Kirkkokalenteri

Pyhä Gobain syntyi Irlannissa 600-luvun alussa. Hän oli munkki Furseyn oppilas, joka seurasi ohjaajaansa Itä-Angliaan ja siirtyi myöhemmin Galliaan. Hän vaikutti siellä useissa eri paikoissa kunnes rakensi metsään Oisejoen rannalle ensin erakkomajan ja sitten pyhälle Pietarille omistetun kirkon. Se tunnettiin myöhemmin Pyhän Gobainin kirkkona.

Kristinuskoa vihaavat saksalaiset barbaarit, jotka ryöstelivät seutua, tunkeutuivat pyhän Gobainin erakkomajaan noin vuonna 670. Kun he eivät löytäneet aarteita, he suutuspäissään katkaisivat hänen kaulansa. Aisnen departementissa Ranskassa sijaitsevaa paikkaa, jossa pyhä Gobain eli ja kuoli, kutsuttiin ensin Mont d’Hermitageksi ja myöhemmin Saint Gobainiksi.

Pyhä Gleb oli ruhtinas Andrei Bogoljubskin (4.7.) poika. Hän syntyi Vladimirissa vuonna 1155 ja sai kasteessa kristillisen nimen Georgi, mutta hänet tunnettiin yleisesti vanhalla nimellään Gleb. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen, ja hän eli 12-vuotiaasta lähtien hyvin hengellisesti. Hän rakasti Raamatun ja pyhien kirjojen lukemista, kunnioitti papistoa ja oli armelias ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Nuoresta iästään huolimatta Gleb näännytti itseään ankaralla paastolla ja vahvisti sieluaan rukouksella ja valvomisella.

Puhdas ja nuhteeton ruhtinas nukkui autuaaseen kuolonuneen 19-vuotiaana vuonna 1175. Hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen ajan ihmeitä ja ne varjelivat Vladimirin kaupunkia vihollisten hyökkäyksiltä. Pyhäinjäännökset avattiin vuonna 1702, mistä lähtien pyhää Glebiä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa. Vladimirissa häntä pidetään kaupungin suojelijana. Pyhän Glebin reliikit ovat Vladimirissa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkossa.

Pyhä Kallistos oli Athosvuoren Suuren lavran munkki, joka siirtyi pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilaaksi Magulan skiittaan. Hän eli vuosikausia hesykasmin mestarin Gregorioksen ohjauksessa ja kirjoitti tämän elämäkerran. Turkkilaisten merirosvojen uhatessa Pyhää vuorta yhä uudelleen Gregorios ja hänen oppilaansa lähtivät Athokselta vuonna 1326 ja kiersivät monissa paikoissa ennen kuin vetäytyivät Parorian erämaahan lähelle Bulgarian rajaa. Välillä he joutuivat pakenemaan Konstantinopoliin, mutta kun Gregorios pääsi Bulgarian tsaarin suojeluksen ansiosta takaisin Paroriaan, Kallistos päätti palata Athokselle (1331). Hän oli Magulan skiitassa, kun sinne tuli pyhittäjä Athanasios (20.4.), Meteoran luostarin tuleva perustaja, ja juuri Kallistos lähetti hänet pappismunkki Gregorioksen luokse Milean vuorialueelle.

Kallistos asettui Ivironin luostariin, jonka johtajanakin hän mahdollisesti toimi. Pyhän vuoren viranomaiset lähettivät hänet usein tärkeissä asioissa Konstantinopoliin. 10.6.1350 Kallistos valittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Seuraavana vuonna hän johti Konstantinopolin paikallissynodia, joka vahvisti pyhän Gregorios Palamaksen opin ihmisen jumalallistumisesta luomattomien energioiden kautta sekä hänen määritelmänsä substanssin ja energioiden välisestä suhteesta. Myös Palamas itse oli läsnä. 1300-luvun loppuun mennessä kaikki ortodoksiset paikalliskirkot olivat hyväksyneet hänen oppinsa.

Kaksi vuotta myöhemmin Johannes Kantakuzenos pyysi Kallistosta kruunaamaan poikansa Matteuksen keisariksi ja olemaan mainitsematta liturgiassa Johannes V Paleologosta, laillista keisaria. Patriarkka ei suostunut vaan piti kiinni laillisesta järjestyksestä ja vetäytyi pyhittäjä Athanasioksen luostariin ja myöhemmin Mamaksen luostariin. Hän ei kuitenkaan luopunut patriarkan tittelistään, mikä esti vallantavoittelijan kruunaamisen. Pyhä synodi pani lopulta hänet viralta 14.8.1353 ja korvasi hänet Herakleian metropoliitalla, pyhällä Filoteoksella (11.10.), joka kruunasi helmikuussa 1354 Matteus Kantakuzenoksen kanssakeisariksi.

Kallistos lähti Tenedokseen, missä maanpakoon joutunut keisari Johannes V Paleologos asui, ja toimi siellä aivan kuin olisi yhä patriarkka. Johannes Paleologoksen palattua Konstantinopoliin ja Kantakuzenoksen luovuttua vallasta ja mentyä luostariin Kallistos palautettiin patriarkan istuimelle ja Filoteos sysättiin syrjään. Toisella patriarkkakaudellaan Kallistos puolusti ekumeenisen patriarkaatin oikeuksia ja yritti palauttaa sopusointua kirkon ja siviiliviranomaisten välille.

Patriarkka Kallistos matkusti Serrekseen tapaamaan Serbian keisarinna Helenaa hankkiakseen sotilaallista apua turkkilaisia vastaan. Matkalla hän kävi Athoksella, jossa hän tapasi pyhittäjä Maksimos Majanpolttajan (13.1.), joka ennusti hänen lähestyvän kuolemansa. Ja todellakin saman matkan aikana elokuussa 1363 pyhä patriarkka Kallistos kuoli epidemiaan samoin kuin suurin osa hänen seurueensa arvohenkilöistä. Hänet haudattiin Thessalian Magnesiaan. Pyhä synodi palautti Filoteoksen patriarkan istuimelle.

Pyhä Methodios, jonka hänen vanhempansa omistivat Jumalalle jo varhain, sai hyvän koulutuksen ja hänestä tuli tunnettu filosofi. 200-luvun jälkipuoliskolla hänet vihittiin Lyykian Olympoksen piispaksi. Kun Patarassa järjestettiin keskustelu Kristuksen ylösnousemuksesta, Methodios matkusti Miletoksesta Pataraan osallistuakseen siihen. Kuuluisan dialogimuotoisen teoksensa Ylösnousemuksesta hän kirjoitti juuri Patarassa. Sieltä käsin hän myös vieraili Lyykian ja Pamfylian tärkeimmissä kaupungeissa puolustamassa kristinuskoa pakanafilosofeja vastaan. Pataran merkitys hänen elämässään oli niin suuri, että hänet on usein tunnettu enemmänkin pataralaisena kuin oman hiippakuntansa mukaan Olymposlaisena.

Antiikin filosofi Platon on kirjoittanut erosta eli eroottissävyistä rakkautta koskevan ylistyksen: hänen käsityksensä oli, että eros voi kohota ihmisruumiiseen kohdistuvasta rakkaudesta rakkaudeksi henkisiin realiteetteihin. Vastaukseksi Methodios sepitti ylevän neitseellisyyden ja kristillisen hyveellisen elämän puolustuspuheen nimeltä ”Kymmenen neitseen pidot”. Hän muovaili esityksensä Platonin tapaan keskusteluksi, joka tapahtuu rouva Hyveen, Filosofian sisaren, puutarhassa järjestetyissä pidoissa. Puutarha on istutettu itään samoin kuin Edenin paratiisi. Jokainen kymmenestä neitseestä käyttää puheenvuoron.

Ensimmäisenä puhuu Markella. Hän ylistää neitsyyttä hyveenä, joka maan päällä harjoitettuna kohottaa sielun vaunun taivaaseen ja johtaa turmeltumattomuuteen. Se tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi, koska neitseellinen ihminen jäljittelee Kristusta, joka oli aivan erityisellä tavalla neitseellinen. Neitsyys paljastaa Jumalan kasvatuksen päämäärän. Jumala on käyttänyt sitä johtaakseen ihmiskunnan kohti täydellisyyttä. Ensin Hän salli sukurutsaukseen perustuvat liitot, sitten moniavioisuuden, joka sittemmin väistyi ja johti siveyteen yksiavioisessa liitossa ja lopulta neitseellisyyteen.

Toinen neitsyt Teofilia puuttuu puheeseen tehdäkseen selväksi, että avioliittoa ei pidä väheksyä neitseyden kustannuksella: ”Jos hunaja on makeampaa kuin muu ravinto, se ei tarkoita, että muut ruoat olisivat kitkeriä. Kirkko on kuin puutarha, jossa kasvaa monenlaisia kukkia. Jotkut ovat neitseellisyyden, toiset ihmissuvun jatkamisen ja toiset siveyden kukkia.” Kun hän päättää puheenvuoronsa, kaikki neitseet taputtavat käsiään ilmaisten näin arvostuksensa avioliittoa kohtaan.

Thaleia on kolmas puhuja. Ensin hän puhuu miehen ja naisen liitosta Kristuksen ja Hänen kirkkonsa liiton symbolina. Sitten hän jatkaa, että tästä näkökulmasta neitsyys on hengellinen avioliitto, jossa toteutuu tuo suuri mysteeri eli sielun yhdistyminen Ylkään. Jos siis kerran avioliitto annettiin ihmisille jonkinlaisena myönnytyksenä synnin tähden, neitsyys on tullut Jumalan lahjana.

Teopatra kehittää edelleen tätä ajatusta todeten, ettei mistään ole enempää apua paratiisin elämän entiselleen palauttamisessa ja sovinnon saavuttamisessa Jumalan kanssa kuin puhtaasta ja siveästä elämästä. Thalassia puolestaan toteaa, että ollakseen nimensä vertaisia neitseiden tulee säilyttää itsensä täysin puhtaina omistamalla Jumalalle kaikki ruumiin ja sielun liikkeet. Ruumiilliseen puhtauteen tulee lisätä myös suun, silmien, korvien, hajuaistin, kosketuksen ja ennen kaikkea sydämen puhtaus. Se tarkoittaa, että sydämen ei pidä enää välittää mistään maallisesta eikä olla vihan tai turhuuden vaikutuksen alaisena.

Agathe käyttää vertausta kymmenestä neitsyestä[1] osoittamaan, että neitsyyttä tulee valppaasti varjella turmeluksen hyökkäyksiltä. Sen jälkeen puheenvuoron saa Prokilla, joka palaa aiheen teologiseen puoleen todeten, että Kristuksen lihallinen olemus oli ensimmäinen morsian, jonka Sana otti itselleen. Hän asetti sen kuin kuningattaren Isän oikealle puolelle, ja siten kaikista neitseistä tulee sen seuraajia. Prokilla ylistää neitseellisyyttä marttyyrikilvoitustakin arvokkaammaksi. Neitsyydessä ei näet kohdata koetusta vain lyhyen hetken verran, vaan joudutaan kestämään himon hyökkäyksiä koko elämän ajan.

Tämän jälkeen tulee Teklan vuoro, jota muut ihailevat hänen sekä maallisen että teologisen filosofian tuntemuksensa takia. Hänen puheensa onkin kaikkia muita pitempi. Hän ylistää neitsyyttä myös keksimällä etymologian, jonka mukaan kreikan kielen neitsyyttä ilmaiseva sana parthenia juontuisi ilmaisusta para Theon, ”Jumalan vieressä”. Tämä ajatus antaa sielulle siivet viettää jo maan päällä samanlaista elämää kuin enkelit taivaassa.

Keskustelu päättyy Dysianan ja Domninan allegorisiin Vanhan testamentin tulkintoihin. Lopuksi rouva Hyve käyttää viimeisen puheenvuoron sanoen, että neitsyys ei tarkoita vain seksuaalista pidättymistä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista kaikkien hengen ja aistien liikkeiden omistamista Jumalalle. Tämän sanottuaan hän ojentaa Teklalle seppeleen. Sitten hän alkaa viritellä hymniä neitseyden kunniaksi. Muut neidot muodostavat tanssivan kuoron ja toistavat kertosäettä: ”Minä pidän itseni puhtaana Sinulle, oi Ylkäni, ja kohtaan Sinut palava soihtu kädessäni.”

Julistusmatkoillaan pyhä Methodios vastusti gnostilaisia ja muita harhaoppisia, jotka pitivät ruumista ja aistein havaittavaa luomakuntaa vastenmielisinä. Hän osoitti, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Methodios oli myös ensimmäinen, joka tunnisti Origeneen opetuksissa piilevät erheet. Hän alkoi vastustaa Origeneen kehittelemää ajatusta sielun pre-eksistenssistä ja kumosi myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan sielu suistuu ruumiiseen kuin vankilaan. Tämä johtaisi ruumiin ylösnousemuksen kieltämiseen.

Suoritettuaan elämäntyönsä totuuden säilyttämiseksi pyhä Methodios sai kärsiä marttyyrikuoleman. Hänet mestattiin Syyrian Khalkiksessa vuoden 311 tienoilla keisari Liciniuksen vainon aikana. Methodios on tunnettu myös hänen nimiinsä myöhemmin liitetyistä ennustuksista, jotka koskevat Seitsemän kukkulan kaupunkia eli Konstantinopolia lopun aikoina.

Rooman paavi, pyhä marttyyri Silverius oli paavi Hormisdasin laillinen poika, joka syntyi ennen tämän pappisvihkimystä. Silverius oli vasta alidiakoni, kun hänet Italian kuninkaan painostuksesta vihittiin Rooman piispanistuimelle paavi Agapitus I:n kuoltua vuonna 536.

Keisarinna Teodora pyysi Silveriusta tunnustamaan Konstantinopolin patriarkaksi Anthimuksen ja Antiokian patriarkaksi Severuksen, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin tunnustusta. Silverius kieltäytyi kohteliaasti vaikka tiesikin siten allekirjoittavansa oman tuomionsa. Theodoralla oli kuitenkin varaa odottaa. Silverius lavastettiin syylliseksi maanpetokselliseen salajuoneen ja hänet vietiin Lyykian Pataraan Vähään-Aasiaan. Hänen tilalleen paaviksi tuli Teodoran suosikki diakoni Vigilius. Keisari Justinianus puolestaan lähetti Silveriuksen takaisin Roomaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Vigiliuksen kannattajat veivät hänet Palmarolan saarelle Napolin edustalla, missä hänet surmattiin vuonna 537.

Pyhä Mina kilvoitteli pitkään Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1105 hänet vihittiin Polotskin piispaksi. Hän oli yksi ensimmäisistä venäläisistä piispoista, jotka julistivat kristinuskoa Venäjän kasteen jälkeen. Hän nukkui pois vuonna 1116.

Pyhä Nikolaos Kabasilas syntyi Tessalonikassa vuoden 1322 tienoilla. Hän oli isän puolelta Khamateos-sukua, mutta otti myöhemmin käyttöön äitinsä vanhan ja kunniakkaan sukunimen Kabasilas. Nuoruudessaan hänellä oli hengellisenä opettajanaan ja ohjaajanaan pyhän Gregorios Palamaksen läheinen oppilas Doroteos Blates. Hän perusti yhdessä veljensä kanssa Tessalonikaan Pantokratorin luostarin (nykyinen Vlatadon). Myöhemmin Doroteoksesta tuli Tessalonikan metropoliitta. Nuoresta pitäen Nikolaos liikkui hurskaiden maallikoiden piireissä, joissa harrastettiin Jeesuksen rukousta tulevan patriarkan Isidoros Bukheiran (1347–1350) johdolla. Saatuaan kirjallisuuden ja filosofian opetusta enoltaan Neilos Kabasilakselta, josta hänestäkin tuli Tessalonikan metropoliitta (1361–1363), Nikolaos lähti jatkamaan opintojaan Konstantinopolin filosofiseen kouluun. Siellä hän tutustui lähemmin antiikin klassiseen kirjallisuuteen ja sen ihailijana alkoi liikkua myös humanistisissa piireissä poikkeamatta kuitenkaan kirkon opista.

Nikolaoksen pääkaupungissa oleskelun aikana alkoivat hesykasmia koskevat oppiriidat pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) ja Barlaamin välillä. Ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua armosta luomattomien energioiden välityksellä herätti myös Nikolaoksessa kiinnostusta kristillisen elämän lopulliseen päämäärään. Pääasiassa hän kuitenkin vielä askaroi aikansa sosiaalisten ja poliittisten ongelmien parissa.

Keisari Andronikos III:n jälkeen valtakunnassa syttyi repivä sisällissota Johannes V Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä. Tessalonikassa kiivailijoiden (zelotes) puolue käytti tilaisuutta hyväkseen ja nousi kapinaan keisarinvaltaa ja aatelistoa vastaan. Nikolaos palasi kotikaupunkiinsa ja teki aloitteen rauhanneuvotteluista kapinallisten ja keisari Johannes Kantakuzenoksen välillä. Vuonna 1345 hänet lähetettiin Beroiaan keisarin pojan Manuelin lähettiläänä, ja hän sai neuvotelluksi kapinallisille hyvät rauhanehdot, jos he suostuisivat antautumaan.

Kun Nikolaos palasi Tessalonikaan, Andreas Paleologos vastusti suunnitelmaa. Hän kiihotti kiivailijat ja kaupungin köyhien alueiden asukkaat hyökkäämään linnoitukseen, jonne ylhäisö oli paennut. Seurasi julma teurastus, mutta Nikolaos onnistui kuitenkin säilyttämään henkensä piilottautumalla kaivoon. Hän viipyi Tessalonikassa ilman ongelmia aina vuoteen 1347 saakka, vaikka hänen sympatiansa Kantakuzenosta kohtaan oli tiedossa. Hän mietiskeli sisällissodan syitä ja kirjoitti useita artikkeleja koronkiskonnasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Kun Kantakuzenoksesta tuli keisari nimellä Johannes VI, hän kutsui Nikolaoksen luokseen Konstantinopoliin ja teki hänestä neuvonantajansa. Nikolaoksen ja hänen lapsuudenystävänsä Demetrios Kydoneksen vaikutus keisariin oli niin suuri, että tässä syttyi ajatus luopua kruunusta ja mennä luostariin. Mutta Tessalonikan vaikean tilanteen takia hän ei voinut toteuttaa suunnitelmaansa.

Samalla kun Nikolaos otti aktiivisesti osaa julkiseen elämään, hän harrasti koko ajan myös kirjoittamista. Pyhän Gregorios Palamaan tultua valituksi Tessalonikan arkkipiispaksi syyskuussa 1347 Nikolaos oli mukana saattamassa häntä kaupunkiin. Mutta kun kansa ei suostunut ottamaan Gregoriosta vastaan, he molemmat vetäytyivät Athosvuorelle, missä he viettivät vuoden ajan hesykastista rukouselämää.

Vuonna 1349 Nikolaos palasi Tessalonikaan, jossa kiivailijoiden puolueen kansannousu oli tukahdutettu ja puolueet olivat solmineet rauhan, joten pyhä Gregorios Palamas saatettiin asettaa tehtäväänsä. Vuonna 1351 hesykasmi julistettiin kirkon viralliseksi opiksi. Nikolaos hyväksyi Gregorios Palamaksen teologian ja suhtautui myönteisesti idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseen tähtääviin suunnitelmiin, kunhan niihin ei sisältyisi opillisia kompromisseja. Hänen ystävänsä Demetrios Kydones sen sijaan asettui molemmissa kysymyksissä vastakkaiselle kannalle.

Kun uusi sisällissota syttyi Johannes Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä, se johti patriarkka Kallistos I:n eroon. Monet kannattivat Nikolaos Kabasilasta uudeksi patriarkaksi, mutta loppujen lopuksi valituksi tuli pyhä Filoteos (11.9.). Valta vaihtui kuitenkin pian. Keisari Johannes Paleologos pakotettiin eroamaan, ja hän vihkiytyi munkiksi nimellä Joasaf. Pyhä Kallistos palautettiin patriarkaksi.

Tässä vaiheessa Nikolaos vetäytyi pois julkisuudesta ja antautui kokonaan mietiskelemään Kristuksen mysteeriä. Ei ole täysin selvää, pysyikö hän elämänsä loppuun asti ”maallikkohesykastina” vai oliko hän jossakin vaiheessa vihkiytynyt munkiksi, kuten hänen teostensa joitain yksityiskohtia on tulkittu. Kahta Tessalonikassa viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta hän asui elämänsä loppuun saakka Konstantinopolissa, missä hän oli tuttu vieras monissa luostareissa.

Nikolaos Kabasilas tultiin tuntemaan miehenä, joka oli kohonnut hyveiden korkeuteen. Monet valtakunnan johtomiehet keisari Manuel Paleologoksesta alkaen kysyivät häneltä neuvoa ja pitivät häntä hengellisenä isänään. Nikolaos itse ei kuitenkaan tahtonut enää sekaantua maailmallisiin ongelmiin vaan eli mieluummin hiljaisuudessa. Sisäisen elämänsä hedelminä hän kirjoitti kaksi teosta, ”Pyhän Liturgian selitys” ja ”Elämä Kristuksessa”. Ne todistavat hänen pyhyydestään, ja niitä pidetään oikeutetusti kristillisen kirjallisuuden helminä.

Teoksessaan ”Elämä Kristuksessa” Nikolaos Kabasilas osoittaa, kuinka uskovat vastaanottavat kasteen, voitelun ja pyhän ehtoollisen sakramenteissa olemisen, liikkeen ja todellisen elämän. Kasvaessaan hengellisesti hyveitä harjoittamalla he toivottavat Pyhän Hengen voiman välityksellä Kristuksen itsensä tervetulleiksi olemukseensa. Hän tulee heihin asumaan ja kasvaa heissä, kunnes he päätyvät täyteen yhteyteen Jumalan kanssa. Kristuksen lihaksituleminen on kaiken hengellisen elämän perustus. Hänen ihmiseksi tulemisensa on yhdistänyt erillään olleet ja mahdollistanut yhteyden, luodun ja luomattoman uudenlaisen ”sekoituksen” syntymisen.

Elämä Kristuksessa alkaa jo tällä puolen, mutta sen täyteys toteutuu vasta ikuisessa valtakunnassa. Tässä ajassa tuo valtakunta tulee ulottuvillemme kirkossa. Kristus antaa itsensä ja sekoittaa itsensä jokaiseen omaan jäseneensä sakramenttien välityksellä, samalla tavoin kuin valo tunkeutuu huoneeseen ikkunan läpi. Hän toteuttaa avioyhteytensä mysteerin ihmiskunnan kanssa ja tuo meidän kuolevaiseen, muutoksille alttiiseen ruumiiseemme kuolemattomuuden ja ikuisen elämän. Tämä Herran läsnäolo aktivoituu kuitenkin vain, jos ihminen tekee yhteistyötä (synergia) Hänen kanssaan vastaamalla vapaasti Jumalan lahjaan. Se tarkoittaa keskittymistä siihen, että tarkkaavaisesti varjelemme saamaamme armoa.

Kristityn hengellinen elämä koostuu siis hänen omien jäsentensä ja aistiensa vartioinnista, sillä Kristus on yhdistänyt itsensä niihin. Lisäksi siihen kuuluu sen suuren kunnian mietiskely, minkä Hän on meille suonut. On mahdotonta tuntea vetoa pahaan, jos on tajunnut sen ”rakkauden aina hulluuteen saakka” jolla Kristus on meitä rakastanut. Hän meni niin pitkälle, että tarjosi itsensä uhriksi ristille tehdäkseen meistä Hänen temppeleitään ja Hänen oman ruumiinsa jäseniä. Näihin asioihin syventyneelle ihmiselle Herra on ainoa tavoiteltava. Ja kun tällainen ihminen on saanut Kristuksen hengen, hyveiden harjoittaminen muuttuu helpoksi. Ihminen kasvaa hyveessä ja yhdistää oman tahtonsa täysin Kristuksen tahtoon. Silloin hän iloitsee siitä, mikä tuottaa Kristukselle iloa, ja on murheissaan siitä, mikä murehduttaa Kristusta. Jumalallinen rakkaus on jokapäiväistä elämää, ja ihmispersoona pystyy osallistumaan Jumalihmisen jumalallisen luonnon ominaisuuksista.

Jumalallistuminen on siis ihmisolennon lopullinen päämäärä. Pyhä Nikolaos näki sen heijastuvan täydellisesti Jumalanäidissä. Sielunsa koko kauneudella ja tahdolla, joka oli antautunut Jumalan suunnitelmille, Neitsyt Maria veti alas Pyhän Hengen, niin että Vapahtaja saattoi syntyä hänestä.

Omassa elämässään Nikolaos noudatti toisenlaista tietä kuin pyhä Gregorios Palamas. Hän, joka oli humanisti koulutukseltaan mutta hesykasti kutsumukseltaan, pystyi osoittamaan, että jumalallistuminen ja yhteys Kristukseen muodostavat jokaisen kristityn hengellisen elämän päämäärän. Ne eivät siis koske ainoastaan kaukana maailmasta ja sen askareista eläviä munkkeja. Hän kirkasti oman aikansa humanistisen kulttuurin positiiviset elementit ja hänestä itsestään tuli ”sakramentaalisen hesykasmin” oppi-isä. Niinpä hän on saanut ansaitsemansa paikan ortodoksisen kirkon pyhien isien kuorossa.

Pyhän Nikolaos Kabasilaksen kuolinajasta ja -tavasta ei ole säilynyt tietoja. Hän siirtyi uuteen elämään joskus vuosien 1391–1397 välillä. Pyhäksi hänet julistettiin virallisesti vuonna 1982 Tessalonikan metropoliitan aloitteesta