Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Aleksanteri Uneton (Akoimetos), syntyi 300-luvun puolivälissä ja vietti lapsuutensa jollain Aigeian meren saarella. Hänen vanhempansa toivoivat hänen valitsevan sotilasuran. Saatuaan erinomaisen koulutuksen Konstantinopolissa hän toimi jonkin aikaa maaherrana. Pian hän kuitenkin vakuuttui maailmallisen elämän turhuudesta ja totellen Kristuksen käskyä antoi omaisuutensa köyhille. Aleksanteri meni syyrialaiseen luostariin, jota johti arkkimandriitta Elias.

Elettyään neljä vuotta kuuliaisuudessa Aleksanteri alkoi ajatella, että luostarin tarjoama täydellinen huolenpito aineellisista tarpeista ja sitä varten koottavat varastot eivät olleet sopusoinnussa sen evankeliumin opetuksen kanssa, jossa Kristus kehottaa olemaan huolehtimatta huomisesta. Sen vuoksi hän vetäytyi autiomaahan ottaen mukaansa vain evankeliumikirjan, jonka opetuksia hän tahtoi kirjaimellisesti noudattaa. Hän eli tällä tavoin seitsemän vuotta kuten profeetta Elia aikoinaan Pyhän Hengen johdattamana, vapaana kaikesta maallisesta.

Yksinäisyydessä vietettyjen vuosien jälkeen Aleksanteri alkoi pelätä, että häntä kohtaa laiskan palvelijan tuomio. Niinpä hän täynnä apostolista intoa suuntasi kulkunsa erääseen Mesopotamian kaupunkiin. Hän hajotti siellä omin käsin pakanoiden temppelin, ja pitkän keskustelun jälkeen hän sai kaupunginjohtaja Rabbulan kääntymään kristityksi. Rabbulasta tuli myöhemmin Edessan piispa (415–436), ja hänet tunnetaan muun muassa opetuspuheista, jotka hän piti kasteeseen valmistautuville.

Pian Aleksanteri joutui kuitenkin pakenemaan kaupungista, koska asukkaat olivat päättäneet tehdä hänestä piispan. Yön pimeydessä hän suuntasi kulkunsa takaisin kohti erämaata. Kulkiessaan hän kohtasi rosvojoukon, joka teki parannuksen hänen vaikutuksestaan ja muuttui luostariveljestöksi. Aleksanteri asettui asumaan 40 vuodeksi Eufratin takaiselle alueelle. Päivänsä hän vietti vuorilla rukoillen ja yöksi hakeutui suojaan tynnyriin. Aleksanteri oli ikään kuin kirkas valo, jonka loisto veti puoleensa hengellistä valoa kaipaavia. Hän sai yli 400 oppilasta, jotka tahtoivat saada omakseen Jumalan valtakunnan seuraamalla hänen enkelimäisen elämänsä esimerkkiä. Aleksanteri kiinnitti erityisesti huomiota evankeliumin käskyjen tarkkaan noudattamiseen ja kehotti oppilaitaan jättäytymään kokonaan Jumalan huolenpidon varaan. Heidän tuli antaa kaikki ylimääräinen ja päivän tarpeista ylijäänyt köyhille. Jokaisella hänen oppilaallaan oli vain yksi viitta ja he rajoittivat työteon vain välttämättömimpien tarpeiden hankintaan pitäen ainoana huolenaan kantaa Jumalalle rukouksia ja ylistyksiä koko ajan.

Aleksanteri mietti usein, miten heikko ihmisluonto voisi täyttää apostolin kehotuksen rukoilla lakkaamatta. (1. Tess. 5:17.) Kolmen vuoden paastoamisen ja palavan rukouksen jälkeen Jumala näytti hänelle, kuinka enkelien lakkaamatonta ylistystä voidaan jäljitellä maan päällä. Aleksanteri muodosti munkeistaan neljä ryhmää näiden äidinkielen mukaan, niin että kreikkalaiset, latinalaiset, syyrialaiset ja koptit muodostivat kukin oman ryhmänsä. Ne lauloivat kirkossa vuorotellen 24 pientä jumalanpalvelusta ja niiden välillä lukivat psalttaria ja muita Raamatun kirjoja. Tällä tavoin Jumalan ylistäminen ei koskaan tauonnut, ja palvelusvuorosta vapaalla olevat munkit saattoivat huolehtia luostarin välttämättömistä töistä. Aleksanteria itseään kutsuttiin nimellä Akoimetos, ”Uneton”, ja yhteisöä sanottiin ”unettomiksi” (akoimetoi). Tämä ”Aina valvovien luostari” muodosti näin kuvan taivaan valtakunnasta, jossa enkelit ja ihmiset yhdessä laulavat jatkuvasti ylistystä Pyhälle Kolminaisuudelle.

Apostolisen innon lämmittämä pyhä Aleksanteri lähetti munkkejaan lähetystyöhön Etelä-Egyptin pakanallisten heimojen keskuuteen. Sen jälkeen hän yhdessä 150 oppilaansa kanssa lähti Eufratin ja Palmyran väliseen erämaahan. Ravinnon saannissa he luottivat kokonaan kyliin, joiden läpi heidän vaeltava luostarinsa taivalsi. Kun he saapuivat Palmyraan, sen saidat asukkaat sulkivat ovensa ja ajoivat heidät pois. Niinpä he kääntyivät ja lähtivät kohti Antiokiaa. Sieltäkin heidät karkotettiin kovin ottein, ja jopa kaupungin piispa oli epäluuloinen heitä kohtaan. Yöllä he onnistuivat kuitenkin pääsemään sisään kaupunkiin. He asettuivat käytöstä poistettuun julkiseen kylpylään, jonka he pyhittivät lakkaamattomalla rukouksellaan ja muuttivat luostariksi.

Aleksanteri puhui vähän, mutta hänen pyhyytensä, myötätuntoinen lähimmäisenrakkautensa ja evankelinen päättäväisyytensä omistautua jatkuvaan Jumalan ylistykseen alkoivat pian vetää ihmisiä hänen puoleensa. Kaupungin muut kirkot tyhjenivät, kun väki virtasi luostarin jumalanpalveluksiin. Pyhittäjä opetti ihmisiä, ratkoi heidän erimielisyyksiään ja uskaltautui jopa moittimaan piispaa ja sotilaskuvernööriä näiden laiminlyönneistä. Luostarinsa epävarmasta asemasta huolimatta Aleksanteri rakennutti sinne hoitokodin köyhille ja valvoi, että siitä huolehdittiin hyvin. Lopulta kuitenkin kaupungin papit saivat kateudessaan aikaan, että hänet karkotettiin Antiokiasta.

Valittamatta Aleksanteri sopeutui tähänkin kohteluun ja lähti katsomaan eri puolille hajaantuneita oppilaitaan. Hän naamioitui kerjäläiseksi ja vieraili erään oppilaansa perustamassa luostarissa, eikä kukaan tunnistanut häntä.

Lopulta Aleksanteri matkasi Konstantinopoliin, jossa hän asettui neljän munkin kanssa Pyhän Menaksen kirkon lähettyville. Muutamassa päivässä hänen yhteisöönsä liittyi muista luostareista peräti 400 latinalaista, kreikkalaista ja syyrialaista munkkia, niin ihanteellista heidän enkelielämän jäljittelynsä oli. Pyhittäjä järjesti heidät kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa oli kaksi kuoroa, ja jatkoi jatkuvan ylistyksen ihanteen toteuttamista. Niiden luostareiden igumenit, joista munkit olivat lähteneet, nousivat kuitenkin häntä vastaan. Heidän onnistui saada hänet tuomituksi vuoden 446 kirkolliskokouksessa, joka käsitteli messaliaaneja; nämä rajoittivat kristillisen elämän ainoastaan rukoukseen välittämättä ollenkaan muista evankeliumin käskyistä. Aleksanterin uudet oppilaat vangittiin ja pantiin kahleisiin, ja he saivat määräyksen palata entisiin luostareihinsa. Aleksanteri itse julistettiin erotetuksi kirkon yhteydestä siksi, että hän oli itse kerännyt oppilaat itselleen, ja hänet toimitettiin takaisin Syyriaan. Mutta heti kun munkit pääsivät vapaaksi, he kiirehtivät Syyriaan Aleksanterin luo ja aloittivat uudelleen jatkuvan Jumalan ylistyksen kilvoituksen.

Ne, jotka arvostivat vain tämän maailman katoavia hyvyyksiä, hätistelivät vihoissaan Aleksanteria paikasta paikkaan koko hänen elämänsä ajan. Lopulta hän sai turvaa ja tukea pyhän Hypatioksen (17.6.) johtamasta luostarista Konstantinopolista. Paljon auttoi myös keisarinnan myönteinen suhtautuminen häneen. Aleksanteri suuntasi vaelluksensa Mustallemerelle päin ja perusti Gomon-nimiselle paikkakunnalle suuren luostarin, jossa munkkien lukumäärä nousi nopeasti yli kolmensadan. Siellä pyhittäjä Aleksanteri Uneton puolen vuosisadan vuoden herkeämättömän kilvoittelun jälkeen nukkui pois Herrassa vuonna 430 ja liittyi enkelten kuoroihin, joiden elämäntapaa hän oli uskollisesti seurannut jo maan päällä.

Aleksanterin oppilaiden välityksellä lakkaamattoman ylistyksen käytäntö levisi eri puolille Bysantin valtakuntaa. Hänen seuraajansa pyhittäjä Markellos (29.12.) siirsi Aina valvovien luostarin lähemmäksi Konstantinopolia, missä se oli paremmassa turvassa valloittajien hyökkäyksiltä. Luostarista tuli esikuva monelle muulle yhteisölle, muun muassa Studionin luostarille. Vaikka lakkaamattoman ylistyksen käytäntöä ei juuri esiinny nykypäivän luostareissa, se vaikutti suuresti vuorokauden jumalanpalveluskierron syntyyn idässä ja vielä enemmän lännessä, jossa sitä harrastettiin laajalti parinsadan vuoden ajan.

Johannes syntyi 900-luvun lopussa Sisilian Palermossa, joka oli tuolloin muslimien hallussa. Johanneksen isä oli calabrialainen ylimys. Muslimit olivat ryöstäneet äidin tämän ollessa raskaana ja vieneet hänet Sisiliaan, jossa hänet liitettiin erään arabiylimyksen vaimojen joukkoon.

Johannes sai äidiltään kristillisen kasvatuksen. Neljäntoista ikäisenä hän pääsi palaamaan Etelä-Italian Calabriaan, jossa hän otti kasteen. Hän alkoi ihailla Johannes Kastajaa ja kunnioitti tämän ikoneja kirkossa. Lopulta hän päätti omistaa elämänsä Jumalalle. Consolinon luostarista hän löysi itselleen kaksikin ohjaajaa, Ambrosiuksen ja Nikolaoksen. Johannes osoittautui esimerkilliseksi oppilaaksi. Hän teki päivisin luostarin töitä ja rukoili öisin kyyneliä vuodattaen.

Johannes muistetaan erityisesti erään kesäpäivän tapahtumista. Pellolla oli työläisiä leikkaamassa satoa. Johannes otti leipää ja viinileilin ja lähti tarjoamaan näitä eväitään työskentelijöille välittämättä näiden karkeista puheista. Yhtäkkiä työläiset alkoivat ihmetellä, kuinka leipää ja viiniä oli riittänyt kaikille, vaikka niitä oli ollut niin vähän. Kaiken lisäksi leipää ja viiniä näytti olevan edelleen saman verran kuin Johanneksen tullessa. Silloin nousi myrsky, ja kaikki lähtivät etsimään itselleen suojaa. Kun he palasivat myöhemmin pellolle, hämmästyksekseen he huomasivat, että kaikki vilja oli leikattu ja sidottu lyhteiksi. Tämän ihmeen jälkeen Johannesta alettiin kutsua Elonleikkaajaksi (Theristis).

Myöhemmin Johannes valittiin luostarin johtajaksi, ja sittemmin luostari tultiin tuntemaan hänen nimellään. Pyhä Johannes Elonleikkaaja nukkui pois 1000-luvun puolivälissä. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä luostarin ja koko Styloksen siunaukseksi. Johannesta kunnioitetaan edelleen Styloksen suojelijana. Johannes Elonleikkaajan mukaan nimetyssä luostarissa (San Giovanni Teresti) kilvoitteli kreikkalaiskatolisia munkkeja, kunnes se autioitui vuonna 1662. Vuonna 1995 luostari päätettiin antaa ortodoksien haltuun, ja viime vuosina siellä on palvellut Athokselta lähetettyjä munkkeja.

Valamon luostarin igumeni Nazari syntyi lukkarin poikana Tambovin läänissä Anosovon kylässä vuonna 1735. Hänen maallikkonimensä oli Nikolai. Lapsesta lähtien hän rakasti Jumalaa. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti maailman ja meni Sarovin luostariin. Siellä hän kilvoitteli kolme vuotta. Kuultuaan Astrahanin piispa Mefodin kilvoituselämästä Nikolai matkusti hänen luokseen. Astrahanissa Jumalanäidin suojeluksen luostarissa hänet vihittiin vuonna 1760 (tai 1761) munkiksi nimellä Nazari ja pian sen jälkeen myös munkkidiakoniksi. Nazarin tehtävänä oli toimia piispa Mefodin keljapalvelijana. Myöhemmin tämä kutsui häntä omaksi kasvatikseen.

Yhdeksän Astrahanissa vietetyn vuoden jälkeen Nazari palasi vuonna 1764 Sarovin luostariin. Siellä hän osallistui diakonina jumalanpalvelusten toimittamiseen, lauloi munkkikuorossa ja ompeli veljestölle munkinpäähineitä. Muutaman vuoden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Isä Nazari noudatti tarkasti luostarielämän sääntöjä. Hän vaali paastoa ja piti kiinni köyhyyden ihanteesta. Kun Pietarin metropoliitta Gabriel (Gavriil) sai kuulla Nazarin kilvoituselämästä, hän kirjoitti vuonna 1781 Sarovin luostarin johtajalle rakentaja Pahomille pyytäen tätä lähettämään Nazarin Valamon luostarin johtajaksi. Isä Pahomi ei halunnut luopua hyvästä pappismunkista, joten hän yritti esittää metropoliitalle Nazarin olevan tyhmä ja hengellisessä elämässä kokematon. Metropoliitta pysyi kuitenkin kannassaan. ”Minulla on omasta takaa paljon viisaita”, hän vastasi isä Pahomille, ”lähettäkää te tyhmyrinne minulle.” Näin Nazari vuonna 1782 nimitettiin Valamon luostarin igumeniksi.

Valamo oli tuohon aikaan murheellisessa tilassa. Luostarissa ei ollut ainuttakaan pappismunkkia, veljestö oli iäkästä, puukirkko ja rakennukset olivat huonossa kunnossa. Ensi töikseen Nazari lopetti Valamossa vuosittain kesäkuussa pidetyt markkinat. Hän rakennutti uuden kivisen pääkirkon ja sen ympärille rakennuksia, johon sijoitettiin munkkien keljojen lisäksi muita välttämättömiä tiloja. Metropoliitta Gabrielin siunauksella Valamossa otettiin käyttöön Sarovin yhteiselämäluostarin sääntö, ja jumalanpalvelukset ryhdyttiin toimittamaan täydessä pituudessaan. Veljestön määrä kohosi viiteenkymmeneen.

Ulkoisen rakentamisen lisäksi igumeni Nazari oli luostarin sisäisen elämän elvyttäjä. Hän vaati munkkiveljiä noudattamaan ankaraa luostarijärjestystä ja kehotti heitä ennen kaikkea vaalimaan kristillistä päähyvettä nöyryyttä. Sanallista opetusta hän tehosti omalla esimerkillään osallistuen munkkien rinnalla kaikkiin luostarin töihin. Kun metropoliitta Gabriel kerran ihmetteli, eikö luostarissa ollut yhtään kehnoa munkkia, Nazari vastasi: ”Vain minä, pyhä esipaimen”.

Nazarin aikana Valamossa elvytettiin kilvoituselämän kaikki kolme muotoa: yhteiselämä luostarissa, skiitat ja erakkolaisuus. Ylpeyden ja itsevarmuuden kitkemiseksi hän vaati erakkoja tunnustamaan säännöllisesti ajatuksensa toinen toisilleen. Metropoliitta Gabrielin kehotuksesta igumeni Nazari vieraili joskus myös muissa yhteiselämäluostareissa. Monet hänen oppilaansa edistyivät hengellisessä elämässä, ja muutamat heistä jatkoivat aikanaan hengellisen ohjauksen perinnettä Valamon lisäksi myös muualla.

Uudistuneen Valamon luostarin maine kantautui kauas, ja pyhiinvaeltajia alkoi tulla Athosvuorelta asti. Luostarin vaikutus ulottui Amerikan mantereelle saakka. 1790-luvun alussa pyhä synodi pyysi Valamosta kymmenen munkin ryhmän lähetystyöhön Alaskaan. Igumeni Nazari valitsi lähtijöiden joukkoon munkki Hermanin (9.8.), joka vietti loppuelämänsä Alaskassa ja josta tuli Amerikan mantereen ensimmäinen ortodoksinen pyhä.

Nazari rakasti hiljaisuutta ja hengellistä työskentelyä. Hän ravitsi sieluaan lukemalla päivittäin Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Ajan myötä hän sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Kyselemättä hän tiesi ihmisten ajatukset ja osasi määritellä kunkin luonteen ja taipumukset. Hän tapasi vähätellä maallisten asioiden tuntemustaan, mutta puhui mielellään sisäisistä asioista, taistelusta himoja vastaan ja hyveiden rakastamisesta. Hengellisistä asioista puhuessaan hän loisti keskustelukumppaneilleen hengellistä valoa.

1700-luvulla pyhien isien kirjoituksia oli saatavilla slaavilaisina käännöksinä varsin rajoitetusti. Isä Nazari etsi kuitenkin innokkaasti käännöksiä ja käsikirjoituksia. Hän osallistui myös aktiivisesti hengellisen kirjallisuuden julkaisutyöhön. Kun hengellisen elämän kokoomateosta Filokaliaa ryhdyttiin kääntämään kirkkoslaaviksi, metropoliitta Gabriel neuvoi kääntäjiä neuvottelemaan kaikissa asioissa hengellisten vanhusten ja aivan erityisesti Valamon isä Nazarin kanssa. Hän vakuutti oppineille kääntäjille, että vaikka vanhukset eivät osaakaan kreikkaa, he ymmärtävät omasta kokemuksestaan hengelliset totuudet ja pystyvät paremmin selittämään Filokalian opetuksia. Filokalian ensimmäisten osien ilmestyttyä isä Nazari teki aloitteen niiden levittämiseksi kaikkiin Venäjän luostareihin, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Hän myös suunnitteli Iisak Syyrialaisen opetusten julkaisemista, mikä sekään ei toteutunut hänen elinaikanaan.

Kaikkien johtajantoimiensa keskellä isä Nazari kaipasi hiljaista elämää. Igumenina ollessaankin hän vetäytyi viikkokausiksi rakennuttamaansa erakkolaan. Vuonna 1801 hän 66 vuoden ikäisenä sai vapautuksen igumenin tehtävästään ja asettui pysyvästi erakkolaansa. Hän eli siellä kolme vuotta rukoillen lakkaamatta ja tehden käsitöitä. Kolmen vuoden kuluttua hän siirtyi takaisin Sarovin luostariin, jossa hän jatkoi erakkoelämäänsä metsässä Sarovkajoen varrella. Siellä kilvoitteli samaan aikaan myös pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.). Voimiensa salliessa isä Nazari kulki mielellään yöllä metsässä lausuen psalmeja ulkomuistista ja aamun sarastaessa palasi erakkokeljaansa. Monet erakot kävivät hänen luonaan kertomassa ajatuksensa. Hänen siunauksellaan ja hänen ohjauksessaan Tambovin ja Nižni Novgorodin hiippakuntiin syntyi naisyhteisöjä, joiden sisaret kävivät hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta. Isä Nazari ohjasi heitä myös kirjeitse.

Viisi vuotta Saroviin palaamisensa jälkeen 23. helmikuuta vuonna 1809 isä Nazari antoi sielunsa Herralle erakkomajassaan Sarovkajoen varrella. Hän oli kuollessaan 74-vuotias.

Igumeni Nazarin Valamossa tekemä työ loi lujan perustan Valamon luostarin suurimmalle kukoistukselle 1800-luvun puolivälissä. Häntä kunnioitetaan pyhänä Venäjällä Tambovin hiippakunnassa yhdessä kaikkien Tambovin pyhien kanssa sekä Valamossa Valamon pyhien joukossa.

Myös nämä neljä pyhittäjää elivät Luoteis-Syyrian vuorilla 400-luvulla. Jokainen kilvoitteli avoimen taivaan alla ilman keljoja tai rakennelmia niin kesähelteellä kuin talvipakkasilla.

Johannes oli pyhän Limnaioksen (22.2.) ystävä ja oppilas. Hän kilvoitteli vuosikymmeniä terävällä kallionkielekkeellä Kyrroksen lähistöllä. Vaatteenaan hän piti vuohennahkaa, jonka alla oli raskaat rautakahleet. Ruoakseen hän käytti ainoastaan leipää ja suolaa. Pyhä Johannes oli maallisten intohimojen yläpuolella ja suuntautui kokonaan kohti taivaallisia. Hänen ystävänsä istuttivat hänen kilvoituspaikkansa viereen mantelipuun. Kun se kasvoi ja alkoi tarjota hänelle varjoa, Johannes pyysi hakkaamaan sen poikki.

Mooses kilvoitteli samaan tapaan Raman kylää ympäröivillä vuorilla. Antiokhos lähti vastaavaan erakkokilvoitukseen, vaikka oli jo ehtinyt korkeaan ikään. Myös vanha Antoninos kilvoitteli nuoruuden innolla. Kaikki he käyttivät samanlaista viittaa, rukoilivat seisaallaan samalla tavalla ja kilvoittelivat Jumalan kunniaksi öin ja päivin. Heidän muistonsa jälkipolville tallensi Kyrroksen piispa Teodoretos.

Niistä lukemattomista erakoista ja munkeista, joita kilvoitteli 400-luvun alussa Syyrian alueella, kaikkein sinnikkäimpänä rukoilijana pidettiin pyhittäjä Zebinasta. Hän vietti kaikki päivänsä ja yönsä rukouksessa. Hänen ei nähty olevan lainkaan kiinnostunut ravinnosta. Kaikki hänen kaipauksensa oli suunnattu Jumalaan. Kun Zebinaksen luokse tuli vieraita, hän lausui heille muutaman sanan ja jatkoi sitten rukoustaan, sillä hän ei kyennyt saamaan mieltään alas taivaallisista asioista. Hän pyysi kyllä vieraitaan jäämään, mutta nämä lähtivät yleensä pois tietäen, etteivät kuitenkaan jaksaisi olla mukana hänen kokoöisissä rukouksissaan.

Vanhemmiten Zebinas ei enää kyennyt seisomaan lakkaamatta, joten hän hankki kepin ja jatkoi rukouksiaan siihen nojaten. Yksi hänen ihailijoistaan oli pyhittäjä Maron (14.2.), joka nimitti häntä isäkseen ja opettajakseen ja kaikkien hyveiden malliksi. Maron neuvoi kaikkia vieraitaan käymään pyytämässä siunaus Zebinakselta.

Pyhittäjä Zebinas nukkui pois 410-luvun tienoilla. Hänet haudattiin kilvoituspaikkansa lähistölle pieneen Kittikan kylään. Haudalle rakennettiin pyhäkkö, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja jossa tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Siihen sijoitettiin hieman myöhemmin myös persialaisten marttyyrien reliikkejä.

Nunna Ercongota¹ kuului kuuluisaan kaakkoisenglantilaiseen sukuun, josta nousi lukuisia pyhiä. Hänen iso-isoisänsä oli pyhä Ethelbert (24.2.) ja äitinsä pyhä Sexburga (6.7.). Ercongota liittyi Ranskan Meauxissa sijainneeseen luostariin, jossa kilvoitteli jo kaksi hänen tätiään. Ercongota kuoli jo nuorena. Ennen kuolemaansa hän kertoi nunnille nähneensä valkoisiin viittoihin pukeutuneita miehiä, jotka olivat tulossa hakemaan ”Kentistä tullutta kultaista kolikkoa”, kuten he Ercongotaa nimittivät. Tämä tapahtui vuoden 660 tienoilla. Ercongotan pyhyys kävi ilmeiseksi hyvästä tuoksusta, jota huokui hänen haudastaan. Hänen muistopäivänsä ei ole täysin vakiintunut, sillä sitä on vietetty myös 21.2 ja 26.2. sekä 7.7.

Pyhä Gorgonia oli pyhän Gregorios Teologin sisar ja vanhin Gregorios Vanhemman (1.1.) ja Nonnan kolmesta lapsesta. Hän sai viisailta vanhemmiltaan hyvän, hurskaan kasvatuksen. Hän kasvoi Nazianzoksessa, mutta todellisena kotimaanaan hän piti taivaallista Jerusalemia. Kirkon elämänihanteeksi tarjoamasta kahdesta tiestä, avioliitosta ja luostarielämästä, Gorgonia valitsi avioliiton. Hänen puolisonsa oli Ikonionista kotoisin oleva Alypios, jonka kanssa hän sai kolme tytärtä.

Gorgonia oli erinomainen vaimo, joka huolehti hyvin perheestään. Hän veti miehensäkin mukaan hengellisen elämän piiriin, sillä hän tahtoi mennä paratiisiin kokonaisena eikä vain puolikkaana, kuten hänellä oli tapana sanoa. Lapsistaan ja lastenlapsistaan hän teki myös hengellisiä lapsiaan johdattaen näin koko perhekuntansa Jumalan yhteyteen.

Vieraanvaraisuus ja armeliaisuus olivat Gorgonian hyveitä. Köyhät sukulaiset löysivät turvapaikan hänen luotaan. Kenenkään vaeltajan tai matkustavaisen ei tarvinnut viettää yötään ulkosalla, sillä Gorgonian kodin ovet olivat auki vieraille. Täynnä myötätuntoa hän hoiti sairaita, oli äiti orvoille ja tuki leskille. Hän ei kerännyt maallista perintöä lapsilleen vaan siirsi kaiken taivaallisiin tallelokeroihin.

Kaikki ylellisyys ja koreilu oli Gorgonialle vastenmielistä. Hän tavoitteli vain sisäistä kirkkautta, mikä heijastui hänestä myös ulospäin. Häveliäisyyden puna oli ainoa väri, joka häivähti hänen paastoamisen kalventamilla kasvoillaan. Jumalan kirkkoja hän sen sijaan kaunisti avokätisesti. Ennen kaikkea hän tahtoi tehdä itsestään Jumalan elävän temppelin. Papeille hän osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan.

Hyvien tekojensa ohella Gorgonia kilvoitteli myös henkilökohtaisesti. Paastoamisen lisäksi hän rakasti erityisesti kokoöisiä jumalanpalveluksia. Yön pimeys tai rajuilma eivät pidätelleet häntä, jos hän sai tietää, että jossain seudun kirkossa toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus. Lapsesta lähtien hän oli perehtynyt Raamattuun ja osasi sitä laajalti ulkoa. Tilaisuuden tullen hän muistutti toisillekin, mitä Raamattu jostain asiasta opettaa. Psalmilaulu säesti usein hänen askareitaan. Kotonaan hän rukoili pitkiä aikoja polvillaan, ikään kuin hänen laihat polvensa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan. Hän varjeli silmiään näkemästä sopimattomia, sulki korvansa juoruilta ja kuunteli vain silloin, kun puhuttiin jotakin rakentavaa ja hyödyllistä. Kielensä hän hallitsi paremmin kuin kukaan muu. Hän osasi asettaa sanansa aina niin, että ne olivat hyödyksi kuulijalle. Jumala valisti hänen luonnostaan terävän älynsä ja monet tulivat hänen luokseen pyytämään neuvoja elämänsä ongelmiin.

Gorgonian elämä ei sujunut ilman koettelemuksia. Kerran hänen vetomuulinsa pillastuivat, jolloin hänen vaununsa kaatuivat ja hän raahautui pitkin maata. Kainoudessaan hän ei sallinut lääkärien tutkia ruhjeitaan vaan luotti kokonaan Häneen, joka oli onnettomuuden sallinut. Läheistensä hämmästykseksi hän parantui hyvin nopeasti. Näin Gorgonia antoi esimerkin kärsimysten kärsivällisestä kestämisestä, uskon säilyttämisestä niiden keskellä ja Jumalan ihmisrakkaudesta, kun Herra vastasi nopeasti hänen uskoonsa ja paransi hänet.

Vanhempana Gorgonia kärsi poikkeuksellisen voimakkaista kuumista aalloista, joihin liittyi pelottava kalpeus ja voimattomuus. Lääkärit eivät pystyneet auttamaan, hänen omien vanhempiensa rukoukset ja kirkoissa toimitetut yhteiset rukouspalvelukset eivät tuottaneet tulosta. Lopulta Gorgonia turhiin parannusyrityksiin väsyneenä meni eräänä yönä kirkon alttarin eteen¹ ja alkoi suureen ääneen rukoilla Häntä, jota sen päällä kunnioitetaan. Rukouksessaan hän muistutti Kristusta kaikista Hänen tekemistään ihmeparannuksista ja painoi lopuksi päänsä alttarin kulmaan samalla tavoin kuin verenjuoksua sairastanut nainen oli koskettanut Kristuksen viitan tupsua. Gorgonia sanoi Herralle, ettei nouse, jollei parannu. Sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä alttarille ja tunsi samalla parantuneensa. Sielu ja ruumis huojentuneena hän lähti pois kirkosta.

Gorgonia otti vastaan pyhän kasteen vasta vanhemmalla iällä, kuten tuolloin oli tapana. Sen jälkeen hän alkoi yhä hartaammin kaivata pääsyä Kristuksen luo. Kerran öisen rukouksensa aikana hän sai tietää kuolinpäivänsä. Sitä ennen hänen puolisonsakin kastettiin, mikä oli hänelle suuri ilo. Kun Gorgonialle ilmaistu päivä läheni, hän sairastui ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja omaisensa – myös hänen äitinsä oli vielä elossa. Hän antoi kaikille viimeiset hyvät neuvonsa. Sen jälkeen hän alkoi puhua tulevasta elämästä. Päivässä oli juhlan tuntua. Lähdön lähestyessä ympärillä seisovat havaitsivat, että Gorgonian huulet liikkuivat. Kun rippi-isä painoi korvansa hänen suulleen, hän erotti sanat: ”Rauhassa minä menen levolle ja nukun.” (Ps. 4:9.) Gorgonia siirtyi Herransa luo noin 50 vuoden iässä. Tämä tapahtui vuonna 372.

Pyhä Serenos oli syntyjään kreikkalainen. Hän ei ollut kiinnostunut maallisista pyrinnöistä vaan eli kaikessa hiljaisuudessa erakkoelämää Pannonian provinssissa, nykyisen Kroatian Mitrovican tienoilla. Harva edes tiesi hänen olevan kristitty. Serenos elätti itseään hoitamalla omaa puutarhaa, jossa hän kasvatti kaiken tarvitsemansa.

Kerran eräs roomalaisen vartiomiehen vaimo tuli Serenoksen luokse ja yritti tehdä lähempää tuttavuutta hänen kanssaan. Serenos torjui hänet, mistä nainen pahoitti mielensä niin, että ilmoitti aviomiehelleen joutuneensa Serenoksen solvaamaksi ja ahdistelemaksi. Serenos vietiin tuomioistuimeen, jossa hän puolustautui nöyrästi ja rehellisesti. Häntä kuunnellessaan mies tajusi vaimonsa olleen varsinainen syyllinen asiassa ja luopui syytteestä. Kuulustelija sen sijaan alkoi epäillä Serenosta kristityksi, koska ”ketkään muut eivät ole yhtä tarkkoja omantunnon kysymyksissä”, ja pyysi Serenosta uhraamaan jumalille. Tämä kieltäytyi heti ja ilmoitti olevansa kristitty. Hän totesi myös olevansa valmis kuolemaan Kristuksen tähden. ”Silloin minullakin on osa Hänen valtakunnassaan yhdessä Hänen pyhiensä kanssa”, hän lausui. Pyhä Serenos Puutarhuri surmattiin mestaamalla vuoden 307 tienoilla.

Milburga eli 600-luvulla Englannissa, Walesin ja Birminghamin välisellä alueella. Hän oli kuninkaallista sukua, sillä hänen isoisänsä oli Mercian kuningas Penda. Milburga vihittiin nunnaksi vuoden 670 tienoilla Wenlockissa ja myöhemmin hänestä tuli luostarin johtaja.

Milburga rakasti kukkia ja lintuja, jotka tuntuivat välillä ymmärtävän häntä. Hän teki mielellään ulkotöitä ja tapasi maalaisväkeä. Ihmiset tulivat hänen luokseen murheineen ja vaivoineen, ja hän lohdutti kaikkia ja rukoili heidän puolestaan. Toisinaan sairaus hellitti hänen rukoiltuaan. Häntä rakastettiin suuresti hänen nöyrämielisyytensä, pyhyytensä ja hengellisen voimansa takia. Jotkut väittivät nähneensä hänen nousseen ilmaan niin, että jalat eivät enää ottaneet maahan. Monille hänen pelkkä hyvyytensä antoi riittävän innoituksen kääntyä kristityksi.

Kun pyhän Milburgan kilvoitus lähestyi loppuaan, hän sanoi ympärillään olleille sisarille: ”Olen ollut teille äiti. Olen katsonut teidän peräänne äidin tavoin, huolta kantaen. Mutta nyt lihan tie on tullut päätökseensä, ja korkeampi kutsumus odottaa minua.” Milburga nukkui pois 710-luvulla.

Pyhän Milburgan haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde. Tanskalaiset tuhosivat luostarin, mutta vuonna 1079 paikalle valmistui uusi luostari. Pyhän Milburgan reliikkien tiedettiin olleen alkuperäisen kirkon alttarin alla, mutta ne löydettiin vasta kun kaksi leikkimässä ollutta poikaa putosi raunioiden väliseen onkaloon, josta kadonneen alttarin paikka löytyi. Haudasta levisi suloinen tuoksu, ja paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Reliikit sijoitettiin uuteen hautaan, mutta 1500-luvulla ne hävisivät lopullisesti luostarilaitoksen hajottamisen yhteydessä. Pyhälle Milburgalle on omistettu ainakin viisi kirkkoa.

Nikolai Dmitrov syntyi papin perheeseen Moskovan läänissä Kuntsevon kylässä vuonna 1878. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä seminaarissa ja toimi sen jälkeen jonkin aikaa opettajana kotikylässään. Hänen serkkunsa tiesi hänen toivovan pappisvihkimystä ja tutustutti hänet Jekaterina Rozanovaan; tämän isä oli pappina Zavidovon kylässä mutta oli halvaantunut, ja seurakunta oli jäänyt ilman paimenta. Nuoret menivät naimisiin vuonna 1908. Seuraavana vuonna Nikolai vihittiin papiksi Kristus Vapahtajan kirkossa Moskovassa ja lähetettiin appensa seuraajaksi Tverin lääniin Zavidovon kylään, jossa hän kärsivällisesti kantoi pastoraalisen ristinsä marttyyrikuolemaan asti.

Seurakuntalaiset oppivat tuntemaan isä Nikolain lempeänä, myötätuntoisena ja velvollisuutensa moitteettomasti hoitavana pappina ja rakastivat häntä. Vallankumouksen jälkeen hänellä ei enää ollut hevosta, mutta silti hän oli aina valmis lähtemään säällä kuin säällä ripittämään sairaita. Hän patikoi jalkaisin jopa 25 kilometrin päässä oleviin kyliin. Papin velvollisuuksiensa ohella isä Nikolai osallistui maataloustöihin ja otti neljä lastaan aina mukaan töihin, eritoten heinänniittoon. He lähtivät pellolle aikaisin aamulla. Jos he matkalla näkivät yksinäisen vanhuksen niittämässä, he menivät auttamaan tätä. Kyläläiset rakastivat ja kunnioittivat isä Nikolaita hänen mutkattoman käytöksensä takia. Hän ei ollut rikas ja hänellä itsellään oli suuri perhe, mutta hän ei koskaan kieltäytynyt auttamasta toisia. Jos hänellä ei ollut antaa rahaa, hän auttoi maataloustöissä tai talon remontissa. Kerjäläiset hän otti aina vastaan ja kutsui ruokapöytään.

Vallankumouksen jälkeen, kun kristittyjen vaino oli alkanut, isä Nikolai joutui myymään talonsa. Tilalle hän osti mökkipahasen yrittäen elättää perheensä ja maksaa verot, joita vaadittiin koko ajan enemmän. Seurakuntalaiset pitivät hänestä niin paljon, että viranomaiset eivät uskaltaneet pidättää häntä; sen sijaan nämä yrittivät suostutella hänet luopumaan pappeudesta luvaten korvaukseksi keventää ylivoimaista verotusta. Tätä painostusta kesti muutaman vuoden, mutta isä Nikolain vastaus oli aina sama: ”En koskaan jätä tätä kirkkoa enkä luovu pappeudesta.”

Vuonna 1930 viranomaiset pidättivät kylän toisen papin Grigori Rajevskin ja vaativat isä Nikolaita todistamaan valheellisesti virkaveljeään vastaan, mutta hän kieltäytyi päättäväisesti sellaisesta yhteistyöstä. Parin vuoden kuluttua häntä vaadittiin toimittamaan kolmessa kuukaudessa 50 kuutiometriä halkoja. Lapset olivat jo lähteneet kotoa eikä ikääntyvä pappi voinut selviytyä urakasta yksin. Häntä uhkasi vankeusrangaistus. Hän anoi vapautusta tehtävästä, ja paikalliset viranomaiset vähensivät määrän puoleen.

Koska isä Nikolai ei kaikesta painostuksesta huolimatta suostunut luopumaan pappeudesta ja koska viranomaiset vaativat yhä suurempia veroja, hän ei lopulta enää voinut maksaa vaadittua määrää. Sen tähden hänet pidätettiin vuonna 1933 ja tuomittiin vuodeksi keskitysleirille. Kun isä Nikolai vuoden kuluttua palasi kylään, häntä alettiin heti uhkailla uudella pidätyksellä. Tätä jatkui vuoteen 1938 asti, jolloin hänet pidätettiin toistamiseen. Pidätyshetkellä hän oli sairas, mutta korkeasta kuumeesta huolimatta hän oli hengellisesti vireä. Hän sanoi vaimolleen, ettei tämän pitänyt olla allapäin, ei hylätä kirkkoa eikä uskoa eikä koskaan eikä missään tilanteessa antaa periksi.

Kuulustelussa isä Nikolaita syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En tunnusta itseäni syylliseksi enkä ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

– Jos pidätte itseänne syyttömänä, miksi te jo vuonna 1930 pidätykseen valmistautuen kokositte matkalaukkuun alusvaatteita ja muita tarvikkeita, jotka löydettiin teiltä kotietsinnässä?

– Jo vuodesta 1930 asti tiesin, että minut tullaan pidättämään ja valmistauduin siihen.

– Jos odotitte pidätystä, te siis tunsitte itsenne syylliseksi?

– Sen jälkeen kun kirkkomme kanttori pidätettiin, päätimme vaimoni kanssa varata alusvaatteita kaiken varalle.

– Oikeus vaatii antamaan suoraa näyttöä harjoittamastanne vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

Kuulustelu lopetettiin tähän ja isä Nikolai tuomittiin ammuttavaksi. Hänet haudattiin joukkohautaan Tverin kaupungin hautausmaalle. Tarkka hautapaikka ei ole selvillä.

Vuonna 1956 isä Nikolain puoliso anoi viranomaisilta miehensä maineen puhdistamista. Kyläläisiä kutsuttiin kuultavaksi ja kaikki kertoivat papin nauttineen yleistä kunnioitusta ja rakkautta ja vakuuttivat, ettei hän ollut mukana valtion vastaisessa toiminnassa. Monien niin uskovien kuin ei-uskovien antamien lausuntojen perusteella isä Nikolai todettiin syyttömästi tuomituksi.