Kirkkokalenteri

Englannissa oli 500-luvun lopulla lukuisia pieniä kuningaskuntia. Näistä tärkein oli Kent, jonka alaisuuteen muut Etelä-Englannin kuningaskunnat ainakin periaatteessa kuuluivat. Sen kuningas Ethelbertin¹ vaimo Bertha oli lähtöisin frankkien kuningassuvusta ja oli harras kristitty.

Paavi Gregorius Suuri lähetti vuonna 597 Kentiin lähetyssaarnaajia. Vaimonsa ansiosta Ethelbert suhtautui myönteisesti kristittyihin ja otti ystävällisesti vastaan pyhän Augustinuksen (28.5.) ja hänen 40 munkkiaan. Ethelbert antoi heille luvan toimia vapaasti valtakunnassaan ja antoi heille pääkaupungistaan Canterburysta pienen Pyhän Martinus Toursilaisen kirkon, joka oli rakennettu roomalaisaikana mutta sittemmin autioitunut ja rappeutunut.

Taikauskoinen Ethelbert ei uskaltanut päästää kirkonmiehiä sisälle rakennukseensa, vaan kuunteli heitä avoimen taivaan alla uskoen näin välttävänsä noituuksien valtaan joutumisen. Ethelbert kuunteli mielellään munkkien opetusta, mutta ei uskaltanut ottaa sitä vastaan, koska pelkäsi luopua esi-isiensä ja kansansa uskosta ja tavoista. Siitä huolimatta alueella kastettiin seuraavan vuoden aikana tuhansittain ihmisiä.

Lopulta kuningas Ethelbert päätti itsekin ottaa evankeliumin vastaan. Hänet kastettiin ensimmäisenä helluntaipäivänä, vuosi oli todennäköisesti 601. Tämän jälkeen kristinusko alkoi levitä alueella entistä voimakkaammin. Gregorius Suuri jopa mainitsee kirjeessään, että eräänä jouluna olisi kastettu 10 000 ihmistä. Ketään ei kuitenkaan pakotettu tai painostettu kääntymykseen, sillä kuninkaalle oli korostettu, että Kristus on otettava vastaan vapaaehtoisesti. Ethelbert alkoi kuitenkin suosia kristittyjä, koska nyt hän luotti näihin uskonveljinään ja -sisarinaan.

Gregorius Suuri lähetti Ethelbertille ja Berthalle lahjoja ja kirjeen, jossa vertasi heitä Konstantinukseen ja Helenaan. Heidän maineensa levisi nopeasti Konstantinopoliin saakka.

Ethelbert antoi kirkolle maata. Canterburyyn rakennettiin piispankatedraali ja kaupungin ulkopuolelle luostari, joka omistettiin pyhille Pietarille ja Paavalille. Myöhemmin se muutettiin Pyhän Augustinuksen luostariksi ja se tuli tunnetuksi Englannin kuninkaiden hautasijana. Ethelbert oli mukana vaikuttamassa itäsaksien kuninkaan Sabertin kääntymykseen. Sabertin kuningaskunnan keskus oli Lontoo. Ethelbert rakennutti sinne Pyhän Paavalin kirkon, jonka paikalle myöhemmin rakennettiin Pyhän Paavalin katedraali. Ethelbert oli mukana perustamassa Lontoon ja Rochesterin hiippakuntia ja antoi niille runsaita lahjoja.

Ethelbert hoiti myös hallitsijan tehtävänsä mallikkaasti. Hän oli ensimmäinen anglosaksikuningas, joka otti käyttöön lakikirjan. Se perustui frankkilaisiin esikuviin.

Kaiken kaikkiaan pyhä Ethelbert oli yksi keskeisimpiä Englannin kristillistymiseen vaikuttaneita henkilöitä. Hallittuaan 56 vuotta hän nukkui pois helmikuun 24. päivänä vuonna 616. Hänet haudattiin vaimonsa rinnalle Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin erääseen sivukappeliin. Haudalla tapahtui monia ihmeitä, ja sen yllä paloi lampukka aina vuoteen 1538 saakka, jolloin protestantit lakkauttivat luostarin.

Pian sen jälkeen, kun pyhä Cyprianus oli kärsinyt marttyyrikuoleman (16.9.258), Karthagon prokonsuli järjesti julkisen mellakan, jonka tarkoituksena oli saada yleinen hyväksyntä seuraavalle operaatiolle kristittyjä vastaan. Kirkon johtohahmoina pidetyt Montanus, Lucius, Flavianus, Julianus ja Victoricus sekä katekumeenit Primolus, Dometianus ja Remus suljettiin vankilaan ja jätettiin virumaan pimeyteen. Ruokaa ja juomaa heille ei annettu juuri lainkaan. Vankityrmä alkoi kuitenkin hohtaa Hengen valoa. Pyhän Hengen kirkkaat säteet lohduttivat marttyyreja, jotka saivat rohkaisua ja lohdutusta ihmeellisistä näyistä. Kristus ilmestyi pappi Victoricukselle lausuen: ”Teidän kruununne ovat kirkkaampia kuin odotattekaan.” Marttyyrit saivat lisää vahvistusta kilvoitukseensa, kun muut kristityt onnistuivat tuomaan heille pyhää ehtoollista, kulumatonta hengellistä ruokaa.

Muutaman kuukauden vankeuden jälkeen marttyyrit tuotiin takaisin prokonsulin eteen. Kaikki tunnustivat uskonsa epäröimättä ja silminnähden iloitsivat kuolemantuomiostaan. Vankilaan palautettiin ainoastaan diakoni Flavianus, jonka entiset oppilaat olivat vastoin hänen toiveitaan puhuneet hänen puolestaan viranomaisille. Kaikki muut vietiin surmattaviksi toukokuun 25. päivänä.

Paikalla oli runsaasti yleisöä. Lucius pyysi nöyrästi kristittyjä rukoilemaan puolestaan, mutta Montanus, Julianus ja Victoricus alkoivat puhua rohkeasti. He kehottivat kristittyjä pitämään kiinni totuudesta ja pysymään yksimielisinä. Lucius, Julianus ja Victoricus mestattiin ensin. Montanus kohotti kätensä rukoukseen ja pyysi, että myös Flavianus pääsisi heidän luokseen kolmen päivän kuluessa. Sitten hänetkin surmattiin.

Kolme päivää myöhemmin Flavianus oli taas kuultavana. Hänen ystävänsä pyysivät häntä uhraamaan epäjumalille, mutta hän vastasi: ”On parempi pitää omatunto puhtaana ja vastaanottaa kuolema kuin ruveta palvomaan kiviä. Me elämme surmattuinakin. Jos haluatte tuntea totuuden, tulkaa tekin kristityiksi.” Flavianus otti kuolemantuomion vastaan iloiten. Hän mainitsi, että pyhä Cyprianus oli ilmestynyt hänelle. He olivat keskustelleet siitä, millaiselta kuoleminen tuntuu marttyyreista. Cyprianus oli sanonut: ”Kun sielu on jo taivaassa, on kuin jonkun muun liha kärsisi. Kun ajatus on uppoutunut Jumalaan, ruumis ei tunne mitään.”

Mestauspaikalle käydessään Flavianus hyvästeli kristittyjä rauhansuudelmin ja lausui: ”Rakkaat veljet! Te pääsette olemaan aina rauhassa meidän kanssamme, jos pysytte rauhassa kirkon kanssa, yksimielisinä ja rakkaudessa.” Lopuksi hän vielä suositteli, että pyhän Cyprianuksen seuraajaksi valittaisiin pappi Lucianus. Tämän jälkeen hän peitti silmänsä siteellä, jonka Montanus oli jättänyt hänelle. Pyhä marttyyri Flavianus polvistui, rukoili ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Kun Kristuksen edelläkävijä ja kastaja Johannes oli surmattu Herodeksen syntymäpäiväjuhlien aikana, Johanneksen oppilaat tulivat hakemaan hänen ruumiinsa ja hautasivat sen kauas Jerusalemin ulkopuolelle. Pää sen sijaan jäi Herodiaalle, joka antoi haudata sen Herodeksen palatsin käymälöiden viereen.

Johanneksen hautapaikkaa kunnioitettiin 300-luvulla Samarian Sebasteiassa, jossa oli myös profeettojen Elisan ja Obadjan haudat. Hauta häpäistiin keisari Julianus Luopion aikana ja pyhät luut hajotettiin. Kristityt saivat kerättyä luita talteen ja osa niistä toimitettiin Aleksandriaan Athanasios Suurelle. Tästä huolimatta hauta säilyi edelleen pyhiinvaelluskohteena.

Pyhän Edelläkävijän pää löytyi ihmeen avulla. Eräänä yönä Johannes Kastaja itse ilmestyi kahdelle munkille ja ilmoitti Jerusalemista Herodeksen palatsin viereltä paikan, josta pää löytyisi. Jumalan armon ohjaamina munkit alkoivat kaivaa oikeasta kohdasta ja löysivät pään helposti.[1]

Munkit asettivat pyhän pääkallon nyyttiin ja lähtivät sen kanssa kohti kotimaataan. Sen jälkeen pään vaiheista on kaksi erilaista traditiota. Vanhemman mukaan munkit veivät sen mukanaan Kilikiaan. Se oli määrä siirtää Konstantinopoliin keisari Valensin (364–375) kaudella. Matkalla sattuneen ihmeen takia se kuitenkin jätettiin Bitynian Panteikhioniin, jossa makedonioslaisten lahkoon kuulunut nunna nimeltä Matrona huolehti siitä. Matronan kuoleman jälkeen eräs ortodoksisuuteen palannut pappi otti pääkallon haltuunsa ja huolehti siitä, kunnes itse keisari Teodosios Suuri tuli hakemaan sen. Keisari kääri pään omaan viittaansa ja kantoi sen Hebdomonin kirkkoon.

Toisen ja kuuluisamman version mukaan pyhää päätä sen sijaan ei viety Kilikiaan vaan Syyrian Emesaan. Tässä versiossa pään löytäneet kaksi munkkia tapasivat matkalla köyhän emesalaisen savenvalajan, joka oli etsimässä onneaan. Yöllä savenvalaja näki Johannes Edelläkävijän ilmestyvän hänelle unessa. Näyn rohkaisemana hän otti pyhän pään itselleen ja lähti se mukanaan kotikaupunkiinsa. Tämän jälkeen hänen onnensa kääntyi ja hän alkoi menestyä toimissaan. Kuolemansa edellä hän jätti sisarelleen arkun, jossa pää oli, kielsi tätä avaamasta arkkua ”ilman sen sisällä olevan antamia ohjeita” ja pyysi antamaan sen jollekin pyhälle miehelle.

Edelläkävijän pää siirtyi omistajalta toiselle, kunnes se unohtui erääseen luolaan, jossa areiolainen erakko oli pitänyt sitä hallussaan. Lopulta se löydettiin uudelleen 450-luvulla, jälleen Johannes Edelläkävijän ilmestymisen perusteella. Piispa Uranios asetti sen Emesan katedraaliin siunausten lähteeksi. Keisari Mikael II:n (842–867) kaudella se siirrettiin Konstantinopoliin.

Tapa viettää pyhän Edelläkävijän kunniallisen pään ensimmäisen ja toisen löytymisen muistojuhlaa vakiintui reliikin pääkaupunkiin siirtämisen ansiosta.