27.6.2023

Pyhä Johanna Mirhantuoja mainitaan Raamatussa kaksi kertaa nimeltä. Evankelista Luukas kertoo Jeesuksen mukana kulkeneista varakkaista naisista, jotka olivat Hänen opetuslapsiaan ja luopuivat kaikesta voidakseen seurata Jeesusta. ”Sen jälkeen Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään julistaen ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Hänellä oli seurassaan kaksitoista opetuslastaan sekä muutamia naisia, jotka hän oli parantanut taudeista ja vapauttanut pahojen henkien vallasta. Näitä olivat Magdalan Maria, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä, Johanna, jonka aviomies oli Herodeksen korkeita virkamiehiä, sekä Susanna. Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.”[1]

Herodias oli antanut haudata pyhän profeetan ja edelläkävijän Johannes Kastajan kunniallisen pään epäpyhään paikkaan Herodeksen palatsin käymälöiden viereen. Slaavilaisen tradition mukaan Johanna Mirhantuoja kaivoi sen esiin ja hautasi Öljymäen huipulle. Monien vaiheiden kautta se siirrettiin lopulta Konstantinopoliin.

Kun Jeesus ristiinnaulittiin, naiset, jotka olivat tulleet Hänen kanssaan Galileasta, seisoivat Hänen ristinsä juurella. He näkivät, mihin Jeesus haudattiin, ja valmistivat tuoksuöljyjä voidellakseen Hänen ruumiinsa sapatin päätyttyä, koska juutalaisen lain mukaan sapattina ei minkäänlaista työtä tehty.

Evankelista Luukas kertoo, mitä tapahtui ylösnousemuksen jälkeen: ”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: ’Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’ Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.”[2]

Oli sopivaa, että naisille myönnettiin armo saada ensimmäisinä tietää Kristuksen ylösnousemuksesta ja kertoa siitä muille opetuslapsille. Kun nainen – Eeva – oli syntiinlankeemuksellaan tuottanut kuoleman ihmiskunnalle ja sulkenut paratiisin portit, mirhantuojanaiset saivat etuoikeuden ilmoittaa, että portti on nyt avattu ja pääsy taivaallisen kotimaan tielle on tullut taas mahdolliseksi.

Ylösnousemustroparissa lauletaan: ”Miksi te naiset, te Kristuksen opetuslapset, mirhavoiteeseen valituskyyneleitänne sekoitatte? Säteilevä enkeli ilmoitti haudasta mirhan tuojille: Katsokaa hautaa ja ymmärtäkää, että Vapahtaja on noussut ylös haudasta. Mirhantuojat naiset itkien juoksivat sangen varhain sinun haudallesi, mutta enkeli ilmestyi heille ja sanoi: Ohi on mennyt itkun aika. Älkää itkekö, vaan viekää apostoleille ylösnousemisen sanoma. Mirhantuojat, kantaen mirhavoiteita, tulivat sinun haudallesi, oi Vapahtaja, ja itkivät, mutta enkeli sanoi heille: Miksi te elävää kuolleitten joukosta haette, sillä hän, ollen Jumala, nousi ylös haudasta.”

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 298, kun Urbanus oli Kappadokian Kesarean maaherrana, pyhä Anektos opetti alueen kristittyjä ja rohkaisi heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia. Hän kehotti heitä taistelemaan totuuden puolesta pakanoita vastaan ja tarvittaessa kuolemaan Kristuksen tähden. Tämä tuli viranomaisten tietoon ja he pidättivät Anektoksen, joka heitettiin vankilaan. Urbanus yritti turhaan saada häntä uhraamaan epäjumalille.

Kidutuksissa Anektoksen ruumista venytettiin sitomalla hänet tiukasti käsistä ja jaloista neljään paaluun. Kymmenen sotilasta hakkasi häntä häränjänteillä niin, että keho oli verillä. Sitten hänet nostettiin puun päälle, hänen varpaansa ja sormensa katkaistiin ja koko ruumista raastettiin rautakynsillä.

Kun epäjumalien palvelijat näkivät Anektoksen tulevan vankilasta valmiina uusiin koetuksiin, monet heistä menivät hänen luokseen, uskoivat Kristukseen ja ottivat kasteen. Ne heistä, jotka olivat sairaita, parantuivat kasteen armon vaikutuksesta.

Pyhän Anektoksen kidutukset jatkuivat. Häntä riiputettiin käsistään painava kivi jaloissaan. Hänen vatsaansa hakattiin kepeillä, hänen suuhunsa kaadettiin sulaa lyijyä, hänen päätään poltettiin tulikuumalla raudalla ja häntä poltettiin tulella. Jumalan armosta hän kesti kaikki kidutukset ja sai monet kääntymään kristityiksi. Lopulta hänen kaulastaan viillettiin irti kaksi ihosuikaletta, jotka ulottuivat aina jalkoihin saakka. Toisen niistä hän heitti maaherraa kohti. Silloin tämä käski mestata hänet. Tarinan mukaan Anektos kantoi vielä poisleikattua päätään parikymmentä metriä, kunnes antoi voittoisan sielunsa Herransa käsiin.

Pyhä Sampson syntyi 500-luvulla roomalaiseen aatelisperheeseen, jonka esi-isiin kuului muun muassa pyhä keisari Konstantinos Suuri. Sampson opiskeli kaikkia aikansa tieteitä, mutta osoitti erityistä kiinnostusta lääketieteeseen, jonka avulla hän pystyi lieventämään ihmisten tuskia. Hänellä oli tapana tuoda kärsiviä kotiinsa sekä omakätisesti hoivata ja ruokkia heitä. Jumalan avulla hänen onnistui jopa parantaa rukouksella parantumattomina pidettyjä sairauksia.

Kun Sampsonin vanhemmat kuolivat, hän hankkiutui eroon perimästään omaisuudesta. Näin mikään ei enää kiinnittänyt häntä maallisiin. Tahtoen välttää ihmiskunniaa hän siirtyi Konstantinopoliin, asettui asumaan vaatimattomaan taloon ja keskittyi rukouselämään. Samalla Sampson jatkoi hyvän tekemistä. Hän keräsi luokseen parantumattomista sairauksista kärsiviä, joita toiset lääkärit eivät halunneet edes koskettaa: spitaalisia, halvaantuneita, sokeita ja mielisairaita. Sampsonin maine levisi, ja hänen kodistaan tuli turvapaikka pääkaupungin toivottomille.

Kun Sampson täytti 30 vuotta, pyhä patriarkka Menas (25.8.) vihki hänet papiksi. Pian tämän jälkeen Sampson sai tietää keisari Justinianoksen (527–565) tuskallisesta vaivasta. Kerrotaan, että Sampson paransi hänet pelkällä kätensä kosketuksella, mutta halusi kätkeä ihmeen ja siksi levitti kipeään paikkaan vähän voidetta, jottei parantumista luettaisi hänen ansiokseen. Keisari ei tiennyt kuinka osoittaa kiitollisuuttaan ja tahtoi hukuttaa Sampsonin kultarahoihin. Sampson palautti rahat hänelle sanoen: ”Minä olen luopunut rahoista Kristuksen tähden ja nyt sinä tahdot antaa niitä minulle!” Sitten hän ehdotti, että keisari rakennuttaisi rahoillaan sairaalan hänen talonsa viereen.

Hallitsija piti ajatusta mainiona. Hän antoi rakennusmiehille, jotka olivat juuri saaneet valmiiksi Hagia Sofian kirkon, tehtäväksi ryhtyä rakentamaan sairaalaa kirkkorakennuksen pohjoispuolella olevalle aukiolle. Sinne rakennettiin iso komea rakennus, joka tuli tunnetuksi nimellä ”Sampsonin sairaskoti” (kr. ksenon).[1] Sampson paneutui kokonaan laitoksen johtamiseen. Kuin Jumalan enkeli hän palveli kärsiviä veljiään. Keisari järjesti tälle esimerkilliselle laitokselle runsaat vuositulot, niin että sen yhteydessä pystyttiin sairaiden lisäksi ruokkimaan ja vaatettamaan myös puutteessa olevia. Sen palveluksessa toimi eri alojen lääkäreitä, ja sairaanhoitajina palveli munkkeja.

Harjoitettuaan monta vuotta apostolista toimintaansa pyhä Sampson nukkui kuolonuneen korkeassa iässä. Hänen ruumiinsa haudattiin Pyhän Mokioksen kirkkoon. Bysantin ajan lääkärit, jotka kunnioittivat häntä suojeluspyhänään, alkoivat kokoontua sinne vuosittain viettämään hänen muistopäiväänsä. Juhlaan kuului myös ristisaatto. Sampsonin jumalanpalveluspukua, päällysviittaa ja sauvaa säilytettiin sairaalan kappelissa.

Sairaskodissa tapahtui paljon ihmeitä pyhän Sampsonin kuolemanjälkeisten esirukousten voimasta. Joskus hän ilmestyi näkyvässäkin muodossa. Esimerkiksi kerran eräs mies oli pudonnut portailta ja loukannut jalkansa niin pahasti, että makasi vuoteessaan kolme vuorokautta kivusta lähes halvaantuneena pystymättä puhumaan, syömään, juomaan tai nukkumaan. Tuskiensa keskellä hänen mieleensä muistui pyhä Sampson ja hän kutsui ajatuksissaan tätä avukseen. Pian hän näki Sampsonin vuoteensa jalkopäässä. Pyhä siveli vaurioitunutta nilkkaa ja sanoi miehelle: ”Nouse, kaikki on kunnossa.” Sen jälkeen hän katosi. Sairas nousi pystyyn. Ensin hän luuli nähneensä unta. Mutta kun hän kumartui koskettamaan jalkojaan ja huomasi ne terveiksi, hän juoksi heti Jumalaa ylistäen pyhän Sampsonin haudalle kiittämään häntä uskomattomasta parantumisestaan.

Pian Sampsonin kuoleman jälkeen Hagia Sofian kirkosta alkunsa saanut raju tulipalo levisi viereisiin rakennuksiin. Se eteni myös sairaskodin katolle. Henkilökunnan ja vapaaehtoisten taistelu tulta vastaan alkoi näyttää turhalta. Mutta yhtäkkiä hartaimmat heistä näkivät pyhän Sampsonin kävelevän edestakaisin katolla ja käskevän tuimasti tulta kääntymään takaisin. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan, ja heti tuli pakeni. Katosta vahingoittui vain se pieni osa, joka oli ehtinyt palaa ennen pyhän ilmestymistä.

Sairailla oli halki vuosisatojen tapana kerääntyä pyhän Sampsonin haudan ympärille öiseen rukoukseen. He voitelivat itseään haudan yllä riippuneen lampukan öljyllä. Toisinaan tapahtui, että pyhä Sampson ilmestyi hautansa ympärillä valvojille joko yksin tai pyhien palkattaparantajien Kosmaksen ja Damianoksen kanssa.

Pyhittäjä Giorgi Georgialainen eli Giorgi Mtasmindeli, ”Mustavuorelainen”, syntyi vuonna 1009 Trialetissa Georgian eteläosassa tärkeään ylimyssukuun. Hänen isänsä nimi oli Jaakob ja äitinsä Mariam.

Giorgi omistautui kymmenvuotiaasta asti Jumalalle. Lapsena hän sai oppia pyhiä kirjoituksia Khakhoulin luostarissa oman setänsä opettamana. Giorgi lähti opiskelemaan Konstantinopoliin, jossa hän sai kahdentoista vuoden kuluessa erinomaisen kreikkalaisen koulutuksen sekä filosofeilta että kirkonmiehiltä. Tämä valmisti häntä ihanteellisesti siihen tehtävään, johon Jumala oli hänet valinnut. Palattuaan Georgiaan Giorgi ”taivutti päänsä luostarielämän suloisen ikeen alle” ja vihkiytyi munkiksi 25-vuotiaana vuonna 1034.

Pian vihkimyksensä jälkeen munkki Giorgi lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Hän jäi Antiokian seudulle Ihmeellisen vuoren luolaan, jossa kilvoitteli monia georgialaisia munkkeja. Kolmen vuoden ajan hänen kuuliaisuustehtävänään oli pitää huolta sairaista Pyhän Romanoksen luostarissa. Sen jälkeen hänen hengellinen isänsä vihki hänet suureen skeemaan ja lähetti hänet Athosvuorelle. Ajatuksena oli, että hän kääntäisi teologisia tekstejä kreikasta georgiaksi ja jatkaisi näin pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä.

Georgialaisten tukikohta Athoksella oli Ivironin luostari. Sieltä Giorgi ei kuitenkaan löytänyt enää samanlaista hengellistä intoa kuin sen perustajilla oli ollut. Hänet sijoitettiin yksinkertaisiin tehtäviin, eikä hänellä ollut tilaisuutta aloittaa käännöstyötä. Kun hänen hengellinen isänsä sai tietää tästä, hän antoi vihkiä Giorgin papiksi ja käski hänen ryhtyä työhön välittömästi. Giorgi alkoi kääntää Synaksarionia. Kerättyään tarvittavat tiedot hän kirjoitti luostarin perustajien Johannes Iberialaisen ja Euthymios Uuden elämäkerrat ja siirsi heidän pyhät reliikkinsä jalokivillä koristeltuihin hautaholveihin kunnioitettaviksi.

Giorgin hyveitä opittiin arvostamaan, ja vuonna 1045 hänestä tuli luostarin johtaja. Hän teki paljon työtä hyvän järjestyksen ja yhteiselämän kurin palauttamiseksi. Giorgi koki kuitenkin samat ongelmat kuin Euthymios Uusi yrittäessään samaan aikaan johtaa yhteisöä, kilvoitella askeettisesti ja jatkaa kirjallisia töitään, ja niin hän kymmenen vuoden kuluttua luopui igumenin tehtävästä ja palasi vuonna 1056 Ihmeelliselle vuorelle pyhän Simeonin luostariin.

Antiokian seudulla Mustallevuorella Giorgi vetosi väsymättä Antiokian patriarkkaan Georgian kirkon autokefalia-asiassa. Hänelle tarjottiin piispanistuinta, mutta hän kieltäytyi.

Giorgi käänsi monia Raamatun kirjoja, jumalanpalveluskirjoja ja pyhien isien kirjoituksia georgiaksi. Georgiassa hän vietti viisi vuotta, joiden aikana hän laati papiston käytösoppaan ja pappien pätevyysvaatimusohjeistuksen. Näin hän omalta osaltaan oli kohentamassa Georgian yhteiskunnan moraalista tilaa.

Elämänsä lopulla Giorgi lähti vielä kerran Athokselle mukanaan 80 orpopoikaa, jotka hänen oli määrä viedä noviiseiksi Ivironin luostariin. Hän itse ei kuitenkaan päässyt koskaan perille. Matkustaessaan Konstantinopolin kautta hän kävi tapaamassa keisari Konstantinos Dukasta. Siellä hän tunsi heikkenevänsä ja loppunsa lähenevän. Hän pyysi, että keisari pitäisi huolta orvoista. Seuraavana päivänä 27.6.1065 pyhittäjä Giorgi Georgialainen antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Hänen jäännöksensä vietiin Athokselle Ivironin luostariin ja haudattiin suurin kunnianosoituksin pyhittäjä Euthymios Uuden viereen.

Pyhittäjä Martin eli Turovissa Minskin läänissä 1100-luvulla. Hän oli maallikko ja oli töissä Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Turovin piispan kokkina. Kun hän vanheni, piispa Georgi erotti hänet palveluksestaan. Hurskas vanhus ei halunnut lähteä luostarista, vaan vihkiytyi munkiksi ja eleli piispallisen luostarin takapihalla. Hän sairasteli paljon. Kerran hän ei kivuiltaan kyennyt huolehtimaan itsestään eikä edes hakemaan vettä sammuttaakseen janonsa. Hän kutsui avuksi pyhiä Borista ja Glebiä, ja kolmantena päivänä pyhät ilmestyivät hänelle. Toinen heistä haki sangolla vettä ja toinen ammensi sitä kauhalla Martinin juotavaksi. Tämän ilmestyksen jälkeen Martin parani. Hän eli vielä vuoden kiittäen Jumalaa ja Hänen pyhiään ja nukkui sitten pois rauhassa pian vuoden 1146 jälkeen.

Georgialainen Luukas Mukhaidze vaelsi 20-vuotiaana Jerusalemiin tavatakseen äitinsä, joka oli lähtenyt luostariin miehensä kuoltua. Palestiinan pyhät paikat tekivät Luukkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän jäi Jerusalemissa georgialaiseen Pyhän ristin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Monien hyveittensä ansiosta hänet valittiin luostarin igumeniksi vuonna 1270.

Hieman myöhemmin pyhän kaupungin islamilainen kuvernööri hankki Egyptin mamelukkisulttaanilta luvan karkottaa munkit ja muuttaa luostari moskeijaksi. Luukas oli silloin matkoilla. Kun hän palasi luostariin ja sai kuulla tästä, hän meni kuvernöörin luokse ja sanoi olevansa valmis antamaan henkensä pelastaakseen luostarinsa munkit. Kun kuvernööri ehdotti, että hän kääntyisi islamiin ja saisi korkea-arvoisen aseman, hän vastasi pitävänsä jo pelkkää moisen ehdotuksen kuuntelemista syntinä. Pyhä marttyyri Luukas Jerusalemilainen vietiin heti paikalla kirkon ovelle ja mestattiin. Tämä tapahtui 27.6.1273.

Pyhittäjä Serapion oli ylhäisen kazanilaisen tataarin poika, jonka venäläiset ottivat vangiksi ja toivat Moskovaan vuonna 1551. Siellä hän kääntyi kristityksi saaden kristilliseksi nimekseen Sergei. Hän palveli moskovalaisen pajarin Zahari Pleštšejevin talossa, kunnes päätti palavan uskon innoittamana jättää maailman ja omistautua kokonaan Jumalalle. Kierrellessään Kožejärven erakkoloissa hän tapasi vuonna 1560 erakkomunkki Nifontin ja jäi kilvoittelemaan hänen kanssaan. Nifont vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Serapion.

Nifont ja Serapion kilvoittelivat kahdestaan noin 18 vuotta. Heidän askeettisen elämänsä maine levisi ympäristöön ja heidän luokseen alkoi kerääntyä oppilaita. Silloin Nifont matkusti Moskovaan hankkiakseen maata ja saadakseen luvan luostarin perustamiselle, mutta perille päästyään hän kuoli Moskovassa. Sillä välin Serapion otti huolehtiakseen veljestöstä, jonka ruokavarat alkoivat ehtyä. Saatuaan tiedon Nifontin kuolemasta hän matkusti Moskovaan, jossa hän sai tsaari Feodorilta (1584−1598) ja metropoliitalta maata ja siunauskirjan luostarin perustamista varten. Serapionin johdolla luostariin rakennettiin Jumalan ilmestymisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkot, joihin pyhä patriarkka Job (19.6.) antoi antiminssiliinat[1].

Serapion kokosi luostariinsa noin 40 hengen veljestön. Elettyään pitkän elämän hän nimitti igumeniksi oppilaansa Avraamin (7.6.) ja vetäytyi itse vanhuudenlepoon. Pyhittäjä Serapion nukkui kuolonuneen vuonna 1611.

Pyhä marttyyripiispa Kirion II – Giorgi Sadzaglišvili – syntyi 1855 Nikozin kylässä Gurian alueella papin perheeseen. Hän valmistui Kiovan teologisesta akatemiasta vuonna 1880 ja toimi opettajana, kunnes hänet nimitettiin Georgian luostarien valvojaksi ja Kaukasuksen kristillisyyden uudistamisyhdistyksen koulujen rehtoriksi. Hän ohjasi seurakuntien kouluja, perusti kirjastoja ja julkaisi artikkeleita Georgian kirkon, kansanperinteen ja kirjallisuuden aloilta.

Vuonna 1886 Giorgi vihittiin munkiksi nimellä Kirion ja valittiin Kvabtakhevin luostarin igumeniksi. Kirion jatkoi tieteellistä työtään ja tehosti kilvoitteluaan. Hän keräsi kansanperinneaineistoa ja tutki vanhojen kirkkojen esineistöä. Hän lahjoitti löytämänsä reliikkilippaat ja harvinaiset käsikirjoitukset Tiflisin kirkkomuseolle ja lukutaidon edistämisyhdistykselle. Kirion julkaisi Liakhvin historiallisten monumenttien kuvauksen, joka on arvokas lähde tutkijoille ja historioitsijoille, koska Neuvostoliiton aikana monet näistä monumenteista hävitettiin.

Vuonna 1898 arkkimandriitta Kirion vihittiin Alaverdin piispaksi ja hän alkoi jälleenrakentaa Alaverdin kirkkoa. Samaan aikaan hän tutki Itä-Georgian vanhoja taide-esineitä ja luovutti Tiflisin kirkkomuseolle löytämänsä evankeliumikäsikirjoituksen vuodelta 1098. Hän kirjoitti yli 40 monografiaa Georgian kirkkoon ja kristilliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista ja muita kirjoitelmia.

Kirionista tuli vuonna 1901 Gurian piispa. Aika oli kirkkopoliittisesti vaikeaa. Georgia kuului Venäjään, ja Moskovan patriarkaatti halusi pitää georgialaiset alaisuudessaan. Koulutetut papit kannattivat piispa Kirionia ja vastustivat Georgian kirkon autokefalian kumoamista, ja Venäjän kirkon edustajat Georgiassa ymmärsivät tämän. Niinpä Venäjän viranomaiset pitivät Kirionia loitolla siirtelemällä häntä eri puolille Venäjän keisarikuntaa.

Vuonna 1905 hallitus perusti Georgian älymystön vaatimuksesta toimikunnan pohtimaan muodollisesti Georgian kirkon autokefaliaa. Kirion piti toimikunnalle esitelmiä Georgian pyrkimyksistä autokefalian palauttamiseksi ja kansallisuuden merkityksestä kirkon elämässä. Toimikunta torjui Georgian autokefaliavaatimukset ja alkoi vainota liikkeen aktiiveja. Kirionia syytettiin salajuonesta eksarkki Nikonin murhaamiseksi, häneltä riistettiin hänen piispuutensa ja hänet pidätettiin. Kirion kantoi nöyrästi vainoamisen ristin ja lohdutti niitä, jotka Georgiassa, Venäjällä ja Euroopassakin vaativat hänen vapauttamistaan vankilasta.

Vuonna 1915 viranomaiset palauttivat Kirionin piispanarvon ja korottivat hänet Polotskin ja Vitebskin arkkipiispaksi Länsi-Venäjällä mutta kielsivät häntä palaamasta Georgiaan.

Maaliskuussa 1917 Georgian apostolinen ortodoksinen kirkko julisti autokefalian palautetuksi. Kansan vaatimuksesta Kirion sai lopulta palata kotimaahansa, missä hänet vastaanotettiin suurin kunnianosoituksin. Syyskuussa 1917 Georgian kirkon pyhä synodi nimitti piispa Kirionin koko Georgian katolikokseksi ja patriarkaksi. Vihkimispalveluksessa Svetitskhovelin katedraalissa Kirion sanoi: ”Rakas kotimaani, kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelema kansa, puhdistettu koettelemusten ja kärsimysten kautta, pesty omilla kyynelillään: käännyn teidän puoleenne sen jälkeen, kun olen ollut erotettuna teistä, surrut teitä ja nyt palannut teidän luoksenne, en tuhlaajapoikana vaan teidän uskottunanne ja kirkkonne omanatuntona. Tiedän, että te kaikki mietitte, mitä hän on tuonut mukanaan, millä voiteella hän parantaa haavansa, miten hän lohduttautuu surussaan. Muistakaa nämä sanat: ’Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.’[1] Niin minäkään en ole tullut palkattuna palvelijana vaan uskollisena ja kuuliaisena poikana!”

Pian vihkimisensä jälkeen patriarkka Kirion lähetti vetoomuksen kaikille maailman ortodoksisille patriarkoille kuvaillen yksityiskohtaisesti Georgian kirkon historiaa ja pyytäen sen autokefalian virallista tunnustamista. Georgian valtio julistautui itsenäiseksi 26.5.1918. Seuraavana päivänä katolikos ja patriarkka Kirion II toimitti kiitospalveluksen. Esipaimen ja hänen laumansa iloitsivat Georgian kirkon autokefalian palauttamisesta ja valtion itsenäisyydestä. Samalla he olivat tietoisia bolševikkien aiheuttamasta vaarasta. Sosialistinen vallankumous muodosti uhan sekä nuorelle tasavallalle että sen kirkolle.

Kesäkuun 27. päivänä 1918 pyhä katolikos ja patriarkka Kirion II löydettiin murhattuna patriarkan residenssistä Martqopin luostarista. Murhaa tutkittiin vain muodollisesti eikä syyllisiä koskaan löydetty. Levitettiin jopa huhuja, että Kirion olisi itse ampunut itsensä. Lokakuussa 2002 Georgian apostolisen ortodoksisen kirkon pyhä synodi kanonisoi pyhän marttyyripiispa Kirionin ja luki hänet pyhien joukkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.