Kirkon kasvatuksen ja koulutuksen koordinaattori Sari Vatanen: Vähemmistön oikeudet eivät ole erityisoikeuksia

Kirkon kasvatuksen ja koulutuksen koordinaattorina elokuun alussa aloittanut Sari Vatanen osallistuu 2.–4.9. Joensuussa Itä-Suomen yliopistolla Ortodoksisen uskonnonopetuksen ja tutkimuksen kansainvälisen organisaation Orthodox Christian Religious Education Association (OCREA) 20-vuotisjuhlakonferenssissa. Konferenssin teemana ovat vähemmistöt ja perinteet uskonnonopetuksen haasteen kannalta.

Sari Vatasen vähemmistöuskontojen omaa opetusta puoltava puheenvuoro kuultiin konferenssissa torstaina 3. syyskuuta:

Kun puhumme vähemmistöuskontojen asemasta suomalaisessa koulussa, emme puhu vain yhdestä oppiaineesta tai pienestä oppilasryhmästä. Puhumme siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu käytännössä.

Ortodoksisen uskonnon opetuksella on Suomessa pitkät perinteet. Ortodoksisuus on osa maamme historiaa, kulttuuria ja uskonnollista maisemaa. Silti ortodoksinen oppilas on useimmissa kouluissa vähemmistön edustaja – joskus koulunsa ainoa ortodoksi. Silloin oikeus oman uskonnon opetukseen ei ole itsestäänselvyys, vaan se riippuu monista käytännön ratkaisuista.

Suomalaisen katsomusopetuksen lähtökohta on arvokas: lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista opetusta. Tämä oikeus tukee lapsen identiteettiä ja antaa hänelle välineitä ymmärtää omaa perinnettään. Samalla laadukas uskonnonopetus opettaa tarkastelemaan erilaisia maailmankatsomuksia, keskustelemaan niistä ja elämään yhteiskunnassa, jossa ihmiset uskovat ja ajattelevat eri tavoin.

Ortodoksisen uskonnon opetuksessa oppilas tutustuu luonnollisesti kirkon uskoon, historiaan ja jumalanpalveluselämään. Samalla hän oppii ymmärtämään esimerkiksi ikonien, kirkkovuoden, paaston ja ortodoksisten tapojen merkitystä. Kyse ei kuitenkaan ole uskonnon harjoittamisesta, vaan yleissivistävästä opetuksesta. Oppilas saa käsitteitä ja tietoa, joiden avulla hän voi pohtia omaa taustaansa ja suhdettaan ympäröivään maailmaan.

Haasteena on, ettei laissa tunnustettu oikeus aina toteudu arjessa yhdenvertaisesti. Ortodoksisen uskonnon opetus voidaan järjestää eri koulussa kuin oppilaan muu opetus. Ryhmään voi tulla oppilaita useista kouluista ja monilta vuosiluokilta. Oppitunti saattaa sijoittua koulupäivän alkuun tai loppuun, ja siirtyminen opetukseen voi olla hankalaa. Joillakin paikkakunnilla pätevää opettajaa on vaikea löytää. Etäopetus voi parantaa opetuksen saatavuutta, mutta se ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia – varsinkaan pienten oppilaiden kohdalla.

Tällaiset järjestelyt voivat välittää lapselle huomaamattoman mutta voimakkaan viestin: sinun oppiaineesi on poikkeus, sinun opetuksesi voidaan järjestää sitten, kun muu lukujärjestys on valmis. Yhdenvertaisuus ei kuitenkaan tarkoita vain sitä, että oikeus on kirjattu lakiin. Sen täytyy näkyä myös opetuksen laadussa, ajankohdassa, saavutettavuudessa ja siinä, millaisen aseman oppiaine saa kouluyhteisössä.

Meidän on myös muistettava, ettei ortodoksinen oppilas edusta kaikkia ortodokseja. Ortodoksiset perheet ovat keskenään erilaisia. Jollekin uskonto on vahvasti elettyä arkea, toiselle ennen kaikkea kulttuurinen tai suvun perintöön liittyvä asia. Oppilaiden perhetaustat, kielet ja suhteet kirkkoon vaihtelevat. Opetuksen tehtävänä ei ole määritellä, millainen on oikea ortodoksi, vaan antaa tilaa tiedolle, kysymyksille ja omalle pohdinnalle.

Vähemmistöuskonnon opetuksen puolustaminen ei ole enemmistöltä pois. Päinvastoin: tapa, jolla koulu kohtelee vähemmistöä, kertoo koko koulun arvopohjasta. Kun ortodoksisen oppilaan perinne tunnistetaan ja hänen opetuksensa järjestetään laadukkaasti, kaikille oppilaille välittyy viesti, että erilaisuus kuuluu tähän yhteiskuntaan.

Suhtaudun kriittisesti ajatukseen yhteisestä katsomusaineesta. Se saattaa kuulostaa yhdenvertaiselta ratkaisulta, mutta käytännössä se voisi horjuttaa juuri vähemmistöuskontojen asemaa. Kun enemmistön ja vähemmistön perinteet yhdistetään samaan oppiaineeseen, vaarana on, että enemmistön näkökulma määrittää opetuksen sisällöt ja vähemmistöjen omat traditiot jäävät pintapuolisiksi esittelyiksi. Ortodoksiselle oppilaalle oman uskonnon opetus tarjoaa mahdollisuuden tarkastella perinnettään sisältäpäin, ei vain yhtenä uskontona muiden joukossa. Tätä mahdollisuutta ei voida korvata pelkällä yleisellä tiedolla eri uskonnoista ja maailmankatsomuksista. Yhteisen katsomusaineen sijaan meidän tulisi vahvistaa oman uskonnon opetusta ja lisätä katsomusaineiden välistä yhteistyötä sellaisissa aiheissa, joissa yhteinen opiskelu on tarkoituksenmukaista. Vuoropuhelua tarvitaan, mutta sen lähtökohtana täytyy olla oman katsomuksen tunteminen ja vähemmistöjen oikeus omaan ääneensä. Yhteistyötä kehitettäessä on kuitenkin huolehdittava siitä, ettei vähemmistöjen oma ääni katoa. Yhteinen opetus ei saa tarkoittaa sitä, että enemmistön näkökulma muuttuu huomaamatta kaikkien yhteiseksi normiksi.

Mielestäni ortodoksisen uskonnon opetuksen tulevaisuus edellyttää kolmea asiaa: päteviä opettajia, toimivia järjestelyjä ja aitoa arvostusta. Opettajankoulutukseen, oppimateriaaleihin ja opetuksen alueelliseen saatavuuteen on panostettava. Opetus on sijoitettava lukujärjestykseen tasavertaisesti muiden aineiden kanssa. Ennen kaikkea ortodoksiset lapset ja nuoret on otettava mukaan, kun opetusta arvioidaan ja kehitetään.

Lopulta kysymys on hyvin yksinkertainen: saako lapsi koulussa kokea, että myös hänen taustansa on arvokas osa yhteistä Suomea?

Vähemmistön oikeudet eivät ole erityisoikeuksia. Ne ovat yhdenvertaisuuden toteutumisen edellytys. Ortodoksisen uskonnon opetuksen asemaa vahvistamalla emme varjele vain yhtä oppiainetta. Rakennamme koulua, jossa jokaisella lapsella on oikeus tulla nähdyksi omana itsenään – ja samalla oppia kohtaamaan kunnioittavasti ne, jotka uskovat tai ajattelevat toisin.