Pyhä marttyyripiispa Polykarpos Smyrnalainen

Pyhä Polykarpos oli alkukirkon tärkeimpiä johtajia. Hän oli pyhän Irenaioksen todistuksen mukaan ”apostolien oppilas ja tunsi monia, jotka olivat nähneet Herran”.

Polykarpos syntyi vuoden 69 tienoilla. Hänen lapsuudestaan tunnetaan tarina, jonka mukaan hän jakoi kotinsa ruokakomerosta ruokatarpeita köyhille, mutta komero ei tyhjentynyt lainkaan. Tästä syystä hänen alkuperäinen nimensä Pankratios muutettiin muotoon Polykarpos, ”paljon hedelmää”. Saman kertomuksen mukaan hänen vanhempansa kuolivat jo varhain marttyyreina, ja lapsi varttui Callista-nimisen ylimysnaisen kasvattamana. Tämä ohjasi hänet rakastamaan Jumalaa ja hyveitä.

Nuorukaisena Polykarpoksesta tuli apostoli Johanneksen oppilas. Hän imi itseensä apostolin rakkaudentäyteistä opetusta ja oli läsnä, kun tätä vainottiin evankeliumin tähden. Kun Johannes vihki Bukoloksen (6.2.) Smyrnan piispaksi, hän asetti nuoremman Polykarpoksen tämän apulaiseksi ja työtoveriksi. Polykarpos vihittiin papiksi ja hän sai vastuulleen orvoista huolehtimisen. Tästä tehtävästä hän huolehti aina siihen saakka, kunnes Bukolos kuoli ja Polykarpoksesta tuli hänen seuraajansa.

Smyrnan piispana Polykarpos seurasi isiensä viitoittamaa tietä. Hän välitti uskoville Herran ja apostolien opetuksia. Kun Patmokselle karkotettu apostoli Johannes kirjoitti Ilmestyskirjaan kirjeet Vähän-Aasian seitsemälle seurakunnalle, Smyrnan kohdalla hän kirjoitti erityisen kauniisti ja myönteisesti: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.”¹

Pyhä Polykarpos oli jumalallisen armon verhoama ja hänen rukoustensa välityksellä tapahtui ihmeitä. Pitkän kuivuuden aikana Polykarpos rukoili ja alkoi sataa. Kun tulipalo oli raivonnut maaseudulla jo viikon ajan, Polykarpos rukoili ja tuli sammui. Sairaita parani ja riivattuja vapautui. Monet kääntyivät kristityiksi hänen ansiostaan. Hän oli niin kunnioitettu, että kristityt tahtoivat päästä aina tilaisuuden tullen koskettamaan häntä. Tämä kiusasi häntä ja siksi hän tapasi pitää aina kengät jaloissaan, etteivät uskovat koskettelisi hänen jalkojaan.²

Kun Polykarpos oli ollut piispana vasta vähän aikaa, pyhä Ignatios Antiokialainen tuotiin kaupunkiin kahlehdittuna matkalla kohti marttyyrikuolemaansa Roomassa. Pyhät piispat tapasivat toisensa ja Polykarpos auttoi Ignatiosta parhaansa mukaan. Ignatios lähetti myöhemmin Troaksesta kirjeen Polykarpokselle kiittäen tätä vieraanvaraisuudesta ja uskoen Antiokian kirjeen hänen haltuunsa. Ignatios kirjoitti: ”Minä annan tunnustuksen sille, että olet ajatuksiltasi Jumalaan suuntautunut ja niin vakaa kuin olisit järkähtämättömälle kalliolle perustettu, ja ylistän suuresti onneani, että minut on katsottu arvolliseksi henkilökohtaisesti tapaamaan sinut ja näkemään moitteettomat kasvosi.”³

Polykarpos puolestaan kirjoitti Filippin kristityille iloiten siitä, että nämä saivat vastaanottaa Ignatioksen ja muut marttyyrit – ”nuo tosi rakkauden kuvat, nimittäin pyhien arvon mukaisissa kahleissa kulkevat veljet, ja lähettää heidät matkaan sen mukaisesti kuin teidän sopiikin”.⁴

Pyhä Polykarpos johti kirkkoa apostolisella otteella yli puoli vuosisataa. Vuoden 154 tienoilla hän kävi Roomassa keskustelemassa kaupungin uuden piispan Anicetuksen kanssa pääsiäisen ajankohdan määrittämisestä ja siitä, miten kristinuskoa olisi paras puolustaa harhaoppeja vastaan. Anicetus antoi Polykarpoksen johtaa ehtoollisen toimittamista, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä monista kysymyksistä, he erosivat ystävinä molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa.

Pian sen jälkeen kun Polykarpos oli palannut Smyrnaan, Vähän-Aasian alueella alkoi ankara kristittyjen vaino. Polykarpos tiesi hetkensä lähestyvän ja meni kaupungin ulkopuolelle pienelle maatilalle, jossa hän odotti vainoojiaan kaikessa rauhassa. Siellä hän rukoili muutaman samanmielisen kanssa yötä päivää kaikkien puolesta ja kaikkialla maailmassa olevien seurakuntien puolesta. Kolme päivää ennen kuin hänet pidätettiin hän näki näyn, jossa hänen pieluksensa syttyi tuleen ja paloi poroksi. Hän ilmoitti muutamille läheisilleen joutuvansa poltettavaksi elävältä.

Pian Polykarpoksen omat sukulaiset kavalsivat hänen olinpaikkansa viranomaisille. Eräänä perjantai-iltana muuan orjapoika johdatti sotilaat oikean talon luo. Polykarpos tiesi heidän tulevan, mutta ei paennut vaan sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto”. Kun he olivat talossa, Polykarpos tuli alakertaan ja alkoi keskustella sotilaiden kanssa.

Huomatessaan Polykarpoksen noin 90-vuotiaaksi vanhukseksi sotilaat ihmettelivät, miksi hänen pidättämisekseen oli järjestetty niin suuri operaatio. Polykarpos käski tarjota miehille syötävää ja pyysi tunnin aikaa saadakseen rukoilla. He suostuivat, ja Polykarpos nousi rukoilemaan. Hän oli täynnä sellaista armoa, että ei kyennyt vaikenemaan kahteen tuntiin vaan muisteli kaikkia tapaamiaan, pieniä ja suuria, ylhäisiä ja alhaisia ja koko katolista kirkkoa kaikkialla maailmassa. Monia alkoi jo kaduttaa, että olivat lähteneet vangitsemaan näin pyhää miestä.

Polykarpos pantiin aasin selkään ja vietiin Smyrnan kaupunkiin. Kaupunkiin tullessaan hänet pyydettiin nousemaan poliisipäällikkö Herodeksen ja tämän isän Niketeksen vaunuihin, ja nämä yrittivät suostutella häntä uhraamaan kysyen: ”Mitä pahaa siinä on, jos sanoo, että keisari on herra, uhraa ja tekee sen mitä siihen kuuluu?” Polykarpos ei vastannut heille mitään, mutta virkkoi lopulta: ”En aio tehdä teidän neuvonne mukaan.” He työnsivät Polykarpoksen alas vaunuista niin rajusti, että tämä loukkasi jalkansa. Silti hän käveli päättäväisesti kohti kilparataa.

Kun Polykarpos astui areenalle, taivaasta kuuluivat sanat: ”Polykarpos, ole luja ja miehekäs!” Äänen kuuli muutama paikalla ollut kristitty. Kansa alkoi kuohua kuullessaan, että suuri ja maineikas Polykarpos oli pidätetty. Prokonsuli kuulusteli häntä tavan mukaan ja kehotti: ”Vanno keisarin onnettaren kautta, muuta mielesi, sano: Alas jumalankieltäjät.” Silloin Polykarpos loi vakavan katseen pakanalliseen yleisöön, viittasi heitä kohti ja nostaen katseensa kohti taivasta sanoi: ”Alas jumalankieltäjät.”

Prokonsuli yritti uudelleen: ”Vanno, niin minä päästän sinut. Herjaa Kristusta!” Polykarpos sanoi: ”Jo 86 vuotta olen palvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata Kuningastani, joka on minut pelastanut?”

Prokonsuli pyysi Polykarposta taas uhraamaan. Polykarpos piti pyyntöä turhanpäiväisenä: ”Minä olen kristitty. Mutta jos tahdot päästä selville siitä, minkälainen oppi kristinusko on, määrää päivä ja kuuntele.” Prokonsuli sanoi ivallisesti: ”Vakuuta kansa tästä.” Polykarpos katsoi prokonsulia ja sanoi: ”Sinut minä olen katsonut sen arvoiseksi, että puhun asiasta. Meitä on opetettu antamaan hallitusmiehille ja esivallalle heille kuuluva kunnioitus, sillä Jumala on heidät asettanut.”

Prokonsuli uhkasi Polykarposta pedoilla. Polykarpos lausui: ”Käske ne tänne. Minä en voi muuttaa mieltäni niin, että kääntyisin paremmasta huonompaan.” Sitten prokonsuli uhkasi häntä tulella. Polykarpos totesi: ”Sinä uhkaat tulella, joka hetkisen palaa ja vähän ajan päästä sammuu. Sinä et tunne tulevan tuomion tulta, joka odottaa jumalattomia.”

Polykarpoksen puhuessa hänen kasvonsa säteilivät ja hän oli täynnä iloa ja rohkeutta. Prokonsuli sen sijaan hermostui ja lähetti airueensa kilparadalle kuuluttamaan kolmesti: ”Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.” Kansa huusi ja vaati leijonia esiin, mutta koska eläinnäytäntöjen aika oli jo ohi, väki alkoi vaatia Polykarposta elävältä poltettavaksi.

Kun rovio oli valmis, Polykarpos riisui vaatteensa ja otti kengätkin jaloistaan.

Polykarpos sanoi pysyvänsä paikallaan ilman naulojakin, joten häntä ei naulittu vaan ainoastaan sidottiin. Kun hänet näin oli ikään kuin valmistettu polttouhriksi Jumalalle, hän kohotti katseensa ja lausui viimeisen rukouksensa kiittäen siitä, että hänet oli katsottu tämän hetken arvoiseksi: pääsemään kaikkien marttyyrien joukkoon ja osalliseksi Kristuksen maljasta ylösnousemukseksi iankaikkiseen elämään.

Kun Polykarpos lausui aamenen, tuli sytytettiin. Tapahtui kuitenkin jotain epätavallista. Liekit pullistuivat ikään kuin purjeeksi pyhän Polykarpoksen ympärille. Roviosta hehkui hyvää tuoksua, ja Polykarpos muistutti enemmän ahjossa hehkuvaa kultaa kuin palavaa ruumista. Kun nähtiin, ettei tuli tuhonnut Polykarpoksen ruumista, pyöveli meni hänen luokseen ja antoi hänelle tikarilla armoniskun. Verta pulppusi niin paljon, että tuli sammui. Väki ihmetteli suuresti tapahtunutta.

Tämä tapahtui lauantai-iltapäivänä 23. helmikuuta, vuosiluku oli ilmeisesti 155.⁵ Samalla surmattiin myös yksitoista muuta kristittyä Filadelfiasta, mutta kaikki puhuivat vain Polykarpoksen kuolemasta.

Sadanpäämies määräsi pyhän Polykarpoksen ruumiin poltettavaksi, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa sitä. Myöhemmin kristityt kuitenkin saivat ottaa hänen luunsa, jotka olivat jalokiviä arvokkaammat ja kultaa koetellummat. Ne haudattiin arvokkaasti, ja kristityt ryhtyivät kokoontumaan vuosittain hänen haudalleen viettämään pyhän marttyyripiispa Polykarpoksen muistoa.

Polykarpoksen oppilaista pyhä Irenaios välitti häneltä oppimaansa apostolista traditiota läntiseen Eurooppaan. Polykarpoksen kuollessa Irenaios oli Roomassa, jossa hän kuuli pasuunoiden kaltaisen äänen sanovan: ”Polykarpos on kärsinyt marttyyrikuoleman.”