Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Jefrosin syntyi tavalliseen talonpoikaisperheeseen Pihkovan lähellä noin vuonna 1386. Hänen maallikkonimensä oli Jeleazar. Opittuaan lukemaan hän syventyi Raamatun teksteihin niin, että osasi selittää niitä toisille ja laati omiakin opettavaisia kirjoitelmia. Hän perehtyi myös muihin tieteenaloihin. Kyläläiset ihmettelivät hänen tietojaan ja ylistivät häntä. Jeleazar ei koskaan osoittanut kiinnostusta lapsellisiin huvituksiin. Sen sijaan hän harjoitti ankaraa itsehillintää ja kieltäytyi syömästä mitään makeaa. Kun vanhemmat alkoivat suunnitella hänelle avioliittoa, hän pakeni kotoaan ja piiloutui Snetogorin luostariin. Siellä hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Jefrosin.

Munkkina Jefrosin kilvoitteli paastoten, valvoen, rukoillen ja viettäen kokonaisia öitä rukouksessa seisoen. Samalla hän hoiti väsymättä palvelutehtäviä keittiössä, leipomossa ja muissa luostarin töissä. Innollaan hän saavutti kaikkien suosion. Kun hänen hyveidensä maine alkoi kantautua ympäristöön, hän pyysi igumenilta siunauksen vetäytyä hiljaisuuteen.

Vuoden 1425 tienoilla Jefrosin asettui yksinäiseen keljaan Tolvajoen varrelle noin 30 kilometrin päähän Pihkovasta. Hän antautui taisteluun näkymätöntä vihollista vastaan aseinaan paasto, valvominen ja rukous. Kerran kolme esipaimenta Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos ilmestyivät hänelle ja osoittivat metsästä paikan kirkkoa varten.

Jonkin ajan kuluttua Serapion-niminen munkki (ks. 7.9.) liittyi Jefrosinin seuraan ja alkoi kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vähän kerrassaan heidän ympärilleen muodostui erakkomainen yhteisö, jolle Jefrosin laati skiittaelämän säännöt. Säännöissä ei anneta luostarin elämään liittyviä tarkkoja ohjeita, vaan selitetään, miten munkin tulee elää. Vuonna 1447 pyhittäjä Jefrosin rakennutti veljestön pyynnöstä kirkon kolmen esipaimenen ja pyhittäjä Onufrios Suuren kunniaksi.

Kerran pyhittäjä Jefrosinin äiti tuli erakkolaan nähdäkseen poikansa, jonka oli kadottanut kauan sitten. Jefrosin kieltäytyi avaamasta hänelle keljansa ovea ja kehotti häntä vihkiytymään nunnaksi jossakin luostarissa, minkä tämä sitten tekikin. Köyhät ja pyhiinvaeltajat Jefrosin sen sijaan otti aina rakkaudella vastaan ja osoitti heille vieraanvaraisuutta, vaikka erakot itse elivät usein suuressa puutteessa. Joskus hän veljestön harmiksi jakoi köyhille kaikki luostarin ruokavarat, mutta Jumala piti heistä huolta ja lähetti elintarvikkeita hyväntekijöiden kautta.

Suuressa nöyryydessään ja rakkaudessaan erakkoelämään pyhittäjä Jefrosin kieltäytyi igumenin arvosta ja uskoi yhteisön johtamisen oppilaalleen Ignatille. Pyhittäjä Jefrosin jatkoi kilvoituselämäänsä vanhuuteen saakka. Hän nukkui pois 95 vuoden ikäisenä vuonna 1481. Hänen haudalleen asetettiin hänen oppilaansa Ignatin maalama ikoni ja hänen omakätisesti kirjoittamansa hengellinen testamentti, jonka Novgorodin arkkipiispa Feofil vahvisti sinetillään.

Pyhittäjä Pahomi syntyi Vladimirin kaupungissa 1300-luvun alussa ja sai kasteessa nimen Jakov. Hänen isänsä Ignati oli pappi Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Äidin nimi oli Anna. Hurskaat vanhemmat antoivat Jakoville hyvän kristillisen kasvatuksen. Seitsemänvuotiaana hänet pantiin oppimaan lukutaitoa. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja rukoili erityisen mielellään Jumalanäidin syntymän luostarissa. Jumalallisen armon tuli sytytti hänen sieluunsa luostarielämän kaipuun.

Isänsä kuoltua nuori Jakov meni äitinsä siunauksella Jumalanäidin luostariin ja vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Pahomi. Uusi munkki sai ohjaajakseen ankaran vanhuksen, joka opetti hänelle ennen kaikkea oman tahdon täydellistä kieltämistä ja luostarielämään kuuluvaa itsehillintää. Pahomi osoitti vanhukselleen vastaansanomatonta kuuliaisuutta ja hoiti napisematta saamansa palvelutehtävät luostarin leipomossa.

Vuonna 1352 Vladimirin piispa pyhä Aleksi, sittemmin Moskovan metropoliitta (ks. 12.2.), vihki Pahomin diakoniksi. Noin kymmenen vuoden kuluttua pyhä Aleksi jälleenrakennutti Pyhän Konstantinoksen luostarin lähellä Vladimiria ja nimitti hyveistään tunnetun Pahomin sen johtajaksi.

Pahomi johti luostaria vain muutaman vuoden, mutta järjesti sen elämän tuona aikana vakaalle pohjalle. Sitten Jumalan armo kosketti hänen sydäntään sytyttäen siinä kaipuun yksinäiseen elämään. Hän jätti salaa veljestön ja vetäytyi Sypanovon niemelle parin kilometrin päässä Nerehtan kylästä. Hän pyysi kylän asukkailta apua pienen luostarin rakentamiseksi, ja nämä tarttuivat ilomielin toimeen. Pahomi maalasi Pyhän Kolminaisuuden ikonin, ja kyläläisten avulla paikalle nousi kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Pahomin ankara kilvoituselämä veti puoleensa hurskaita miehiä, jotka halusivat elää hänen kanssaan. Pahomi vihki heidät munkiksi. Hän laati veljestölleen ohjesäännön, jonka mukaan kenelläkään ei saanut olla omaisuutta. Luostari oli yhteiselämäluostari ja veljien tärkeimpänä työnä rukouksen jälkeen oli maanviljely. Pahomi ei myöskään unohtanut, että luostari oli rakennettu maallikoiden avulla. Siksi hän rakennutti sen muurien ulkopuolelle vierastalon pyhiinvaeltajia varten. Nerehtan luostari tuli niin kuuluksi hyvästä järjestyksestään, että muut luostarit ottivat siitä mallia.

Pyhittäjä Pahomi saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen luostarin johtajaksi Feodor-nimisen munkin. Hyvästeltyään veljet ja osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän huokaisi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 1384. Muutama vuosi Pahomin kuoleman jälkeen hänen oppilaansa Irinark vapautui haureuden demonista nähtyään ilmestyksessä Pahomin, joka kehotti häntä maalaamaan ikoninsa.

Pyhittäjä Pakomios syntyi ei-kristittyyn perheeseen Ylä-Egyptissä vuoden 292 tienoilla. Jo lapsena hän tunsi vastenmielisyyttä pakanallisia uhrimenoja kohtaan ja osoitti taipumusta hyvään. 20-vuotiaana hänet värvättiin armeijaan Maximianus Daiaksen taistellessa keisari Liciniusta vastaan. Thebaiksen alueella hän kohtasi ensimmäisen kerran kristittyjä, jotka tulivat yöllä kasarmiin suljettujen alokkaiden luo tuomaan heille ruokaa. Heidän hyvyytensä liikutti häntä, ja hän kysyi, keitä nuo ihmiset olivat. Hänelle kerrottiin, että he uskoivat Kristukseen, joka on luvannut maksaa satakertaisesti takaisin tulevassa ajassa niille, jotka rakkaudesta Häneen auttavat muukalaisia ja köyhiä.

Pian tilanne valtakunnassa muuttui ja alokkaat päästettiin takaisin siviiliin. Pakomios palasi kotiseudulleen, mutta ei enää vanhempiensa vaan paikallisten kristittyjen luo. Hänet kastettiin Senesetin kylässä olevassa kirkossa. Seuraavana yönä hän näki kasteen laskeutuvan ensin hänen päänsä päälle, sitten hänen oikealle kädelleen. Seuraavaksi kaste muuttui hunajaksi, jota alkoi vuotaa kaikkialle ympäristöön. Pakomios ryhtyi viettämään askeettista elämää palvellen samalla paikallisia asukkaita varsinkin seudulla riehuneen ruttoepidemian aikana.

Jumalallinen rakkaus valtasi Pakomioksen yhä syvemmin, ja kolmen vuoden kuluttua hän meni pyrkimään saman kylän ulkopuolella asuvan isä Palamonin (12.8.) oppilaaksi. Tämä oli ankara askeetti ja pelotteli Pakomiosta paljolla paastolla ja valvomisella, joka kuului hänen elämänjärjestykseensä. Pakomios lupasi kuitenkin kaikessa seurata hänen esimerkkiään. Lopulta vanhus suostui ottamaan hänet oppilaakseen. Hänellä olikin täysi syy olla tyytyväinen Pakomiokseen, joka oli hänelle kuuliainen kaikessa.

Kesäisin askeetit söivät kerran päivässä ja talvisin vain joka toinen päivä. He eivät koskaan käyttäneet öljyä tai muuta rasvaa, eivät liioin syöneet keitettyä ruokaa eivätkä juoneet viiniä. Kerran Pakomios lirautti Kristuksen ylösnousemusjuhlan kunniaksi tilkan öljyä keittämiensä villiyrttien päälle. Kun Palamon huomasi sen, hän kauhistui: ”Eilen minun Herrani ristiinnaulittiin ja nytkö minä herkuttelisin öljyllä?” Heidän jumalanpalveluksensa koostui katismoiden eli psalmijaksojen lukemisesta öin ja päivin. Elatuksekseen ja köyhien auttamiseksi he punoivat jouhista ja kuiduista säkkejä ja koreja. Öisin kun uni alkoi painaa heitä valvomiskilvoituksen aikana, he kantoivat koreissa hiekkaa paikasta toiseen pysyäkseen hereillä.

Nähdessään Jumalan pelon juurtuneen Pakomioksen sieluun hänen vanhuksensa salli hänen harjoittaa muitakin kilvoituksia, joita Herra hänelle osoittaisi. Hän saattoi mennä erämaahan rukoilemaan tai viettää koko yönsä hautojen keskellä kädet taivaaseen kohotettuina. Demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa öisten rukousten aikana, mutta hän ajoi ne pakoon Jumalaa ylistäen. Kerran hän meni autioituneeseen Tabennisin kylään. Kun hän oli viipynyt siellä useampia päiviä, hän kuuli rukoillessaan Jumalan äänen, joka käski häntä rakentamaan sinne luostarin, johon kokoontuisi paljon kilvoittelijoita pelastumaan hänen ohjauksessaan. Tämän kuultuaan vanhus Palamon meni hänen luokseen ja auttoi häntä rakentamaan paikalle keljan, jonka jälkeen hän palasi omaan keljaansa. Näin he alkoivat asua eri paikoissa, mutta pitivät yllä yhteyttä vierailemalla toistensa luona. Tällä tavoin he saattoivat nauttia toistensa saamista armolahjoista. Pian Palamon kuitenkin sairastui vesipöhöön ja kuoli. Pakomios oli hänen kanssaan ja hautasi hänet.

Pian Palamonin kuoleman jälkeen Pakomioksen vanhin veli Johannes saapui kilvoittelemaan hänen kanssaan. He pitivät kaikkea yhteisenä, ja työstään saamansa ansiot he jakoivat köyhille hankkien itselleen vain kaksi leipää ja vähän suolaa päivittäin. Öisen valvomispalveluksensa jälkeen he torkkuivat vähän aikaa istualtaan nojaamatta mihinkään. Päivällä he asettuivat kuumaan auringonpaisteeseen pitäen mielessään Vapahtajan kärsimykset. Näin he kilvoittelivat 15 vuotta.

Pakomios ei kuitenkaan unohtanut ääntä, joka oli käskenyt hänen rakentaa suuri luostari. Johannes piti sitä turhana ja arveli pienen rakennuksen riittävän. Tästä heille kehkeytyi pieni riita, ja Johannes nimitti veljeään lörpöttelijäksi. Pakomios pahoitti mielensä, mutta moitti sitten nöyrästi itseään siitä, ettei niin monen kilvoitteluvuoden jälkeen voinut kestää rauhallisin mielin edes yhtä pientä huomautusta.

Pian tämän jälkeen Johannes kuoli ja Pakomios jatkoi yksin kilvoitustaan. Kun hän sairastui demonien hyökkäysten ankaruuden takia, hänen luokseen saapui joksikin aikaa kuuluisa kilvoittelija Hierakopollon, joka rohkaisi häntä. Vähitellen hänen luonaan alkoi käydä myös muita veljiä, jotka kaikki hän otti iloiten vastaan. Heidän johtajanaan hän joutui huolehtimaan monista asioista. Niinpä hän alkoi pohtia, kumpi mahtaa olla Jumalalle otollisempaa: hiljaisuudessa eläminen vai huolehtiminen veljistä. Jumalan enkeli ilmestyi hänelle yöllisessä rukouksessa ja sanoi: ”Pakomios, Jumalan tahto on, että palvelet veljiäsi ja autat heitä rakastamaan Häntä ja toisiaan.” Tämän jälkeen yhä useampia lähikylien miehiä alkoi tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Jokainen heistä asui omassa keljamajassaan ja huolehti yhteisön aineellisista tarpeista omalta osaltaan. Pakomios opetti heille luostarielämän hyveitä, kuuliaisuutta ja oman tahdon hillintää. Itse hän alkoi nöyrästi palvella heitä. Hän osallistui ruoan valmistamiseen, vastaanotti vieraita ja hoiti veljiä, kun nämä sairastivat. Kaikki ihmettelivät nähdessään hellyyden, jolla hän kohteli veljiään. Hän oli heille kuin rakastava isä. Hänen esimerkkinsä tarttui, ja veljetkin yrittivät parhaansa mukaan palvella toinen toistaan. Koko ajan he keskittyivät muistelemaan lakkaamatta Herran sanoja sisimmässään.

Pyhä Pakomios tunnetaan myös luostarin ohjesäännön kirjoittajana. Kerrotaan, että enkeli antoi sen hänelle. Säännössä sanottiin, että jokaiselle oli annettava ruokaa sen mukaan kuin hänen ruumiinrakenteensa ja työtehtävänsä vaati. Niitä, jotka tahtoivat ja pystyivät paastoamaan enemmän, ei pitänyt estää kilvoittelemasta ankarammin. Kaikille piti antaa oma kelja. Rakennuksiin sijoitettiin samalla hengellisellä tasolla tai samoissa työtehtävissä olevia. Kolme kertaa päivässä kaikkien tuli kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen, joka muodostui psalmikatismoista ja rukouksista. Kun Pakomios ihmetteli, että rukousta oli suhteellisen vähän, enkeli sanoi hänelle: ”Tällä tavoin tahdon varmistaa, että heikoimmatkin veljet voivat noudattaa ohjesääntöä. Täydelliset eivät tarvitse sääntöjä, sillä keljoissaan he omistavat koko elämänsä Jumalan mietiskelyyn.”

Kun veljien määrä ylti sataan, Pakomios rakennutti luostarille kirkon ja pyysi lähikylästä pappia toimittamaan liturgian. Itse hän kieltäytyi ottamasta pappisvihkimystä eikä myöskään sallinut vihkiä ketään veljistä papiksi peläten, että se johtaisi vihittävän ylpeyteen ja herättäisi kateutta toisissa. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios vieraili yhteisössä, Pakomios piiloutui, koska pelkäsi patriarkan tahtovan vihkiä hänet papiksi.

Pakomios kutsui yhteisöään nimellä Koinonia eli yhteisö. Kun veljien määrä kasvoi, hän otti hyveissä vahvistuneita veljiä apulaisikseen. Yksi huolehti apulaisensa kanssa luostarin aineellisista tarpeista, toinen oli vastuussa sairaista, kolmas otti vastaan vierailijoita, neljäs huolehti luostarin tuotteiden myynnistä ja niin edelleen. Kolme kertaa viikossa Pakomios kokosi veljet yhteen ja piti heille opetuspuheen. Keskiviikkoisin ja perjantaisin eli kirkon viikoittaisina paastopäivinä kunkin asuintalon johtaja opetti omia munkkejaan.

Myös Pakomioksen sisar Maria tahtoi elää hengellistä elämää veljensä lähettyvillä. Niinpä Pakomios rakennutti hänelle kylään nunnaluostarin, johon kerääntyi paljon naiskilvoittelijoita. Heidän ohjaajakseen Pakomios määräsi iäkkään viisaan munkki Pietarin.

Pyhä Pakomios otti hyvin varovaisesti vastaan sellaisia luostariin pyrkijöitä, jotka olivat aiemmin viettäneet synnillistä elämää tai jotka olivat luonteeltaan niskoittelevia. Hän pelkäsi, että he saattaisivat johtaa muutkin veljet harhaan. Mutta kun hän otti jonkun vastaan, hän teki aina kaikkensa vapauttaakseen hänet entisten himojensa siteistä. Kun jotkut munkkikokelaat osoittautuivat vaikeiksi tapauksiksi, hän koetti parantaa heidät parhaansa mukaan. Paastoten hän rukoili heidän puolestaan, jotta he katuisivat ja oppisivat tuntemaan kuuliaisuuden suoman rauhan. Mutta jos he eivät alkaneet osoittaa parannuksen merkkejä, hän pyysi heitä poistumaan luostarista. Näin hän varmisti, etteivät he päässeet estämään muiden veljien kasvua Jumalan pelossa. Eräänä vuonna hän lähetti pois peräti sata munkkia niistä kolmesta sadasta, jotka kuuluivat hänen yhteisöönsä.

Sisäisen näkökyvyn armolahjallaan Pakomios havaitsi veljien viat ja turmiolliset ajatukset ja pystyi parantamaan heidät ennen kuin he ehtivät tehdä syntiä. Vaikka hän paransi sairaita ja pahan hengen riivaamia sekä veljien että maallikkojen keskuudessa, hän alisti kuitenkin kaiken Jumalalle eikä koskaan pahastunut, jos Herra ei kuullut hänen rukoustaan. Hän opetti, että sielun hengellinen parantuminen sen tullessa tuntemaan todellisen Jumalan on suurempi ihme kuin ruumiillisesta sairaudesta paraneminen. Hän ei koskaan pyytänyt Jumalalta näkyjä, koska ne voivat johtaa harhaan, vaan sanoi: ”Jos näet puhtaan ja nöyrän ihmisen, se on suuri näky. Sillä mikä voisi olla suurempi näky kuin nähdä näkymätön Jumala näkyväisessä ihmisessä, josta on tullut Jumalan temppeli?”

Sairaanakin Pakomios kieltäytyi kaikesta ylimääräisestä huolenpidosta. Hänen ainoana lääkkeenään oli Herran pyhä nimi. Näin hän opetti omalla esimerkillään sairaita kestämään kärsimyksensä nurisematta ja kiittäen siitä, että heille tulisi niin askeesin kuin kärsivällisyydenkin kruunut. Kun veljet sairastivat, hän osasi erottaa, milloin syynä oli demoninen vaikutus tai himot, jolloin hän opetti heitä voittamaan oireensa päättäväisyydellä, milloin oikea sairaus. Kun oli kyse todellisesta fyysisestä sairaudesta, hän hoiti itse sairaita ja määräsi joillekin heistä annettavaksi jopa liharuokaa vastoin luostarikäytäntöä.

Kun veljien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, Pakomios alkoi liittää Koinoniaansa kokonaan uusia luostareita. Noin kolmen kilometrin päähän Tabennisista hän rakennutti suuren Pabawin luostarin ja organisoi sen samalla tavoin kuin emäluostarin. Vähitellen myös muutamat jo olemassa olevat luostarit alkoivat hakeutua Pakomioksen alaisuuteen. Hän opetti niiden asukkaat noudattamaan samaa järjestystä kuin hänen omissa luostareissaan. Lisäksi hän perusti vielä kaksi muuta suurta luostaria. Lopulta hänen alaisuudessaan oli seitsemän munkkiluostaria ja kaksi nunnaluostaria. Hänen elinaikanaan munkkeja oli noin kolme tuhatta ja myöhemmin heidän lukumääränsä nousi seitsemään tuhanteen. He elivät kaikki sopusoinnussa ja uskollisina Pakomioksen laatimille säännöille. He eivät huolehtineet maailmallisista asioista, ja heidän enkelimäinen elämänsä kohotti heidät usein taivaallisiin sfääreihin. Pakomios vieraili säännöllisesti eri luostareissaan, opetti munkeille Jumalan sanaa, auttoi heitä korjaamaan puutteitaan ja rohkaisi heitä kilvoituksessa. Pääasiallisesti hän asui Pabawin luostarissa, missä hän eli yhdessä luostarin taloista tavallisen rivimunkin elämää yhteisen säännön alaisena. Suuressa nöyryydessään hän ei koskaan pitänyt itseään munkkiensa isänä vaan ennemminkin heidän palvelijanaan. Joskus tapahtui niinkin, että Pakomios istui tekemässä työtä veljien kanssa ja joku munkki moitti häntä työn huonosta suorittamisesta oivaltamatta lainkaan kenelle oli puhumassa.

Pabawin suuren luostarin taloudenhoitajan tehtävänä oli huolehtia kaikkien Koinonian luostareiden aineellisista tarpeista. Hän keräsi luostarien tuotteet, huolehti niiden myynnistä ja hankki kaiken tarpeellisen. Kaksi kertaa vuodessa kaikki veljet kokoontuivat yhteen. Pääsiäisenä he viettivät yhdessä ylösnousemusjuhlaa Pabawin luostarissa. Toinen kokoontuminen oli elokuussa sadonkorjuun jälkeen, jolloin taloudesta vastaavat tekivät tiliä Pakomiokselle ja hän määräsi seuraavan vuoden vastuuhenkilöt. Kun Pakomioksella ei ollut aikaa vierailla kaikissa luostareissa, hän lähetti niihin rakkaan oppilaansa Teodoroksen (16.5.) tai kirjoitti kirjeitä luostarien vastuuhenkilöille.

Pakomios oli aina vakava ja hänellä oli murheen häivähdys kasvoillaan, sillä Jumala oli antanut hänen nähdä syntisille ja kelvottomille munkeille varatut ikuiset rangaistukset. Sen takia hän aina veljille puhuessaan muistutti heitä tulevasta tuomiosta. Kerran eräs välinpitämätön munkki kuoli. Pakomios määräsi, että mitään hautajaisjuhlallisuuksia ei pidetä eikä hänen muistokseen toimiteta liturgiaa. Hän käski jopa polttaa munkin vaatteetkin, niin että muut veljet kauhistuivat.

Kerran katovuoden aikana Pakomios paastosi jatkuvasti ja sanoi: ”Minä en syö, kun kerran nälkäisillä veljillänikään ei ole leipää.” Näin hän noudatti apostolin sanoja: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet.” (1. Kor. 12:26)

Pakomioksen maine levisi koko Egyptiin. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet häntä vaan epäilivät hänen sisäisiä intuitioitaan ja näkyjään. Sen vuoksi hänet kutsuttiin vuonna 345 Latopolikseen piispojen synodin eteen tekemään selkoa toiminnastaan. Pakomios selitti heille, ettei Jumala anna hänelle jatkuvasti ennalta tietämisen ja sydänten tuntemisen armolahjaa, vaan ne ilmenevät ainoastaan tarpeen vaatiessa. Armolahjat on tarkoitettu Koinonian rakennukseksi ja sielujen pelastukseksi, ja ne ovat riippuvaisia myös siitä, missä määrin hän itse on valmis alistumaan Jumalan tahdolle. Piispat hyväksyivät selityksen ja antoivat siunauksen hänen toiminnalleen. Pyhän Athanasios Suuren karkotuksesta kuullessaan ja muita vastoinkäymisiä kohdatessaan Pakomios tapasi sanoa: ”Meidän on kestettävä kaikenlaisia koettelemuksia, sillä ne eivät ole meille vahingoksi.”

Pääsiäisen tienoilla vuonna 346 luostarissa alkoi raivota epidemia, joka tappoi yli sata veljeä. Menehtyneiden joukossa oli monia luostarin johtohahmoja. Myös Pakomios sairastui ja tapansa mukaan kieltäytyi hoidosta. Ensimmäiset suuren viikon päivät hän vietti rukoillen, ettei veljien yksimielisyys Koinonian luostariyhteisöissä järkkyisi hänen lähtönsä jälkeen. Vaikka hänen tilansa heikkeni, hänen sydämensä oli palava ja hänen silmänsä hohtivat kuin tuli. Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän kokosi kaikki luostareidensa johtajat luokseen ja muistutti heille, ettei hän ollut eläessään salannut heiltä mitään ja että oli elänyt kuin yksi heistä. Hän oli palvellut heitä ja vaalinut heitä kuin äiti lapsiaan. Hän lisäsi vielä, että hänen voimaan saattamansa säännöt ja perinteet olivat syntyneet jumalallisesta inspiraatiosta ja niiden noudattaminen olisi ainoa tapa saada lepo sielulle ja pelastua.

Helluntain tienoilla Pakomios määräsi seuraajakseen Petronioksen, joka oli itsekin sairastunut. Sen jälkeen hän käski veljien lakata suremasta, koska Herra itse oli käskenyt hänen lähteä isiensä luo. Rakkaalle opetuslapselleen Teodorokselle hän antoi ankaran määräyksen haudata hänen ruumiinsa salaiseen paikkaan, niin ettei kukaan voisi tulla kunnioittamaan sitä. Hän käski tätä myös johdattamaan välinpitämättömiä veljiä parannukseen. Sitten hän antoi apostolisen sielunsa Herran käsiin toukokuun 9. päivänä 346. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Kuolinhetkellä maa tärähti, taivaallinen tuoksu täytti paikan ja monet vanhat munkit näkivät enkeljoukkojen saattavan pyhittäjän sielua taivaan lepoon.

Kun pyhä Antonios Suuri sai kaukaisessa erämaassaan tietää Pakomioksen kuolemasta, hän ylisti tätä uutena apostolina ja siunasi koko sydämestään yhteiselämään pohjautuvan luostarielämän, jonka perustaja Pakomios oli ollut. Jotkut sanoivat hänelle, että hän itse oli saanut suuremman kunnian elämällä erakkona. Tähän hän vastasi, ettei hänellä aikanaan ollut muuta mahdollisuutta, koska yhteiselämäluostareita ei hänen nuoruudessaan vielä ollut olemassa. Hän huoahti: ”Taivaan valtakunnassa tapaamme toisemme. Näemme siellä kaikki isät ja ennen kaikkea Herramme ja Jumalamme Jeesuksen Kristuksen.”

Pakomioksen kuoleman jälkeen Petronios johti luostaria vain muutaman päivän, ennen kuin hänkin antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämän jälkeen abba Orsisios (15.6.) alkoi valvoa, että munkit kunnioittivat Pakomioksen luomia traditioita, ja ryhtyi Pakomioksen tavoin pitämään veljille opetuspuheita Jumalan sanan pohjalta, vaikka tunsikin itsensä arvottomaksi. Mutta kun Koinoniaan kuuluvan Monkhosiksen luostarin igumeni Apollonios nousi vastustamaan häntä, hän luopui igumenin asemastaan ja se siirtyi nuorelle Teodorokselle. Aina iloinen ja valoisa Teodoros hoiti tehtäväänsä kunnialla kysyen kaikissa asioissa neuvoa edeltäjältään Orsisiokselta. Hän rakennutti myös uusia luostareita. Niiden joukossa oli Koinonian toinen naisluostari. Nunnien tehtäväksi tuli kutoa munkkien viittoihin tarvittavia kankaita.

Pyhän Pakomioksen ensimmäisten oppilaiden kuoleman jälkeen Koinonian luostarit kasvoivat valtavasti ja samalla niiden aineellinen vauraus lisääntyi. Kukoistusta ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Valtaosa Pakomioksen perustamista luostareista tuhoutui ja autioitui islamilaisena aikana. Egyptin koptilainen kirkko on kuitenkin vaalinut pyhän Pakomioksen perintöä.

Pyhän Pakomioksen luostarisäännöt säilyivät kirjallisessa muodossa, samoin kuin joukko hänen kirjeitään. Häntä voidaan pitää luostarilaitoksen isänä samalla tavalla kuin Antonios Suurta pidetään erakkomunkkilaisuuden isänä. Pakomioksen tärkein perintö on muisto siitä apostolisen yhteiselämän hengestä, joka hänen veljestössään vallitsi. Hänen luostarijärjestystään onkin verrattu taivaaseen johtaviin tikapuihin. Myöhempinä aikoina pyhän Pakomioksen säännöillä on ollut suurempi merkitys lännessä kuin ortodoksisen kirkon piirissä. Ne levisivät länteen pyhän Hieronymuksen käännöksien ja pyhän Cassianuksen kirjoitusten välityksellä: molemmat olivat vierailleet Pakomioksen luostareissa Niilin suistoalueella.

Pyhä Akhillios syntyi 200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Kappadokiassa hurskaaseen ja ylhäiseen perheeseen. Hän sai hyvän koulutuksen maallisissa tieteissä, mutta hänen vanhempansa huolehtivat myös hänen uskonnollisesta kasvatuksestaan. Jo nuoresta saakka hän perehtyi Raamatun pyhiin kirjoituksiin ja jäljitteli vanhempiensa hyveitä. Hän vietti askeettista elämää paastoten ja rukoillen. Näin hänestä tuli Pyhän Hengen asumus.

Vanhempiensa kuoltua Akhillios jakoi heiltä saamansa perinnön köyhille ja lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Jerusalemissa hän viipyi pyhän haudan paikalla, jossa ei vielä ollut kirkkoa, ja sen jälkeen hän vieraili eri luostariyhteisöissä Pyhää kaupunkia ympäröivässä erämaassa, sillä hänen sydämessään oli palava kaipaus päästä tapaamaan Jumalan ystäviä. Jumalan kaitselmus johti hänet lopulta aina Roomaan saakka, jossa hän kävi rukoilemassa apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Tässä yhteydessä hän sai vastaanottaa erityisen opettamisen armolahjan. Hän alkoi julistaa evankeliumia sellaisella voimalla, että suuri määrä pakanoita kääntyi kristinuskoon. Tapahtui myös ihmeparantumisia, jotka vahvistivat hänen julistuksensa.

Roomasta lähdettyään Akhillios kiersi uuden apostolin tavoin monissa kaupungeissa ja maissa Rooman valtakunnassa. Saarnamatkoillaan hän saapui myös Thessalian maakuntaan Kreikassa. Minne tämä apostolien vertainen mies menikin, ihmiset kiiruhtivat hänen luokseen. Hän ei ainoastaan pitänyt loistavia opetuspuheita, vaan hänen ulkomuodossaankin oli jotakin enkelimäistä, joka veti kansaa puoleensa. Väki kääntyi joukoittain kristinuskoon, niin että pakanallinen usko väistyi alueella kokonaan.

Noihin aikoihin Thessalian pääkaupungin Larissan arkkipiispa kuoli, ja kansa valitsi yksimielisesti Akhillioksen hänen sijaansa. Heti pyhä piispa alkoi huolehtia kaittaviensa sekä hengellisistä että aineellisista tarpeista. Hänestä tuli ”kaikkea kaikille” ja hänen päämääränään oli johtaa jokainen taivasten valtakuntaan. Hänen maineensa kantautui keisarinkin tietoon ja tämä kutsui hänet vuonna 325 Nikean ensimmäiseen kirkolliskokoukseen.

Kokouksessa Akhillios puolusti voimakkaasti Kristuksen jumaluutta areiolaisia vastaan. Haastaen areiolaisten uskonkäsityksen hän sai omalla rukouksellaan öljylähteen puhkeamaan kalliosta. Keisari Konstantinos antoi ihailunsa osoitukseksi pyhälle piispalle paljon kallisarvoisia lahjoja, jotka tämä jakoi heti eteenpäin köyhille. Oltuaan piispana 35 vuotta pyhä Akhillios kuoli Larissassa, missä häntä kunnioitettiin satoja vuosia kaupungin suojeluspyhänä.

Pyhän Akhillioksen haudasta kerrotaan vuotaneen mirhaa samalla tavoin kuin pyhän Demetrioksen haudasta Tessalonikassa, ja siitä tuli Kreikan keskeisiä pyhiinvaelluspaikkoja. Kun bulgaarit hyökkäsivät Thessaliaan vuonna 985, he ryöstivät pyhän Akhillioksen reliikit ja veivät ne Pienelle Prespa-järvelle, jonka saareen heidän tsaarinsa Samuel rakennutti linnoituksen. Hän nimesi sen Pyhän Akhillioksen linnoitukseksi, ja sen rakennuksiin kuului suuri basilika, jonne pyhän reliikit sijoitettiin. Alue kuuluu nykyisin Kreikkaan, ja vuonna 1965 pyhän Akhillioksen reliikit löytyivät arkeologisissa kaivauksissa.

Lopulta eräs metsästäjä löysi erakon ja kertoi hänestä kylällä. Kaksi pappia, Johannes ja Demetrios, kiiruhtivat Barbaroksen luolalle ja yrittivät houkutella häntä muuttamaan asutulle alueelle tai ainakin ottamaan kettingin kaulastaan, mutta turhaan. He lähettivät hänelle kuitenkin joka lauantai leipää. Barbaros asui luolassa 18 vuotta. Hän kävi ainoastaan suurena lauantaina ja pääsiäisenä salaa kirkossa, missä kukaan ei tuntenut häntä lukuun ottamatta pappeja, ohjaajavanhuksia ja rippi-isää Matteusta. Pääsiäisen jälkeen hän palasi taas luolaan, ja siellä hän myös nukkui rauhassa kuolonuneen 23.6. Kun Barbaros oli antanut henkensä Herran käsiin, samana yönä Kristus ilmoitti asiasta hänen rippi-isälleen Matteukselle. Lähiseudun luostarit kokosivat veljestönsä, jotka lähtivät joukolla kunnioittamaan Barbarosta.

Tieto Barbaroksesta levisi seudulla nopeasti ja paljon kansaa kerääntyi paikalle. Barbaroksen ruumis kannettiin kynttilöitä kantaen ja psalmeja laulaen Trifonin kylään. Kun pyhä ruumis laskettiin maahan, eräs seitsemän vuotta sokeana ollut nainen suuteli sitä ja sai näkönsä takaisin. Kyläläiset ylistivät Jumalaa nähdessään tämän ihmeen, jolloin monet muutkin lähestyivät Barbaroksen ruumista ja parantuivat sairauksistaan. Ennen hautaamista kettinki poistettiin Barbaroksen kaulasta ja asetettiin hänen haudalleen.

Kun Italian laivasto oli voittanut turkkilaiset, Vonitsaan tuli neljätoista italialaista laivaa ja kaikki turkkilaiset vangittiin. Erään laivan kapteeni Sclavounus oli vakavasti sairas. Hän näki unta, ettei paranisi muuten kuin käymällä Trifonin kylässä Barbaroksen haudalla, ja tullessaan seurueensa kanssa haudalle hän parani heti paikalla. Silloin hän määräsi, että reliikit poistetaan hautakammiosta ja viedään laivaan, ja niin Trifonin kylä menetti hengellisen aarteensa. Kenties Jumala antoi viedä reliikit turvaan, jotta ne eivät joutuisi vääriin käsiin turkkilaisten palatessa myöhemmin valloittamaan seudun.

Kun Sclavounuksen laiva poikkesi Korfulle Potamoksen kylään, laivalle tuotiin erään vanhuksen halvaantunut poika, joka parani. Reliikit vietiin maihin, jotta asukkaat voisivat kunnioittaa niitä, ja monet paranivat. Päivä oli toukokuun viidestoista, ja tapaus oli niin unohtumaton, että päivä vakiintui Barbaroksen muistopäiväksi. Paikalle rakennettiin sittemmin kirkko ja korkea kellotorni.

Kaksi päivää myöhemmin laiva purjehti pois Korfulta mukanaan reliikit, jotka päätyivät erääseen luostariin Roomassa, missä pyhiinvaeltajat kävivät niitä kunnioittamassa. Trifonin kylään jäi ainoastaan pyhän miehen kettinki, jonka avulla monet ovat parantuneet lähestyttyään sitä uskossa. Kun turkkilaiset valtasivat seudun vuonna 1688, kettinki katosi. Reliikit olivat ilmeisesti alkaneet vuodattaa mirhaa, sillä pyhää Barbarosta oli tuolloin alettu kutsua alueella Mirhanvuodattajaksi.

Pyhä Halvard (Hallvard, Halward) oli norjalaisen ylimyksen poika, joka vietti suuren osan nuoruusvuosistaan viikinkien retkillä. Eräänä päivänä ollessaan ylittämässä veneellä Drammensfjordenin lahtea Oslon lähistöllä hän kohtasi hätääntyneen naisen, joka pakeni henkensä edestä jouduttuaan syytetyksi varkaudesta. Halvard uskoi hänen syyttömyyteensä eikä suostunut luovuttamaan häntä surmattavaksi. Heidät molemmat ammuttiin kuoliaiksi jousella. Halvardin ruumiiseen kiinnitettiin kivi ja se heitettiin veteen. Ihmeellisesti ruumis ei kuitenkaan uponnut vaan jäi kellumaan aalloille. Halvardin ymmärrettiin puolustaneen viatonta ihmistä, ja häntä alettiin kunnioittaa hurskaana marttyyrina. Hänen ruumiinsa vietiin oslolaiseen kivikirkkoon, jonka suojelijana häntä on kunnioitettu siitä lähtien.

Koska Halvardin kuolema tapahtui vuonna 1043, hieman ennen idän ja lännen kirkon jakaantumista, hänet voidaan lukea myös ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon. Kuvataiteessa hänet on esitetty ruhtinaan asussa myllynkivi käsissään.

Pyhä Jesaja oli kotoisin Kiovan läheltä. Hän meni nuorena Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Feodosin oppilaaksi (ks. s. ###) ja vihkiytyi munkiksi. Hän rakasti palavasti Vapahtajaa ja heittäytyi ankaraan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Jesaja oli nöyrä, sävyisä ja kuuliainen ja kuoletti kärsivällisesti lihallisia himojaan. Sana hänen kilvoituksistaan levisi pian luostarin ulkopuolelle. Vuonna 1065 suuriruhtinas Izjaslav Jaroslavitš nimitti hänet perustamansa Suurmarttyyri Demetrioksen luostarin igumeniksi edesmenneen pyhittäjä Varlaamin (19.11.) paikalle.

Igumenina pyhä Jesaja ajatteli lakkaamatta Jumalaa. Hän jatkoi kilvoitustaan nöyryydessä, rukouksessa ja ruumiillisessa työssä. Hän oli myös veljestön taitava ohjaaja ja laumansa hyvä paimen. Vuonna 1078 hän osallistui Kiovan luolaluostarin vanhusten yhteiseen rukoukseen eksytyksen valtaan joutuneen Nikitan puolesta, josta sittemmin tuli Novgorodin arkkipiispa (31.1.). Samana vuonna pyhä Jesaja vihittiin Rostovin piispaksi.

Rostovin hiippakunta käsitti tuohon aikaan laajan alueen, johon kuuluivat pohjoisen Venäjän maat Jaroslavlia, Vladimiria, Nižni Novgorodia, Kostromaa, Vologdaa ja Tveriä myöten. Alueella eli vielä paljon pakanoita. Jesaja kiersi hiippakuntaansa, poltti epäjumalanpatsaita ja vahvisti vastakääntyneiden uskoa kehottaen heitä seuraamaan horjumatta Kristusta. Hän huolehti köyhistä ja orvoista, ja Jumala antoi hänen kauttaan tapahtua ihmeitä ja ennusmerkkejä.

Elokuussa vuonna 1089 Kiovassa valmistauduttiin luolaluostarin uuden pääkirkon vihkimisjuhlaan. Kiovan metropoliitta Johannes murehti, ettei ollut ennättänyt kutsua mukaan eri hiippakuntien piispoja. Pyhä Jesaja sai kuitenkin ilmestyksessä enkeliltä tiedon lähestyvästä vihkimisjuhlasta ja lähti matkaan. Elokuun 14. päivänä hän osallistui Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon vihkimiseen Kiovan luolaluostarissa. Tämän jälkeen pyhä Jesaja paimensi Rostovin hiippakuntaa enää vajaan vuoden. Hän nukkui pois rauhassa toukokuussa vuonna 1090. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöstensä todettiin säilyneen maatumattomina.

Pyhä Dimitri oli tsaari Iivana Julman poika tämän kuudennesta vaimosta. Hän syntyi Moskovassa vuonna 1582. Tsaari Iivana antoi hänelle ja hänen äidilleen perinnöksi Uglitšin ruhtinaskunnan.

Iivana Julman kuoleman jälkeen valtaistuimelle nousi hänen vanhempi poikansa Feodor (tsaarina 1584−1598), joka oli heikko hallitsija. Todellista valtaa maassa käytti Feodorin lanko Boris Godunov. Monet Venäjällä, Feodorista alkaen, pitivät kuitenkin kruununperillisenä nuorta Dimitriä, vaikka tämä oli kirkon käsityksen mukaan syntynyt laittomasta liitosta. Ortodoksinen kirkko tunnustaa ja hyväksyy vain kolme avioliittoa.

Pyhän Dimitrin kuolemasta on monta versiota. Kirkollisen käsityksen mukaan vallanhimoinen Boris Godunov päätti raivata kruununperijän tieltään. Hänen käskystään murhaajat viilsivät kahdeksanvuotiaan Dimitrin kurkun auki Uglitšissa, jossa hän asui äitinsä kanssa. Veriteko tapahtui toukokuun 15. päivänä vuonna 1591. Tsaari Feodorille uskoteltiin, että Dimitri oli kärsinyt epilepsiasta ja kuoli kohtauksen aikana kädessään olleeseen veitseen.[1]

Vuonna 1606 Dimitrin reliikit avattiin ja siirrettiin Moskovaan vale-Dimitrinä tunnetun vallanhimoisen petkuttajan paljastamiseksi. Pyhäinjäännösten kautta tapahtui niin paljon ihmeitä, että kansa alkoi tungeksia Ylienkeli Mikaelin kirkkoon, jossa reliikit olivat. Samana vuonna pyhä Dimitri kanonisoitiin. Hänen muistoaan vaalitaan erityisesti Uglitšin kaupungissa.