Naiset tarvitsevat kirkossa naisia – haastattelussa Pyhän Foiben keskuksen perustaja, äskettäin Suomessa vieraillut Ann Marie Mecera

Naisten pastoraalisen ja liturgisen osallisuuden kysymyksiä käsiteltiin marraskuun alun seminaarissa Helsingissä monelta kannalta. Yksi koskettavimmista puheenvuoroista oli Pyhän Foiben keskuksen perustaja Ann Marie Meceran puheenvuoro: Beyond the Clergy: The Need for Pastoral Care in our Parishes Today, jossa painotus oli naisten sielunhoitotarpeessa seurakunnissa nykypäivänä sekä konkreettisissa esimerkeissä naisten aktiivisemmasta roolista kirkossa.
Ann Marie Mecera on valmistunut sielunhoitajaksi ja hänet on siunattu käynnistämään oman seurakuntansa sielunhoidollinen palvelutyö, joka on nimetty orvoista ja köyhistä huolehtineen laupiaan pyhän Julianan mukaan.
– Palvelutyöhömme on lähtenyt mukaan kaiken ikäisiä seurakuntalaisia eri elämäntilanteista: Meillä on toinenkin sielunhoitaja, doula (synnyttäjän tukihenkilö), eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia naisia sekä yksi aviopari. Pidämme yhteyttä sairaisiin tai vaikeuksissa oleviin, vierailemme sairaalassa olevien luona, lohdutamme vakavien diagnoosien vuoksi surevia ja teemme yhteistyötä naisjärjestömme kanssa toimittaaksemme aterioita apua tarvitseville. Doulamme huolehtii odottavista äideistä ja auttaa heitä synnytyksessä ja sen jälkeen. Lisäksi palvelemme saattohoidossa olevia ja heidän perheitään, autamme hautajaissuunnittelussa ja tuemme kehitysvammaisia.
– Pidän kuukausittain kirjaa niistä, joita olemme palvelleet. Lista on usein pitkä. Tarve on valtava ja pappimme on kiitollinen siitä, että tämä työ on kasvanut tavoilla, joita hän ei osannut odottaa. Sielunhoitotiimin tarjoaman palvelun taso voi vaihdella yksinkertaisesta monimutkaisempaan seurakunnan luonteesta, sen tarpeista ja sen ihmisistä riippuen.
Yhdysvalloissa kanonisten ortodoksisten piispojen kokous on tehnyt aloitteen erikoiskoulutusohjelmasta nimeltä ”Mielenrauha”, joka yhdistää tavanomaisen mielenterveyden ensiavun ortodoksiseen sielunhoitoon.
– Omassa seurakunnassani hyödynsin sielunhoitajana saamaani koulutusta antaakseni perustason opetusta sielunhoitotiimin jäsenille. Olisi ihanteellista, jos jollakin seurakuntalaisella olisi ammatillinen koulutus. Luotamme, että sydämemme ovat avoimia palvelemaan Jumalaa ja Hänen kansaansa. Hän on mukana ohjaamassa tekojamme ja sanojamme apua tarvitsevien luona.
Pappien taakan jakamista
Mecera muistuttaa, että papistoa ei yleensä ole ammatillisesti koulutettu toimimaan sielunhoitajina, neuvonantajina tai sosiaalityöntekijöinä, mutta heiltä silti odotetaan onnistunutta toimimista näissäkin rooleissa. Se, että papistolta odotetaan tämän palvelutehtävän hoitamista yksin, tuntuu käsittämättömältä.
– Heiltä odotetaan asiantuntevaa sielunhoitoa tilanteissa, joihin kuuluvat esimerkiksi mielenterveys- ja päihdekriisit, perhe- ja talousvaikeudet sekä syvän menetyksen ja surun hetket. Papistoa kutsutaan usein tilanteisiin, jotka vaatisivat huomattavasti laajempaa ammatillista koulutusta ja valtuuksia kuin heillä on. Yhdysvalloissa kreikkalaisortodoksisen papiston ja heidän puolisoidensa keskuudessa tehty tutkimus osoitti, että lähes puolella kyselyyn vastanneista papeista ilmeni traumaperäisiä oireita, jotka viittasivat traumaperäiseen stressihäiriöön (PTSD).
Molempia on tarvittu aina
Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka apostoli Paavali asetti miehiä palvelijoiksi auttamaan hädänalaisia. Roomalaiskirjeessä Paavali antaa tunnustusta Foibelle tämän panoksesta, johon kuului myös johtotehtäviä. Kirkkomme muistelee häntä diakonissana syyskuun kolmantena päivänä.
Tiedämme, että nämä miehet ja naiset tekivät kirkon työtä: he huolehtivat sairaista, veivät ehtoollista kotiin, opettivat katekumeeneja (kasteelle valmistautuvia), pitivät yllä järjestystä kirkossa, avustivat kasteiden toimittamisessa ja hoitivat piispojen hallinnollisia tehtäviä – muiden toimien ohella.
– Tämä mahdollisti sen, että diakonit pystyivät vastaamaan miesten erityistarpeisiin ja diakonissat naisten erityistilanteisiin. Vaikka useimmat sukupuolten väliset esteet on nyky-yhteiskunnassa poistettu, tarve nimenomaan naisten väliselle sielunhoidolle ja palvelutyölle on yhä olemassa.
– Naiset tarvitsevat muiden naisten ainutlaatuisia lahjoja, kykyjä ja kokemuksia. Tällöin heistä voi tulla merkittäviä Jumalan työtovereita, jotka tuovat lohtua, rauhaa ja parantumista Hänen kansalleen.
Naisdiakonaatin tarve ei ole kadonnut
Pyhän Foiben keskus on perustettu vuonna 2013 naisdiakonaatin elvyttämisen tukemiseksi. Mecera myöntää tietävänsä kuinka hitaasti kirkko toimii. Toimettomuus ja periksi antaminen ei ole kuitenkaan vaihtoehtona.
– Varhaiskirkossa naisdiakonit pitivät huolta apua tarvitsevista naisista. Tämä tarve ei ole koskaan kadonnut. Palaammeko vielä siihen, että naisia vihitään naisdiakonaattiin – kuten tehtiin kristinuskon ensimmäisen vuosituhannen aikana? Rukoilen, että niin tapahtuisi. On olemassa syy, jonka vuoksi naisia vihittiin tähän palvelutehtävään, ja tuo syy on yhä olemassa. Vihkimys yhdistää elämämme liturgian kirkon sakramentaaliseen elämään – eikä tämä vihkimys ole tarkoitettu vain miehille.
– Samaan aikaan kun johtajamme epäröivät – ja jotkut jopa kehottavat seurakuntalaisiaan olemaan keskustelematta tästä aiheesta – naiset kärsivät edelleen, sillä seurakunnissamme on nykyään hyvin vähän keinoja heidän tukemisekseen. He kamppailevat yhä avioliittoon liittyvien ongelmien, väkivallan, keskenmenojen, surun, hoitovastuusta johtuvan uupumuksen, äitiyden ja monien muiden haasteiden parissa.
Sielun ja ruumiin parannukseksi
Mecera siteeraa isä Emmanuel Hatzidakisin opetusta: ”Ortodoksit näkevät kirkon hengellisenä sairaalana, klinikkana, saattohoitokotina, terapeuttisena keskuksena ja kuntokeskuksena – kaikki yhdessä paketissa! Hoidon tavoitteena on tarjota sielunhoitoa, ylläpitää potilaiden (uskovien jäsenten) hyvinvointia ja johdattaa heidät iankaikkiseen elämään!”
– Nykyään emme kuitenkaan täysin onnistu toimimaan sairaalana kaikille seurakuntalaisille. Emme enää turvaudu diakoneihin sielunhoidon tarjoajina, kuten varhaiskirkossa tehtiin, vaan olemme siirtäneet tämän palvelutehtävän papeille. Olemme myös antaneet naisdiakonaatin – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – hiipua olemattomiin.
– Meitä kutsutaan kirkkoon kehon, mielen ja sielun parantumista varten, sillä kirkko on sairaala. Erityisesti naiset tarvitsevat sielunhoitoa, joka ei rajoitu vain papistoon. Naiset tarvitsevat muiden naisten ainutlaatuisia lahjoja, kykyjä ja kokemuksia.
– Kun nainen on joutunut raiskauksen uhriksi, kokee perheväkivaltaa tai on syvästi järkyttynyt keskenmenosta, voi olla erittäin vaivaannuttavaa kohdata pappi – joka on mies – ja jakaa tämän kanssa intiimejä tai traumaattisia yksityiskohtia. Tämä voi aiheuttaa lisää traumoja. Asianmukainen sielunhoito ei välttämättä onnistu, eikä toipumista tapahdu.
– Näistä intiimeistä ja usein traumaattisista asioista puhuminen voi tuntua vaikealta jopa toisen naisen kanssa. Kuinka paljon kiusallisempaa, vahingollisempaa ja sopimattomampaa se onkaan, kun asioista puhutaan papin kanssa? Tällaisissa tilanteissa sukupuolella voi olla väliä ja toinen nainen ymmärtää tapahtuneen paremmin.
Väkivalta on liian yleistä
Tilastot naisten kohtaamasta väkivallasta ovat surullisia. Joka kolmas nainen Suomessa on kokenut parisuhteessa fyysistä̈ väkivaltaa, fyysisen väkivallan uhkaa tai seksuaalista väkivaltaa.
– Varovaisimpienkin arvioiden mukaan noin joka neljäs nainen on kokenut seksuaalista väkivaltaa lapsuudessaan. Konkreettisemmin sanottuna: 200 jäsenen seurakunnassa vähintään 21 naista on kokenut seksuaalista väkivaltaa lapsena.
– Lisäksi 15–25 prosenttia todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon, maailmanlaajuisesti 61 prosenttia ei-toivotuista raskauksista päättyy aborttiin. Maailman terveysjärjestön (WHO) mukaan joka kolmas vähintään 15-vuotias nainen – eli noin 736 miljoonaa naista – on joutunut joko intiimin kumppanin tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai muun henkilön tekemän seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Jos tämä järkyttää, niin sen kuuluukin järkyttää!
– Seurakunnissamme on naisia, jotka kohtaavat perheväkivaltaa, muuta väkivaltaa, keskenmenoja, raiskauksia, omaishoitajan uupumusta, abortteja, raskaudenaikaista tai synnytyksen jälkeistä masennusta ja paljon muuta. Kuvitelkaa nainen, joka kertoo papilleen kokemastaan perheväkivallasta. Tai nainen, joka joutuu elämään uudelleen kokemansa raiskauksen. Entä abortti, jonka hän on saattanut tehdä nuorena ja joka piinaa häntä nyt? Kenen puoleen raskaudenaikaisesta tai synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä nainen voi kääntyä? Kuinka luontevaa hänen on keskustella avioliiton seksuaalisista haasteista pappinsa kanssa?
Sen vuoksi naiset tarvitsevat tänä päivänä toistensa huolenpitoa, lohdutusta ja kristillistä rakkautta. Jumala on antanut miehille ja naisille ainutlaatuisia lahjoja, kykyjä, kokemuksia ja viisautta. Näitä naisten ainutlaatuisia lahjoja, kykyjä, kokemuksia ja viisautta voidaan hyödyntää seurakunnissamme nykypäivänä muiden naisten auttamiseksi.
– Voimme yhdistää ortodoksisen teologian niihin taitoihin ja lahjoihin, jotka Jumala on naisille suonut, auttaaksemme sisariamme Kristuksessa heidän kohdatessaan rikkinäisen maailmamme haasteita. Kun pätevät naiset yhdistävät koulutuksensa kirkon teologiaan sairaudesta, kärsimyksestä, parantumisesta ja kuolemasta, heistä voi tulla merkittäviä Jumalan työtovereita, jotka tuovat lohdutusta, rauhaa ja parantumista Hänen kansalleen.
Teksti: Minna Rasku