Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Lazari oli kotoisin Konstantinopolista, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Hän siirtyi Novgorodiin, Venäjälle arkkipiispa Vasilin aikana (1331–1352) ja eli hänen kanssaan piispantalossa muutaman vuoden esipaimenen kuolemaan saakka. Myös Vasilin seuraaja pyhä Mooses (25.1.) oli suopea Lazaria kohtaan ja kutsui hänet luokseen asumaan. Lazari halusi kuitenkin vetäytyä pohjoiseen Äänisjärvelle Muromkajoen suussa sijaitsevalle saarelle. Kuultuaan saaren olevan novgorodilaisen hallitusmiehen Johanneksen omistuksessa hän pyysi tältä lupaa asettua saarelle ja rakentaa sinne kirkon ja luostarin. Johannes ei halunnut luopua saaresta ilmaiseksi, vaan vaati siitä maksuksi 100 hopearahaa, jotka Lazari onnistui maksamaan hänelle. Ennen lähtöään pohjoiseen Lazari otti vielä siunauksen arkkipiispa Moosekselta ja rukoili hengellisen ystävänsä esipaimen Vasilin haudalla.

Lazari lähti matkaan yhdessä hallitusmies Johanneksen lähettämien veronkerääjien kanssa. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen hän saapui saarelle, joka oli tuohon aikaan asumaton. Hän rakensi majan ja aloitti erakkoelämän. Lähistöllä asui kastamattomia lappalaisia, jotka erakon tulosta harmistuneina yrittivät monta kertaa saada hänet lähtemään saarelta uhaten jopa tappaa hänet. Silloin Lazari vetäytyi mäelle, jonne hän kaivoi itselleen pienen luolan turvapaikaksi. Kerran Lazarin ollessa poissa majaltaan lappalaiset tunkeutuivat sinne kuvitellen löytävänsä rikkauksia. Petyttyään toiveessaan he sytyttivät majan palamaan. Sen nähdessään Lazari tuli murheelliseksi, sillä majassa oli hänen munkkivihkimyksessä saamansa Jumalanäidin ikoni, jonka hän arveli tuhoutuneen. Hän ajatteli mielessään, ettei ehkä ollut Jumalan tahto perustaa luostaria tuolle paikalle. Majalle tultuaan hän kuitenkin löysi ikonin puun viereltä valoa hohtavana. Ikoni ei ollut maassa vaan riippui ilmassa tyhjän varassa. Liikuttuneena Lazari alkoi rukoilla sen edessä, jolloin hän kuuli äänen sanovan: ”Katson nöyrien palvelijoitteni puoleen enkä jätä tätä paikkaa. Rakenna tänne kirkko Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi.” Ihmeestä hämmästyneenä Lazari ylisti ääneen Jumalanäitiä ja kuuli saman äänen sanovan: ”Tästä pakanallisesta kansasta tulee vielä uskova, ja tulee olemaan yksi kirkko ja yksi Kristuksen lauma.” Samalla ikoni laskeutui Lazarin käsiin, ja hän vei sen iloiten luolaansa.

Toisen kerran piileskellessään luolassaan lappalaisilta ja rukoillessaan peloissaan apua Herralta ja Jumalanäidiltä Lazari näki ilmestyksessä saaren yllä Jumalanäidin, joka siunasi tulevan kirkon paikan. Aamun valjettua hän kiiruhti paikalle ja pystytti sinne ristin.

Pian tämän jälkeen lappalaisten vanhin toi Lazarin luo sokeana syntyneen poikansa pyytäen tätä parantamaan lapsen. ”Silloin lähdemme tältä saarelta niin kuin palvelijasi käskevät”, vanhin sanoi. Lazari kummasteli hänen sanojaan. Hän kuitenkin rukoili Herraa ja Jumalanäitiä, vihmoi lapsen pyhällä vedellä ja antoi hänen suudella Jumalanäidin ikonia, jolloin lapsi sai näkönsä. Lappalainen lähti pois iloiten, mutta palasi pian tuoden lahjoja Lazarille. Myöhemmin hän kääntyi kristinuskoon ja vihkiytyi munkiksi. Myös hänen poikansa ottivat kasteen.

Lazarin luo alkoi tulla kilvoittelijoita kaukaisiltakin seuduilta ja muutamat vihkiytyivät munkiksi. Erakot rakensivat puukirkon Herran ystävän Lasaruksen kuolleista herättämisen kunniaksi. Lazari lähti matkalle Novgorodiin arkkipiispa Mooseksen luo saadakseen hänen siunauksensa. Arkkipiispa kyseli hänen elämästään ja antoi hänelle antiminssin ja lahjoituksia kirkkoa varten. Novgorodissa Lazari sai kuulla hallitusmies Johanneksen kuolleen. Hän kävi tapaamassa tämän poikaa Feodoria, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Edesmenneen isänsä toivomuksesta Feodor palautti hänelle ne sata hopearahaa, jotka Lazari oli antanut maksuksi saaresta, ja antoi vielä lahjoituksenkin luostarin rakentamista varten. Onnistuneen matkan jälkeen Lazari palasi Ääniselle. Piispan siunauksella hän vihki käyttöön Lasaruksen kuolleista herättämisen kirkon. Pian saarelle tuli Kiovasta kaksi munkkia, jotka rakennuttivat Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon. Luostarin veljestö alkoi kasvaa. Kilvoittelijoita tuli kaukaa, jopa Athosvuorelta asti, kuten hyveissä pitkälle edennyt vanhus Feodor, joka kantoi raskaita kilvoituskahleita.

Lazari saavutti korkean 105 vuoden iän. Hän sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti seuraajakseen luostarin johtajaksi vanhus Feodorin. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän siunasi veljet, kohotti kätensä ja antoi sielunsa Herralle maaliskuun 8. päivänä vuonna 1391. Veljet hautasivat hänet Pyhän Lasaruksen kirkon alttaripäätyyn paikkaan, johon hän oli aikanaan pystyttänyt ristin.

Samana päivänä muistellaan myös pyhittäjä Afanasia, joka oli igumenina Muroman luostarissa 1400-luvun puolivälissä. Hänet haudattiin tsasounaan, jossa säilytettiin myös hänen kantamiaan kilvoituskahleita. Haudalla tapahtuneiden ihmeiden johdosta häntä on kunnioitettu pyhänä yhdessä pyhittäjä Lazarin kanssa.

Pyhä apostoli Hermes kuluu Kristuksen lähettämän 70 opetuslapsen joukkoon. Hän oli apostoli Paavalin (29.6.) oppilas. Joidenkin tietojen mukaan hän nukkui rauhassa kuolonuneen ilmeisesti ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toisten mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman. Jotkut ovat myös yhdistäneet hänet Dalmatiassa sijaitsevaan Salanon (Spalato) kaupunkiin, jossa hän saattoi olla piispana pyhän apostoli Tituksen jälkeen. Kaikki tiedot ovat kuitenkin erittäin epävarmoja. Tänään muisteltava apostoli ei kuitenkaan ole se apostoli Hermas (5.11.), jonka pyhä apostoli Paavali (29.6.) mainitsee kirjeessään roomalaisille (16:14).

500-luvun lopulla syntynyt pyhä Felix oli kotoisin Burgundista, Galliasta. Hän sai siellä myös koulutuksensa. Hänet vihittiin piispaksi ja lähetettiin Canterburyn arkkipiispa Honoriuksen luo. Kun kristitystä Sigebertistä vuonna 631 tuli Itä-Anglian hallitsija, arkkipiispa Honorius lähetti piispa Felixin lähetystyöhön Itä-Angliaan (nyk. Norfolkin, Suffolkin ja Cambridgen alueet).

Samana vuonna Suffolkin rannikolla sijaitsevaan Dunwichiin saatiin piispanistuin. Siitä tuli keskus, josta pyhä Felix aloitti ilosanoman julistuksensa. Hallitsija Sigebertin avulla pyhä piispa perusti pojille koulun, jonka opettajat olivat Canterburysta. Sohamiin hän perusti luostarin. Seitsemäntoista vuoden ajan pyhä Felix uurasti ja levitti evankeliumia Itä-Anglian alueella. Pyhän Felixin aikakaudella irlantilainen vaeltajamunkki pyhä Fursey (16.1.) perusti luostarin Burgh Castlen linnoitukseen, joka sijaitsi Suffolkin Cnobheresburgissa.

Pyhä Felix kuoli vuonna 647 tai 648 Dunwichissa, jonne hänet myös haudattiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Sohamiin, mutta vuonna 971 reliikit siirrettiin Ramseyn luostariin, Huntingdonshireen. Pyhän mukaan on nimetty Suffolkissa sijaitseva Felixstowen kaupunki sekä Yorkshiren Felixkirk.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen eli Ivan Vasilinpoika Karhapää syntyi heinäkuun 13. päivänä vuonna 1884 Joensuun ja Ilomantsin välillä sijaitsevassa Sonkajanrannassa. Alueen ortodoksit kuuluivat tuolloin Ilomantsin seurakuntaan. Perheeseen kuuluivat isä Vasili ja äiti Anastasia, nuorempi veli Jaakko ja kaksi velipuolta Feodor ja Ilja. Aikuiseksi tultuaan Johannes avioitui ja hänelle syntyi kaksi poikaa. Esikoinen Sergei kuoli jo alle vuoden ikäisenä, mutta Aleksi varttui aikuiseksi. Ensimmäisen vaimon kuoltua Johannes avioitui toistamiseen. Perhe asui Nissilän tilalla yhdessä Johanneksen isän Vasilin kanssa. Tilan toista puolta viljeli Johanneksen veli Jaakko.

Johannes omaksui jo nuorena syvän ortodoksisen uskonvakaumuksen. Hänestä kasvoi lempeä ja hyväntahtoinen, mutta määrätietoinen ja komeasta ulkomuodostaan tunnettu nuori mies, jonka elämänvalintoja ohjasi luottamus Kristukseen ja kirkkoon. Johannes tunnettiin hyvänä puhujana, joka avasi kuulijoille ymmärrettävällä tavalla ortodoksista uskoa ja elämäntapaa.

Luja ja vilpitön usko sai Johanneksen etsimään oman elämänsä suuntaa aikana, jolloin Venäjän keisarikuntaan kuuluvassa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin kiihkeää murroskautta. Ortodoksien asema oli hankala, sillä kirkon usko liitettiin usein venäläisyyden uhkaan. Protestanttisten tahojen tekemä käännytystyö yltyi vuonna 1906, kun lainsäädäntö avasi mahdollisuuden kirkkokunnan vaihtamiseen. Kirkko alkoi kohentaa ortodoksista kansanopetusta.

Ortodoksien muuttuneeseen asemaan kiinnitti huomiota myös 20-vuotias Johannes, jonka aktiivisen toiminnan tuloksena Sonkajanrantaan perustettiin Oikeauskoiskirkollinen nuorisoseura, joka toimi pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan alaosastona. Seura kokoontui veljesten kotitalossa, ja Johannes toimi itse sen puheenjohtajana. Yksi talon huoneista muutettiin väliaikaiseksi pyhäköksi, jossa oli vaatimaton ikonostaasi ja kyntteliköt. Lisäksi perustettiin oma lainakirjasto. Päätoimintamuotona olivat kirkkolauluharjoitukset, jotka saivat innostuneen vastaanoton alueen asukkaiden keskuudessa. Seurasta tuli pian malliesimerkki muille.

Vuonna 1906 Johannes kirjoitti Viipurin ja Suomen arkkipiispa Sergeille (1905–1917) seuran nimissä kirjeen, jossa hän teki ehdotuksia ortodoksien hengellisen elämän kehittämiseksi. Pian tämän jälkeen arkkipiispa antoi siunauksensa ortodoksisen kirkkokoulun perustamiseen yhteistyössä vuonna 1907 perustetun Karjalan Veljeskunnan kanssa. Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia eivätkä edustaneet silloisessa poliittisessa tilanteessa pelättyjä ja epäluuloja herättäneitä Venäjän ministeriökoulujen venäläistämispyrkimyksiä.

Sonkajanrantaan saatiin veljeskunnan tuella vuonna 1908 oma ortodoksinen koulu ja koulutalo. Opetuskielenä oli suomi. Koulu menestyi ja laajeni neliluokkaiseksi vuoteen 1911 tultaessa. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koululla. Opetus-, valistus- ja juhlatilaisuuksia järjestettiin myös aikuisväestölle.

Johannes toimi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan sisälähetystyössä Ilomantsissa ja hieman myöhemmin katekeettana Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Hän kierteli yksin ja toisinaan Valamon luostarin pappismunkki Isaakin kanssa myymässä painokuvia ja kirjallisuutta. Johannes piti myös suosittuja hengellisiä tilaisuuksia.

Vuonna 1914 Viipurin hengellinen konsistorio nimitti itseoppineen Johanneksen valtion kustantamaan uskonnonopettajan virkaan. Opetusalue kattoi melkein koko silloisen Kuopion läänin ja Kuopion seurakunnan alueet. Alue oli laaja, sillä siihen kuului Kuopion seudun lisäksi Pohjois-Karjala. Koulutyöhön siirtymisen jälkeen Johannesta alettiin nimitellä valheellisesti valtiovallan nuuskijaksi.

Solvaaminen oli alkanut kuitenkin jo aiemmin. Jo vuonna 1910 Pohjois-Suomessa ilmestynyt lehti Perä-Pohjolainen antoi ymmärtää Johanneksen ja hänen isänsä kannattavan Venäjän Suomi-vastaista politiikkaa ja kirjoitti heidän olevan ”surkeita olentoja suomalaisiksi”. Näin Johanneksen nimi tuli tunnetuksi eri puolilla maata.

Vuonna 1914 Sonkajanrannan koulun tilanne vaikeutui, kun sen pitkäaikainen tukija piispa Kiprian kuoli yllättäen ja veljeskunnan toiminta lamaantui. Johanneksen aloittama työ kantoi kuitenkin hyvää hedelmää, sillä jo seuraavana vuonna pietarilainen kauppias Nesterov lahjoitti 10 000 ruplaa yksityisen kirkon rakentamiseksi koulun tarpeita varten. Kirkon piirustukset laati Valamon luostarin munkki Gennadi. Kirkko vihittiin syksyllä 1915 ja pyhitettiin profeetta Hannan muistolle. Juhlaan osallistui arkkipiispa Sergein johdolla lukuisa joukko Valamon luostarin veljestöä, seurakuntapapistoa ja maallikoita. Johannes piti juhlapuheen kirkon vihkimisen jälkeen.

Kirkon johto piti Sonkajanrantaa ortodoksisuuden mallikylänä. Vastustajien mielestä kylä ja koulu edustivat venäläistämispyrkimyksiä. Johannekselle myönnettiin esimerkillisen kirkollisen ja sivistyksellisen toimintansa vuoksi lukuisia huomionosoituksia. Johanneksen vilpitön usko ja sen mukainen toiminta ärsyttivät kaikkein kiivaimpia vastustajia, jotka alkoivat levitellä uusia ilkeämielisiä huhuja. Erityisen raskauttavana pidettiin sitä, että Johannes oli vuonna 1912 vastaanottanut yksityisesti kotonaan tuolloin yleisesti vihatun kenraalikuvernööri Frans Seynin. Vierailullaan Seyn kehotti Johannesta anomaan valtiovallalta varoja, joilla kylälle voitaisiin rakentaa kunnollinen tie. Tämä lisäsi entisestään ärtymystä Johanneksen vastustajissa. Syytökset kärjistyivät, kun venäläistämiskouluina pidetyt koulut suljettiin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Johannesta alettiin nimitellä yhä kiivaammin sekä tsaarivallan kätyriksi ja nuuskijaksi että bolsevikiksi. Hänen vaikutusvaltansa väitettiin ulottuvan jopa ortodoksisten pappien nimityksiin.

Vuoden 1917 aikana Karjalan Sanomissa julkaistuissa pilkkakirjoituksissa Johannesta nimiteltiin isänmaataan vastaan vehkeileväksi pimeäksi voimaksi. Myös Johanneksen herätys- ja lähetysmatkoja sekä hänelle myönnettyjä huomionosoituksia pilkattiin. Johanneksen väitettiin kylväneen vihaa ja erimielisyyttä Karjalan väestöön, joka ei vastustajien mukaan ollut selvillä uskonnostaan ja kansallisuudestaan. Johannesta nimiteltiin venäläistämistyön tiukaksi ja häikäilemättömäksi edistäjäksi, joka tahtoi johtaa suomalaiset Venäjän alaisuuteen. Pilkka kohdistui myös Johanneksen ortodoksiseen uskoon, sillä hänen väitettiin pitävän itseään marttyyrina ja aiheuttavan pelkoa paikallisessa väestössä. Hänen kerrottiin myös pilkkaavan uskoa ja pyhiä asioita ja tällä tavoin petkuttavan yksinkertaisia ihmisiä. Johanneksen lisäksi syytökset kohdistuivat myös hänen isäänsä ja veljeensä.

Syytösten lisääntyessä viranomaisilta alettiin vaatia yhä voimakkaampia toimenpiteitä Johannesta vastaan, jotta hän ei voisi enää jatkaa toimintaansa, joka vastustajien mukaan oli uskonnon varjolla harjoitettua poliittista toimintaa ja viranomaisten harhauttamista. Johannes itse vaikeni eikä yrittänyt puolustautua tai vastata herjakirjoituksiin.

Sonkajanrannan ortodoksit tukivat Johannesta ja kylän koulua, mutta pääsiäisen alla vuonna 1917 vastustus nousi esiin myös ortodoksien keskuudessa. Tällöin pidetyssä kokoontumisessa Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansalliseksi sorroksi, johon oli sekoitettu uskontoa. Kokouksessa vaadittiin Johanneksen erottamista luottamustehtävistä ja kirkkoneuvoston jäsenyydestä. Myös Joensuun ortodoksisen seurakunnan kokous paheksui Johanneksen toimintaa. Syksyn tullessa Johannes menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918, kunniallisen ja eläväksitekevän ristin kumartamisen sunnuntain jälkeen, Johannes ja hänen veljensä Jaakko saivat määräyksen tulla valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Siellä veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella. Perimätiedon mukaan toinen pidättäjistä löysi Johanneksen takin taskusta kouluopetukseen tarkoitetun matkaikonin. Mies polki ikonin maahan, kirosi ja totesi, ettei Johannes enää tarvitsisi sitä. Sitten veljeksiä lähdettiin kuljettamaan kohti Joensuuta. Johannes sai kuitenkin vielä vierailla omassa kodissaan. Siellä hän siunasi alle vuoden ikäisen kummityttönsä ja itsensä ristinmerkillä ja pujotti tytön kaulaan oman kultaisen kasteristinsä.

Kotona käynnin jälkeen veljesten matka jatkui aseen piippu niskaa vasten kohti Joensuuta, jonne oli alettu koota punaisia, punaisiksi epäiltyjä sekä vangiksi jääneitä venäläisiä sotilaita ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon nyt myös Johannes ja Jaakko luettiin. Matkalla pysähdyttiin eräässä lähitalossa, jossa Johannes totesi talon emännälle elinpäiviensä olevan luetut. Joensuussa miehet vietiin kaupungintalon kellariin muiden vankien joukkoon.

Tilanne oli uhkaava, sillä Joensuussa oli sisällissodan vuoksi paljon halukkuutta laajoihin ja ankariin rankaisutoimiin. Sotilaspiiri joutui hillitsemään teloitusten toimeenpanoa, joka tapahtui sattumanvaraisesti, usein viinan voimalla ja ilman oikeudenkäyntiä. Näin tapahtui myös Johanneksen kohdalla. Vuoden 1918 huhtikuun taitteessa Johannes kuljetettiin kaupungintalon kellarista yhdessä muiden sinä päivänä surmattavien kanssa Joensuun Siilaisten kaupunginosaan, jossa teloitukset pantiin täytäntöön. Surmattavat komennettiin riviin ja viisi teloittajaa ampuivat yhteislaukauksen. Perimätiedon mukaan Johannes ei saanut surmaansa heti, minkä vuoksi ammuttiin uusi yhteislaukaus. Tämän jälkeen ammuttiin luultavasti varmistuslaukaus lähietäisyydeltä. Johannes oli kuollessaan 33-vuotias. Hautakiveen merkityn päivämäärän mukaan Johannes surmattiin huhtikuun 8. päivänä. Jaakko vapautettiin joidenkin kuukausien päästä.

Johanneksen vaimo Anna yritti saada haltuunsa miehensä ruumiin, mutta virallinen lupa siihen saatiin vasta kuukausien päästä. Johannes tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hautaukseen osallistui suuri joukko ortodokseja ja luterilaisia.

Herjapuheet ja kirjoitukset Johannesta vastaan jatkuivat vielä teloituksen jälkeenkin. Johanneksen hautaan kohdistui ilkivaltaa. Joidenkin tietojen mukaan kivi heitettiin kahdesti järveen. Lopulta kivi valettiin sementtijalustaan. Johannekselle kuulunutta esineistöä tuhottiin pelon vuoksi, mutta osa esineistöstä säilyi sonkajanrantalaisiin koteihin piilotettuna. Sonkajanrannan ortodoksien yhtenäisyys joutui koetukselle seuraavina vuosikymmeninä Johannekseen liitettyjen epäluulojen vuoksi. Yhtenäisyyttä vahvistivat jumalanpalvelukset, joita pidettiin pyhän Johanneksen rakennuttamassa kirkossa.

Nykyään Profeetta Hannan kirkko on yksi Joensuun ortodoksisen seurakunnan pyhäköistä. Johannekselle tärkeä Sonkajanrannan koulu sen sijaan otettiin kunnan haltuun Suomen itsenäistymisen jälkeen. Rakennus paloi 1950-luvulla. Samalla tuhoutui paljon Johannekselle kuulunutta esineistöä ja hänen laatimiaan tekstejä.

Vuonna 1958 Johanneksen veljen Jaakon luo saapui sarkatakkiin pukeutunut mies, joka kertoi olevansa yksi ampujista. Tapaus painoi vanhan ja sairaan miehen omaatuntoa. Jaakko keskusteli miehen kanssa pitkään ja salli tämän jäädä yöksi taloon.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes vahvisti toimillaan ihmisten uskoa, kohotti ortodoksien sivistystasoa ja johti ihmisiä kohti pelastusta. Pyhän Johanneksen uskonvakaumus erottui kirkkaasti loistavan tähden tavoin. Tätä vakaumusta seuraten hän alistui Jumalan tahtoon, otti kantaakseen ristin ja kulki pyhien marttyyrien ja tunnustajien tietä.

Pyhän Johanneksen marttyyrikuolema todistaa uskon puolustamisesta, mutta myös sovinnosta, jonka perustana on risti ja ylösnousemus. Johanneksen elämä ja kuolema julistavat Kristuksen ja Kristuksen kirkon yhteydessä pysymistä, uskollisuutta ristiinnaulitulle ja ylösnousseelle Kristukselle maailman sekasorron keskellä. Johanneksen pyhä muisto ja ortodoksisen uskon puolesta käymä hengellinen taistelu kansallisen kahtiajaon aikana on kunnioitettava ja erottamaton osa Suomen ortodoksisen kirkon elämää. Tämä muisto kirkastaa Kristuksen pyhää kirkkoa kaikkialla maailmassa. Tätä muistoa kunnioittaen Profeetta Hannan kirkon viereen pystytettiin vuonna 1988 ikonimaalari Petros Sasakin suunnittelema sovinnonristi Johannes Karhapään muistoksi ja kunniaksi.

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti vahvisti marttyyrin ja tunnustajan Johannes Karhapään pyhyyden 29.11.2018 yhdessä skeemaigumeni Johannes Valamolaisen kanssa. Näin Suomen ortodoksinen kirkko sai ensimmäiset täysin omat paikallispyhänsä.

Pyhä Paavali oli Plusiaksen (Prusias) piispana Vähän-Aasian Bityniassa, kun ikoninraastaja keisari Teofilos (829–842) aloitti kuvainpuolustajien vainot. Kuvainraastajat eivät ainoastaan kieltäneet ikonien kunnioittamista, vaan he myös tuhosivat pyhiä ikoneita.

Pyhä piispa raivostui nähdessään kuvainraastajien korvaavan kirkkojen ikonit kukkakuvioilla ja eläinhahmoilla. Hän alkoi moittia heitä ja puolustaa kuvia sellaisella innolla, että hänet karkotettiin Bityniaan Olymposvuorelle. Alueella asui ennestään paljon kilvoittelijoita, jotka olivat pyhien kuvien kunnioittamisen puolustajia.

Piispa Paavali sairastui vakavasti ja hänelle nousi korkea kuume. Kahteentoista päivään hän ei pystynyt nukkumaan eikä syömään. Munkit kutsuivat paikalle alueella vaikuttavan pyhittäjä Pietarin (3.1.), joka oli tunnettu ihmeteoistaan. Pyhittäjä Pietari paransi Paavalin kuumeesta. Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen ennen kuin vainot päättyivät, vuosien 833–843 välisenä aikana.