Hänen Kaikkipyhyytensä, ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen tervehdys Turun pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlassa 27.9.

Siunatut Turun seurakunnan lapset,

Turun torin pohjoislaidan tontti, jolla kirkkonne on nyt seisonut 180 vuotta, oli alun perin tarkoitettu kaupungintalolle. Carl Ludvig Engel, joka vuoden 1827 Turun palon jälkeen otti tehtäväkseen suunnitella kaupunki uudelleen, ehdotti lopulta, että tontti annettaisiin ortodoksisen kirkon käyttöön, sillä Suomen siirryttyä vuoden 1808–1809 sodan jälkeen Venäjän alaisuuteen, oli alueelle tullut sotilaita, virkamiehiä ja kauppiaita ja kaupungin läpi kulki myös paljon väkeä.

Tarvittiin tsaari Nikolai I:n käsky tammikuussa 1838, jotta kirkon rakentaminen voitiin aloittaa ja kirkko vihittiin käyttöön 2.9.1846. Kirkon suojeluspyhäksi valittiin pyhä Aleksandra, joka kärsi marttyyrikuoleman vuonna 303. Valinnan taustalla vaikutti todennäköisesti se, että Venäjän keisarinnalla oli tuolloin sama nimi. On samantekevää nyt, mikäli kädenojennus hovia kohti oli merkityksellinen nimen valinnassa: kirkko omistettiin keisarinnalle, joka perinteen mukaan ei itse valinnut hovin loistoa, kun oli aika tunnustaa usko Kristukseen.

Kauan tämä kirkko pysyi vieraana kaupungille, jossa se sijaitsi. Palvelusten vieras kieli, vieraat tavat sekä itse rakennus, kaikesta kauneudestaan huolimatta, näyttäytyi monelle vieraan vallan merkkinä. Suomen itsenäistymisen jälkeen alueelle jäi muutama sata ortodoksia. Monista tuli luterilaisia ja monet myös käänsivät sukunimensä suomalaiseen muotoon, mitä pidämme jokseenkin ymmärrettävänä juuri omille jaloilleen nousseessa maassa, jossa venäläinen nimi saattoi kantaa erityistä kaikua.

Historia olisi voinut pysähtyä siihen. Kuitenkin vuonna 1923 ekumeeninen istuin otti vastaan Suomen ortodoksisen kirkon ja antoi sille autonomisen aseman. Kolme vuotta sitten saimme siunauksen juhlistaa yhdessä tämän siteen satavuotista merkkipäivää.

Tämän autonomian luonteesta, joka joskus ymmärretään väärin, on tarpeen sanoa ääneen muutamia yksinkertaisia sanoja. Suomen kirkko valitsee itse omat piispansa, palvelee Jumalaa omalla kielellään ja on osa suomalaista yhteiskuntaa paikallisena ortodoksisena kirkkona, joka on kanonisesti samalla sidottu Konstantinopolin äitikirkkoon. Tämän siteen me koemme ennen muuta rakkauden ja jaetun vastuun siteenä. Suomi on osoittanut – ja haluamme korostaa, että tämä ei ole ollut lainkaan itsestään selvää 1900-luvun ortodoksisessa maailmassa – että kirkosta, jolla on juurensa Karjalassa ja Valamon perinteessä, josta myös monet kirkkojenne suuret ikonit ovat peräisin, voi tulla aidosti paikallinen samaistumatta silti valtioon. Etnofyletismi on tuomittu Konstantinopolin suuressa synodissa vuonna 1872. Emme toki väitä, että tie on ollut aina keveä, ja olisi epähistoriallista silottaa historian jännitteet ja katkeruudet juhlapuheesta pois.

Pyhän Aleksandran kunnioitetun ikonin lasissa on säilynyt jälki, joka ei ole peräisin ihmiskädestä. Sen on jättänyt talvisodassa kaupungin keskustaan tehtyjen pommitusten paineaalto: lasissa on pitkä suora halkeama sekä kolmion ja ympyrän muotoinen särö. Uskovaiset näkevät näissä jälkiä ihmiselämästä, pyhästä Kolminaisuudesta ja ikuisuudesta. Muistamme millaisena aikana näitä tulkintoja tehtiin: aikana, joka toi Turkuun Karjalan evakoita ja seurakunnan jäsenmäärä nousi yli kahteen tuhanteen. Kirkko oli sodassa vaurioitunut. Seurakunnan pappi Leonidas Homanen aloitti keräyksen kirkon hyväksi, ja on kiitollisena huomioitava myös, että sama kaupunki, joka aiemmin näki kirkossa vieraan vallan symbolin, tarjosi asiassa apuaan. Näin kirkko korjattiin vuonna 1960 ja pyhitettiin uudelleen käyttöön.

Olemme vaellelleet hieman menneissä asioissa, sillä Turussa tiivistyy seurakunnan kokoisena paljon ilmiöitä, jotka ovat läsnä ortodoksisissa kirkoissa Euroopassa tänä päivänä. Tästä syystä halusin olla juhlassa läsnä eksarkaattini välityksellä. Eksarkaattia johtaa korkeasti pyhitetty Kalkedonin metropoliitta Emmanuel, joka välittää teille nyt tämän viestin ja aikoo myös keskustella useista asioista henkilökohtaisesti ja läheisesti korkeasti pyhitetyn Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian kanssa. Sota Euroopassa ei ole kaukana Suomestakaan, ja se on vahingoittanut ortodoksien ykseyttä ja joissakin tapauksissa ehtoollisyhteys samasta maljasta on katkennut. Milloin ja miten tämä haava parannetaan, sitä emme tiedä.

On myös jotain hiljaisempaa. Turun seurakunta käsittää laajan alueen: esimerkiksi Rauman, Salon ja Ahvenanmaan. Sunnuntailiturgioita toimitetaan monella kielellä, sillä ihmiset ikonostaasin edessä ovat tulleet monista maista aivan kuten sotilaat ja kauppiaat aikanaan sekä Karjalan evakot myöhemmin. Tässä suhteessa Suomella on uskoaksemme jotain sanottavaa meille kaikille, sillä 1800-luvun kysymys on edessämme erilaisessa muodossa: miten kirkko pysyy avoimena muukalaisille tulematta itse vieraaksi sitä ympäröivälle paikalle?

Nostamme esiin myös todistuksen toisille kristityille. Maassanne ortodoksit elävät pienenä vähemmistönä luterilaisen kirkon keskellä ja yhteinen todistus nousee hyvistä naapurisuhteista. Viime vuonna tuli 1700 vuotta Nikean kirkolliskokouksesta ja sen uskontunnustusta veisaamme monien niiden kanssa, jotka eivät kuulu ortodoksiseen kirkkoon. Tämä ei ole suinkaan pieni asia maailmassa, joka ei juuri enää kuuntele kristittyjä, kun he puhuvat erillään toisistaan.

Meille on kerrottu, että seurakunta valmistautuu kirkon perustusten korjaustyöhön ja hetken aikaa seurakunta kokoontuu väliaikaisissa tiloissa. Tästä emme tee nyt vertauskuvaa. Tiilirakennus ja sen puukupoli tarvitsee 180 suomalaisen talven jäljiltä huolenpitoa ja teette hyvin huolehtiessanne tästä.

Näillä ajatuksilla rukoilemme kanssanne ja anomme veljellemme ja Herran mysteerien kanssapalvelijallemme arkkipiispa Elialle, pyhän synodin piispoille, papistolle ja koko kansalle, jokaiselle ihmiselle, joka ylittää pyhän Aleksandran kirkon kynnyksen sytyttääkseen tuohuksen tai vain ihaillakseen Engelin arkkitehtuuria, Jumalan rajatonta armoa ja laupeutta pyhän marttyyrin esirukouksien tähden.

+ Konstantinopolin Bartolomeos