Pyhä Tiihon Zadonskilainen, Voronežin piispa

Venäjän kirkas tähti pyhä Tiihon syntyi vuonna 1724 köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Novgorodin hiippakunnan Koretskin kylässä. Vanhemmat antoivat hänelle nimen Timofei. Perheen isä Saveli kuoli Timofein ollessa vielä pieni ja äiti jäi yksin viiden alaikäisen lapsen kanssa. Vanhin veli oli jo aikuinen. Elämä oli niin köyhää, että äiti oli aikeissa antaa Timofein vuokra-ajurille, joka oli mielistynyt poikaan, mutta vanhin veli esti aikeen vaatien, että Timofein piti päästä opintielle. Köyhyyden takia Timofei joutui lapsena tekemään peltotöitä vieraille vain saadakseen jotain syötävää. 14-vuotiaana hän pääsi veljensä avustuksella Novgorodin piispantalon yhteydessä toimivaan kouluun ja sieltä seminaariin. Valmistuttuaan hänet nimitettiin retoriikan ja kreikan kielen opettajaksi. Hänen vaatimattomuutensa, sydämellisyytensä ja hurskas elämänsä sai niin oppilaat, opettajatoverit kuin piispatkin rakastamaan häntä. Noina vuosina Timofei eli Jumalan jatkuvan läsnäolon ja katselun tunnossa. Kerran hänen yöllä rukoillessaan taivaat äkkiä aukenivat ja hän näki ihmeellisen valon. Kokemus vahvisti hänen kutsumuksensa munkkiuteen.

Timofei vihittiin munkiksi vuonna 1758 ja hän sai nimekseen Tiihon. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin pian Tverin pappisseminaarin rehtoriksi. Tiihon ei nöyryydessään koskaan ajatellut itselleen piispan virkaa, mutta jo kolmen vuoden kuluttua munkiksi vihkimisestä hänet vihittiin 37-vuotiaana Käkisalmen ja Laatokan apulaispiispaksi. Hänen asuinpaikkanaan oli Novgorod, jossa hänet tunnettiin ja otettiin ilolla vastaan.

Apulaispiispa-aika jäi vain runsaan vuoden pituiseksi. Tiihon nimitettiin vuonna 1763 laajan Voronežin hiippakunnan piispaksi. Työsarkaa oli paljon. Hiippakunta oli köyhä, hengellinen koulutus rappiolla ja kirkkorakennukset huonossa kunnossa. Vanhauskoisuus ja erilaiset lahkot kukoistivat ja pakanallisia juhliakin vietettiin. Tiihon aloitti heti voimallisen pastoraalisen työn pyrkien kohentamaan erityisesti papiston sivistystasoa ja moraalia. Hän perusti hengellisiä kouluja ja kohotti pappisseminaarin kukoistavaan tilaan hankkimalla pätevät opettajat ja seuraamalla itse seminaarin elämää. Hän vieraili seurakunnissa, lopetti pahennusta herättävän epäjärjestyksen ja opetti herkeämättä saarnoillaan ja kirjoituksillaan evankeliumin totuutta. Tiihon kehotti kristittyjä ymmärtämään, että he ovat Kristuksen ruumiin jäseniä. Niin kuin ruumiinjäsenet toimivat pään työvälineinä, niin kristittyjen tulee olla Kristuksen työvälineitä. Hän tiesi, että ihmisten taikauskoisten käsitysten korjaamiseen tarvitaan päättäväisiä toimia. Itse hän oli aina valmis vierailemaan tavalliseksi munkiksi pukeutuneena kärsivien luona tuoden mukanaan Herran lohdutusta.

Tiihonin hyväsydämisyys ja nöyryys olivat rajattomat. Kun hän huomasi loukanneensa jotakuta, hän pyysi heti anteeksi kumartuen maahan asti. Kerran erään tilanomistajan luona nuori Voltairen ihailija alkoi kerskua hänelle kristinuskon vastaisilla näkemyksillään. Tiihonin lempeät ja tyynet vastaukset saivat nuorukaisen menettämään malttinsa niin, että hän läimäytti piispaa poskelle. Tiihon lankesi heti polvilleen nuorukaisen eteen ja pyysi anteeksi, että oli sanoillaan saanut tämän kiihtymään. Tämä herätti nuorukaisessa katumuksen ja hänestä tuli hyvä kristitty.

Tiihonin innokas toimeliaisuus ja lähimmäisrakkaus, joiden keskellä hän ei ajatellut eikä säästänyt itseään, ja toisaalta monet vaikeudet ja vastukset, jotka häntä kohtasivat, verottivat hänen heikkoa terveyttään. Johdettuaan Voronežin hiippakuntaa vajaat viisi vuotta hän vetäytyi lepoon asettuen pieneen Zadonskin luostariin Donin varrelle noin 80 kilometrin päässä Voronežista. Siellä hän vietti elämänsä viimeiset 15 vuotta askeesissa rikastuttaen kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamilla kirjoituksillaan.

Pyhä Tiihon osallistui lähes päivittäin luostarin jumalanpalveluksiin. Hän ei itse toimittanut palveluksia, mutta oli usein lukijana tai laulajana. Ajan myötä hän jätti nekin tehtävät ja rukoili palvelusten aikana alttarissa ristinmerkkejä tehden. Keljassa hän luki pyhien elämäkertoja ja pyhien isien kirjoituksia. Psalmit hän osasi ulkoa ja matkoilla ollessaan luki tai lauloi niitä ulkomuistista. Kun hänen terveydentilansa kohentui, hän alkoi murehtia ja tuntea omantunnonsoimauksia näennäisen toimettomuutensa tähden. Lopulta hän kirjoitti Pietarin metropoliitta Gabrielille, joka tarjosi hänelle luostarinjohtajan paikkaa Valdailla. Munkkivanhus Aaron ilmoitti silloin hänelle, ettei Jumalanäiti halunnut hänen lähtevän Zadonskin luostarista.

Tiihon karisti mielestään jokaisen ajatuksen lähteä Zadonskista. Ollakseen hyödyksi kirkolle hän omistautui kirjallisille töille ja lähimmäisten auttamiselle. Hän jakeli eläkkeensä almuina köyhille. Jos kerjäläisiä tuli paljon, hän iloitsi saadessaan antaa heille rahaa; jos heitä oli vähän, hän oli murheissaan. Hänen ovensa oli aina avoinna niin köyhille, matkalaisille kuin luostarin veljille. Hän yritti pitää piispallisen arvonsa piilossa ja siunasi vieraita talonsa kuistilta tavalliseen munkinviittaan pukeutuneena. Kaikille hänellä oli rohkaiseva sana ja hymy. Vuosien kuluessa hän enensi kilvoituksiaan. Hän eli äärimmäisen yksinkertaisesti: nukkui olkipatjalla lampaannahkaturkki peittonaan ja söi niukasti. Monet munkit ja varsinkaan luostarin johtaja eivät voineet ymmärtää, miksi piispa eli luostarissa tavallista munkkia köyhemmin, ja suhtautuivat häneen nurjasti. Pyhä Tiihon tunsi vilpitöntä myötätuntoa panettelijoitaan kohtaan ja piti panettelua Paholaisen aikaansaannoksena. Hän oli itse aina valmis pyytämään ensin anteeksi häntä loukanneilta, jopa kuuliaisuusveljiltä tai omilta keljapalvelijoiltaan. ”Anteeksipyyntö on kostoa parempi”, hän tapasi sanoa.

Kilvoitustensa keskellä Tiihon sai jumalallista lohdutusta. Kerran mietiskellessään Kristuksen kärsimyksiä hän näki Kristuksen laskeutuvan Golgatan ristiltä ja tulevan luokseen. Toisen kerran hän hengelliseen katseluun syventyneenä kuuli ikään kuin enkelten laulua. Vielä hän sai nähdä Jumalansynnyttäjän, joka istui pilvellä vierellään apostolit Pietari ja Paavali. Näkyihinsä hän suhtautui ankarasti pitäen itseään arvottomana suuriin ilmestyksiin. Kiusausten aikana hän sulkeutui keljaansa ja anoi kyyneliä vuodattaen Herraa päästämään hänet pahasta. Suurimman osan yöstä hän vietti valvoen ja rukoillen.

Lukuisilla kirjoituksillaan Tiihon todisti Kristuksen valosta. Igumenin harmiksi vierailijoita virtasi Tiihonin keljalle saadakseen juoda tuosta elävän veden lähteestä. Pyhä piispa saattoi vihamiehiä sovintoon, puolusti väärin tuomittuja ja rukoili kyläläisten puolesta. Hänellä oli hymy ja lohdutuksen tai rohkaisun sana kaikille heidän tarpeensa mukaan. Ja hänen kätensä oli aina ojennettu siunaamaan ja antamaan almuja.

Jouluna 1779 Tiihon oli viimeisen kerran kirkossa liturgiassa. Palveluksen aikana hän tunsi olonsa heikoksi ja sulkeutui sen jälkeen keljaansa. Hän ei ottanut enää vastaan vieraita, puhui harvoin keljapalvelijoilleen eikä enää käynyt kirkossa. Neljänä viimeisenä elinvuotenaan hän omistautui kokonaan rukoukselle ja kuoleman muistamiselle. Hän laati testamenttinsa, jossa hän määräsi vähäiset tavaransa myytäväksi ja rahat jaettavaksi köyhille. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän kutsui ystävänsä luokseen hyvästelläkseen heidät.

Pyhä Tiihon vaipui kuolonuneen rauhallisesti, aivan kuin olisi nukahtanut, vuonna 1783 vain 59 vuoden ikäisenä. Testamentissaan hän kirjoitti: ”Kunnia Jumalalle kaikesta! Kunnia Jumalalle, että Hän on kaitselmuksellaan huolehtinut minusta ansiottomasta! Kunnia Jumalalle avusta monenlaisissa kiusauksissa, vaaroissa ja ahdingossa… Miten paljon siunauksia olenkaan Häneltä saanut!” Tiihonin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen ja levisi nopeasti ympäri Venäjää.