-isän luo. Hän tunnusti tälle luopumuksensa ja kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi katuvansa syvästi ja haluavansa pestä pois syntinsä marttyyrikuolemalla. Rippi-isä varoitteli Prokopiosta kidutuksista, jotka saattaisivat saada hänet luopumaan päätöksestään, ja suositteli, että hän palaisi katumaan Athokselle oman vanhuksensa luo. Jumalan armo näet on suurempi kuin suurinkaan synti.

Prokopios ei kuitenkaan tyytynyt tähän viisaaseen neuvoon vaan selitti uskovansa Jumalan antavan hänelle rohkeutta ja kestävyyttä kidutuksissa niin kuin niin monille marttyyreille ennen häntä. Hän painosti pappia suorittamaan hänelle uudestaan mirhavoitelun sakramentin.[2] Rippi-isä sanoi, ettei hänellä ole hallussaan mirhavoidetta eikä sitä edes tarvittaisi, koska Prokopios kastettaisiin uudelleen omalla verellään. Se on toinen ja viimeinen kaste, jota mikään ei voi saastuttaa, sillä se puhdistaa ihmisestä jokaisen synnin, myös luopumuksen. Parin viikon ajan Prokopios vieraili salaa rippi-isänsä luona saadakseen häneltä vahvistusta.

Viimeisellä käynnillä he rukoilivat yhdessä ja vaihtoivat rauhansuudelman. Prokopios sai pappismunkilta puhtaat vaatteet ja skufian eli munkin päähineen, jonka hän kätki vaatteiden alle. Pappismunkki seurasi häntä oikeustalon lähellä olevan kristityn verstaan luokse nähdäkseen, mitä tapahtui. Prokopios meni tuomioistuimen eteen, heitti muslimin turbaaninsa lattialle, pani päähänsä skufian ja ilmoitti, että Paholainen oli houkutellut hänet ansaan ja saanut hänet luopumaan todellisesta Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta, mutta nyt hän oli toipunut Muhammadin harhoista. Turkkilaiset kävivät hänen kimppuunsa, nappasivat skufian hänen päästään ja huutaen ”jumalanpilkkaa!” sitoivat hänet hänen oman turbaaninsa kankaalla. Sitten he veivät hänet tuomarin ja janitsaarien päällikön eteen.

Prokopios toisti sanansa islamin hylkäämisestä ja vastasi tuomarin kysymyksiin: ”Minun sydämessäni ei ole mitään muuta kuin Herra Jeesus Kristus ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä.” Kesken kuulustelun kaupunkiin saapui yllättäen sulttaanin julistus, että valtakunta on suuressa vaarassa. Uutisen kuultuaan tuomari ja muut päättäjät päättivät olla tuhlaamatta aikaansa kidutuksiin vaan julistivat välittömästi kuolemantuomion. Prokopiosta lähdettiin viemään kädet taakse sidottuina mestauslavaa kohden, mutta hän kiiruhti sinne innoissaan, juoksuaskelia ottaen. Matkan varrella hän tervehti tapaamiansa kristittyjä aivan kuin olisi menossa juhlaan. Tällainen yliluonnollinen ilo lamaannutti teloittajat, eikä kukaan heistä halunnut kohottaa miekkaansa häntä vastaan. Lopulta he löysivät julman ja tunteettoman kristityn luopion, joka katkaisi pyhän uusmarttyyri Prokopios Smyrnalaisen pään 25.6.1810.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1800 tienoilla. Hän oli vauraan kristityn perheen poika Attaliasta Vähän-Aasian Pamfyliassa. Perhe oli jopa rakennuttanut mailleen oman pyhälle suurmarttyyri Katariinalle omistetun kirkon. Tuolla alueella kristittyjen kotikieli oli turkki. Kun Georgios oli vielä pieni, alueen turkkilainen johtomies (aga) sattui huomaamaan hänet hänen leikkiessään kadulla muiden lasten kanssa jonkin matkan päässä kotoaan. Aga kiinnitti huomiota rauhalliseen, kauniisti käyttäytyvään poikaan. Hän otti tämän mukaansa ja vei omaan kotiinsa. Tämäntapaiset kristittyjen lasten ryöstöt olivat tuohon aikaan yleisiä.

Maaherran talossa poika käännytettiin islamiin ja hän sai nimekseen Mehmet. Georgioksen vanhemmat luulivat ensin lapsensa kadonneen, mutta saivat lopulta selville, missä tämä oli. Maaherra oli kuitenkin jo antanut Georgiokselle tyttärensä toveriksi ja myöhemmin vaimoksi,[1] jolloin hänen vanhempansa menettivät kaiken toivon saada hänet takaisin.

Maaherran taloudessa palveli kristitty nainen Maria. Aikanaan Georgioksen vanhemmat pyysivät tätä muistuttamaan poikaansa hänen alkuperästään. Varovaisesti Maria alkoi salaa puhua Georgiokselle tämän vanhemmista ja siitä kuinka he surevat hänen tähtensä. Hänen sanansa putosivat hyvään maahan ja alkoivat kantaa hedelmää Georgioksen sydämessä. Hän sanoi Marialle haluavansa järjestää omat asiansa kuntoon mutta jossain kauempana, niin ettei hänen vanhempiaan syytettäisi.

He keksivät, että Maria pyytäisi isännältään lupaa lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin ja Georgios taas sanoi lähtevänsä Mekkaan. He saivat luvan, mutta matkalla Georgios jäi Jerusalemiin, jossa hän palasi kristityksi ja kävi kunnioittamassa kaikkia pyhiä paikkoja. Erityisesti kastautuessaan Jordaniin hän tunsi suuren huojennuksen. Pyhän Sabbaksen luostarissa hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Kun he olivat viipyneet Jerusalemissa kaksi vuotta, Maria neuvoi häntä lähtemään muualle. Jos näet heidän isäntänsä saisi jotakin kautta tietää, mitä oli tapahtunut, he molemmat olisivat hengenvaarassa. Maria ehdotti, että Georgios liittyisi pyhiinvaeltajiin, jotka olivat tulleet pyhiinvaellukselle Jerusalemiin Vähän-Aasian länsirannikolta Krinin (Tsesmelides) pikkukaupungista, jossa kristityt ja turkkilaiset olivat hyvissä väleissä keskenään. Georgios totteli neuvoa. Krinissä hän perusti kahvikaupan ja solmi kristillisen avioliiton Helena Mavrojiannin kanssa. Myös Maria asettui Kriniin.

Kreikan itsenäisyystaisteluiden alettua vuonna 1821 turkkilaiset alkoivat rangaista kreikkalaisia kristittyjä kaikkialla. Myös Kriniin lähetettiin osmaniarmeijan rankaisuosastoja. Eräänä päivänä tiedotettiin, että julmuudestaan kuuluisan sotilasosaston päällikkö, alueen pašša oli tulossa kaupunkiin. Hän oli menossa Khiokselle, jonka hän oli päättänyt tuhota tulella ja miekalla. Kyseessä oli Georgioksen kasvatusisä ja appi.

Georgios toimi tällöin hevosten hoitajana Krinin kaupungin hallintokeskuksessa. Maria ja Georgioksen vaimo pyysivät häntä kätkeytymään siihen saakka, kunnes sotilasosasto olisi kulkenut ohi. Georgios, jolla oli omat suunnitelmansa, sanoi kuitenkin, ettei hänellä ole mitään vaaraa vaan ennemminkin hän tulee hyötymään tästä tapaamisesta.

Kun pašša saapui, Georgios kiirehti auttamaan hänet alas ratsun selästä. Tämä ei tunnistanut Georgiosta. Mutta kun pašša sisään mentyään katsoi ulos ikkunasta, hän yhtäkkiä ymmärsi, että hevosenhoitaja, joka oli viemässä hänen ratsuaan talliin, olikin hänen vävynsä. Hän haetutti tämän sisään ja kysyi häneltä: ”Mehmet, kuinka saatoit lähteä kotoasi tuolla tavoin meitä petkutettuasi? Jos et säälinyt vaimoasi, niin eikö edes pienen poikasi kohtalo sinua liikuttanut?” Tähän Georgios vastasi vain: ”Erehdyt, en ole islaminuskoinen Mehmet vaan kristitty Georgios ja kristittynä tulen kuolemaankin.” Silloin pašša päätti ruoskituttaa hänet ja panna hänet vankilaan. Siellä Georgiosta pidettiin jalkapuussa. Kun pappi, myös nimeltään Georgios, kuuli tästä, hän järjesti niin, että kaksi kristittyä vangittiin joidenkin epäselvien velkojen tekosyyllä. He menivät vankilaan voidakseen rohkaista ja tukea Georgiosta.

Georgiosta kidutettiin panemalla kuumennettu kuparikattila hänen päänsä päälle. Sen jälkeen hänen ylleen kaadettiin tulikuumaa öljyä. Hän kesti kidutuksensa Jumalaa ylistäen. Tämän nähdessään pašša määräsi hänet hirtettäväksi.

Samana iltana pappi onnistui lähettämään Georgiokselle pyhän ehtoollisen viinirypäleisiin kätkettynä. Täynnä iloa Georgios vietti viimeisen yönsä rukouksessa ja anoi Jumalalta apua viimeiseen taistoonsa. Lauantaiaamuna 25. kesäkuuta 1823 Georgios vietiin kaupungin keskusaukiolle, jonne hirsipuu oli pystytetty. Hänen kaulaansa pantiin köydensilmukka ja häntä vedettiin korkealle. Ennen kuolemaansa hän ehti vielä kääntää kasvonsa itään ja huudahtaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!”

Turkkilaiset sotilaat vartioivat Georgioksen ruumista kolme vuorokautta. Joka yö he näkivät sen ympärillä valon sekä sitä suitsuttavan papin. Neljäntenä päivänä tuomari määräsi, että ruumis oli otettava alas, raahattava satamaan ja heitettävä meren syvyyksiin. Mutta vähän ajan kuluttua pyhän ruumis nousi kellumaan ja osui Itävallan lipun alla purjehtivan laivan köliin. Kapteeni tunnisti ruumiin ja vei sen Venäjälle, missä kristityt alkoivat kunnioittaa marttyyrin jäännöksiä.

Samana yönä sen jälkeen kun marttyyrin ruumis oli päätetty heittää mereen, Georgios ilmestyi ottoäidilleen Marialle unessa, lohdutti häntä ja pyysi häntä huolehtimaan puolisostaan, joka synnyttäisi tyttären. Unessa hän sanoi, että jos joku kysyy hänestä, niin häntä on nimitettävä Georgios Merenkulkijaksi.

Pyhittäjä ja tunnustaja Nikon Optinalainen syntyi vuonna 1888 Moskovassa Beljajevin kauppiasperheeseen ja sai kasteessa nimen Nikolai. Perhe oli ulkonaisesti hurskas mutta oli vieraantunut syvällisestä hengellisestä elämästä kuten tuon ajan keskiluokka yleensäkin. Nikolai sai viettää aineellisesti turvatun, jopa yltäkylläisen lapsuuden. Varhaisesta teini-iästä lähtien hän alkoi kokea mieluistenkin ajanvietteiden keskellä tyytymättömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Rippi-isänsä neuvosta hän alkoi käydä kirkossa ensin juhlapäivinä ja sitten arkisinkin, jos vain oli vapaata aikaa. Ennen pitkää siitä tuli hänelle tapa.

Lukion jälkeen Nikolai opiskeli vähän aikaa yliopistossa. Kirkon jumalanpalvelukset vetivät häntä yhä enemmän puoleensa. 19-vuotiaana hän päätti ensimmäisen kerran osallistua katumuksen sakramenttiin ja ehtoolliseen ei vain muodollisuutena vaan päästäkseen tietoisesti yhdistymään Jumalaan ja Kirkkoon. Pian tämän jälkeen hän kertoi lukioaikaiselle uskonnonopettajalleen isä Pjotr Saharoville aikeestaan mennä luostariin. Isä Pjotr lähetti Nikolain piispa Trifonin (Turkestanov)[1] puheille, joka siunasi hänet pyrkimään Optinan luostariin.

Nikolai matkusti viivyttelemättä Optinaan, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä ja josta hän ei ollut aiemmin edes kuullut mitään. Luostarin johtaja ja vanhemmat munkit neuvoivat häntä kuitenkin elämään toistaiseksi maailmassa. Niin Nikolai palasi Moskovaan, jossa hän eli vielä kahdeksan kuukautta. Sitten hänen rippi-isänsä, Jumalan ilmestymisen luostarin igumeni Joona kehotti häntä jättämään maailman mitä pikimmin ja menemään luostariin. Joulukuun alussa 1907 Nikolai matkusti toistamiseen Optinaan ja sillä kertaa Optinan skiitan johtaja vanhus Varsonofi (1.4.) antoi siunauksen hänen luostariin jäämiselleen.

Nikolai asettui Optinan luostarin skiittaan joulun alla vuonna 1907. Hänen tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväkseen tuli pian sihteerin työ ohjaajavanhuksensa isä Varsonofin luona. Elämä skiitassa pyöri kirkon, oman keljan ja isä Varsonofin keljan välillä. Ohjaajansa siunauksella hän piti päiväkirjaa. Noin vuoden luostarissa olon jälkeen hän kirjoitti: ”Kaikki tietoni olen saanut skiitassa. Vakaumukseni ja käsitykseni ovat muotoutuneet määrätynlaisiksi täällä skiitassa. Olen saanut täällä itselleni enemmän kuin koko maailmassa oloni aikana, enemmän kuin lukiossa ja yliopistossa. Siellä sain tuskin mitään, vaikka elin maailmassa 19 vuotta ja skiitassa en ole ollut vielä vuottakaan.”

Vanhus Varsonofi oli saavuttanut hengen korkeudet ja tunsi itsensä jollain tapaa yksinäiseksi veljestönkin parissa, varsinkin kun Optinassa syntyi tuohon aikaan erimielisyyksiä ja riitaisuuksia. Keskustelut nöyrän ja vilpittömän, opetusta ja pelastusta janoavan Nikolain kanssa toivat hänelle lohdutusta. Samat hengelliset pyrkimykset yhdistivät heitä ikäerosta ja erilaisista elämänkokemuksista huolimatta.

Suurena perjantaina vuonna 1910 Nikolai vihittiin viitankantajaksi yhdessä toisten kuuliaisuusveljien kanssa. Optinassa vähitellen syntyneet erimielisyydet ja maallikoiden yritykset syrjäyttää vanhus Varsonofi skiitanjohtajan tehtävästä johtivat siihen, että pyhä synodi siirsi vanhus Varsonofin vuonna 1912 Vanhan Golutvinin luostarin johtajaksi lähelle Kolomnan kaupunkia. Veljestön vastalauseet jätettiin huomiotta. Seuraavana vuonna vanhus antoi sielunsa Herralle.

Nikolai jatkoi kilvoitustaan Optinassa. Vuonna 1915 hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikon. Kaksi vuotta myöhemmin, Venäjän vallankumouksen aikoihin, hänet vihittiin pappismunkiksi. Pian vallankumouksen jälkeen puna-armeijan joukot tekivät tarkastuksen luostarissa. Luostari jatkoi kuitenkin toimintaansa, vaikka joutui muuttamaan sen ulkonaisia muotoja. Vuonna 1919 sen rakennukset siirrettiin Optinaan perustetun museon hoitoon. Museon johtajaksi nimitettiin väliaikaisesti isä Nikon. Hänet pidätettiin kahdesti, mutta vapautettiin molemmilla kerroilla parin viikon kuluttua. Vuonna 1920 likvidointikomissio laati asiakirjan luostarin koko omaisuuden siirtämisestä Keskusmuseolle. Veljestö järjestäytyi puutarhaviljelyosuuskunnaksi voidakseen jatkaa elämää luostarissa.

Parin vuoden kuluttua likvidointikomissio karkotti Optinasta suurimman osan munkeista. Luostari otettiin valtiollisen poliisin (OGPU) hoitoon, jolla oli luostarissa vakituinen tarkkailija. Tämä piti hallussaan kaikkia avaimia kirkkoja ja museota lukuun ottamatta.

Optinan skiitanjohtaja skeemaigumeni Feodosi ja skeemapappismunkki pyhittäjä Anatoli (Potapov, 30.7.) nukkuivat kuolonuneen 1920-luvun alussa. Samoihin aikoihin pyhittäjä Nektari Optinalainen (29.4.) pidätettiin. Hän antoi rippilapsilleen siunauksen kääntyä hengellisissä kysymyksissä isä Nikonin puoleen. Näin Nikon joutui ottamaan synnintunnustukselle ihmisiä, jotka entiseen tapaan tulivat Optinaan saadakseen hengellistä ohjausta.

Neuvostoviranomaiset ottivat vähän kerrassaan luostarin kirkot haltuunsa ja karkottivat munkkeja. Viimeinen veljestön käytössä ollut kirkko suljettiin Kristuksen kirkastusjuhlana 1923. Juhlaliturgian päätteeksi arkkimandriitta Iisak (26.12.) pyysi Nikonia jäämään vielä Optinaan tietäen, että pyhiinvaeltajia tulisi sinne yhä. Jumalanpalveluksia toimitettiin vielä vuoden ajan sairaalarakennuksen keljoissa.

Kansaa todella tuli Optinaan niin kuin ennenkin. Kukaan ei voinut käsittää, miten kaikkien tuntema hengellisen opetuksen ja lohdutuksen lähde saattaisi hetkessä hävitä. Hengellinen huolenpito pyhiinvaeltajista jäi isä Nikonin tehtäväksi. Ennen pitkää hän uupui niin, että sairastui. Ihmiset kuitenkin tulivat hänen luokseen, niin kuin olivat ennen tulleet kuulujen ohjaajavanhusten luo. Tuntiessaan vointinsa paremmaksi isä Nikon otti heitä vastaan vuoteessa maaten.

Toivuttuaan isä Nikon siirtyi läheiseen Kozelskin kaupunkiin, jossa hän jatkoi rippilasten vastaanottamista. Hän vieraili myös Šamordinon luostarin nunnien luona, jotka asuivat pieninä yhteisöinä vuokra-asunnoissa eri puolilla kaupunkia, ja piti heille hengellisiä keskusteluhetkiä. Palvelukset hän toimitti Kozelskin kirkossa. Hän piti yhteyttä Optinaan perustetun museon hallintoon. Viranomaisten käskystä museo myi luostarin omaisuutta huutokaupalla. Nikon lunasti sieltä takaisin muun muassa jumalanpalveluspukuja ja lahjoitti niitä papeille, joita tuli eri puolilta maata pyhiinvaellukselle Optinaan. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri tahoille hajaantuneen veljestön kanssa.

Vuonna 1927 vähän ennen Venäjän kaikkien luostareiden sulkemista viranomaiset päättivät tuhota Optinan lopullisesti ja pidättää Kozelskissa asuvat munkit sekä museon hallinnon, joka viranomaisten silmissä ei ollut suoriutunut odotetulla tavalla hengellisesti vaikutusvaltaisen luostarin tuhoamisesta. Noihin aikoihin ilmiantajat ympäröivät jokaista vähänkin merkittävää munkkien ja pappien ryhmää. Eräs pappismunkki Guri oli jo tehnyt ilmiannon Nikonista.

Kesäkuussa 1927 Nikon pidätettiin ja suljettiin Kalugan vankilaan. Saman oikeusjutun yhteydessä pidätettiin yksitoista henkeä. Heitä syytettiin uskontoon verhotusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Nikon tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille. Tammikuussa 1928 hänet lähetettiin Solovetskin leirille, mutta koska purjehduskausi oli päättynyt, hänet jätettiin Vienan Kemin vankileirille. Paratiisimaisesta Optinan luostarista ja hengellisten kokemusten parista hän päätyi ulkoiseen helvettiin, jossa synti häikäilemättömästi kukoisti. Hänen tehtäväkseen tuli meren rannalla olevan vajan vartiointi.

Vuonna 1930, kun kolmen vuoden tuomio oli umpeutumassa, Nikon määrättiin ilman uutta tutkintaa karkotettavaksi Arkangelin alueelle seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Keskitysleirillä hän oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin. Arkangelissa lääkäri neuvoi häntä huolehtimaan terveydestään ja pyytämään siirtoa sopivampaan paikkaan. Nikon ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin asiassa. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, hän sanoi vain. Hänet lähetettiin pieneen kylään parin kilometrin päässä Pinegan kaupungista. Talon emäntä oli tyly vanha nainen, joka piti karkotettua munkkia vain ilmaisena renkinä. Raskas työ heikensi Nikonin terveyttä entisestään ja tuberkuloosi eteni. Nähdessään hänen heikkenevän emäntä alkoi säälittä häätää häntä luotaan. Lasaruksen lauantaina naapurikylässä Kozlovossa karkotuksessa asuva Optinan munkki Pietari tuli käymään Nikonin luona. Nikonin pyynnöstä hän vuokrasi hevosen ja kyyditsi sairaan luokseen Kozlovoon. Siellä hyvässä hoidossa Nikon tunsi olonsa paremmaksi. Mielellään hän keskusteli Pietarin kanssa Optinasta ja muisteli autuasta aikaa, jolloin vanhus Varsonofi vielä eli.

Sairaus kuitenkin eteni ja Nikon heikkeni heikkenemistään. Lääkäri, joka kävi katsomassa häntä, totesi hänen tilansa toivottomaksi, mutta rohkaisi kuitenkin Nikonia sanomalla, että tätä vaivasi vain ohimenevä heikkous. Uupumuksestaan huolimatta Nikon kirjoitti vielä omakätisesti lyhyitä viestejä hengellisille lapsilleen. Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1931 arkkimandriitta Nikita toi hänelle pyhän ehtoollisen ja luki kuolinhetken kanonin. Samana iltana pyhittäjä Nikon antoi sielunsa Herralle. Hänet haudattiin Kozlovon kylän hautausmaalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Titus oli kotoisin Kreetan saarelta. Hän oli tunnetun pakanan poika, joka opiskeli hellenististä filosofiaa ja antiikin runoilijoita. Hän vietti kuitenkin hyveellistä elämää eikä antautunut paheisiin ja säilytti poikuutensa, niin kuin pyhä marttyyripiispa ja jumalankantaja Ignatios Antiokialainen (20.12.) todistaa. Siksi Herra ei jättänyt häntä ilman apuaan. Titus kuuli 20-vuotiaana unessa äänen, joka kehotti häntä luopumaan hellenistisestä viisaudesta, joka ei auttanut häntä pelastamaan sieluaan, ja etsimään mieluummin todellista viisautta, joka antaisi elämän. Vuoden ajan Titus tutki Jumalan profeettojen opetuksia. Avattuaan profeetta Jesajan kirjan 47. luvun kohdalta hän hämmästyi, koska se tuntui kuvailevan hänen omaa hengellistä tilaansa.

Kun uutiset suuren profeetan ilmestymisestä Palestiinaan ja Hänen suurista ihmeistään saavuttivat Kreetan, Tituksen setä, saaren kuvernööri, lähetti hänet paikan päälle. Tuo profeetta oli Herra Jeesus Kristus, joka tuli lihaksi Kaikkeinpyhimmästä Neitsyt Mariasta ja astui alas maailmaan ihmiskunnan lunastamiseksi synnin ikeestä. Jerusalemissa Titus näki Kristuksen, kuunteli Hänen puheitaan ja uskoi Häneen. Hän todisti Vapahtajan kärsimystä ja kuolemaa ristillä, Hänen kunniakasta ylösnousemustaan ja taivaaseenastumistaan. Helluntaina tuleva apostoli kuuli, kuinka apostolit Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen puhuivat eri kielillä.

Titus sai kasteen apostoli Paavalilta, ja hänestä tuli tämän läheisin oppilas, joka saattoi Paavalia lähetysmatkoilla ja hoiti tämän antamia tehtäviä. Titus oli mukana perustamassa seurakuntia ja kävi Paavalin mukana Jerusalemissa. Tituksesta tuli yksi seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista (4.1.), ja Paavali vihki hänet Kreetan piispaksi. Ennen toista vankeusaikaansa, noin vuonna 65, Paavali lähetti pastoraalisen kirjeen Titukselle, omalle hengelliselle pojalleen, saman uskon tunnustajalle.69 Kun Paavali vietiin niin kuin rikollinen Roomaan oikeudenkäyntiin keisarin eteen, Tituskin lähti Roomaan voidakseen auttaa hengellistä isäänsä.

Kun apostoli Paavali oli kärsinyt marttyyrikuoleman, Titus palasi Gortynaan, Kreetan silloiseen pääkaupunkiin. Hän kaitsi rauhallisesti laumaansa ja näki vaivaa pakanoiden valistamiseksi Kristuksen uskon valolla. Herra soi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Eräässä pakanajumalatar Dianan juhlassa Titus saarnasi suurelle pakanoiden joukolle. Nähdessään, että he eivät kuunnelleet, hän rukoili Herraa näyttämään harhaan joutuneille ihmisille heidän jumaliensa olevan vääriä jumalia. Tituksen rukouksen ansiosta Dianan patsas kaatui ja hajosi palasiksi heidän nähtensä. Toisella kerralla Titus rukoili, että Herra ei sallisi Zeuksen temppelin valmistuvan, ja rakenteilla oleva temppeli romahti. Ihmeidensä avulla pyhä apostoli Titus sai monia uskomaan Kristukseen. Hän kuoli rauhassa 97 vuoden ikäisenä. Hänen kuollessaan hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.

Pyhästä apostoli Tituksesta tuli Kreetan oma pyhä. Hänen kuolinpaikalleen Gortynokseen rakennettiin 600-luvulla näyttävä basilika. Kun vuonna 961 arabit saatiin karkotettua Kreetalta, vapautumisen kunniaksi Herakleioniin rakennettiin loistelias Apostoli Tituksen katedraali. Venetsialaisvallan aikana se toimi roomalaiskatolisen arkkipiispan istuimena. Kun turkkilaiset valtasivat Kreetan, he muuttivat kirkon moskeijaksi ja lisäsivät siihen minareetin. Kun turkkilaiset saatiin karkotettua Kreetalta vuonna 1922, minareetti purettiin ja rakennus palautettiin kirkoksi. Myöhemmin kirkkoon saatiin myös apostoli Tituksen pääkallo, joka palautettiin Venetsiasta Kreetalle vuonna 1966.