Pyhittäjä Varlaam Hutynilainen
Pyhittäjä Varlaam syntyi Novgorodin alueella 1100-luvun alkupuolella ja sai kasteessa nimen Aleksei. Hän kasvoi Jumalan pelossa, oppi lukemaan ja oivalsi nopeasti jumalallisten kirjoitusten viisauden. Hän ei välittänyt lasten leikeistä eikä turhasta naureskelusta. Hän oli pidättyväinen eikä koskaan syönyt mitään makeaa. Hän ei askaroinut maallisten vaan taivaallisten asioiden parissa, paastosi ja rukoili. Vanhemmat olivat murheissaan hänen tavattoman pidättyväisyytensä tähden, mutta mitkään nuhteet eivät voineet hillitä nuoren kilvoittelijan intoa. Jo nuorena hän tajusi maallisen elämän turhuuden ja sanoi mielessään: ”Totisesti elämämme on varjoa ja unennäköä ja pyörii kuin hyrrä.” Vanhempiensa kuoltua hän jätti tämän maailman kunnian ja rikkauden ja lähti kotikaupungistaan vetäytyen autioon paikkaan Olhavanjoen varrelle noin kymmenen kilometrin päähän Novgorodista pohjoiseen.
Kilvoittelijan valitsema paikka tunnettiin nimellä Hutyn, ”huono paikka”. Kansan perimätiedon mukaan siellä asui saastainen henki. Aleksei ei lähtenyt Hutyniin yksin vaan hänen mukanaan tuli kaksi varakasta novgorodilaista veljestä, Porfiri ja Feodor, jotka halusivat jakaa hänen kilvoituksensa. Eräs pappismunkki vihki Aleksein munkiksi Hutynissä antaen hänelle nimen Varlaam.
Varlaam rakensi itselleen hirsistä pienen keljan, jossa hän rukoili yötä päivää ja kilvoitteli hellittämättä paastoten ja valvoen. Pelastuksemme viholliset, pahat henget, nousivat häntä vastaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin matelijoiden, milloin erilaisten petojen hahmossa yrittäen pelotella hänet tiehensä, mutta hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja karkotti ne luotaan. Toisen kerran pahat henget yllyttivät maallisia ihmisiä häntä vastaan, mutta ne ”kompastuivat ja kaatuivat itse” (Ps. 20:9) kohdattuaan lujan kallion, jota eivät voineet horjuttaa.
Sana kilvoittelijasta levisi Novgorodin ympäristöön, ja taivaallista isänmaata ikävöivät tulivat kuulemaan hänen opetuksiaan. Heidän joukossaan oli ruhtinaita ja ylimyksiä mutta myös köyhiä ihmisiä, ja kaikki saivat häneltä kaipaamansa hyödyllisen opetuksen. Varlaam puhui heille sävyisästi sanoen: ”Lapseni, varokaa erilaisia paheita: kateutta, panettelua, vihaa, valhetta, lahjontaa, puolueellista tuomiota, väärää valaa ja haureutta; olkaa sävyisiä ja rakastavia, sillä rakkaus on kaiken hyvän äiti. Välttäkää iankaikkiset kärsimykset paastoamalla, rukoilemalla ja tekemällä hyvää, valvomalla yöllä ja ahkeroimalla päivällä.”
Varlaamin kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta pidättyminen ja hengellinen kokemus tuotti kaikille hänen luokseen tuleville suurta hyötyä. Hänen kilvoittelunsa itsensä kieltämisessä puhdisti hänen sisäiset silmänsä ja antoi hänelle selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.
Kerran ollessaan matkalla Novgorodin arkkipiispan luo Varlaam kohtasi sillalla kansanjoukon, joka oli viemässä itse teosta kiinni saatua rikollista Olhavanjokeen hukutettavaksi. Varlaam pyysi luovuttamaan rikollisen hänelle sanoen, että tämä sovittaa syntinsä Hutynissa. Hän käski miestä tekemään työtä veljien hyväksi ja vihki tämän myöhemmin munkiksi pelastaen näin hänen sielunsa.
Toisen kerran Varlaam tuli sillalle, kun novgorodilaiset olivat jälleen heittämässä jokeen tuomittua miestä. Miehen sukulaiset pyysivät Varlaamia pelastamaan onnettoman, mutta Varlaam meni vaieten ohi. Hänen oppilaansa ihmettelivät hänen menettelyään, jolloin hän vastasi: ”Näin sydämeni silmillä, että ensimmäinen rikollinen oli monien syntien tahraama ja oikeudenmukaisesti tuomittu, mutta hän katui sydämessään ja uskoi pelastukseen, joten pyysin luovuttamaan hänet itselleni ja järjestin hänen elämänsä niin kuin oli Herran tahto. Toinen mies oli tuomittu epäoikeudenmukaisesti ja vastoin lakia, ja minä näin, että hän kuolee marttyyrina ja saa kruunun Kristukselta. Hän ei tarvinnut minun rukouksiani, sillä hänellä oli itse Kristus auttajanaan ja pelastajanaan.”
Varlaamin selvänäkemisen lahjasta kertoo tapaus, joka sattui hänen vieraillessaan Novgorodin arkkipiispan Grigorin luona. Pois lähtiessään Varlaam lupasi tulla uudelleen reellä apostolien paaston ensimmäisellä viikolla. Piispa ihmetteli mielessään, miten Varlaam aikoi ajaa reellä kesäkuussa, mutta sovittua päivää edeltävänä yönä satoi niin paljon lunta, että tämä todella tuli reellä ajaen. Kun esipaimen murehti parhaillaan kukkivan ruissadon kohtaloa, Varlaam kehotti kiittämään Herraa, Jumalanäitiä ja kaikkia pyhiä heidän osoittamastaan laupeudesta, sillä ilman lunta ja pakkasta kansa olisi kuollut nälkään. Herra olisi näet ihmisten syntien vuoksi sallinut viljaa syövien matojen aiheuttaa nälänhädän, mutta Jumalanäidin ja kaikkien pyhien rukousten tähden hän armahti kansaa lähettämällä lumisateen tappamaan madot rukiin juurista. Kun lumi seuraavana päivänä suli, löytyi pelloilta suuret määrät kylmään kuolleita matoja, ja sen kesän ruissato oli paljon tavallista suurempi.
Varlaam teki eläessään paljon ihmeitä. Hän herätti kuolleista erään hurskaan miehen ainoan pojan ja elvytti rukouksillaan veneestä pudonneen hukkuneen miehen.
Varlaam kilvoitteli kauan erakkona tovereidensa kanssa, mutta lopulta hänen maineensa toi heidän luokseen uusia kilvoittelijoita. Hutyniin perustettiin luostari ja rakennettiin kirkko Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Arkkipiispa Grigori vihki kirkon kirkastusjuhlana vuonna 1192. Varlaam laati luostarille säännöt, jotka eivät valitettavasti ole säilyneet. Ilmeisesti luostari oli kinobiittinen yhteisluostari, sillä Varlaam kehotti veljiä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta niin kuin kinobioissa oli tapana.
Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Varlaam luovutti luostarin johdon hengelliselle veljelleen munkki Antonille, joka oli palannut pyhiinvaellukselta Konstantinopolista. Koottuaan munkkiveljet luokseen hän sanoi heille: ”Veljet, ruumiillisesti lähden luotanne, mutta hengessä olen aina kanssanne”. Pyhittäjä Varlaam antoi sielunsa Herralle vuonna 1192. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin 1400-luvulla, ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet tekivät hänet kuuluisaksi kautta Venäjän.