Kirkkokalenteri

Glikeria oli novgorodilaisen Panteleimonin tytär. Hän kuoli vuonna 1522. Viidenkymmenen vuoden kuluttua hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin Pyhien Floroksen ja Lauroksen kirkon läheltä. Arkkipiispa Leonidin johdolla ne haudattiin uudelleen kirkon sisälle. Samana päivänä haudalla parani nelivuotias poika. Pyhä Glikeria on kuvattu vanhaan Novgorodin pyhien ikoniin.

Pyhittäjä Gabriel Iberialainen (Georgialainen) oli pappismunkki, joka sai Athoksella ottaa vastaan Jumalanäidin Portaitissa-ikonin, joka on kaikkien aikojen kuuluisimpia pyhäinkuvia. Kun ikoneita hävitettiin ikonoklasmin aikana 800-luvulla, eräs hurskas nikealainen leski Bityniassa halusi pelastaa tuholta loisteliaan ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin, joka hänellä oli ollut pienessä kappelissa kotinsa lähellä, ja heitti sen mereen toivoen sen säilyvän Jumalan armon varjelemana. Hän rukoili Jumalanäitiä varjelemaan ikoniaan, ettei se uppoaisi mereen, ja Jumalanäiti lupasi hänelle johdattaa ikonin luostariin. Kun naisen poika meni myöhemmin Athokselle viettämään luostarielämää alueelle, jonne myöhemmin rakennettiin Ivironin luostari, hän kertoi siellä kilvoitelleille erakkomunkeille yksityiskohtaisesti, mitä ikonille oli tapahtunut, ja he kirjoittivat hänen kertomuksensa muistiin.

Huhtikuussa 1004 Ivironin luostarin munkit näkivät meressä useiden päivien ajan ikonin, joka kellui pystysuorassa asennossa, ja sen yläpuolella kohosi liekehtivä patsas. Aina kun joku munkeista yritti lähestyä ikonia, se siirtyi kauemmaksi. Siihen aikaan Ivironin luostarissa oli georgialainen pappismunkki nimeltään Gabriel. Hän tunsi pyhän Euthymios Uuden (ks. alla). Gabriel oli hakannut itselleen keljan kallioon luostarin lähelle ja vietti siellä askeettista elämää. Hänellä oli yllään nahoista valmistettu viitta, ja hän söi vain vihanneksia, mutta hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot.

Jumalanäiti ilmestyi Gabrielille ja käski hänen mennä meren rantaan noutamaan hänen ikoniaan. Hän oli valinnut pappismunkki Gabrielin tähän tehtävään, koska tällä oli sama nimi kuin enkelillä, joka oli ilmestynyt Neitsyt Marialle. Rannalle kokoontuneet munkit katselivat ällistyneinä, kuinka Gabriel käveli veden päällä niin kuin kuivalla maalla, otti ikonin syliinsä ja kantoi sen rannalle, missä se otettiin vastaan kiitoshymnejä laulaen. Ikoni sijoitettiin luostarin pääkirkon alttariin, ja kirkossa toimitettiin kolme päivää ja kolme yötä kiitosrukouksia ikonin edessä.

Seuraavana aamuna kirkonpalvelija, joka tuli sytyttämään lampukoita jumalanpalvelusta varten, huomasi, että ikoni oli kadonnut. Etsintöjen jälkeen se löytyi luostarin portilta, pylvään luota. Aina kun ikoni vietiin takaisin kirkkoon, se palautui sisäänkäynnin luokse. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas Gabrielille ja pyysi häntä ilmoittamaan veljestölle, että hän ei halunnut tulla heidän vartioimakseen ja suojelemakseen vaan oli itse tullut varjelemaan heitä kaikilta vaaroilta niin tässä elämässä kuin tulevassakin sen armon mukaisesti, jonka hän oli saanut Pojaltaan, kun oli pyytänyt tätä antamaan hänelle Athoksen Pyhän vuoren ”puutarhaksi”.

Siitä lähtien Ivironin luostarin Jumalanäidin ikonia on kunnioitettu sitä varten rakennetussa kappelissa luostarin sisäänkäynnin luona. Ikonia kutsutaan nimellä Portaitissa eli Portinvartija. Se on verhottu kultaisella riisalla ja Venäjän tsaarien lahjoittamilla jalokivillä. Kappelissa toimitetaan joka päivä liturgia ja rukouspalvelus, joista vastaa tehtävään erityisesti nimetty pappismunkki (prosmonarios). Ivironin munkit ovat lisäksi rakentaneet kirkon meren rannalle sille paikalle, jossa ikoni ensiksi laskettiin maahan. Portaitissa-ikonin kautta on tapahtunut niin monia ihmeitä Ivironin luostarin ja Pyhän vuoren suojelukseksi vaarallisina aikoina samoin kuin ihmisten hyväksi yleensä, että sitä voidaan hyvällä syyllä pitää jopa kaikkein mahtavimpana Jumalanäidin ikonina. Jumalansynnyttäjän juhlaa Ivironin Portaitissa-ikonin kunniaksi vietetään 13.10.

Pyhä Gabriel Iberialainen, joka oli osoittautunut kelvolliseksi vastaanottamaan ihmeitätekevän ikonin, nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Johannes Iberialainen oli Länsi-Georgian ruhtinaan David Kuropalatesin korkea virkamies, jota ruhtinas arvosti hänen urhoollisuutensa ja viisautensa takia. Rakkaudesta Kristukseen Johannes luopui maailmallisesta kunniasta ja meni munkiksi ensin georgialaiseen luostariin ja siirtyi sieltä Olympoksen vuorelle Bityniaan, missä hän hoiti vaatimatonta kuuliaisuustehtävää muulinajajana.

Johanneksen isä tuli Konstantinopoliin mukanaan Johanneksen poika Euthymios ja yritti houkutella Johannesta palaamaan takaisin kotimaahansa. Johannes ei suostunut palaamaan mutta halusi pitää pojan luonaan. Isoisä puolestaan ei tahtonut luovuttaa häntä. He jättivät kiistan keisarin ratkaistavaksi, joka käski heidän luottaa Jumalaan ja antaa pojan päättää, kumman luona halusi asua. Poika valitsi isänsä, vaikka ei tuolloin edes tuntenut häntä. Johannes otti poikansa mukaansa Olympokselle, missä oli huomattava luostarikeskus. Euthymios oli lahjakas ja sai hyvän maallisen ja hengellisen koulutuksen. Hän opiskeli sekä kreikkaa että georgian kieltä ja kirjallisuutta.

960-luvulla isä ja poika, jotka olivat luopuneet maallisesta sukulaisuudesta hengellisen isyyden hyväksi, vetäytyivät muutamien oppilaiden kanssa Athosvuorelle, jonne pyhä Athanasios (5.7.) oli hiljattain perustanut Suuren lavran. Lavrassa Johannes ei paljastanut ylhäistä taustaansa vaan työskenteli kaksi vuotta keittiössä. Athanasios havaitsi heidän hyveensä ja vihki Euthymioksen papiksi. Euthymios käänsi kirjoituksia georgiaksi, kirjoitti monia kirjoja hyveellisestä elämästä ja rakensi kirkkoja ja sairaaloita.

Vuoden 970 tienoilla Johanneksen sukulaismies Tornikios, joka oli ruhtinas Davidin kenraali, vihittiin munkiksi ja sai hänkin nimekseen Johannes. Hän etsi sukulaisiaan Olympokselta ja saapui sitten seurueineen Athokselle, missä Athanasios toivotti hänet tervetulleeksi. Georgialaisia oli heidän esimerkkinsä houkuttelemina alkanut kertyä Suureen lavraan, ja Georgiasta tuli luostariin runsaasti lahjoituksia. Georgialaisista tuli Johanneksen innokkaimpia oppilaita ja he nauttivat hänen luottamustaan, kun hän rakensi luostarielämää Athokselle ja hoiti yhteyksiä keisariin. Muutamat heidän maanmiehensä rakensivat lavran lähelle evankelista Johannekselle omistetun kirkon ja keljoja, jotka kuuluivat lavraan. He viettivät kuuden vuoden ajan hiljaista enkelielämää ja ryhtyivät kääntämään kreikkalaisia kirkollisia kirjoja georgiaksi.

Tornikioksen lahjoittamilla rahoilla Johannes perusti Johannes Kastajalle omistetun Ivironin luostarin erityisesti georgialaisia (kreikkalaisittain ”iberialaisia”) varten. Nämä rakensivat suuren Jumalanäidille omistetun kirkon ja monia muita rakennuksia. Luostarin veljestöön kuului pian jo 300 georgialaista ja kreikkalaista munkkia. Luostari omisti Makedoniassa suuria maatiloja, jotka olivat keisarien lahjoittamia.

Ikääntyessään Johannes luovutti luostarin käytännön hallinnon pojalleen Euthymiokselle pitäen itse kuitenkin yhä luostarin johtajan tittelin. Ennen kuolemaansa Johannes luovutti hengellisen johtajuuden Euthymiokselle ja kehotti veljestöä pysymään kuuliaisena ja vieraanvaraisena. Pyhittäjä Johannes antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 14.6.1005.

Luostaria johti ensin Euthymios (1005–1019), ja hänen jälkeensä igumenina toimi seuraavat kymmenen vuotta hänen serkkunsa Georgios. Euthymios käytti paljon aikaa kirjalliseen toimintaan. Hän oli ilmeinen lahjakkuus, ja hänen isänsä oli ohjannut häntä kääntämään kirkollisia ja patristisia teoksia georgiaksi jo lapsesta asti. Athokselle saavuttuaan Euthymios johti kääntäjien ja kirjansitojien ryhmää, joka levitti georgiaksi kääntämiään ja kopioimiaan käsikirjoituksia ympäri Georgiaa. Hän työskenteli yötä päivää välittäen kansalleen bysanttilaisen perinteen rikkauksia, ja ruhtinas David ylisti häntä ”toiseksi Krysostomokseksi”. Euthymioksen työryhmän kääntämiin kirjoihin kuuluu Raamatun kommentaareja, Pyhien Basileioksen, Gregorios Nyssalaisen, Efraim Syyrialaisen, Johannes Damaskolaisen, Cassianuksen ja Gregorios Suuren kirjoituksia. Euthymios laati myös luostarin typikonin.

Vaikka Euthymios oli saanut oman luostarinsa johtamisen lisäksi myös Suuren lavran valvojan tehtävän, hän ei vähentänyt askeettista kilvoittelua vaan piti jouhipaitaa, johon oli kiinnitetty painoksi ketjupanssari, ja nautti vain hiukan leipää ja vettä. Hän oli nöyrä ja tarmokas Jumalan työmies, joka noudatti kaikessa Raamatun ohjeita ja seisoi jokaisessa jumalanpalveluksessa liikkumattomana katse alas luotuna niin kuin enkeli Jumalan edessä.

Pyhä Euthymios muistetaan myös kahdesta ihmeestä. Kerran Athosvuorta vaivasi ankara kuivuus, ja veljet pyysivät apua Euthymiokselta. Hän nousi Ivironin luostarin lähellä olevaan profeetta Elian kirkkoon, rukoili hartaasti ja toimitti liturgian. Tämän jälkeen alkoi sataa.

Eräänä kesänä Euthymios oli toimittamassa Kristuksen kirkastumisen juhlan jumalallista liturgiaa Athosvuoren huipulla (2033 m), niin kuin Athoksen veljestöillä oli tapana. Kun hän eukaristiaa toimittaessaan lausui ”voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen” ja kuoro vastasi ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot”, äkkiarvaamatta ilmestyi kirkas valo ja maa alkoi järistä niin, että kaikki läsnäolijat suistuivat maahan. Euthymios jäi seisomaan yksin pyhän pöydän eteen kuin tulipatsas valon keskelle.

Uskollisena isänsä kehotukselle olla vieraanvarainen Euthymios otti ystävällisesti vastaan kaikki, jotka tulivat etsimään hengellistä tukea, jakoi avokätisesti varoja toisille Athoksen luostareille ja auttoi italialaista luostariyhteisöä asettumaan Pyhälle vuorelle. Kun hänen maineensa levisi, keisari tarjosi hänelle Kyproksen piispuutta, mutta Euthymios ei nöyryydessään suostunut ottamaan sitä vastaan.

Saatana ei kestänyt katsella hyveellistä Euthymiosta, vaan houkutteli erästä heikkoa munkkia murhaamaan hänet. Munkki ei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, mutta haavoitti kuolettavasti kahta muuta munkkia. Euthymios kiiruhti vihkimään molemmat suureen skeemaan ennen kuin he antoivat sielunsa Herran käsiin. Murhaaja tunnusti Paholaisen viekoittelut juuri ennen menehtymistään. Myöhemmin eräs puutarhuri lankesi samaan kiusaukseen ja iski Euthymiosta veitsellä, mutta veitsi ei uponnut lihaan vaan pehmeni kuin vaha ja puutarhurin käsi surkastui. Hän katui tekoaan ja pyysi Euthymiosta antamaan hänelle anteeksi ja parantamaan hänet. Näin tapahtui.

Palveltuaan 14 vuotta igumenina Euthymios luovutti luostarin johtajan aseman serkulleen Georgiokselle, koska hallinnolliset tehtävät eivät jättäneet riittävästi aikaa rukoukselle ja käännöstöille. Sitten hän omistautui innokkaasti hiljaiselle kilvoitukselle ensin keljassa, johon kuului korkea torni, ja myöhemmin luostarin ulkopuolella. Näin hän sai kiittää Jumalaa päivin ja öin ilman mitään häiriötekijöitä. Hänen täytyi kuitenkin edelleenkin toimia Suuren lavran valvojana. Siellä vallitsi niin suuri erimielisyys veljestön kesken, että se pyysi Euthymiosta matkustamaan Konstantinopoliin, jotta keisarin määräyksellä rauha saataisiin palaamaan. Siellä tapahtui onnettomuus: Plateian kaupunginosassa Euthymios pysähtyi antamaan almua kerjäläiselle, jolloin hänen muulinsa villiintyi ja heitti hänet selästään. Euthymiokselta murtui luita, ja hänet kannettiin luostariin, jonne hän oli majoittunut. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin toukokuun 13. päivänä vuonna 1028. Konstantinopolissa hänen poismenoaan surivat keisari ja kaikki hurskaat ihmiset.

Pyhittäjä Euthymioksen reliikit siirrettiin Konstantinopolista Athokselle, jossa ne sijoitettiin ensin Johannes Edelläkävijän luostariin ja sittemmin Ivironin luostarin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon hänen isänsä rinnalle. Reliikkien äärellä monet sairaat ovat parantuneet.

Keisari Antonios Piuksen (138–161) hallituskauden alussa Trajanopoliksessa Adrianmeren rannikolla eli nuori kristitty neito. Hän oli korkea-arvoisen roomalaisen upseerin tytär, joka oli ottanut tehtäväkseen vahvistaa alueen kristittyjä uskossa. Eräänä pakanallisena juhlapäivänä hän piirsi otsaansa ristin ja meni sitten pakanatemppeliin, missä alueen maaherra Sabinus oli uhraamassa. Näin Glykeria tunnustautui avoimesti Kristuksen palvelijaksi. Kun Sabinus vaati häntä uhraamaan epäjumalille, hän asteli niitä kohti ja tervehti Zeuksen patsasta, minkä jälkeen hän kutsumalla Vapahtajaa avukseen sai patsaan hajoamaan pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat alkoivat heittää häntä kivillä, mutta eivät osuneet häneen. Lopulta he ripustivat Glykerian roikkumaan hiuksistaan ja raastoivat hänen kylkiään. Sen jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänelle ei annettu mitään syötävää eikä juotavaa moneen päivään. Mutta Herran enkeli toi hänelle ruokaa. Kun maaherra kutsui marttyyrin kuulusteltavaksi, hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki tämän olevan hyvissä voimissa ja säteilevän luottamusta Jumalaansa.

Lähtiessään Trajanopoliksesta takaisin hallintokaupunkiinsa Traakian Herakleiaan Sabinus päätti ottaa Glykerian mukaansa. Perillä paikalliset kristityt, jotka olivat kuulleet Glykerian urheasta kilvoituksesta, ottivat piispansa Dometioksen johdolla hänet kunnioittavasti vastaan. Glykeria joutui uudelleen tuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin poltettavaksi elävältä. Taivaallinen kaste sammutti kuitenkin tulipesän, johon hänet oli määrä heittää. Sen jälkeen tuomari määräsi hänen päänahkansa nyljettäväksi ja hänet pantiin vankilaan odottamaan uusia kidutuksia. Enkeli tuli jälleen vahvistamaan häntä. Kun vanginvartija Laodikios näki mitä tapahtui, hänkin alkoi uskoa Kristukseen. Sen tultua ilmi hänet mestattiin välittömästi.

Glykeria heitettiin lopulta petojen eteen. Raivoisa naarasleijona syöksyi hänen kimppuunsa, mutta pysähtyi äkkiä paikalleen alkaen hellästi nuolla hänen jalkojaan. Toinen leijona tuli hänen luokseen ja pienellä puraisulla, josta ei jäänyt edes mitään jälkeä, liitti Glykerian taivaalliseen Ylkäänsä. Glykerian tuominnut tuomari kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen.

Herakleioksen piispa hautasi Kristuksen urhean taistelijan kaupungin ulkopuolelle. Myöhemmin paikalle rakennettiin pyhälle Glykerialle omistettu suuri kirkko, ja Glykeriasta tuli Herakleian suojeluspyhä. Sittemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Limnoksen saarelle. Hänen pääkallonsa jäi kuitenkin Traakian Herakleiaan, ja siitä vuotava balsami on parantanut monia rukoilijoita ja pyhiinvaeltajia.

Pyhä Pausikakos, jonka nimi tarkoittaa enteellisesti ”pahan pysäyttäjää”, eli Apameiassa Mustanmeren rantamilla 500-luvulla. Hän oli hurskaudestaan tunnetun ylhäisen perheen poika, ja jo nuoresta pitäen hän eli askeettisesti pitäen himonsa kurissa paastolla, rukouksella ja muilla askeesin muodoilla, jotka johtavat enkelimäiseen elämään.

Pausikakos oli kiinnostunut lääketieteestä ja auttoi sairastavia palkkiota pyytämättä. Pian hän vihkiytyi munkiksi ja alkoi elää entistäkin askeettisemmin käyttäen ravintonaan pääasiallisesti vain leipää ja vettä. Samalla hän jatkoi parantamistyötään. Hän ei huolehtinut vain sairaiden ruumiista vaan myös heidän sielustaan. Pausikakoksen rukousten voimasta tapahtuikin paljon ihmeellisiä parantumisia: hän ajoi ulos riivaajia, suoristi kyttyräselkäisiä ja luovutti vammaisina syntyneitä lapsia terveinä heidän vanhemmilleen.

Pausikakoksen maine kantautui Konstantinopolin patriarkan Kyrilloksen (27.10.) korviin ja tämä vihki hänet Synnadan kaupungin piispaksi. Heti hiippakuntaansa saavuttuaan Pausikakos alkoi karkottaa laumastaan harhaoppisia julistamalla oikeaa uskoa. Saarnojensa lingolla hän ajoi heidät pois niin kuin paimen karkottaa sudet lammaslaumasta. Näin hänen kaittavansa saivat rauhassa kulkea kohti taivasten valtakuntaa.

Jonkin ajan kuluttua Pausikakos meni Konstantinopoliin, missä hän paransi keisari Maurikioksen (582–602) vaikeasta sairaudesta. Kiitollinen hallitsija antoi virallisen julistuksen (khrysobulla), jonka mukaan Synnadan hiippakunnalle oli annettava vuosittain tietty määrä kultaa. Kotimatkalla Konstantinopolista Pausikakos sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan Solon-nimisessä paikassa, niin että hänen janon näännyttämät matkatoverinsa saivat vettä juodakseen. Elettyään pitkän elämän hyviä töitä tehden ja johtaen monia pelastukseen pyhä Pausikakos siirtyi päiviensä täytyttyä Herransa luokse. Hyvä paimen oli saanut työnsä päätökseen.

Pyhä Sergios Tunnustaja eli 800-luvulla ja kuului arvostettuun konstantinopolilaiseen sukuun. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Sergios oli hengellinen ihminen, ja ortodoksiselle opille uskollisena hän kunnioitti pyhiä kuvia. Ikonien kunnioittajien vainon aikana hänet vietiin ikoneita vihaavan keisari Teofiloksen (829–840) eteen. Sergiosta kuljetettiin torilla köysi kaulassa, jotta ihmiset voisivat loukata ja pilkata häntä; hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet heitettiin vankilaan. Sitten hänet yhdessä vaimonsa Irenen ja heidän lastensa kanssa karkotettiin Konstantinopolista. He kärsivät rohkeasti maanpaon ahdingon ja koettelemukset. Kun Jumala lopulta kutsui pyhän Sergioksen pois maallisesta elämästä, hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja sai siellä uskon tunnustajan kruunun.

Vuonna 1922 neuvostovalta aloitti ankaran vainon ortodoksista kirkkoa kohtaan käyttäen hyväksi Volgan alueen nälänhätää. Kirkkoa vaadittiin luovuttamaan arvoesineet nälkää näkevien auttamiseksi. Patriarkka Tiihon (26.9.) antoi siunauksensa liturgista käyttöä vailla olevien arvoesineiden myymiselle, mutta se ei riittänyt. Valtiovalta vaati kaikkien kalleuksien, myös ehtoollisastioiden, takavarikointia. Valtiollisen poliisin (GPU:n) virkailijat kiertelivät ympäriinsä puhumassa ihmisille takavarikoinnista ja pidättivät niitä, jotka reagoivat asiaan ei-toivotulla tavalla.

Kun takavarikointikomissio tuli Moskovassa Arbatin kulmalla sijaitsevaan Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, rovasti Vasili Sokolov pyysi säästämään ne liturgiset esineet, joita tarvitaan ehtoollisen toimittamisessa. Komissio kieltäytyi siitä jyrkästi. Murhe raastoi isä Vasilin sydäntä. Saarnassaan hän puhui, että uskovien nykyinen tilanne muistuttaa juutalaisten tilannetta Babylonin vankeudessa. ”Juutalaiset kääntyivät Jumalan puoleen toivoen, että Hän rankaisee heidän vangitsijoitaan. Niin seurakuntalaisetkin voivat toivoa, että Jumala, joka on sallinut kirkollisten esineiden viemisen pois kirkosta, antaa ansionsa mukaan niille, jotka ehkä käyttävät niitä pahaan.” Kirkossa ollut valtiollisen poliisin agentti raportoi saarnasta ja isä Vasili pidätettiin. Samasta syystä pidätettiin kaikkiaan 54 henkeä, jotka haastettiin oikeuteen. Isä Vasilia syytettiin siitä, että hän oli nimittänyt takavarikointia ryöstöksi ja takavarikointikomissiota rosvojoukoksi sekä verrannut uskovien asemaa Babylonin vankeuteen.

Julkisen oikeudenkäynnin päätteeksi yksitoista syytettyä tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin kuuden tuomio muutettiin vankeusrangaistukseksi. Jäljelle jääneet viisi tuomittua olivat kaikki esiintyneet oikeudessa järkkymättöminä ja lujina sekä osoittaneet vahvaa uskoa. Isä Vasilin lisäksi kuolemaan tuomittiin kaksi moskovalaista kirkkoherraa ja piirivalvojaa, isä Aleksanteri Zaozerski Pyhän Paraskevan kirkosta ja isä Kristofor Nadeždin Pyhän Johannes Sotilaan kirkosta, sekä pappismunkki Makari Telegin, joka oli takavarikoinnin yhteydessä kansanjoukon kuullen nimittänyt komission jäseniä ryöstäjiksi ja väkivallantekijöiksi. Viides kuolemaantuomittu oli maallikko Sergei Tihomirov. Hänellä oli lihakauppa Arbatilla erästä kirkkoa vastapäätä. Takavarikoinnin alkaessa hän oli ensimmäisten joukossa kiiruhtanut puolustamaan sen pyhiä aarteita.

Tuomion täytäntöönpanoa odottaessaan isä Vasili kirjoitti vankilasta pääsiäisen päättäjäisjuhlana: ”Toimitin viimeisen pääsiäispalveluksen. Saankohan vielä laulaa pääsiäistä maan päällä? Sinä, Herra, yksin tiedät! Jos en saa, niin suo minun päästä osalliseksi ikuisesta pääsiäisestäsi valtakuntasi illattomana päivänä.”

Marttyyrit teloitettiin ampumalla touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1922 entisen vakuutusyhtiön umpinaisessa kassaholvissa, jota käytettiin tuomittujen teloituspaikkana. Heidän partansa ja hiuksensa ajeltiin, ettei heitä tunnistettaisi pappissäätyyn kuuluviksi. Ruumiit vietiin haudattavaksi Kalitnikovskojen hautausmaalle. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.