Munkki Bartholomeos Koutloumousioulainen in memoriam

Munkki Bartholomeos (Sakari Repo s. 1974) kuoli 20. lokakuuta 2026. Hän oli Suomen ortodoksisen kirkon tunnetuimpia ja originelleimpia hahmoja ja armoitettu pyhiinvaellusten järjestäjä. Monet muistavat munkki Bartholomeoksen myös alttaripalvelijana, joka tunsi jumalanpalvelukset kuin omat taskunsa ja hallitsi suvereenisti kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet.

Usein tuijotamme elokuvien päähenkilöitä ja sankareita mutta unohdamme taustalla hääräilevät ihmiset, jotka oikeastaan pitävät maailmaa pystyssä. Munkki Bartholomeos kuului näihin marginaalissa eläviin ihmisiin, jotka eivät pitäneet melua itsestään tai yrittäneet tunkea itseään jatkuvasti valokeilaan.

Suurin osa ihmisistä esittää jotain roolia ja yrittää peittää heikkoutensa, ehkä johtuen pelosta, ehkä samanmielisyyden paineesta. Munkki Bartholomeos edusti sitä harvinaista vähemmistöä, joka oli aina oma teeskentelemätön itsensä. Kaikenlainen farisealaisuus ja keinotekoinen poseeraaminen olivat hänestä kaukana.

Sakari syntyi keskiluokkaiseen insinööriperheeseen Kuitinmäen lähiössä Espoossa. Vanhemmat suhtautuivat huumorilla neljän veljeksen toilailuihin, nujakointiin ja rakastavaan anarkiaan. Lämmin suhde perheeseen säilyi vahvana ja elävänä myös myöhemmän munkkeuden aikana. Isoveljen liian varhainen poismeno ja äidin kuolema vain alle kaksi vuotta sitten sattuivat häneen kipeästi.

Kristinoppileiri oli Sakarille suuri elämänmuutos. Eloisalla teinillä oli tapana ajautua tyhmiin tilanteisiin, mutta uusi ympäristö loi mahdollisuuden uudelle alulle. Pian Sakarin säteily tuli tutuksi kaikille ortodoksinuorille, eikä pääsiäisdisko voinut alkaa ennen kuin Sakke oli paikalla. Tästä alkoi hengellinen tie, jolla hän löysi kirkon ja kirkko hänet.

Kun perhehaaveet kariutuivat, munkkeudesta tuli Sakarille varteenotettava polku: se antoi siunauksen ja luontevan raamin epäsovinnaiselle asenteelle porvarillisen keskivertoelämän vaatimuksia kohtaan. Ensimmäisen kerran Sakari vieraili Pyhällä vuorella vuonna 1995 ja hän muisti aina mainita, että samana legendaarisena vuonna Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen maailmanmestaruuden.

Luonnollisuus ja luontevuus olivat hänen armolahjojaan. Sakari oli helposti lähestyttävä ja myös häkellyttävän helposti muita lähestyvä sosiaalinen ihme. Välistä puuttui filtteri, joka normaalisti estää meitä kohtaamasta toisiamme. Hän yhdisti kaikenlaisia ihmisiä ja vei kolmen vuosikymmenen aikana Kreikan Athosvuorelle satoja pyhiinvaeltajia ja rakensi näin vahvan sillan kreikkalaiseen luostarielämään. Pikku hiljaa Sakarista tuli yksi harvoista Athoksen monimuotoisen luostarielämän tuntijoista.

Muistamme, kuinka onnellinen Sakari oli, kun hänet vihittiin pitkän kuuliaisuusveliajan jälkeen munkki Bartholomeokseksi Koutloumousioun luostariin Athosvuorelle vuonna 2019. Niin hullunkurisen tohkeissaan viitastaan, hunnustaan ja munkinvyöstään.

Mutta mistä hänen ilonsa tuli? Ehkä se tuli siitä, että hän vihdoin todella kuului johonkin. Ihminen, joka oli elänyt pitkään yhteiskunnan laitamilla ja työelämästä syrjäytyneenä, oli lopultakin löytänyt kodin, hänellä oli paikka maailmassa. Siitä lähtien hän oli yksi kolmestatuhannesta Pyhän vuoren munkista ja osa ikiaikaista kilvoittelijaperinnettä.

Miten hellästi ja lempeästi munkki Bartholomeos usein puhuikaan munkkiystävistään Pyhällä vuorella. Monet muutkin heistä olivat elämän kolhimia, hylättyjä, väliinpudonneita, ikuisia etsijöitä tässä rikkinäisessä maailmassa. Hän todella rakasti kilvoittelijatovereitaan ja on sanomattakin selvää, että ystäviä löytyi kaikista luostarista.

Munkki Bartholomeos oli kaukana täydellisestä ihmisestä, ja myös heikkoudet olivat hänessä paljaana esillä. Hänellä oli omat Paavalin piikkinsä, ja kanssakulkijoiden oli otettava vastaan koko paketti, mitään ei voinut jättää pois, se olisi ollut falskia. Usein munkki Bartholomeos huolehti suuresti muista mutta kovin vähän itsestään. Ihminen oli arvokas, istuipa sitten edessä piispa tai laitapuolenkulkija.

Ehkä juuri hänen inhimillisyytensä kaikkine puutteineen sai meidät rakastamaan häntä niin syvästi. Munkki Bartholomeoksen kanssa me tunsimme olevamme olemassa mutta näimme myös itsepetoksemme. Oma rauhattomuus ja suorittaminen joutuivat hänen seurassaan naurunalaisiksi, niiden järjettömyyden ymmärsi. Munkki Bartholomeoksen ympärillä aika yksinkertaisesti hidastui. Hänellä oli harvoin kiire mihinkään, hän ei hoppuillut vaan rakasti sanaa ipomoni. Sana on kreikkaa ja tarkoittaa kärsivällisyyttä.

Pienenä esimerkkinä hötkyilemättömyydestä tulee mieleen Athosvuorella koettu maanjäristys. Yhtäkkiä valtava linnamainen luostari heilui ja tärisi, vierasmajan huoneen seinä halkesi alhaalta ylös. Kun muut pyhiinvaeltajat ponnahtivat hädissään etsimään ulospääsyä, munkki Bartholomeos istui tyynenä paikallaan, koska oli varma Jumalanäidin huolenpidosta.

Munkki Bartholomeoksen suhde hengellisyyteen oli muutenkin poikkeuksellisen mutkaton, eikä siihen kuulunut hengellisten urotekojen tavoittelu, kiivailu oikeaoppisuudesta tai muiden tuomitseminen. Ortodoksisuus oli hänelle yksinkertaisesti elämää ja yhtä luonnollista kuin hengitysilma.

Tätä mutkattomuutta kuvasi myös ekumeeninen pragmatismi. Kun Athoksen pyhiinvaelluksella oli mukana toiseen kirkkokuntaan kuuluva kirkkoherra, munkki Bartholomeos totesi, että ehtoolliselle et voi tulla mutta muuten olet ortodoksi, reissun jälkeen voit sitten palata takaisin luterilaiseksi.

On vaikea ajatella maailmaa ilman munkki Bartholomeoksen eläväistä ja vitsailevaa hahmoa, joka pursusi loputtomasti juttuja. Apostoleilla tulee taivaassa olemaan takuulla hauskaa, joskin ehkä he kaipaavat välillä myös suunvuoroa. Kaipaamme munkki Bartholomeosta valtavasti mutta iloitsemme samalla siitä, että hän on Jumalanäidin esirukousten saattelemana matkalla kohti paratiisia, todellista kotia.

Munkki Bartholomeosta oli saattamassa haudan lepoon valtava joukko ihmisiä, pitkälti yli toistasataa henkeä. Myös arkkipiispa Elia oli muistamassa pitkäaikaista ystäväänsä. Ota Kristus luoksesi palvelijasi munkki Bartholomeos!

Teksti: Diakoni Joel Haahtela