Kirkkokalenteri

Pyhä Konon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hän syntyi Isaurian lähistöllä Betanian kylässä, jonka seurakunta oli apostoli Paavalin perustama, ja asui Binadiksen kaupungissa jonkin matkan päässä Seleukia-Trakheotiksesta (nyk. Silifke). Vuoristoisella Vähän-Aasian alueella sijaitseva Seleukia-Trakheotis oli Isaurian pääkaupunki. Kononista tuli kristitty ainutlaatuisella tavalla: ylienkeli Mikael ilmestyi hänelle ja kastoi hänet Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Enkelivoimien johtaja itse antoi hänelle myös pyhän ehtoollisen. Myös myöhemmin pyhä ylienkeli auttoi Kononia eri tilanteissa.

Kononin vanhemmat painostivat poikansa menemään naimisiin. Ylienkeli Mikaelin innoittama Konon suostutteli Anne-vaimonsa elämään kanssaan kuin sisar. He elivät avioliitossa, mutta säilyttivät neitsyytensä ja omistivat koko elämänsä Kristukselle. Kononin pyhä elämä ja hänen sanansa tekivät vaikutuksen hänen vanhempiinsa, ja hekin kääntyivät kristityiksi.

Hieman myöhemmin Kononin vaimo ja hänen vanhempansa kuolivat. Heidät haudattuaan Konon jatkoi Herran palvelemista. Hänen puheensa ja ihmetekonsa saivat monia pakanoita uskomaan Kristukseen. Pyhä Konon eli kurinalaista luostarimaista kilvoituselämää ja sai Jumalalta kyvyn tehdä ihmeitä. Tarinan mukaan Konon sai sellaisen vallan, että saattoi käskeä demoneita orjiksi peltotöihin tai lukita muutamia demoneja suuriin astioihin, jotka hän hautasi talonsa perustuksiin.

Maaherra Magnus saapui Isauriaan toimeenpanemaan keisarin määräämän kristittyjen vainon alueella. Kun vaino alkoi, Konon oli ensimmäisten kärsijöiden joukossa. Hänet pidätettiin ja tuotiin maaherran eteen. Kononia hakattiin raa’asti, mutta hän jatkoi uskonsa julistamista ja kieltäytyi uhraamasta epäjumalille.

Kun Isaurian kristityt kuulivat Kononin kärsimyksistä, he saapuivat paikalle puolustamaan pyhää miestä, jonka puheiden vaikutuksesta monet heistä olivat kääntyneet kristityiksi. Nyt he aikoivat pelastaa Kononin, ja osalla oli mukanaan aseita. Kun maaherra ja Kononin kiduttajat näkivät ihmisjoukon tulevan, he pelästyivät ja pakenivat.

Kristityt löysivät Kononin haavoitettuna ja verisenä kidutuspaikalta ja kantoivat hänet kotiinsa. Konon olisi halunnut kuolla marttyyrina, mutta hän eli vielä kaksi vuotta. Pyhä Konon nukkui rauhassa kuolonuneen toisella vuosisadalla ja hänet haudattiin vaimonsa ja vanhempiensa viereen.

Pyhän Kononin talon paikalle rakennettiin sittemmin kirkko. Kerrotaan, että rakennustöiden aikana eräs kristitty löysi astian, jonne Konon oli sulkenut demoneita. Koska astia oli erittäin painava ja tiukasti suljettu, sen löytäjä luuli sen sisältävän kultaa. Niinpä hän avasi astian ja demonit pakenivat sieltä liekkien muodossa. Ne polttivat kaikki syttyvät materiaalit, iskivät kirkonrakentajat maahan, tuhosivat rakennusta ja asettuivat sen jälkeen raunioihin. Kristityt kutsuivat apuun pyhää Kononia ja julistivat paaston, ja pian pyhä Konon puhdistikin paikan demoneista.

Pyhä Konon Puutarhuri syntyi Nasaretissa. Hän eli keisari Deciuksen toimeenpaneman vainon aikana (249–251). Konon oli jo iäkäs, kun hän jätti kotimaansa ja asettui asumaan Pamfyliaan, Vähän-Aasian eteläosaan. Siellä hän vietti yksinkertaista elämää ja piti pientä puutarhaa.

Alueen maaherra Publius toimi Magydosin kaupungissa Pamfylian rannikolla. Publius määräsi, että kaikkien alueen asukkaiden tuli saapua sinne, jotta hän voisi ilmoittaa kristittyjä vastaan suunnatuista keisarillisista määräyksistä. Tämän kuullessaan kristityt pakenivat jättäen kaiken taakseen. Ainoastaan Konon jäi hylättyyn ja autioon kaupunkiin. Kaupunkiin lähetetyt sotilaat löysivät hänet kiireisenä puutarhatöistä. Konon oli hyväntahtoinen ja viaton sielultaan ja niinpä hän tervehti sotilaita sanoen: ”Terve pojat!” Vapaaehtoisesti hän lähti sotilaiden mukaan ja seurasi heitä vastustelematta maaherran asuntoon.

Sotilaat kertoivat maaherralle, että olivat kiertäneet koko kaupungin ja sen lähiöt. ”Löysimme ainoastaan tämän vanhan miehen puutarhasta. Hänen täytyy vastata kaikkien kristittyjen puolesta”, he sanoivat. Kun maaherra oli kuulustellut Kononia tämän uskosta, hän sanoi tälle: ”En pyydä sinua uhraamaan. Ota vain hieman suitsuketta, viiniä ja oksa ja sano: ’Korkein Zeus, pelasta tämä kansa!’ Sano se, enkä minä pyydä sinulta enempää. Tee se ja elä elämäsi onnellisena meidän kanssamme.” Maaherra myös nimitti kristinuskoa erheeksi ja ihmetteli, kuinka ristillä kuollutta rikollista voitiin pitää Jumalana. Hän kehotti Kononia luopumaan uskostaan tuollaiseen hulluuteen.

Pyhä marttyyri kohotti kuitenkin katseensa taivasta kohti ja nuhteli maaherraa ja hänen alaisiaan. Hän sanoi toivovansa, että hekin voisivat uskoa tuon saman hulluuden. Tämän jälkeen hän ilmoitti, että toivoi ainoastaan pääsevänsä ylistämään Kristusta kaikkien marttyyrikuoleman kärsineiden kristittyjen kanssa.

Publius raivostui. Hän käski kiduttaa Kononia tunkemalla nauloja hänen jalkoihinsa. Tämän jälkeen kiduttajat valjastivat hänet vaunujen eteen. Konon joutui vetämään vaunuja perässään kahden sotilaan piiskatessa häntä. Kidutuksen aikana pyhä marttyyri lauloi psalmeja. Lopulta hän kaatui väsymyksestä. Pyhä Konon lausui rukouksen, teki ristinmerkin ja antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhittäjä Adrian aloitti kilvoittelunsa Komelin luostarissa. Hän oli munkkidiakoni, kun luostariin vuonna 1540 tuli tuntematon vanhus. Adrian kutsui hänet keljaansa keskustelemaan hengellisistä asioista. Vanhus sanoi, että Adrianista tulisi erakko ja että hän perustaisi luostarin, jossa hän nöyrällä esimerkillään opettaisi hengellisiä lapsiaan. Hän myös kertoi tietävänsä erakkoelämään sopivan asumattoman erämaan. Sanat sytyttivät Adrianin sydämen ja hän meni heti pyytämään igumeni Lavrentilta siunauksen erakkoelämään. Siunauksen saatuaan hän lähti oppilaansa Leonidin kanssa Pošehonin metsään Jaroslavlin alueelle vanhuksen toimiessa oppaana. Heidän saavuttuaan suureen metsään vanhus katosi jäljettömiin jättäen munkit ihmettelemään, oliko hän ollut ihminen vai Jumalan lähettämä enkeli. Kiitollisina he veisasivat Ristin ylentämisen juhlakanonin, sillä oli syyskuun 14. päivä, jolloin kirkko viettää pyhän ristin juhlaa. Heidän veisatessaan ympäristön asukkaat kuulivat ihmeekseen metsästä kirkonkellojen soittoa.

Adrian ja Leonid rakensivat Vethajoen varrelle suuren tammen alle keljan. Kilvoittelun alkutaipaleella heillä oli paljon koettelemuksia, joita aiheuttivat niin pahat henget kuin viekkaat ihmisetkin. Kolmen vuoden kuluttua he lähtivät Moskovaan pyytämään metropoliitalta siunauksen kirkon rakentamiseksi. Pyhä metropoliitta Makari (30.12.) otti heidät vastaan ja antoi siunauksensa. Samalla hän vihki Adrianin papiksi ja nimitti hänet tulevan luostarin igumeniksi.

Palattuaan Adrian alkoi heti sydän täynnä iloa rakentaa kirkkoa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Lähiseudun asukkaatkin iloitsivat ja ihmettelivät, että paikalle oli nousemassa luostari, ja monet tulivat auttamaan vanhuksia. Nämä puolestaan enensivät kilvoituksiaan antaen oppilailleen hyvän esimerkin paastosta ja rukouksesta. Heidän työnsä ja vaivannäkönsä ei mennyt hukkaan; luostari kasvoi ja sen maine kiiri kauas ympäristöön.

Leonidin kuoleman jälkeen luostaria kohtasi suuri onnettomuus. Suuren paaston aikaan maaliskuun 5. päivänä vuonna 1550 sinne hyökkäsi aseistautunut rosvojoukko, joka alkoi pahoinpidellä ja ampua munkkeja. Adrian piiloutui halkovarastoon, mutta rosvot löysivät hänet, sitoivat narun hänen kaulaansa, raahasivat hänet keljaan ja alkoivat kiduttaa häntä. He viiltelivät häntä partaveitsillä ja polttivat tulella vaatien häntä paljastamaan, missä luostarin rahavarat olivat. Adrian vastasi, että heidän omaisuutensa oli taivaassa, mutta rosvot vain pilkkasivat häntä ja jatkoivat kiduttamista. Silloin Adrian alkoi rukoilla: ”Herra, minun Jumalani, anna anteeksi näille ihmisille, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät. Ota vastaan henkeni äläkä muista rikkomuksiani, jotka olen tehnyt edessäsi. Puhtain Jumalansynnyttäjä, älä ylenkatso rukoustani äläkä syntymäkaupunkiani Rostovia. Hengelliset isäni ja veljeni, antakaa minulle anteeksi Jumalan tähden ja siunatkaa. Minä menen jo Kristuksen tuomioistuimen luo enkä enää näe teitä tässä maailmassa. Kuten Herra on sanonut: Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat (1. Moos. 3: 19).” Adrianin lausuttua tämän rukouksen murhamiehet raahasivat hänet pihalle ja surmasivat hänet ajamalla reellä hänen ylitseen. Ruumiin he veivät mukanaan ja heittivät tuntemattomaan paikkaan.

Adrianin pyhäinjäännökset löydettiin monien ihmeellisten vaiheiden jälkeen vuonna 1627. Eräs virkamies otti niistä salaa kappaleen kotiinsa arvellen sen koituvan siunaukseksi. Hän sairastui heti vakavasti ja parani vasta palautettuaan pyhäinjäännöksen Pošehonin luostariin.

Filokalian ensimmäisessä osassa on kolme laajaa Markus Askeetin kirjoitusta, jotka ovat merkittäviä niin teologisena kuin askeettisenakin opetuksena: Hengellisestä laista, Niille, jotka arvelevat vanhurskautuvansa teoista ja Kirje munkki Nikolaokselle. Kuka kirjoittaja oli ja milloin hän eli, siitä ei kuitenkaan ole varmuutta. Arviot hänen elinajastaan vaihtelevat 300-luvun ja 500-luvun välillä. Nykytutkijat arvelevat, että hän oli sama mies, joka mainitaan Ankaran lähellä sijainneen luostarin igumeniksi 500-luvulla. Tämä Markus lähti myöhemmin pois luostarista ja vetäytyi erakoksi. Kuollessaan hän oli lähes satavuotias.

Oppilaittensa ja muiden hengellisten lastensa pyynnöstä pyhittäjä Markus kirjoitti tutkielmia hengellisestä elämästä. Ne ovat niin suurenmoisia, että Bysantissa kehkeytyi suorastaan sananparsi: ”Myy kaikki ja osta Markus!” (Käsinkirjoitetut kirjat olivat hyvin kalliita.) Pyhittäjä Markuksen kirjoitukset vaikuttivat käänteentekevästi muun muassa pyhän Simeon Uuden Teologin (12.3.) elämään.

Teoksissaan Markus pyrkii kumoamaan harhaoppisten messaliaanien opetukset. He olivat sitä mieltä, että kun joku on kerran saanut Hengen kasteen, hänen ei enää tarvitse osallistua sakramentteihin eikä kirkon elämään, vaan hänelle riittää pelkkä rukoileminen. Pyhä Markus selittää, että koko hengellinen elämä kaikkineen on kasteessa jo saamamme armon aktivointia. Teoksessaan Kasteesta hän kirjoittaa: ”Kristus, täydellinen Jumala, on antanut kastetulle täydellisen armon Hengessä. Emme itse voi lisätä siihen mitään, mutta se kehittyy ja ilmenee meissä siinä määrin kuin toteutamme käskyt.”

Adamin lankeemus on saattanut koko ihmisluonnon luonnonvastaiseen tilaan ja suistanut sen sielulliseen ja ruumiilliseen kuolemaan. Mutta Kristus Uutena Adamina uudisti sen kastevedessä ja asetti ihmisen Kirkon paratiisiin kuin uuteen Eedeniin. Siitä lähtien ihminen on vapaa toimimaan käskyjen mukaan ja toteuttamaan hyveitä päämääränään kohdata Kristus ”sydämensä sisimmässä, kätketyssä ja puhtaassa paikassa”. Näin Pyhän Hengen armo on vapaasti annettu meille kasteestamme lähtien, mutta se jää nupulleen, jollemme käskyjä noudattamalla sytytä sitä kukkaloistoon. Armo johdattaa meidät vähitellen Pyhän Hengen hedelmien tietoiseen maistamiseen.

Kasteessa suotava armon lahja ei suinkaan syökse ihmisiä passiivisuuteen. Päinvastoin se merkitsee pyhittäjä Markuksen mukaan lakkaamattoman taistelun alkua. On taisteltava piileviä himollisia taipumuksia ja demonista alkuperää olevia ajatuksia vastaan. Tämä hengellinen taistelu on juuri sitä, mitä kutsumme katumukseksi (metanoia), ja sitä käydään aina elämän loppuun saakka. Kaikkien kristittyjen on väkisin pakotettava itseään pysymään katumuksen polulla aina kuolemaan asti. Siten näytämme Kristukselle, että olemme päättäväisesti hylänneet esi-isältämme perimämme taipumuksen pahaan. ”Kaikki käskyt sisältyvät tähän yhteen käskyyn: katukaa”, Markus Askeetti sanoo ja lisää: ”Jumala on salatusti käskyissään. Jotka Häntä etsivät, löytävät Hänet sikäli kuin niitä täyttävät.”¹

Kun ihminen tällä tavoin käy taistelua Kristuksen puolesta uudistetun vapauden hengellisen lain mukaisesti, hänen on jatkuvasti pysyttävä lähellä Häntä pitämällä aina Jumala mielessään ja tarjoamalla Hänelle ensihedelminä kaikki ajatuksensa sitä mukaa kuin ne syntyvät mielessämme. Siten torjumme rukouksen armolla ”kolmen pahuuden jättiläisen” eli tietämättömyyden, velttouden ja unohduksen hyökkäykset. ”Kun Jumalan muistaminen valtaa sinut, moninkertaista rukouksesi, niin että silloinkin kun sinä et muista Jumalaa, Jumala muistaa sinut”,² pyhä kilvoittelija suosittelee. Kun kolkutamme kärsivällisesti ja keskittyneesti rukouksella sydämen salaisen pyhäkön ovea, Kristus, Ylimmäinen pappi, avaa sen lopulta, ottaa vastaan uhrimme ja kuluttaa sen Pyhän Hengen tulessa. Niin kasteessa saamamme armo pääsee ikuisesti säteilemään kaikessa loistossaan.

300-luvulla Egyptissä abba Serapion oli vierailemassa kuuluisan erakkoisän abba Johanneksen luona. Siellä hän näki merkillisen unen. Hänelle ilmestyi kaksi munkkia, jotka sanoivat hänelle: ”Kuinka kauan olet kilvoitellut erämaassa etkä ole tavannut abba Markusta, joka asuu Tarmaqan vuorella Egyptin ja Etiopian rajalla? Ei ole toista hänen vertaistaan.” Sitten unen henkilöt kertoivat, että abba Markus kuolee 40 päivän kuluttua. Herättyään munkki Serapion kertoi unensa abba Johannekselle, joka oli vakuuttunut siitä, että uni tuli Jumalalta. ”Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta missä tuo vuori on? Miten löydät sen?” hän ihmetteli. ”Siunaa minut lähtemään, isä”, Serapion vastasi, ”niin Jumala kyllä näyttää minulle tien”.

Aleksandriassa Serapion sai eräältä kauppiaalta tietää, että kyseiselle vuorelle oli 30 päivän jalkamatka. Hän kulki lohduttoman kuivassa erämaassa tapaamatta ensimmäistäkään ihmistä tai eläintä. Serapion oli jo vähällä nääntyä janoon, mutta silloin hänen avukseen tuli enkeleitä, jotka ilmestyivät hänelle unessa miesten hahmoissa. Lopulta Serapion saapui vuorelle, jonka huippu tuntui ylettyvän taivaaseen asti. Huipulta näkyi meri. Harhailtuaan aikansa huipulla hän löysi Markuksen luolan, jonka ylle hän oli nähnyt enkelten laskeutuvan yöllä. Hän kuuli Markuksen veisaavan luolassa psalminjaetta: ”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt…” (Ps. 90:4). Psalmien välissä hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut viettää elämänsä kaukana maailman turhuudesta. Lopetettuaan veisuunsa Markus tuli luolan suulle mainiten Serapionin nimen, vaikka ei ollut koskaan häntä tavannut, ja kyynelsilmin toivotti tämän tervetulleeksi. Lämpimästi hän kiitti Serapionia vaivasta, että tämä oli tullut hänen luokseen, ja sanoi jo pitkään tahtoneensa tutustua häneen.

Serapion alkoi kysellä vanhuksen elämästä. Abba Markus kertoi olevansa kotoisin Ateenasta. Hänen perheensä ei ollut kristitty, ja vanhempiensa toivomuksesta hän oli alkanut opiskella filosofiaa. ”Herra kuitenkin armahti minua ja tutustuin kristinuskoon ja otin kasteen”, hän kertoi. ”Vanhempieni kuoleman jälkeen ajattelin, että minäkin olen kuolevainen. Jospa lähtisin pois maailmasta, ennen kuin enkelit tempaavat minut sieltä väkisin!” Markus valitsi erikoisen tavan luopua maailmasta: hän asettui lautalle mereen ja odotti, minne se hänet heittäisi. Niin hän ajelehti vuorelleen. Hän oli tuolloin 25-vuotias.

Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta Markus kärsi nälkää, janoa ja kylmyyttä korkealla vuorenhuipulla. Kauheimpia kärsimyksiä olivat kuitenkin demonien aiheuttamat kiusaukset. Lukemattomia kertoja ne vannoivat hukuttavansa hänet mereen. Ne raahasivat häntä vuorenrinnettä alas, niin että iho hankautui vereslihalle, ja huusivat: ”Katoa meidän alueeltamme! Kukaan ei ole koskaan tullut tänne ennen sinua.”

Kun kolmekymmentä vuotta oli kulunut näissä kärsimyksissä, Jumalan armo laskeutui abba Markuksen päälle. Hän itse kertoi: ”Sain erityistä hengellistä ravintoa, joka ruokki ruumiinikin, ja enkelit laskeutuivat luokseni. Demonit eivät enää päässeet lähestymään minua. Sain nähdä taivasten valtakunnan ja vanhurskaiden asuinsijat. Ei ollut mitään asiaa, jota Jumala ei olisi minulle näyttänyt, kun sitä Häneltä pyysin. Ruumiillinenkin tilani muuttui, karvoitus peitti minut, niin että pysyin lämpimänä.” Kun päivä valkeni tämän heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen, Serapion huomasi itsekin hämmästyksekseen, että vanhus oli kauttaaltaan pitkän karvoituksen peittämä.

Markus puolestaan kyseli Serapionilta, mitä maailmaan kuuluu. Hän oli iloinen saadessaan tietää kristinuskon levinneen ja pakanuuden väistyneen. Mutta kun hän kuuli, ettei ihmeitä juuri enää tapahtunut, hän valitti kristittyjen heikkoa uskoa: ”Voi maaparkaa, kristityt ovat kristittyjä vain nimellisesti, eivät teoissa.”

Päivä kului keskustelussa ja illan lähestyessä Markus tarjosi vieraalleen herkullisen aterian: kalaa, tuoretta leipää, vihanneksia ja taateleita. Hän selitti yllättyneelle Serapionille, että sen jälkeen kun armo kolmenkymmenen kilvoitusvuoden jälkeen oli verhonnut hänet, Jumala on lähettänyt hänelle joka päivä hänen tarvitsemansa aterian.

Aterian jälkeen abba Markus kertoi Serapionille, että hänen elinpäivänsä olivat tulleet täyteen ja hänen oli aika jättää katoavainen ruumiinsa ja siirtyä taivaallisiin majoihin. ”Jumala lähetti sinut, jotta sinun kätesi hautaisivat ruumiini”, hän lisäsi. Luolassa leimahti kirkas valo, joka heijastui vuorenrinteisiinkin. Markus rukoili hartaasti kaikkien niiden puolesta, jotka rakkaudesta Kristukseen olivat vankiloissa tai viettivät kilvoituselämää erämaissa ja luostareissa. Serapionilta hän otti lupauksen, ettei tämä säilyttäisi mitään osaa hänen ruumiistaan vaan hautaisi hänet kokonaisena hänen omaan luolaansa. Sitten hän syleili tätä isällisesti, rukoili hänen puolestaan ja pyysi häntä polvistumaan kanssaan. Polvillaan Markuksen vieressä Serapion kuuli enkelin huutavan toiselle enkelille: ”Avaa sylisi ja ota vastaan tämä hurskas sielu.” Taivas avautui, ja pyhittäjä Markuksen sielu kokonaan valkoisiin puettuna ohitti voittoisasti demonilaumat, jotka turhaan yrittivät estää sen kohoamista.

Serapion rukoili pyhän Markuksen ruumiin ääressä koko yön ja lauloi aamulla hautauspalveluksen. Hän jätti ruumiin luolaan ja sulki sen oviaukon kivillä. Enkelit, jotka olivat auttaneet häntä tulomatkalla, ilmestyivät hänelle jälleen sanoen: ”Tänään, veljemme, olet haudannut ruumiin, jonka arvoinen ei ole koko maailma.” He saattoivat häntä paluumatkalla ja ihmeellisellä tavalla hän huomasi olevansa abba Johanneksen keljan ovella jo saman päivän iltana. Kuultuaan Serapionin kokemuksista abba Johannes totesi munkeilleen: ”Totisesti, veljet, abba Markus oli täydellinen kristitty, kun taas me olemme kristittyjä vain nimeltä.”

Pyhä Nikolai (Nikola Velimirović) syntyi vuonna 1880 Lelićin kylässä Länsi-Serbiassa. Hän peri vanhemmiltaan palavan ja horjumattoman uskon Jumalaan. Isä opetti hänet rakastamaan lukemista, ja äiti vei häntä jumalanpalveluksiin läheiseen luostariin, jossa Nikola osallistui usein pyhään ehtoolliseen. Kun Nikola kasvoi, vanhemmat panivat hänet luostarin kouluun. Myöhemmin hän opiskeli Belgradin teologisessa seminaarissa, jossa hänen lahjakkuutensa herätti opettajien kiinnostuksen. Perustutkinnon jälkeen hän jatkoi opintojaan stipendiaattina Bernin yliopistossa Sveitsissä ja valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1909. Samana vuonna hän palasi Serbiaan ja vihkiytyi munkiksi Rakovitsan luostarissa saaden nimen Nikolai. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi ja ylennettiin arkkimandriitaksi. Kahden vuoden kuluttua hän palasi opettajaksi Belgradin hengelliseen seminaariin.

Vuodesta 1910 lähtien Nikolai opiskeli myös Pietarin hengellisessä Akatemiassa, jossa hän hämmästytti tiedoillaan ja puhetaidollaan niin opettajia kuin opiskelijoita. Metropoliitta Antoni (Vadkovski) anoi hänelle tsaarilta ilmaisen matkustusluvan kaikkialle Venäjälle. Näillä matkoillaan Nikolai oppi rakastamaan Venäjää.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Serbian hallitus lähetti Nikolain diplomaattiseen työhön Englantiin. Samalla hän luennoi Oxfordin yliopistossa ja sai filosofian tohtorin arvon King’s Collegessa sekä kunniatohtorin arvon Cambridgen ja Glasgowin yliopistoissa.

Sodan jälkeen vuonna 1919 Nikolai palasi Serbiaan, jossa hänet 39-vuotiaana vihittiin piispaksi ja nimitettiin Žičan piispanistuimelle. Sieltä hän sai pian omasta pyynnöstään siirron Ohridin hiippakuntaan, slaavilaisen kirjallisuuden, kulttuurin ja hengellisyyden kehtoon. Nuori lahjakas ja pyhää intoa säteilevä piispa nosti hiippakuntansa kirkollisen elämän uuteen kukoistukseen. Ohridin ja Bitolan hiippakunnat yhdistettiin yhdeksi hiippakunnaksi, jonka piispanistuin sijaitsi Bitolassa. Alueen luostarielämä elpyi. Voimakkaalla persoonallisuudellaan ja puhetaidollaan hän ohjasi kansan uskoa oikeaan kirkolliseen suuntaan. Hän perusti rukouksellisuuteen ohjaavan maallikkoliikkeen, johon kuului pääasiassa maalaisväestöä. Sen piiristä nousseet munkit täyttivät luostarit ja elvyttivät alueen jo hiipumassa olleen kilvoituselämän. Piispa Nikolai järjesti myös sisälähetyskursseja ja julkaisi kirjeitä, jotka tarjosivat hengellistä ravintoa uskovien sieluille.

Vuonna 1936 Nikolai valittiin uudelleen Žičan piispaksi. Hänen tulonsa myötä hiippakunta koki todellisen hengellisen renessanssin. Monet luostarit, ennen kaikkea Žiča ja Studenica, kunnostettiin ja uusia kirkkoja rakennettiin. Piispa Nikolai oli Serbian kirkon historian suurin puheentaitaja ja sananjulistaja. Hänen kootut teoksensa käsittää kolmetoista nidettä. Hänen julistustyönsä oli niin intensiivistä ja monipuolista, että sitä voi verrata vain Serbian arkkipiispan pyhän Savvan (12.1.) elämäntyöhön. Serbian kirkon lähettiläänä pyhä Nikolai matkusti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Hän kävi Konstantinopolissa, Kreikassa ja Athoksen Pyhällä vuorella, jossa hän huolehti ennen kaikkea Hilandarin luostarin kunnostamisesta. Hän osallistui lukuisiin kansainvälisiin tapahtumiin ja kokouksiin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Jugoslavian. Hitler antoi käskyn tuhota maan älymystö sekä Serbian kirkon johtavat piispat. Patriarkka Gavrilo ja piispa Nikolai lähetettiin pahamaineiselle Dachaun keskitysleirille. He selvisivät kuitenkin hengissä kaikista kärsimyksistä, ja toukokuussa 1945 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot vapauttivat heidät. Leirillä Nikolai kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Vankilan ikkunan läpi”, jossa hän kutsuu ortodokseja ymmärtämään syntinsä ja katumaan.

Vapauduttuaan Nikolai ei voinut palata Jugoslaviaan, jossa Titon johtamat kommunistit olivat ottaneet vallan ja papistolta oli riistetty vapaus evankeliumin julistamiseen. Hän ymmärsi, että pystyisi parhaiten palvelemaan uskovia lännestä käsin. Nikolai meni ensin Englantiin, mutta siirtyi jo vuonna 1946 Amerikkaan, jossa hän eli ensin pakolaisena ilman virallista asemaa kirkossa. Vähitellen hän löysi oman paikkansa venäläisten emigranttien parista. Nikolai asettui ensin Pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkiin ja myöhemmin Pyhän Tiihonin luostariin ja seminaariin Pennsylvaniaan. Vaikka hänen terveytensä oli heikentynyt keskitysleirillä, hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Nikolai opetti seminaarissa, piti opetuspuheita kirkossa, luennoi, kirjoitti paljon ja jatkoi omaa tutkimustyötään. Bernistä ja Oxfordista saamiensa tohtorinarvojen lisäksi hänet valittiin saksalaisen Hallen, Pariisiin Sorbonnen ja New Yorkin Columbian yliopistojen kunniatohtoriksi. Opetustyössään niin seminaarissa kuin kirkon ambonilla hän käytti enimmäkseen englannin kieltä välittämättä monien venäläisten emigranttien vastalauseista, sillä hän halusi kaikkien ymmärtävän puheensa sisällön. Hän oli innostava opettaja ja tunsi hyvin opiskelijansa. Elämänsä loppuun asti hän säilytti yhteyden Serbian kirkkoon ja muihin ortodoksisiin kirkkoihin, hengellisiin lapsiinsa ja ystäviinsä. Hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama.

Pyhä piispa Nikolai antoi sielunsa Herralle Pyhän Tiihonin luostarissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1956. Hänet haudattiin serbialaiseen Pyhän Savvan luostariin Libertyvilleen Illinoisiin. Hautaaminen kotimaahan ei tuolloin ollut mahdollista, sillä häntä pidettiin Jugoslaviassa virallisesti kansan vihollisena ja hänen teostensa julkaiseminen oli kokonaan kielletty. Kommunistihallinnon kukistuttua pyhäinjäännökset siirrettiin vuonna 1991 pyhän Nikolain oman toivomuksen mukaisesti hänen kotikyläänsä Lelićiin. Serbian piispojen synodi julisti hänet pyhäksi 19.5.2003.

Pyhä Georgios syntyi aivan 1700-luvun lopulla. Hän oli kotoisin Rapsanen kylästä, joka sijaitsee Olymposvuoren juurella. Hän sai kristillisen kasvatuksen ja hänestä tuli kotikylänsä opettaja. Hänen luokallaan oli oppilaana eräs turkkilainen lapsi naapurikylästä. Opettajan lempeys ja arvokkuus vaikuttivat tähän lapseen, jonka käytös ja olemus alkoi muuttua. Lapsen vanhemmat ajattelivat tämän johtuvan kristinuskosta ja vihastuivat.

Vanhemmat raahasivat Georgioksen Tirvanoksen paššan eteen. Tämä oli Thessalian satraapin Ali Paššan sukulainen. Georgios tunnusti uskonsa rohkeasti, ja turkkilaiset alkoivat kiduttaa häntä. He panivat hänet ylikuumennettuun kylpyyn ja mursivat hänen sormensa ja jänteensä. He naulasivat hevosenkenkiä hänen jalkoihinsa ja kuljettivat häntä pitkin kaupunginkatuja. Sitten he asettivat tulikuuman rautakruunun hänen paljaalle iholleen.

Lopulta turkkilaiset sitoivat Georgioksen paaluun. He valuttivat hänen ylleen öljyä ja pikeä, minkä jälkeen he sytyttivät hänet palamaan. Kristuksen armosta kuitenkin vain hänen siteensä paloivat. Lopulta turkkilaiset mestasivat hänet. Tämä tapahtui 5. maaliskuuta 1818. Kuollessaan pyhä Georgios oli vasta kaksikymmentävuotias. Kolmen päivän ajan hänen ruumiinsa yllä oli valopilvi. Kristityt hautasivat hänet, ja hänen haudallaan tapahtuu ihmeitä vielä nykyäänkin.

Pyhä Johannes (Ioan) syntyi Bulgariassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän sai vanhemmiltaan kristillisen kasvatuksen, mutta ollessaan vielä nuorukainen hän alkoi liikkua muslimien seurassa. Hän kielsi Kristuksen ja alkoi seurata islamia. Johannes kuitenkin tuli pian järkiinsä. Hän ymmärsi syntinsä vakavuuden ja pakeni Athoksen Pyhälle vuorelle elääkseen katumuksessa.

Johannes vietti kolme vuotta Suuressa lavrassa. Tuona aikana hänen elämänsä oli erittäin askeettista. Hän palveli erästä pyhää vanhusta, joka oli rampa. Hänen omatuntonsa ei kuitenkaan antanut hänelle koskaan rauhaa. Hän oli aina surullinen ja hiljainen. Kaikki, jotka näkivät hänet, ymmärsivät, että Johannes kantoi sisällään raskasta taakkaa.

Lopulta Johannes ilmoitti lähtevänsä matkalle kotimaahansa, mutta menikin Konstantinopoliin. Kun hän saapui kaupunkiin, hän laittoi ylleen turkkilaisasun: fetsin ja punaiset kengät. Siinä asussa hän meni Hagia Sofiaan, joka oli ollut moskeija vuodesta 1453. Sisään tullessaan hän teki ristinmerkin ja maahankumarruksen. Muslimit raivostuivat, ottivat hänet kiinni ja vaativat häneltä selitystä.

Johannes hymyili ja vastasi, että kristittynä hän rukoili kuten todellisen Jumalan tunnustajien tuli rukoilla. Hän myös kertoi heille, että oli nuoruuden erehdyksenä noudattanut islamilaista elämäntapaa, mutta palannut sitten Kristuksen seuraajaksi. Tästä turkkilaiset raivostuivat. He kiduttivat Johannesta. ”Kiellä Kristus ja palaa islamiin, tai sinut tapetaan”, he sanoivat. Johannes kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti, että ilman Kristusta ei ole pelastusta. Turkkilaiset mestasivat Johanneksen Hagia Sofian edessä olevalla aukiolla ja pyhä Johannes sai marttyyrien kunniakkaan kruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Piispa Parthenios oli 1700-luvun lopulla esipaimenena Didymoteikhonissa, joka sijaitsee Nyky-Kreikan koilliskulmassa, lähellä Istanbulia. Parthenios vastusti avoimesti turkkilaisten päätöstä pitää viikoittaiset markkinat sunnuntaina. Hän sanoi, että pyhä päivä tuli pyhittää rukoukselle ja Jumalan mielen mukaisille teoille. Kerran piispan lähtiessä kirkosta turkkilaiset sieppasivat hänet. He kiduttivat ja tappoivat pyhän marttyyripiispan seurakuntalaisten silmien edessä vuonna 1805, kuusitoista vuotta ennen Kreikan vapaussodan alkua.

Pyhä Virgilius syntyi Aquitainessa 500-luvun alkupuolella. Hänestä tuli munkki Lérinsin luostariin, jossa seurattiin idän isiltä perittyä traditiota. Munkki Virgilius oli erittäin kärsivällinen ja suuri kilvoittelija. Kun hän oli kilvoitellut pitkään Lérinsin luostarissa, hänet pyydettiin Pyhän Symforienin luostarin johtajaksi. Luostari sijaitsi Autunissa, ja sielläkin noudatettiin itäisen kilvoitteluelämän perinteitä.

Virgilius oli hyvä hengellinen ohjaaja. Tämän vuoksi hänet vihittiin vuonna 588 Galliassa sijaitsevan Arlesin arkkipiispaksi. Piispana hän rakennutti kaksi basilikaa ja yhden luostarin Arlesin kaupunkiin. Kerrotaan, että kun toista kirkkoa oltiin rakentamassa, pyhä piispa meni rakennustyömaalle. Hän alkoi rukoilla ja auttoi itsekin kirkonrakentajia pylväiden pystyttämisessä. Hän oli myös paavi Gregorius I Dialogoksen (12.3.) hyvä ja luotettu ystävä. Paavin käskystä hän vuonna 597 vihki Canterburyn piispaksi pyhän Augustinuksen (26.5.).

Hengellistä laumaansa pyhä piispa ohjasi rakkaudellisesti. Erityistä lempeyttä hän osoitti köyhille. Kerran hän paransi erään sokean miehen näön. Lisäksi kerrotaan, että hänen rukouksensa herättivät monia kuolleita henkiin. Piispanakaan hän ei menettänyt intoaan askeettiseen elämään: hän esimerkiksi piti piispallisen asunsa alla karkeaa jouhipaitaa.

Pyhä Virgilius eli iäkkääksi. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 618. Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen reliikkinsä alkoivat tuoksua kuin kukkaismeri. Hänen haudallaan tapahtui myös monia ihmeitä.