Pyhä Sampson syntyi 500-luvulla roomalaiseen aatelisperheeseen, jonka esi-isiin kuului muun muassa pyhä keisari Konstantinos Suuri. Sampson opiskeli kaikkia aikansa tieteitä, mutta osoitti erityistä kiinnostusta lääketieteeseen, jonka avulla hän pystyi lieventämään ihmisten tuskia. Hänellä oli tapana tuoda kärsiviä kotiinsa sekä omakätisesti hoivata ja ruokkia heitä. Jumalan avulla hänen onnistui jopa parantaa rukouksella parantumattomina pidettyjä sairauksia.

Kun Sampsonin vanhemmat kuolivat, hän hankkiutui eroon perimästään omaisuudesta. Näin mikään ei enää kiinnittänyt häntä maallisiin. Tahtoen välttää ihmiskunniaa hän siirtyi Konstantinopoliin, asettui asumaan vaatimattomaan taloon ja keskittyi rukouselämään. Samalla Sampson jatkoi hyvän tekemistä. Hän keräsi luokseen parantumattomista sairauksista kärsiviä, joita toiset lääkärit eivät halunneet edes koskettaa: spitaalisia, halvaantuneita, sokeita ja mielisairaita. Sampsonin maine levisi, ja hänen kodistaan tuli turvapaikka pääkaupungin toivottomille.

Kun Sampson täytti 30 vuotta, pyhä patriarkka Menas (25.8.) vihki hänet papiksi. Pian tämän jälkeen Sampson sai tietää keisari Justinianoksen (527–565) tuskallisesta vaivasta. Kerrotaan, että Sampson paransi hänet pelkällä kätensä kosketuksella, mutta halusi kätkeä ihmeen ja siksi levitti kipeään paikkaan vähän voidetta, jottei parantumista luettaisi hänen ansiokseen. Keisari ei tiennyt kuinka osoittaa kiitollisuuttaan ja tahtoi hukuttaa Sampsonin kultarahoihin. Sampson palautti rahat hänelle sanoen: ”Minä olen luopunut rahoista Kristuksen tähden ja nyt sinä tahdot antaa niitä minulle!” Sitten hän ehdotti, että keisari rakennuttaisi rahoillaan sairaalan hänen talonsa viereen.

Hallitsija piti ajatusta mainiona. Hän antoi rakennusmiehille, jotka olivat juuri saaneet valmiiksi Hagia Sofian kirkon, tehtäväksi ryhtyä rakentamaan sairaalaa kirkkorakennuksen pohjoispuolella olevalle aukiolle. Sinne rakennettiin iso komea rakennus, joka tuli tunnetuksi nimellä ”Sampsonin sairaskoti” (kr. ksenon).[1] Sampson paneutui kokonaan laitoksen johtamiseen. Kuin Jumalan enkeli hän palveli kärsiviä veljiään. Keisari järjesti tälle esimerkilliselle laitokselle runsaat vuositulot, niin että sen yhteydessä pystyttiin sairaiden lisäksi ruokkimaan ja vaatettamaan myös puutteessa olevia. Sen palveluksessa toimi eri alojen lääkäreitä, ja sairaanhoitajina palveli munkkeja.

Harjoitettuaan monta vuotta apostolista toimintaansa pyhä Sampson nukkui kuolonuneen korkeassa iässä. Hänen ruumiinsa haudattiin Pyhän Mokioksen kirkkoon. Bysantin ajan lääkärit, jotka kunnioittivat häntä suojeluspyhänään, alkoivat kokoontua sinne vuosittain viettämään hänen muistopäiväänsä. Juhlaan kuului myös ristisaatto. Sampsonin jumalanpalveluspukua, päällysviittaa ja sauvaa säilytettiin sairaalan kappelissa.

Sairaskodissa tapahtui paljon ihmeitä pyhän Sampsonin kuolemanjälkeisten esirukousten voimasta. Joskus hän ilmestyi näkyvässäkin muodossa. Esimerkiksi kerran eräs mies oli pudonnut portailta ja loukannut jalkansa niin pahasti, että makasi vuoteessaan kolme vuorokautta kivusta lähes halvaantuneena pystymättä puhumaan, syömään, juomaan tai nukkumaan. Tuskiensa keskellä hänen mieleensä muistui pyhä Sampson ja hän kutsui ajatuksissaan tätä avukseen. Pian hän näki Sampsonin vuoteensa jalkopäässä. Pyhä siveli vaurioitunutta nilkkaa ja sanoi miehelle: ”Nouse, kaikki on kunnossa.” Sen jälkeen hän katosi. Sairas nousi pystyyn. Ensin hän luuli nähneensä unta. Mutta kun hän kumartui koskettamaan jalkojaan ja huomasi ne terveiksi, hän juoksi heti Jumalaa ylistäen pyhän Sampsonin haudalle kiittämään häntä uskomattomasta parantumisestaan.

Pian Sampsonin kuoleman jälkeen Hagia Sofian kirkosta alkunsa saanut raju tulipalo levisi viereisiin rakennuksiin. Se eteni myös sairaskodin katolle. Henkilökunnan ja vapaaehtoisten taistelu tulta vastaan alkoi näyttää turhalta. Mutta yhtäkkiä hartaimmat heistä näkivät pyhän Sampsonin kävelevän edestakaisin katolla ja käskevän tuimasti tulta kääntymään takaisin. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan, ja heti tuli pakeni. Katosta vahingoittui vain se pieni osa, joka oli ehtinyt palaa ennen pyhän ilmestymistä.

Sairailla oli halki vuosisatojen tapana kerääntyä pyhän Sampsonin haudan ympärille öiseen rukoukseen. He voitelivat itseään haudan yllä riippuneen lampukan öljyllä. Toisinaan tapahtui, että pyhä Sampson ilmestyi hautansa ympärillä valvojille joko yksin tai pyhien palkattaparantajien Kosmaksen ja Damianoksen kanssa.

Pyhittäjä Giorgi Georgialainen eli Giorgi Mtasmindeli, ”Mustavuorelainen”, syntyi vuonna 1009 Trialetissa Georgian eteläosassa tärkeään ylimyssukuun. Hänen isänsä nimi oli Jaakob ja äitinsä Mariam.

Giorgi omistautui kymmenvuotiaasta asti Jumalalle. Lapsena hän sai oppia pyhiä kirjoituksia Khakhoulin luostarissa oman setänsä opettamana. Giorgi lähti opiskelemaan Konstantinopoliin, jossa hän sai kahdentoista vuoden kuluessa erinomaisen kreikkalaisen koulutuksen sekä filosofeilta että kirkonmiehiltä. Tämä valmisti häntä ihanteellisesti siihen tehtävään, johon Jumala oli hänet valinnut. Palattuaan Georgiaan Giorgi ”taivutti päänsä luostarielämän suloisen ikeen alle” ja vihkiytyi munkiksi 25-vuotiaana vuonna 1034.

Pian vihkimyksensä jälkeen munkki Giorgi lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Hän jäi Antiokian seudulle Ihmeellisen vuoren luolaan, jossa kilvoitteli monia georgialaisia munkkeja. Kolmen vuoden ajan hänen kuuliaisuustehtävänään oli pitää huolta sairaista Pyhän Romanoksen luostarissa. Sen jälkeen hänen hengellinen isänsä vihki hänet suureen skeemaan ja lähetti hänet Athosvuorelle. Ajatuksena oli, että hän kääntäisi teologisia tekstejä kreikasta georgiaksi ja jatkaisi näin pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä.

Georgialaisten tukikohta Athoksella oli Ivironin luostari. Sieltä Giorgi ei kuitenkaan löytänyt enää samanlaista hengellistä intoa kuin sen perustajilla oli ollut. Hänet sijoitettiin yksinkertaisiin tehtäviin, eikä hänellä ollut tilaisuutta aloittaa käännöstyötä. Kun hänen hengellinen isänsä sai tietää tästä, hän antoi vihkiä Giorgin papiksi ja käski hänen ryhtyä työhön välittömästi. Giorgi alkoi kääntää Synaksarionia. Kerättyään tarvittavat tiedot hän kirjoitti luostarin perustajien Johannes Iberialaisen ja Euthymios Uuden elämäkerrat ja siirsi heidän pyhät reliikkinsä jalokivillä koristeltuihin hautaholveihin kunnioitettaviksi.

Giorgin hyveitä opittiin arvostamaan, ja vuonna 1045 hänestä tuli luostarin johtaja. Hän teki paljon työtä hyvän järjestyksen ja yhteiselämän kurin palauttamiseksi. Giorgi koki kuitenkin samat ongelmat kuin Euthymios Uusi yrittäessään samaan aikaan johtaa yhteisöä, kilvoitella askeettisesti ja jatkaa kirjallisia töitään, ja niin hän kymmenen vuoden kuluttua luopui igumenin tehtävästä ja palasi vuonna 1056 Ihmeelliselle vuorelle pyhän Simeonin luostariin.

Antiokian seudulla Mustallevuorella Giorgi vetosi väsymättä Antiokian patriarkkaan Georgian kirkon autokefalia-asiassa. Hänelle tarjottiin piispanistuinta, mutta hän kieltäytyi.

Giorgi käänsi monia Raamatun kirjoja, jumalanpalveluskirjoja ja pyhien isien kirjoituksia georgiaksi. Georgiassa hän vietti viisi vuotta, joiden aikana hän laati papiston käytösoppaan ja pappien pätevyysvaatimusohjeistuksen. Näin hän omalta osaltaan oli kohentamassa Georgian yhteiskunnan moraalista tilaa.

Elämänsä lopulla Giorgi lähti vielä kerran Athokselle mukanaan 80 orpopoikaa, jotka hänen oli määrä viedä noviiseiksi Ivironin luostariin. Hän itse ei kuitenkaan päässyt koskaan perille. Matkustaessaan Konstantinopolin kautta hän kävi tapaamassa keisari Konstantinos Dukasta. Siellä hän tunsi heikkenevänsä ja loppunsa lähenevän. Hän pyysi, että keisari pitäisi huolta orvoista. Seuraavana päivänä 27.6.1065 pyhittäjä Giorgi Georgialainen antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Hänen jäännöksensä vietiin Athokselle Ivironin luostariin ja haudattiin suurin kunnianosoituksin pyhittäjä Euthymios Uuden viereen.

Pyhittäjä Martin eli Turovissa Minskin läänissä 1100-luvulla. Hän oli maallikko ja oli töissä Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Turovin piispan kokkina. Kun hän vanheni, piispa Georgi erotti hänet palveluksestaan. Hurskas vanhus ei halunnut lähteä luostarista, vaan vihkiytyi munkiksi ja eleli piispallisen luostarin takapihalla. Hän sairasteli paljon. Kerran hän ei kivuiltaan kyennyt huolehtimaan itsestään eikä edes hakemaan vettä sammuttaakseen janonsa. Hän kutsui avuksi pyhiä Borista ja Glebiä, ja kolmantena päivänä pyhät ilmestyivät hänelle. Toinen heistä haki sangolla vettä ja toinen ammensi sitä kauhalla Martinin juotavaksi. Tämän ilmestyksen jälkeen Martin parani. Hän eli vielä vuoden kiittäen Jumalaa ja Hänen pyhiään ja nukkui sitten pois rauhassa pian vuoden 1146 jälkeen.

Georgialainen Luukas Mukhaidze vaelsi 20-vuotiaana Jerusalemiin tavatakseen äitinsä, joka oli lähtenyt luostariin miehensä kuoltua. Palestiinan pyhät paikat tekivät Luukkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän jäi Jerusalemissa georgialaiseen Pyhän ristin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Monien hyveittensä ansiosta hänet valittiin luostarin igumeniksi vuonna 1270.

Hieman myöhemmin pyhän kaupungin islamilainen kuvernööri hankki Egyptin mamelukkisulttaanilta luvan karkottaa munkit ja muuttaa luostari moskeijaksi. Luukas oli silloin matkoilla. Kun hän palasi luostariin ja sai kuulla tästä, hän meni kuvernöörin luokse ja sanoi olevansa valmis antamaan henkensä pelastaakseen luostarinsa munkit. Kun kuvernööri ehdotti, että hän kääntyisi islamiin ja saisi korkea-arvoisen aseman, hän vastasi pitävänsä jo pelkkää moisen ehdotuksen kuuntelemista syntinä. Pyhä marttyyri Luukas Jerusalemilainen vietiin heti paikalla kirkon ovelle ja mestattiin. Tämä tapahtui 27.6.1273.

Pyhittäjä Serapion oli ylhäisen kazanilaisen tataarin poika, jonka venäläiset ottivat vangiksi ja toivat Moskovaan vuonna 1551. Siellä hän kääntyi kristityksi saaden kristilliseksi nimekseen Sergei. Hän palveli moskovalaisen pajarin Zahari Pleštšejevin talossa, kunnes päätti palavan uskon innoittamana jättää maailman ja omistautua kokonaan Jumalalle. Kierrellessään Kožejärven erakkoloissa hän tapasi vuonna 1560 erakkomunkki Nifontin ja jäi kilvoittelemaan hänen kanssaan. Nifont vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Serapion.

Nifont ja Serapion kilvoittelivat kahdestaan noin 18 vuotta. Heidän askeettisen elämänsä maine levisi ympäristöön ja heidän luokseen alkoi kerääntyä oppilaita. Silloin Nifont matkusti Moskovaan hankkiakseen maata ja saadakseen luvan luostarin perustamiselle, mutta perille päästyään hän kuoli Moskovassa. Sillä välin Serapion otti huolehtiakseen veljestöstä, jonka ruokavarat alkoivat ehtyä. Saatuaan tiedon Nifontin kuolemasta hän matkusti Moskovaan, jossa hän sai tsaari Feodorilta (1584−1598) ja metropoliitalta maata ja siunauskirjan luostarin perustamista varten. Serapionin johdolla luostariin rakennettiin Jumalan ilmestymisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkot, joihin pyhä patriarkka Job (19.6.) antoi antiminssiliinat[1].

Serapion kokosi luostariinsa noin 40 hengen veljestön. Elettyään pitkän elämän hän nimitti igumeniksi oppilaansa Avraamin (7.6.) ja vetäytyi itse vanhuudenlepoon. Pyhittäjä Serapion nukkui kuolonuneen vuonna 1611.

Pyhä marttyyripiispa Kirion II – Giorgi Sadzaglišvili – syntyi 1855 Nikozin kylässä Gurian alueella papin perheeseen. Hän valmistui Kiovan teologisesta akatemiasta vuonna 1880 ja toimi opettajana, kunnes hänet nimitettiin Georgian luostarien valvojaksi ja Kaukasuksen kristillisyyden uudistamisyhdistyksen koulujen rehtoriksi. Hän ohjasi seurakuntien kouluja, perusti kirjastoja ja julkaisi artikkeleita Georgian kirkon, kansanperinteen ja kirjallisuuden aloilta.

Vuonna 1886 Giorgi vihittiin munkiksi nimellä Kirion ja valittiin Kvabtakhevin luostarin igumeniksi. Kirion jatkoi tieteellistä työtään ja tehosti kilvoitteluaan. Hän keräsi kansanperinneaineistoa ja tutki vanhojen kirkkojen esineistöä. Hän lahjoitti löytämänsä reliikkilippaat ja harvinaiset käsikirjoitukset Tiflisin kirkkomuseolle ja lukutaidon edistämisyhdistykselle. Kirion julkaisi Liakhvin historiallisten monumenttien kuvauksen, joka on arvokas lähde tutkijoille ja historioitsijoille, koska Neuvostoliiton aikana monet näistä monumenteista hävitettiin.

Vuonna 1898 arkkimandriitta Kirion vihittiin Alaverdin piispaksi ja hän alkoi jälleenrakentaa Alaverdin kirkkoa. Samaan aikaan hän tutki Itä-Georgian vanhoja taide-esineitä ja luovutti Tiflisin kirkkomuseolle löytämänsä evankeliumikäsikirjoituksen vuodelta 1098. Hän kirjoitti yli 40 monografiaa Georgian kirkkoon ja kristilliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista ja muita kirjoitelmia.

Kirionista tuli vuonna 1901 Gurian piispa. Aika oli kirkkopoliittisesti vaikeaa. Georgia kuului Venäjään, ja Moskovan patriarkaatti halusi pitää georgialaiset alaisuudessaan. Koulutetut papit kannattivat piispa Kirionia ja vastustivat Georgian kirkon autokefalian kumoamista, ja Venäjän kirkon edustajat Georgiassa ymmärsivät tämän. Niinpä Venäjän viranomaiset pitivät Kirionia loitolla siirtelemällä häntä eri puolille Venäjän keisarikuntaa.

Vuonna 1905 hallitus perusti Georgian älymystön vaatimuksesta toimikunnan pohtimaan muodollisesti Georgian kirkon autokefaliaa. Kirion piti toimikunnalle esitelmiä Georgian pyrkimyksistä autokefalian palauttamiseksi ja kansallisuuden merkityksestä kirkon elämässä. Toimikunta torjui Georgian autokefaliavaatimukset ja alkoi vainota liikkeen aktiiveja. Kirionia syytettiin salajuonesta eksarkki Nikonin murhaamiseksi, häneltä riistettiin hänen piispuutensa ja hänet pidätettiin. Kirion kantoi nöyrästi vainoamisen ristin ja lohdutti niitä, jotka Georgiassa, Venäjällä ja Euroopassakin vaativat hänen vapauttamistaan vankilasta.

Vuonna 1915 viranomaiset palauttivat Kirionin piispanarvon ja korottivat hänet Polotskin ja Vitebskin arkkipiispaksi Länsi-Venäjällä mutta kielsivät häntä palaamasta Georgiaan.

Maaliskuussa 1917 Georgian apostolinen ortodoksinen kirkko julisti autokefalian palautetuksi. Kansan vaatimuksesta Kirion sai lopulta palata kotimaahansa, missä hänet vastaanotettiin suurin kunnianosoituksin. Syyskuussa 1917 Georgian kirkon pyhä synodi nimitti piispa Kirionin koko Georgian katolikokseksi ja patriarkaksi. Vihkimispalveluksessa Svetitskhovelin katedraalissa Kirion sanoi: ”Rakas kotimaani, kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelema kansa, puhdistettu koettelemusten ja kärsimysten kautta, pesty omilla kyynelillään: käännyn teidän puoleenne sen jälkeen, kun olen ollut erotettuna teistä, surrut teitä ja nyt palannut teidän luoksenne, en tuhlaajapoikana vaan teidän uskottunanne ja kirkkonne omanatuntona. Tiedän, että te kaikki mietitte, mitä hän on tuonut mukanaan, millä voiteella hän parantaa haavansa, miten hän lohduttautuu surussaan. Muistakaa nämä sanat: ’Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.’[1] Niin minäkään en ole tullut palkattuna palvelijana vaan uskollisena ja kuuliaisena poikana!”

Pian vihkimisensä jälkeen patriarkka Kirion lähetti vetoomuksen kaikille maailman ortodoksisille patriarkoille kuvaillen yksityiskohtaisesti Georgian kirkon historiaa ja pyytäen sen autokefalian virallista tunnustamista. Georgian valtio julistautui itsenäiseksi 26.5.1918. Seuraavana päivänä katolikos ja patriarkka Kirion II toimitti kiitospalveluksen. Esipaimen ja hänen laumansa iloitsivat Georgian kirkon autokefalian palauttamisesta ja valtion itsenäisyydestä. Samalla he olivat tietoisia bolševikkien aiheuttamasta vaarasta. Sosialistinen vallankumous muodosti uhan sekä nuorelle tasavallalle että sen kirkolle.

Kesäkuun 27. päivänä 1918 pyhä katolikos ja patriarkka Kirion II löydettiin murhattuna patriarkan residenssistä Martqopin luostarista. Murhaa tutkittiin vain muodollisesti eikä syyllisiä koskaan löydetty. Levitettiin jopa huhuja, että Kirion olisi itse ampunut itsensä. Lokakuussa 2002 Georgian apostolisen ortodoksisen kirkon pyhä synodi kanonisoi pyhän marttyyripiispa Kirionin ja luki hänet pyhien joukkoon.

Pyhittäjä Anthion (Antianus) eli erakkona Egyptin Thebaisissa. Hän oli uuvuttanut itsensä nuoruudestaan asti ankarassa askeesissa, ja vanhana hän sairastui vakavasti ja sokeutui. Munkkiveljet toivat hänelle ruokaa lohdutukseksi. He kysyivät abba Aiolta, oliko vaarana, että ruoka riistäisi Anthionilta hänen askeesissa ansaitsemansa hyödyn. Abba Aio vastasi: ”Jos hän syö yhdenkään taatelin innokkaasti ja mielellään, Jumala vähentää sen hänen vaivannäöstään, mutta jos hän ottaa sen vastaan vastentahtoisesti ja epäröiden, Jumala säilyttää hänen vaivannäkönsä kokonaisena, koska hän ei ole halunnut sitä. Myös häntä palvelevat veljet saavat palkkansa.” Pyhittäjä Anthion nukkui pois rauhassa, 400-luvun tienoilla.

Pyhä marttyyripiispa Vigilius Trentolainen oli peräisin roomalaisesta suvusta, mutta syntyi Trentossa ja sai koulutuksensa Ateenassa. Vuonna 385 hänet valittiin Trenton piispaksi epätavallisen nuorella iällä. On säilynyt kirje, jonka pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoitti Vigiliukselle. Siinä Ambrosius kehottaa häntä vastustamaan kiivaasti koronkiskontaa, paheksumaan kristittyjen avioliittoja pakanoiden kanssa ja harjoittamaan vieraanvaraisuutta varsinkin pyhiinvaeltajia kohtaan.

Trenton hiippakunnan alueella asui vielä tuolloin paljon pakanoita. Piispa Vigilius kulki henkilökohtaisesti heidän luonaan julistamassa evankeliumia. Hänen toimintansa tuloksena suuri osa hänen alueensa pakanoista otti kasteen ja kääntyi kristinuskoon. Kun kolme Vigiliuksen lähetystyöntekijää surmattiin vuonna 395, Vigilius ilmoitti siitä kirjeissään Ambrosiuksen seuraajalle piispa Simplicianukselle ja pyhälle Johannes Krysostomokselle. Hän myös totesi kadehtivansa kyseisten apostolien mainetta ja valitti omaa arvottomuuttaan, jonka takia hän ei ollut päässyt osalliseksi heidän marttyyriudestaan.

Jonkin ajan kuluttua piispa Vigilius sai kuin saikin marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui vuonna 405, kun hän oli saarnamatkalla Rendenan laaksossa. Hän kaatoi siellä Saturnuksen patsaan, jolloin seudun asukkaat kivittivät hänet kuoliaaksi. Pyhän marttyyripiispa Vigilius Trentolaisen reliikkejä säilytetään Trentossa.

Pyhittäjä David, ”maanpäällinen enkeli”, oli kotoisin Mesopotamiasta. Hän luopui jo nuorena kaikista siteistään maailmaan. David päätyi 500-luvun alussa Tessalonikaan, jossa hän meni Pyhien marttyyrien Teodoroksen ja Merkurioksen luostariin. Sitä sanottiin munkkiensa pukeutumisen perusteella myös ”Kaapupäisten luostariksi”.

Opettajanaan ”hyveiden tieteessä” Davidilla oli pyhä Raamattu ja pyhien elämäkerrat. Hän ihaili erityisesti pylvään päällä kilvoitelleita Simeon Pylväskilvoittelijaa, Ihmeellisen vuoren Simeonia, Danielia, Patapiosta ja muita. David tahtoi kaikin voimin jäljitellä heidän elämäntapaansa.

Lopulta David kiipesi luostarikirkon oikealla puolella kasvavaan mantelipuuhun, ja hänestä tuli puussakilvoittelija. Alttiina säänvaihteluille hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”.[1] Tuulet riepottelivat häntä, kesällä hän paahtui auringossa, sateet kastelivat hänet ja hän joutui kestämään talven kylmyyden ja lumikuurot. Pylväskilvoittelijat asuivat horjumattomien pylväiden päässä, mutta Davidin asuinsija huojui ja keinui tuulten mukana. Hän oli kuin lintu, joka rukouksillaan ja kiitoksillaan ylisti Jumalaa öin ja päivin.

Pian David sai oppilaita, jotka pyysivät häntä laskeutumaan puusta ja ryhtymään heidän ohjaajakseen. He tarjoutuivat rakentamaan hänelle keljan rauhalliseen paikkaan. David sanoi kuitenkin, että hän laskeutuu puusta vasta kolmen vuoden kuluttua ja vain jos saa siihen merkin Jumalalta. Tuon ajan kuluttua enkeli todella ilmestyi hänelle ja sanoi, että hänen oli aika laskeutua alas mantelipuusta ja vetäytyä yksinäiseen keljaan ennen kuin hänelle annetaan uusi tehtävä.

Davidin oppilaat rakensivat hänelle heti pienen keljamajan. Tessalonikan metropoliitta Doroteos tuli yhdessä pappiensa kanssa seuraamaan Davidin muuttoa. Metropoliitta jopa kiipesi mantelipuuhun syleilemään Davidia. Sen jälkeen Davidin oppilaat laskivat hänet alas. Toimitettiin pyhä liturgia, minkä jälkeen läsnäolijat saattelivat Davidin hymnejä ja kiitosveisuja laulaen hänen uuteen erakkokeljaansa.

Lakkaamattomalla rukouksellaan pyhä kilvoittelija sai suuria armolahjoja. Eräänä yönä kun sotilaat olivat vartiossa kaupungin suojavarustuksilla, he näkivät tulivirran, joka lähti Davidin keljasta. Aamun sarastaessa he riensivät keljan luo ja havaitsivat hämmästyksekseen, että se oli täysin vahingoittumaton ja myös Jumalan mies itse oli hyvässä kunnossa. Sama ihme toistui yhä uudelleen. Eräs kaupunkilainen nimeltä Palladios, joka oli nähnyt tuon ihmeen useita kertoja, alkoi pohtia itsekseen: ”Jos kerran Jumala suo tuollaisen kunnian palvelijoilleen jo maan päällä, millainen kunnia heitä odottaakaan tulevassa ajassa, jolloin heidän kasvonsa loistavat kuin aurinko!” Pohdintojensa lopputuloksena hän lähti munkiksi Egyptiin.

Jumalan kirkkauden näkeminen ja tutkiskelu antoivat Davidille voiman ajaa pois pahoja henkiä. Kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä hän antoi sokeille näön ja paransi kaikenlaisia sairauksia. Koko Tessalonika piti häntä suojelusenkelinään.

Turvaa kaupunki tarvitsikin, koska noihin aikoihin slaavien ja avaarien[2] rosvojoukot tekivät ryöstöretkiä koko Makedonian alueella. He uhkasivat myös Sirmionia, jossa Illyrian maaherra asui. Tämä kirjoitti Tessalonikan uudelle metropoliitalle Aristeidekselle pyytäen tätä lähettämään sopivan miehen keisari Justinianoksen luo esittämään, että maaherran uudeksi hallituspaikaksi määrättäisiin Tessalonika, joka vahvoine muureineen olisi Sirmionia turvallisempi asuinpaikka. Kun arkkipiispa neuvotteli asiasta johtavien virkamiesten ja pappien kanssa, kaikki totesivat yhteen ääneen, että David olisi paras mies edustamaan heitä keisarin edessä. Tämä kieltäytyi ensiksi vedoten korkeaan ikäänsä. Mutta sitten hän muisti enkeliltä saamansa viestin ”toisesta tehtävästä” ja suostui. Samalla hän ennusti, että hän tulisi kuolemaan paluumatkalla vain vähän matkan päässä keljamajastaan.

Kun pyhä David tuli ulos keljastaan, ihmiset kumarsivat häntä nähdessään hänen vaikuttavan hahmonsa. Hänen hiuksensa ja partansa ulottuivat jalkoihin asti ja hänen ulkomuotonsa toi mieleen patriarkka Abrahamin. David lähti Konstantinopoliin kahden oppilaansa kanssa. Keisari ei ollut paikalla hänen saapuessaan, mutta keisarinna Teodora otti hänet vastaan ja pyysi häntä rukoilemaan valtakunnan ja sen pääkaupungin puolesta. Keisarin palattua Teodora sanoi hänelle: ”Jumala on meille armollinen, kun on lähettänyt tänne enkelinsä, joka saapui luoksemme Tessalonikasta. Minusta tuntui kuin olisin tavannut itsensä Abrahamin!”

Keisari kutsui senaatin koolle kuulemaan, mitä asiaa Davidilla oli. Saavuttuaan paikalle David poimi pari hehkuvaa hiiltä paljaaseen käteensä, pani niiden päälle suitsuketta ja suitsutti keisaria ja senaattia kaikessa rauhassa pitkän aikaa. Erikoinen menettely teki keisariin vaikutuksen, ja hän suostui Davidin välittämään pyyntöön siirtää Illyrian maaherra Sirmionista Tessalonikaan. Tämä tapahtui vuonna 535.

Viivyttyään jonkin aikaa Konstantinopolissa David lähti paluumatkalle. Kun laiva lähestyi Tessalonikan majakkaa paikalla, josta hänen luostarinsa jo näkyi, hän sanoi oppilailleen, että hänen hetkensä oli nyt koittanut. Hän suuteli heitä kaikkia ja lausuttuaan vielä viimeisen rukouksensa antoi sielunsa Jumalan haltuun. Vaikka tuuli navakasti, laiva pysähtyi. Ilman täytti suitsukkeen tuoksu, ja kuului enkelten laulua. Sen vaiettua laiva jatkoi matkaa. Metropoliitta ja koko kansa olivat rannalla toivottamassa pyhää tervetulleeksi. Hänet haudattiin omaan luostariinsa, niin kuin hän oli itse toivonut.

150 vuotta myöhemmin luostarin silloinen igumeni tahtoi varastaa itselleen pienen palan pyhän Davidin reliikistä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä ruumista peittävä paasi hajosi pirstaleiksi. 30 vuoden kuluttua tästä yrityksestä seuraava igumeni onnistui avaamaan haudan ja löysi sieltä pyhän Davidin turmeltumattoman ruumiin. Jo monien vuosisatojen ajan näiden kunnioitettujen reliikkien voimasta on tapahtunut ihmeitä. Latinalaisen miehityksen aikana vuonna 1222 ne ryöstettiin ja vietiin Pavian kaupunkiin Italiaan. Roomalaiskatolinen kirkko palautti ne takaisin Tessalonikaan vuonna 1978.

Pyhä Johannes oli kotoisin Gothian Parthenitaista, joka sijaitsee Krimin niemimaan eteläosassa. Hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle jo lapsena. Kun Johannes palasi kotiin kolme vuotta kestäneeltä Pyhän maan ja Jerusalemin pyhiinvaellukseltaan, hänen maanmiehensä valitsivat hänet Gothian piispaksi. Heidän edellinen piispansa oli keisari Konstantinos Kopronymoksen suosiman kuvainraastajien harhaopin kannattaja, joka sai vuonna 761 keisarilta palkkiokseen siirron suurempaan hiippakuntaan Traakian Herakleiaan.

Johannes ei tahtonut olla missään tekemisissä harhaoppisten kuvainraastajien kanssa ja matkusti Georgiaan saamaan vihkimyksensä Iberian (Georgian) metropoliitalta. Kotiin palattuaan hän alkoi julistaa oikeata uskoa niin opetuksillaan kuin teoillaankin.

Johanneksen diakoni Longinos oli lähtenyt Jerusalemiin saamaan tukea ortodoksisen näkemyksen puolustamiseksi ikonoklasteja vastaan. Hänen lähdettyään kotimatkalle joukko muslimeja otti hänet kiinni ripustaakseen hänet roikkumaan ristille. Mutta kun hän alkoi huutaa avukseen piispansa Johanneksen nimeä, nämä näkivät hänen ilmestyvän ja pelästyneinä päästivät Longinoksen vapaaksi.

Ikonoklasmia puolustaneen keisari Leo IV:n kuoltua piispa Johannes meni Konstantinopoliin. Siellä hän esitteli patriarkka Paavali IV:lle ja leskikeisarinna Irenelle Jerusalemin patriarkan osoittamat Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten sitaatit, joita ikoneiden kunnioittajat käyttivät perusteluissaan. Hän taivutti heidät hyväksymään ikonien kunnioittamisen ja kutsumaan nopeasti koolle kirkolliskokouksen vuonna 787. Hän itse palasi Gothiaan.

Jonkin ajan kuluttua kasaarien ruhtinas nousi vastustamaan Bysantin valtaa, ja hänen joukkonsa tuhosivat Gothiaa. Suuret määrät kristittyjä tapettiin julmasti. Piispa Johannes yritti järjestää vastarintaa, mutta hänetkin heitettiin vankilaan. Hän onnistui pakenemaan Pontoksen Amastriksen kaupunkiin, missä hän eli rukoillen ja hyviä töitä tehden neljä vuotta. Kerran kun hän oli toimittamassa aamupalvelusta, hän ojensi kätensä taivasta kohti, jolloin hänen ruumiinsa kohosi maasta ja pysyi ilmassa aina kolmanteen hetkeen (noin klo 9) saakka. Kun hänen seuralaisensa kysyivät syytä tällaiseen ihmeelliseen rukoukseen, hän vastasi, että juuri tuolla hetkellä hänen opetuslapsensa olivat olleet kuulusteltavina kasaarien edessä ja vapautuneet. Pyhän Hengen armon voimalla Johannes teki paljon muitakin ihmeitä ja pystyi myös ohjaamaan hengellisiä lapsiaan tunnistamalla heidän salaiset ajatuksensa.

Kun Johannes kuuli kasaarien johtajan kuolemasta, hän sanoi: ”Neljänkymmenen päivän kuluttua myös minä lähden tästä maailmasta, ja vainoojani kanssa joudumme yhdessä Kristuksen tuomioistuimen eteen.” Viimeisinä elinpäivinään Johannes opetti jatkuvasti laumalleen, mitä kristitty tarvitsee pelastuakseen. Neljäntenäkymmenentenä päivänä hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuoden 800 tienoilla.

Johanneksen oman ennustuksen mukaan satamaan saapui seuraavana päivänä laiva, ja Amastriksen piispa Georgios (21.2.) yhdessä koko kansan kanssa tuli nostamaan hänen ruumiinsa laivaan. Kun ruumis saapui Johanneksen kotimaahan, se sijoitettiin hänen itsensä perustamaan Pyhien apostolien luostariin. Siellä hänen huolenpitonsa kristityistä näkyi monissa ihmeissä, joita hänen kauttaan tapahtui hänen kuolemansa jälkeen.