Arkkipiispa Elia avasi 21.8. kirkolliskokousseminaarin vahvalla puheella nuorista, jotka etsivät yhteyttä kirkkoon

Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, sisaret ja veljet, hyvät kirkolliskokous-edustajat,

Olemme kokoontuneet Ouluun. Elokuu kääntyy loppuun ja edessämme on kohta marraskuun työ, joka tehdään pöytien ääressä: esityksiä, laskelmia, äänestyksiä. Ennen kuin käymme siihen, haluan sanoa ääneen sen, mikä on ollut mielessäni jo pitkään.

Se on havainto, jota en Oulun metropoliittana osannut odottaa. Näen kirkoissamme nykyään yhä useammin nuoria kasvoja. En yhtä enkä kahta. Toisinaan heitä on enemmän kuin meitä muita.

Sanon tämän arkkipiispana, en tilastojen lukijana. En tiedä, kuinka kauan tämä kestää, enkä osaa sitä selittää. Mutta minä olen seissyt alttarissa ja katsonut kirkkoon päin, ja tämän minä näen.

Olemme tottuneet puhumaan nuorista huolena. Ja huoli on ollut oikeutettu. Kasvavatko nuoret todella kirkon yhteyteen vai jäävätkö he sen liepeille, kastettuina ja mirhallavoideltuina, mutta vieraina? Vai vaihtavatko he juurensa johonkin kevyempään, jota ei tarvitse kantaa?

Pahin ei ole, että joku kääntyy pois; kääntyä voi aina takaisin. Pahin on, että usko kadotetaan huomaamatta, ilman päätöstä, niin kuin kadotetaan kieli, jota ei enää puhuta kotona.

Mutta tänään en halua puhua huolesta. Haluan puhua toivosta: siitä, mitä olen nähnyt.

Nuoret tulevat. He tulevat kysymään, ja he kysyvät vakavia kysymyksiä. He haluavat tietää, miksi me teemme niin kuin teemme, eivät kohteliaisuudesta vaan siksi, että he aikovat tehdä samoin. He lukevat kirkkoisiä. He liittyvät seurakuntien katekumeeniopetukseen. He avustavat alttarissa, laulavat kuorossa ja toimivat ryhmänohjaajina. He eivät ole vieraita, joita pitäisi houkutella sisään. He ovat jo täällä.

Elämme kirkossamme uutta aikaa. Ehkä historiallista.

Ja jos puhumme historiasta, palatkaamme sen ensimmäiseen päivään. Kun Pyhä Henki laskeutui opetuslasten päälle, ulkopuoliset sanoivat: he ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä (Ap. t. 2:13). Pietari vastasi profeetta Joelin sanoilla: teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia (Ap. t. 2:17; Joel 3:1).

Ensimmäinen syytös Pyhän Hengen täyttämää kirkkoa vastaan ei ollut jäykkyys tai vanhoillisuus. Syytös oli päinvastainen: kirkko käyttäytyi liian nuorena.

Kirkko ei siis ole nuori siksi, että siinä on nuoria. Siinä on nuoria siksi, että se on nuori Pyhässä Hengessä.

Kirkko voi olla kaksituhatta vuotta vanha ja silti nuori. Mutta se ei ole nuorekas: nuorekkuus on vanhenemisen muoto, ehkä sen surullisin. Nuoret näkevät teeskentelyn läpi ensimmäisinä. He eivät etsi kirkosta itsensä kaltaista. He etsivät jotakin, mikä kestää heitä.

Mutta toivo ei saa muuttua huolettomuudeksi. Nuoret eivät peri uskoa. Se annetaan kädestä käteen ja jokainen sukupolvi ottaa sen vastaan ensimmäisenä.

Missä se otetaan vastaan? Puolustamme oman uskonnon opetusta kouluissa. Vähemmistöllä on oikeus opettaa lapsilleen perinnettään sen omilla ehdoilla. Mutta olisi itsepetosta kuvitella, että oppitunnit kantaisivat sen, mitä pyydämme niiden kantavan.

Usko opitaan parhaiten kotona. Siitä, että ruoka siunataan. Siitä, että pääsiäisyönä valvotaan, vaikka uni maittaisi. Pyhä isämme Johannes Krysostomos kehotti vanhempia ajattelemaan itseään kuvanveistäjinä. Kuvanveistäjä ei tee työtään yhtenä iltana.

Ja lapsi muistaa lopulta, että kotona oli jotakin, minkä edessä aikuiset hiljenivät.

Mutta entä jos ei ollut?

Joka kerta kun me ylistämme kotia, joku tässä maassa kuuntelee meitä ja tietää, ettei hänellä ollut sellaista kotia. Koti, jossa juotiin. Koti, jossa pahoinpideltiin. Koti, joka hajosi. Koti, jossa oli hiljaista väärällä tavalla. Koti, jossa uskosta ei puhuttu koskaan.

Jos kirkko puhuu kodista vain ihanteena, se sulkee oven juuri niiltä, jotka koputtavat kovimmin.

Mutta joskus nuori itse kantaa uskon kotiin, ei vain kodista. Hän tulee kirkkoon yksin, ja vuoden päästä äiti tulee katsomaan, mikä lasta liikuttaa.

Kirkko ei voi korvata kotia. Mutta kirkko voi olla koti. Ja jollekin tässä maassa se on ainoa.

Mitä tämä merkitsee meille, jotka päätämme kirkon asioista?

Ensiksi: emme saa nukkua tämän hetken yli. Nuoret tulevat nyt. Kysymys ei ole, saammeko heidät, vaan olemmeko valmiit.

Ja koska he tulevat, kuulen jo kysymyksen: tulevatko he oikeista syistä? Tulijasta ei saa tehdä ilmiötä, joka torjutaan jo kirkon ovella.

Kuinka moni meistä saapuu kirkkoon puhtain sydämin? Kirkkoon tullaan se-kavista syistä, ja niitä puhdistetaan koko elämän. Jos vaadimme puhdasta sydäntä jo ovella, ovi on suljettava ensin meiltä itseltämme.

Minä en ole tässä puolueeton. Minä olen tulijan puolella.

Olemme odottaneet sukupolven ajan, että nuoret tulisivat. Nyt he tulevat. Iloitkaamme siitä ensin. Kasvattakaamme sitten.

Ja toiseksi: rakenteet, talous ja hallinto ovat välttämättömiä, mutta kysykäämme jokaisen päätöksen kohdalla yksi kysymys – kohtaako nuori tämän päätöksen jälkeen elävän yhteisön vai hallinnon?

Hallinto on kirkossa palvelutehtävä, ei rinnakkainen todellisuus. Sen mitta ei ole hallinnon oma johdonmukaisuus vaan se elämä, jota se palvelee: liturgia ja sakramentit.

Nuoret eivät lue pöytäkirjojamme. He lukevat sen, mitä niistä seuraa: onko kirkko auki, onko pappi tavattavissa, toimitetaanko täällä? Se on ainoa toimintakertomus, jonka he lukevat.

Ja lopulta: Kirkko ei vanhene. Mutta me väsymme, jos unohdamme, mitä olemme hoitamassa.

Minä en ole huolissani kirkkomme tulevaisuudesta. Kirkolla on tulevaisuus, koska sillä on Kristus.

Näillä sanoilla avaan kirkolliskokousseminaarimme ja toivotan sen työskentelylle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta.