Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen (Saharov)

Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen, maallikkonimeltään Sergei Simeonovitš Saharov, syntyi 22.9.1896 Moskovassa vauraaseen kauppiasperheeseen. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodoksikristittyjä, joilla oli tapana lukea kodissaan kirkon päivittäiset aamu- ja iltarukoukset yhdessä kahdeksan lapsensa kanssa. Näin nuori Sergei tottui rukoukseen pienestä pitäen. Jo elämänsä varhaisvuosina hän saattoi viettää rukouksessa yksinkin huomattavan pitkiä aikoja. Ei liene sattuma, että hänen ensimmäinen kokemuksensa luomattomasta valosta liittyy juuri lapsuuteen. Sitä paitsi Sergei oli hyvin taiteellinen ja opiskeli kahdessa taidekoulussa. Sen jälkeen hän omistautui suurella antaumuksella maalaamiselle ja pyrki vangitsemaan kankaalle kulloisestakin kohteesta sen ikuisen kauneuden ja siihen kätkeytyvän salaisuuden.

Nuoruusvuosina isä Sofronia askarrutti ajatus perimmäisestä totuudesta, Absoluutista. Lisäksi aikakauden suuret mullistukset niin Venäjällä kuin muuallakin kiinnittivät hänen huomionsa inhimillisen elämän tragediaan ja kärsimykseen. Niin hän päätyi uskonnollisessa etsinnässään idän uskontojen vaikutuspiiriin. Tätä vaihetta, jota vanhus Sofroni myöhemmin aidosti ja palavasti katui elämänsä syvimpänä lankeemuksena, kesti noin kahdeksan vuotta. Intian mystiikkaa hän myöhemmin piti metafyysisellä tasolla suoritettuna itsemurhana, koska oli tullut valinneeksi täyteyden sijasta tyhjyyden, liukumisen olemisen piiristä olemattomuuteen, ikuiseen ei-olemiseen.

Pyhittäjä Sofronin paluu kirkon helmaan tapahtui Ranskassa, jonne hän lähti vallankumouksen sekasortoon saattamalta Venäjältä vuonna 1921 voidakseen jatkaa taiteen harjoittamista. Ranskassa hänen taiteellinen kehityksensä oli poikkeuksellisen nopeaa. Vaikka hän menestyi hyvin, maalaaminen alkoi turhauttaa häntä, sillä hän koki, ettei taide kykene ilmaisemaan perimmäistä, puhdasta todellisuutta. Sergein ratkaiseva uskonnollinen murros tapahtui Raamatun äärellä hänen lukiessaan kertomusta Jumalan ilmestymisestä Moosekselle Siinailla pensaassa, joka paloi mutta ei kulunut. Häneen tekivät lähtemättömän vaikutuksen Jumalan itsestään lausumat sanat: ”Minä olen se joka olen”, tai kuten ne ortodoksisen kirkon virallisessa Vanhan testamentin laitoksessa Septuagintassa kuuluvat: ”Minä olen se joka on” eli ”Minä olen Olevainen” (2. Moos. 3:14).

Mooseksen kokemus järisytti isä Sofronia. Se merkitsi hänelle itselleenkin persoonallista kohtaamista ainoan Tosi Olevan kanssa. Tähän kohtaamiseen liittyi myös luomattoman valon näkeminen, joka oli kokemuksena voimakkaampi kuin koskaan myöhemmin. Näky jumalallisesta valosta alkoi vuoden 1924 suurena lauantaina ja jatkui aina kirkkaan viikon tiistaihin asti. Tuosta hetkestä lähtien Sergei pyrki kaikin voimin vain pääsemään selville itsensä ihmiskunnalle ilmoittaneen Jumalan salaisuudesta ja ihmisen kuvakseen luoneen Kristuksen persoonasta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämän takia hän hakeutui vuonna 1925 Pariisissa Pyhän Sergein instituuttiin opiskellakseen teologiaa, mutta jätti sen jo puolen vuoden kuluttua, sillä poikkeuksellisen intensiivisen rukouselämänsä takia hän koki, ettei akateemisella teologialla ole tarjota tyydyttäviä vastauksia häntä kiinnostaviin kysymyksiin.

Samana vuonna Sergeissä kypsyi päätös munkkiudesta, minkä seurauksena hän matkusti Athosvuorelle. Siellä hän meni venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jossa eli vuoteen 1939 asti. Luostari oli edelleen Pyhän vuoren suurin, vaikka veljestö olikin kutistunut 2000 munkista 600 munkkiin. Isä Sofronin luostarielämän alkuaikaa leimasi poikkeuksellisen voimakas katumus. Hänen omatuntonsa syytti häntä nuoruusvuosina sydämen tasolla tapahtuneesta kristinuskon hylkäämisestä ja siitä, ettei hän nykyhetkessäkään kyennyt elämään Kristuksen käskyjen mukaan. Myös monenlaiset himot kiusasivat häntä. Jumalan armo kuitenkin teki voimakkaasti työtään hänessä ja puhdisti hänet. Usein se myös näyttäytyi hänelle luomattomana valona, niin että kaikki hänen ympärillään unohtui ja vaikeni.

Vanhus Sofroni kuvaa kirjoissaan elävästi rukouselämäänsä noina vuosina. Hän kertoo, että hänellä oli tapana vetäytyä illalla auringonlaskun aikaan hiljaiseen, hämärään keljaansa rukoilemaan. Hän heittäytyi lattialle ja alkoi toistaa hitaasti rukouksen sanoja. Mittaamattoman väkevä voima ikään kuin tempasi hänet mukaansa toisenlaiseen henkiseen tai hengelliseen maailmaan, niin että taju ympäristöstä ja omasta ruumiistakin katosi. Vaikka jumalallinen valo noina hetkinä ilahdutti ja lohdutti häntä, hän koki samalla voimakkaasti oman sisäisen pimeytensä. Se pakotti hänen sielunsa huutamaan tuskallisesti ja epätoivon vallassa: ”Olen todella syntinen, mutta janoan Jumalaa, elävää Jumalaa!” Luostarielämänsä ensimmäisiä vuosia isä Sofroni luonnehtii ajaksi, jolloin hän joutui laskeutumaan aina tuonelan syvyyksiin asti, mutta sai toisinaan Jumalan armosta nousta ylös taivaaseen.

Koska Panteleimonin luostarissa tarvittiin kreikan kieltä taitavaa munkkia erityisesti luostarin jumalanpalvelustarpeisiin, luostarin johtaja pyysi häntä opettelemaan kielen. Isä Sofroni otti tehtävän kuuliaisesti vastaan, vaikka tunsikin sisimmässään murhetta siitä, ettei voinut enää keskittyä yksinomaan rukoukseen. Hän lainasi luostarin kirjastosta kreikan oppikirjoja ja ryhtyi opiskelemaan. Samassa hän tunsi, miten älyllisen ponnistuksen vuoksi hänen mielensä irtaantui sydämestä ja asettui otsan kohdalle. Vasta silloin hän tajusi, että koko hänen luostarissa olonsa ajan hänen mielensä oli ollut sydämessä, yhdistyneenä siihen, mikä luonnollisesti oli suuri Jumalan lahja: lakkaamaton rukous toimi hänen sisimmässään. Jumalan armosta hän sai opiskellessaankin kokea poikkeuksellista sisäistä rauhaa, mikä epäilemättä johtui pyhänä pidetyn luostarin johtajan siunauksesta ja hänen itsensä osoittamasta kuuliaisuudesta. Isä Sofroni oppi kreikan kielen täydellisesti, mikä koitui hänelle suureksi siunaukseksi Pyhällä vuorella erityisesti myöhempinä vuosina, kun hänestä tuli monien kreikkalaisten munkkien rippi-isä.

Elämänsä ylivoimaisesti suurimmaksi lahjaksi vanhus Sofroni nimeää kuitenkin tutustumisen pyhittäjä Siluan Athosvuorelaiseen, joka kilvoitteli tuolloin Panteleimonin luostarissa. Tämä tapahtui 1930, viisi vuotta isä Sofronin luostariin tulon jälkeen. Pyhittäjä Siluan osoitti suurta luottamusta häntä kohtaan ja paljasti hänelle monia asioita elämästään. Vanhus kertoi muun muassa Kristuksen ilmestymisestä hänelle Pyhän Elian kirkossa jo hänen noviisiaikanaan. Hän kertoi myös vuosikausia kestäneestä taistelustaan demonien kanssa, joka alkoi sen jälkeen, kun hän varomattomuuttaan oli ottanut vastaan demonisen ilmestyksen jumalallisena. Nämä demonien ilmestykset olivat johtaa hänet täydelliseen epätoivoon omasta pelastuksestaan. Lopulta hän onnistui voittamaan ne seuraamalla Kristuksen neuvoa, jonka kuuli sisimmässään: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä ole epätoivoinen.”

Pyhittäjä Siluanin elämä ja hänen Kristukselta saamansa ohje syvensivät entisestään isä Sofronin luottamusta ja kunnioitusta vanhusta kohtaan. Siluanista tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka opastus ja neuvot vaikuttivat suuresti niin hänen myöhempään hengelliseen kehitykseensä kuin hänen teologiseen ajatteluunsakin. Vanhus Siluan kuoli Pyhän Panteleimonin luostarissa vuonna 1938. Ennen sitä hän antoi isä Sofronille hengelliseen elämään liittyvät syvälliset muistiinpanonsa ja sanoi: ”Isä Sofroni, Jumala antaa sanansa, mutta me voimme työstää sitä. Sinä olet oppinut, ota tehdäksesi tämä työ.” Isä Sofroni kilvoitteli Pyhän Panteleimonin luostarissa vanhus Siluanin kuolemaan asti. Seuraavana vuonna hän jätti luostarin ja siirtyi erakoksi Pyhän vuoren eteläkärkeen. Päätös perustui pyhän Siluanin aikanaan antamaan neuvoon. Vanhuksen mukaan isä Sofroni voisi erämaassa esteettä keskittyä katumuskilvoitukseensa.

Erakkoelämänsä kolme ensimmäistä vuotta isä Sofroni vietti Athoksen karuimmassa erämaassa, ”kauhistuttavassa Karuliassa”, niin kuin aluetta yleisesti kutsutaan. Siellä hänen asuntonaan oli ahdas ja askeettinen luola. Erämaa tarjosi hänelle erinomaiset puitteet entistä syvemmälle rukouselämälle. Toisen maailmansodan tapahtumista kantautuneet tiedot muokkasivat hänen rukoustaan yhä voimakkaammin tuskantäyteiseksi rukoukseksi toisten puolesta. Hän koki suurta kohtalonyhteyttä kärsivän maailman kanssa ja tuli tietoiseksi koko ihmiskunnan olemuksellisesta ykseydestä. Hän rukoili läpi yön kumartuneena kasvoilleen luolansa lattialle ja pyysi Jumalaa puuttumaan mielettömään verenvuodatukseen. Hän rukoili sekä niiden puolesta, joita tapettiin, että niiden puolesta, jotka tappoivat. Hän pyysi myös, ettei Jumala antaisi pahimman osapuolen voittaa.

Varsin pian isä Sofronin elämä muuttui kuitenkin ulkoisesti, kun Pyhän Paavalin luostari halusi hänet rippi-isäkseen. Hän suostui siihen, sillä hänen mieleensä nousivat heti vanhus Siluanin sanat: ”Sitten, kun olette hengellinen isä, älkää kieltäytykö ottamasta vastaan niitä, jotka tulevat luoksenne.” Näin isä Sofroni vihittiin papiksi Pyhän Paavalin luostarissa vuonna 1941 Herran temppeliintuomisen juhlajumalanpalveluksessa. Voidakseen hoitaa paremmin hänelle uskottua rippi-isän tehtävää, mutta myös ryhtyäkseen työstämään vanhus Siluanin muistiinpanoja kirjaksi, isä Sofroni muutti vuoden 1943 loppupuolella lähemmäksi Pyhän Paavalin luostaria. Hän asettui asumaan Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuun erakkolaan avarassa luolassa, jossa oli kaksi huonetta ja kirkko. Hengelliseksi isäkseen hänet halusivat pian myös monet muut Athoksen länsipuolen luostarit: Pyhän Gregorioksen luostari, Simonopetran luostari ja Ksenofonin luostari. Lisäksi lukuisat Athoksen skiittojen isät ja erakkokilvoittelijat kääntyivät hänen puoleensa voidakseen tunnustaa syntinsä ja saada hengellistä ohjausta. Isä Sofronin hengelliseen vaikutuspiiriin kuului Pyhällä vuorella ainakin 600 isää.

Vanhus Sofronille hengelliseksi isäksi ryhtyminen merkitsi suurta uhrausta. Hänen mahdollisuutensa keskittyä rukoukseen vähenivät ja huoli toisten pelastuksesta täytti mielen. Uuden tehtävän myötä hänen rukouksensa voima heikkeni. Hän halusi kuitenkin olla jakamassa muille sitä, mitä itse oli toisilta saanut. Toisaalta toimiminen rippi-isänä antoi hänelle mahdollisuuden tutustua läheisesti Pyhän vuoren isien elämään. Näin hän tuli tuntemaan entistä paremmin ihmisen sielunelämää ja hengellisen kilvoituksen lainalaisuuksia, mutta myös erilaisia luostarielämän käytäntöjä ja sääntöjä. Hän sanoo usein ihmetelleensä sitä armon runsautta, joka asusti nöyrissä ja vaatimattomilta näyttävissä munkeissa. Yllättävän monilla heistä oli kokemuksia myös luomattomasta valosta. Isä Sofronin vetovoima rippi-isänä perustui hänen poikkeukselliseen kokemukseensa hengenelämän ilmiöistä, mutta myös hänen laajaan sivistykseensä, ennen kaikkea teologiseen. Opittuaan kreikkaa hän oli perehtynyt syvällisesti alkukielellä monien merkittävien kirkkoisien kirjoituksiin.

Elämä Pyhän Kolminaisuuden erakkolassa osoittautui isä Sofronille äärimmäisen vaikeaksi. Erakkolan kosteat asuinhuoneet olivat tarkoitukseensa täysin soveltumattomat. Kirkkosali oli ainoa kuiva tila. Luolan kosteus ja sotavuosien ankara ruoan puute mursivat lopulta hänen terveytensä. Tämän vuoksi hän joutui runsaan kahden vuoden jälkeen Karieksen eli Athoksen hallintokeskuksen kupeessa sijaitsevaan Pyhän Andreaan skiittaan, joka oli tuolloin venäläinen. Siellä hän viipyi noin vuoden verran.

Terveytensä heikennyttyä vanhus Sofroni päätti vuonna 1947 lähteä Ranskaan. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli pyhän Siluanin tekstien julkaisu, jonka hän katsoi onnistuvan parhaiten juuri emigranttien asuttamassa Ranskassa. Ne ilmestyivätkin siellä venäjäksi. Vaikea vatsaleikkaus pakotti hänet lopulta luopumaan ajatuksesta palata Athokselle. Vaikka päätös epäilemättä oli raskas isä Sofronille, hän sanoo näkevänsä tapahtumissa selkeästi Jumalan johdatuksen.

Leikkaus jätti isä Sofronin puolikuntoiseksi peräti neljäksitoista vuodeksi. Päästyään sairaalasta hän asettui lepäämään venäläiseen vanhainkotiin, joka sijaitsi Pariisin pohjoispuolella. Emigranttien ylläpitämässä vanhainkodissa oli pieni ortodoksinen kirkkosali, jossa isä Sofroni hieman toivuttuaan alkoi toimittaa päivittäin palveluksia. Palvelukset kestivät aamuin illoin kolme tuntia, ja niihin ottivat osaa kaikki vanhainkodin asukkaat. Muun ajan he istuivat kodikkaasti yhdessä pöydän ympärillä kuunnellen isä Sofronin puhetta hengellisistä aiheista. Monet vanhainkodin asukkaista omistautuivat hengelliselle elämälle niin vakavasti, että halusivat lopulta ottaa munkin vihkimyksen. Näin vanhainkodista muodostui Pariisin laitamille eräänlainen epävirallinen luostari, jossa eli munkkeja ja nunnia. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä kaikenikäisiä luostarielämästä kiinnostuneita miehiä ja naisia. Heidän pyynnöstään hän ryhtyi etsimään paikkaa oikean luostarin perustamiselle. Asia eteni nopeasti, kun Englannista löytyi edullinen maatila Essexin alueelta noin 80 kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Kun isä Sofroni kävi tutustumassa maatilaan vuonna 1958, hän mieltyi siihen sen syrjäisen sijainnin ja silloisen karuuden vuoksi. Sinne hän muutti pysyvästi seuraavan vuoden maaliskuussa kahden nuoren munkin ja kahden jo iäkkäämmän naisen kanssa, joista toinen oli vihitty nunnaksi.

Kolme ensimmäistä vuotta vanhus Sofroni ja hänen kanssakilvoittelijansa elivät hänen perustamassaan yhteisössä ulkoisesti köyhää elämää. Sitten he ryhtyivät rakentamaan järjestäytynyttä luostaria Essexiin. Aluksi se kuului hallinnollisesti Moskovan patriarkaattiin, mutta siirtyi vuonna 1965 Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja sai sittemmin stavropegiaalisen (suoraan patriarkalle alisteisen) luostarin statuksen. Tämän yhteisön rakentamiselle isä Sofroni uhrasi pitkän elämänsä jäljellä olevat vuodet.

Pyhittäjä Sofronin perustama luostari on pyhitetty Herran ja eräässä mielessä myös munkkilaisuuden edelläkävijän, pyhän Johannes Kastajan muistolle. Luostari on poikkeuksellinen ortodoksisessa maailmassa siinä mielessä, että sen piirissä – luonnollisesti erillisinä yhteisöinä – kilvoittelee sekä miehiä että naisia. Tämä ratkaisu oli aikanaan olosuhteiden sanelema, sillä isä Sofroni ei halunnut jättää oman onnensa nojaan hänen luokseen luostarielämän toivossa hakeutuneita naisiakaan. Poikkeuksellisuudestaan huolimatta malli on toiminut Essexissä moitteettomasti. Luostari on hyvin kansainvälinen.

Vanhus Sofroni halusi rakentaa elämän luostarissa kahden peruspilarin, liturgian ja Jeesuksen rukouksen varaan. Niinpä Jeesuksen rukousta on luettu Essexissä usein myös kirkossa aamu- ja ehtoopalveluksen sijaan samaan tapaan kuin Pyhän vuoren erakkomajoissa. Juuri nämä Jeesuksen rukouspalvelukset ovat syöpyneet voimakkaasti monien Essexissä vierailleiden mieleen ja olleet innoittamassa heitä Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen. Jumalallista liturgiaa vanhus Sofroni kuitenkin piti tärkeimpänä, koska olosuhteet täydelliselle hesykastiselle elämälle ovat kadonneet. Hän pyrki kaikessa siihen, että luostarissa asuvat ja siellä vierailevat eläisivät todeksi liturgian mysteerin niin syvästi kuin mahdollista, sillä pyhässä liturgiassa on läsnä koko Kristus.

Isä Sofronin perustamasta luostarista on muodostunut eräänlainen uskon linnake erityisesti Englannin kyproslaisille sekä kohtaamispaikka ja ”elävöittävä lähde” muista maista vieraileville ortodokseille. Aidon ohjaajavanhuksen tavoin isä Sofroni pyrki aina välttämään inhimillistä kunniaa ja arvostusta. Hän koki olevansa kaikesta kiitollisuuden velassa omalle vanhukselleen, pyhittäjä Siluanille. Sen tähden hänen ilonsa oli epäilemättä suunnaton, kun hän vielä ennen kuolemaansa sai nähdä tämän pyhäksi kanonisoinnin, joka tapahtui marraskuussa 1987. Pohjan sille loi isä Sofronin kirja Vanhus Siluan Athosvuorelainen, joka kanonisoinnin jälkeen tunnetaan nimellä Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Tässä suomeksikin julkaistussa kirjassa hän käsitteli suurella pieteetillä pyhältä Siluanilta saamaansa aineistoa, jonka hän käytännössä vain järjesteli aiheiden mukaisesti lukuihin lisäämättä tai poistamatta mitään.

Useita vanhus Sofronin muistakin kirjoista on julkaistu suomeksi Sofroni Saharovin nimellä. Hänen elämänsä on minun elämäni aloitti hänen omaan ajatteluunsa perustuvien teosten julkaisun. Me saamme nähdä Hänet sellaisena kuin Hän on on hänen teologinen pääteoksensa. Rukouksesta-kirjalle on ominaista runsas omaelämäkerrallinen aines. Hengestä ja elämästä koostuu aforisminomaisista lyhyistä poiminnoista vanhus Sofronin ranskaksi pitämistä puheista ja Hengellisiä keskusteluja I hänen veljestölle pitämistään puheista.Muilla kielillä on ilmestynyt useita muitakin teoksia, ja pyhittäjä Sofronilta on säilynyt paljon hengellisesti merkittäviä kirjeitä ja puheita, joita saatetaan vielä julkaista.

Isä Sofronia voidaan pitää merkittävimpänä Länsi-Euroopassa koskaan eläneenä ortodoksisena ohjaajavanhuksena. Runsaan kirjallisen tuotantonsa välityksellä tämä Pyhän vuoren kasvatti ”vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4). Kirjojen pysyvä arvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta maailmasta. Hänen kirjoistaan mekin voimme oppia hengellisen elämän ikuisia lainalaisuuksia, mutta myös saada innoitusta omakohtaiseen raamatuntutkisteluun, sillä hänen teologisen ajattelunsa juuret ovat syvällä raamatullisessa maaperässä, kuten kaikilla kirkkomme pyhillä ja ohjaajavanhuksilla.

Monin armolahjoin kaunistettu pyhittäjä Sofroni pääsi Essexin yhteisön parissa heinäkuun 11. päivänä 1993 korkeassa 96 vuoden iässä ansaittuun lepoon Herransa luo ahkeroituaan sitä ennen ylen määrin Hänen tahtonsa täyttämisessä sekä autettuaan neuvoillaan ja rukouksillaan lukemattomia ihmisiä. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin suuri ja pyhä synodi kirjasi 27.11.2019 pyhittäjä Sofroni Essexiläisen ortodoksisen kirkon virallisesti pyhänä kunnioittamien ihmisten joukkoon.

(Elämäkerta perustuu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön verkkosivuilla julkaistuihin kirjoituksiin.)