Kirkkokalenteri

Pyhä Apollinaria eli keisari Leo I:n (456–474) hallituskaudella. Hän oli Rooman kuvernöörin Anthemioksen tytär, ja häntä pidettiin yhtenä aikansa kauneimmista ja älykkäimmistä naisista. Hän innostui jo nuorena neitseellisestä elämästä ja pyysi Jumalalta öin ja päivin, että saisi armon pysyä neitseenä elämänsä loppuun asti. Sen vuoksi hän pyysi vanhemmiltaan luvan päästä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Heidän suostuttuaan Apollinaria matkusti pyhään kaupunkiin mukanaan orjia ja orjattaria sekä kultaa, hopeaa ja kallisarvoisia kankaita. Tuomisensa hän jakoi Jerusalemin köyhille. Käytyään kunnioittamassa pyhiä paikkoja hän vapautti kaikki orjansa ja orjattarensa. Hän piti luonaan vain yhden vanhuksen ja yhden eunukin ja lähti heidän kanssaan kohti Aleksandriaa.

Matkalla seurue pysähtyi levähtämään. Kun Apollinarian seuralaiset nukahtivat, hän itse hiipi salaa pois ja piiloutui läheiseen metsään. Siellä hän eli vuosikausia, ja hänen ihonsa kovettui kilpikonnan ihon kaltaiseksi hyttysten pistoista.

Lopulta Apollinaria siirtyi Egyptin erämaahan, kuuluisaan Skiitan kilvoittelukeskukseen, jossa hän esiintyi Doroteos-nimisenä eunukkina. Hänelle annettiin keljamaja, jossa hän vietti aikansa rukouksessa minkään maallisen häntä häiritsemättä.

Vuosien vieriessä Apollinarian isä luopui toivosta saada enää koskaan nähdä tytärtään. Hänellä oli toinen, nuorempi tytär, joka oli joutunut riivaajien valtaan, mikä aiheutti vanhemmille suurta murhetta. Anthemios lähetti tyttärensä Skiitan isien luo pyytäen heitä parantamaan hänet. He puolestaan lähettivät hänet isä Doroteoksen luo. Muutaman päivän kuluttua neito parani Doroteoksen hartaiden rukousten voimalla, ja isät lähettivät hänet takaisin kotiinsa.

Jonkin ajan kuluttua alkoi näyttää siltä, että tyttö oli raskaana. Raivostunut isä arveli, että syyllinen oli abba Doroteos ja lähetti heti vangitsemaan hänet. Anthemioksen hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun tuo tuntematon munkki todistikin hänelle olevansa hänen kadonnut tyttärensä. Apollinaria viipyi muutaman päivän perheensä luona. Vaatien heiltä lupauksen, että he säilyttäisivät hänen salaisuutensa, hän palasi takaisin Skiittaan, missä hän kilvoitteli vielä monta vuotta, ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle. Munkit saivat vasta hänen kuoltuaan tietää, että hän olikin ollut nainen. Hämmästyneinä he ylistivät Jumalaa.

Hyveistään tunnettu Eustafi valittiin Hilandarin luostarin igumeniksi. Ennen pitkää hänet kutsuttiin kuitenkin takaisin Serbiaan ja vihittiin piispaksi Zetan hiippakuntaan, jossa hän oli aloittanut luostarikilvoituksensa. Vuonna 1279 hänet valittiin koko Serbian arkkipiispaksi. Hän paimensi hengellistä laumaansa viisaasti ja innokkaasti ja nukkui pois rauhassa noin vuonna 1285.

Kun Herra Jeesus Kristus oli valinnut matkakumppaneikseen ja opetuslapsikseen kaksitoista apostolia, joille Hän uskoi ylevimmät opetuksensa, Hän valitsi seuraajiensa suuresta joukosta vielä seitsemänkymmentä muuta apostolia (Luuk. 10:1–17). Eräissä evankeliumikäsikirjoituksissa lukumäärä on 72. Varhaisen syyrialaisen perimätiedon mukaan apostoleja oli alun perin 72, mutta myöhemmin kaksi heistä kieltäytyi tunnustamasta Messiasta Jumalaksi, ja näin apostolien lukumääräksi jäi 70.

Luku 70 symboloi kaksinkertaista täydellisyyttä, sillä seitsemän on laadullisen täydellisyyden ja kymmenen määrällisen täydellisyyden luku. Luvun taustalla on myös pitkä raamatullisten esikuvien historia. Jaakob sai 70 jälkeläistä, joista tuli Egyptissä Israelin kansan kantaisiä (2. Moos. 1:5). Egyptistä lähdön jälkeen Jumala käski Mooseksen koota avukseen 70 vanhimman neuvoston. Nämä seurasivat Moosesta pyhälle vuorelle ja saivat nähdä Jumalan kirkkaalla valtaistuimellaan (2. Moos. 24:1–11). Näistä vanhimmista muodostui esikuva juutalaista lakia tulkinneelle Sanhedrin-neuvostolle, johon kuului 70+1 jäsentä. Kun Kristus valitsi 70 apostolia, hän muodosti uuden hengellisen neuvoston, joka ohjasi ihmiskunnan pois hengellisestä Egyptistä ja ryhtyi tulkitsemaan kaikelle kansalle evankeliumia, hengellistä lakia.

Kristus lähetti apostolit matkaan ilman rahakukkaroa ja sandaaleja. Hän käski heidän kulkea Hänen edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään. Apostolien toiminnan tarkoitus oli valmistaa maaperää Kristukselle tekemällä ihmeitä ja julistamalla Jumalan valtakunnan olevan lähellä. Kristusta seurasi apostolien lisäksi monia muitakin, jotka olivat luopuneet kaikesta seuratakseen Häntä. He kokoontuivat Hänen taivaaseenastumisensa ja helluntain välisenä aikana rukoilemaan Jerusalemin yläsaliin. Opetuslapsia oli tuossa vaiheessa noin 120 – toisin sanoen Jumalan valinnan lukumäärä kaksitoista kymmenkertaisena (Ap.t. 1:15).

Kun Pyhä Henki oli vuodatettu ja apostolit hajaantuneet kaikkialle maailmaan, monia muitakin Kristuksen seuraajia luettiin arvollisiksi pääsemään apostolien joukkoon. Kaikki eivät olleet edes kulkeneet Kristuksen mukana Hänen maanpäällisen elämänsä aikana, mutta hekin tekivät suurtyön hyvän sanoman levittämiseksi maailmassa. He rakensivat pyhää kirkkoa niin sanoillaan kuin oman verensä vuodattamisella.

Apostoli-sana tarkoittaa ”lähetettyä”, joten alkukirkossa jokainen Kristuksen tai Hänen kirkkonsa lähettämä oli laajassa mielessä apostoli. Vähitellen sanan käyttö alkoi kuitenkin vakiintua tarkoittamaan erityisesti Kristuksen kahtatoista ja seitsemääkymmentä apostolia. Toisaalta ”lähetettyjen” määrä oli käytännössä suurempi, joten seitsemänkymmentä voidaan ymmärtää myös symbolisena lukuna. Kirkon traditiossa apostoleiksi onkin kutsuttu Herran lähettämien kahdentoista ja seitsemänkymmenen apostolin rinnalla myös lähes kaikkia niitä kirkon työntekijöitä, joiden nimet on mainittu Uudessa testamentissa. Pyhän Hengen lähettämiä apostoleja laajemmassa mielessä ovat myös kaikki ne lukemattomat, joita vuosisatojen kuluessa on lähetetty Vapahtajan ylösnousemuksen todistajiksi.

Seitsemänkymmenen apostolin joukossa ensimmäinen on Herran veli Jaakob, Jerusalemin ensimmäinen piispa (23.10.). Apostolien joukossa kunnioitetaan myös Sakkeusta, joka kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen (Luuk. 19). Seitsemänkymmenen apostolin joukkoon luetaan myös Justus, Eleutheropoliksen piispa (30.10.) ja Herran sukulainen Kleopas (27.4. ja 30.10.) sekä kuusi ensimmäisestä seitsemästä diakonista: Stefanos (27.12.), Filippos (11.10.), Prokhoros, Nikanor, Timon ja Parmenas (28.7.).

Kristuksen lähettämiä apostoleja, jotka myöhemmin olivat yhteistyössä Paavalin kanssa, ovat Aristarkos, Apamean piispa (Ap.t. 19:29, Kol. 4:10, muistopäivät 27.9. ja 14.4.), Aristobulos, Britannian piispa (Room. 16:10, muistopäivät 31.10. ja 15.3.), Barnabas (Ap.t. 4:37, 12:25, Gal. 2:1, muistopäivä 11.6.), Crescens, Khalkedonin piispa (2. Tim. 4:10, muistopäivä 30.7.), Karpos (2. Tim. 4:13, muistopäivä 26.5.), Quartus (Room. 16:23, muistopäivä 10.11.), Epainetos, Karthagon piispa (Room. 16:5, muistopäivä 30.7.), Erastos, Paneadoksen piispa (Ap.t. 19:22, muistopäivä 10.11.), Gaios, Efesoksen piispa (Ap.t. 20:4, muistopäivä 5.11.), Hermas, Filippin piispa (Room. 16:14, muistopäivät 5.11. ja 8.3.), Herodion, Patraksen piispa (Room. 16:11, muistopäivät 10.11. ja 28.3.), Linus, Rooman piispa (2. Tim. 4:21, muistopäivä 5.11.), Markus, jota kutsuttiin myös Johannekseksi, Bybloksen piispa (Ap.t. 12:12, muistopäivä 27.9.), Patrobas, Pozzuolin piispa (Room. 16:14, muistopäivä 5.11.), Pudens (2. Tim. 4:21, muistopäivä 14.4.), Silas, Korintin piispa (Ap.t. 15:27, muistopäivä 30.7.), Silvanus, Tessalonikan piispa (2. Kor. 1:19, 1. Tess. 1:1, muistopäivä 30.7.), Tertius, Ikonionin piispa (Room. 16:22, muistopäivä 30.10.), Trofimos (Ap.t. 20:4, 2. Tim. 4:20, muistopäivä 14.4.), Olympas (Room. 16:15) ja Filologos (Room. 16:15).

Muita Paavalin kanssa yhteistyötä tehneitä apostoleja ovat Agabos (Ap.t. 11:28, 21:19, muistopäivä 8.4.), Aquila (Ap.t. 18:1, Room. 16:3, muistopäivät 13.2. ja 14.7.), Ampliatus, Odyssopoliksen piispa (Room. 16:8, muistopäivä 31.10.), Ananias (Hanania), Damaskoksen piispa (Ap.t. 5:1, muistopäivä 1.10.), Andronikos (Room. 16:7, muistopäivä 30.7.), Apelles, Smyrnan piispa (Room. 16:10, muistopäivä 10.9.), Apelles, Herakleian piispa (muistopäivä 31.10.), Apollos, Kesarean piispa (1. Kor. 3:5, muistopäivä 8.12.), Artemas, Lystran piispa (Tit. 3:12, muistopäivä 30.10.), Arkippos (Kol. 4:17, muistopäivät 22.11. ja 19.2.), Asynkritos, Hyrkanian piispa (Room. 16:14, muistopäivä 8.4.), Akaikos (1. Kor. 16:17, muistopäivä 15.6.), Keefas, Ikonionin piispa (1. Kor. 3:21, muistopäivä 8.12.), Caesar, Koroneian tai Dyrrachiumin piispa (8.12.), Clemens, Sardeksen piispa (Fil. 4:3), Epafroditos, Kolofonin piispa (Fil. 4:18, muistopäivä 8.12.), Eubulos (2. Tim. 4:21, muistopäivä 28.2.), Filemon, Gazan piispa (Filem. 1–2, muistopäivä 22.11.), Flegon, Marathonin piispa (Room. 16:14, muistopäivä 8.4.), Fortunatus (1. Kor. 16:17, muistopäivä 15.6.), Jason, Tarsoksen piispa (Ap.t. 17:5–9, Room. 16:21), Luukas, Laodikean piispa (2. Tim. 4:11, muistopäivä 10.9.), Markus, Barnabaksen serkku ja Apolloniaksen piispa (Kol. 4:10, 2. Tim 4:11, muistopäivä 30.10.), Narkissos, Ateenan piispa (Room. 16:11, muistopäivä 31.10.), Nymfas (Kol. 4:15, muistopäivä 28.2.), Onesimos (Kol. 4:9, Filem. 11–19, muistopäivät 22.11. ja 15.2.), Onesiforos, Kolofonin piispa (2. Tim. 1:16, muistopäivä 7.9.), Rufus, Theben piispa (Room. 6:13, muistopäivä 8.4.), Stakhys, Paavalin ja Andreaksen oppilas, Byzantionin piispa (Room. 16:9, muistopäivä 31.10.), Stefanas (1. Kor. 1:16, muistopäivä 15.6.), Sosthenes, Kolofonin piispa (1. Kor. 1:1, muistopäivä 8.12.), Sosipatros, Ikonionin piispa (Room. 16:21, muistopäivät 10.11. ja 29.4.), Timoteus, Efesoksen piispa (Ap.t. 16, 1–2. Tim., muistopäivä 22.1.), Titus, Kreetan piispa (Gal. 2:1, 2. Tim. 4:10, Tiit., muistopäivä 25.8.), Tykhikos, Kesarean tai Khalkedonin piispa (Ap.t. 20:4, Ef. 6:21, muistopäivä 8.12.) ja Urbanos, joka oli piispana Makedoniassa (Room. 16:9, muistopäivä 31.10).

Seitsemänkymmenen apostolin joukossa muistellaan lisäksi eräitä, joita ei mainita Uudessa testamentissa: pyhä Kodratos (21.9.), joka kuoli vuoden 130 tienoilla, pyhä Zenas, Laodikean Diospoliksen piispa (27.9.), ja pyhä Euodios, Antiokian piispa (7.9.), jota kunnioitetaan Kristuksen lähettämänä.

Pyhä Onufrios, maallikkonimeltään Matteus, syntyi vuonna 1785 Bulgariassa Turnovon kaupungin lähellä. Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli kahdeksanvuotias, hänen vanhempansa läimäyttivät häntä huonon käytöksen takia. Kostaakseen vanhemmilleen poika alkoi kiukustuneena heidän turkkilaisten naapureidensa läsnä ollessa huutaa, että hän haluaa olla muslimi. Naapurit innostuivat tästä, mutta vanhemmat kiidättivät pojan pois ja tämä itsekin unohti pian asian.

Matteuksesta kasvoi hurskas kristitty, ja vartuttuaan hän päätti mennä munkiksi Athoksen Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui serbialaiseen Hilandarin luostariin, jossa hänet koevuosien jälkeen vihittiin munkiksi ja pian sen jälkeen diakoniksi. Uudeksi nimekseen hän sai Manasse.

Munkkidiakoni Manasse oli innokas kilvoittelija. Hän rukoili ja paastosi paljon edistyen hyveissä ja nöyryydessä. Tutkiskellessaan tarkkaan elämäänsä hän muisti lapsuutensa tapahtuman, joka alkoi vaivata häntä. Omatunto ei jättänyt häntä rauhaan ja hänessä syntyi toive antaa elämänsä uhrina Herralle hyvittääkseen kieltämisensä konkreettisesti. Mitä suuremmaksi hänen rakkautensa Jumalaan kasvoi, sitä palavammin hän alkoi toivoa marttyyrikuolemaa.

Kertomatta asiasta kenellekään Manasse meni Pyhän Johannes Kastajan skiittaan, jossa eli tunnettu kilvoittelija ja kokenut rippi-isä Nikeforos. Hän oli hiljattain valmistanut marttyyrikilvoitukseen pyhät uusmarttyyrit Euthymioksen (22.3.), Ignatioksen (8.10.) ja Akakioksen (1.5.), jotka kaikki olivat jossain elämänsä vaiheessa kieltäneet Kristuksen. Isä Nikeforos antoi Manasselle keljan, jossa tämä eli eristäytyneenä syöden vain vähän leipää ja tehden 4 000 maahankumarrusta vuorokaudessa. Koko ajan hän rukoili mieli sydämeen laskeutuneena ja vuodatti runsaita kyyneleitä. Tämän valmistusajan jälkeen Nikeforos vihki Manassen, joka oli vapautunut kaikesta maallisesta, suureen skeemaan antaen hänelle nimeksi Onufrios.

Näin vahvistuneena Onufrios lähti kulkemaan kohti marttyyrikilvoitusta. Yhdessä munkki Gregorioksen kanssa, joka oli auttanut ja rohkaissut myös edellä mainittuja uusmarttyyreita, hän purjehti Khioksen saarelle. Siellä hän vietti vielä viikon yksinään rukoillen ja paastoten sekä luki kuvauksia aikaisempien uusmarttyyrien kilvoituksista. Yhtenä yönä hän näki kevyessä unessa, kuinka pyhien esipaimenten ja uusmarttyyrien joukot tulivat hänen luokseen sanoen: ”Kuningas kutsuu sinua!”

Tämä näky innosti Onufriosta ja hän kiitti Kristusta, joka oli tullut kutsumaan häntä. Näky kuitenkin myös synnytti hänessä hienoista ylpeyttä. Seuraavana päivänä hän alkoikin yhtäkkiä tuntea, että armo oli jättänyt hänet, ja häntä alkoi pelottaa. Munkki Gregorios ymmärsi syyn. Hän antoi isä Onufriokselle sellaiset nuhteet, että tämä vaipui itkien hänen jalkoihinsa. Kohta hän kuitenkin sanoi: ”Jumalan kiitos, isä, olen taas kunnossa.” Armo oli palannut nöyrtyneeseen sieluun.

Eräänä perjantain vastaisena iltana – päivä oli valittu Kristuksen kärsimysten muistoksi – Onufrios meni kirkkoon ja rukoili siellä koko yön, että saisi kärsiä kuoleman Herransa kunniaksi ja antaa sielunsa ja ruumiinsa uhriksi Hänelle. Sen jälkeen Gregorios ajoi pois hänen partansa ja hiuksensa ja voiteli hänet ikonien edessä lampukan öljyllä. Aamupalveluksen jälkeen Onufrios suuteli hartaasti kaikkia kirkossa olevia pyhäinjäännöksiä, joista jotkut kuuluivat uusmarttyyreille. Sen jälkeen pappi antoi hänelle pyhää ehtoollista alttarilla säilytetyistä pyhitetyistä ehtoollislahjoista. Lopulta hän pukeutui hänelle varattuun turkkilaisasuun.

Monien vaiheiden jälkeen Onufrios pääsi turkkilaisen tuomarin eteen, kertoi lapsuutensa tapahtuman ja sanoi tahtovansa katua. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti vihreän turkkilaispäähineensä lattialle ja polki sen jalkoihinsa. Läsnä olevat muslimit järkyttyivät. Profeetan väriä kantava päähine oli heille pyhä. Onufrios vangittiin. Kun hän ei vankilassakaan muuttanut mieltään, hänet päätettiin surmata.

Onufrios vietiin mestauspaikalle ja hän asettui samaan kohtaan, jossa aikaisemmin oli mestattu uusmarttyyri Markos (5.6.). Hänet lyötiin hengiltä kolmella miekaniskulla. Tämä tapahtui perjantaina tammikuun 4. päivänä vuonna 1818. Pyhä marttyyri oli tuolloin 32-vuotias.

Turkkilaiset olivat jo etukäteen määränneet, että kristityt eivät saisi ottaa talteen mitään pyhästä Onufrioksesta muistuttavaa. Hänen verestään kostunut maakin heitettiin yhdessä hänen ruumiinsa kanssa mereen Khioksen kristittyjen suureksi murheeksi. Turkkilaiset jopa pesivät veneen, jolla ruumista oli kuljetettu, ettei kukaan voisi ottaa talteen siihen mahdollisesti roiskunutta marttyyrin verta. Niinpä isä Gregorios joutui tällä kertaa palaamaan takaisin Athokselle ilman uusmarttyyrin kunniakkaita jäännöksiä, jotka jäivät Välimereen sen veden ja koko maailman pyhitykseksi.