”Karjalan valistajien työ jatkuu meissä, mutta ei haasteitta” – pastori Lassi Nuutisen opetuspuhe Tampereella 31.10.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Tänään vietämme Karjalan valistajien juhlaa. Muistelemme pyhittäjiä, jotka vuosisatojen kuluessa ovat vaikuttaneet Karjalan ja sen lähialueiden hengelliseen elämään. Heidän joukossaan ovat muun muassa pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolaiset, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen ja Trifon Petsamolainen.

Me kutsumme heitä valistajiksi. Mutta mitä he oikeastaan valistivat? Ja mitä he antoivat ihmisille, joiden keskuudessa he elivät?

Kun ajattelemme Karjalan valistajia, mieleemme nousevat heidän perinnöstään ensimmäisenä luostarit, kirkot ja vuosisatojen aikana syntynyt karjalainen ortodoksinen kulttuuri. Voimme ajatella Valamon ja Konevitsan luostareita, niiden jumalanpalveluksia ja rukouselämää. Kaikki tämä kuuluu Karjalan valistajien perintöön.

Mutta jos katsomme näiden pyhittäjien omaa elämää, kulttuurisen perinnön alla on vielä jotain syvempää. Monet heistä eivät alun perin lähteneet maailmaan opettamaan muita ihmisiä. He vetäytyivät maailmasta etsimään Jumalaa. He kaipasivat hiljaisuutta, rukousta ja elämää, jossa he voisivat omistautua kokonaan Kristukselle. Ja kuitenkin juuri näistä ihmisistä tuli kokonaisen alueen hengellisiä valistajia.

Tässä on jotakin sellaista, mitä meidän kannattaa pysähtyä ajattelemaan suhteessa omaan aikaamme. Meidän maailmassamme vaikuttamista mitataan helposti sillä, kuinka paljon ihminen saa aikaan. Kuinka monta ihmistä hän tavoittaa. Kuinka laajalle hänen sanomansa leviää. Kuinka näkyvää hänen toimintansa on. Perinnön säilyttämisessä on tärkeää hahmottaa meidän oma aikamme ja sen vaikutus meihin.

Elämme nykyään ihmisten huomiosta kilpailevassa kulttuurissa toisin kuin Karjalan pyhittäjät elivät. Puhutaan huomiotalouden ajasta. Ortodoksinen kristillisyyskin leviää internetissä somevideoissa ja meemeissä, ja ristiriitaisesti yhdistyy toisinaan pyrkimykseen palata perinteisempään elämäntapaan. Internetissä huomiota saadaan usein parhaiten herättämällä voimakkaita tunteita, ei hiljaisuudella ja vaatimattomuudella. Eikä näkyvyyttä ja huomiota saa sillä rauhalla, jota Kristus toivottaa opetuslapsilleen ja jota papit toivottavat kirkkokansalle solealta.

Silti myös ortodoksisessa somessa esitetään usein voimakkaita, huomiota kerääviä kannanottoja siitä, miten kirkon traditiota pitäisi puolustaa ja säilyttää. Näin sisältöjen seuraajat voivat huomaamattaan omaksua myös huomion tavoitteluun liittyvän tavan tuntea, puhua ja vaikuttaa osana kirkon traditiota. He voivat esimerkiksi oppia suhtautumaan kristinuskoon jatkuvan puolustautumisen, huolestuneisuuden tai suuttumuksen kautta ja vähitellen pitää tätä suhtautumistapaa osana ortodoksista hengellisyyttä.

Mutta Karjalan valistajien elämässä suunta oli monesti päinvastainen. Pyhittäjille osoitetussa evankeliumikertomuksessa Kristus sanoo opetuslapsilleen: ”Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta.” Karjalan valistajat luopuivat vapaaehtoisesti monista asioista, joita ihmiset tavallisesti tavoittelevat. Heidän elämänsä saattoi ulkonaisesti näyttää köyhältä ja vaatimattomalta. Mutta he olivat löytäneet Kristuksen, jonka rinnalla maallinen rikkaus, kunnia ja huomio menettivät merkitystään. He eivät tavoitelleet huomiota tai tunnetuksi tulemista, vaan pyrkivät tuntemaan yhä syvemmin Kristuksen. Häneltä he oppivat lempeyttä ja nöyryyttä, ja Hänessä heidän sielunsa löysivät levon. Onhan Kristuksen ies hyvä kantaa ja hänen kuormansa kevyt.

Tänään me olemme Karjalan valistajien hengellisen työn perillisiä. Seurakunnassamme ei enää ole montaa Karjalasta lähtöisin olevaa ortodoksia jäljellä, ja samalla kirkkoomme on viime vuosina liittynyt paljon uusia ihmisiä. Itsekin kuulun liittyneisiin. Tämä herättää kaksi tärkeää kysymystä: Mitä Karjalan valistajien perinnöstä siirtyy uusille sukupolville ja uusille ortodokseille? Sekä mitä tämä perintö oikeastaan tarkoittaa meille kaikille?

Voimme lähteä siitä, että tehtäväksemme on annettu säilyttää luostarit, kirkot, jumalanpalvelukset, ikonit, veisut ja ortodoksiset tavat. Karjalaisille ja heidän jälkeläisilleen nämä kantavat mukanaan muistoja kotiseudusta, läheisistä ihmisistä ja sukupolvien elämästä. Heille nämä muistot merkitsevät jotain, mitä me muut emme aina ymmärrä ajatella. Tämä edellyttää erityistä hienotunteisuutta meiltä, jotka emme itse ole karjalaisten jälkeläisiä. Monille tämä perintö ei merkitse ensisijaisesti tiettyjä arvoja tai käsityksiä, vaan elämää, joka on jäänyt menneeseen maailmaan.

Mutta Karjalan valistajien elämän keskuksessa oli jotakin vielä tärkeämpää ja pysyvämpää, jota ei sovi kenenkään ohittaa: elävä yhteys Jumalaan ja tämän yhteyden mukana tuleva rauha. Ilman yhteyttä Kristukseen emme välttämättä osaa arvioida, mikä meille annetussa perinnössä on olennaista. Saatamme pitää kristillisenä ihanteena jotakin, joka onkin peräisin tietyn aikakauden yhteiskunnallisista oloista, sukupuolirooleista, poliittisista käsityksistä tai muista tavanomaisista käytännöistä. Siksi meidän tulee palata yhä uudelleen evankeliumin ja Kristuksen äärelle ja haastaa ajatuksiamme Hänen kasvojensa edessä.

Miten sitten tiedämme, että olemme todella säilyttäneet Karjalan valistajien perinnön? Vastataksemme tähän voimme kysyä: Millä tavalla oma elämämme tekee Kristuksen läsnäolon näkyväksi toisille ihmisille? Mitä läheisemme oppivat kristinuskosta nähdessään, kuinka kohtelemme heitä? Mitä he oppivat Jumalan rakkaudesta, kun puhumme ajankohtaisista asioista? Miten houkuttelevaksi me teemme Kristuksen olemalla kristittyjä?

Karjalan valistajat elivät Jeesuksessa Kristuksessa rauhan ja rakkauden hengessä, ja tämä toimi heidän vetovoimanaan. He olisivat jääneet tuntemattomiksi erakoiksi syvälle metsiin, jos heissä ei olisi ollut tätä ihmeellistä voimaa.

Uskon, että Karjalan pyhittäjien henki on näkynyt karjalaisessa perinteessä, mutta osin sanoittamattomana. Se voi tänäkin päivänä näkyä käspaikan tekijässä, jonka työ ilmaisee kunnioitusta kauneutta kohtaan, isoäidissä rukoilemassa ikonin edessä tai isässä ja äidissä, jotka ottavat yllätysvieraan lämpimästi vastaan. Tällainen hiljainen ja vaatimaton hengellinen perintö voi jäädä nykyajan äänekkäiden kannanottojen ja voimakkaiden tunteiden peittämäksi.

Karjalan valistajien työ ei siis kuulu vain menneisyyteen. Se jatkuu meissä, mutta ei haasteitta. Jos emme ole tarkkaavaisia, kirkon perinne ei ehkä muutu ulkonaisesti, mutta syvällä voi tapahtua sitäkin enemmän.

Rukoilkaamme Kristusta Jumalaamme, että oppisimme Karjalan valistajien tavoin antamaan huomiomme ennen kaikkea Hänelle, sielujemme hyväntekijälle. Ja että ne ihmiset, jotka kohtaavat meidät, voisivat meidän kauttamme löytää jotakin siitä samasta Kristuksen rauhasta, jota Karjalan valistajat kerran etsivät metsien ja erämaiden hiljaisuudessa. Sillä Hänelle kuuluu kaikki kunnia, ylistys ja palvonta yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Aamen.