Autuas Pelagia Divejevolainen, Kristuksen tähden houkka

Autuas Pelagia syntyi vuonna 1809 Arzamasin kaupungissa lähellä Sarovin ja Divejevon luostareita. Hänen isänsä kuoltua äiti meni uusiin naimisiin rikkaan mutta ankaran kauppiaan kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Pelagia jäi kahden veljensä kanssa asumaan oman isänsä taloon palvelijoiden huostaan äidin muuttaessa uuden miehen kotiin. Vaikka äiti asui lähellä, lapset näkivät häntä harvoin. Joskus he juoksivat kauppiaan talolle ja yrittivät kurkistella portin alitse, mutta usein kukaan ei huomannut heitä ja he joutuivat palaamaan takaisin tapaamatta äitiään.

Kun Pelagia täytti 19 vuotta, hänet annettiin vaimoksi porvari Sergei Serebrennikoville. Ajan tavan mukaan morsiamen suostumusta ja mielipidettä ei juuri kyselty. Avioliitosta tuli taakka molemmille osapuolille. Pelagia koki avioelämän rasitteeksi. Mies oli häneen tyytymätön ja piti itseään onnettomana. Kuultuaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.) he menivät Saroviin pyytämään häneltä opastusta ja esirukouksia. Pelagian äiti, joka oli hyvin uskovainen ja armelias nainen, lähti heidän mukaansa. Perillä pyhittäjä Serafim otti heidät vastaan luostarikeljassaan. Siunattuaan Pelagian äidin ja miehen pyhittäjä lähetti heidät heti pois, mutta Pelagiaa hän piti luonaan kaksi tuntia opettaen häntä. Pyhittäjä Serafim siunasi Pelagian aloittamaan houkkakilvoituksen sielunsa pelastukseksi ja ilmoitti, että tämä tulee aikanaan asumaan Divejevon nunnaluostarissa ikään kuin hänen sijaisenaan.

Pelagian mies oli tällä välin valjastanut hevoset kotimatkaa varten. Kun Pelagiaa ei alkanut kuulua, hän säntäsi kärsimättömänä Serafimin keljaan ja näki miten pyhittäjä kumarsi Pelagialle hyvästiksi maahan asti. Kotona Pelagia aloitti houkkakilvoituksen eli heittäytyi hulluksi. Mies vastasi lyömällä häntä ja kahlitsemalla hänet kettingillä seinään kuin koiran. Lopulta hän luovutti Pelagian takaisin tämän äidille pitäen häntä parantumattomasti mielipuolena.

Isäpuolen talossa kaikki vihasivat Pelagiaa, jonka käytöstä he pitivät häpeänä koko perheelle. Äiti ei tiennyt mitä tehdä, kun Pelagia juoksenteli kuin mieltä vailla pitkin kaupunkia. Häntä yritettiin taltuttaa niin lyömällä kuin kahlitsemallakin. Kerran Pelagian mies Sergei ja äiti raahasivat Pelagian yhteistuumin poliisiasemalle ja pyysivät kaupunginjohtajaa pieksemään hänet. Pelagia hakattiin niin että koko lattia oli veressä. Seuraavana yönä kaupunginjohtaja näki unessa itsensä keskellä helvetin kärsimyksiä autuaan Pelagian pahoinpitelyn takia. Tämän jälkeen hän kielsi ketään lyömästä tai edes koskemasta häneen.

Vastoinkäymisistä välittämättä Pelagia jatkoi kilvoitustaan. Hän vietti yöt valvoen ja rukoillen Pyhän Johannes Teologin kirkon avoimessa eteisessä kellotornin alla, jossa kävi aina kova tuuli. Siitä välittämättä kilvoittelija seisoi kädet kohotettuina yllään pelkkä mekko. Äiti arveli hänen joutuneen pahan hengen riivaamaksi ja lähti hänen kanssaan pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan toivoen hänen parantuvan siellä. Matkalla he poikkesivat Voronežiin rukoillakseen vasta kanonisoidun pyhän, esipaimen Mitrofanin (23.11.) pyhäinjäännösten äärellä. He saivat myös tilaisuuden keskustella Voronežin arkkipiispan Antonin kanssa, joka ymmärsi Pelagian olevan houkka Kristuksen tähden.

Pyhiinvaellusmatkan jälkeenkin Pelagia jatkoi houkkana kilvoitteluaan. Lopulta uupunut äiti tarttui tilaisuuteen sijoittaa Pelagia Divejevon luostariin 500 ruplan korvausta vastaan. Näin toteutui pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ennustus siitä, että Pelagia tulee asumaan Divejevossa. Hän oli luostarissa elämänsä loppuun asti, kaikkiaan 46 vuotta (1837–1883).

Luostarissakin autuas Pelagia jatkoi ensin kovaa kilvoitustaan mutta muuttui ajan myötä rauhallisemmaksi. Aluksi hän puhui paljon mutta myöhemmin oli enimmäkseen vaiti. Hän puhui lyhyesti ja vertauskuvallisesti, mutta hyvin viisaasti. Lisäksi hänellä oli selvänäkemisen lahja. Kieltäymykset ja kärsivällisyys olivat hänen osansa läpi elämän. Hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan söi milloin annettiin ja silloinkin vain vähän. Hän nukkui eteisen lattialla, ja vasta kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana hän suostui asettumaan vuoteeseen.

Kesäisin Pelagia istuskeli tavallisesti keljansa kuistilla sormeillen kukkia. Hän juoksenteli ympäri luostaria ja harjoitti mielen rukousta. Pyhään ehtoolliseen hän osallistui säännöllisesti. Luostarissa häntä pidettiin pyhänä ja häneltä kysyttiin neuvoa vaikeissa tilanteissa, ja vaikka hän ei vastannut ymmärrettävällä tavalla kenellekään, hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Omaisetkin alkoivat lopulta käydä pyytämässä häneltä siunauksen kaikkiin tärkeisiin asioihin, vaikkei hän puhunut heille mitään. Pelagiasta huolehtiminen oli uskottu kuuliaisuussisar Anna Gerasimovnalle, joka asui hänen kanssaan samassa keljarakennuksessa 45 vuotta.

Pyhittäjä Serafimin antaman ohjeen mukaan autuas Pelagia seurasi tarkkaan luostarin tapahtumia. Kun luostarissa syntyi erimielisyyttä ja ristiriitoja uuden johtajan valinnassa, Pelagia ei jäänyt välinpitämättömäksi. Hän jopa antoi korvapuustin paikalliselle piispa Nektarille, joka asettui kannattamaan luostarin kannalta huonompaa ehdokasta. Tapaus kantautui Moskovaan asti pyhän synodin tietoon. Metropoliitta Filaret (19.11.) mainitsee sen eräässä kirjeessään, eikä hän suinkaan syyttänyt Pelagiaa, vaan ymmärsi tämän kiivailevan totuuden ja luostarin edun puolesta.

Autuas Pelagia sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja sanoi hänestä huolehtineelle sisar Annalle: ”Minä kuolen, äitiseni. Joka muistaa minua, sitä minäkin muistan, ja jos minulla on uskallus, tulen rukoilemaan kaikkien puolesta.” Autuaan Pelagian arkku oli kirkossa yhdeksän päivää, kunnes hänet haudattiin. Arkun äärellä toimitettiin yötä päivää panihidoja, ja kansaa kokoontui hyvästelemään häntä. Nukkunut Jumalan palvelija makasi arkussaan kuin elävä. Kasvojen ilme tuntui jatkuvasti muuttuvan eikä niillä näkynyt kuoleman merkkejä, vaan ne päinvastoin loistivat jonkinlaista hengellistä kauneutta. Autuas Pelagia nukkui pois vuonna 1884. Hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2004.