Karjalan pyhittäjä Jefrosin Sinozerolainen

Pyhän Jefrosinin maallikkonimi oli Jefrem. Hän syntyi 1500-luvulla Karjalassa lähellä Laatokkaa ja eli nuorena jonkin aikaa Valamon luostarissa. Siellä hän tutustui ankaraan kilvoituselämään ja oppi tuntemaan jumalanpalvelusjärjestyksen. Hän ei kuitenkaan jäänyt luostariin vaan muutti Novgorodiin, jossa hän eli vuosikausia. Sitten hän siirtyi itään Ustjužnan kaupungin lähelle Dolosskojen kylään ja palveli pitkään lukijana kylän kirkossa. Hän oli jo kypsässä iässä, kun Jumalan armo kosketti hänen sydäntään niin, että hänessä syttyi voittamaton kaipuu munkkielämään. Järjestettyään asiansa hän lähti matkaan ottamatta mukaansa mitään muuta kuin päällään olevat vaatteet. Siitä lähtien hän pyrki hellittämättä kohti Jumalaa eikä ajatuksissaankaan kääntynyt enää koskaan katsomaan taakseen.

Jefrem meni Tihvinän luostariin ja pyysi sen johtajaa vihkimään hänet munkiksi. Hänen kypsä ikänsä, Valamossa vietetty nuoruus ja vuodet kirkon palveluksessa lukijana herättivät veljestössä luottamusta. Jefrem puettiin pian munkin viittaan ja hän sai vihkitoimituksessa nimekseen Jefrosin. Saavutettuaan halajamansa hän heittäytyi iloiten askeettisiin kilvoituksiin. Hän valisti mieltään lukemalla Jumalan sanaa, taltutti lihansa paastolla ja itsehillinnällä, oli kuuliainen igumenille ja munkkiveljille ja toimitti saamansa palvelutehtävät tunnollisesti säilyttäen omantuntonsa puhtaana kaikessa.

Elettyään jonkin aikaa Tihvinän luostarissa Jefrosin alkoi tuntea kaipuuta erakkoelämään. Vuonna 1600 hän lähti igumenin siunauksella erämaahan. Hänellä ei ollut mukanaan omaisuutta, mutta hänen sydämensä oli tulvillaan iloa. Jefrosin vaelsi tutulle seudulle noin 50 kilometrin päähän Ustjužnan kaupungista. Sinozero-järven rannalta metsän ja läpipääsemättömien soiden keskeltä hän löysi sopivan paikan. Hän pystytti ristin, kaivoi asumuksekseen luolan ja aloitti ankaran kilvoituselämän. Kahteen vuoteen pyhä Jefrosin ei nähnyt ainoatakaan ihmistä eikä syönyt leipää. Hänen ravintonaan olivat metsän antimet, marjat ja sienet. Käsityönään hän punoi verkkoja. Asuttuaan vuoden luolassa hän rakensi itselleen pienen keljan.

Kahden vuoden kuluttua ihmiset löysivät Jefrosinin. Hiljaisessa erämaassa alkoi kaikua hengellinen opetus. Jefrosinin ympärille kerääntyi pieni veljestö, ja jo ensimmäisenä vuonna tarvittiin suurempi tila yhteistä rukousta varten. Yhteisin ponnistuksin veljestö rakensi kirkon, joka parin vuoden kuluttua pyhitettiin Neitsyt Marian ilmestymisen kunniaksi.

Pyhittäjä Jefrosin kilvoitteli erämaassa yksitoista vuotta. Venäjällä elettiin 1600-luvun alussa sekasorron aikaa. Puolalaiset joukot valloittivat Smolenskin ja Moskovan, ruotsalaiset Novgorodin. Levottomuuksien aikana monet Ustjužnan kaupungin asukkaat etsivät suojaa Jefrosinin luostarista, joka syrjäisen sijaintinsa vuoksi tarjosi hyvän turvapaikan. Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612 pyhittäjä Jefrosin kuitenkin varoitti luostarin suojiin tulleita lähestyvästä onnettomuudesta. Hän sanoi, että puolalaisjoukko tulisi pian hävittämään luostarin ja kehotti kaikkia, jotka halusivat pelastaa henkensä, pakenemaan. Monet eivät uskoneet häntä, vaan sanoivat: ”Mikset sinä itse lähde tästä pyhästä paikasta?” Jefrosin vastasi heille: ”Minä olen tullut tänne kuolemaan Kristuksen tähden.”

Vanhuksen ennustus tuhosta saattoi erään Joona-nimisen munkin pelon valtaan. Hän halusi lähteä luostarista monien muiden mukana, mutta Jefrosin pidätteli häntä sanoen: ”Miksi antaisimme pelolle sijaa sielussamme? Taistelun koittaessa on osoitettava rohkeutta kilvoituksessa. Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? (Room. 8:35).” Jefrosin totesi Joonalle, että he munkit olivat antaneet Jumalalle lupauksen pysyä kuolemaansa asti tuolla paikalla. Maallikkoja taas ei sitonut mikään lupaus ja heidän piti ajatella ja suojella myös perhettään. Näin puhuen hän valoi rohkeutta ja hengellistä intoa Joonan sieluun. Sitten Jefrosin pukeutui skeemamunkin asuunsa ja rukoili koko sen päivän ja seuraavan yön Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, että he ottaisivat hänet vanhurskasten joukkoon.

Seuraavana päivänä 20. maaliskuuta viholliset hyökkäsivät luostariin surmaten miekalla kaikki, jotka kohtasivat. Verenvuodatuksen keskellä pyhittäjä Jefrosin seisoi pelkäämättä munkinviitassaan maahan pystyttämänsä ristin vierellä. Sotilaat vaativat häntä luovuttamaan luostarin kalleudet. Hän vastasi: ”Tämän luostarin omaisuus on Jumalanäidin kirkossa.” Näin sanoen hän viittasi Jumalassa kätkettynä olevaan katoamattomaan rikkauteen, mutta puolalaiset luulivat hänen tarkoittavan maallisia aarteita ja syöksyivät kirkkoon. Eräs sotilaista iski Jefrosinia miekalla kaulaan, ja tämä kaatui kuolleena maahan. Viholliset eivät löytäneet kirkosta mitään varastamisen arvoista. Siitä kiukustuneena pyhittäjän murhaaja iski hengetöntä vanhusta nuijalla päähän murtaen tämän kallon. Myös munkki Joona sai surmansa. Lähiseudun asukkaat hautasivat pyhittäjä Jefrosinin ja kaikki tämän kanssa kuolleet.

Neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin Jefrosinin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon kellotornin alle, jonne uskovat tulivat vuosisatojen ajan kunnioittamaan niitä. Hänen kunnioituksensa pyhänä vahvistettiin virallisesti vuonna 1911.