Etusivu > 26.4.2024

Epistola 26.4.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Päivän epistola

44 Pietarin vielä puhuessa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa. 45 Kaikki Pietarin mukana tulleet juutalaiset uskonveljet ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin 46 he kuulivat, kuinka nämä puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalan suuruutta. Silloin Pietari sanoi: 47 ”Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?” 48 Hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen. He pyysivät sitten häntä jäämään sinne vielä muutamaksi päiväksi. 11:1 Apostolit ja eri puolilla Juudeaa olevat veljet saivat kuulla, että muutkin kuin juutalaiset olivat ottaneet vastaan Jumalan sanan. 2 Kun Pietari sitten tuli Jerusalemiin, ympärileikatut veljet syyttelivät häntä 3 siitä, että hän oli vieraillut ympärileikkaamattomien luona ja aterioinut heidän kanssaan. 4 Silloin Pietari kertoi heille alusta alkaen, kuinka kaikki oli tapahtunut: 5 ”Minä olin Joppen kaupungissa ja rukoilin. Silloin jouduin hurmoksiin ja näin näyn. Taivaasta tuli alas, aivan minun eteeni, ikään kuin suuri purjekangas neljästä kulmastaan kannateltuna. 6 Kun jäin katsomaan sitä, näin siinä kaikenlaisia maan eläimiä, nelijalkaisia, petoja ja matelijoita, sekä taivaan lintuja. 7 Ja minä kuulin äänen, joka sanoi: ’Nouse, Pietari! Teurasta ja syö!’ 8 Minä vastasin: ’Ei, ei, Herra! En ole koskaan pannut suuhuni mitään epäpuhdasta tai kiellettyä.’ 9 Silloin ääni taas puhui taivaasta: ’Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi.’ 10 Tämä tapahtui kolmesti. Sitten kaikki temmattiin takaisin taivaaseen.

Evankeliumi 26.4.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Päivän evankeliumi

21 Puhuessaan taas kansalle Jeesus sanoi: ”Minä menen pois. Silloin te etsitte minua mutta kuolette synteihinne. Minne minä menen, sinne ette te pääse.” 22 Juutalaiset kummastelivat: ”Ei kai hän aio tappaa itseään, kun sanoo: ’Minne minä menen, sinne ette te pääse’?” 23 Jeesus sanoi heille: ”Te olette lähtöisin alhaalta, minä ylhäältä. Te kuulutte tähän maailmaan, mutta minä en tähän maailmaan kuulu. 24 Siksi sanoin teille, että te kuolette synteihinne. Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne.” 25 ”Kuka sitten olet?” he kysyivät. Jeesus vastasi: ”Miksi minä ollenkaan puhun teille? 26 Minulla on teistä paljon sanottavaa, ja paljosta minun on teidät tuomittava. Mutta minun lähettäjäni puhuu totta, ja minä vain ilmoitan maailmalle sen, minkä olen häneltä kuullut.” 27 He eivät ymmärtäneet, että Jeesus puhui Isästä. 28 Niinpä Jeesus jatkoi: ”Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että minä olen se joka olen enkä tee mitään omin neuvoin, vaan puhun niin kuin Isä on minua opettanut. 29 Hän, joka lähetti minut, on minun kanssani. Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen kaiken hänen mielensä mukaan.” 30 Monet uskoivat Jeesukseen kuullessaan hänen puhuvan näin.

Päivän synaksario 26.4.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Pyhittäjä Joannikios eli 1300-luvulla ja oli kotoisin Dukljan alueelta Adrianmeren tuntumasta. Nuoresta lähtien hän rakasti yksinäisyyttä ja mietiskelevää elämää. Jo varhain hän jätti vanhempiensa kodin ja meni Itä-Serbiaan, jossa hän asettui Crna Rekan metsäseudulle parin kilometrin päähän Ibarjoesta. Alue tunnettiin 1200-luvulla eläneen serbialaisen askeetin Pietari Korišalaisen kilvoituspaikkana.

Joannikios asui luolassa harjoittaen lakkaamatonta Jeesuksen rukousta ja ankaraa askeesia. Vuosien myötä hänen hengellisen elämänsä maine levisi ympäri Serbiaa ja monet tulivat kuulemaan hänen opetustaan ja saamaan häneltä siunauksen. Eräät jäivät kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan. Joannikios antoi rakentaa kirkon ja keljoja oppilaitaan varten. Maineensa kasvaessa hän kuitenkin päätti paeta ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja vetäytyi Devičin metsään Kosovossa. Siellä hän kilvoitteli useita vuosia täydellisessä yksinäisyydessä taistellen demoneja vastaan, jotka koettivat saada hänen mielensä irtaantumaan lakkaamattomasta rukouksesta. Lopulta hän sai kyynelten lahjan rukouksessa.

Kun Serbian hallitsija despootti Georgi Brankovič (1427–1456) sai kuulla Joannikioksen pyhästä elämästä, hän toi psyykkisesti sairaan tyttärensä Marian tämän luokse. Joannikios paransi lapsen heti. Hallitsija oli hämmästyksissään ja kysyi, miten voisi palkita pyhän, jolloin tämä pyysi häntä rakennuttamaan Devičiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistetun luostarin.[1]

Pyhittäjä Joannikios saavutti korkean iän. Hän nukkui kuolonuneen Devičin luostarissa vuonna 1430 lähes sadan vuoden ikäisenä ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä alkoi pian tapahtua ihmeitä. Kun vihollisjoukot tuhosivat Devičin luostarin ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana, ne eivät pystyneet vahingoittamaan pyhittäjä Joannikioksen hautaa. Toisen maailmansodan jälkeen luostari on toiminut nunnaluostarina.

Pyhästä Basileuksesta tuli Pontoksen Amaseian piispa 300-luvun alussa Diocletianuksen, Galeriuksen ja Maximus Daian toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana. Sekä opetuksellaan että esimerkillään hän osoitti, että kristityn tulee aina olla valmis vuodattamaan verensä Kristuksen tähden. Vainojen päätyttyä hän vahvisti uskossa Pontoksen alueen seurakuntia, otti osaa Ankyran ja Neokesareian kirkolliskokouksiin ja opetti uskovaisia suojautumaan harhaopeilta.

Sen jälkeen kun Konstantinus Suuri oli julistanut kristittyjen vainot päättyneiksi vuonna 312, hänen kanssahallitsijansa ja lankonsa Licinius, joka oli saavuttanut Tonavan maiden herruuden, meni Nikomedeiaan tekemään lopun Maximus Daian ilkiteoista. Voitettuaan tämän hän sai valtaansa keisarikunnan koko itäisen osan. Silloin kävi ilmi, että Licinius oli vain teeskennellyt olevansa myötämielinen kristittyjä kohtaan, mutta oli todellisuudessa kiinni vanhassa uskonnossa. Niinpä hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä.

Liciniuksen vaimolla Konstantialla, joka siis oli keisari Konstantinus Suuren sisar, oli palveluksessaan viehättävä kristitty neito Glafyra, johon Licinius rakastui. Hinnalla millä hyvänsä hän tahtoi saada tämän itselleen. Glafyra itse sai tietää tästä eräältä hovimieheltä ja kertoi asiasta emännälleen Konstantialle. Pelastaakseen neidon keisarinna alkoi levittää tietoa, että Glafyra oli saanut pahan epilepsiakohtauksen. Sitten hän lähetti tämän mieheksi puettuna turvaan Amaseiaan. Piispa Basileus otti neidon isälliseen suojelukseensa. Amaseiassa ei vielä tuohon aikaan ollut kirkkoa, ja piispa oli juuri saanut luvan sen rakennuttamiseen. Glafyra luovutti piispalle omista varoistaan suuren rahasumman tähän tarkoitukseen.

Kaupunkiin saavuttuaan Glafyra kirjoitti keisarinnalle onnistuneesta pakomatkastaan ja pyysi samalla tältä tukea kirkkohankkeelle. Kirje kuitenkin siepattiin matkalla ja sen sisältö tuli Liciniuksen tietoon. Hän lähetti heti aseistettuja miehiä Amaseiaan pidättämään sekä Glafyran että piispa Basileuksen. Kun sotilaat saapuivat kaupunkiin, he saivat tietää, että Glafyra oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin. He pidättivät kuitenkin Basileuksen, ja häntä lähdettiin kahlehdittuna viemään Nikomedeiaan, jossa Licinius tuolloin piti hoviaan. Basileuksen molemmat diakonit Teotimos ja Parthenios seurasivat vapaaehtoisesti piispaansa.

Nikomedeiassa Basileus suljettiin vankilaan. Diakoneja piti vieraanaan hurskas kristitty Elpidoforos. Hän oli vanginvartijoiden tuttu ja saattoi näin käydä salaa Basileuksen luona ja pitää hänestä huolta vankilassa. Yöllä ennen astumistaan Liciniuksen eteen Basileus näki näyn, jossa hänelle ilmoitettiin, että hänet tullaan mestaamaan miekalla ja ruumis heitetään mereen, missä se kuitenkin säilyy vahingoittumattomana. Hän sai vielä tietää, että Kallistratoksen piispa Eutykhioksesta tulee hänen seuraajansa Amaseian piispanistuimelle. Heti hän kutsui luokseen vankilaan molemmat diakoninsa ja Elpidoforoksen. He lauloivat yhdessä psalmeja ja rukoilivat. Kun piispa kohotti kätensä ja lausui kyynelsilmin psalmin sanoja: “Vaikka muuttaisin merten taa, sielläkin Sinä minua ohjaat ja talutat väkevällä kädelläsi”, diakonit ymmärsivät mitä tuleman pitää. Basileus kertoi heille näystään ja lähetti heidän mukanaan kehotuksen ja vahvistuksen sanoja laumalleen Amaseiaan.

Aamulla piispa Basileus todellakin vietiin Liciniuksen eteen. Hänen ylevyytensä ja tietty majesteettisuutensa – tarkoittaahan hänen nimensäkin kuningasta – hämmensi alhaisista oloista lähtöisin ollutta Liciniusta siinä määrin, että tämä poistui kesken kuulustelun ja jätti sen loppuun viemisen Nikomedeian maaherran tehtäväksi. Maaherra ehdotti, että Glafyran asia jätettäisiin vaille käsittelyä ja että Basileus alkaisi kunnioittaa jumalia kuten muutkin hyvät Rooman kansalaiset, jolloin hänelle myönnettäisiin ylimmäisen papin titteli. Tästä pyhä piispa sai aiheen muistuttaa läsnäolijoita kaikista niistä rikoksista ja törkeyksistä, joita pakanajumalat myyttien mukaan olivat tehneet. Kuinka tällaisia olentoja voitaisiin muka kunnioittaa jumalina? Paatuneihin pakanoihin Basileuksen sanat eivät kuitenkaan tehneet mitään vaikutusta. Keisarin käskystä maaherra tuomitsi hänet kuolemaan.

Basileus kulki mestauspaikalle riemuiten vapautumisestaan katoavaisen elämän vankilasta. Hän ylisti Jumalaa ja rukoili kaittaviensa puolesta. Sitten hän syleili diakonejaan ja Elpidoforosta ja sanoi iloisesti pyövelille: “Tee, ystäväni, se, mitä sinun on käsketty tehdä.” Tällä tavoin hän siirtyi Herransa luo.

Licinius määräsi pyhän piispan ruumiin heitettäväksi mereen kauas kaupungin rannasta, etteivät kristityt löytäisi sitä. Diakonit surivat kovasti, kun eivät saaneet edes haudata piispaansa. Mutta Herra ei jättänyt heitä murheen valtaan. Seuraavana yönä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle ja ilmoitti hänelle, että piispa Basileus odottaa heitä Sinopessa. Myös diakoni Parthenios näki unessa saman ilmestyksen. Näin he vakuuttuivat sen totuudesta ja lähtivät Sinopeen. Siellä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle uudestaan ja osoitti hänelle paikkaa Sinopen niemen kärjessä. Sieltä vähän merenpinnan alta löytyi pyhän piispa Basileuksen ruumis. Se oli säilynyt muuttumattomana ja näytti kuin nukkuvalta. Pää oli kiinni ruumiissa ja ainoa merkki mestauksesta oli niskassa näkyvä punainen juova. Ruumiista lähti ihana tuoksu. Riemuiten miehet veivät pyhäinjäännökset Amaseiaan, missä ne sijoitettiin pyhän piispan itsensä rakennuttamaan kirkkoon.

Pyhä Richarius (Riquier) oli syntyperältään ylhäistä pakanallista sukua ja kotoisin Pohjois-Ranskan Cellesistä läheltä Amiensia. Richariuksen nuoruudessa 500-luvun lopulla seudun asukkaat olivat vielä pääosin pakanoita. Kun kaksi kelttiläistä lähetyssaarnaajaa saapui alueen rannikolle, he saivat erittäin vihamielisen vastaanoton. Nuori Richarius otti lähetyssaarnaajat kuitenkin suojelukseensa, jotta nämä säilyisivät hengissä. Vastapalvelukseksi munkit alkoivat kertoa hänelle kristinuskosta. Richarius kuunteli heidän sanojaan koko yön. Tämän jälkeen hän tunnusti kyynelsilmin heille syntinsä. Kristityksi tultuaan Richarius alkoi tuntea halua ryhtyä julistamaan Vapahtajan ilosanomaa ja päätti omistaa elämänsä evankeliumin levittämiseen. Hän vapautti kaikki palvelijansa, ja katumuksellisen valmistautumisajan jälkeen hänet vihittiin papiksi.

Pappi Richarius muutti useiksi vuosiksi Englantiin, jossa hän valmistautui tehtäväänsä. Palattuaan hän aloitti lähetyssaarnaajan työn. Intomielisyydellään hän vakuutti monet kristinuskon totuudesta, ja useat kääntyivät kristityiksi kuultuaan hänen opetustaan. Richarius vapautti myös useita vankeja matkustaessaan pohjoisen provinsseissa ja jakoi saamansa rahat köyhille.

Monet halusivat Richariuksen hengelliseen ohjaukseen. Hän perusti heitä varten kirkon ja luostarin lähelle synnyinpaikkaansa Centulaa (Centulum). Richarius vetäytyi itsekin luostariin, jossa olemista hän rakasti yli kaiken.

Eräänä päivänä kuningas Dagobert (629–639) tuli vierailulle Richariuksen luo. Tämä antoi kuninkaalle siunauksen ja neuvoi, kuinka kristillisen hallitsijan tulisi käyttää valtaansa. Richarius sanoi Dagobertille, että maallisen hallitsijan tuli aina ylistää taivaan ja maan ainoaa valtiasta, Jumalaa. Kuningas oli vastuussa teoistaan Luojalle. ”Sen, jonka osana on totella, pitää tehdä itsestään tiliä Jumalalle. Mutta se, joka määrää muita, vastaa itsensä lisäksi myös kaikista alaisistaan”, Richarius opasti hallitsijaa. Kuunnellessaan askeetin puhetta Dagobert alkoi kunnioittaa häntä hänen suorapuheisuutensa vuoksi. Richarius ei mielistellyt hallitsijaa, vaan ohjasi häntä rehellisesti ja lempeästi.

Saavutettuaan korkean iän Richarius halusi vetäytyä yksinäisyyteen valmistautuakseen lähestyvään kuolemaansa. Sopiva paikka kilvoittelua varten järjestyi, kun hallitsija ja muut maan korkea-arvoiset henkilöt antoivat hänelle pienen maatilkun Crécyn metsästä ja rakennuttivat sinne erakkomajan. Sinne Richarius asettui oppilaansa Sigobardin kanssa.

Richariuksen tarkoitus oli pysytellä yksinäisyydessä ja täydellisessä Jumalan mietiskelyssä ja rukouksessa kuolemaansa saakka. Pian hänen asuinpaikkansa tuli kuitenkin yleiseen tietoon. Sairaita ja köyhiä samoin kuin rikkaita ja silmäätekeviä vaelsi Richariuksen luo saamaan siunauksen ja lievitystä ongelmiinsa. Jumalan armosta Richarius sai voiman auttaa rukouksillaan kaikkia. Jopa villieläimet ja luonto tottelivat häntä.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Richarius pyysi oppilastaan Sigobardia valmistamaan puunrungosta arkun. Tämän jälkeen Richarius rukoili: ”Olkoon maailman Vapahtaja armollinen minulle. Hän on ollut lohdutukseni tässä elämässä, olkoon hän palkintoni tulevassa elämässä.”

Pyhä Richarius nukkui kuolonuneen vuonna 645. Pian tämän jälkeen hänen oppilaansa tulivat hakemaan hänen ruumiinsa. He hautasivat pyhän Richariuksen Centulaan, ja pian hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Centulaan rakennettiin hieman myöhemmin myös suuri kirkko, ja sen luostarista tuli yksi kuuluisimmista keskiaikaisessa lännessä. Paikkakuntaa alettiin sittemmin kutsua nimellä Saint-Riquier.

Pyhä Stefan syntyi noin vuonna 1346 Ustjugissa. Hänen isänsä Simeon oli katedraalin kirkonpalvelija. Stefanin äidistä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan tämä kerran kolmevuotiaana pikkutyttönä kohtasi kirkon ovella autuaan Prokopi Ustjugilaisen (8.7.). Pyhä Prokopi kumarsi maahan asti tyttösen edessä ja sanoi: “Tässä tulee Permin piispa Stefanin äiti; Stefanista tulee suuri Jumalan palvelija.”

Aloitettuaan koulunkäynnin Stefan hämmästytti kaikki lahjakkuudellaan. Hän oppi nopeasti aakkoset ja käytti vapaa-aikansa Raamatun lukemiseen. Vuoden kuluttua hän oli jo lukijana katedraalin jumalanpalveluksissa.

Monien Pohjois-Venäjän kaupunkien tapaan Ustjug oli tuohon aikaan vauras kauppakaupunki. Sitä ympäröivissä metsissä oli komien (syrjäänien) asuttamia kyliä. Permin maa – kuten seutua kutsuttiin – käsitti suuren alueen Petšora- ja Vienanjokien välissä. Se kuului hallinnollisesti ensin Novgorodin ja myöhemmin Moskovan ruhtinaskuntaan. Metsästystä harjoittavat komit elivät paljolti omissa oloissaan, mutta kävivät vilkasta kauppaa venäläisten kaupunkien, erityisesti Ustjugin, kanssa. Stefankin oli nuoresta pitäen tekemisissä komien kanssa ja oppi samalla heidän kielensä.

Vartuttuaan nuorukaiseksi Stefan päätti jättää maailman ja omistautua Jumalan palvelemiselle. Hän meni Rostoviin Pyhän Gregorios Teologin luostariin, joka oli tunnettu oppineista munkeistaan. Siellä hänet vuonna 1365 vihittiin munkiksi.

Nuori munkki syventyi tutkimaan Raamattua. Keskustelut hengellisesti kokeneiden ja oppineiden munkkien kanssa sekä kreikan kielen opiskelu kasvattivat häntä hengellisesti ja lisäsivät teologista tietämystä. Stefanin tuleva elämäkertakirjoittaja pyhittäjä Epifani Viisas, joka kilvoitteli luostarissa yhtä aikaa hänen kanssaan, on kertonut, miten he jatkuvasti keskustelivat yhdessä raamatuntulkinnasta ja pyhien isien kirjoituksista. Luostarissa pyhä Stefan kirjoitti muutamia teoksia, joista ilmeni tekijän teologinen tietämys ja rakkaus mietiskelyyn. Tekstit eivät ole kuitenkaan säilyneet meidän päiviimme. Näin Stefan edistyi munkkielämän kilvoituksissa ja hyveissä, etenkin nöyryydessä ja rakkaudessa.

Stefanin sydämeen oli jo lapsuudessa syttynyt halu valistaa pakana-komit kristinuskon valolla. Tämän toiveen innoittamana hän laati kominkielen kirjaimiston käyttäen hyväkseen puumerkkejä, joiden avulla komimetsästäjät kävivät kauppaa venäläisten kanssa. Luomansa kirjaimiston avulla hän käänsi komiksi jumalanpalveluskirjoja ja osia Raamatusta.

Vietettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Stefan tunsi olevansa valmis evankeliumin julistustyöhön. Hän matkusti Moskovaan saadakseen aikeelleen siunauksen. Metropoliitta Aleksi, joka oli huolehtinut kristinuskon levittämisestä kaukaisten kansojen pariin, oli kuollut. Metropoliittakunnan asioita hoiti Simonovin luostarin arkkimandriitta Mikael, joka ymmärsi nuoren munkkidiakoni Stefanin suunnitelman merkityksen. Hän pyysi suuriruhtinaalta Stefanille suojeluskirjan ja lähetti hänet Kolomnan piispa Gerasimin puheille. Pitkien keskustelujen päätteeksi piispa Gerasim vihki Stefanin pappismunkiksi ja siunasi hänet lähetystyöhön. Hän antoi Stefanille antiminssin, mirhavoidetta, pyhäinjäännösten osasia sekä välttämättömät jumalanpalvelustarvikkeet ja ehtoollisastiat. Tämän jälkeen Stefan kävi kotikaupungissaan hyvästelemässä vanhempansa. Syksyllä 1379 hän suuntasi kulkunsa Permin maahan.

Pakana-komit palvoivat luonnonvoimia – vettä ja tulta – sekä villieläimiä ja puita. Heidän pääjumalansa oli “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttu kivinen epäjumala, jolle he uhrasivat parhaimman osan saaliistaan. Tietäjät ja uhripapit pitivät kansaa vallassaan. Ne, jotka uskalsivat nousta heidän pakanallisia uskomuksiaan vastaan, joutuivat hengenvaaraan. Kristinuskon julistajan asemaa hankaloitti vielä se, että komit olivat saaneet tarpeekseen ruhtinaiden lähettämistä ahneista veronkerääjistä ja suhtautuivat vihamielisesti kaikkeen venäläiseen.

Stefan aloitti julistustyönsä Pyrasin kylästä (nykyisin Kotlasin kaupunki), jonka asukkaat kävivät usein Ustjugissa ja olivat tekemisissä venäläisten kanssa. Kun he kuulivat vierasheimoisen puhuvan sujuvasti omaa kieltään, he osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta.

Aluksi pyhän Stefanin toiminta ei tuottanut tuloksia. Komeista oli outoa ja vastenmielistä kuulla kerrottavan, että heidän jumalansa olivat valheellisia ja hyödyttömiä epäjumalia ja että oli olemassa vain yksi todellinen Jumala, kaiken Luoja, maan päälle ihmiseksi tullut Kristus. Kylän asukkaat tekivät kaikkensa häiritäkseen Stefania. Kerran he tietäjien yllyttäminä yrittivät polttaa hänet. Stefanin sävyisyys, kärsivällisyys ja rakkaus sekä täydellinen antautuminen Jumalan tahtoon, joiden avulla hän kesti kaikki koettelemuksensa, kosketti kuitenkin lopulta komien sydäntä. Hänen persoonallisuutensa teki heihin vaikutuksen ja he hyväksyivät hänen vakuuttavat ja yksinkertaiset perustelunsa uuden uskon puolesta. Lähes kaikki Pyrasin kylän asukkaat muutamia piintyneimpiä pakanoita lukuun ottamatta ottivat vastaan pyhän kasteen.

Pyhä Stefan valitsi vastakääntyneiden joukosta muutamia miehiä apulaisikseen ja lähti heidän kanssaan matkalle kohti Vytšegdajoen yläjuoksua. Hän pysähtyi kylissä julistamaan kristinuskoa ja johdatti kaikkialla pakanoita kääntymykseen. Lyhyessä ajassa hän kastoi komeja monissa joenvarren kylissä Pyrasin ja Ust-Gaman välimaastossa ja pystytti kaikkialle ristejä ja tsasounia uuden uskon symboleiksi.

Suuressa Ust-Gaman kylässä olivat komien tärkeimmät epäjumalankuvat ja siellä pyhä Stefan joutui suurimpaan vaaraan. Kylässä asuvat uhripapit olivat seuranneet Stefanin menestyksellistä julistustyötä ja tunsivat hänen uhkaavan asemaansa. He lietsoivat kansassa vihaa pyhää Stefania kohtaan. Heti kun hän ilmestyi kylään, häntä vastaan hyökkäsi raivostunut väkijoukko. Stefanin sävyisä ilme ja ystävällinen kominkielinen puhe sai väen kuitenkin rauhoittumaan ja tahtomattaankin komit alkoivat kuunnella, mitä Stefan heille sanoi. Pyhä Stefan tiesi, että epäjumalia palvovat komit uskoivat jonkinlaiseen mahtavaan henkeen, joka oli luonut kaiken, mutta jota he eivät olleet kelvollisia kumartamaan. Tätä epämääräistä uskomusta hyväksikäyttäen hän pyrki selittämään heille kristinuskon perusteet. Todistaakseen pakanallisten epäjumalien voimattomuuden Stefan sytytti tuleen paikan, jossa palvottiin “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttua epäjumalaa. Kun Ust-Gaman asukkaat ryntäsivät kirveet ja keihäät käsissään häntä kohti, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili kyyneliä vuodattaen eksyneiden valistumista. Hänen rauhallisuutensa ja sävyisyytensä hämmästytti komeja eikä kukaan rohjennut käydä hänen kimppuunsa. Munkki Epifani Viisas onkin todennut, että komit olivat perusluonteeltaan sävyisiä ja ettei heillä ollut tapana aloittaa taistelua.

Näin pyhä Stefan eteni vaarojen ja vaikeuksien saattelemana syvälle Permin maahan. Hän opetti vakuuttavasti sanoillaan, tuhosi epäjumalienkuvia ja käännytti yhä uusia pakanoita kristinuskoon. Hänen lähetystyönsä ratkaiseva hetki oli kohtaaminen komien pääuhripappi Paman kanssa. Pama yritti horjuttaa kansansa kasvavaa kunnioitusta Stefania kohtaan ehdottamalla, että he astuisivat yhdessä tuleen ja osoittaisivat siten, kumman Jumala oli todella olemassa. Rukoiltuaan Stefan päätti antautui julmaan koetukseen ja kehotti Pamaa seuraamaan itseään. Paman rohkeus kuitenkin petti ja hän perääntyi. Tämä oli alkuna lukuisten komien kääntymiselle kristinuskoon. Vym- ja Vytšegdajoet muuttuivat päivittäin kastealtaiksi suuria kansanjoukkoja kastettaessa.

Pyhä Stefan ansioitui myös Permin maan kirkkojen rakentajana. Ensimmäinen hänen rakennuttamansa kirkko oli Neitsyt Marian ilmestyksen kirkko Vymjoen suussa. Sen jälkeen hän rakennutti Pyhän Nikolaoksen ja Ylienkeli Mikaelin kirkot Ust-Vymin kylään. Yleensä hän rakennutti Jumalan huoneet entisille epäjumalien palvontapaikoille. Hän kiinnitti huomiota kirkkojen kauneuteen ja hankki tai maalasi itse niihin ikonit. Kaikissa hänen rakennuttamissaan kirkoissa jumalanpalvelukset toimitettiin komin kielellä. Pyhä Stefan opetti komeille laatimansa kirjaimiston, jonka avulla he saattoivat lukea evankeliumia, psalttaria, hetkipalveluskirjaa ja muita komiksi käännettyjä tekstejä. Neitsyt Marian ilmestyksen kirkon yhteyteen perustettiin komeja pappeuteen valmistava koulu. Näin kansa kristinuskon ohella pääsi osalliseksi kulttuurista ja kirjasivistyksestä.

Kun Ustjugin venäläiset asukkaat kuulivat Stefanin menestyksekkäästä apostolisesta työstä, he antoivat lahjoituksia kirkkojen rakentamiseksi. Muutamat papit ryhtyivät avustamaan Permin valistajaa. Toimittuaan neljä vuotta lähetystyössä Stefan matkusti Moskovaan saadakseen komeille oman piispan.

Venäläisten piispojen kokous ja suuriruhtinas Dimitri Donskoi päättivät, että vasta valistetun Permin maan ensimmäiseksi piispaksi tuli asettaa Stefan itse. Metropoliitta Pimen toimitti piispaksi vihkimisen Vladimirin kaupungissa talvella 1383. Palattuaan Ust-Vymiin pyhä Stefan perusti Neitsyt Marian ilmestyskirkon yhteyteen piispanistuimen ja seudun ensimmäisen luostarin. Myöhemmin hän rakennutti vielä kolme luostaria ja muutamia majataloja. Piispallisella vallallaan hän puolusti paikallista väestöä novgorodilaisten sotilasjoukkioiden toistuvilta hyökkäyksiltä. Vuonna 1386 hän matkusti itse Novgorodiin saadakseen komeihin kohdistuvat hyökkäykset loppumaan. Neljän vuoden kuluttua hän matkasi Moskovaan, jossa sai suuriruhtinaalta etuisuuksia nälänhädästä kärsivälle Permin maalle.

Hengellinen ystävyysside liitti pyhän Stefanin pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen. Hän toivoi saavansa tavata pyhittäjä Sergein Moskovan matkallaan, mutta aika ei antanut myöten. Kymmenen kilometrin päässä pyhittäjä Sergein luostarista hän kääntyi siihen suuntaan, jossa luostari sijaitsi, kumarsi maahan ja lausui: “Rauha sinulle, hengellinen veli!” Pyhittäjä Sergei, joka ruokaili tuolla hetkellä veljestön kanssa, nousi pöydästä, rukoili ja kumarsi hänen suuntaansa lausuen: “Iloitse sinäkin, Kristuksen lauman paimen, ja olkoon Jumalan rauha kanssasi!” Pyhän Stefan Permiläisen ja pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisestä yhteydestä kertoo heille osoitettu yhteinen rukous, joka yhä nykyäänkin luetaan päivittäin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin trapesassa veljestön ruokailun yhteydessä.

Pyhän Stefanin teologinen oppineisuus ja hänen kykynsä ja lahjansa tekivät hänestä suuren auktoriteetin Venäjän kirkossa. Hiippakunnan syrjäisestä sijainnista huolimatta suuriruhtinaat ja metropoliitat kutsuivat hänet usein Moskovaan osallistumaan kirkolliskokouksiin tai kuullakseen hänen mielipiteensä eri asioista. Vuoden 1396 alussa pyhä Stefan matkusti jälleen Moskovaan metropoliitta Kiprianin kutsusta. Perillä hän sairastui. Kahdeksantoista vuotta kestänyt näännyttävä työ ja kilvoitukset olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän oli vasta 50-vuotias, mutta näytti ikäistään paljon vanhemmalta. Huhtikuun 26. päivänä 1396 hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Kremliin Vapahtajan kirkastumisen kirkkoon.1 Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Stefan Permiläisen 1500-luvulla.


1 Moskovan Kremlin Vapahtajan kirkastumisen kirkko, joka tunnetaan venäjäksi nimellä Spas na Boru (Vapahtajan kirkko Borussa), purettiin neuvostovallan aikana vuonna 1933.

Merkkien ja lyhenteiden selitykset

(ap) aamupalvelus
ap.
 apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata

† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa