Pyhä Mitrofan, Voronežin piispa

Pyhä Mitrofan syntyi Vladimirin alueella vuonna 1623. Hän oli naimisissa ja toimi maaseudulla seurakuntapappina. 39-vuotiaana hän vaimonsa kuoltua jätti maailman ja meni Zolotnikovin luostariin Suzdalin lähelle. Mitrofan oli päättänyt pysyä tässä luostarissa kuolemaansa saakka, mutta toisin kävi. Kolmen vuoden kuluttua hänet katsottiin kykeneväksi paimentamaan muita ja hänet nimitettiin igumeniksi läheiseen pyhän Kosman luostariin Jahromajoen varrelle. Hän menestyi johtajantehtävässään niin hyvin, että patriarkka Joakim siirsi hänet kymmenen vuoden kuluttua suuremman Unžajoen luostarin igumeniksi Makarjevin kaupunkiin. Tämäkin luostari alkoi kukoistaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin saatuaan viisaan johtajan. Tsaari ja patriarkka panivat tyytyväisinä merkille Mitrofanin kyvyt, ja vuonna 1682 hänet nimitettiin vastaperustetun Voronežin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi.

Mitrofan vihittiin piispaksi Moskovassa. Ennen hiippakuntaansa matkustamista hän osallistui kokoukseen, jossa ortodoksiset piispat tapasivat patriarkka Nikonin (1652–1666) uudistusten vuoksi ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita vanhauskoisia. Hän joutui yhdessä muiden piispojen kanssa pahoilla mielin toteamaan lahkolaisten fanaattisuuden. Omassa hiippakunnassaankin hän joutui tekemisiin vanhauskoisten kanssa. Voronežissa asui paljon pakolaisia ja karkotettuja, kapinallisia kasakkoja ja suoranaisia rikollisia. Lisäksi kirkon vaikutus alueella oli vähäistä ja kansa oli tottunut elämään ilman papistoa, mikä loi suotuisat olot lahkolaisuudelle. Kun Mitrofan näki, että pappeja oli vähän ja etteivät he puutteellisen koulutuksen vuoksi kyenneet tehokkaasti taistelemaan kansan pariin levinneitä pakanallisia tapoja ja hereettisiä käsityksiä vastaan, hän ryhtyi ensi töikseen kohottamaan heidän hengellistä tasoaan. ”Teidän pappien pitää jakaa kansalle Jumalan sanan mannaa niin kuin enkelit valmistivat kansalle aineellista mannaa erämaassa. Teidän pitää jäljitellä Moosesta ja Paavalia, jotka olivat palavia esirukoilijoita kansansa puolesta. Samalla lailla teidänkin pitää hellittämättä taistella Jumalan kansan pelastuksen puolesta”, hän kirjoitti papistolle osoittamassaan kirjeessä.

Pyhä Mitrofan aloitti hiippakuntansa johtamisen vaatimattomissa oloissa. Maan sekavan hengellisen ja poliittisen tilanteen johdosta Moskovan keskusvalta oli unohtanut turvata uuden hiippakunnan talouden ja piispan toimeentulon. Hiippakuntakeskuksen puuttuessa Mitrofan henkilökuntineen asui aluksi majatalossa. Katedraaliksi tarkoitettu kirkko oli niin huonossa kunnossa, että jumalanpalvelusten toimittaminen siinä oli miltei mahdotonta. Mitrofanin ponnistuksilla ja hänen hankkimillaan lahjoituksilla rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraali. Hänen aikanaan kirkkojen määrä Voronežin hiippakunnassa kasvoi neljänneksellä, ja alueen kirkollinen ja poliittinen elämä kehittyivät myönteiseen suuntaan. Luostareissa vieraillessaan Mitrofan puuttui niiden omavaltaiseen maalliseen toimintaan ja alisti ne tarpeen vaatiessa suoraan omaan valvontaansa. Hän pyrki palauttamaan luostareiden sisäisen hengellisen elämän pyhien isien viitoittamalle tielle kannustamalla munkkeja askeettisiin kilvoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Seurakuntapapistoon hän suhtautui ankarasti mutta samalla myötätuntoisesti ja pyrki sytyttämään heidän sydämiinsä oikean pastoraalisen hengen. Alueen unohdetut papit saivatkin hänestä tarvittaessa vaikutusvaltaisen tukijan ja puolustajan. Maallikoiden parissa hän taisteli taikauskoisuutta, lahkolaisuutta ja kaikkinaista säädyttömyyttä vastaan. Rakkautta ja laupeutta osoittaen hän kynti ihmissydänten vainioita kylvääkseen niihin Jumalan sanan pelastavia siemeniä.

Pyhä Mitrofan huolehti myös hiippakuntansa köyhistä. Hänellä oli sääntönä olla jättämättä mitään itselleen ja antaa kaiken mitä sai Jumalalle ja köyhille. Hänen hiippakuntamatkansa olivat puutteenalaisten juhlaa, sillä hän jakoi sekä omista että hiippakunnan varoista lahjoituksia vankiloihin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin, köyhille ja karkotetuille sekä luostareihin. Hänen aikanaan kirkon vaikutusvalta alueella kasvoi nopeasti.

1690-luvun lopulla tsaari Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Venäjälle laivastoa Voronežiin perustetulla telakalla. Hän vieraili usein kaupungissa asuen siellä pitkiä aikoja. Telakkatyöhön liittyvät rasitteet, ulkomaalaiset rakentajamestarit ja heidän mukanaan tuomansa vieraat uskonnolliset tavat ja käsitykset ärsyttivät kansaa, mutta pyhä Mitrofan piti velvollisuutenaan auttaa tsaaria. Hän selitti kansalle aloitetun työn merkitystä Venäjälle, ja tsaari osoitti arvostuksensa piispalta saamaansa tukea kohtaan erilaisilla lahjoituksilla ja huomionosoituksilla.

Vuonna 1700 Pietari Suuri kutsui Mitrofanin luokseen Voronežin palatsiinsa. Piispa lähti jalkaisin matkaan mutta nähtyään palatsin pihalla pakanallisten antiikin jumalien ja jumalattarien patsaat hän kääntyi ja palasi kotiinsa. Tsaarille hän lähetti sanan, ettei astu palatsiin ennen kuin kansaa viettelevät epäjumalat on poistettu. Vihoissaan hallitsija vastasi määräävänsä Mitrofanille kuolemantuomion, jollei tämä tottele. Illansuussa tsaari kuuli juhlallista kirkonkellojen soittoa, ja koska ei ollut mikään juhlapäivä, hän lähetti kysymään soiton syytä. ”Hänen korkeutensa on tuominnut minut kuolemaan, ja ennen tuomion täytäntöönpanoa haluan rukoilla kokoöisessä jumalanpalveluksessa anteeksi syntejäni”, pyhä Mitrofan vastasi. Vastauksen kuultuaan tsaari puhkesi nauruun, kehotti lopettamaan soiton ja määräsi patsaat poistettaviksi.

Vuonna 1703, täytettyään 80 vuotta, pyhä Mitrofan sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän otti vastaan suuren skeeman munkiksivihkimyksen saaden nimen Makari pyhittäjä Makari Unžajokelaisen mukaan, jonka luostarissa hän oli ollut igumenina ennen piispaksi nimittämistään. Marraskuun 23. päivänä hän siirtyi rauhassa ikuiseen autuuteen. Mitrofanin kuoltua hänen keljastaan ei löytynyt mitään arvokasta lukuun ottamatta erästä tsaarin lahjoittamaa taulua. Evankeliumin opetuksen mukaan hän oli almuja antamalla koonnut itselleen aarteen taivaaseen. Pietari Suuri oli läsnä Mitrofanin hautajaisissa, kantoi itse tämän arkkua ja sanoi: ”Olen menettänyt pyhän ohjaajavanhukseni.”

Kansa ei unohtanut pyhää Mitrofania, vaan tuli hänen haudalleen rukoilemaan, ja monet saivat lohdutusta ja apua sairauksiinsa. Hänen kunnioittamisensa pyhänä virallistettiin vuonna 1832, kun hänen pyhäinjäännöksensä oli löydetty maatumattomina.