Kirkkokalenteri

Pyhä marttyyri Albanus oli Rooman kansalainen, joka asui Britannian Verulamiumissa (nykyinen St. Albans). Hän kiinnostui kristinuskosta, kun hän kerran tarjosi yösijan lähetystyötä tehneelle pappi Amfibalukselle, joka pakeni vainoajiaan. Kun Albanus näki vieraansa rukoilevan yötä päivää, Jumalan armo kosketti häntä ja sai hänet kyselemään papin uskosta. Saamansa opetuksen ansiosta hän luopui epäjumalanpalveluksesta ja otti pyhän kasteen.

Roomalaiselle kuvernöörille ilmoitettiin, että lähetyspappi oli piilossa Albanuksen talossa, jolloin hän lähetti sotilaita vangitsemaan pappia. Pappi oli sillä välin paennut, mutta sen sijaan Albanus odotti heitä papin asussa eikä vastustanut vangitsemista. Hänet vietiin oikeuden eteen juuri kun tuomari oli uhraamassa epäjumalilleen. Tuomari raivostui havaitessaan tulleensa petetyksi ja uhkasi Albanusta kuolemalla, jos tämä ei luovuttaisi paennutta pappia ja alkaisi taas uhrata jumalille. Albanus ilmoitti olevansa kristitty ja pilkkasi elottomia epäjumalia, jotka eivät pystyneet vastaamaan palvojilleen ja rukoilijoilleen vaan aiheuttivat palvelijoidensa ikuisen kadotuksen. Tuomari luovutti hänet sotilaille ja käski hakata häntä armotta, mutta kun Albanus osoitti ruumiittoman olennon kestävyyttä ja säteili iloa, tuomari käski viipymättä teloittaa hänet.

Ihmiset, jotka olivat tulossa katsomaan teloitusta, joutuivat kulkemaan kapean sillan kautta päästäkseen teloituspaikalle. Kerrotaan, että Albanus ei halunnut taivaaseen pääsynsä viivästyvän, ja niinpä hän teki ristinmerkin Colnjoen ylle ja joki jakaantui niin, että kansanjoukko pystyi ylittämään joen kuivin jaloin. Tämän ihmeen ansiosta yksi teloittajista kääntyi kristinuskoon ja ilmoitti olevansa valmis tulemaan mestatuksi Albanuksen sijasta. Vielä kerrotaan, että Albanus sai rukouksellaan lähteen puhkeamaan, jotta katselijat saisivat juodakseen.

Pyhä Albanus rukoili vainoajiensa puolesta ja asettui sitten rauhallisesti miekan alle. Kerrotaan, että kun Albanuksen pää kosketti maata, hänen teloittajansa silmät putosivat kuopistaan. Ihmeiden ansiosta kuvernööri määräsi, että vainot lopetetaan ja Kristuksen marttyyreille osoitetaan kunnioitusta.

Pyhän Albanuksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 283 tienoilla. Myöhemmin teloituspaikalle rakennettiin kirkko, johon pyhän Albanuksen reliikit sijoitettiin. Siitä alkaen monet sairaat parantuivat pyhän marttyyri Albanus Verulamiumilaisen haudalla ja hänen kunnioittamisensa levisi koko Englantiin, jonka ensimmäisenä marttyyrina hänet muistetaan.

Areiolaisuuden harhaoppia suojelleen keisari Konstantinos II:n (337–360) hallituskaudella pyhä Eusebios puolusti innokkaasti oikeaa uskoa, jonka Nikean kirkolliskokouksen isät olivat määritelleet. Hänet valittiin piispaksi Samosataan[1], joka sijaitsi noin 200 km Antiokiasta koilliseen Eufratvirran pohjoisrannalla ja oli Eufratenian maakunnan pääkaupunki.

Eusebioksen taisto kristinuskon puolesta teki hänet tunnetuksi ja arvostetuksi koko Syyriassa. Kun Antiokian piispanistuin vapautui, Eusebios vaikutti siihen, että tälle tärkeälle paikalle valittiin areiolaisvastainen pyhä Meletios (12.2.). Kun Konstantinos II havaitsi, että Meletios ei ollutkaan areiolaisuuden kannattaja vaan suorastaan sen hellittämätön vastustaja, hän tahtoi saada nähtäväkseen Meletioksen hallussa olevan piispanvaalin pöytäkirjan. Meletios vastasi keisarin lähettiläille, että hän voisi antaa sen vasta kun olisi ensin saanut siihen luvan pöytäkirjan allekirjoittaneilta. Kun lähettiläät uhkasivat katkaista hänen oikean kätensä, hän ojensi molemmat ranteensa ja sanoi: ”En anna pöytäkirjoja.”

Pakanuuden palauttamista yrittäneen Julianos Luopion lyhyenä hallituskautena (361–363) Eusebios pukeutui sotilaan asuun ja matkusteli ympäri Syyriaa, Foinikiaa (Libanon) ja Palestiinaa rohkaisten kristittyjä pysymään lujina vainojen uhatessa. Samalla hän vihki salaa pappeja ja piispoja. Julianoksen kuoltua Meletios ja Eusebios olivat mukana 27 piispan kirkolliskokouksessa, joka vahvisti Nikean kirkolliskokouksen laatiman uskontunnustuksen ainoaksi oikeaksi. Eusebios vaikutti myös siihen, että Basileios Suuri valittiin vuonna 370 Kappadokian Kesarean arkkipiispaksi. Eusebios oli läsnä hänen piispaksivihkimyksessään. Pyhä Gregorios Teologi käytti Eusebioksesta ilmaisuja ”Kirkon kulmakivi ja perustus, maailman valo, uskon sääntö ja totuuden lähettiläs”.[2]

Seuraava keisari Valentinianus puolusti jälleen kiihkeästi areiolaisuutta. Ortodoksisten kirkonmiesten vainot alkoivat uudelleen. Meletios karkotettiin Armeniaan. Eusebios pantiin viralta ja tuomittiin vuonna 374 maanpakoon Traakiaan, jossa oli meneillään sota gootteja vastaan. Kuultuaan tuomionsa keisarin lähettiläiltä Eusebios pyysi saada lähteä yöllä kaikessa hiljaisuudessa, jotteivät kaupunkilaiset ryhtyisi mellakoimaan häntä puolustaakseen.

Kun ihmisille selvisi, että Eusebios oli viety pois, he lähtivät etsimään häntä veneillä Eufratvirtaa pitkin. Kun he saavuttivat piispansa, tämä pyysi, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen. Hän kieltäytyi myös ottamasta vastaan lahjoja, joita he olivat tuoneet hänelle lohdutukseksi.

Areiolainen Eunomios nimitettiin Eusebioksen sijaan Samosatan piispaksi. Kaupunkilaisten vastenmielisyys häntä kohtaan tuli ilmi erikoisella tavalla. Kerran hän oli kylpemässä yleisessä kylpylässä, ja väki alkoi vaatia, että vesi oli vaihdettava, koska he eivät tahtoneet kylpeä areiolaisuuden saastuttamassa vedessä. Nähdessään kansan leppymättömyyden Eunomios päätti lopulta luopua piispanistuimesta. Hänen seuraajakseen nimitettiin kiihkeä areiolainen Lucius, joka alkoi vainota ortodoksisesti uskovia kaupunkilaisia.

Keisari Valentinianus sai surmansa taistelussa gootteja vastaan. Ortodoksisen opin kannattaja Gratianus nousi keisariksi vuonna 375 ja palautti kirkon vapauden sekä kutsui takaisin karkotuksesta uskon kunniakkaat tunnustajat. Niinpä myös Eusebios saattoi palata hengellisen laumansa luo. Hän ryhtyi heti täyttämään tyhjiksi jääneitä piispanistuimia uusilla paimenilla. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 379 hän saapui Dolikhan kaupunkiin tuomaan sinne uuden piispan. Joku areiolaismielinen nainen heitti katolta ison tiiliskiven hänen päähänsä. Eusebios haavoittui kuolettavasti, mutta ehti vielä ennen kuolemaansa vaatia läsnäolijoilta lupauksen, ettei naista vedetä oikeuteen. Kristuksen ja ensimmäisen marttyyrin ylidiakoni Stefanoksen esikuvan mukaan Eusebioksen viimeiset sanat olivat rukous vihollisensa puolesta.

Pyhät marttyyrit Zenon ja Zenas olivat kotoisin Arabian Filadelfiasta, mitä nimitystä 300-luvun alussa käytettiin nykyisestä Jordanian Ammanista. Zenon palveli Rooman armeijassa, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Hän halusi todistaa uskostaan Vapahtajaan uhraamalla oman elämänsä. Ensin hän luovutti omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa, minkä jälkeen hän meni esittäytymään maaherra Maximukselle, joka tunnettiin innokkaana epäjumalien palvelijana. Yksi Zenonin orjista, nimeltään Zenas, seurasi isäntäänsä, koska ei tahtonut erota hänestä.

Zenon alkoi kovalla ja varmalla äänellä syyttää maaherraa turhista yrityksistä suojella pakanajumalia, jotka olivat vain mielikuvituksen tuotetta. Loukkaantunut Maximus antoi heti määräyksen, että Zenonia oli piestävä ruoskilla joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Ruoskimisen aikana Zenon onnistui potkaisemaan kumoon epäjumalien alttarin. Maximus käski ripustaa hänet roikkumaan ja lyödä häntä säälimättä. Sen jälkeen Zenonin haavoihin hierottiin suolaa ja etikkaa. Lopuksi hänet heitettiin vankilaan, jossa hänen jalkansa levitettiin jalkapuiden neljänsiin aukkoihin sietämättömän tuskalliseen asentoon.

Sillä aikaa Zenas onnistui pääsemään sisään vankilaan. Hän aneli isäntäänsä, ettei tämä jättäisi häntä. Maximus vangitutti Zenaksenkin ja sijoitti hänet samaan selliin Zenonin kanssa. Kumpikaan heistä ei suostunut kuulusteluissa kieltämään Kristusta, minkä vuoksi heitä piestiin armottomasti.

Marttyyreja kidutettiin sellaisilla tavoilla, että kärsimys venyi mahdollisimman pitkäksi ilman että he menehtyivät. Pyhän Zenonin rinnalle sydämen kohdalle pantiin tulipunaiseksi kuumennettuja metallinpaloja. Sen jälkeen heidät molemmat ripustettiin roikkumaan kainaloista ja jalkoihin sidottiin raskaat kivet. Heidän ruumiitaan valeltiin öljyllä ja poltettiin. Jumalan armosta he kuitenkin kestivät, ja lopulta heidät surmattiin mestaamalla. Näin he saivat voitonkruunun.