Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Samokovon kaupungissa Lounais-Bulgariassa. 23 vuoden ikäisenä hänestä tuli munkki Athosvuorella Hilandarin luostarissa, jossa hänen veljensä Lavrenti oli igumenina. Paisi vietti Jumalalle otollista elämää. Kansansa surkuteltavasta hengellisestä tilasta ja kulttuurillisesta tietoisuudesta huolestuneena hän myös kokosi aineistoa Bulgarian historiaa varten. Papiksi vihittynä hän toimi luostarin johtotehtävissä. Kun munkkien parissa syntyi erimielisyyttä verojen maksamisesta turkkilaisille, Paisi päätti lähteä Hilandarista.

Paisi asettui bulgarialaiseen Zografoksen luostariin, jossa hän jatkoi tutkimustyötään ja kirjoitti vuonna 1762 Bulgarian kuninkaiden ja pyhien historian. Heikosta terveydestään huolimatta hän matkusteli monien vuosien ajan Balkanilla vieraillen Athosvuoren luostareiden sivuluostareissa. Samalla hän ohjasi osmanivallan alla kilvoittelevaa kansaa ja kokosi aineistoa historiankirjaansa varten. Vuonna 1765 hän vieraili Kotelin kaupungissa Bulgariassa ja tapasi pyhän Sofronin (22.9.), jolle hän näytti kirjansa käsikirjoituksen. Sofroni luki sen innostuneena, kopioi käsikirjoituksen ja kehotti monia lukemaan sen. Kirjalla oli suuri vaikutus ortodoksisen kansallistunteen heräämiseen Bulgariassa.

Päätettyään apostolisen työnsä pyhittäjä Paisi nukkui rauhassa kuolonuneen Zografoksen luostarissa mahdollisesti vuonna 1773 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1798). Hänen kunnioitukseensa Bulgariassa on ajoittain liittynyt voimakkaita etnisiä ja poliittisia painotuksia. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1962.

Paisios oli seitsenlapsisen kristityn perheen nuorin vesa, jonka hänen äitinsä leskeksi jäätyään omisti Jumalalle saatuaan enkeliltä kehotuksen. Paisioksen elinajasta on erilaisia näkemyksiä. Kreikkalaisen elämäkerran mukaan hän kuului Egyptin 300-luvulla syntyneen munkkilaisuuden ensimmäiseen sukupolveen. Muissa itäisissä lähteissä hänen katsotaan kuuluvan Sketiksen erämaan kolmanteen munkkisukupolveen ja vaikuttaneen vasta 400-luvulla. Tässä seurataan kreikkalaista versiota.

Vartuttuaan Paisios meni Nitrian erämaahan abba Pambon (18.6.) luo, joka puki heti hänen ylleen munkin vaatetuksen. Paisios kunnioitti suuresti ohjaajavanhustaan ja oli kaikessa tälle kuuliainen. Koetellakseen häntä Pambo käski hänen pitää katseensa aina maahan suunnattuna. Niinpä Paisios vietti kolme vuotta katsoen vain alaspäin mieli täysin rukoukseen omistautuneena. Välillä hän pohdiskeli Raamatun opetuksia, jotka olivat hänelle hunajaakin makeampia.

Abba Pambon kuoleman jälkeen Paisios kilvoitteli samassa keljamajassa Johannes Koloboksen (9.11.) kanssa, joka hänkin oli Pambon oppilas. He jatkoivat kilvoitteluaan Pambolta saamiensa ohjeiden mukaan. Jonkin ajan kuluttua Paisios alkoi janota ankarampia kilvoituksia. Hän alkoi pidättyä kokonaan ruoasta viikon arkipäivinä ja söi vain sunnuntaisin ja silloinkin pelkkää leipää. Hän tutkiskeli Raamattua ja paneutui erityisesti profeetta Jeremian kirjaan. Paisios näki useamman kerran profeetan ilmestyvän hänelle selittääkseen kirjansa vaikeatajuisia kohtia.

Into päästä kilvoittelemaan yksin erämaahan siivitti Paisiosta. Hän ja Johannes rukoilivat yhdessä saadakseen tietää Jumalan tahdon tässä asiassa. Lopulta enkeli ilmestyi heille ja käski Paisiosta vetäytymään Sketiksen erämaan länsiosiin, kun taas Johanneksen piti jäädä heidän keljamajaansa.

Erämaassa Paisios kaivoi itselleen luolan kallioon ja omistautui palavalla innolla rukoukseen. Itse Kristus ilmestyi hänelle useita kertoja vahvistaen, että hän oli oikealla tiellä. Kristus ilmoitti Paisiokselle myös, että Sketiksen erämaa tulee vielä täyttymään kilvoittelijoista, jotka jäljittelevät hänen elämäntapaansa. Kun Paisios ihmetteli, millä he tulevat toimeen, Herra itse lupasi huolehtia heidän aineellisista tarpeistaan ja suojella heitä Paholaisen juonilta.

Paisios sai kokea ekstaasin, jonka aikana hän siirtyi paratiisiin, esikoisten juhlajoukkoon. Tämän kokemuksen myötä hän sai Jumalalta armon tulla toimeen pelkästään pyhän ehtoollisen voimalla, jota hän nautti joka sunnuntai. Sillä tavoin hän eli 70 vuotta tuntematta nälkää, sillä armo vahvisti häntä. Noihin aikoihin eräs rikas egyptiläinen tuli tarjoamaan Paisiokselle suurta rahasummaa veljien ruokkimiseksi. Paisios näki tässä Paholaisen ansan, jolla häntä yritettiin houkutella luopumaan evankelisesta köyhyydestään, ja hän käski miestä antamaan rahat köyhille.

Paisioksen pyhyys säteili laajalle, ja munkkeja ja maallikoita saapui suurin joukoin hänen luokseen nauttimaan hänen hengellisestä opetuksestaan. Hän pystyi heti arvioimaan, kuka oli kypsä jo luostarielämänsä alkuvaiheessa viettämään erakkoelämää. Toisille hän taas suositteli menoa yhteiselämäluostariin. Jokaiselle hän antoi kuitenkin ehdottoman neuvon, ettei pidä tehdä mitään omaan tahtoonsa luottaen vaan on toimittava hengellisen isän ohjeiden mukaan.[1]

Välitettyään opetuksensa ensimmäisille oppilailleen Paisios vetäytyi kolmeksi vuodeksi syvälle erämaahan. Siellä hän punoi pitkät hiuksensa kiinni paalun yläpäähän, niin että hänen oli pakko pysyä seisaallaan. Tämän uuden kilvoituksen alussa Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi armahtaa jokaista, jonka puolesta hän rukoilisi. Kohta Paisioksen luo tulikin vanha munkki, joka pyysi itkien häntä vapauttamaan kuolleen oppilaansa tuonelasta. Tämä oli suhtautunut välinpitämättömästi kilvoitteluelämään. Vedoten Herralta saamaansa lupaukseen Paisios alkoi hartaasti rukoilla ja näki näyssä välinpitämättömän veljen kohoavan tuonelasta paratiisiin.

Paisios olisi halunnut vetäytyä yhä kauemmaksi ihmisistä, mutta Jumala määräsi hänet palaamaan ”ulompaan erämaahan” eli Nitriaan opettamaan veljiä. Osoittaakseen hänelle, kuinka arvokasta työtä toisten ohjaaminen on, Jumala ilmoitti hänelle: ”Se, joka harjoittaa kilvoituselämää yksinäisyydessä, on palvelijani, mutta se, joka antautuu toisten palvelemiseen, on poikani ja perilliseni.” Kun Nitrian munkit kuulivat, että Paisios oli tullut heidän luokseen, he kiiruhtivat toivottamaan hänet tervetulleeksi. Heidän joukossaan oli myös hänen entinen kilvoittelukumppaninsa Johannes Kolobos.

Kun Johannes Kolobos meni Paisioksen ovelle, hän kuuli tämän puhuvan jonkun kanssa. Mutta kun hän meni sisään, siellä ei ollut muita kuin Paisios. Tämä kertoi hänelle, että vierailija oli ollut edesmennyt keisari Konstantinos Suuri, valtakunnan ensimmäinen kristitty hallitsija. Jumala oli lähettänyt hänet ilmaisemaan ihailunsa munkeille ja kertomaan, ettei hän ollut taivaassa päässyt niin läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa kuin he. Vielä hän sanoi olevansa pahoillaan, ettei ollut elinaikanaan vaihtanut kuninkaallista purppuraviittaansa munkin asuun.

Abba Poimen (27.8.) saapui tuolloin vielä nuorena munkkina vierailemaan Paisioksen luo mukanaan Paavali Thebalainen (15.1.), joka oli Paisioksen ystävä. Poimen pysähtyi ovensuuhun uskaltamatta astua sisään, mutta Paisios veti hänet keljaan, syleili häntä hellästi ja ennusti, että hänestä tulisi valaiseva lampunjalka erämaahan ja pelastuksen aihe monille.

Paisios eli yksinäisyydessä, mutta hänen oppilaansa muodostivat hänen ympärilleen omanlaisensa väljän erakkoyhteisön. Hän käytti hengellistä kokemustaan vapauttamalla heidät erilaisista kuvitelmista, kehotti heitä katumukseen ja opetti heitä erottamaan toisistaan demonien kiusaukset ja heidän omien himojensa aiheuttamat pahat ajatukset. Rukouksillaan hän kerran jopa sitoi demonin ja sai sen näin lopettamaan heikkojen veljien ahdistamisen. Toisen kerran Paisios sai demonin tunnustamaan, ettei se hyökännyt vasta-alkajien kimppuun, koska Jumalan armo ja heidän oma kilvoitteluintonsa suojelivat heitä. Se odotti kärsivällisesti aikaa, jolloin heidän intonsa laantuisi ja he antaisivat periksi välinpitämättömyydelle. Silloin he olivat helppo saalis demoneille.

Eräs syyrialainen munkkivanhus alkoi miettiä, muistuttiko hän ketään niistä, jotka ovat olleet Jumalalle otollisia. Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi: ”Mene erämaahan ja sieltä löydät munkin nimeltä Paisios. Hän on nöyrä ja rakastaa Jumalaa niin kuin sinäkin.” Korkeasta iästään huolimatta munkki lähti heti taivaltamaan kohti Egyptiä. Paisios oli jo niin kuuluisa, että munkki löysi hänet helposti. Vaikeutena oli kuitenkin se, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Paisios oli kovin pahoillaan, kun ei pystynyt ymmärtämään vieraansa sielulle hyödyllistä puhetta. Hän huokaisi sydämensä pohjasta pyytäen, että Jumalan Poika ja Sana valistaisi hänet ymmärtämään vieraansa kieltä. Niin tapahtuikin. Hän sekä ymmärsi että puhui syyriaa vieraansa kanssa. Kun pyhä vanhus oli kuuden päivän kuluttua lähdössä kotimatkalle, Paisios kutsui oppilaansa ja kehotti heitä ottamaan häneltä siunauksen. He kumartuivat kaikki maahan saakka, ja vanhus rukoili heidän puolestaan ja siunasi heidät.

Kerran joku kysyi Paisiokselta, mikä on suurin hyve. Hän vastasi: ”Se, jota harjoitetaan salassa.” Toiselle veljelle, joka kysyi samaa asiaa, hän sanoi: ”Suurin hyve on seurata toisen neuvoa eikä omaa tahtoaan.” Itse hän ei koskaan muiden veljien keskellä tuonut esille mitään omasta elämäntavastaan. Jos jokin hänen askeettisista kilvoituksistaan tuli tunnetuksi, hän luopui siitä heti paetakseen ihmisten ylistyksiä.

Kun Paisios kerran oli rukoilemassa keljassaan, Kristus ilmestyi hänelle kahden enkelin kanssa samaan tapaan kuin Hän oli ilmestynyt Abrahamille Mamren tammistossa. Abrahamin tavoin myös Paisios pesi Herran jalat. Kristus siunasi hänet sanoen: ”Rauha olkoon sinulle, valittu palvelijani!” Herran poistuttua Paisios sydän palaen joi pesuvettä ja jätti vähän oppilaalleenkin, joka oli toimittamassa jotain asiaa. Kun oppilas palasi keljaan janoisena, Paisios kehotti häntä juomaan vettä pesuvadista. Oppilas pahoitti mielensä, sillä saatavilla oli myös puhdasta vettä, eikä Paisioksen toinen ja kolmaskaan kehotus mennyt perille. Silloin vanhus sanoi, mitä vettä se oli. Silloin oppilas kiiruhti juomaan, mutta vettä ei enää ollut.

Oppilas järkyttyi kovasti, että oli menettänyt sellaisen siunauksen. Paisios lähetti hänet pyhiinvaellukselle kolmen pyhän miehen haudalle ja keskimmäinen heistä Paisioksen nimen kuultuaan nousi pystyyn ja puhui veljelle pitkään kuuliaisuuden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen kuollut asettui jälleen hautaan, ja veli palasi rauhoittuneena Paisioksen luo.

Korkean iän saavutettuaan Paisios meni abba Paavalin luo ja viipyi siellä jonkin aikaa. Paisios neuvoi ikätoveriaan kuin tämä olisi nuori vasta-alkaja, että heidän tulisi lakkaamatta kilpailla innossa nousta kohti Jumalaa. Sen jälkeen hän palattuaan omaan erämaahansa nukkui rauhassa kuolonuneen. Siten Paisios pääsi autuaiden majoihin vähän aikaisemmin kuin abba Paavali.

Kerrotaan, että kuultuaan Paisioksen kuolemasta abba Isidoros tuli hakemaan hänen jäännöksiään siirtääkseen ne Pisidiaan. Kun laiva tuli lähelle paikkaa, mihin pyhä Paavali oli haudattu, se seisahtui. Isidoros tulkitsi sen merkiksi Jumalalta, että heidän piti siirtää myös pyhän abba Paavalin reliikit laivaan. Näin Paisioksen ja Paavalin ruumiit kohtasivat kuoleman jälkeen. Ne sijoitettiin erääseen Pisidian luostariin, missä niiden edessä tapahtui paljon ihmeitä.[2]

Pyhittäjä Varlaamin maallikkonimi oli Vasili Stepanovitš Svojezemtsev. Hän oli Suuren Novgorodin hallitusmies 1400-luvulla ja hyvin varakas. Hän oli saanut isältään perinnöksi suuret maa-alueet Pohjois-Venäjältä Vienanjoen sivujoen Vagan ympäristöstä. Vasili oli ensimmäinen, joka aloitti viljan viljelyn Vagajoen varrella. Sitä ennen alueen suomensukuiset kansat olivat saaneet elantonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Hän myös käytti varallisuuttaan alueen ja sen asukkaiden valistamiseen. Hän rakennutti Vagajoen varrelle pienen kaupungin ja useita kirkkoja.

Vuonna 1444 Vasili perusti Šenkurskin lähelle Pyhän Johannes Teologin luostarin. Vasili itse asui suurimman osan ajastaan Novgorodissa. Hän hallitsi sitä rehellisesti unohtamatta auttaa köyhiä, orpoja ja sairaita. Usein hän kävi Moskovassa, jossa hän tapasi suuriruhtinaan ja osallistui virallisiin tilaisuuksiin. Hänen nimensä esiintyy Novgorodin tärkeissä historiallisissa dokumenteissa vuosilta 1446−1456.

Ajan myötä Vasili vakuuttui, että elämä maailmassa oli täynnä levottomuutta ja turhuutta. Hän vetäytyi rakastamansa Vagajoen varrelle. Tuntien maallisen elämän tyhjyyden ja valmistettuaan laupeudentöillä sielunsa kilvoituksiin hän jätti vaimonsa ja lapsensa ja meni perustamaansa Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Varlaam.

Varlaam asetti itsensä nöyryydessä ja kuuliaisuudessa kaikkien alaisuuteen ikään kuin ei olisi lainkaan ollut luostarin perustaja ja laajojen maa-alueiden omistaja. Jos hän oli ollut tunnettu luostarin muurien ulkopuolella, niin samassa määrin hän pyrki olemaan luostarissa tunnettu vain munkin kilvoituksistaan. Kaiket päivät hän palveli uskollisesti Herraansa paastoten ja rukoillen. Saavutettuaan korkean iän hän nukkui pois rauhassa kesäkuun 19. päivänä 1462. Ennen kuolemaansa hän pyysi jakamaan luostarissa ruokaa ja leipää köyhille.

Pyhittäjä Varlaamin maatumattomat pyhäinjäännökset löytyivät kevättulvan aikana vuonna 1552. Niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Tieto Varlaamin elämästä oli säilynyt luostarissa erillisinä muistiinpanoina, joiden pohjalta Antoni Siijalaisen luostarin munkki Joona kirjoitti hänen elämäkertansa vuonna 1589.

Yhtenä päivänä kun Zenon käveli Palestiinassa, hän väsähti ja istuutui nälissään kurkkupenkin viereen levähtämään. Hänen mieleensä nousi ajatus poimia yksi kurkku ja syödä se, mutta hän sanoi itselleen: ”Varkaat saavat rangaistuksen. Kestäisitkö sinä sen?” Sen jälkeen hän nousi pystyyn ja seisoi liikkumatta polttavan auringon alla viisi päivää. Kun hän oli kärventynyt auringonpaahteessa joka puolelta, hän sanoi: ”Jos kerran et voi kestää rangaistusta, niin älä varasta äläkä syö!”

Toisessa yhteydessä hän sanoi: ”Sen, joka tahtoo Jumalan kuulevan nopeasti rukouksiaan, tulee ennen kaikkea heti noustessaan puhumaan Jumalalle rukoilla koko sydämestään vihamiestensä puolesta. Silloin Jumala kuulee kaiken, mitä hän pyytää.”

Saatuaan askeesillaan ja oman tahtonsa täydellisellä kieltämisellä armon tehdä ihmeitä ja ajaa ulos demoneja, pyhä Zenon nukkui Herrassa 62-vuotiaana.

Pyhä apostoli Juudas, josta evankeliumeissa käytetään myös nimiä Taddeus ja Lebbaios,[1] oli yksi Herran kahdestatoista apostolista. Lisänimiä on otettu käyttöön, jottei häntä sekoitettaisi Juudas Iskariotiin, joka kavalsi Jeesuksen.

Apostoli Juudas syntyi Galilean Nasaretissa kuningas Daavidin jälkeläisenä Juudan sukukuntaan vanhurskaan Joosefin, Jumalansynnyttäjän Kihlaajan, poikana Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa, joka oli pyhän Johannes Edelläkävijän sukulainen. Juudas oli siis Jeesuksen velipuoli, jonka sisaruksia olivat Jerusalemin seurakunnan ensimmäinen piispa pyhä apostoli Jaakob samoin kuin muutkin Joosefin pojat – Joosef ja Simon – ja tyttäret. Raamatussa heitä kutsutaan Herran veljiksi ja sisariksi, mutta nöyryydessään Juudas ei katsonut olevansa arvollinen tulla kutsutuksi Herran veljeksi, koska oli epäillyt Jeesuksen messiaanisuutta, vaan nimitti itseään kirjeensä alussa nöyrästi Juudakseksi, Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi, Jaakobin veljeksi.[2]

Apostoli Juudaksen varhaisvaiheista ei ole säilynyt kovin paljon tietoa. Perimätiedon mukaan hänen vaimonsa nimi oli Mariam. Toisen perimätiedon mukaan Joosef Kihlaaja alkoi Egyptistä palattuaan jakaa maataan lapsilleen ensimmäisestä avioliitosta ja halusi antaa osuuden myös Jeesukselle, joka oli syntynyt yliluonnollisesti, mutta pojista kolme ei halunnut Hänen saavan omaa osuuttaan, jolloin pyhä Jaakob otti Hänet oman osuutensa toiseksi omistajaksi. Evankelista Johannes Teologi todistaa siitä, että Juudas ei aluksi uskonut Jeesukseen: ”Veljetkään eivät näet uskoneet häneen.”[3] Vasta myöhemmin Juudas uskoi Jeesuksen Messiaaksi ja alkoi todistaa Kristuksesta.

Evankeliumeissa Juudas mainitaan opetuslasten ja Herran veljien ohella vain yhdessä kohdassa: ”Juudas – se toinen, ei Iskariot – sanoi hänelle: ’Herra, miksi teet niin? Miksi ilmaiset itsesi vain meille etkä maailmalle?’ Jeesus vastasi: ’Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani – mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.’”[4]

Pian Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen apostoli Juudas Pyhän Hengen vahvistamana lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia. Hän levitti kristinuskoa ensin Juudeassa, Galileassa, Samariassa, Idumeassa ja myöhemmin Arabiassa (tarkoittanee nykyisen Jordanian alueita), Syyriassa ja Mesopotamiassa. Hän toimi kuningas Abgarin hallitsemassa Edessassa, jossa toinen apostoli Taddeus (21.8.), yksi seitsemästäkymmenestä, oli jo ennen häntä aloittanut evankeliumin julistamisen. Tuo toinen Taddeus tunnettiin idässä myös nimellä Addai. Näihin kahteen Taddeukseen liittyvät traditiot sekoittuivat jo varhain.

Kirjeessään Juudas kirjoittaa: ”Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu.” Hän kehotti kristittyjä pysymään Jumalan rakkaudessa ja odottamaan, että Herramme Jeesus Kristus armossaan johtaa meidät iankaikkiseen elämään.

Apostoli Juudas Taddeus liikkui Pohjois-Mesopotamiassa yhä idemmäksi ja julisti evankeliumia Urmiajärven pohjoispuolella. Alueella asui tuohon aikaan lähinnä armenialaisia sekä jonkin verran arameankielisiä pakanoita ja juutalaisia. Apostoli Juudas Taddeus toimi viimeiset aikansa Armeniassa Araratin vuoren eteläpuolisilla alueilla, missä hän käännytti monia kristinuskoon. Armenialaiset kunnioittavat häntä yhä omana apostolinaan Bartolomeuksen ohella.

Noilla seuduilla pakanauskon papit ottivat Juudas Taddeuksen kiinni ja kiduttivat häntä monin tavoin. Hänet ristiinnaulittiin ja lävistettiin nuolilla. Näin päättyi Kristuksen sukulaisen pyhän apostoli Juudas Taddeuksen elämä, ja hän siirtyi Kristus-Jumalan luokse jättäen maailmalle työnsä hedelmät mutta voittaen palkinnokseen ikuisen kruunun taivaassa. Kun hän oli kyynelin ja vaivoin kylvänyt hyvää sanomaa, hän korjasi jumalallisen sadon iloiten ja siunattuna.

Apostoli Taddeuksen hauta jäi armenialaisten kristittyjen muistiin. Myöhemmin hautapaikalle rakennettiin Pyhän Taddeuksen luostari, joka on hävitetty ja jälleenrakennettu useita kertoja. Se sijaitsee nyky-Iranin pohjoisimmassa kolkassa, josta on näköyhteys Araratin vuorelle.

Pyhä Job syntyi noin vuonna 1530 hurskaaseen perheeseen Staritsan kaupungissa lähellä Tveriä. Hän sai opetusta kaupungin luostarissa, jossa hän mieltyi kilvoituselämään. Kun hänen vanhempansa päättivät järjestää hänelle avioliiton, hän pakeni luostariin arkkimandriitta Hermanin suojiin, joka vihki hänet munkiksi. Job eli Staritsan luostarissa yli viisitoista vuotta osoittaen esimerkillistä kilvoitusintoa. Hän rakasti Raamatun lukemista ja osasi hyvän muistinsa ansiosta monia rukouksia ja raamatuntekstejä ulkoa. Hänet valittiin luostarin johtajaksi, missä asemassa hän innoitti veljestöä niin sanoillaan kuin esimerkillään hengelliseen työskentelyyn.

Vuonna 1571 Job kutsuttiin johtamaan Simonovon luostaria Moskovassa ja vähän myöhemmin hänet valittiin Novospasskin (Vapahtajan) luostarin johtajaksi. Aikansa tärkeimpien luostareiden johtajana hän osallistui kirkolliskokouksiin, joissa päätettiin koko Venäjän kirkkoa koskevista asioista.

Job valittiin Kolomnan piispaksi vuonna 1581. Viiden vuoden kuluttua hänet siirrettiin johtamaan Rostovin hiippakuntaa ja joulukuun 11. päivänä 1587 hänet asetettiin Moskovan ja koko Venäjän metropoliitaksi.

Venäjän hallitsija Iivana IV Julma (1530−1584) oli muutamia vuosikymmeniä aiemmin ottanut käyttöön tsaarin eli ”keisarin” arvonimen, mikä korosti Venäjän ja Moskovan asemaa ”kolmantena Roomana” ja idän kirkkojen tukijana ”toisen Rooman” eli Konstantinopolin kukistuttua osmanien hyökkäyksessä vuonna 1453. Niinpä Venäjällä heräsi myös toive omasta patriarkasta. Konstantinopolin patriarkka Jeremia II matkusti Venäjälle. Boris Godunovin johdolla käytyjen neuvottelujen päätteeksi patriarkka Jeremia asetti Jobin Venäjän patriarkaksi Moskovan Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa 26.1.1589. Virkaanasettamisseremoniassa patriarkka asetti Jobin pään päälle evankeliumin rukoillen, että hänestä tulisi uskon sammumaton valo. Yhdessä he toimittivat liturgian. Venäjän kirkon kanoninen riippumattomuus Konstantinopolista vahvistettiin idän kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1590. Samalla Venäjän patriarkalle määriteltiin arvojärjestyksessä viides sija Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin jälkeen.

Heti virkakautensa alussa Job korotti neljän suuren kaupungin piispat metropoliitoiksi. Hän pyrki vahvistamaan kirkon hengellistä elämää ja tehostamaan kansanvalistusta. Hän vertaili ja korjaili liturgisia käsikirjoituksia ja ryhtyi ensimmäistä kertaa painattamaan niitä laajassa mitassa, sillä liturgisista kirjoista oli puutetta kaikkialla, erityisesti uusilla kristityillä alueilla Kazanissa, Astrahanissa ja Siperiassa. Patriarkka Job kehitti lähetystyötä ja vahvisti ortodoksisuutta valtakunnan äärialueilla. Hänen aikanaan perustettiin Pihkovan, Astrahanin ja Karjalan hiippakunnat. Syrjäseuduille rakennettiin kirkkoja ja luostareita ja sinne lähetettiin lähetystyötä tekeviä pappeja.

Jobin aikana kanonisoitiin muutamia venäläisiä pyhiä, mm. autuas Vasili ja pyhittäjä Joosef Volokolamskilainen. Job vaali venäläisten pyhien muistoa ja kunnioitusta ja jatkoi siten Moskovan metropoliitta Makarin (30.12.) aloittamaa työtä.

Henkilökohtaiset varansa ja tsaarilta saamansa lahjoitukset patriarkka Job käytti hyväntekeväisyyteen ja kirkkojen rakentamiseen. Kahdeksan vuoden aikana hän rakennutti pelkästään Moskovaan 12 kirkkoa. Myös luostareita rakennettiin niin pääkaupunkiin kuin kauas Siperiaan.

Tsaari Feodorin kuoleman jälkeen (1598) Venäjällä alkoi vaikea sekasorron aika. Patriarkka Job tuki Boris Godunovin valintaa hallitsijaksi ja teki kaikkensa saadakseen vale-Dimitrin vaikutuspiiriin luisuneet eteläiset ruhtinaskunnat liittymään muuhun Venäjään. Boriksen kuoleman jälkeen vuonna 1605 vale-Dimitri valtasi Moskovan. Patriarkka Job arvosteli rohkeasti vallananastajia ja järjestyksen rikkojia. Suurimman osan ajastaan hän vietti rukoillen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Kerran hänen toimittaessaan liturgiaa vale-Dimitrin miehet tunkeutuivat kirkkoon. He tönivät pyhää esipaimenta ja repivät hänen vaatteitaan. Raahattuaan hänet ulos kirkosta he kuljettivat häntä häpeällisesti pitkin katuja ja lopulta karkottivat hänet yksinkertaisessa munkinviitassa Staritsan luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoituksensa.

Pyhä Job eli luostarissa kaksi vuotta. Hän heikkeni ja menetti näkönsä, mutta vietti kaiken aikansa rukouksessa. Kapinoitsijat yrittivät painostaa hänet hyväksymään katolilaismielisen arkkipiispa Ignatin valitsemisen hänen sijalleen, mutta pyhä Job kieltäytyi siitä ehdottomasti.

Vale-Dimitrin kukistumisen jälkeen Venäjän piispainkokous pyysi Jobia palaamaan patriarkanistuimelle. Hän kieltäytyi tehtävästä ja antoi siunauksensa pyhälle Jermogenille (17.2.), joka asetettiin patriarkaksi. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat. Tsaari ja uusi patriarkka halusivat antaa kansalle tilaisuuden katua ja kutsuivat pyhän Jobin Moskovaan. Pyhä vanhus asettui tavallisessa munkinviitassa kansan eteen ja antoi kaikille synninpäästön. Neljän kuukauden kuluttua kesäkuun 19. päivänä vuonna 1607 hän nukkui pois rauhassa Staritsan luostarissa. Kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin vuonna 1652 Moskovaan, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua ja saivat aikaan parantumisia.

Pyhä Zosimos, joka oli kotoisin Apolloniasta, palveli Rooman armeijassa Pisidian Sozopoliksen alueella Vähän-Aasian kaakkoisosassa keisari Trajanuksen aikana 90-luvulla. Jumalan armo kosketti häntä, ja hän otti kasteen. Sen jälkeen hän karkasi armeijasta, jossa vaadittiin osallistumista pakanakultteihin. Zosimos alkoi julistaa uskoa Kristukseen pelkäämättä Pisidian Antiokian maaherran Dometianuksen julmia vastatoimenpiteitä kristinuskon tukahduttamiseksi.

Kun maaherra saapui Sozopoliksesta Apolloniakseen, hänelle kerrottiin Zosimoksen kääntymisestä ja hänen toiminnastaan kristinuskon levittämiseksi. Maaherra vangitutti hänet heti, ja Zosimos tuotiin oikeusistuimen eteen. Maaherran kysymyksiin Zosimos vastasi, että hän oli luopunut maallisesta armeijasta ja siirtynyt taivasten Kuninkaan palvelukseen eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta. Kun Zosimos seuraavana päivänä kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, Dometianus ruoskitutti häntä julmasti. Kun Zosimos rukoili Kristusta antamaan hänelle voimaa kestää kidutukset, hän kuuli taivaallisen äänen: ”Ole urhea, Zosimos, minä olen sinun kanssasi!”

Dometianus määräsi Zosimoksen sidottavaksi raajoistaan paaluihin ruoskittavaksi vielä kerran. Havaitessaan, että monet läsnäolijat nähdessään Zosimoksen ihmeellisen kestäväisyyden alkoivat uskoa Kristukseen, Dometianus päätti nopeuttaa hänen loppuaan. Hänet laskettiin hehkuvalle rautavuoteelle. Enkelit tulivat kuitenkin suojelemaan häntä, ja yhä useammat alkoivat ihailla kristinuskon voimaa.

Lähtiessään Komanekseen Dometianus käski naulata sandaalit Zosimoksen jalkoihin ja sitoi hänet ratsunsa perään. Kun Zosimos oli kävellyt kolme päivää ilman mitään suuhunpantavaa, enkelit kahden lapsen hahmossa antoivat hänelle leipää ja vettä. Kun saattue saapui kaupunkiin, viranomaiset veivät Zosimoksen oikeusistuimen eteen. Tämä pysyi yhtä lujana uskossaan kuin aikaisemminkin. He raastoivat hänen kylkiään ja sivelivät haavoja palavilla soihduilla.

Lopulta Zosimos sai mestaustuomion, ja hän otti vastaan voitonkruunun, jonka Kristus on luvannut urheille sotilailleen. Tämä tapahtui vuonna 98. Zosimoksen reliikit, joita alettiin kunnioittaa Komaneksessa, saivat aikaan monia ihmeitä.