Ortodoksisen kirkkomusiikin opiskelija Silja Tiittasen juhlapuhe Pyhän Aleksandran kirkon 180-vuotisjuhlassa Turussa 27.9.
Arvoisat juhlavieraat,
juhlistamme nyt Turun pyhän marttyyrikeisarinna Aleksandran kirkkoa. Kyseinen kirkko on minulle erityinen ja rakas. Se, ja siellä elävä seurakunta on muodostanut ja säilyttänyt oman kauniin perinteensä. Tämä ei ole vaatinut turhaa hurskastelua eikä tuotteistamista. Turun kirkko on avoin, yhteisöllinen ja rohkea. Siellä saa kokea, miten toisen rinnalla kuljetaan sekä riemussa että murheessa.
Aleksandran kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1846. Turussa asuvat siviilit ottivat omakseen kirkon, joka oli rakennettu lähinnä venäläisten sotilaiden käyttöön. Kirkon täyttivät kauppiaat, työläiset ja lapset. Venäläisyys merkitsi tuohon aikaan Suomessa myös eurooppalaisuutta. Pyhän Aleksandran kirkko on siis ollut alusta asti erilaisten ja erikielisten seurakuntalaisten kirkko. Pyhä Aleksandra kuoli vuonna 303 marttyyrikuoleman uskonsa rohkeana todistajana. Hän kääntyi kristityksi nähdessään pyhän Georgios Voittajan säilyttävän uskonsa läpi kidutuksien. Hänen oma
aviomiehensä, keisari Diocletianus, käski surmata hänet kuullessaan hänen kääntymisestään. Hän ei kuitenkaan luopunut uskostaan edes aviomiehensä, keisarin käskystä. Kuten Aleksandra, on hänen kirkkonsakin todiste elävästä uskosta.
Maailmassa on vain kourallinen Aleksandralle pyhitettyjä kirkkoja, ja Turun kirkko kuuluu näihin. Se on monella tavalla outolintu sekä Turussa että suomalaisten ortodoksisten seurakuntien joukossa. Kirkko on pilkahdus slaavilaista perinnettä Länsi-Suomessa. Turun kirkko ei ole karjalaisevakkojen rakentama, vaikka heitäkin tuli runsain määrin seurakunnan alueelle myöhemmin. Turulla on oma perinteensä. Se on suomenvenäläisten ja emigranttien tuomaa, evakkojen ja maahanmuuttajien muovaamaa ja turkulaisten vähitellen omaksumaa. Kirkko on vuosi toisensa perään
täyttynyt värikkäistä hahmoista.
On Suuri Perjantai, eli pitkäperjantai. Kristuksen hautakuva on tuotu keskelle kirkkosalia. Kirkko ja kirkkokansa ovat pukeutuneet tummaan. Kristuksenristiinnaulitseminen järkyttää. Samalla pääsiäisen lähestyminen tuntuu kihelmöivältä jännitykseltä. Lukija siirtelee keskittyneenä kirjoja tuolin päällä notkuvassa kirjapinossaan. Suomi, kirkkoslaavi ja kreikka vuorottelevat. Kirkkokansassa joku yrittää päästä sytyttämään tuohusta tungoksen keskellä ilman, että koko väkijoukko leimahtaa tuleen. Lapsi itkee, mutta ennemmin leluautosta syntyneen riidan vuoksi kuin
Vapahtajansa kuolemaa surren. Kuoro tiirustaa tarkkaavaisesti hapertuneita 30-luvun viipurilaisia juhlavihkoja. Joka vuosi kuorolaisten laulaessa samaa kanonia, aika katoaa. Vuosikymmen toisensa jälkeen rukoilijat, lukijat, papit ja kanttorit vaihtuvat, mutta perinne säilyy. Kun sama perinne säilyy pitkään, yksilöt muuttuvat osaksi sen jatkumoa. Itse olen päässyt kuorolaisena liittymään osaksi tätä jatkumoa. Halu jatkaa tätä perinnettä johti omalla kohdallani ammatinvalintaan, kun lähdin opiskelemaan ortodoksista kirkkomusiikkia vuosi sitten.
Seurakunnassa ystävystyy erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kansa. Syy saattaa olla Turun sisäänpäinkääntyvyys, tai sitten sen ylivoimaisuus asuinkaupunkina, mutta ihmiset jäävät ja palaavat Turkuun. Seurakunta on sen jäsenien elämässä usein pysyvää. Tämä tekee kirkosta monelle turvasataman, johon tukeutua kerta toisensa jälkeen. Se myös tarkoittaa, että kirkossa eri ikäiset ystävystyvät. Olen monesti selittänyt kaveriporukkani parhaimpia juoruja tuntitolkulla eläkeläisille. Sen jälkeen on luonnollista seurata päiväkoti-ikäistä, joka haluaa esitellä pihalta löytäneensä etanan. Eri ikäisten ystävystyessä erilaiset näkökulmat sekoittuvat jatkuvasti. Tämä on valtava rikkaus, jota alkaa usein seurakunnassa pitää itsestäänselvyytenä.
Kirkolla on tarjota jotain aidosti kiinnostavaa jokaiselle. Kirkon antia ei tarvitse tuotteistaa. Se ei vaadi yltiöpäistä mainontaa. Ihmiset haluavat palata sen äärelle, vaikka he eivät ymmärtäisi syytä sillä hetkellä. Olen usein kuullut Turun kirkossa elämän neuvoksi sen, että pahin synti on tylsyys. Laimeuden kammoksuminen on asia, joka näkyy joka saralla Turun kirkossa. Kirkon jylhä arkkitehtuuri on dramaattista. Ikonit ovat runsaasti koristeltuja. Turun kuoron erikoisuus on nimenomaan dramaattiset kappaleet ja niiden tulkitseminen niin, että hiljaisten ja voimakkaiden kohtien välinen ero on valtava. Se näkyy myös seurakuntalaisissa. Turussa ei ole tylsää eikä yksitoikkoista, vaan kirkko on täynnä aidosti eläviä hahmoja. Aleksandran kirkossa ei joudu
lausumaan, kuten Ilmestyskirjassa todetaan: ’’Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma!’’.
Turussa pysyvyys ei ole vaatinut hurskastelua. Turkulaisen perinteen mukaan hurskaussekä siveysopilliset asiat ovat jokaisen oma asia. Kun aloin käymään enemmän kirkossa, sain ohjeita muilta nuorilta, jotka olivat olleet pitkään mukana seurakunnan toiminnassa. Heidän aivan ensimmäiset ohjeet minulle olivat selkeät ja tiukat: keneltäkään ei kysytä ovatko he käyneet ehtoollisella, siitä ei puhuta. Muiltakin tullut oppi oli selkeä: huolehtikoot kukin vain omasta hurskaudestaan! Turun kirkossa tunnistetaan kuitenkin ero yksilön elämän ja yhteisen jumalanpalveluselämän välillä.
Perinteen mukaan toimittaminen otetaan tosissaan. Toisilta lahjaksi saatua perinnettä ei haluta itse sotkea eikä menettää.
Turun kirkko muistaa omat juurensa. Kun seisoo Aleksandran kirkossa, näkee ympärillä eri vuosisadoilta periytyneitä ikoneita, joita seurakuntalaiset ovat lahjoittaneet kirkolle. Vanhin niistä on 1700-luvulta, monet 1800-luvulta, siis jopa vanhempia kuin itse kirkkorakennus. Uusimmat ovat vain muutaman vuoden ikäisiä. Kirkko on saanut muitakin lahjoja vuosisatojen saatossa. Ne eivät näy kirkon seinillä, vaan kuuluvat kirkon sisällä. Kirkossa kajahtavat kappaleet ovat sävelletty eri maissa eri aikoina. Kirkossa toimitetaan suomeksi, kirkkoslaaviksi, romaniaksi, kreikaksi, ruotsiksi. Iso osa perinteestämme on suomenvenäläisten ja emigranttien tuomaa Venäjältä. Siitä on kuitenkin tullut turkulaisten omaa perinnettä. Kun supisuomalaiset turkulaiset ovat herkistyneet lähes kahden vuosisadan ajan kuullessaan kerubiveisun slaaviksi, ei voi sanoa perinteen olevan enää vain lainassa. Siitä on tullut omaa.
Kaunis kirkkorakennuksemme luo hyvät puitteet yhteisön rakentumiselle. Kun olin kesällä kirkkovahtina, olin ensimmäisenä kohtaamassa ihmiset jotka tulivat kirkkoon. Kirkkomummot ja -vahdit tietävät hyvin, miten erilaisista syistä ihmiset tulevat kirkkoon käymään. Olin juuri päässyt kuulemaan eräältä vierailijalta väitteen siitä, miten kirkkomme ikonit eivät ole oikeita ikoneita. Luonnollisesti suivaannuin tästä, ja puolustin rakkaita pyhäinkuviamme henkeni edestä. Juuri kun olen ehtinyt tyyntyä, ja paasaamiseni uhri astuu ulos kirkosta, sisään astuu nainen. Hän kysyy minulta venäjäksi, puhunko venäjää. Pudistan päätäni, joten hän naputtelee hetken puhelimellaan, ja näyttää sitten sitä minulle. Hän ei suinkaan välittänyt ikonien ’’oikeellisuudesta’’. Hän näyttää kääntäjä-sovellusta, jossa lukee teksti ”Missä voi sytyttää tuohuksen itsemurhan tehneen puolesta?”.Rakas kirkkomme ja sen rakkaat ikonit tuovat lohtua musertavankin suuren surun kohdatessa.
Kirkko ei ole vain riemun juhlan paikka. Elävässä yhteisössä ei hymyillä aina. Kykyä tukea toista ja toimia yhdessä ei testata ilon ja juhlan kautta. On helppoa nauraa yhdessä ja onnitella toisia. Vaikeaa on olla todella vastuullisia toisista. Kun on oikeasti osa yhteisöä, joutuu laittamaan yhteistä ruokaa vaikkei haluaisi, joutuu siivoamaan ja opastamaan kärsivällisesti osaamattomampia. Sillon joutuu pyyhkimään toisen kyyneleet, vaikka on vaikeaa kohdata sureva ihminen.
Kuten pyhä Aleksandra, on hänen kirkkonsa rohkea. Turussa ei pelätä sanoa, mitä mieltä asioista ollaan. Kohteliaisuus ja huomaanottavaisuus ovat toki hyveitä, mutta on arvokasta puolustaa toista ja sanoa vääryyden edessä suoraan: tätä minä en hyväksy. Turussa on rohkeita oman perinteen ja oman uskon puolustajia. Turun kirkossa ollaan myös solidaarisia: ystäviä puolustetaan.
Itse luonnehtisin kuitenkin Turun kirkkoa osuvammin sisäänsätempaavaksi kuin sisäänpäinkääntyneeksi. Kirkko oli jo alussaan erikielisten ja erilaisista taustoista tulleiden kirkko. Emigranttien tullessa Suomeen, heidän toinen kielensä oli tavanomaisesti ruotsi. Monikielisyys on aina ollut arkea. Aleksandran kirkko on ollut kautta aikojen sekä maahanmuuttajien että Suomessa syntyneiden kirkko. Lisäksi se on ollut erikoisten ja normaalien yhteinen. Jo vuosikausia on kirkkomme nähnyt erilaisia perheitä, erilaisia parisuhteita, eriäviä poliittisia mielipiteitä, kirkkoon kuulumattomia ja
kuuluvia, vaikeita sekä helppoja ihmisiä. Erityisesti ikoninmaalaus ja kuoro ovat olleet osallistumisen tapoja, joissa mukana ovat olleet myös ihmiset, jotka eivät kuulu kirkkoon.
Pyhä Aleksandra piti kiinni omasta uskostaan, ja tuli tämän vuoksi oman aviomiehensä mestauttamaksi. Hän oli nöyristelemätön ja rohkea todistaja joka ei kumarrellut vallanpitäjiä. Tähän ihanteeseen pyrkimällä on myös Aleksandran kirkossa säilynyt kaunis perinne ja elävä usko. Suuren perjantain tekstien mukaisesti, ’’Sinulle Jumala sopii ylistystä veisata, tämä on KAIKKIEN hänen hurskaittensa kunnia’’. Turun kirkkoon jokainen on tervetullut ylistämään Jumalaa yhdessä. Kiitos.