Pastori Lassi Nuutisen opetuspuhe sokeana syntyneen sunnuntaina 10.5.

Kristus nousi kuolleista!

Tämän sunnuntain evankeliumi alkaa hyvin yksinkertaisesta tilanteesta: Jeesus näkee tien varressa miehen, joka on ollut sokea syntymästään asti. Ennen kuin mitään tapahtuu, ennen kuin mies itse sanoo mitään, ennen kuin ihme toteutuu, katse kohdistuu häneen.

Opetuslapset kuitenkin näkevät tilanteen toisin. He eivät kysy ensin, mitä tälle miehelle voisi tapahtua, vaan mistä hänen tilansa johtuu. “Kuka on tehnyt sen synnin?” He etsivät selitystä menneestä – syytä, jonka voisi paikantaa ja nimetä. Kärsimykselle halutaan paikka, jotta kaikki olisi mielessä järjestyksessä.

Jeesus ei lähde tähän mukaan. Hän ei rakenna selitystä menneisyyden varaan. Hän siirtää huomion toiseen suuntaan: “Jumalan teot tulevat hänessä julki.” Katse kääntyy siitä, mistä jokin johtuu, siihen, mitä nyt tapahtuu. Profeetta Jesaja oli ennustanut, että messiaan tullessa sokeat saavat näkönsä.

Tämä on pieni mutta ratkaiseva siirtymä. Ihminen katsoo helposti taaksepäin ja yrittää ymmärtää elämäänsä syiden kautta. Miksi tämä tapahtui, kuka on vastuussa, missä kohtaa kaikki meni väärin. Jeesus ei kiellä sitä, että elämässä on syitä ja seurauksia. Mutta tässä hetkessä hän ei jää niiden äärelle. Hän näkee ihmisen ja avaa mahdollisuuden.

Evankeliumissa on myös toinen, hyvin erikoinen, liike, joka kulkee kaiken läpi. Tätä ei huomaa, jos ei mene sokean miehen rooliin. Mies ei alussa näe mitään. Hän ei näe Jeesusta, ei hänen tekojaan, ei ihmisten reaktioita. Hän kuulee, hänelle puhutaan, hänet lähetetään liikkeelle. “Mene ja peseydy.” Ja hän lähtee.

Tämä on hämmästyttävää. Hän ei tiedä, mitä tapahtuu. Hänellä ei ole varmuutta. Silti hän suostuu siihen liikkeeseen, joka hänelle annetaan. Ja vasta tämän liikkeen jälkeen hänen silmänsä avautuvat.

Kuinka moni meistä lähtisi tällaiseen epävarmuuden liikkeeseen?

Usein ajattelemme, että ensin pitäisi nähdä, jotta voisi kulkea. Että ensin pitäisi ymmärtää, jotta voisi luottaa. Tässä järjestys on toinen. Ihminen lähtee liikkeelle sen mukaan, mitä hänelle on annettu, ja vasta siinä liikkeessä jotakin alkaa avautua.

Kun mies palaa näkevänä, tarina ei kuitenkaan pääty siihen. Oikeastaan tarinan uusi osuus vasta alkaa. Häntä aletaan taas viedä, mutta nyt alkavat kuulustelu, epäily ja hänen kokemuksiensa päälle selittely. Ihmiset yrittävät sijoittaa tapahtuneen johonkin tuttuun: onko tämä sama mies, mitä oikeastaan tapahtui, kuka tämän teki.

Fariseusten kohdalla tämä käy vielä näkyvämmäksi. He eivät kiistä sitä, että mies näkee. Mutta he eivät voi ottaa vastaan sitä, mitä tämä tarkoittaa. Heillä on jo valmis tapa jäsentää todellisuutta. Jeesus on heidän mielestään syntinen. Ja siksi se, mikä on heidän edessään, ei mahdu siihen.

Tilanne saa jopa erikoisia, miltei koomisia piirteitä: ihminen, joka ei ennen nähnyt, seisoo heidän edessään näkevänä, ja silti keskustelu kiertyy sen ympärille, miten tämä ei oikeastaan sovi heidän käsitykseensä todellisuudesta. Kysymykset lisääntyvät sitä mukaa kun asia käy yhä selvemmäksi. Ikään kuin ongelmaksi ei muodostuisi se, mitä on tapahtunut, vaan se, että se on tapahtunut.

Fariseukset eivät ole tässä kertomuksessa vain vastustajia. He tekevät jotakin hyvin tuttua. He yrittävät pitää kiinni tavasta, jolla he ymmärtävät todellisuutta. Ja juuri siinä, missä he pysyvät uskollisina tälle tavalle, todellisuus ja tapa hahmottaa todellisuutta alkavat irrota toisistaan heidän silmiensä edessä. Juuri siinä missä he näkevät, he eivät näe.

Sokeana syntynyt mies toimii tässä kaikessa toisin. Hänet vedetään mukaan tilanteeseen, joka muistuttaa melkein oikeudenkäyntiä: häneltä kysytään, häntä epäillään, hänen kokemustaan yritetään asettaa valmiisiin vastauksiin. Mutta hän ei ala pelata tätä peliä.

Sokeana syntyneen ymmärrys kasvaa tarinan kaaressa vähitellen. Ensin hän puhuu miehestä nimeltä Jeesus. Sitten hän sanoo: hän on profeetta. Lopulta hän kohtaa Kristuksen ja sanoo: “Minä uskon, Herra.”

Tässä tapahtuu jotakin hyvin olennaista. Näkeminen ei ole tässä vain silmien avautumista. Se on koko ihmisen avautumista. Se tapahtuu vaiheittain, kohtaamisesta toiseen. Todellisuus ja tapa hahmottaa todellisuutta alkavat sulautua toisiinsa. Selitykset vähenevät ja tunnistamiset lisääntyvät.

Tämän kaiken keskellä tapahtuu myös käänne, joka ei ole heti näkyvä. Ulkoisesti katsottuna mies ei menesty kuulusteluissa. Jos tämä olisi oikeudenkäynti, hän ei voittaisi sitä. Hänet heitetään ulos. Hän menettää paikkansa. Mutta juuri siinä, missä hänet suljetaan ulos, Kristus tulee hänen luokseen. Jeesus sanoo: “Minä olen tullut tähän maailmaan tuomioksi: että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi.” Tämä ei ole uhkaus, vaan kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen kohtaa Kristuksen. Vaikka ennen sokea mies onkin heitetty kuulustelussa ulos, hän on siirtynyt sisälle Jumalan valtakuntaan.

On mahdollista olla näkevä ja silti sulkeutunut. Ja on mahdollista olla sokea ja silti avoin sille, mitä Jumala tekee.

Pääsiäisaikana tämä evankeliumi asettuu erityiseen valoon. Ylösnousemus ei ole vain tapahtuma menneessä. Se on todellisuus, joka alkaa avata ihmisen elämää tässä ja nyt. Se ei pakota, ei selitä kaikkea kerralla, mutta se kutsuu liikkeeseen.

Sokeana syntynyt mies ei saanut selitystä eikä varmuutta alussa. Hän sai yhden askeleen: mene ja peseydy. Ja hän lähti. Tässä liikkeessä hän tuli osalliseksi siitä, mitä Jumala teki.

Tämä kertomus ei ole meille tässä ajassa vieras. Meilläkin on usein valmiita tapoja jäsentää sitä, mikä on oikein ja väärin, miten asioiden pitäisi mennä. Meillä on usein mielessä todellisuus jo lukittu valmiiksi. Jos todellisuus toimii toisin, selitämme sen vääräksi.

Sokean miehen liike voi avautua myös meille. Me emme näe kaikkea valmiiksi. Mutta meille annetaan vihjeitä tai toisinaan pakotteita. Ne ovat kuin konkreettisia suuntia, joissa voimme kulkea, mutta joiden ulkopuolella emme voi olla. Usein vasta jälkeenpäin huomaamme, että juuri tässä liikkeessä jokin on alkanut kantaa. Voi olla, että maailmankuvamme romahtavat näissä tapahtumissa. Mutta uudet tarkemmat näkymät astuvat tilalle.

Usein me pelkäämme maailmankuvamme romahtamista. Teemme kaikkemme, ettei niin tapahtuisi. Maailmankuvan romahtaminen merkitsee aina epävarmuutta ja kriisiä. Mutta tämä romahtaminen ei siirrä tyhjiöön, vaan siirtymään. Siirtymässä vanha tapa nähdä ei kanna, mutta uusi ei ole vielä hahmottunut. Se on kuin silmien tottuminen pimeästä valoon tai päinvastoin. Se on epämukavaa, mutta samalla ainoa tapa, jolla näkeminen voi tarkentua.

Rukoilkaamme, että Kristus, maailman valo, avaisi myös meidän silmämme. Ei vain näkemään enemmän, vaan näkemään oikein. Että oppisimme kulkemaan siinä, mikä meille annetaan, ja että tässä kulkemisessa saisimme vähitellen nähdä Hänet, joka seisoo edessämme ja puhuu meille. Sillä Hänelle kuuluu kunnia yhdessä Hänen aluttoman Isänsä ja kaikkein pyhän, hyvän ja eläväksitekevän Henkensä kanssa, nyt ja aina ja iankaikkisesti. Aamen.