Kalkedonin metropoliitta Emmanuelin tervehdys Pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlassa 27.9.

Korkeasti pyhitetty arkkipiispa Elia,
rakkaat veljet Kristuksessa,
kunnioitetut kirkkojen ja viranomaisten edustajat,
hyvät naiset ja herrat,

tuon tänään tänne, tähän historialliseen Turun kaupunkiin, Hänen Kaikkipyhyytensä, ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen rakkauden, huolenpidon ja kiinnostuksen. Fyysisellä läsnäolollani keskuudessanne on ehkä vain vähäinen merkitys tämän päivän olennaisen tapahtuman rinnalla. Etusijalla on Konstantinopolin Äitikirkon elävä todistus: Äitikirkko, joka hiljaisesti mutta järkähtämättömästi syleilee lapsiaan sydämellisyydellä riippumatta siitä, millä maantieteellisellä pituus- ja leveyspiirillä he sijaitsevat.

Pyhän Aleksandran kirkon 180 vuotta kestänyt elämä. Pysähtykäämme pohtimaan sitä hieman syvemmin. Emme juhli ainoastaan muodollista vuosien ketjua, sitä mekaanista aikaa, joka painaa taakkansa kiven ja puun päälle. Kirkko ymmärretään ontologisesti persoonien elävänä yhteytenä, joka on vapaa individualismin turmeluksesta. Luotu temppeli saa todellisen, pelastushistoriallisen merkityksensä vasta silloin, kun sen uskovaisten ”me” ruumiillistuu orgaanisesti historiassa ja kun he ”niin kuin elävät kivet rakentuvat hengelliseksi huoneeksi” (1. Piet. 2:5), ja kun Pyhän pöydän ympärillä kokoontuva eukaristinen synaksi muuttaa jokapäiväisen elämämme pirstoutuneen ajan jatkuvaksi ja käsin kosketeltavaksi luomattoman Jumalan läsnäolon ilmestykseksi.

Ja täällä, siunatussa Suomessa, tämä siunaus on juurtunut syvälle. Hänen Ylhäisyytensä arkkipiispa Elian hienovaraisessa paimenjohtajuudessa Suomen ortodoksinen kirkko ei ole jonkin menneisyyteen kadonneen ajan museaalista säilyttämistä. Se hengittää, se kasvaa ja ennen kaikkea se käy vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.

Jotkut – kenties vanhoihin ajattelutapoihin juuttuneina – ovat vakuuttuneita siitä, että diasporassa tai sen historiallisten keskusten ulkopuolella ortodoksisuuden tulisi toimia ennen kaikkea kansallisen yhteenkuulumisen turvapaikkana. Irtautuminen kirkollisesta yhteydestä ja vetäytyminen kansakunnan käsitteeseen muodostavat kuitenkin hajottavan tekijän. Se on langennut ja taantumuksellinen tila.  Etnofyletismin kysymys, jota käsittelimme myös perjantaina Helsingin hiippakuntapäivillä, on valitettavasti edelleen avoin haava. Se kieltää evankeliumin yhdistävän dynamiikan.

Suomen todellisuus osoittaa käytännössä, kuinka vaivattomasti usko voi ruumiillistua toisenlaisessa kulttuurisessa kehyksessä. Kunnioittaessaan yhteiskunnallista ympäristöään se omaksuu paikallisen identiteetin ilman jälkeäkään ekumeenisuutensa pettämisestä. Tätä eukaristista ykseyttä Konstantinopolin Äitikirkko palvelee.

Ekumeeninen patriarkaatti kulkee perinteisesti kaukana sellaisista maallisen johtamisen muodoista, joita valta asetetaan ylhäältä käsin paikalliskirkkojen ylle. Sen asema säilyy ristinmuotoisena. Se toimii rakastavan yhteyden valppaana takaajana muistuttaen, että me kaikki, poikkeuksetta, olemme saman elimistön soluja.  Sen palvelutehtävänä on kantaa taakkoja, parantaa kärsivällisesti hajaannuksia – usein hiljaisen tuskan kautta – ja tarjota sovinnon henkeä siellä, missä inhimilliset heikkoudet jättävät jälkeensä raunioita. Ortodoksisuudessa ensimmäinen uhrautuu luonnostaan ensimmäisenä.

Kuulemme ympärillämme usein puhetta vuoropuhelun oletetusti ylittämättömistä vaikeuksista. On totta, että vilpitön lähestyminen nykymaailmaa ja muita kristillisiä traditioita kohtaan vaatii ponnistelua.

Tänään olemme kuitenkin akateemisessa tilassa, Akatemiatalon juhlasalissa, joka on luonteensa mukaisesti omistettu totuuden etsimiselle. Tämän viikonlopun aikana meillä on ollut mahdollisuus osallistua Turun kirkon 180-vuotisjuhlan viettoon, ja hetken kuluttua tapaamme veljemme, evankelis-luterilaisen arkkipiispa Tapio Luoman. Mikä on näiden kohtaamisten teologinen tausta?

Ensimmäinen ihminen, pyhien tekstien maallinen Aadam, luotiin alun perin elämään häiriöttömässä suhteessa luomakuntaan ja Luojaan. Vihamielisyys toista ihmistä kohtaan ja epäluulo erilaisuutta kohtaan muodostavat lankeemuksen kovan ytimen.

Ekumeeninen vuoropuhelu ei siis merkitse jonkinlaista diplomaattista kompromissia eikä pyhän traditiomme hylkäämistä. Se on kirkko-opillisen olemassaolomme luontainen ilmentymä. Jos Jumala itse ilmoitetaan meille historiassa Persoonien hypostaattisena yhteytenä, Kristuksen kirkolla ei ole muuta tai turvallisempaa tietä kuin lähteä jatkuvasti ulos itsestään, vetää maailma puoleensa ja kohdata se.

Siellä, missä kyky kommunikaatioon ja halu yhteyteen lakkaavat, alkaa historian erämaa.

Tie pyhyyteen kulkee väistämättä lähimmäisen, meidän vaatimattoman ja jokapäiväisen veljemme, kautta. Kansojen, kielten ja traditioiden elävä moninaisuus muodostaa viime kädessä kristillisen yhteisön todellisen rikkauden.

Näimme tämän eilen konkreettisesti kirkkonne pihalla järjestetyssä monikulttuurisessa, värejä ja elämää sykkineessä juhlassa. Tässä tilassa yhdistyivät suomalaiset, eri järjestöjen jäsenet sekä myös niin kovin koetellut ukrainalaiset veljemme, jotka ovat saapuneet tänne etsimään rauhan turvapaikkaa. He kaikki kokoontuivat yhteisen äidin, paikalliskirkon, ympärille.

Tällainen avoimuus on juuri sitä, minkä tunnemme rakkauden liturgiana. Tästä näkökulmasta katsoen nyt täyttyvät 180 vuotta näyttäytyvät toiveikkaana alkuna.

Pelastuksemme historiaa ei kuitenkaan rakenneta kirkkojen tiilistä ja taidokkaasta puurakenteesta, kuinka vaikuttavia ne sitten ovatkin. Sen todellisen perustan muodostavat persoonat. Se lepää uskovien salatun hien ja vaivannäön varassa –niiden, jotka päivittäin kilvoittelevat rakastaakseen ja ylittääkseen oman turmeltuneisuutensa, jotta he voisivat seistä Luojansa edessä yhdistyneinä, puhtain sydämin, kaukana hedelmättömästä yksilöllisyydestä.

Kuolema ja inhimillinen eripuraisuus voitetaan ainoastaan anteeksiannolla. Elämä saavuttaa täyden ulottuvuutensa vain sakramentaalisessa eukaristiassa.

Säilyttäköön siis ylösnoussut kirkkauden Herra, joka pitää kaikki koossa rakkaudellaan, Pyhän Aleksandran kirkkoa. Suojelkoon Hän Turun kaupunkia ja vuodattakoon runsaan siunauksensa koko Suomen kirkon täyteyden ylle tulevina vuosikymmeninä.

Olkoon teillä aina syvälle sisimpäänne juurtuneena Konstantinopolin Äitikirkon siunaus sekä Hänen Kaikkipyhyytensä henkilökohtainen toivotus ja rukous.

Monia armorikkaita ja siunattuja vuosia kaikille!