Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian avauspuhe Helsingin hiippakuntapäivillä 25.9.

Kristuksessa rakas isä esipaimen Maksimos, Silivrian metropoliitta,
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,

Hiippakuntapäiviemme otsikko, ortodoksinen diaspora ja etnofyletismin kysymys, kuulostaa siltä kuin se kuuluisi kansainväliseen kanonistien kokoukseen, jossa puhutaan kolmella kielellä ja tulkataan neljälle. Se kuuluu kuitenkin tänne, meidän hiippakuntaamme.

Haluan aluksi perustella, miksi olemme valinneet tämän aiheen. Syitä on kaksi.

Ensimmäinen syy on yksinkertainen. Sen näkee jokainen, joka on viime vuosina toimittanut jumalanpalveluksia jossakin hiippakuntamme kirkoista. Kirkkomme sulkee syliinsä yhä useampia kansallisuuksia ja kieliä, ja täällä Helsingin hiippakunnassa sen näkee selvimmin. Yhä useampi jäsenemme puhuu kotonaan muuta kieltä kuin suomea. Kirkoissamme rukoillaan suomeksi ja lukuisilla muilla kielillä. Tämä ei oikeastaan ole kirkkomme erityispiirre. Se on peilikuva suurimmista kaupungistamme. Samat kielet kuuluvat raitiovaunussa, koulun pihalla ja terveysaseman odotushuoneessa.

Tämä kertoo meille jotain myös yhteiskunnastamme. Kaupungissa ihmiset asuvat yhä enemmän rinnakkain, mutta yhä harvemmin yhdessä. Suomi kuvitteli kauan olevansa yhtä kieltä ja yhtä mieltä, ja nyt se huomaa olevansa vähitellen jotain muuta. Osa iloitsee, osa pelkää, moni ei vielä tiedä, kumpaa tekisi. Kirkko ei voi valita, haluaako se olla osa tätä muutosta. Se on jo. Se voi valita vain, millainen osa. Kirkon ei kuulu olla pelkkä yhteiskuntansa peili. Sen kuuluu olla ikkuna iäisyyteen: paikka, josta näkyy jotain, mitä kaupungissa ei vielä ole.

Raamatun alkulehdillä on kertomus kaupungista, jolla oli yksi kieli. Ihmiset polttivat tiiliä kovaksi, käyttivät maapikeä laastina ja päättivät rakentaa tornin, jonka huippu ulottuisi taivaaseen. Näin he tekisivät itselleen nimen (1. Moos. 11:3–4). Olen aina ajatellut, ettei tuon kertomuksen epäonnistuminen ollut korkeus. Taivas kestää korkeita rakennuksia. Epäonnistuminen oli se, että koko hanke nojasi yhteen kieleen ja omaan nimeen.

Helluntaina Jumala ei palauttanut maailmaan yhtä kieltä. Se olisi ollut helppoa, ja moni järkevä hallintomies olisi pitänyt sitä tehokkaana ratkaisuna. Sen sijaan jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään (Apt. 2:6). Helluntain kontakissa laulamme, että kun Korkein astui alas ja sekoitti kielet, Hän hajotti kansat, mutta kun Hän jakoi tulen kielet, Hän kutsui kaikki ykseyteen. Babelissa oli yksi kieli ja monta sydäntä. Helluntaina oli monta kieltä ja yksi Henki.

Kun helluntaipäivä koitti, kaikki olivat yhdessä koolla, samassa paikassa (Apt. 2:1). Nuo sanat ovat varhaisen kirkon tapa puhua ehtoollisesta. Ensin yksi paikka. Sitten monta kieltä. Ei päinvastoin. Kirkko ei ole kieli, joka etsii itselleen paikan. Se on paikka, joka oppii monta kieltä. Hyvänä esimerkkinä tästä on Konstantinos, jonka tunnemme Kyrilloksena, ja joka istui 860-luvulla pöytänsä ääressä ja mietti, millä merkillä kirjoittaa slaavilainen suhuäänne, jota kreikassa ei ollut. Hän teki paimenen päätöksen. Hän halusi, että moravialainen talonpoika kuulisi evankeliumin eikä vain sen kaikua.

Tästä pääsen toiseen syyhyn.

Jos emme opeta kirkkomme jäsenille, mitä ortodoksinen kirkko ajattelee itsestään ja paikallisuudestaan, tyhjiö ei jää tyhjäksi. Sen täyttää jokin muu: kieli, kansallisuus, passi, kotimaan uutiset ja kotimaan politiikka. Ihminen, jolla ei ole kykyä ymmärtää, mikä perinteemme mukainen kirkkokäsitys on, rakentaa kirkkonsa siitä, mitä hänellä on käsillä. Käsillä on yleensä oma kieli ja oma kansa. Näin syntyvät kuplat. Kirkkomme sisälle voi syntyä seurakuntia seurakunnan sisään: ne jakavat saman rakennuksen, mutta eivät samaa elämää. Kirkkomme ulkopuolelle syntyy yhteisöjä, joissa kirkko on muuttunut kotimaan suurlähetystöksi vieraalla maalla.

Kuplassa ymmärretään vitsit ja paljon muuta. Mutta kupla on myös hauras. Lapset käyvät koulunsa suomeksi, ja jonain päivänä he huomaavat, että heidän kirkkonsa puhuu vain isovanhempien kieltä. Silloin he eivät vaihda kieltä. Vaarana on, että he vaihtavat kirkkoa tai jättävät sen kokonaan. Kotimaan riidat kulkevat myös matkalaukussa mukana, ja silloin seurakuntasalista tulee paikka, jossa käydään toisen maan vaaleja.

Tunnustan, että ymmärrän kuplan vetovoiman. Kun jumalanpalvelus toimitetaan sillä kielellä ja niillä sävelmillä, jotka ovat minulle tutuimmat, jokin minussa asettuu. Se ei ole syntiä. Oman kansan ja oman kielen rakastaminen ei ole syntiä. Se on kunnioitettava tunne, kunhan sydämessä on tilaa myös toisen kansan kauneudelle. Synti alkaa siitä, kun ihminen otetaan kirkon jäseneksi vain oikealla aksentilla.

Ortodoksinen kirkko-oppi on tässä kohdassa yllättävän yksinkertainen, vaikka sen ympärille on kertynyt kirjastollinen kommentaareja. Kirkko on ehtoollisen ympärille kokoontuva yhteisö, jota johtaa piispa. Apostoli Paavali ei kirjoittanut korinttilaisten kirkolle vaan Jumalan seurakunnalle, joka on Korintissa (1. Kor. 1:2). Seurakunta ei kuulunut kaupungin kansalle. Se oli Jumalan kansa, joka asui Korintissa. Pyhä Ignatios Antiokialainen oli matkalla Roomaan kohti leijonia, kun hän kirjoitti smyrnalaisille: missä piispa on, siellä olkoon kansa, niin kuin missä Kristus on, siellä on katolinen kirkko. Nikean kirkolliskokous määräsi, ettei samassa kaupungissa saa olla kahta piispaa. Se oli tunnustus: yksi kaupunki, yksi alttari, yksi Kristus.

Historian tutkijat muistuttavat, ettei kirkon alueperiaate pudonnut kuitenkaan taivaasta. Kirkko lainasi rajansa Rooman maakuntahallinnolta, ja rajoja on piirretty uudelleen aina, kun keisarit, sulttaanit ja kansallisvaltiot ovat niin halunneet. 1800-luvulla alueperiaate sidottiin kansallisvaltioon. Historian ironiaa on, että juuri se periaate, jonka piti turvata ykseys, alkoi silloin ruokkia kansallista kirkkojakoa. Siksi kanonistit kysyvät aiheellisesti, onko diaspora ylipäätään kirkollinen käsite. Kansoilla on diasporansa. Kirkolla ei. Kun ortodoksi muuttaa Bukarestista, Tbilisistä tai Kiovasta Helsinkiin, hän ei siirry kirkon reunamaille. Hän tulee kirkkoon, joka on täällä jo kokonainen.

Siksi on ilo sanoa, että Äitikirkkomme, Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti, iloitsee tänään omasta monimuotoisuudestaan. Sen piirissä Jumalaa kiitetään kreikaksi ja englanniksi, ukrainaksi ja viroksi, koreaksi ja suomeksi, monen kansan sävelmin ja monen kulttuurin kasvoin. Sen patriarkaattimme sosiaalieetos, Maailman elämän edestä -asiakirja, sanoo suoraan, ettei ortodoksin tule pelätä kulttuurien moninaisuutta. Siitä tulee kiittää Jumalaa. Ja se muistuttaa aina, kenen nimeen meidät on kastettu. Ei kansan. Ei kielen, vaan Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, joka on itse moninaisuutta ilman erillisyyttä ja ykseyttä ilman samanlaisuutta. Kansat ovat Jumalan lahjoja. Mutta Jumala ei ole minkään kansan omaisuutta.

Sama koskee meitä. Kirkkomme historiassa on sivuja, joita emme mielellämme lue ääneen. Suomalaistamisen vuosina moni venäjää puhuva ortodoksi tunsi itsensä vieraaksi kirkossa, jota hänen isovanhempansa olivat olleet rakentamassa. Osa lähti. Suomalaisuuskin voi olla torni.

Mutta kirkkomme tietää myös toisen puolen. Sotien jälkeen valtaosa jäsenistämme menetti kotiseutunsa. Karjalaiset evakot asettuivat pitäjiin, joissa heidän ristinmerkkiään katsottiin kummeksuen ja heidän uskoaan kutsuttiin ryssän uskoksi. Me olemme olleet diaspora omassa maassamme. Mooseksen laki ei perustele vieraanvaraisuutta hyvällä sydämellä vaan muistilla: rakasta muukalaista niin kuin itseäsi, sillä te olette itse olleet muukalaisina Egyptissä (3. Moos. 19:34). Muistakaamme se, kun kirkkokahveilla joku istuu yksin, koska ei ymmärrä, mistä pöydässä puhutaan.

En ole puolueeton tässä asiassa. Etnofyletismi ei ole makuasia. Konstantinopolin synodi tuomitsi sen vuonna 1872. Äitikirkkomme sosiaalieetos sanoo sen vielä suoremmin: kristillistä nationalismia ei ole olemassa. Meidän ei tarvitse etsiä kaukaisia esimerkkejä nähdäksemme, mihin johtaa, kun kirkko sidotaan kansalliseen ideologiaan ja sotaa siunataan venäläisen maailman nimissä. Kun kirkko alkaa palvella kansaa sen sijaan, että kansat palvelisivat Jumalaa, siitä tulee kansallismuseo, jossa tuoksuu suitsuke.

Päivämme otsikossa on kaksi sanaa: kanoninen ja pastoraalinen. Joku asiaa tuntematon saattaa pitää niitä vastakohtina: kanonisti vartioi rajaa, paimen kurottaa sen yli. En usko tähän jakoon. Kanonit ovat kaiteita, eivät aitoja. Aita pitää ihmisen ulkona. Kaide estää häntä putoamasta. Kirkon kanonit on kirjoitettu estämään meitä putoamasta juuri siihen kuiluun, josta tänään puhumme: siihen, että kirkko hajoaa kansoiksi.

Kysymme hiippakuntapäivillämme tänään, miten otamme vastaan sen, joka tulee kirkkoon ensimmäistä kertaa ja jonka ensimmäinen kysymys ei ole teologinen vaan käytännöllinen: onko täällä joku, joka puhuu minun kieltäni? Miten toimimme monella kielellä rakentamatta monta erillistä seurakuntaa? Entä miten kohtaamme heitä, joiden kieltä emme ymmärrä?

Varhaisen kirkon kiitosrukouksessa, Didakhessa, rukoiltiin: niin kuin tämä leipä oli hajallaan vuorilla ja koottuna tuli yhdeksi, niin koottakoon sinun kirkkosi maan ääriltä sinun valtakuntaasi. Jyvät olivat siis kasvaneet monilla pelloilla, monen kielen kylissä. Leivältä kukaan ei kysy, mistä pellosta se on. Kirkon tehtävä ei ole säilyttää diasporaa. Sen tehtävä on koota se.

Kun tulevana sunnuntaina olen toimittamassa Turun kirkon 180-vuotisjuhlaliturgiassa, toivon kuulevani monta kieltä. Ja toivon, että jokainen, joka rukoilee omalla kielellään, tietää olevansa kotona.

Siunattua hiippakuntapäivää teille kaikille.