Pyhä marttyyripiispa Serafim, Dmitrovin piispa
Marttyyripiispa Serafim (Zvezdinski) syntyi moskovalaiseen pappisperheeseen vuonna 1883 ja sai kasteessa nimen Nikolai. 19-vuotiaana pappisseminaarissa hän sairastui imusolmuketulehdukseen. Lääkärit pitivät hänen tilaansa kriittisenä. Isä toi kuolevalle pojalleen Serafim Sarovilaisen ikonin sanoen: ”Kolja, tässä on sinulle todellinen lääkäri. Pyydä häntä avuksi, niin hän parantaa sinut.” Rukoiltuaan Nikolai nukahti ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sikeään uneen ja herättyään hän tunsi olevansa terve. Tämä ihme tapahtui vuotta ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia. Pyhän synodin määräyksestä Nikolain kiitollinen isä kirjoitti troparin ja kontakin pyhittäjä Serafimille.
Pappisseminaarissa alkoi kahden tulevan piispan Nikolain ja piispa Arseni Žadanovskin ystävyys. Piispa Arseni kutsui Nikolaita tämän rukouksellisen ja sävyisän luonteen vuoksi ehtooveisun sanoin ”hiljaiseksi valoksi” (veisun suomennoksessa ”ihana valkeus”).
Valmistuttuaan seminaarista erinomaisin arvosanoin Nikolai jatkoi opintoja hengellisessä akatemiassa. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1908 hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan, Zosimovin luostarin pyhittäjä Aleksin (19.9.), ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Serafim. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi. Hän valmistui akatemiasta ja toimi sen jälkeen opetustehtävissä. Vuonna 1914 hänet korotettiin arkkimandriitaksi ja määrättiin Tšudovin luostarin johtajan, ystävänsä arkkimandriitta Arseni Žadanovskin apulaiseksi. Kun Arseni vihittiin Serpuhovin piispaksi, Serafimista tuli johtaja Tšudovin luostariin, joka oli pyhitetty arkkienkeli Mikaelin ihmeelle. Moskovan Kremlissä sijaitseva luostari kärsi vaurioita vuonna 1917, kun Kremliä pommitettiin, ja seuraavana vuonna veljestö joutui jättämään sen. Piispa Arseni ja isä Serafim siirtyivät pieneen nunnaluostariin, Pyhittäjä Serafimin Ennusmerkki-ikonin skiittaan, jossa igumeniana oli tunnettu äiti Tamar. Hän antoi isien käyttöön talon, jonka kotikirkossa nämä toimittivat päivittäin liturgian. Isä Serafim rukoili paljon, luki ja teki fyysistä työtä luostarin hyväksi.
Loppuvuodesta 1919 patriarkka Tiihon kutsui isä Serafimin luokseen ja sanoi: ”Minä tarvitsen sinua.” Patriarkka vihki Serafimin Dmitrovin apulaispiispaksi Moskovan hiippakuntaan. Serafimin toimittamat piispalliset jumalanpalvelukset ja palavat saarnat toivat kirkkoon paljon ihmisiä. Hän oli helposti lähestyttävä ja vieraili paljon seurakuntalaisten kodeissa.
Piispa Serafim kuului ystävänsä piispa Arsenin kanssa niin sanottuun rinnakkaiseen synodiin, joka toimi salaa Danilovin luostarissa Moskovassa. Sen jäsenten mielestä virallinen patriarkaalinen synodi oli niin tiukasti valtiollisen poliisin valvonnassa, ettei se pystynyt toimimaan tehokkaasti ja joutui pitämään sovittelevaa asennetta suhteessa valtiovaltaan. Rinnakkaissynodin keskeisinä ajatuksina oli vastustaa bolševikkien kontrollia kirkon elämässä hajauttamalla kirkollista valtaa sekä vihkiä salaa uusia piispoja ja pappeja. Rinnakkaissynodista tuli siten kulmakivi ja perustus maan alla toimivalle katakombikirkolle.
Kun Serafim oli ollut piispana Dmitrovissa kolme vuotta, hänet pidätettiin ja vietiin Butyrkan vankilaan Moskovassa. Karuissa vankilaoloissa hänen ruumiinsa peittyi rupeutuneisiin täinpuremiin ja hän alkoi saada sydänkohtauksia. Hänet siirrettiin vankilan sairaalaan. Hengelliset lapset muistivat häntä ruokapaketeilla, joista riitti syötävää monille vangeille. Serafim puolestaan kirjoitti hengellisille lapsilleen: ”Kristus on vankilassakin; Hänen kanssaan voi keskustella suloisesti myös täällä.” Vankilassa hän myös kirjoitti akatistoksen kärsivälle Kristukselle.
Viiden vankilakuukauden jälkeen piispa Serafim karkotettiin kahdeksi vuodeksi Komin seudulle Vizigan kylään. Matkalla hän viipyi vähän aikaa Ust-Sysolskissa (nyk. Syktyvkar), jossa hän sai tavata karkotuksessa olevan marttyyripiispa Kirilin (Smirnov, ks. 7.11.).
Omassa karkotuspaikassaan Vizigan kylässä Serafim sisusti itselleen pienen kotikirkon, jossa hän toimitti päivittäin liturgian. ”Vasta täällä pelastavaisessa karkotuksessa olen tullut tietämään, mitä on yksinäisyyteen vetäytyminen ja rukous”, hän kirjoitti ystävälleen piispa Arsenille. Kirjeissä hengellisille lapsilleen hän varoitti heitä kanssakäymisestä neuvostovallan tukemien uudistusmielisten (ven. obnovlentsy) kanssa.
Kun Serafim palasi karkotuksesta vuonna 1925, patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (Poljanski, ks. 27.9.) nimitti hänet avustajakseen Moskovan hiippakunnan hallintotehtäviin. Vuoden kuluttua viranomaiset vaativat Serafimia poistumaan Moskovasta. Hän muutti Divejevoon, jossa hän asui runsaan vuoden ja toimitti jumalanpalveluksia Divejevon luostarissa.
Loppuvuodesta 1927 piispa Serafim pidätettiin jälleen ja vietiin Moskovaan. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata hiippakuntaan, jos hän suostuisi lukemaan kansalle patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) laatiman julkilausuman, jossa tämä vakuutti kirkon lojaalisuutta neuvostovallalle. Serafim kieltäytyi ehdottomasti ja sai käskyn poistua välittömästi Moskovasta. Tällä kertaa hän asettui Melenkiin Ivanovon alueelle. Hän ei katkaissut rukousyhteyttä metropoliitta Sergeihin, mutta yritti pysytellä erillään kirkon virallisesta elämästä. Toisaalta hän ei myöskään hyväksynyt erillisen kirkollisen hierarkian luomista, vaan halusi vaalia kirkon ykseyttä. Hän ei suositellut kompromisseihin suostumista kenellekään todeten, että se on ”verkko, josta ei pääse irti”.
Melenkissa piispa Serafim tuskin poistui talosta, jossa asui. Hänen luonaan kävi pappeja kysymässä neuvoa ja hengellisiä lapsia, jotka kaipasivat lohdutusta ja vahvistusta. Palmusunnuntaina 1932 Serafim pidätettiin jälleen ja karkotettiin kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Hänet siirrettiin tuon tuostakin uudelle paikkakunnalle. Lopulta hän päätyi Išimiin Länsi-Siperiaan. Ilmastonvaihtelut ja tuhansien kilometrien välimatkat vaikuttivat hänen terveyteensä. Hän sairasti malariaa, kärsi reumaattisista kivuista ja sydänoireista. Karkotusajan päätyttyä hän päätti jäädä Išimiin, jossa kului vielä kaksi vuotta.
Heinäkuussa 1937 piispa Serafim pidätettiin viimeisen kerran. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Piispa Serafim teloitettiin ampumalla ja haudattiin joukkohautaan elokuussa 1937. Eräästä vankilasta Siperiassa hän oli kirjoittanut: ”Olen valoisa, reipas ja iloinen. Herra vahvistaa ja tietoisuus siitä, että olen oikeassa, siivittää raskaista olosuhteista huolimatta.”